VIIDES LUKU
Valmistuksia.
Kun Stanton tuli radalle seuraavana aamuna, istui Floyd aidalla korjauspajan edustalla ja jutteli iloisesti parin hyväntahtoisen kilpailevan ohjaajan kanssa. Hän nauroi, samaten hänen toverinsa. Puettuna moitteettomaan kilpailupukuun, pää taaksepäin heitettynä ja harmaat silmät ilosta loistaen, muistutti Floyd pojaksi puettua suloista, näyttelijätärtä.
Stanton pysähtyi varjoon joukkoa katselemaan. Vai niin, Floyd tunsi toiset miehet ja he pitivät hänestä. Siitä hän ei ollut tietänyt, hän oli luullut, että hänen koneenkäyttäjänsä olisi ollut yhtä yksinäinen kuin hän itsekin. Melussa, joka lähti korjattavista ja radalla ajeltavista vaunuista kuuli hän vain huonosti puheen, mutta naurukuurot kuuluivat sitä selvemmin, ja lopuksi hän näki Duplexvaunun Yrjön ystävällisesti taputtavan Floydia olalle.
— Minä tulen hautajaisiisi, kuului suuren, hyväntahtoisen ohjaajan hyvästijättö. Sinä olet liian hyvä tähän maailmaan.
Floydin vastausta ei kuullut, mutta kun hän heitti veitikkamaisesti hymyillen lentosuukon puhujalle, kajahti remuava nauru. Ensi kertaa eläissään tunsi Stanton kateutta. Hän ei kadehtinut loistavaa miss Valerie Carlislea eikä ainoankaan kilpailijansa mainetta, vaan omaa hentosta koneenkäyttäjäänsä.
Joukko, joka jo teki lähtöä, hajaantui Stantonin saapuessa. Vain nyökäten heidän tervehdyksiinsä ei hän muuten ollut huomaavinaan muita kuin Floydin, jonka eteen hän seisahtui.
— Teillä ei näytä olevan mitään tehtävää. Onko kone kunnossa? ärähti hän pilkallisimmalla äänellään.
Floyd kiipesi alas aidalta varsin hämmästyneenä.
— Kaikki on kunnossa, vastasi hän ansaitsemattomaan nuhteeseen.
— Ottakaa se sitte ulos.
Ympärillä olevat miehet katselivat toisiaan merkitsevin katsein.
— Onneksi olkoon, Floyd, toivotti muuan solakka italialainen, joka maineeltaan oli Stantonin vertainen ohjaajana, ja lähti pois.
Merkuriusvaunu oli jo ulkona. Kun Stanton oli asettunut paikalleen, alkoi eräs tehtaan miehistä pyörittää sitä käyntiin. Floyd oli niinikään asettumassa paikalleen, kun hänen katseensa osui ohjaajan sidottuun ranteeseen.
— Mitä nyt? kysäsi Stanton toisen huudahtaessa.
— Te olette satuttanut kätenne?
— Pikku juttu. Kiersin eilen käyntiin Atlanta kuutosta kipinälaitteen ollessa auki.
Koneenkäyttäjä pysähtyi toinen jalka vaunua vastassa ja katsahti häneen.
— Panin kipinälaitteen toimimaan ja menin sitte kiertämään ja nyrjähytin ranteeni, toisti Stanton laajemmin.
Floyd tarkasteli häntä ensiksi käsittämättä, mutta sitte hän hymyili veitikan loistaessa silmäkulmasta ja astui vaunuun.
— Minullahan ei ollut mitään oikeutta kysyä, sanoi hän. Pyydän anteeksi. Uteliaat ihmiset saavat tyytyä siihen, että heistä tehdään pilaa.
Floyd luuli, että hänen kysymyksensä oli torjuttu ilmeisellä valheella, niinkuin joskus tehdään liiaksi kyseleville lapsille, niin mahdottomana hän piti sellaista huolimattomuutta. Ja Stanton antoikin hänen jäädä siihen luuloon.
Tosiasiaksi se kumminkin jäi.
Tuo pieni välikohtaus oli kumminkin puhdistanut ilman ja palauttanut
hyvän keskinäisen ymmärryksen. He ajoivat radalle, päivän työ alkoi.
Stanton sai olla ensikerran mukana moottorinsa virittämisessä, kuten
Floyd sitä kutsui.
— Oletteko päässyt korkeimpaan vauhtiin? luikkasi koneenkäyttäjä, ensimmäistä suoraa sivua ajettaessa.
Stanton, joka oli täydessä puuhassa ainoastaan nyökkäsi; nopeusmittari osoitti 84 penikulmaa tunnissa.
— Seisattakaa, sitä täytyy korjata.
Floyd oli nyt käskijänä. Stanton pysähdytti vaunun sopivalle paikalle, ja koneenkäyttäjä hyppäsi alas, nosti päällyksen paikaltaan ja käsitteli moottoria.
— Nyt koetetaan uudelleen. Nyt se kulkee 90 penikulmaa tunnissa, huohotti Floyd noustessaan paikalleen.
Stanton pani koneen taasen käyntiin.
Sillä tavalla he viettivät aamun; ajoivat huokeata vauhtia, pysähtyivät, jotta Floyd sai korjata milloin mitäkin ja tarkkasivat nopeusmittaria. Floyd kuunteli konetta niinkuin ihmisääntä, ymmärsi erehtymättömästi sen valituksen ja riensi auttamaan vikaa. Hän oli kuten apulaisjohtaja oli sanonut gasoliini-ihmelapsi, oikea velho.
Kello 12 palasi Merkuriusvaunu asemalleen.
— Millainen se on? kysäsi mr Green. Voin sanoa teille, että viimeinen kierros löi kaikki saavutukset.
— 92 penikulmaa tunnissa, ilmoitti Stanton lyhyesti.
Se ei ole milloinkaan ollut niin hyvässä kunnossa. Astukaa alas Floyd.
Floyd hyppäsi vaunusta kuumana ja väsyneenä ja hiukset ohimoille liimaantuneena, mutta säteilevän tyytyväisenä. Mr Green tarkasteli häntä levottomasti; hän oli saanut kuulla millä tavalla Stanton oli suorittanut aamutervehdyksensä koneenkäyttäjälleen, ja hänestä ei tuntunut lainkaan hauskalta se mahdollisuus, että olisi pakotettu hankkimaan uuden miehen Floydin sijalle.
— Miltä, hän epäili, pahinta peläten, miltä, — hm — teistä tuntuu,
Floyd?
— Nälkäiseltä, vastasi Floyd ykskantaan ja odottamatta.
Poikamainen ja suora vastaus saattoi kaikki lähellä olevat hymyilemään.
Apulaisjohtaja oikein nauraa hohotti helpotuksesta.
— Tuolla, muutamassa kauppakojussa on jonkun verran syötävää, ilmoitti hymyilevä bostonilainen sanomalehtireportteri. Kuulkaapas, Floyd, jos teillä olisi sisko, niin olisi hän varmaankin aika soma tyttö.
— Minulla onkin, kuului totinen vastaus.
— Onko? Uskaltaisiko kysyä, minkä näköinen hän on?
— Ihan minun näköiseni, me olemme kaksoiset, vastasi hän hajamielisesti katse Merkuriusvaunussa.
Hänen kuvauksensa sopi niin huonosti yhteen hänen oman ulkomuotonsa kanssa, seistessään siinä vaatteet rypyssä ja naama öljyn ja tomun tuhrimana, että kaikki purskahtivat nauruun.
— Hyi hävetkää puhua pahaa naisesta, pilaili joku.
— Eikö hän pese milloinkaan kasvojaan, Floyd? veisteli toinen.
— Ettekö te pysty häntä elättämään, niin että hänen on pakko kärrätä hiiliä henkensä pitimiksi, lasketteli kolmas.
Floyd naureskeli muitten mukana itseänsä tarkastellen.
— Ette ole nähneet minua milloinkaan puettuna operaa varten, heitti hän takaisin tiehensä lähtien vettä hakemaan.
Stanton nousi automobiilista, paiskasi naamarin ja käsineet telttaan ja seurasi koneenkäyttäjäänsä. Hetkisen perästä hän löysikin hänet märkänä ja pirteänä pesun jälkeen.
— Lähdettekö syömään aamiaista kanssani? kysyi Stanton.
Floyd pysähtyi ja tarkasteli häntä totisella hämmästyksellä ja epäillen.
— Kiitos — alkoi hän.
Stanton liikahti kärsimättömästi, ja hänen silmänsä loistivat teräksen sinisinä kulmakarvojen alta.
— Tahdotteko, että pyydän teiltä anteeksi aamuista äreyttäni? kysyi hän.
Floydin kasvoille levisi hänen luonteenomainen, päivänpaisteinen ilmeensä.
— En, tahdoin vaan tietää varmasti, että halusitte minut mukaanne.
Kiitos, tulen mielelläni.
Hän pukeutui pitkään moottoritakkiinsa ja seurasi Stantonia tavalla, joka selvästi osoitti, että mennyt oli unhoitettu. Eivät mitkään suhteet olisi tehneet sellaista vaikutusta syylliseen, eivätkä mitkään loukkaantuneet ilmeet olisi saattaneet Stantonia siinä määrässä vastaisuudessa pitämään kieltänsä kurissa.
Ravintola, jonne Stanton vei vieraansa, ei ollut satunnaisesti kilpailuja varten järjestetty, vaan se oli läheisyydessä oleva hiljainen, vilpoinen hotelli. Tehtyään tilauksen, katseli hän pöydän yli seuralaistaan omituisella tyytyväisyyden ja riemun tunteella, joka oli ehkä sukua sille ylpeydelle, jolla nuorukainen vie sydämensä valitun ensi kerran ulos päivällisille.
— Minä myöhästyin eilen junasta, alotti hän. Toivon ettei vaunun tänne saattaminen tuottanut teille vaikeuksia.
— Ei lainkaan, vakuutti Floyd. Minä luulin, että suostuitte miss
Carlislen pyyntöön.
— Suostuin siihen jälkeenpäin. Se oli hänen vaununsa, jota kiersin käyntiin kipinälaitteen ollessa auki.
Floyd vilkasi ylös heikkouskoisesti hymyillen, mutta vaijeten.
— Tosin minä luulin sulkeneeni sen, selvensi Stanton, tarkaten sanojensa vaikutusta, mutta kiertäessäni, iski moottori ympäri. Henkilö, joka istui vieressäni, sanoi etten ollut sulkenut sitä.
Floyd ei näyttänyt enää heikkouskoiselta, vaan elävältä kysymysmerkiltä.
— Luultavampaa on, että se aukeni ehkä erehdyksestä vasta senjälkeen kun olitte astunut alas, arveli hän.
Salaman-nopeasti välähti Stantonin mieleen, että hän oli nähnyt Valerie Carlislen pienen käden luistavan ohjauspyörää kohti, juuri ennenkun hän alkoi pyörittää kampia. Olisikohan hän liikuttanut sektoria ja korjannut erehdyksessä sekunttia liian myöhään? Hän jäi äänettömäksi, eikä Floydkaan jatkanut keskustelua.
Ensimäistä ruokalajia tarjottaessa havahtui Stanton aatoksistansa. Piittaamatta vahtimestarin paheksuvasta katseesta täytti hän kummankin lasit jäävedellä.
— Juotteko te vettä? kysyi hän työntäen lasin Floydin eteen.
— Juon, kiitos, sanoi Floyd hymyillen tarttuen lasiin. Koska kumpikin olivat moottorimiehiä, eivät väkijuomat tulleet kysymykseen.
Stanton kääntyi vahtimestarin puoleen.
— Te voitte mennä; kun tarvitsen jotakin, niin soitan. Oletteko milloinkaan ajanut Atalanta kuutta, Floyd?
— En, mutta olen kyllä käsitellyt numero neljää. Omasta puolestani pidän enempi kuusisilinterisistä koneista.
Siitä hetkestä liikkui keskustelu yksinomaan automobiileissä; tunteellinen sivutapaus jäi syrjään.
Edestakaisin liikkuvat vieraat tuijottivat heihin uteliaina. Stantonin tummat kasvot olivat tutut ja vaikeat unohtaa ja tuo toinen näytti puvustaan päättäen myöskin ottavan osaa kilpailuihin, jotka kiinnittivät koko kaupungin huomion puoleensa.
Jälkiruokaa syötäessä antoi Stanton keskustelulle henkilökohtaisen käänteen.
— Miten teistä 21 vuotiaana on tullut niin täydellinen automobiilien erikoistuntija? kysyi hän vallan suoraan.
— Te olette, kuten luulen, ainoastaan viisi tai kuusi vuotta vanhempi. Mutta — minä kasvoin automobiilitehtaassa. Minulla ei ollut äitiä eikä keitään naissukulaisia, ja isäni oli alituiseen kanssani. Hän opetti minulle kaiken, minkä tiesi, ja hän — no niin, hän oli Edgar T. Floyd, joka johti Cometin automobiilitehdasta ja joka itse piirusti, valmistutti ja ohjasi kilpailuissa omia vaunujaan.
Stanton veti syvään henkeään. Missä hänen ajatuksensa olivat olleet, kun hän ei ennen ollut muistanut Floyd nimeä? Hänen aivoissaan selvisi joukko hajanaisia muistoja tuosta kuuluisasta tehtailijasta, joka pelkästä urheiluinnosta otti osaa kilpailuihin, hänen valmistamistaan mainioista vaunuista, ja hänen kuolemastaan edellisenä vuonna eräässä rautatienonnettomuudessa.
— Hän sitoi minut vaunuun kiinni, jatkoi Floyd surullisesti hymyillen, kun olin liian pieni pidelläkseni itseäni kiinni. "Jos sinä aijot ottaa koneenkäyttäjäni paikan, täytyy sinun kyetä toimittamaan hänen tehtävänsä". Ja viidentoistavuotiaana minä siihen pystyinkin. Meillä oli tapana kokeilla ensimäisillä koneilla penikulmanmittaisella radalla tehtaan ympäri. Minä ohjasin itse konetta 75 penikulman vauhdissa ennenkuin olin täyttänyt 17 vuotta. Ja minä pääsin hänen mukaansa jokaiseen suurempaan kilpailuun täällä kotona ja moniin ulkomaillekin. Hänen tarkotuksensa oli tietenkin kehittää minut tehtaan johtajaksi eikä ohjaajaksi. Mutta miten lie käynyt, tehdas alkoi mennä alaspäin. Kun hän 18 kuukautta sitte kuoli, luhistui kaikki läjään, minulle ei jäänyt mitään. Tehdaskin on sidottu oikeusjuttuun; saan sen ehkä takaisin; rakennukset täynnä mykkiä koneita, joita minulla ei ole varaa panna käyntiin eikä sydäntä myydä.
Syntyi hetkisen hiljaisuus.
— Minua ihmetyttää, tuumi Stanton kovaa, miksi te tuona iltana ilmoittauduitte koneenkäyttäjäkseni.
Floydin harmaat silmät sädehtivät.
— Siksi, että minä rakastan kilpailuja, minä rakastan niitä, vastasi hän kiihkeästi. Minulla, minulla on isäni verta suonissani ja tytön heikko ruumis, ettekö te näe miten ne taistelevat keskenänsä. Jo gasoliinin hajukin saa sydämeni sykkimään ja vereni virtaamaan kiihkeämmin. Muuten minä olin useasti pitänyt teitä silmällä, ja minä en voinut nähdä teidän jäävän pois kilpailuista. Ja minä olin niin väsynyt… hän pysähtyi keskelle lausetta.
Emmekö palaa radalle?
Stanton nousi ylös ja viittasi vahtimestarille.
— Te päästitte minut sillä kertaa pälkähästä, tunnusti hän. Mutta te sanoitte aamusella, että teillä on sisko; minua ihmetyttää, että te olette tehnyt sopimuksen kanssani koko kilpa-ajokaudeksi.
— Siskoni ymmärtää minua, selitti Floyd. Hän oli myöskin noussut ja seisoi hetkisen tuijottaen permantoon. Hän tietää, ettei minua kasvatettu elämään tyttöjen tapaan. Minä toivon, jos te joskus saatte kuulla minusta jotakin, josta ette pidä, jotakin, joka saattaa teidät ajattelemaan minusta toisin kuin nyt, että te muistaisitte, että mies on minut kasvattanut elämään miesten joukossa ja että se, mitä naiset tavallisesti oppivat, on jäänyt minulle kokonaan vieraaksi.
Stanton katseli häntä ivan ja ylenkatseen sekaisella hämmästyksellä.
— Tuskin oli luultavaa, että saan kuulla teistä sellaista, joka minua loukkaa, ilmoitti hän kuivasti. Pidättekö te minua hemmoteltuna tyttönä, Floyd?
— Ette te sellaiselta näytä, kuului nopsa vastaus, rehellisten harmaitten silmien surullisen ilmeen vaihtuessa nauruun.
He palasivat radalle.
Seuraavat kaksi tuntia he viettivät laskettelemalla kymmenpenikulmaisen radan kerran toisensa jälkeen 10 minuutissa; Stantonin mielestä varsin kohtuullinen harjotusnopeus. Viimeisellä kierroksella hän ja Floyd joutuivat jostakin kinaan ja saapuivat korjauspajalle väitellen niin kiihkeästi, että se herätti kaikkien läsnäolevien huomion. — Jos minä en ymmärrä, milloin moottori tarvitsee kuoleman uhalla lisää kaasua, niin minä en ymmärrä yhtään mitään, kuului Floydin viimeiset sanat, kun hän hyppäsi alas paikaltaan.
— Se käy nyt paremmin kuin koskaan ennen, ja te olette niin hyvä ja jätätte sen rauhaan, komensi Stanton hänen jälkeensä.
Ympärillä olevat hymyilivät toisilleen.
— Kuuleppas, Floyd, tuo teidän koneenne on oikea peto, ylisteli peräti huvitettu Yrjö, kun nuori koneenkäyttäjä meni hänen ohitsensa.
— Se on varma, se, kuului iloinen myöntäminen.
— Aivan niin, mutta se ei sentään vedä vertoja sille pedolle, joka teillä on ohjaajana.
Floyd pysähtyi ja katsahti taakseen.
— Antakaa ohjaajani olla rauhassa; neuvoi hän. Stanton ja minä ymmärrämme täydellisesti toisiamme.
— Siinä tapauksessa on parasta, että heitätte kilpailun, ennenkuin kokonaan turmellutte, härnäsi toinen, joka kääntyessään joutui silmätysten Stantonin kanssa.
Sanaa ei sanottu, Stanton meni menoaan, ikäänkuin ei olisi kuullut mitään. Mutta itsekseen hän teki sen havainnon, että toveruuden korkein huippu on osata väitellä katkeroittumatta.
Portilla seisoi nahkankarvainen automobiili.
— Mr Stanton, kuului hiljainen tasainen ääni vaunusta, Valerie Carlisle nojautui ulos ojentaen kättään.
Hän loisti terveyttä ja kauneutta, eikä edes Stanton voinut olla häntä ihailematta.
— Minä olen odottanut täällä kokonaisen tunnin, ilmoitti hän. Olen peräti lohduton, että vaununi vahingoitti teitä. Peläten, että nyrjähtynyt kätenne aiheuttaisi teille huomenna jotakin onnettomuutta, riensin kuulemaan, miten sen laita nyt on. Kipeä käsi voisi tuottaa teille kuoleman, vai miten?
— Voisi, jos se sitä olisi, myönsi hän. Mutta nyrjähtyminen ei vaivaa minua. Minä olisin ansainnut paljon ankaramman rangaistuksen moisella huolimattomuudellani.
Hän ei vähintäkään väistänyt Stantonin terävää katsetta, mutta ei onnistunut sidekään saamaan tätä vakuutetuksi syyttömyydestään.
— Se oli ilmeinen onnettomuus, valitti hän. Te unohditte itsenne hetkiseksi, arvelen. Mutta totta puhuen, toivoin, että te huomenna ohjaisitte Duplexia tai Atalantaa. Minä en pidä Merkuriusvaunuista, niitä kohtaa niin usein onnettomuus.
— Ne voittavat nopeudessa kaikki muut, vastasi Stanton, joka vasten tahtoaan tunsi itsensä liikutetuksi tytön levottomuudesta. Minun täytyy sitäpaitsi tunnustaa, etteivät ne pitkään aikaan ole olleet syynä onnettomuuksiin, minun on ollut oma syyni, milloin sellaisia on tapahtunut.
— Jos te ette voisi ottaa osaa kilpailuun, kellä olisi silloin suurimmat voiton mahdollisuudet, mr Stanton?
— Te näytte pitävän selvänä, että minä voitan — on paljon mahdollista, että minä en sitä tee. Mutta jos Merkuriusvaunu ei ole mukana, on Duplexilla tai Atalantalla näin pitkällä maantiematkalla parhaat edellytykset. Aidatulla radalla minä asettaisin italialaisen vaunun etusijaan.
Tyttö kuunteli häntä tarkkaavasti.
— Minä olen amatöri, hymyili hän; en ymmärrä teitä edes puoliksi. Minulla on kutsu teille isältä. Hän haluaisi kysyä neuvoanne kummirenkaista, joita käytätte seuraavissa kilpailuissa, ja hän toivoo, että söisitte luonamme päivällistä.
Stanton hämmästyi peräti, mutta kieltäytyi kumminkin heti.
— Olkaa hyvä ja pyytäkää puolestani anteeksi mr Carlislelta; minun täytyy ryhtyä erilaisiin valmistuksiin huomista varten. Sitäpaitsi se on Merkuriusyhtiön eikä minun asiani päättää renkaista.
— No, sen asian me voimme ratkaista matkalla; minä voin teidät saattaa ainakin hotelliinne.
— Miss Carlisle, tulen suoraan radalta, enkä ole puettu.
— Se asia on minun päätettävissäni, huomautti tyttö. Olkaa niin kiltti ja suostukaa edes yhteen toivomukseeni.
Stanton oli pakotettu astumaan automobiiliin.
Miss Carlisle hengitti nopeammin ja katseli toveriaan sellaisella omituisella voiton riemulla, että tämä oli kokonaan hämmästyä. Oven hän sulki itse ja väänsi lukkoon yhä katsellen Stantonia.
— Minä olin vakuutettu, että tulisitte mukaan, mumisi hän, ja nyt te syötte päivällistä meillä.