YHDEKSÄS LUKU
Jessican onni.
Kun Merkuriusyhtiön apulaisjohtaja seuraavana aamuna kulki junan läpi ja näki noiden kahden syövän yhdessä aamiaista ravintolavaunussa, pysähtyi hän keskelle käytävää pahantuulinen ilme kasvoillaan. Näkemänsä oli todellakin tavatonta.
— Ei, mutta! pääsi häneltä. Ei, mutta!
Stanton katseli häntä pilkallisesti.
— Jos te joudutte riitaan Floydin kanssa, niin mistä minä täällä hankin teille toisen koneenkäyttäjän, lausui Green jyrkästi.
— All right, kuului vastaus.
Floyd istui kartan yli kumartuneena katsahtamatta ylös; hän näytti nuoremmalta ja iloisemmalta kuin tavallisesti, ja jokin tuon kiharaisen pään asennossa vahvisti, että todellakin oli all right. Mr Green kulki edelleen, jättäen heidät loppumatkaksi rauhaan.
Automobiilikilpailujen oli määrä kestää kolme päivää. Rata oli hyvässä kunnossa ja kaksi penikulmaa pitkä. Kilpailtiin useammissa luokissa ja monilla matkoilla, Merkuriusvaunu oli ilmoittautunut ainakin yhteen kilpailuun joka päivä, toisina päivinä useampiinkin.
— Eikö ainoakaan Atalanta-vaunu ota osaa kilpailuihin? ihmetteli Floyd ensimäisenä aamuna radalla.
— Ei, vakuutti Stanton.
— Silloin ei minun tarvitse polttaa josstikkuja [hyvältä tuoksuvia tikkuja, joita kiinalaiset polttavat jumalankuviensa edessä temppeleissään].
— Mitä varten?
— Suojaksemme, vastasi Floyd ryhtymättä tarkemmin selittämään, mitä tarkoitti.
Onni oli heidän matkassaan. Tällä kertaa eivät sairaus eikä tapaturmat vieneet heiltä voittoja. Stanton ajoi mainiosti ja sai useita palkintoja.
— Nyt te olette osannut oikeaan, Stanton, tunnusti muuan kuuluisa kilpailija, toivottaessaan onnea, jouduttuaan häviölle 5 penikulman matkalla. Hän ei pitänyt muista, mutta Stantonia hän ei saattanut olla ihailematta.
— Miten niin? kysyi Stanton… Te olette samalla uhkarohkea, mutta myöskin harkitun varovainen.
Niin oli todellakin asian laita. Stantonin ajo Floydin istuessa hänen vieressään oli yhtä hurjaa ja suurenmoista kuin ennenkin, mutta samalla tämä oli kaikkien mahdollisuuksien ja tapahtumien varteenottamista ja välttämistä. Miksi? Kellään ei ollut aikaa sitä arvailla.
Stanton itse alkoi käydä levottomaksi yhä kasvavasta kiintymisestään koneenkäyttäjäänsä. Hän ei ollut milloinkaan kaivannut ketään, hänelle oli ollut aina oma itsensä tarpeeksi, ja nyt hänen oli mahdoton olla ilman Floydin seuraa. Se tuntui hänestä joskus melkein orjuuttavalta; ja milloin sen kahleet liiaksi rasittivat, käyttäytyi hän vihamielisesti Floydia kohtaan.
Floyd nauroi, ja hänen naurunsa olisi riisunut kasakan aseistaan. Milloin hän ei nauranut, suuttui hän, ja he riitelivätkin keskimäärin neljästi päivässä. Joka ainoan vapaan hetken kumppanukset viettivät yhdessä, niin että heidän ystävyytensä lopuksi kävi ilmeiseksi jopa epäuskoiselle mr Greenillekin.
— Me voimme neuvotella junassa kotimatkalla tehdasliikkeestämme, lausu Stanton erotessaan koneenkäyttäjästään viimeisenä päivänä Merkurius-asemalla.
Minä luulen, että Kometiyhtiön kilpa-ajovaunuun asetetaan varalaidat kummallekin puolelle, niin että te voitte, jos päähänne taas pälkähtää ajaa nurin aitoja, kuten tänäpänä iltapäivällä, hämmästeli Floyd.
— Aitoja tai ei, niin voitimme joka tapauksessa, vastasi Stanton.
— Tietysti! Te jatkoitte ajoa vaunun etupuolella, niin että takaosan täytyi kiivetä takaisin maantielle ja seurata mukana. Minä sitä odotinkin; teillä oli liiaksi kiire, välittääksenne sellaisesta pikkuasiasta kuin aidasta.
— Te siltä näytittekin kuin olisitte sitä odottanut. Jos minulla tuollaisissa tapauksissa on liian kiire ollakseni levoton, Floyd, niin on teillä sen sijaan aikaa siihenkin. Ajatteletteko milloinkaan, kun me olemme ajamaisillamme nurin, mitä siitä todenmukaisesti olisi seurauksena?
Floyd pysähtyi ja katsoi kysyjään kirkkailla silmillänsä.
— Yhtä asiaa minä pyydän, vastasi hän totisesti. Kun ajamme nurin, ajakaamme sitte kunnollisesti. Kuolemista vastaan ei minulla ole mitään erikoista… se minun kumminkin täytyy tehdä ennemmin tai myöhemmin — mutta murskaantua ja tulla sitte parsituksi kokoon, ei kiitoksia! Siksi juuri, jälleen pilkisti hänen vastustamaton hymyilynsä esille, minä tunnen itseni niin varmaksi teidän kanssanne; teidän ajotapanne tekee kuoleman ehdottomaksi.
Se riittää, vastasi Stanton, me näemme siis jälleen toisemme.
He tapasivat toisensa junassa ja viettivät pitkät tunnit matkalla työskennellen ja jutellen. Toisten matkustajien huomio kiintyi noihin kahteen, jotka istuivat vastatusten syventyneenä milloin keskusteluun milloin väittelyyn. He täyttivät piirustuksilla ja numeroilla tyhjät kirjekotelot, juna-aikataulut vieläpä ruokalistatkin ravintolavaunussa.
Kumpikin osottautui olevansa perillä kaikissa automobiiliteollisuutta koskevissa asioissa ja Stanton eritoten suurempia teknillisiä tietoja vaativissa kysymyksissä.
— En tietänyt… ihmetteli Floyd lopuksi.
Stanton ehätti kysyjän, selittäen vähän pitämättömällä äänellä:
— Olen koneinsinööri; suoritin tutkinnon korkeakoulussa ollessani 21-vuotias; siitä on nyt 5 vuotta. Te pudotitte lyijykynänne. Mitä arvelette, jos pysähtyisimme päiväksi Buffaloon tehdastanne katsomaan.
— Oivallista, virkkoi Floyd jonkun verran vitkastellen. Puoleksi päiväksi, ei kauemmaksi. Meidän täytyy valmistautua tuohon pokaalikilpailuun.
— Sehän on vasta kolmen viikon kuluttua. Te alatte käytä yhtä varovaiseksi kun Greenikin.
— Miten surullista. Kumminkin minun täytyy olla tehtaassa, vaikka ei teidän. Puoli päivää saa riittää.
Stanton tarkasteli häntä ärtyneesti. Aina välillä luuli hän huomaavansa, että Floyd vältti liian läheistä seurustelua hänen kanssaan ja koitti pitää häntä vissin välimatkan päässä itsestänsä.
He jäivät puoleksi päiväksi Buffaloon ja ajoivat suurelle, äänettömälle rakennusryhmälle, joka ennen oli ollut Kometin tehdas.
Stantonissa heräsi omituisia tunteita, huomatessaan miten hyvin Floyd tunsi paikan; tämä veti taskustaan avainkimpun ja kykeni heti löytämään oikean avaimen jokaiseen veräjään ja oveen. Niin, tänne hän kuului… tänne, missä tämän kuoleman hiljaisuuden sijaan oli ollut vilkasta elämää ja liikettä. Heidän äänensä kaikuivat autiossa tehtaassa, ja tornin korkuisina kohosivat liikkumattomat koneet heidän ylitsensä, viilan lastujen peittämän korkean tehtaan permannon kumahdellessa heidän jalkainsa alla.
Kun he kulkivat huoneesta huoneeseen, rakennuksesta toiseen, kävi Floyd vähä vähältä yhä kalpeammaksi ja hänen selityksensä niukemmiksi. Kun he viimein ehtivät lasiovelle, jolle oli kirjoitettu "konttoori", pysähtyi Floyd äkkiä ja nojasi kättään seinää vastaan ikäänkuin tukea etsien.
— Poistukaa vähäksi aikaa, pyysi hän murtuneella äänellä. Minä tulen jälestä. En ole ollut täällä senjälkeen kuin isäni…
Stanton lähti katsomaan penikulman mittaista nyt ruohottunutta rataa, missä Edgar Floyd oli harjotellut kilpailuja varten pikku Jes viereensä sidottuna, ja missä vähän vanhempi Jes oli toiminut isänsä koneenkäyttäjänä. Seistessään siinä synkkänä lokakuun päivänä, aprikoi Stanton monia asioita ja tapahtumia.
Kun Floyd puoli tuntia myöhemmin tuli ulos, seisoi Stanton yhä paikallaan nojaten rataa ympäröivää aitaa vastaan.
— Floyd, mitä olette ajatellut sisarenne vastaisuudesta? kysyi hän ilman muuta.
Floyd pysähtyi ja tuijotti häneen pelästynyt ilme harmaissa silmissään.
— Sisareniko? toisti hän. Miksi sitä kysytte?
— Hän on täysikasvuinen nainen, hänen täytyy elää omaa elämäänsä. Te ette voi pitää häntä sisään teljettynä niinkuin nunnaa, kunnes hän huomaa tulleensa niin vanhaksi, että todellisen elämän mahdollisuudet ovat häneltä menneet.
Floyd tuijotti yhä häneen sanaakaan sanomatta; konttoorissa vietetty puolituntinen oli kalventanut hänen poskensa.
— Te, jos kukaan, tunnette minut, Jes Floyd. Te tunnette ilkeän sisuni, terävän kieleni, ja tiedätte, että minä, paraimmillanikin ollessani, olen äkäinen peto. Mutta minä luulen, että minussa on siksi paljon synnynnäistä gentlemannia, että osaan olla siivo naista kohtaan. Jos tuonnempana saisin tilaisuuden pyytää sisarenne kättä, antaisitteko te suostumuksenne? Vastatkaa minulle rehellisesti, jos ette pidä minua sellaisena, että voitte uskoa hänet minulle — se ei tule vaikuttamaan meidän ystävyyteemme.
— Te olette tavannut hänet yhden ainoan kerran, muistutti Floyd häntä. Hän sammalsi, se oli varmin merkki siitä, että hän oli kiihottunut. Stanton ei ollut kuullut hänen tekevän sitä muualla kuin kilparadalla; kun hän kuuli sen nyt täällä maaseudulla, aikaansai se hänessä samanlaisen mielenliikutuksen.
— Tiedän, tiedän, vastasi hän. Mutta minä tapaan hänet ehkä useammin, ja kun hän ei näe muita miehiä, niin rupeaa hän ehkä pitämään minusta. Ei siksi, että minussa olisi paljoa, joka tekisi minut sen arvoiseksi — ehkei hän edes tahdo nähdä minua. Minä tahtoisin vain tietää, saanko minä käydä hänen luonaan… Jos sanotte ei, niin lyömme kättä ja jätämme asian ainaiseksi.
Floyd ojensi viivytellen kapean kätensä.
— Jessica on oikeutettu onneensa, myönsi hän. Minä en aijo puuttua asioihin, jotka käyvät ymmärrykseni yli. Ja minä tahdon nähdä hänet mieluummin teidän vaimonanne kuin kenenkään muun tässä maailmassa. Se oli vain sitä, että te olette nähnyt hänet ainoastaan yhden kerran… tehän ette voi vielä tietää, tahdotteko hänet.
Stanton katsahti häneen merkitsevästi.
— Hän on teidän kaltaisenne, pääsi häneltä tahdottomasti. Harmissaan siitä, että oli näin paljastanut tunteensa, päästi hän Floydin käden. On paras, että lähdemme tiehemme, muuten myöhästymme junasta, lopetti hän kärttyisästi.
He menivät käyden ja sanaa vaihtamatta lähemmälle raitiotievaunun pysähdyspaikalle.
Aineeseen ei koskettu ennenkuin seuraavana aamuna, kun he nousivat junasta New-Yorkissa.
— Milloin tavataan? kysyi Stanton hyvästi jättäessään meluisalla asemalla. Huomennako?
— Olen poissa kaupungista kaksi viikkoa, siten on mr Green sanonut, vastasi Floyd. He tarvitsevat minua Merkuriustehtaassa, ja senjälkeen tulee varmaankin muita matkoja. Jessica jää kovin yksikseen, hän varmaankin olisi iloinen, jos käväsisitte meillä, että hän saisi puhua muidenkin kuin vanhan palvelijattaremme kanssa.
— Kiitos, vastasi Stanton yhtä tyynesti. Olkaa varovainen matkalla.
— Stanton ei ollut vielä päässyt ulos, kun Floyd hänet tavotti.
— Täällä on uutisia pokaalikilpailuista, huohotti hän, pistäessään sanomalehden Stantonin käteen. Kaksi Atalanta-vaunua kilpailee kanssamme. Teidän asianne on nyt olla varovainen.
— Floyd, odottakaa! Mitä tarkotitte. Luuletteko todellakin…
Mutta hänen koneenkäyttäjänsä väisti kysymyksen.
— Löytyy kelvottomia ihmisiä, nauroi hän. Pysykää poissa sellaisten tieltä. Hyvästi.
Hän ei ollut maininnut Valerie Carlislen nimeä, mutta Stanton ymmärsi hyvin, ketä hän oli tarkottanut.
Tuollaisen ajatuksen mahdottomuus ja luonnottomuus ei estänyt, että Stantonista olo tuntui pahalta ja epävarmalta, ja että hän tapansa mukaan peittääkseen tunteitaan kävi jyrkeäksi.
— Minulla ei ole tapana pelätä ihmisiä, olkoot sitte roistoja tai ei.
Hyvästi.
— Kuten suvaitsette, vastasi Floyd omituisella äänellä. Mutta jos te itse ette tahdo pitää varaanne… Noo, mitä?
— Oh, se on saman tekevä.