KYMMENES LUKU
Väliaika.
Toisena päivänä New-Yorkiin tulostaan lähti Stanton vierailulle Jessica Floydin luo. Tällä kertaa hän nousi portaita suuremmalla itseluottamuksella.
Kuten viimeinkin avasi pieni mustaan silkkipukuun puettu irlantilaismummo, hänelle oven. Taaskin oli Stanton hämmästyksestä huudahtamaisillaan, kun hän näki tytön kääntävän Floydin rehelliset kasvot itseensä ja näki hänen hymyilevän, Floydin harmailla silmillä. Edellisestä kerrasta poikkeavaa oli, ettei Jessica noussut häntä vastaanottamaan pianon äärestä vaan akkunan alla olevalta tuolilta.
— Jes on jälleen poissa, valitti hän, ojentaessaan Stantonille kätensä.
— Tulen hänen luvallaan teitä tervehtimään, vastasi Stanton.
– On liian aikaista tarjota teetä, sanoi tyttö puoliksi leikkiä laskien, puoliksi ujostellen. Mutta jos tahtoisitte puhella kanssani puolisen tuntia, tulee kello neljän yli ja minä voin osoittaa teille vieraanvaraisuutta.
Mistä minä puhelisin kanssanne? ihmetteli Stanton. Luulen paremmin kelpaavani kuuntelemaan.
— Oh, mistä tahansa. Olettakaa, että minä olen Jes; minä pidän samoista asioista kuin hänkin, kilpailuista, tehtaista, automobiileistä.
Vaikka vuodenaika oli vielä lämmin, paloi valkea pikku takassa, jonka ääressä he vastatusten istuivat. Stanton katseli aatoksiinsa vaipuneena hymyilevää sinipukuista tyttöä.
Onko veljenne puhunut teille yhtiöstä, jonka me olemme ensi talveksi suunnitelleet, miss Floyd?
Tyttö nyökkäsi.
— Se tuottaa minulle vilpitöntä iloa.
— Mainitsiko hän teille, että minulla oli aikomus tulla teitä tervehtimään, luvan saatuani?
— Tiesikö hän siitä? kysyi hän vastaan.
Floyd oli siis pitänyt hänen salaisuutensa, vaikka hän ei ollut sitä erikoisesti pyytänyt. Lämmin ja varsin lempeä ilme kirkasti Stantonin tummia kasvoja.
— Kyllä, hän tiesi sen. Minä toivon, että olisin tavannut veljenne monta vuotta sitte; ehkä minä silloin olisin vähemmän kova ihminen, sopivampi hänen ja teidän seuraanne.
— Tekö kova!
— Eikö hän ole kertonut teille, että olen sellainen?
Innoissaan kumartui tyttö eteenpäin ja katsoi pelkäämättä suoraan hänen silmiinsä.
— Ei milloinkaan. Älkää luulko, että hän sellaista ajattelee. Kova sana… mitä se merkitsee? Ensimäinen ystävällisyys pyyhkii sen pois; minkä arvoinen on sellainen ystävä, joka ei niin paljoa ymmärrä.
Stantonin pää painui alas, katseen tuijottaessa tuleen.
— Minä olen kokenut vähän ystävällisyyttä. Syntyessäni kuoli, äitini. Kun olin kolmentoista vuotias, meni isäni uusiin naimisiin. Äitipuoleni oli hyvä nainen, jota rakastin yhtä paljon kuin isääni. Mutta kun he olivat toista vuotta olleet naimisissa, pillastuivat hevoset, — he ajelivat usein, — ja vaunut suistuivat muutamalta penkereeltä alas. He kuolivat kumpikin parin minuutin väliajalla sairashuoneeseen vietäessä. Sanoinko minä, että isäni oli rikas? Se hän oli. Hän oli vuotta aikaisemmin testamentannut kaiken omaisuutensa vaimollensa, sillä hän tiesi varmaan, että hän olisi vuorostaan antanut kaikki minulle. Äitipuoleni oli isääni paljoa nuorempi ja todenmukaisesti olisi elänyt häntä kauvemmin sekä oli täysin luotettava. Mutta äitipuoleni ei taas ollut tehnyt testamenttiaan, ehkä hän oli lykännyt sen tekemisen tuonnemmaksi tai unohtanut, arvelen. Kun isäni kuoli 5 minuuttia ennen äitipuoltani, siirtyi koko omaisuus tälle; kun hän kuoli ilman testamenttia, meni kaikki lain mukaan äitipuolen sukulaisille. Minut jätettiin osatta ja oikeudetta.
— Mutta omaisuushan kuului teille, oikeuden mukaan?
Äitipuolenne sukulaiset eivät tietenkään ottaneet sitä vastaan?
— He ottivat joka pennin, miss Floyd. Ja 15 vuoden vanhana minut lähetettiin maailmalle orpona ja osatonna. He eivät minusta välittäneet, olinhan muka kylliksi vanha hankkimaan itse elatukseni. Eräs heistä tarjoutui hankkimaan minulle konttooripojan paikan.
— Oh! Te…
— Minä… elin, vastasi hän katkerasti. En pyytänyt heiltä mitään. Arvoesineet, jotka kuuluivat minulle, möin ensi hätään; sitte tartuin työhön. Isäni oli toivonut, että minusta tulisi koneinsinööri, ja minä päätin toteuttaa hänen aikomuksensa. Minulla oli rautainen terveys, kuusi vuotta työskentelin 20-tuntia vuorokaudessa, kunnes olin suorittanut korkeakoulun tutkinnon. Noina kuutena vuotena en ollut milloinkaan väsynyt, mutta usein nälkäinen. Ainoana lohdutuksenani oli kävellä joka ilta kadulla, missä vanha kotini oli, ja katsella sitä. Näin ihmisten, jotka olivat minulta kaiken riistäneet, kulkevan kylläisinä ja hyvin puettuina, näin heidän vaunujensa ja palvelijoittensa menevän ja tulevan. Minä katselin ja katselin ja tulin siihen lopputulokseen, että tässä elämässä oli vain yhtä, jolla oli arvoa.
Tyttö vavahti, kun hän katsahti Stantonin lujapiirteisiin kasvoihin, joiden ilmeestä kuvastui säälimätöntä voimaa.
— Te aijoitte rangaista heitä? sanoi hän.
— Kostaako? En, se ei olisi maksanut vaivaa. En tahdo kieltää, että poikana sitäkin haudoin mielessäni; mieheksi tultuani olin kylliksi käytännöllinen haaskatakseni aikaani mokomaan. Päämääräni oli raha. Taitavana automobiilin ohjaajana huomasin nopeammin voivani ansaita itselleni omaisuuden, jolla pääsisin alkuun. Jos menetin henkeni, hyvä niinkin; sekin olisi köyhyyttä parempi. Kuusi vuotta olin köyhä, ikääni en sitä tahdo olla.
— Ette, te ette tule olemaankaan, vakuutti tyttö matalalla ja liikutetulla äänellä. Te olette syntynyt taivuttamaan kohtalon onneksenne, hyvällä taikka pahalla.
— Kohtalo taivutti minut, johdattaessaan veljenne polulleni, oikasi hän. Minulla ei ole ollut ennen milloinkaan ystävää, en ole sellaisesta välittänyt… Hän puisti kärsimättömästi päätänsä. Miksi ikävystytän teitä tällä vanhalla tarinalla? Antakaa anteeksi; aijoin vain sanoa, että se ehkä jonkun verran tekee tuiman luonteen ymmärrettäväksi. Kello on yli neljä ja minulle on luvattu teetä.
— Jessica nousi ylös, mennäkseen pienen teepöydän luo, mutta pysähtyi hetkiseksi.
— Jes kertoi minulle kerran, että hän oli ollut siksi nenäkäs sanoakseen, että hänen ohjaajallaan oli paras luonne ja pahin sisu, mitä hän milloinkaan oli tavannut. Luulen, että jos hän nyt olisi täällä, pyytäisi hän anteeksi viimeistä osaa.
– Ehkä hän peruuttaa vielä ensi osankin, varotti Stanton kevyesti, vaikka liikutettuna.
Kun tyttö pyysi häntä tulemaan ottamaan kuppinsa, katsahti Stanton ensin ruskeaan juomaan ja sitte iloisella hämmästyksellä emäntäänsä.
Niin, nauroi tyttö punastuen.
Kolme palasta sokeria kuppiin. Jes jutteli minulle, että aina kun hän oli teidän kanssanne ulkona, joitte te paksua ja makeata suklaata. Minä luulin, että vain tytöt pitävät makeasta.
— Ja annatteko te kaikille ihmisille sitä, mistä he pitävät? kysyi
Stanton huvitettuna ja omituisen tyytyväisenä.
— Minä tahtoisin antaa, vastasi tyttö.
— Siinä tapauksessa minä tahtoisin mielelläni, että te tulisitte illalla teatteriin.
— Kuten tahdotte, vastasi hän silmät maahan luotuina.
Ensi askel oli otettu. He kohtasivat usein toisensa kahtena seuraavana viikkona. Kahdesti tuli Stanton Merkuriusyhtiön automobiilillä ja vei hänet herttaiselle iltapäiväajelulle. Useina sateisina päivinä tarjosi tyttö hänelle makeata suklaata. He istuivat vastatusten takan ääressä, ja tytön kasvoilla, joko hän kuunteli taikka puhui, leikki päivänpaisteinen hymyily, samanlainen kuin Floydinkin. Pian oppi Stanton tuntemaan hänen seurassaan samaa toverillisuutta ja varmuutta tulla oikein ymmärretyksi kuin hänen veljensäkin kanssa. Mutta milloinkaan hän ei tulistunut Jessicalle.
Koko tänä aikana hän ei tavannut Floydia. Jes oli työssä Merkuriuksen tehtaassa Hudsonlaaksossa, kolmenkymmenen penikulman päässä New-Yorkista, sanoi Jessica, minkä Stanton muuten itsekin oli saanut tietää koneenkäyttäjältään. Hänestä tuntui kumminkin varsin merkilliseltä, ettei Floyd ottanut itselleen kertaakaan lomaa ja tullut tapaamaan sisartaan.
Vähitellen lähestyi Pokaalikilpailujen aika.
Illalla ennen lähtöään Long Islandiin radalle, meni Stanton tapaamaan
Jessicaa.
— Olisi tietysti mahdollista päästä välilläkin käymään New-Yorkissa, sanoi hän tytölle. Mutta minä tulen jäämään sinne siksi, kunnes kilpailut päättyvät. Kun Floyd ja minä jälleen olemme palanneet, saan kait nähdä teitä? Tai ehkä te ette välitä minusta silloin, kun hänkin on kotona.
— Tyttö hätkähti ja käännähti nopeasti pianoon päin. Jes ja minä emme väsy ystäviimme, sanoi hän moittivalla äänellä. Mutta sitäpaitsi, eihän tiedä, mitä tapahtuu? Me voimme nauttia vain siitä päivästä, jota elämme, vastaisuutta voimme vain aavistaa. Joskus asiat sotkeutuvat.
— Miten on laitanne. Kuka sotkisi asianne? miss Floyd.
Hän puisti päätänsä hymyillen olkansa yli. Ei kukaan, ei kukaan muu kuin minä itse. Tunnen itseni niin selittämättömän masentuneeksi tänä iltana; on kuin Jes ja minä olisimme ijäksi toisistamme erotetut.
Mutta nyt toivon teille kaikkea mahdollista onnea ja voittoa kilpailussa.
— Mikä oli se laulu, jota lauloitte ensi kertaa tänne tullessani? kysyi
Stanton.
Tyttö oli kahden vaiheilla, mutta meni pianon luo ja näppäili siitä muutamia sointuja… Tämäkö?
— Niin. Tahdotteko laulaa sen minulle.
Herttaiseen tapaansa heti totella, istuutui tyttö samalla pianon ääreen.
— Kappale ei ollut klassillinen eikä rakkauslaulukaan, jonka pehmyt ääni Stantonille soitti.
"Usein hiljaisessa yössä mä uinailuihin haivun, on aivot valppahasti työssä ja muistelmihin vaivun."
Tälläisen omituisen, jäykän ja vanhanaikaisen laulun lauloi Jessica
Floyd Stantonille, ennenkuin he erosivat.
Kun Stanton tuntia myöhemmin palasi kotiansa, oli siellä kirje apulaisjohtaja Greeniltä. Se oli lähetetty Long Islandista ja siinä huomautettiin hänelle, että rata oli vapaana harjotuksia varten viimeistä kertaa seuraavana päivänä aikaisesta aamusta alkaen.
— Vaunu on viimeinkin kunnossa, ja sanokaa Jes Floydille, jos te tapaatte hänet, ettemme tule toimeen kauvempaa ilman häntä. Näin kuului viimeinen lause.
Stanton laski otsa rypyssä kirjeen kädestään. Eikö Floyd ollut lähtenyt Greenin käskystä yhdessä hänen kanssaan suorittamaan kilpailujen valmistuksia. Miten voi Stanton siinä tapauksessa tietää mitään koneenkäyttäjästään, ja miksi Green ei tuntenut asian laitaa? Floyd oli mahdollisesti viipynyt tehtaassa, mutta silloinhan olisi Green varmaankin lähettänyt sanan hänelle sinne eikä luottanut siihen, että Stanton hänet sattumalta tapaisi. Floydin täytyi tietenkin välttämättömästi olla mukana viimeiseen tinkaan lykkäytyneissä harjoituksissa… Stanton nousi kärsimättömästi ylös; tämä kaikki oli ylen ihmeellistä.
Kun Stanton oli puolitiessä huonettaan ulosmenossa, iski hurja ajatus hänen päähänsä. Voisiko olla mahdollista, että Valerie Carlisle ajatteli estää Merkuriusvaunua kilpailusta, ja että hän, epäonnistuessaan ohjaajan suhteen, koetti raivata tieltä koneenkäyttäjää, jonka arvon hän hyvin tunsi. Hän muisteli omaa merkillistä pahoinvointiaan illalla ennen Massachusettin kilpailuja.
Päähänpistoaan noudattaen meni hän puhelimeen; tehtaassa olisi varmaankin joku, joka voisi hänelle antaa tietoja Floydista, sillä siellähän työskenneltiin vuorokausi läpeensä.
— Kyllä, 327, Frenchwood, vastasi heikko ääni. Merkurius, niin. Mr
Stantonko? Odottakaa!
Telefoonissa kuului huumaava jyske; hän tiesi että se lähti tehtaan valtaisista koneista, 30 penikulman päässä hänestä.
— Halloo! kuului toinen ääni melusta. Onko siellä Stanton? Täällä on Bailey. Mitä? Floyd on matkustanut tänä iltana Long Islandiin. Hän on paikallaan, kun tarvitsette häntä. Stanton, älkää uuvuttako poikaraukkaa.
Hän ei ole mikään kone.
Stanton vastasi jotakin rumaa ja paiskasi puhelimen kiinni niin että paukahti. Bailey oli hullu, arveli hän, kuten Greenikin ja hän itse kolmantena. Mitä miss Carlisleen tuli, niin hän ei ollut nähnyt eikä kuullut tästä mitään, siitä saakka, kun palasi Indianasta. Kämmekkäitä ja laakeriseppeleitä ei ollut enää lähetetty. Hän hymyili mennessään avaamaan akkunaa. Ulkona puhalsi pureva lokakuun tuuli. Huomenna hän tapaisi Floydin radalla ja jälleen alkaisi työ, joka hurmasi häntä, kuten jokaista, joka on oppinut hallitsemaan vaunua hurjimmassakin vauhdissa ja kokenut automobiilikilpailujen synnyttämää kiihkoa.
Sitä ajatellessaan veti hän syvään henkeänsä; siellä hän ja Floyd parhaiten ymmärsivät toisiansa, ja sinne ei Jessica milloinkaan voinut tulla.
Hän toivoi, ettei tyttö olisi näyttänyt niin peräti totiselta ja murheelliselta illalla. Se saattoi hänet levottomaksi.