YHDESTOISTA LUKU
Viimeinen kilpailu.
— Floyd, onko teillä lainata tulensammuttajaa?
— Luulisinpä, kuului iloinen ääni harmaasta aamuhämärästä.
— Päästäkääpäs siitä tuohon viereiseen pajaan; Jack viheltää taasen.
Pörrönen pää ilmestyi kolmannen korjauspajan ovelle.
— Antakaa Floydin olla rauhassa; hän kuuntelee mieluummin minun vihellystäni kuin sinun lörpöttelyäsi, murisi rauhanhäiritsijä. Muuten hänhän on työssä. Onko totta, Floyd, että te saatte kuluneen ajurinmoottorin käymään yhtähyvin kuin ulkolaisen koneen? Joku sitä sanoi.
— Tottahan nyt, Jack, mutta minulla ei ole nyt aikaa korjata teidän konettanne, kuului vastaus. Tulkaa pyörittämään konettani käyntiin, tahtoisin kuunnella, miten se luistaa.
Yksi nauravista koneenkäyttäjistä juoksi avuksi, mutta pysähtyi, kun katsomoiden varjosta näkyi kookas olento.
— Minä pyöritän, virkkoi Stanton.
Floyd suoristihe kumarasta asennostaan moottorinsa yltä, jonka päällys oli nostettu pois.
Stanton! tervehti hän iloisesti ja veti kumihansikkaan kädestään antaakseen kättä. Floyd oli tyttömäisen arka käsistään ja suojeli niitä aina työssä, jos se vain suinkin kävi laatuun.
— Tulen suoraan junalta, ilmoitti Stanton. Haluatteko ottaa vaunun alas?
— Heti, kun te olette valmis.
— Olen valmis nyt. Menkää ottamaan päällenne jotakin lämmintä, ilma käy viileäksi ennen auringon nousua.
Kohtaaminen ei ollut tunteellinen, mutta kumpikin oli tyytyväinen. Stanton iloitsi ja tunsi helpotusta nähdessään jälleen koneenkäyttäjänsä. Nyt hän ihmeekseen vasta huomasi, miten levottomaksi eilisen illan tapaus oli hänet saattanut.
— Saatte luvan olla ihmisillinen renkaita kohtaan, varotti Floyd. Meillä on nämä vain varalla. Ne, jotka ovat lähetetyt kilpailuja varten, eivät ole vielä saapuneet.
— Miksi eivät?
— Jumala sen tietää. Mr Green on soittanut rengasyhtiölle. Luulen, että ne saapuvat tänne tänäpänä tai viimeistään huomen aamuna.
— Toivon sitä. Onko selvä?
— On. Täällä kerrotaan, että juttu teitä vastaan ajostanne Pelhamin puistossa oli eilen esillä.
— Niin oli.
Floyd pysähtyi puolitiehen vaunun noustessa.
— Ette puhunut siitä mitään Jessicalle, moitti hän.
— Mistä sen tiedätte? kysyi Stanton hämmästyneenä.
— Tapasin hänet eilen illalla tänne tullessani. Mitä saitte?
– Sakkoja mahdollisimman paljon… minkä Merkuriusyhtiö maksoi… ja varotuksen, etten vasta niin tekisi.
Luulin etteivät poliisijutut huvittaisi miss Floydia. Nouskaa ylös.
Aamutyö oli alkanut.
Pokaalikilpailu oli aina maantiekilpailu ja monin paikoin kulki rata pitkin häthätää kuntoon saatettuja teitä. Siellä ja täällä oli vielä miehiä luomassa valleja käänteisiin ja tasottamassa tietä. Toisella kierroksella ajoi Merkuriusvaunu terävälle kivelle ja menetti yhden renkaansa. Stanton pysähtyi tienviereen, ja Floyd juoksi takaisin ja heitti kiven pois.
— Yrjö ja Palmer ovat myöskin ajamassa, huomautti hän takaisin palatessaan. Heillekin olisi voinut sattua pahasti. Muuten me olisimme itsekin voineet ajaa sille uudelleen. Minä pidän eniten radalla ajosta.
Niin minäkin. Montako rengasta on jälellä.
— Kolme.
Vanhasta tottumuksesta he työskentelivät ripeästi ja harjaantuneesti.
Duplexvaunu mennä tohisti ohi, ja sen kuljettaja viittasi osanottavasti
tervehdyksensä. Floyd heilautti kättänsä vastaukseksi ja pian kiiti
Merkuriusvaunu kilpailijansa jälkeen.
Ennenkuin kello oli kymmenen olivat he kadottaneet vielä toisenkin renkaan.
— Eivätkö renkaat ole vieläkään saapuneet? kysyi Stanton, pysäyttäessään korjauspajan eteen.
Harmissaan oleva johtaja puisti päätänsä, näyttäessään kädessään olevaa sähkösanomanippua.
— Ei vieläkään. Rubz-yhtiö sähköttää lähettäneensä ne viime viikolla pikatavarana; välitysliike sähköttää, että he lähettivät vaununlastin kaksi päivää sitte Chicagosta ja että sen täytyy olla täällä.
— Vaunu on niin ollen jätetty New-Yorkiin sensijaan, että se olisi lähetetty tänne, arveli Stanton.
New-York sanoo, että se ei ole siellä.
Ehkä he ovat erehdyksestä lähettäneet vaunun Merkuriusyhtiölle, puuttui puheeseen Floyd.
Mr Green katsahti häneen halveksuvasti.
— Sinne tietenkin soitin ensimäiseksi. Päällikkö vastasi, etteivät ne ole siellä ja käski minun sähköttämään kautta koko rautatielinjan siksi, kunnes saamme vaunusta selon.
— Oletteko tehnyt niin? kysyi Stanton.
Olen parhaillani toimessa. Olen tullut lännessä aina Uticaan saakka, ja joka ainoa asema ilmoittaa, ettei vaunua ole siellä.
— Me menemme nyt murkinoimaan, Floyd. Vastaukset saapuvat aikanaan.
Vallan vieressä oli hotelli, minne mr Green oli ottanut päämajan ja missä myöskin Stanton ja Floyd asuivat. Suurin osa kilpailujen virkailijoista ja toisista ohjaajista oli siellä myöskin asuntoa.
— Minä viilettäisin pikku New-Yorkiin asti, sanoi Atalanta-vaunun ohjaaja Stantonille, jos en pelkäisi, että Brooklynin läpi ajaminen liian usein olisi epäterveellistä.
Vastauksien tuloa jatkui hotellissa koko aamupäivän, kunnes mr Green itse ja toimisto olivat piirten paarten täynnä keltaisia paperisiekaleita. Mitä suurempi kaupunki oli ja mitä vilkasliikkeisempi sen tavara-asema, sitä kauvemman aikaa vei kadonneen vaunun etsiminen ja tiedonantaminen sieltä Long Islandiin.
Kello neljältä avattiin tiet jälleen harjotuksia varten. Merkuriusvaunu teki kierroksen ja menetti jälleen renkaan liidetessään muutamassa mutkassa. Sen jälkeen jäi vaunu asemalleen… Ei uskalleta kuluttaa viimeistä rengasparia, selitti Floyd utelijoille.
Ettekö voi ostaa niitä mistään? kysyi Stanton huolissaan.
Apulaisjohtaja oli vallan pyörällä päästään. Stantoniin tuijottaen huusi hän harmissaan.
Ostaako niitä? Ostaa riittävästi renkaita, jotka sopivat Merkuriusvaunuun ja jotka kestäisivät koko 300 penikulman maantiematkan ja saada ne tänne huomen aamuksi?
Miten saatatte kysellä sellaista, Stanton?
— No hyvä, koska meillä ei ole muutakaan tehtävää, niin tulkaa pois päivälliselle, Floyd, sanoi toinen.
— Ei päivälliselle, vaan illalliselle, oikasi hänen koneenkäyttäjänsä. Nyt me olemme maalla, ja te saitte päivällistä kello 12. Mutta mukaan minä lähden joka tapauksessa.
Aterian lopussa tuotiin pieni teekannu Stantonin eteen.
Suklaata, sir, ilmoitti tarjoilijatar.
— Mutta teillähän ei ollut sitä aamiaispöydässä.
Tarjoilijatar, jonka tukka oli kammattu à la Pompadour, naureskeli.
— Ei, sir. Mutta tuo herra lähetti pojan sitä ostamaan ja meni alas puhuttelemaan keittäjätärtä, ja keittäjätär oli ihastunut seikkailuun, vaikka tuleekin joulukuussa neljänkymmenen viiden vanhaksi.
Stanton katsahti Floydin ilosta loistaviin harmaisiin silmiin.
— Minulla ei ollut muuta parempaakaan tehtävää, tuli vallaton selitys. Ja minä pelkäsin hermojenne joutuvan epäkuntoon, jos ette saisi tavallista juomaanne, niin että ehkä ajaisitte nurin meidät molemmat.
— Hän saattaisi houkutella linnut luoksenne, hihitti tarjoilijatar poistuessaan.
— Ojentakaapas minulle kuppinne, komensi Stanton.
— Aijotteko heittää sen päälleni, kuten veden, kun ensi kertaa ajoimme yhdessä? hämmästeli Floyd ojentaessaan kuppinsa.
Stanton kohotti hiukan päätänsä, ja katseessa, jonka hän suuntasi Floydiin, loisti vallan epäinhimillinen tuli. Kun mies olisi katsonut naista niin, olisi se ollut selvä rakkaudentunnustus, mutta miehen miehelle antamana se oli selittämätön. Floydkin kalpeni siitä.
— Te voitte heittää sen minun päälleni, niin olemme selvät, oli kaikki, mitä Stanton sanoi kumartuessaan ottamaan sokeria entinen välinpitämätön ilme kasvoillaan.
— Kiitos; se on kiehuvan kuumaa, niin että jätän sen ehkä tekemättä, vastasi Floyd. Mutta hän ei katsonut toveriinsa ja hänen kasvonsa olivat huolestuneet.
Oli jo ilta, kun New-Yorkista saapui sähkösanoma — vaunu merkillä Ruby Co. ja osotettu Merkurius Co:lle. Coney Islandiin lähti täältä eilen illalla.
Mr Green parkasi raivosta ja tarttui puhelimeen.
— He ovat lähettäneet vaunun Long Islandin sijasta Coney Islandiin, jyrisi hän. Renkaat ovat jossakin Beach-radalla taikka sen läheisyydessä.
— Älkää soittako, lähettäkää joku hakemaan niitä, oli Stantonin käytännöllinen neuvo.
— Minun täytyy jäädä tänne, enkä tähän aikaan saa ketään New-Yorkista.
— No, siinä tapauksessa matkustan minä. Coney Island on haettava päästä päähän ja renkaat tuotava tänne heti, kun ne ovat löytyneet.
— Tekö? Tekö? matkustaisitte ja väsyttäisitte itsenne juuri ennen rasittavia kilpailuja? Ei! Olkaa hyvä ja menkää maata, Stanton. Lähetän jonkun toisen.
Stanton ei lähtenyt nukkumaan vaan lyömään biljardia kolmen ohjaaja toverinsa kanssa. Hän oli vähemmän pelottava ja paljon suopeampi sekä puheessaan että käytöksessään kuin ennen. Floyd oli opettanut hänet seurustelemaan ihmisten kanssa. Ennen pelin loppua oli neljä ohjaajaa sangen hyvät toverukset keskenänsä ja toivottivat toisillensa hyvää yötä, isännän suureksi harmiksi, apollinarispullon ääressä.
Kymmenen ajoissa vilkasi Stanton huoneeseen, missä Green istui sähkösanomakoneen ja puhelimen välissä.
— Missä Floyd on? ihmetteli hän.
– Halloo — halloo, ei, älkää sulkeko. Mitä? Floydko? Hän on matkustanut
Coney Islandiin. Halloo, niin… väärä numero.
— Coney Islandiinko? Tekö hänet lähetitte?
— Hän tarjoutui lähtemään, ilmoitti mr Green. Olkaa kiltti ja menkää nukkumaan. Floyd tietää, mitä hän tekee, luulen ma, ja hän on nyt levännyt kaksi viikkoa.
— Mitä tarkotatte? Hänhän on ollut tehtaassa työssä tai ainakin teidän kanssanne aina Indianasta tulostamme saakka.
Apulaisjohtaja kääntyi tuolillaan ympäri.
— Hänellä oli kahden viikon loma, toisti hän kiukkuisesti. Hän sanoi minulle, aikovansa matkustaa jonnekin aivan yksin lepäämään kunnollisesti. Te ette tarvinne tietoa kaikesta, Stanton? Minä luulen, että hänen tarvitsee levätä kaiken sen jälkeen, mitä te teitte hänelle lännessä, sillä hän pyysi, etten kertoisi siitä teille. Halloo – 454 –
Stanton seisoi hetkisen sanaa sanomatta, käännähti sitte ympäri ja meni ulos. Hän oli niin hämmästynyt ja kiukuissaan että punaisia pilkkuja pyöri hänen silmissään. Floyd oli valehdellut hänelle, järjestelmällisesti häntä pettänyt; epäilemättä vain välttääkseen hänen rasittavaa seuraansa. Hänen mieleensä johtui, että koneenkäyttäjä oli aina väistänyt häntä ja vain pakosta taipunut. Nyt hän ymmärsi kirjeenkin, jonka hän edellisenä iltana oli saanut Greeniltä, ja mr Baileyn hämmentyneen vastauksen kysymykseen, missä Floyd oli. Hän oli saanut vain huvitella Jessican seurassa siihen asti, kunnes Floyd oli valmis hyötymään hänen kustannuksellaan Kometitehtaan suunnitteluissa. Jessica! Stanton pysähtyi kuin naulaan pimeässä käytävässä. Näyttelikö hänkin jotakin osaa pitääkseen häntä hyvällä tuulella? Hän iski nyrkkinsä seinään.
Mitä siellä? huusi säikähtynyt Green sisältä. Kuka…
Minä menin seinää päin täällä pimeässä, vastasi Stanton, koettaen hallita ääntänsä. Hyvää yötä.
— Hyvää yötä. Saamme kyllä kaikki järjestykseen, Stanton. Nukkukaa rauhassa.
— Sen teen, kuului vastaus.
Sitä hän ei kumminkaan tehnyt.
Kello seitsemän seuraavana aamuna syöksyi Green ruokasaliin, missä
Stanton oli parasta kättä syömässä.
— Hän on saanut ne käsiinsä, ne ovat matkalla tänne, riemuitsi hän kuin mieletön. Vaunu ei ollut Brightonissa, mutta hän löysi sen kymmenen penikulman päästä eräältä sivuraiteelta. Ja hän pani herrat siellä niin koville, että renkaat purettiin viipymättä ja lähetettiin kahdella kuorma-automobiilillä tänne. Ne ovat täällä kello kahdeksan ja kilpailu alkaa yhdeksältä. Olen ollut ylhäällä koko yön — vielä tunti sitte näytti siltä, kuin teidän olisi ollut jäätävä pois kilpailusta muutamien kumirengaspahasten takia. Mokoma hullu rengasyhtiö! Hän kuivasi otsaansa. Ettekö lähde radalle syötyänne? Floydin pitäisi tänne tulla junalla 15 minuutin päästä, jollei hän ole tukehtunut ihmistungokseen. En ole milloinkaan nähnyt niin hirveästi väkeä; niitä on virrannut tänne aamunkoitosta asti, oikeammin koko yön ja yhä vain tulee lisää.
— Niin, myönsi Stanton välinpitämättömästi. Hänen tummat kasvonsa olivat kuin pronssiinvaletut ja hänen sinisenmustat silmänsä loistivat teräkseltä.
— No, alkoi apulaisjohtaja jälleen, mutta vaikeni uudelleen.
Tarjoilijatar Pompadouritukkineen kumartui heidän välistään ja asetti teekannun pöydälle.
— Suklaata, sir, visersi hän.
Stanton työnsi tuolinsa taaksepäin, mutta hillitsi itsensä.
— Ei, sanoi hän ja siirsi teekannun sivulle.
Teko ei ollut kovakourainen, mutta niin paljo siinä oli huonosti hillittyä kiukkua, että kannu lensi pirstaksi pöytää vasten ja tuoksuva ruskea juoma valui liinaselle. Tyttö huudahti pelosta, mr Green tuijotti; Stanton heitti dollarin setelin pöydälle ja nousi ylös.
— Olen valmis, virkkoi hän. Kun Floyd 20 minuuttia senjälkeen raivasi tiensä läpi ihmistungoksen, vallitsi Merkuriuksen leirissä vilkas touhu. Apulaisjohtaja melkein syleili häntä, toisten kokoontuessa hänen ympärilleen. Iloisena ja riemuiten vastaanotti Floyd onnittelut.
— Kyllä minä sain ne käsiini, vastasi hän nauraen kerran toisensa jälkeen. En, en ole väsyksissä, nukuin junassa sekä meno- että tulomatkalla. Kiitos, söin suurusta Jamaicassa. Olen puettu kilpailuja varten, mr Green; pukeuduin hotellissa ennenkuin tulin tänne. Missä on Stanton? Ah — nähdessään hänet seisovan Merkuriusvaunun vieressä.
Miehet vetäytyivät hymyillen syrjään, nuoren miehen mennessä ohjaajan luo.
— Stanton… alkoi hän luottavaan tapaansa.
Stanton katsoi Floydia suoraan silmiin kääntäen hänelle sitte selkänsä.
Äkillinen hiljaisuus, joka laskeutui läsnäolevien yli, puhui enempi kuin mitkään sanat. Floydin ojennettu käsi painui alas, ja hän kalpeni vähitellen, hymyilyn kuollessa hänen kasvoiltaan.
— Olen työhön valmis, ilmoitti hän totisesti äänettömyyden jälkeen.
Olkaa hyvä ja lähettäkää minulle sana, kun tarvitsette.
— Hyvä, kuului kylmä vastaus.
Oli vielä tunti lähtöön. Kaikilla oli työtä yltäkyllin valmistuksissa etenkin sen jälkeen, kun lastiautomobiilit saapuivat renkaineen leiriin. Mr Greenin, joka yhä oli tulipunainen kiukusta, onnistui pitää Floydin luonaan ja erillään Stantonista.
Kilpailusta ei olisi tullut yhtikään mitään ilman heitä, selitti hän kerran.
— Aivan niin, minä olen hirveän kunnollinen, säesti Floyd kumminkaan hymyilemättä.
Koneet olivat valmiina ajamaan lähtöpaluulle, ja Stanton istui paikallaan ohjausrattaan ääressä. Kun Floyd saapui, kumartui hän vaunua kohti ja katsoi ylös ohjaajaan.
— Mitä olen tehnyt? kysyi hän.
Kumpikin oli naamaritta ja he voivat puhua huumaavassa melussa tulematta häirityiksi. Stanton katsahti häneen tuimasti.
— Te olette valehdellut minulle. Te ette ollut poissa New-Yorkista, kahta viime viikkoa siksi, että työnne olisi pidättänyt teitä mr Greenin luona.
Floyd kävi purppuran punaiseksi ja painoi silmänsä alas.
— Kyllä, minä valehtelin teille, myönsi hän.
Stantonin hansikoittu käsi pusersi lujasti ratasta.
– Se oli tarpeetonta. Aikannehan oli omanne, Floyd; minä en ole vaatinut minkäänlaista toimienne urkkimista. En ymmärrä, miksi teitte niin; arvatenkin päästäksenne minusta joksikin aikaa, syyhän on samantekevä. Eilen illalla ajattelin paljon pahaa teistä ja sisarestanne, mutta nyt aamulla olen jälleen oma itseni. Te saitte epäilemättä seurastani enemmän kuin sieditte, minähän en ole juuri rakastettava, ja minä olisin sen ymmärtänyt, jos te olisitte sen sanonut minulle. Mutta minä en tahdo pitää ystävää, johon en voi täydellisesti luottaa. Nouskaa paikallenne… lopettakaamme tämä kilpailu ja sitte erotkaamme.
Floyd katseli rehellisillä harmailla silmillään toista silmiin.
— Stanton, luottakaa minuun nyt kokonaan, rukoili hän. Ettekö voi sitä tehdä? Ettekö voi uskoa sanaani, että ystävyytenne on ainoa, jota tässä maailmassa toivon. Jos en puhunut totta, niin johtui se siitä, että voisin olla kanssanne tämänpäiväisissä kilpailuissa. Minä kerron kaikki myöhemmin, nyt en sitä voi.
— Te tarkotatte.
Floyd ojensi kätensä.
— Olen sotkenut kaikki, mutta tämä on tahraton, niin että voin sen tarjota teille, Stanton.
Yhtä nopeasti ja kiihkeästi kuin Stanton vasta oli langettanut tuomionsa, kumartui hän nyt alas ja pusersi Floydin kättä.
— Hyvä, sanoi Stanton lyhyesti. Nouskaa ylös. Ja kun toinen oli totellut häntä, jatkoi hän: En ollut aikonut kohdata teitä mitenkään sillä tavalla kuin tunti sitte tein; se tuli minulta aivan tahtomattani. — Annetaan merkki, varotti mr Green, joka saapui paikalle kiirehtien. Oletteko molemmat selvillä?
Paikaltaan Stantonin vieressä käänsi Floyd päivänpaisteiset kasvonsa apulaisjohtajaan, kasvonsa, jotka olivat muuttuneet niin, että kaikki pelkästä ihmetyksestä henkäsivät syvään.
— Me olemme selvillä, vakuutti hän. Älkää olko levoton.
Stanton nauroi hänen mukanaan, sitoi naamarin päähänsä ja pani
Merkuriusvaunun käyntiin. Maailma oli jälleen elämisen arvoinen.
Aamu oli ihana, tyyni ja viileähkö, syvänsinisellä taivaalla ajelehti lumivalkoisia pilviä. Kilpailijoilla ei ollut aikaa kiinnittää siihen huomiotaan, mutta sen vaikutus oli huomattava. Vauhti heti ensimmäisellä kierroksella voitti entiset rekordit.
Koko ensimmäisenä tuntina ei Stanton voinut kääntää huomiotaan edessään luikertelevasta harmaasta tiestä, hengen vaarallisine mutkineen, petollisine tasaisine loivineen, joissa oli niin helppo nostaa vauhti korkeimmilleen, mutta myöskin syöksyä surman suuhun. Sitäpaitsi oli monin paikoin tielle kerääntynyt ihmisjoukkoja, jotka tekivät tietä vain sen verran, että vaunu pääsi läpi. Pieninkin varomattomuus ohjaajan puolelta, olisi voinut viedä hengen joltakulta.
— Vaunu takana, varotteli Floyd aika-ajoin selvällä äänellä. Se koettaa saavuttaa meidät ennen matkaa. Atalanta-vaunu on tomupilvessä edessämme.
He ajoivat niin nopeaa vauhtia kuin Merkuriusvaunu saattoi kulkea maantiellä. Stanton otti tavallisesti, jos suinkin mahdollista, johdon heti ja säilytti sen sitte koko ajan huolimatta kilpailijoittensa spurteista. Tietenkin tämä kävi päinsä vain silloin, kun matka ei ollut liian lyhyt eikä kamppailu ylen ankara. Toisen tunnin loppupuolella teki Floyd kaivatun ilmoituksen, heidän ajaessaan tuomarilavan ja ilmoitustaulujen ohi.
— Me johdamme. Renkaat ovat kestäneet hyvin — varokaa niitä tällä kierroksella.
Stanton nyökkäsi, kohottamatta katsettaan tiestä. Neuvoa noudattaen ajoi hän käänteet varovaisemmin.
Varotus oli ollut paikallaan. Vaikeimmassa käänteessä kuului tuttu pamahdus, jota seurasi heti toinen vastakkaisesta pyörästä, ja Merkuriusvaunu oli syöksyä nurin.
Floyd oli jo kumartunut taaksepäin ja alkanut päästellä vararengasta irti ennenkuin Stanton oli saanut vaunun pysähdytetyksi. Kumpikin oli melkein samaan aikaan maassa ja ottivat työkalut esille. Tunkeilevien ja suuriäänisten katselijoitten ympäröimänä he työskentelivät nopeasti ja varmasti haaskaamatta aikaa puhumiseen. Kaksi suurta tomuista vaunua kiiti heidän ohitsensa, punainen pysyen itsepäisesti valkoisen kintereillä.
— Yrjö luulee voittavansa, sammalsi Floyd pilkallisesti. Mutta sitä hän ei tee, sen teemme me.
Stanton nousi seisaalleen ensimäiseksi.
— Työkapineet vaunuun, käski hän lyhyesti.
Mutta sinisenmustat ja harmaat silmät vaihtoivat hymyilyn, ennenkuin
Merkuriusvaunu kiiti eteenpäin.
Kolmannen tunnin alussa oli Stanton jo voittamassa takaisin menettämänsä ajan. Oli keskipäivä, aurinko paistoi, eikä tuulenhenkäyskään värähtänyt. Ohi eloisan ja liikehtivän katsomon kiitivät he jälleen; suosionosoitukset kaikuivat, ja varmaa vauhtia lensi Merkuriusvaunu ihmismuurien lomitse rauhallisempaa tieosaa kohti, kilpailijat jälessään.
Kätkössä pienen metsikön takana kulki silta matalan puron yli.
Vaunu edessä! kirkasi Floyd äkkiä, vaunun kääntyessä mutkassa ja ajaessa suoraan sillalle, katsokaa — Stanton —.
Keskellä siltaa koetti horjuva vaunu tasapainoaan säilyttäen pysähtyä. Kettinki oli irrottunut, selitti vaunun ohjaaja myöhemmin, ja särki vaunun alla olevat koneosat. Stanton, joka näki vaunun liian myöhäseen voidakseen omaansa enää pysähyttää, koetti ajaa kapealla sillalla ohi; ainoa keino, jolla voi ehkä pelastaa neljä ihmishenkeä. Ainoastaan mestariajaja uskalsi moiseen uhkatekoon; Stanton oli melkein onnistua. Vaunut olivat vierekkäin, kun sillan reuna petti liika kuormatuksen alla. Kuului lankkujen ryskinää ja pauketta, sillan lankkujen katketessa, Merkuriusvaunun ulommaisen pyörän alla murtui kansi ja vaunu alkoi kallistua.
— Hypätkää pois, huusi Stanton yhä uudelleen Floydille, kun vaunu kaatui.
Kylmä vesi nuoleskeli hänen sormiaan, juoksi virvottavana yli sietämättömästi särkevän käsivarren ja solisi iloisesti ohi virratessaan. Vitkaan, ankarasti ponnistaen kohosi Stanton oikean, vahingoittumattoman kätensä varaan. Hänen täytyi nähdä, aivot ja sydän käskivät. Hänestä tuntui niinkuin olisi kulunut monta vuotta siitä, kun Merkuriusvaunu oli syöksynyt sillalta alas, vaikka hän samalla, ymmärsi, että siitä oli vain muutama sekuntti, koska sairasvaunut eivät olleet vielä saapuneet, ja hän oli yhä täällä.
Hänen näkönsä alkoi selvitä. Kas, tuolla, puolittain purossa, puolittain vihreällä rannalla oli kasa murtuneita metallikappaleita. Se oli muinoinen Merkuriusyhtiön kilpa- ajovaunu. Ja sen vieressä…
Puolipäiväauringon kirkas paiste raukesi, mutta Stanton karkotti väsymyksen ja alkoi ryömiä kohti sitä, joka liikkumatta makasi Merkuriusvaunun vieressä. Liikkuminen tuotti sietämättömiä tuskia, mutta aavistus kidutti vieläkin enemmän. Sillä hän tiesi, tiesi liiankin hyvin, kuinka harvoin koneenkäyttäjät säästyivät.
Floyd makasi lähellä konetta, näköjään vahingoittumattomana, lukuun ottamatta haavaa ohimossa ja verta huulilla. Hänen naamarinsa ja lakkinsa olivat poissa, toinen käsi oli valahtanut sivulle, kämmen ulospäin. Repeytynyt hiha jätti paljaaksi hentosen käsivarren, jolla näkyi ristiin rastiin kulkevia, Lowellissa saatujen haavojen arpia. Hän näytti sangen nuorelta ja omituisen totiselta, auringonpaisteen ja puitten varjojen väikkyessä hänen värittömillä kasvoillaan ja kiharaisella pronssinloistavalla tukallaan.
— Floyd! huusi Stanton kiihkeästi. Floyd!
Puro lorisi iloisesti, myöhästynyt taivaanvuohi lensi ohi. Stantonin pää painui alas koneenkäyttäjänsä elotonta kättä vastaan, maailma sammui hänen silmissään.