Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839

by Elias Lönnrot

MATKAMUISTELMIA.

[Kolmannelle keräysmatkalleen läksi L. Laukosta 13 p:nä heinäkuuta ja oli hänellä alkumatkalla melkein rajalle saakka kaksi yliopisto-toveria seurana, joiden kanssa hän kulki Tampereen, Jyväskylän, Kuopion, Kaavin ja Nilsiän kautta Nurmekseen. Vasta viimemainitussa pitäjässä, jossa L. 25 p:nä elok. erosi tovereistaan, alkoi varsinainen runonkeräys. Nurmeksen koillisesta kolkasta Saunajärveltä suuntasi L. kulkunsa rajan toiselle puolelle Kolvasjärvelle, josta kiiruhti Repolan kirkonkylän, Kaskiniemen, Roukkulan ja Miinoan kylien kautta Akonlahteen. Kauemmaksi pohjoiseen ei L. joutunut, vaan palasi nopeasti Lentiiran, Kajaanin, Kuopion ja Porvoon kautta Helsinkiin, jonne saapui 17 p:nä syyskuuta. Matkakertomus on ruotsiksi painettu Helsingfors Morgonbladiin vuonna 1833 (n:oihin 44-47); tässä julkaistuun suomennokseen lisätyt muistiinpanot säilytetään Suom. Kirj. Seuran arkistossa.]

Halusit viime syksynä, että antaisin sinulle muutamia tietoja viime kesänä Aunuksen ja Arkangelin kuvernementeissa tekemästäni vaelluksesta, ja tämänhän lupasinkin, vaikken tähän asti mitenkään ole voinut, ja nytkin ainoastaan osaksi voin täyttää lupaustani. Aioin Pohjois-Karjalassa olevasta Nurmeksen pitäjästä kulkea yli rajan Aunuksen kuvernementissa sijaitsevaan Repolan pitäjään ja sieltä ylös Vuokkiniemeen ja muihin Arkangelin kuvernementin pitäjiin, jos aikani ja muut asianhaarat olisivat sen sallineet. Nurmeksen kirkolta on ainakin 6 peninkulmaa Jonkerin kylään, joka on Nurmeksen äärimäisessä sopukassa, Repola toisella ja Kuhmon kappeli toisella puolellaan. Huonot polut johtavat vaihdellen milloin soiden, milloin matalien ylänköjen yli, jotka yhdessä muodostavat äärettömän, jylhän erämaan. Puolitiehen asti tapaa kuitenkin siellä täällä jonkun metsätalon, mutta matkan jälkitaipaleella ei ollut, lukuun ottamatta erästä huonoa torppaa, ainoatakaan asuttua paikkaa. Meillä oli alussa oppaana muuan Pekka Viiliäinen, joka oli koko nero. Lapsuudestaan alkaen hänellä oli ollut suuret tuumat ja laajat yritykset, jotka vielä siihen määrään kummittelivat hänen aivoissaan, että olivat ainakin puoleksi karkoittaneet niistä niin sanotun tavallisen selvän järjen. Paitsi useissa Suomen kaupungeissa hän oli moneen kertaan käynyt Pietarissa ja Tukholmassa. Joku aika sen jälkeen kuin Suomi oli yhdistetty Venäjään, oli hänellä ollut se armo, että sai korkeanautuaalle Keisari Aleksanterille näyttää omituiset sotavaunut, jotka itse oli keksinyt, sekä ojentaa esiin kaikkeinalamaisimman anomuskirjeen, jossa pyysi että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa armoissa suvaitsisi solmia ikuisen rauhan kaikkien kristittyjen valtojen kanssa sekä yhdessä niiden kanssa rangaista Suur-Turkkia sen jumalattomuuden vuoksi. Että hänen sotavaununsa, mitä jälkimäiseen kohtaan tuli, erittäin soveltuivat Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen, sen hän itse paraiten ymmärsi, ja juuri sen tähden hän oli vaivannut itseään niiden keksimisellä. Kaikki tämä kerrotaan lähemmin hänen äskenmainitussa anomuskirjeessään; siitä sain kunnian ottaa kopion, joka nyt kuitenkin muutamien muiden muistiinpanojeni seassa on Helsingissä. Tämän kirjeen alkuperäistä alustelmaa sekä itse vaunujen piirustusta Viiliäinen alati säilyttää luonansa. Jos oikein muistan, hänen sanotaan määränneen että nämä tärkeät asiapaperit hänen kuoltuaan olivat suljettavat hänen mukaansa hautaan. Vaikka siis luultavasti tulee olemaan sangen vaikeata jonkun ajan kuluttua saada niitä käsiinsä, laiminlöin, paha kyllä, itse piirustuksen kopioimisen. Mikäli minulle siitä selveni, se kuvasi parihevosten vedettäviä vaunuja, jotka molemmat, sekä vaunut että hevoset, olivat rautapeltisen, linnanmuotoisen katoksen alla. Tämä peitti ne joka taholta ja oli ainoastaan maata kohden avoin. Se oli edestä suippo, mutta takaa jotenkin leveä, niin että se oli kärjestään poikkileikatun tasakylkisen kolmion näköinen. Muutamia pieniä aukkoja oli edessä ja sivuilla, mutta ne eivät kuitenkaan olleet suuremmat kuin oli tarpeellista, jotta joltisestikkin niistä saattoi nähdä ja ampua. Etuosassa ja sivuissa oli teräviä rautoja, jotka olivat kiinnitetyt niihin pitkittäin ja olivat hieman leveämmät tavallista viikatetta. Jokainen saattaa nyt helposti kuvitella, mitä kauheata tuhoa nämä vaunut saattoivat aikaansaada Suur-Turkin riveissä, jos istuen niissä suvaitsi karauttaa keskelle vihollista ja ajaa siellä muutaman kierroksen, minkä kyllä saattoi tehdä ajanvietteekseen tai vallan kuten tavallisen ajeluretken, ajaja kun itse peltilinnassaan oli suojassa kaikelta vaaralta. Jos joku pelastuisi leikkautumasta kahtia terävien viikatteiden iskuista, niin saattoi pienistä aukoista helposti ampua pakolaisen kuoliaaksi. Tämä verraton mestariteos inhimillisen neron tuottamien keksintöjen joukossa lienee erittäin suuresti huvittanut Keisari Aleksanteria, koska hän lienee määrännyt keksijälle, tuolle kunnon Viiliäiselle, 500 ruplan palkkion. Ei ollut kummallista, että Viiliäinen näin loistavan menestyksen ja rohkaisun jälkeen sekä hereillä ollen että nukkuessaan tuumi uusia keksintöjä. On vaikeata tietää, kuinka pitkälle hän olisi voinut edistyä; ehkäpä hän lopuksi olisi löytänyt tien ainakin kuuhun, jos ei juuri muihin kiertotähtiin, ellei hän onnettomuudekseen olisi tullut hieman mielenvikaiseksi. Tämän perin ikävän sattuman jälkeen hän ei enää voinut ryhtyä niin rohkeisiin yrityksiin, kuin esim. kuuhun pyrkimiseen, sillä hän tietää, ettei pidä lentää korkeammalle kuin siivet kantavat. Kuitenkin hänellä sittemmin alati on ollut pienempiä tuumia ja yleishyvän edistämispyrkimyksiä. Näistä voin mainita, että hän omalla kustannuksellaan ja omin käsin oli Nurmeksessa Ylikylän ja Saramon välillä kasvavaan metsään hakannut uuden tien, koska vanha, jota hänen usein täytyi kulkea, kulki monessa mutkassa eikä siis sopinut niin suurituumaiselle miehelle. Tässä kohdin häntä kuitenkin kohtasi esteitä, joita hän hyvän ja epäitsekkään tarkoituksensa vuoksi ei suinkaan olisi ansainnut. Vanha polku, jota Viiliäisen isä ja isoisä sekä heidän esivanhempansa ammoisista ajoista olivat käyttäneet, oli tarpeeksi kova ja tasainen, mutta uusi sitävastoin, vaikka olikin suora, oli nurmen, sammalen ja kivien peittämä, jonka vuoksi saramolaiset yhä edelleen käyttivät vanhaa polkua, jokikinen heistä, paitsi Viiliäinen itse, joka tietysti kulki omaa tietänsä. Luonnollisesti häntä harmitti, että kaikki muut hänen työtänsä, johon hän kuitenkin oli käyttänyt suurimman osan kesää, niin ylenkatsoivat, etteivät edes panneet jalkaansakkaan hänen polulleen. Tämän oikeutetun harminsa kiihottamana hän eräänä päivänä kuljetti kaikki lähistössä saatavilla olevat puut vanhan polun suulle, siten tukkiaksensa sen. Tämän olisi luullut nyt auttavan; mutta miten kävikään? Eräänä lauantaina, jolloin saramolaiset olivat kirkolle menossa, he näkivät korkean puupinon tiensä sulkuna. Jos heillä olisi ollut vähänkin arvostelukykyä, heidän olisi pitänyt huomata, mitä se merkitsi, nimittäin että heidän tuli tottua uuteen polkuun. Mutta kaikkea muuta! He raivasivat pois puut ja mikä ikävämpää oli, tulivat sattumalta viskanneeksi ne Viiliäisen tielle. Kuka tahansa saattaa asettua Viiliäisen kannalle ja arvata, minkä närkästyksen tämä tahallinen solvaus, sillä muuna Viiliäinen ei voinut sitä pitää, hänessä kaiketi herätti. Mutta sellaisen palkan ansiokkaat teot yleensä saavat. Hän näytti nyt jo olevan niin tottunut sentapaisiin nöyryytyksiin, että ilmaisematta mitään närkästystä suostui seuraamaan meitä vanhalle polulle, jonka, armottomasti kyllä, valitsimme hyläten hänen hakkaamansa uuden tien. Matkalla hän kertoi, mitä minulla juuri on ollut kunnia kertoa, mutta hän ei ikinä tahtonut uskoa, että saramolaiset olivat sattumalta viskanneet ne puut, joilla hän oli tukkinut heidän tiensä, hänen omalle tiellensä, vaan luuli että he sen olivat tahallansa tehneet ivatakseen häntä ja hänen tietänsä.

Paraikaa Viiliäinen hautoi mielessään kahta suurta tuumaa, jotka lakkaamatta pitivät hänen järkensä jäännöksiä pyörteisessä liikkeessä. Toinen koski muutamia malmivuoria, joista ottamiaan useita näytepalasia hän antoi katseltavaksemme. Niitä hän alati kantoi toisessa taskussaan, toisessa taas yllämainittuja asiapapereita. Hän aikoi mitä pikimmin lähteä Pietariin esittääkseen ne Keisari Nikolaille. Hänellä oli myös suomeksi tehty kirjoitus, jossa kaikkein alamaisimmin anoo, ettei Keisari koskaan sallisi sotajoukkojen törmätä yhteen näillä vuorilla. Todisteena Viiliäisen suuresta epäitsekkäisyydestä saatan mainita, että hän, vaikka hänellä löytämistään rikassuonisista malmivuorista oli odotettavissa varma ja melkoinen palkinto, kuitenkin 50 pankkoruplasta olisi luovuttanut minulle omistusoikeuden kaikkeen, huostassaan olevat näytepalaset siihen luettuina. Tilapäinen rahapula esti minua käyttämästä edukseni hänen jalomielistä tarjoustaan, ja kun asiaa lähemmin ajattelin, olin siihen sangen tyytyväinen, sillä olisin vastedes voinut saada tunnonvaivoja siitä, että toisen kustannuksella olisin rikastunut.

Viiliäisen toinen tuuma ei tarkoituksiltaan ollut valtiota vähemmin hyödyttävä. Se näet tarkoitti vapaakaupungin-oikeuksien hankkimista Oululle. Kauan, niin hän väitti, rahvas näillä seuduin oli valittanut sitä, että heidän täytyi Oulussa myydä tavaransa, etenkin terva, polkuhintaan. He selittävät tämän johtuvan sopimuksesta sikäläisten kauppiasten kesken, joiden sanottiin edeltä asettavan talonpoikien tavaroille määrähinnan, mitä korkeampaa ei kukaan saanut tarjota. Poistaakseen tämän epäkohdan Viiliäinen oli hankkinut Sotkamon, Hyrynsalmen, Paltamon, Nurmeksen ja Pielisjärven pitäjäläisten allekirjoitukset; he näet kaikki toivoivat muutoksen tapahtuvan tässä asiassa. Yhdessä näistä pitäjistä pitäjänkirjuri kuitenkin oli kirjoittanut seuraavasti: "Pitäjäläisten mielipiteet kysymyksessä olevan asian suhteen näyttävät olevan yhtä sekavat, kuin esityksentekijänkin, minkä vuoksi niistä ei ole voinut saada mitään lopullista kokonaiskäsitystä." Nämä allekirjoitukset muassaan Viiliäinen aikoi lähteä Pietariin, mutta sitävarten hän luuli tarvitsevansa Ruotsin ja kenties myös Englannin kuninkaan puumerkit, joita hän ei vielä ollut ehtinyt hankkia. Koetin vakuuttaa hänelle, ettei se ollut välttämätöntä, mutta hän oli kerran saanut sen päähänsä eikä siitä luopunut. Hänen tuumansa mainittujen vapaakaupungin-oikeuksien suhteen oli muuten seuraava: Kerta vuodessa, joka syksy, oli Oulun kaupungille myönnettävä 3-4 viikkoa kestävät vapaat-markkinat, joiden aikana talonpojalla oli oikeus myydä ulkomaalaisille tavaroitaan kädestä käteen. Näin hän luuli koko asian olevan autetun, eikä hän muuta aikonutkaan anoa Keisarilta.

Kuten minulla on ollut kunnia aikaisemmin mainita, oli oikeus ja yleishyvän edistäminen jo nuoruudessa Viiliäisen lempiharrastuksia. Ei siinä kylliksi, että hän itse pidättäytyi tekemästä toisille pienintäkään vääryyttä, hän vaati samaa muiltakin, silloinkin, kun asia ei vähääkään liikuttanut häntä. Senkaltaisesta asiasta hän oli aiheutunut asianomaisille ilmiantamaan erään sotakomisariuksen eli tavaranhankkijan, jonka oli kuullut kruunulta kiskoneen liikoja rahoja siten, että tilinteoissa oli kruunulta kantanut maksua muutaman sadan sotamiehen elatuksesta, joita ei ollenkaan ollut olemassa, vaan jotka koreilivat ainoastaan hänen toimikirjoissaan ja laskuissaan. Kukapa nyt ihmettelisi, että rehellinen Viiliäinen, jolle huhu moista kertoi, siitä kovasti suuttui ja että hän rauhoittaakseen herkän omantuntonsa mitä pikimmin ilmoitti asian tutkittavaksi! Tämän kautta hän kuitenkin tuotti niskoilleen vallan odottamattoman ja kovin ikävän jutun, josta ei mitenkään voinut vetäytyä pois. Hänet näet velvoitettiin todistamaan ilmiantonsa ja väitteensä. Hän todisteli todistelemistaan monta vuotta perätysten, kunnes hänen tilansa, joka ennen oli ollut sangen hyvässä kunnossa, joutui rappiolle ja oli luovutettava toiselle. Viimein asia ratkaistiin siten, että oikeus määräsi Viiliäisen maksamaan melkoiset sakkorahat ja oikeuskulut sille, jota oli syyttänyt, ja tämä saattoi hänet kokonaan vararikkoon. Yllämainitulla 500 ruplan rahapalkkiolla hänen olisi pitänyt voida jossakin määrin korjata huonoja raha-asioitaan. Hän olikin lujasti päättänyt tehdä sen ja palkkasi sitä varten joukon miehiä, joiden avulla kaatoi ison metsän kaskeksi. Seuraavana vuonna hän jäljellä olevilla rahoillaan osti rukiita, jotka kylvi kaskeen. Kaikki onnistui tähän asti hyvin, ja hän aikoi perustaa uutisasunnon siihen paikkaan, johon kaski oli kaadettu, mutta pieni seikka muutti vähässä ajassa kaikki ja petti häntä sangen pahasti laskuissaan. Hän oli huomaamattaan tullut kaataneeksi kasken toisen maalle, joka seikka vähää ennen elonleikkuu-aikaa hänen suureksi hämmästyksekseen tuli ilmi. Se, jonka maalla kaski oli, korjasi koko melkoisen sadon, ja muutenkin kovaonninen Viiliäinen vielä sakotettiin päälle päätteeksi. Vaikka hän olikin alati tyyni ja itseään hillitsevä, ei hän voinut muistella tätä tapausta ilman että se karvaasti kävi hänen mielelleen. Tämän kasken ainaiseksi muistoksi hän kutsui maata, johon sen oli kaatanut, Riikinahoksi. Tällä nimellä hän luultavasti tarkoitti sen syntyneen hänen yllämainittujen valtion hyödyksi keksimäinsä sotavaunujen johdosta. Jos kohta Viiliäinen nyt eli huonoissa oloissa, hän ei ollut vielä heittänyt kaikkea toivoa. Paitsi suuria tuumiaan hänellä oli useampia vähemmän tärkeitä. Hän oli esim. huomannut kotiseutunsa viidenkymmenen vuoden kuluessa siten muuttuneen, että siellä, missä maanmittari ennen oli löytänyt järviä, soita ja vuoria, jotka tietysti olivat arvotonta aluetta, nyt oli oivallisia metsiä ja että siis tarjoutui tilaisuutta niityn ja yleensä viljelykseen kelpaavan maan perkaamiseen. Tätä havaintoaan hän kerran aikoi käyttää hyväkseen ja, ensin selvitettyään tärkeämmät asiat, uudelleen yrittää uutisasunnon perustamista.

Jos Viiliäinen olisi saanut pitää kaiken järkensä loukkaamattomana, hän epäilemättä olisi aikaansaanut suuria maailmassa. Järkensä jätteilläkin hän ajatteli ja puheli usein paljoa järkevämmin kuin monet, joilla on koko järkensä tallella. Mainitsenpa tästäkin esimerkin. Rahvas pelkäsi näinä aikoina kaikkialla, että Merkurius-tähden yhteentörmäys auringon kanssa, jonka piti tapahtua Aasiassa ja almanakan mukaan sattua toukokuun 5 päiväksi, jonkun tärkeän esiytyneen esteen johdosta oli lykkäytynyt toistaiseksi, ja että, kun se kerta oli toteutuva, oli pelättävä, jos ei juuri auringon täydellistä häviötä, niin ainakin muita suuria muutoksia. Moni luuli todella, että Merkurius saattoi räjähyttää rikki auringon, joka sitten voi sadella alas pieninä sirpaleina ja polttaa poroksi koko maapallon. Kysyin mitä Viiliäinen tästä asiasta arveli, ja hänellä oli heti selvillä, että koska aurinko ei ollut suvainnut näyttäytyä sinä päivänä, Merkurius kaiketi ei ollut niin pian voinut sitä löytää, vaan mennyt tiehensä, sillä kun ei ollut paljoa aikaa hukata. Hän piti siis kaikkea pelkoa tämän asian suhteen nyt enää vallan aiheettomana. Muuten hän arveli, ettei hänellä ollut mitään tekemistä auringon eikä Merkuriuksen kanssa, kunhan ne vaan eivät ruvenneet estämään hänen tuumiansa, jota eivät siihen asti vielä koskaan olleet tehneet.

Kaiketi arvelet, että liiaksi kauan olen puhunut ystävästämme Viiliäisestä, mutta nyt jätänkin hänet, ja tuossa tuokiossa olemme Jonkerissa, jonne meillä on ollut kuljettava 6 peninkulmaa erämaan halki; Jonkeristahan muutama kymmenkunta vuotta sitten lapsia tuli hiihtäen Nurmeksen kirkolle itseään kastattamaan. Viivyimme yön eräässä talossa, sitten kuljimme ylemmäksi Saunajärvelle, missä erosin vaellus-kumppaneistani, heillä kun ei ollut aikomusta lähteä Venäjän puolelle. Tunnin matkan jälkeen, jonka suoritin ensin vesitse sitten maitse, saavuin Niskavaaraan, niin läpimärkänä kovasta rankkasateesta kuin jos olisin koko päivän loikonut vedessä. Täältä minun piti lähteä Ukonvaaraan, jonka sanottiin olevan kolmen virstan päässä. Pieni, korkeintain viisi- tai kuusivuotias poika — kaikki vanhemmat ihmiset näet olivat poissa — opasti minua vähän matkaa polkua pitkin ja neuvoi minulle, että tuli poiketa milloin oikealle, milloin vasemmalle, jonka jälkeen hän jätti minut. Seurasin tarkoin hänen neuvoansa, mitä tuli oikealle ja vasemmalle poikkeamiseen, mutta milloin millekin puolelle piti poiketa, sitä en ollenkaan tietänyt. Viimein tulin kauan astuttuani tilalle, jota sanottiin Losolaksi tai Losonvaaraksi. Sieltä minulla vielä oli kaksi virstaa Ukonvaaraan ja viimemainitusta paikasta kuusi virstaa Kuusjärvelle, jonne saavuin sangen myöhään illalla. Seuraavana aamuna läksin täältä ja paikkasin miehen opastamaan itseäni Kolvasjärvelle, ensimäiseen Venäjänpuolella olevaan kylään, jonne oli runsas kahden peninkulman matka. Kuljimme enimmäkseen kuivia mäntyharjanteita, jotka parhaasta päästä ovat hyvin kaidat ja kulkevat yhdensuuntaisesti, suomaita välillään. Saattaa paraiten muodostaa itselleen käsityksen näiden seutujen ulkonäöstä, jos kuvittelee niiden ennen olleen jonkun vetelän ainejoukon peittämänä, joka on joutunut liikkumaan suunnattoman suurina aaltoina, mutta sitten äkkiä jäykistynyt ja jähmettynyt aaltojen muotoon. Aaltojen harjoista olisivat silloin tulleet mainitut harjanteet, aallonpohjista suot. Mutta hirvittäväksi täytyy tuo raivonnut myrsky kuvitella, jotta se on voinut aikaansaada tällaisia aaltoja, joihin verrattuina tavallisissa merihätä- ja haaksirikko-kertomuksissa kuvatut, katselkoonpa niitä millaisten suurennuslasien lävitse tahansa, kuitenkin ovat vallan mitättömät. Muuten astuin nyt kuivin jaloin ja ilman vähintäkään vaaraa harjuja pitkin. Pitkiä ja kapeita soita keskeytti siellä täällä joku metsälampi; mutta nekin lukuun otettuina, ei kokonaisuus tarjonnut mitään miellyttävää näköalaa. Jos olisimme kulkeneet poikittain siihen suuntaan nähden, johon nyt kuljimme, olisi meidän lakkaamatta täytynyt nousta harjanteelle, kulkea sen rinnettä alas toiselle puolelle, sitten kahlata suon poikki, j.n.e.

Astuttuamme noin kolmetoista virstaa, tulimme Osmajärven rannalle. Se toivomme, että täällä olisimme löytäneet jonkun veneen, millä jatkaa matkaa, petti kokonaan. Aloimme sen tähden kulkea rantaa pitkin, jättäen järven vasemmalle ja saavuimme neljä virstaa astuttuamme salmelle, joka yhdistää Osmajärven Kolvasjärveen. Täällä huusimme, minkä suinkin jaksoimme: venettä! venettä! mutta venettä vaan ei näkynyt. Eipä huutomme myöskään hevin saattanut kuulua Kolvasjärven kylään, joka oli runsaan kolmen virstan päässä salmen toisella puolella. Järven yli meidän kuitenkin täytyi päästä, sillä emme voineet kiertää sen ympäri, se kun oli niin laaja, ja vaikka olisimme koettaneetkin tehdä niin, olisimme järven päässä tulleet leveän ojan rannalle, jonka yli olisi ollut yhtä vaikea päästä. Meillä ei siis ollut muu neuvona kuin tilaisuutta varten tekaista oma alus ylipääsöä varten. Vähäisen matkan päässä rannasta oli joukko mäntyjä, joista Kolvasjärveläiset edellisenä kesänä olivat kuorineet kaarnan pois, siitä valmistaakseen piirakoita, kuten oppaani suvaitsi lausua. Kreikanuskoiset suomalaiset käyttävät näet paljon piirakoita sekä pyhänä että arkena, ja nyt, kun viljan puute heilläkin oli tuntuva, oli pettu niiden pääasiallisena aineksena. Näistä kesällä kuivuneista männyistä hakkasi oppaani kolmen ja puolen kirvesvarren pituisia pölkkyjä; ne sitten kannoimme rannalle ja kyhäsimme niistä lautan. Kuusi sellaista pölkkyä riitti meitä kantamaan. Kahteen hakattiin uurrokset kumpaankin päähän, jotka sitten liitettiin yhteen poikkipölkyillä niin etäälle toisistaan, että muut neljä pölkkyä mahtuivat niiden väliin. Nämä pantiin vallan irtonaisina poikkipölkkyjen alle, ja ainoastaan pieni kolo piti niitä näissä sen verran kiinni, etteivät ne päässeet luistamaan pois. Jos vähänkin olisi polkenut niitä, ne olisivat uponneet ja joutuneet epäjärjestykseen. Meidän painomme täytyi siis levätä sivupölkyillä, joita taas välipölkyt mainittujen poikkipuiden avulla kannattivat. Senpä vuoksi panimme poikittain päälle vielä muutamia irtonaisia puita tuhdoiksemme. Sellainen oli se alus, joka kyhättynä tunnin ajassa onnellisesti, joskin hitaasti kantoi meidät puolen virstan levyisen salmen yli. Mies kertoi monta kertaa ennen kulkeneensa siitä yli samalla tavalla ja sanoi, että hänellä ennen oli ollut vaan yksi poikkipölkky sivutukkien välillä, vaan että hän nyt minun tähteni oli tahtonut varustaa sen kahdella.

Tultuani Kolvasjärven kylään, poikkesin Huotarin taloon. Vanha isäntä vei minut erityiseen kamariin ja teki minulle useita matkani tarkoitusta koskevia kysymyksiä. Vastasin niihin kaikkiin totuuden mukaisesti ja kysyin lopulta vuorostani, saattoiko tuntea itsensä turvalliseksi matkustaessaan heidän maassaan. "Ainakin kymmenen kertaa turvallisemmaksi kuin teillä", hän vastasi, "missä lyödään ihmisiä kuoliaaksi." Oli näet tapahtunut, että vähää ennen muuan rikas tilallisen poika heidän pitäjästään oli Suomesta ostanut miehen lähettääkseen hänet sijastaan sotapalvelukseen, mutta oli tämän kädestä saanut surmansa. Pian sentään tulimme yksimielisyyteen siitä, että muutamat värvääjistä olivatkin moisen kohtalon ansainneet, ja huomautettuani hänelle, miten heikäläiset koko pitkän talven meillä harjoittavat kulkukauppaansa, ilman että heitä kohtaa mitään pahaa, hänkin myönsi, että yleensä meidänkin maassa saattoi tuntea itsensä sangen turvalliseksi. "Mutta", hän jatkoi, "turvallisempana saatatte sittenkin kulkea meillä, ja takaan kaikella, mitä minulla omaa on, ettei kukaan ole koskeva hiuskarvaannekaan, lähdette minne tahansa." Hänen lausuessaan näitä viimeisiä sanoja tuli hänen poikansa sisälle ja keskeytti hänet äkkiä näillä sanoilla: "Isä! älä mene takaukseen siitä, mitä voi tapahtua." Sitten hän kertoi useista karanneista sotamiehistä, joita piileskeli siellä täällä sekä metsissä että kylissä, ja joiden päähän saattoi pälkähtää ruveta tutkimaan ihmisten taskuja ja auttaa ahdistamaansa henkilöä pois tästä maailmasta, paremmin saadakseen koko asiata peittoon.

Täältä läksin Repolan kirkolle, jonne minulla oli 15 virstan jalkamatka. Lähtöhetkellä Huotarissa tapahtunut keskustelu oli painunut mieleeni, niin että muutaman kerran poikkesin tieltä, antaakseni, jos joku veijareista ajaisi minua takaa, hänelle täten tilaisuuden kaikessa hiljaisuudessa kulkea ohitseni. Varovaisuuteni taisi kuitenkin olla turhaa, sillä eivät silloin eivätkä myöhempää minua tämänkaltaiset ikävyydet kohdanneet. — Repolan kirkonkylässä eli pogostassa asuu rikas talonpoika, nimeltä Törhöinen, jonka luona kävin. Hän kysyi passiani, jonka hänelle myös näytin. Hän luki jotenkin sujuvasti sen venäjänkielisen käännöksen ja kysyi toistamiseen, kuinka pitkä aika sitten olin lähtenyt Kuopiosta. Passini oli näet sikäläisen maaherran antama. Vähän enemmän kuin kolme viikkoa sitten, minä vastasin. "Mutta passinne ei edes ole kahta viikkoa vanha, mitenkä tämä on selitettävissä?" Tarkastelin itse passia ja huomasin sen päivätyksi elokuun 2 p:nä meidän ajanlaskumme mukaan, mikä päivämäärä myös oli venäläisen käännöksen alla, vaikka olisi pitänyt olla heinäkuun 21 päivä, joka vanhassa luvussa vastaa uuden luvun elokuun 2:ta päivää. Törhöinen hyvin ymmärsi erehdyksen, sittenkun olin hänelle sitä huomauttanut. Sitten hän kertoi minulle kahden kesken ollessamme alussa luulleensa minua lähetetyksi heidän kaivojansa myrkyttämään; sen vuoksi hän niin ankarasti oli kysynyt passiani. Muuten hän sanoi, ettei minun ollenkaan pitänyt panna pahakseni, jos moni muu vastedes luulisi minua sellaiseksi. "Sillä", hän sanoi, "Salmissa tapahtui, j.n.e." Tämän jälkeen hän lyhyesti kertoi koko Salmissa kolera-ajan kestäessä tapahtuneen metelin. "Uskotteko siis", minä kysyin, "kaikkia tuollaisia vääriä huhuja kaivojen myrkytyksestä, joka muka olisi ollut ainoana syynä pelättyyn koleraan?" — "Vaikkapa minä en uskoisikaan sellaista", hän vastasi, "niin muut sen uskovat, älkääkä edes koettako saattaa heitä muuhun vakaumukseen." Join sitten useita kuppeja teetä ja söin välipalaa hänen luonaan ja läksin kolmen talonpojan seurassa järven yli Virran kylään, johon yövyin. Seuraavana aamuna — — — mutta taitaapa sinusta tuntua jotenkin ikävältä seurata minua näin askel askeleelta ja välistä odottaa sillävälin kun juttelen talonpoikien kanssa, syön välipalaa, j.n.e.; jätänpä siis kaikki nämä seikat lähemmin mainitsematta. Yksi seikka on minun kuitenkin mainitseminen. Jalkamatkalleni Kaskiniemeltä Koukkulaan en ottanut opasta, vaikka tämä väli oli 20 virstan pituinen eikä tien varrella ollut yhtään taloa eikä torppaa. Eksyin lopulta syrjäpolulle; se vei minut erään järven rannalle, jonka toisella rannalla huomasin muutamia peltotilkkuja. Vaikka en niiden läheisyydessä nähnyt mitään rakennusta, tein kuitenkin sen johtopäätöksen, ettei sellaiset voineet olla pitkän matkan päässä pelloista. Päätin sen tähden kiertää järven ympäri, joka yritys ei ollut niinkään helppoa, koska minun täytyi kahlata vetelien soiden poikki, joihin upposin polvien yläpuolelle asti. Tämän lisäksi en ollenkaan tietänyt, kummalta puolen pikemmin pääsi järven ympäri, koska en kummaltakaan puolelta nähnyt sen päätä. Rupesin astumaan vasemmalle, järvi kun täten sai kunnian olla oikealla puolellani ja tästä huomionosotuksesta kernaammin saattoi suosia yritystäni. Viimein tulin järven päähän, mutta samassa huomasin edessäni leveän ojan. Kuljin sen rantaa pitkin hyvän matkaa ylöspäin, mutta eipä vaan näkynyt siltaa, jota myöten olisin päässyt ojan yli. Kaipasin nyt suuresti samaa alusta, jolla olin kulkenut Osman ja Kolvaan välisen salmen poikki, mutta se oli jo jäänyt yli 60 virstan matkan päähän jälkeeni. Viimein juolahti mieleeni jakaa tavarani pieniin myttyihin ja viskata ne ojan yli. Ensiksi viskasin saappaani, kummankin erikseen, ja antaakseni niille paremman vauhdin, panin sisälle kiven. Minun onnistui oivallisen hyvin saada ne yli, ne näet lensivät vielä hyvän matkaa vastaiselle rantamalle. Kaikki muu kävi yhtä hyvin, lukuunottamatta takkia, joka ilmassa kehittäysi auki solmuistaan ja putosi ojaan kuin siipeen ammuttu sorsa. Mutta silloinpa olin jo itse valmis uimaan yli ja toin takin, joka ei ollut ehtinyt upota, mukanani toiselle rannalle. Näin olin päässyt ojan yli kaikkine kamsuineni, jotka nyt olivat hajallaan maassa. Poimiessani niitä ylös tuli kaksi naista, jotka matkan päässä olivat katselleet koko ylipääsöhommaani, lähemmäksi rantaa ja sanoi: "Tuolla olisi ollut silta, jos olisitte huomannut mennä vähän ylemmäksi. Aioimme huutaa teille, mutta nähdessämme teidät olitte jo vedessä." "Eipä tässä ole mitään menetetty", minä ajattelin ja kysyin, oliko kylä lähellä. "Puolentoista virstan päässä täältä", he vastasivat. Se olikin juuri sama kylä, jota olin lähtenyt etsimään.

Nyt lienee paikallaan vähän puhua näistä suomalaisista ylipäänsä, jotka ammoisista ajoista ovat olleet Venäjän alamaisia ja luultavasti Vladimir Suuren ajoilta alkaen kreikanuskoisia. He sanovat itse itseään venäläisiksi, joka nimi ennen muinoin luultavasti oli yksinomaan näillä suomalaisilla, jos kohta sillä nykyään Suomessa ymmärretään koko Venäjän kansaa. He sanovat Suomen puolella rajaa asuvia suomalaisia ruotsalaisiksi ja koko maatamme Ruotsiksi tai Ruotsin maaksi. Muutamassa suhteessa pidin enemmän heidän tavoistaan ja menoistaan kuin niistä, joita meidän rahvaallamme, näkee. Siisteyttä esim. noudatetaan ja hoidetaan heillä paremmin kuin monissa seuduin meidän maata. Näillä suomalaisilla tuskin lienee niin huonoa asumusta, ettei pirtin lattia aina olisi pestynä; monin paikoin se oli niin puhdas ja valkea kuin missä meikäläisessä herraspaikassa tahansa. Pirtit ovat muuten savolaisten pirttien kaltaiset; niissä on reppänä katossa, ja ne eroavat Savon pirteistä ainoastaan siinä, että ikkunoita on useampia, tavallisesti 8-10, joista toisissa on lasiruudut, toiset taas ovat ilman. Savon pirteissä niitä taas on harvemmassa, 4-6 ikkunaa, jotka kuitenkin ovat paljoa suuremmat. Lisäksi näiden Venäjällä asuvien suomalaisten pirtit ovat rakennetut korkeammalle maasta, niin että käsimyllyn ja muiden taloustarpeiden säilytyshuone melkein aina on sen alla. Nämä huoneet ovat aina yhteydessä navettarakennuksen kanssa, joka muodostaa toisen osan talonpoikaistilan päärakennusta ja jota pirtistä erottaa porstua; tästä johtavat portaat suoraan alas navetta-osastoon. Kaikki tämä tosin ei ole omansa kohottamaan ajatusta heidän pirteissään vallitsevasta siisteydestä, jota äsken ylistelin; mutta se taitaa juuri tämän ihmisten ja elukoiden läheisen kosketuksen vuoksi olla kahta tärkeämpi. Sitävastoin meidän rahvas saattaa huoleti hutiloida tässä suhteessa, koska sen omat asuinhuoneet aina ovat erillään navettarakennuksista.

Toinen kiitettävä tapa on näillä Venäjän suomalaisilla, nimittäin se, että jokainen kylä hautaa vainajansa erityiseen kotitiluksille varattuun hautausmaahan. Meillä taikausko matkaansaa sen, että usein kuljetetaan vainajia neljän tai viiden peninkulman päästä haudattaviksi kirkon läheisyyteen. Saattaa helposti huomata, mitä ikävyyksiä tämä aiheuttaa, vaikka jättääkin lukuunottamatta, että se on epäluontevaa ja siistitöntä. Kulkutautien aikana on tämän seikan tuottama epäkohta erittäin tuntuva. Kun puolitoista vuotta sitten koleraa varten laadittiin erityisiä hautausmaita, oli eräissä paikoin syntymäisillään meteli rahvaassa, joka ei kärsinyt, että muutamat sen vainajista jäivät huonompi-osaisiksi vihityn maan menettämisen kautta, kun toiset taas saivat nauttia sen tarjoamia etuja. Jos meillä, kuten kreikanuskoisilla suomalaisilla, jokaisella kylällä olisi ollut oma hautausmaansa, olisi päästy koko kolera-hautausmaan hommasta, muita etuja mainitsematta.

Vieraanvaraisuutta nämä suomalaiset pitävät hyveenä, ehkäpä uskonnollisena velvollisuutenakin, jos kohta sen harjoittamista sentapaiset taikauskot kuin ettei syödä samasta vadista, joka joskus on ollut muunuskoisen edessä, ikävästi ehkäisevät. On sen tähden parasta ottaa mukaansa matkalleen oma kuppinsa, jonka sitten voi viskata pois. Muutamissa paikoin on kuitenkin erityiset kupit ja vadit, joita säilytetään muunuskoisia varten, ja sellaisissa paikoissa aina helposti saa ruokaa. En ollut tahtonut hankkia omaa kuppia, vaan koetin tulla toimeen niin hyvin kuin saatoin. Törhöisellä söin itseni kylläiseksi, kuten ylempänä jo olen kertonut. Tämä tuotti paljon huolta eräälle etempänä asuvalle talonpoikais-emännälle, joka kernaasti olisi antanut minulle ruokaa, mutta jolla ei ollut mitään "mieronkuppia". "Ettekö ollut Törhöisellä?" hän kysyi. "Olin kyllä." "Antoiko hän teille ruokaa?" "Antoi, ja miksipä ei olisi antanut?" "Ja hän kai antoi teidän syödä omista vadeistaan?" "Antoi kuin antoikin", minä vastasin, vaikka en ollut vallan varma siitä. "Niin! niin!" muori alkoi valitella, "sellainen hän on kuin kaikki muutkin. Mitähän lopulta tulleekaan tästä maailmasta, kun ihmiset eivät huoli mistään!" Muori kuului varmaankin raskolnikien lahkoon; näitä on näillä seuduilla vielä useita ja he eivät aina saata sallia muunuskoisen syödä luonansa eivätkä edes kärsi reformeerattuja kreikanuskoisia. Taikausko tässä suhteessa menee muuten niin pitkälle, että kun meidän talonpojat matkustavat Kemiin, eivät edes näiden hevoset saa juoda samasta avannosta, joista heidän omia eläimiään juotetaan. Jos joku tulee rikkoneeksi tämän kiellon, ympäröi hänet heti joukko naisia, jotka täyttä kulkkua huutavat: "Pakanoitseevi auvantomme!" Mielestäni muuan meidän talonpoika sellaisessa tilaisuudessa vastasi sangen sattuvasti. Kun naiset huusivat tapansa mukaan: pakanoitsee, pakanoitsee, ja tahtoivat ajaa hänet pois, hän virkkoi: "Anna hevosen juoa, yksi usko meiän hevosilla on kun teiänki." Jotenkin samoin muistelen erään Kuusamon talonpojan ennen vastanneen eräälle meidän maan papille, nimeltä Forbus, joka kaikin voimin ja joka tilaisuudessa oli vastustanut tupakanpolttoa, kunnes hänestä itsestään tuli seudun kovimpia polttajia. Tapahtuipa, että siihen aikaan hänen elämässään, jolloin hän ei vielä itse polttanut, muuan talonpoika tahtoi antaa hänelle lahjaksi metson. Mutta kun Forbus oli huomannut, että talonpoika käytti tupakkaa, hän viskasi vihastuneena metson antajaa vastaan ja moitti häntä tupakan käyttämisestä. Talonpoika oli sen jälkeen vallan tyynesti nostanut metson lattialta ja uudelleen tarjonnut sitä Forbukselle sanoen: "Ota sinä metso, ei metso tupakoitse."

Ei katsota suopein silmin sitä, että joku näistä kreikanuskoisista suomalaisista polttaa tupakkaa. Heillä on sellainen ennakkoluulo tupakkaa vastaan, ettei edes toinen saa polttaa heidän pilteissään. Minä pyysin lupaa siihen; toisissa paikoin se kokonaan kiellettiin, toisissa taas isäntä antoi minulle luvan polttaa. Mutta niin pian kuin olin pannut piippuun ja sytyttänyt sen, naiset enimmästi poistuivat huoneesta.

Viinaa ja muita väkeviä ei kammoksuta niin kuin tupakkaa. On kuitenkin jotenkin harvinaista, että tätä ainetta saisi niin suuren määrän, että siitä voisi juopua. Jokapäiväiseen tarpeeseen sitä ei ollenkaan ole käytettävissä. Luulenpa, että he vielä vähemmin tuntisivat tätä turmion lähdettä, ellei olisi niin hyvää tilaisuutta salaa kuljetuttua sitä läheisimmistä Suomen puolisista pitäjistä. Useissa paikoin kysyttiin, eikö minulla ollut viinaa laukussani. Vastasin, että sellaisen kuljettaminen rajan yli mitä ankarimman sakon uhalla oli kielletty. He arvelivat, ettei se ollut ollenkaan vaarallista, ja asian laita lieneekin niin. Täällä ei ole joka nurkassa virkamiehiä, jotka, jolleivät voisikaan kieltää salakuljetusta, ainakin voisivat sitä verottaa. Joka pitäjässä on tosin starostansa, joka jotenkin vastaa meidän nimismiestä, ja joka itse on talonpoika, pitäjän vuodeksi valitsema. Hän ei kuitenkaan ole mikään erityisesti vaikutusvaltainen henkilö, ja vaikka hänellä olisikin halua sekaantua asioihin, ei hän aina rohkene riitaantua talonpoikien kanssa. Täytyypä hänen esimerkiksi kärsiä, että useat karanneet sotilaat oleskelevat seudulla ja että he tekevät kaikkea mitä sellaiselta roskajoukolta voi odottaa, joka ei rohkene näyttäytyä julkisesti. Jos hän rupeaisi heitä vastustamaan, hän ei päivääkään olisi varma hengestään. Sotaväen otossa on starosta kuitenkin sangen huomattava mies ja voi laskea melkoisia lisätuloja sotilasluettelojen tekemisestä. Otetaan näet huomioon, kuinka monta poikaa talossa on. Kaksi jätetään kernaasti taloon, ja vaan hätätilassa otetaan näistä toinen. Mutta koska jotenkin tavallisesti kolmekkin poikaa jätetään tilalle, ja toisilta tiloilta taas kolmas tästä lukumäärästä on sotapalvelukseen otettava, riippuu tietysti paljon starostasta, ketä hän tahtoo suosia.

Paitsi starostaa on tavallisesti yksi pappi kussakin pitäjässä. Kuitenkin muutamat pitäjät useita vuosia saattavat olla papitta, kuten esimerkiksi tätä nykyä on Vuokkiniemen laita, jonne Paanajärven pappi matkustaa jonkun kerran vuodessa. Pappien virantoimitus näyttää heillä olevan helpompi kuin meillä. Pari kertaa vuodessa hän kiertää pitäjällä, ja silloin kastetaan, vihitään ja haudataan kaikki puolen vuoden varalta. Lukutaitoa on aniharvalla talonpoikaishenkilöllä, ei edes yhdellä sadasta. Heidän onkin vaikeata siinä edistyä, koska kokonaan ovat kirjoja vailla. Halukkaat oppimaan he ehdottomasti olisivat. Jos joskus arveltaisiin heillä tästä seikasta olevan hyötyä, saattaisi sitä helpoimmiten edistää noutamalla heille opettajia Karjalassa olevista, Ilomantsin ja Liperin kreikkalaissuomalaisista seurakunnista. Molemmissa näissä seurakunnissa talonpojat hyvin lukevat sisältä suomalaisia kirjoja ja voisivat suuremmitta vaikeuksitta opettaa samaa taitoa rajan toisella puolen asuville uskolaisilleen. Paitsi katkismusta ja muita tärkeimpiä hengellisiä kirjoja, suomalaisia sekä hartaus- että muunsisällyksisiä kirjoja luullakseni varsin hyvin voitaisiin kärsiä muissakin kreikanuskoisissa seurakunnissa kuin Ilomantsissa ja Liperissä. Eipä muuten meidän hartauskirjoituksissa suureksi osaksi ole paljoa tarjottavaa, sen jokainen varsin hyvin tietää. Mutta unhotan kokonaan aineeni, joka äsken kosketteli kreikanuskoisten suomalaisten sisälukua. Tämä tuottaisi, jos sitä jollakin tavalla voisi edistää, ainakin sen hyödyn, ettei näiden suomalaisten tarvitsisi kuten tähän asti, monen peninkulman päästä tulla meidän puolella rajaa asuvan rahvaan luo ottamaan selkoa, minkälaista ilmaa almanakka osottaa. Joku saattaa epäillä tätä, mutta, muistan selvästi, miten eräs, heidän ollessaan viime kesänä pitkällisen poudan vuoksi huolissaan pelloistaan, aivan tosissaan sanoi: "Eikä oo käytynä Ruotsin puolella tietämässä alnakkaa, minlaisen syksynkään Jumala antanoo!" Lähimpään Suomen kylään oli sieltä kokonaista kolme peninkulmaa, kieltämättä melkoinen matka almanakan tiedonantoja haluavalle. Valitettavasti ei minulla ollut almanakkaa mukanani, vaikka se olisi monessa paikoin ollut minulle hyvänä suosituksena; tarkkatuntoisuuteni näet kielsi minua umpimähkään valehtelemasta Jumalan ilmojen ja säiden suhteen.

Kolmas ja huomattavin virkamies näillä suomalaisilla on ispravnikka, joka vastaa meidän tuomaria ja voutia. Rajapitäjistä, kuten Repolasta ja Vuokkiniemestä, hän asuu lähes 30 peninkulman matkan päässä. Hänkin matkustaa pari kertaa vuodessa piirinsä läpi, ratkaisee silloin rahvaan riidat ja kantaa veromaksut, jos oikein muistan. Tilat ovat täällä verotetut miesten luvun mukaan. Kun henkikirja on toimitettu, se on muistaakseni muuttumattomana voimassa kokonaista 20 vuotta. Henkikirjaa tehtäessä otetaan lukuun kaikki miespuoliset henkilöt, olkootpa sitten kuinka nuoret tahansa. Näistä tila maksaa vuosittain kolmattakymmentä ruplaa pankkiseteleitä kustakin. Asia ei ollenkaan muutu, jos joku heistä kuolee, henkirahat otetaan hänestä vainajanakin siksi, kunnes uusi henkikirja laaditaan, ja tämä tapahtuu, kuten äsken mainitsin, aina noin 20 vuoden kuluttua. Sitävastoin kaikki ne, jotka tällä ajalla syntyvät, ovat vapaat kaikista veromaksuista ja moni niistä ehtii tulla lähes 20-vuotiaaksi, ennenkuin tarvitsee suorittaa mitään maksuja. Naisista ei makseta mitään, olkoonpa heitä kuinka monta tahansa. Paraan ispravnikkansa he sanoivat olleen Suomesta kotoisin. Hän oli ollut Venäjälle vangiksi joutunut suomalainen upseeri, josta monien kohtalonvaiheiden jälkeen oli tullut ispravnikka Kemiin. Hänen aikaansa mainittiin näillä seuduin melkein kuin Saturnuksen aikaa Latiumissa. Hän näyttääkin olleen merkillinen mies, ja kun kysyin, oliko hän kääntynyt heidän uskoonsa, kun häntä niin kiittivät, minulle vastattiin: "Sillä oli molemmatki uskot."

Kaikki virkamiehet muuten elävät matkoillaan talonpojan kustannuksella. Talonpojan täytyy kyyditä heitä ja heidän seuruettaan, olkoonpa se kuinka suuri tahansa, ilman että hänelle siitä maksetaan ropoakaan. Jos vastedes saisin aikaa ja tilaisuutta liikkua näillä seuduin, menisin ensin ispravnikan luo ja matkustelisin hänen seurassaan, kun hän lähtisi matkoilleen. Tästä olisi monta etua, joita minun ei tässä tarvitse lähemmin mainita. Rahvas muuten lausui hieman tyytymättömyyttään tähän virkamiesten — lailliseenko vai laittomaan, sitä en tiedä — menettelyyn, ja kadehti meidän rahvaan tässäkin suhteessa edullisempaa asemaa, kun sen näet ei tarvitse maksutta elättää ja kyyditä herrojaan. Kiitettiin suuresti meidän herroja, jotka viime rajanjärjestämisessä olivat oleskelleet heidän luonaan yhdessä heidän herrojen kanssa.

Rahvas täällä on sangen uskonnollista, ei kuitenkaan siten, että se halveksisi meidän uskontoamme. Kun meidän papit rajakylissä pitävät lukukokouksiaan ja raamatunselityksiään, ei ole tavatonta, että useat talonpojat lähimmistä venäläisistä kylistä varta vasten tulevat heitä kuulemaan. Kuulin myös monen heistä sanovan, että pitivät enemmän meidän pappien jumalansanan selittämisestä kuin omien pappiensa. Neljästi vuodessa vietetään yleisiä juhlallisuuksia, jotka kestävät viikon tai kaksi erällään. Jonkunmoinen kestiystävyys on niissä tullut tavaksi, ja sen harjoittaminen siirtyy vuoroonsa talosta toiseen niiden talojen kesken, jotka kestiystävyyteen kuuluvat. Erityisistä taloista ja kylistä silloin kokoontuu väkeä, niin lukuisasti kuin mahdollista on, jonkun luo, jonka vuoro ja velvollisuus silloin on kestitä vieraitaan niin kauan kuin juhlallisuuksia kestää. [Varsin kalliiksi se ei kuitenkaan taida käydä kestitsijälle, koska rahvas tavallisesti paastoaa näiden juhlien aikana.]

Maanviljelys näyttää täällä olevan vielä enemmän laiminlyötynä kuin meidän suomalaisilla. Pellot ovat tavallisesti pienet ja riittämättömät, eivätkä niitytkään ole hyvät. Useimmilla tiloilla, ehkäpä kaikillakin, on karja sen vuoksi pieni; siihen kuuluu kaksi tai kolme lehmää, ja lisäksi on joku hevonen. Maito ei olekkaan heidän taloudessaan yhtä tärkeä ruoka-aines kuin meillä. He näet eivät kolmena viikon päivänä syö maitoruokia, nimittäin sunnuntaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin, joina päivinä pidetään jonkunmoista paastoa. Mieleeni muistuu eräs tapaus, joka osottaa kuinka ikävää tällainen paastoaminen välistä lienee. Muuan kreikanuskoinen talonpoika Akonlahdesta saattoi minua paluumatkallani ensimäiseen Suomen-puoliseen kylään. Tulimme Lehtovaaraan, ja emäntä kantoi ruokaa eteemme. Mutta silloin oli perjantai, eikä seuralaiseni katsonut voivansa syödä voita eikä maitoa, jotka paitsi leipää olivat ainoina ruokalajeina. Koetin vakuuttaa hänelle, ettei se meidän puolella ollut mitään syntiä, mutta hän vastasi sangen järkevästi: "Teille se ei ole syntiä, mutta meille se on synti, tulemmepa missä tahansa poikenneeksi opistamme." Hyvän voin valmistamis-taidossa nämä suomalaiset ovat kovin jäljessä meidän rahvaasta. Enpä missään heillä nähnyt edes välttävän hyvää voita. Koska täällä on tiheään melkoisia järviä, harjoitetaan kalastusta hyvällä menestyksellä. Kala onkin ruokaa, jonka ei arvella edes paastopäivinä saastuttavan ihmisten vatsoja. Yleensä on varallisuus suurempi näillä suomalaisilla kuin meidän rahvaalla lähimmissä rajapitäjissä. Tämän luulen johtuvan siitä, ettei loisia eikä mäkitupalaisia, jotka meidän maassa monin paikoin ovat todellisena maanvaivana, täällä ole melkein ollenkaan. Toinen syy heidän varallisuuteensa lienee se, että he käyttävät rukiinsa leivän muodossa vatsansa hyväksi, kun sitä vastoin meidän rahvas antaa niiden voiman nousta päähänsä, jolloin vatsa jää tyhjäksi ja ruumis siitä saa kärsiä. Suurempi vilkkaus ja huolenpito lienee myös aiheena tähän. Heidän suuremman vilkkautensa ja liikkuvaisuutensa joka suhteessa huomaa sangen pian, kun meidän suomalaisten parista tulee heidän puolelleen. Meidän rahvas osottaa tavallisesti niin hyvin puheessa kuin toiminnassaan liian suurta hitautta ja vitkallisuutta. Jos esim. tulee suomalaiseen taloon ja tervehtii: hyvää päivää! niin talonpoika kyllä ilman varsin pitkää miettimistä vastaa: Jumal' antakoon! Tämä vastatervehdys näet lähtee tottumuksesta ikäänkuin ehdottomasti heidän suustaan, ilman ajatuksen tai tietoisuuden osanottoa; mutta hän panee kyllä kovalle toisen kärsivällisyyden ennenkuin virkkaa sanaakaan sen lisäksi. Koska tämän tervehdyksen ja vastatervehdyksen jälkeen on rahvaan tapojen mukaista, että isäntä tai joku muu talon huomattavista henkilöistä kysyy, mitä vieraalle kuuluu, tämä kysymys, niin yksinkertaiselta ja yksitoikkoiselta kuin se tuntuukin, usein tuottaa talonpojalle sanomatonta vaivaa, ennenkuin hän sen saa tehdyksi. Olen joskus nähnyt, että hänen kokonaista kolme kertaa täytyy kynsiä korvallistaan, josta paikasta talonpoika on tottunut etsimään ajatuksiaan. Jos sitten tarvitsen jotakin, esim. soutajaa järven yli ja jos esitän pyyntöni, niin, vaikkapa sitä tosin harvoin ja ainoastaan pätevillä syillä kielletään, talonpojan täytyy kuitenkin läpikäydä kaksi laajaa lukua, ennenkuin on valmis lähtemään. Ensimäiseen kuuluu pitkä neuvottelu, jonka avulla ratkaistaan, kenen tulee ottaa tämä tehtävä toimekseen. Tätä pidetään niin tärkeänä, ettei siitä luovuta silloinkaan, kun yksi ainoa henkilö on kotona, ja milloin ei siis mikään valitseminen saata tulla kysymykseen. Toiseen kuuluu hidas aterioiminen, jonka jälkeen sekä sittenkuin on huomioon otettu toisia, vähemmän tärkeitä sivuseikkoja, soutaja saattaa olla valmis lähtemään. Toisin on kreikanuskoisen suomalaisen laita. Heti vieraan astuessa sisälle hän tekee useita kysymyksiä, ja kun hän sitten rupeaa juttelemaan, ei hänen ollenkaan tarvitse ajatella jokaista sanaa erikseen, vaan sanoja tahtoo usein tulvia yhdellä haavaa runsaammin hänen huuliltaan, kuin mitä olisi tarpeellista. En kuitenkaan suinkaan tahdo kieltää, ettei poikkeuksia tästä ole olemassa, ja ettei joskus kreikanuskoisessa suomalaisessa tapaa aito suomalaista hidasluontoisuutta, kuten myös meidän talonpojassa tavallista suurempaa vilkkautta ja yritteliäisyyttä. Olen vaan tahtonut viitata tavallisiin ilmiöihin.

Luonnollinen taipumus kaupan harjoittamiseen on näillä suomalaisilla yhteistä koko Venäjän kansan kanssa. Olisin taipuvainen luulemaan heitä muinaisten permalaisten eli n.s. "bjarmien" jälkeläisiksi, joista aina on ollut niin paljo päänvaivaa, ja että heidän kauppaintonsa siis olisi perintö heidän esi-isiltään. Mutta äsken luin "Sanan Saattaja Viipurista" nimisestä lehdestä, ettei asianlaita ole niin. Ehkäpä siis saa näille kreikanuskoisille suomalaisille suoda kunnian polveutua siitä kansasta, jonka maan kautta permalaisten karavaanit kulkivat heidän harjoittaessaan kauppaa norjalaisten kanssa. Kotona eivät he tosin toistensa kanssa harjoita mitään huomattavaa kauppaa, mutta sitä enemmän Suomessa, Inkerissä, Virossa j.n.e., missä huiveillaan ja muilla pienillä kauppatavaroilla kokoavat melkoisesti rahoja. Lokakuusta alkaen tätä kulkukauppaa harjoitetaan aina seuraavaan kevääseen asti, jolloin he palaavat joko kotia hoitamaan maanviljelystään tai matkoille Pietariin, Moskovaan ja muihin paikkoihin, mistä ostavat suurimman osan niitä tavaroita, joita sitten talven kuluessa myyvät. "Hirvenhiihtäjissä" esiintyy kuvaus sellaisesta meidän maassa liikkuvasta arkangelilaisesta kauppiaasta. Ne, jotka meillä kiertelevät laukunkantajina, ovat enimmästi kotoisin Vuokkiniemeltä, vähemmän Repolasta, Paanajärveltä ja Korpiseliltä.

Näiden suomalaisten puku on yleensä venäläisen rahvaan vaatetuksen kaltainen, mikäli olen niitä voinut verrata. Enimmin pidetään punaisesta väristä, keltainen näyttää myös olevan suosittu väri, ja sitten seuraa järjestyksessä sininen.

Vielä saattaisi olla paljo lisättävää, mutta se voi jäädä toiseen kertaan, koska minun nyt täytyy lähteä maalle, joten en ehdi kirjoittaa enempää. Tahdon nyt vaan huomauttaa, että jos joku aikoo käydä näiden suomalaisten luona kokoamassa suomalaisia runoja, hänellä on rikas sato odotettavissa. Etenkin häälauluja, jommoisia on Kanteleen toisessa vihossa, on olemassa runsaasti ja monet niistä ovat erittäin kauniita. Rahvas ottaa hyvin kernaasti maksua laulamis-vaivastaan, sillä lauluakin pidetään kauppatavarana, ja onkin sangen hyvä, että heiltä rahalla voi saada, mitä meidän rahvaalta useinkaan ei saada rahalla eikä ilmaiseksi. Papisto lienee täälläkin vastustanut näitä lauluja, koska useat pitivät niiden viljelemistä syntinä (räähkänä), ei kuitenkaan sitä suurempana kuin että se vähäisellä ripillä varsin hyvin oli sovitettavissa. Jos joku olisi halukas sellaista matkaa tekemään, kehottaisin häntä panemaan sen toimeen talvella. Hän näet silloin saisi mukavammin perille tarpeelliset matkatavaransa, koska hänellä voisi olla oma hevonen ja reki; sen lisäksi hän sinä vuodenaikana paremmin tapaisi väkeä kotona ja työstä vapaampana sekä matkustelisi turvallisempana kuin kesällä, jolloin ylempänä mainittuja karanneita sotamiehiä liikkuu näillä seuduilla.

Näiden suomalaisten murre on suuresti Savon ja Karjalan murteen kaltaista. Sen omituisuuksia: ia- tai ea-pääte muuttuvat usein ie:ksi, esim. vaikie, sokie, polvieen, muotojen vaikia, sokia, polviaan asemesta. K ja t katoavat useasti s:n ja t:n jäljestä, kun ne alkavat lyhyen tavuun, esim. sääsä (säässä), käse (kässe), matalla j.n.e., muotojen säästä, käske, matkalla asemesta. Karitiivissa äännetään kaksi t:tä, kuten Oulun tienoilla. Datiivia ja ulkoista lokativus-sijaa sekoitetaan usein, niin että kuulee sanottavan: vetääpi veneensä maalla, (ei maalle), aivan kuten Turun-suomessa tapaa saman sijan käyttämisestä esimerkkejä, joita Turun Viikko Sanomat viime vuosikerroissaan, niin hyvin suorasanaisessa kielessä kuin runoudessa, uutterasti tarjoavat. Monikon kolmas persona aktiivi-verbeistä muodostetaan passiivisilla päätteillä -aan, -ään, joka sama seikka esiintyy Savon murteessa monikon ensimäisessä personassa. Senpä vuoksi sanotaan runossa: "Vanhat miekkoa hivotaan, puraksia terästetään"; ja toisessa kohdassa: "Pirulaiset piinatahan, paholaiset painatahan" (ei: hiovat, terästävät, piinaavat j.n.e.). Gottlund oli tavannut sellaisia muotoja Mateuksen Evankeliumin käännöksessä, josta on puhuttu hänen "Otavassaan", mutta hän ei ollut tietänyt, miten se oli selitettävä. Aktiivin -nut, -nyt päätteiset partisipit jättävät usein pois w:n ja supistavat yhteen ääntiöt, esim. ei otat, ei itket eli itet, ei kosket eli koset (ei: ottanut, itkenyt, koskenut); tämä näyttää kuitenkin tapahtuvan ainoastaan ei-kieltosanan jäljessä.

Jos joku seikka näissä harvoissa muistiinpanoissa olisi väärin, ei pidä ihmetellä sitä, koska ne kolme lähdettä, joista ne on ammennettu, nimittäin talonpoikien kertomukset, oma muistini ja käsityskykyni, varsin helposti saattavat pettää, kuten olen kokemuksesta havainnut.

Hajanaisia muistiinpanoja.

[Hajanaisia muistiinpanoja Suom. Kirjall. Seuran arkiston tallessa olevissa papereissa.]

Tiedä ties, muista murus, katto kalus. — Kyllä kova kenkä jalan sylkyttää. — Tuota tähtiä kohten ajatta enisi neljännyksen matkan ja siitä käännätte tuota toista tähtiä päin, niin sitte löyätte kylän. — Ei oo tyhjässä tytyä, ei vajassa varan täyttä. — Surkee surma silmin nähen, kuolema käsin piellen. — Syö susi luetunki (lampaan), viepi varas mitatunki (kankaan). — Nimi Kemi sanoista Ge mig, jotka suomalaiset kalastajat sanoivat joen toisella rannalla asuville ruotsalaisille kalastajille, kun huonon kalaonnen sattuessa pyysivät (kaloja) näiltä. — Hullun eväs ensimäiseks, viimeiseksi viisaan syöään. — Koivusta ruoan, silmistänsä juoman (kovan vanhemman lapset). Pää poikki hakataan, sisälmykset ulos otetaan, vielä sittekin palvelee kuningasta ja ruunuu, piispaa ja teiniä, kenraalia ja kemeiniä? — Pellava. — Koivun oksa konnan palkka, nuora pettäjän perintö. — Karhunajo sopiva keino saada toinen hengiltä. — Karanneita vankeja, jotka uhkasivat murhapoltolla. — Polttoa varkaiden piiloittajatkin. — Nimismies varkaiden johtajana. Toholahdessa seinäkellossa seuraava kirjoitus: "Kello lyö, ijankaikkisuus lähenee, mitäs sanot ihminen, oletko valmis?" Tavo, tavo, kultaseppä (Kuopion lähellä portinaukaisijalta). Laskoksia repun kannessa ja suuremmissa taskuissa. — Pisavuori runoissa, Kypäräisen vuori Pisan läheisyydessä. — Taneli Sirviö Nurmeksen Haapajärvellä ja Olli Kilpeläinen Nurmeksen Ylikylässä runolaulajia. — Hämäläinen esim. ei koskaan muista säätyhenkilöiden nimiä. Pietari Viiliäinen Saramojärveltä, sotavaunujen piirustuksen Keisari Aleksanterille, saanut siitä 500:n ruplan suuruisen palkkion. Hänellä oli nyt viiden pitäjän valtakirjat, jotta hommaisi Oululle vapaamarkkinain oikeudet kolmeksi viikoksi kunakin syksynä. Sen vuoksi aikeissa matkustaa Ruotsiin ja Pietariin. Vaskimalmia Kaarle XIII:nnelle. Käsitys Antikristuksesta, joka muka on ottava hengiltä jokaisen, joka ei kiellä Kristusta. Merkurius tähti, jonka luultiin Amerikassa menneen aurinkoon ja vasta Afrikassa tulleen siitä ulos, on tuottanut rahvaalle paljon puheenaihetta. Syynä edellisen talven lauhkeaan ilmaan kaukana meressä oleva kallio, joka on syttynyt palamaan. — Huhu, että Puolassa ja Virossa kansa muka on kuollut sukupuuttoon, on viekoitellut useat pohjoisemmilla seuduilla myymään talonsa ja lähtemään sinnepäin matkaamaan. — Niittysuolaheinä hätäleivän ainesta. Kanttori Matti Saxbergilla Keuruulla Helleenin kautta saatuja runoja. — Ihoankuiveluhtuu — jyvät näivehtyy, kun halla panoo.

* * * * *

36 kill[inkiä] Hanhussa ruuasta. — 18 kill. soudusta sieltä Honkoon Huopiolahdelle. — 12 kill. soudusta Vilppulasta Melaseen. — 16 kill. Puttolassa ruuasta. — 2 rupl. V[irzén'i]lle Nenoisissa kyytirahoiksi. — 12 kill. soudusta Laukaan kirkolta Taipaleeseen. — 24 kill. Kutamaisen autiossa (l. Hintikassa) ruuasta, — 13 rupl. V:lle Rautalammin pappilassa, — 2 riksiä. 8 kill, samalle Tampereella tupakasta y.m:sta. — 3 riksiä 16 kill, samalle Kuopiossa samasta. — 4 riksiä 32 kill. Törngrenille Kuopiossa samoin. — 5 rupl. V:lle Kuopiossa. 20 kop. T:lle Riistavedellä. — 20 kop. samalle Palomäessä. — 18 kill. soutu Ylikylästä Vickmanin luo. — 6 riksiä pelivoittoa siirretty Vickmanin maksettavaksi. — 2 riksiä samoin T:n maksettavaksi. — 6 rup. 20 kop., jotka Venell siirsi V:lle tai T:lle. — Joutovaarassa 1 rupl. 18 kop. ruuasta y.m:sta. — Murtomäessä T:lle 40 kop. — Iisalmessa samalle 3 pankkoriksiä.

24 kill. Bergrothilla — 16 kill. Schildtillä — 36 kil. Rautalammilla — 24 kill. Hagelinilla — 50 kop. Riistavedellä (sauna) — 24 kill. Juvankoskella — 18 kill. Säyneisissä — 18 kill. Venellillä — 2 riksiä Vickmanilla — 36 kill. Roosilla Kajaanissa — 24 kill. Iisalmessa.

NELJÄS MATKA v. 1833.