SISÄLLYS:
Esipuhe.
ENSIMÄINEN MATKA (v. 1828).
VAELTAJA eli Muistelmia jalkamatkalta Hämeessä, Savossa ja Karjalassa
Hajanaisia muistiinpanoja
Liite: Professorinrouva Törngrenille 28.VII.28
TOINEN MATKA (v. 1831).
OTE PÄIVÄKIRJASTANI
Tilapäisiä muistiinpanoja
Liite: Ritvalan Helka
KOLMAS MATKA (v. 1832).
MATKAMUISTELMIA
Hajanaisia muistiinpanoja
NELJÄS MATKA (v. 1833).
MATKAMUISTELMIA
Liite: 1. Maisteri Wirzénille 11.X.33 (konsepti)
2. Rehtori Appelgrenille (konseptia)
3. Tohtori Olanderille 3.XII.33 (konseptia)
4. Professori Linsénille 6.II.34 (konsepti)
VIIDES MATKA (v. 1834).
1. Päiväkirjasta 4.I.35
2. Päiväkirjasta 16.I.35
3. Muistiinpanoja matkalta
Liite: 1. Lehtori Keckmanille 1.V.34 (konsepti)
2. Apteekkari Skogmanille 20.XI.34 (konsepti)
3. Lehtori Keckmanille 6.II.35 (kirjettä)
KUUDES MATKA (v. 1835).
1. Lehtori Keckmanille 12.IV.35
2. Päiväkirjasta 21.IV.35
3. Päiväkirjasta 22.IV.35
4. Päiväkirjasta 1.V.35
5. Päiväkirjasta 5.V.35
6. Lehtori Keckmanille 8.V.35
Liite: 1. Tohtori Rabbelle 25.VIII.35
2. Kruununvouti Wichmannille 30.VIII.35
3. Lehtori Keckmanille 18.IX.35
SEITSEMÄS MATKA (vv. 1836-37).
1. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle 8.III.38.
2. Tohtori Rabbelle 15.IX.36.
3. Lehtori Keckmanille 24.XI.36.
4. Luutnantti Örnhjelmille 24.XI.36.
5. Kruununvouti Wichmannille 25.XI.36 (konsepti).
6. Postinhoitaja Gosmanille 25.XI.36 (konsepti).
7. Tuomari Flanderille 25.XI.36 (konsepti).
8. Lääket. kandid. Ingmanille 25.XI.36 (konsepti).
9. Tohtori Rabbelle 25.XI.36 (konsepti).
10. Ylioppilas Cajanille 27.XI.36 (konsepti).
11. Päiväkirjasta 29.XI.36.
12. Päiväkirjasta 2.XII.36.
13. Päiväkirjasta 5.XII.36.
14. Ylioppilas Cajanille 1.I.37.
15. Päiväkirjasta 1.I.37.
16. Ylioppilas Cajanille 1.I.37 (konsepti).
17. Konsuli Vaseniukselle 1.I.37 (konsepti).
18. Päiväkirjasta 2.I.37.
19. Luutnantti Örnhjelmille 2.I.37 (konsepti).
20. Tuomari Flanderille 4.I.37 (konsepti).
21. Vanhemmille 12.I.37 (konsepti).
22. Postinhoitaja Cosmanille 12.I.37 (konsepti).
23. Kruununvouti Wichmannille 12.I.37 (konsepti).
24. Tohtori Höglundille 14.I.37 (konsepti).
25. Hajanaisia muistiinpanoja.
26. Päiväkirjasta: Matka Majavalahdesta Heinäjärveen.
27. Päiväkirjasta 28.I.37.
28. Päiväkirjasta 29.I.37.
29. Päiväkirjasta 1.II.37.
30. Päiväkirjasta 1.II.37.
31. Kolme kuukautta Venäjän Karjalan pohjois-osissa.
32. Päiväkirjasta 1.II.37.
33. Päiväkirjasta 2.II.37.
34. Päiväkirjasta 3.II.37.
35. Päiväkirjasta 6.II.37.
36. Päiväkirjasta 6.II.37.
37. Päiväkirjasta 13.II.37.
38. Päiväkirjasta 14.II.37.
39. Päiväkirjasta 15.II.37.
40. Matkakirje "Mehiläiseen" 16.II.37.
41. Päiväkirjasta 19.II.37.
42. Tohtori Rabbelle 3.III.37.
43. Arkiaterinrouva Törngrenille 3.III.37.
44. Lehtori Keckmanille 4.III.37.
45. Lähtö Kuolasta.
Matka Kuolasta Muotkaan.
Päivä Muotkassa.
Matka Muotkasta Petsamoon.
Petsamo. Matka sieltä Paatsjoelle.
Matka Paatsjoelta Näytämöön.
Näytämöstä Näytämönjoen rannalle Ekdahlin virkataloon.
Näytämönjoelta Inarin kirkolle.
46. Viisi päivää Venäjän Lapissa.
Kuolasta Muotkaan.
Päivä Muotkassa.
Muotkasta Petsamoon.
Petsamosta Paatsjokeen.
Paatsjoesta Näytämöön.
47. Lehtori Keckmanille 26.V.37.
48. Arkiaterinrouva Törngrenille 26.V.37.
49. Lehtori Keckmanille 2.VI.37.
50. Matkakertomusta.
51. Matkakertomusta.
52. Matkakertomusta.
53. "Matkalta".
54. Lehtori Keckmanille 31.VIII, 20.X.37.
55. Lehtori Keckmanille 3.IX.37.
KAHDEKSAS MATKA (v. 1838).
1. Maisteri Ståhlbergille 12.X.36 (konsepti). 2. Tohtori Rabbelle 12.X.38.
YHDEKSÄS MATKA (v. 1839).
1. Tohtori Rabbelle 6.IX.1839. 2. Tohtori Rabbelle 11.X.1839. 3. Matkakertomus; 23.X.1839.
Esipuhe.
Kun ei ollut toiveita saada aikaan aineen mukaista ja arvoista Elias Lönnrotin elämäntyön ja persoonan kuvausta siksi merkkipäiväksi, jona ensimäiset sata vuotta hänen syntymästänsä tulevat umpeen kuluneiksi, päätti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura tätä muistoa kunnioittaaksensa ja osaksi korvataksensa sitä puutetta, mikä siten yhä jää kirjallisuuteemme, koota ja julkaista kaiken, mitä Lönnrotin omasta kynästä on tallella hänen keräys- ja tutkimusmatkojansa valaisevata. Paitsi matkamuistelmia, jotka Lönnrot itse aikoinaan on sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa julkaissut, oli sellaisen julkaisun aineksiksi tarjona käsinkirjoitettuja matkakertomuksien luonnoksia, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet painoon valmistamatta ja painattamatta, matkapäiväkirjoja ja -muistiinpanoja, matkoja koskevia kirjeitä ja kirjeiden konsepteja. Kaikki tämänlaatuinen aines, millä mainitussa suhteessa oli arvoa, päätettiin ajan mukaan järjestettynä saattaa julkisuuteen. Luonnollisena pidettiin että teos toimitettiin suomeksi, vaikka suurin osa aineksista onkin alkuaan ruotsiksi kirjoitettu.
Kun mainituita matkoja oli verraten suuri määrä, näytti sopivimmalta antaa kutakin eri matkaa koskevain ainesten muodostaa oma lukunsa, vaikkakin luvut siten tulevat jotenkin erisuuruiset, osittain matkain erilaisen laajuuden, osittain julkaistavissa aineksissa olevien aukkojen vuoksi. Luvun alkuun on liitetty lyhyt yleiskatsaus koko matkaan. Missä varsinaista matkakertomusta ei ole ollut, on puutetta koetettu korvata otteilla päiväkirjoista, muistiinpanoista, kirjeistä ja niiden konsepteista. Onpa toisinaan käytetty eri aineksia rinnakkainkin, kun ne ovat täydentäneet toisiansa. Missä sekä painettu teksti että sen käsikirjoitus on säilynyt, on etusija annettu painetulle, mutta jos käsikirjoituksessa on jotakin tärkeämpää ollut, joka on puuttunut painetusta, on se lisätty ja lisäys puolihakasten väliin pantu. Samoin on lähetetty kirje julkaistu, ja konseptista, jos se on säilynyt, otettu vaan tärkeämmät eroavaisuudet. Parhaimmallakaan tahdolla eivät kaikki aukot enää ole olleet täytettävissä. Luonnollista on myöskin, että teoksen suunnitelman ja esitystavan eheys paikoin tuntuvastikin on kärsinyt, kun viimeistellyn matkakertomuksen jatkoksi tai täydennykseksi on rinnalle täytynyt panna kirjeiden luonnoksia ja hajanaisia muistiinpanoja, viimemainittuja useimmiten siinä satunnaisessa asussa, missä ne alkuaan ovat paperille tulleet. Esitystyylin ja varsinkin kielen epätasaisuutta lisää vielä sekin, että se mitä Lönnrot itse on suomeksi kirjoittanut joko julkisuutta varten tai ystävilleen tai vaan muistiinpanoihinsa — viimemainittuihin usein vielä paikkakunnan murretta jäljitellen — on painettu muuttamatta; ainoastaan kiireessä tehtyihin muistiinpanoihin ja niiden suomennoksiin on tarpeellisia välimerkkejä lisätty, koska lukeminen muuten olisi käynyt työlääksi. Eheyden puutetta korvannee kuitenkin se hyöty, joka tieteellä on näiden ennen painamattomien käsikirjoitusten julkaisemisesta ja lukijalla siitä, että täten saa aivan välittömästi seurata Lönnrotia hänen matkoillansa. Monin paikoin on ymmärtämistä tarvinnut helpottaa outojen sanojen y.m. selityksillä. Nämät ovat joko alimuistutuksina tai kokohakasten välissä, kuten yleensä kaikki, mikä on julkaisijain lisäämää.
Kaikki teoksen ainekset, joita ei ennen ole julkaistu, säilytetään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Ennen julkaistuista mainitaan joko matkain alkukatsauksissa tai alimuistutuksissa, mistä mikin on otettu. Mainitsematta on kuitenkin jäänyt että sivuilla 129-135 oleva kuvaus "Ritvalan Helka" on käännetty 1832 vuoden "Helsingfors Morgonbladin" numeroista 41-2 ja kaikki Lönnrotin kirjeet rouva Törngrenille E. Nervanderin julkaisusta "Elias Lönnrots ungdomstid på Laukko", Helsingfors 1893.
Lönnrotin matkojen tarkoitusta huomioon ottamalla on matkamuistelmat jaettu kahteen osaan siten, että nyt ilmestyvä ensimäinen osa käsittää etupäässä runonkeruumatkoja, toinen läheisessä tulevaisuudessa valmistuva osa taas matkoja, joilla kielentutkimus oli Lönnrotilla pääasiana.
Teoksen alkuun liitetty Lönnrotin kuva on jäljennös eräästä vankasta kivipiirroksesta, jonka originaalin pietarilainen taiteilija G. Budkowski v. 1845 on tehnyt.
Teoksen toiseen osaan on aikomus liittää Suomen kartta ja erityinen niiden seutujen kartta, joilla Lönnrot näillä matkoilla enimmäkseen liikkui, sekä luettelo tärkeimmistä matkakertomuksissa esiintyvistä henkilöistä.
Suomennostyön on tehnyt t:ri J. Halii. Suomennosta on kielen puolesta tarkastanut maist. E. A. Tunkelo samalla kiinnittäen huomiotansa kieli- ja kansatieteellisiin seikkoihin. Ainekset on allekirjoittanut koonnut, joka myös on kirjoittanut edellä mainitut katsaukset matkoihin ja Lönnrotin runokokoelmista etsinyt tekstissä tavattavat ruotsinnoksia vastaavat tai vaan viittaamalla merkityt vanhat runot, jotka on kieliasua Kalevalan malliin tasoittamalla julkaistu. Seuran valitsemina ovat t:ri K. Grotenfelt ja prof. K. Krohn toimitusta koskevissa asioissa olleet toimittajilla avullisina.
Helsingissä huhtikuulla 1902.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri.
ENSIMÄINEN MATKA v. 1828.
VAELTAJA eli Muistelmia jalkamatkalta Hämeessä, Savossa ja Karjalassa
Kirjoittanut
E. L.
[Lähtö Sammatista 20 p. huhtikuuta. — Matka Hämeenlinnan, Heinolan,
Mikkelin, Kerimäen, Sortavalan, Ilomantsin, Pielisjärven kautta
Nurmekseen. Paluu Kuopion, Rautalammin ja Laukaan kautta Vesilahden
Laukkoon, jonne Lönnrot saapui 4 p. syyskuuta.]
Hämeenlinna, toukokuun 3 p:nä 1828.
Kahden viikon mietintäajan kuluttua, jonka olen erottuamme viettänyt kotona vanhempieni ja sukulaisteni parissa, olen vihdoinkin saapunut tänne. Olet kaiketi itse kokenut, mitenkä arkaillaan kun lähtee kotoa matkalle. Jos lopulta onkin onnistunut haihduttaa vanhempien usein sangen tuntuva ja aiheeton huolehtiminen sen menestymisestä, niin on kyllä vielä tätejä, kummeja ja muita, jotka joutuisivat tunnonvaivoihin, jos päästäisivät rauhassa lähtemään. Joku heistä pelkää minun saavan surmani veteen hukkumalla ja toistelee vanhoja juttuja kaikennäköisistä hukkuneista henkilöistä aina vedenpaisumuksen ajoilta, jotta muka olisin varovaisempi. Tämän jälkeen toinen tuo esiin unen, jonka hän on nähnyt edellisenä yönä tai useampia öitä aikaisemmin ja joka välttämättömästi on sovitettava minuun. Milloin minut muka ryöstetään, milloin suistun surman suuhun matkalla, milloin taas karhut ja sudet minut syövät, j.n.e. Lopuksi kuulee tusinoittain juttuja eräästä, joka matkusti itään ja toisesta, joka matkusti länteen ja vielä toisista, jotka matkustivat muille ilmansuunnille ja joista ei yhtäkään omaisten sanomattomaksi suruksi ja kaihoksi koskaan sen jälkeen ollut näkynyt kotiseudullaan. Minä puolestani olen jotenkin vihainen kaikille unille ja annan isä Homeroksen pitää luulonsa omana varanaan. Isä Homeros, joka sanoo, että "unetkin lähtevät Jumalasta", on epäilemättä tässä väitteessään suuresti erehtynyt, sillä se ei suinkaan voine olla Jumalan tarkoitus, että matkustaja tai joku muu kristitty ihminen ikäkulun tädin levottoman unen takia on joutuva jonkun tapaturman alaiseksi. — Mutta onpa aika heittää laukku selkään ja antaa tämän hellämielisen neuvoskunnan päättää mitä tahansa halajaa.
Läksin kotoa huhtikuun viimeisen edellisenä päivänä. Minun kai pitäisi tavallisuuden mukaan mainita, miten majesteetillisen auringon laita oli lähtiessäni, mutta tuskin sitä enää muistankaan. Tätä saattaa näet meidän päivinämme pitää tarpeettomana, sittenkuin ilmahuomioita kaikkialla on ruvettu tarkemmin ja innokkaammin merkitsemään. Mutta ennen muinoin se oli hyödyllisempää, kuten itse helposti ymmärrät, koska huomiontekijöitä oli vähän tai ei ollut ollenkaan. Sentähden pidettiin silloin hyvin tärkeänä jokaisessa nimipäivä- ja muunlaatuisessa onnittelussa omistaa ensimäiset rivit säteillään kaikkea elvyttävälle auringolle, ja luotettavin lähde, jota voitaisiin käyttää sen ajan ilmatietoluettelojen laatimiseen, olisi varmaankin täydellinen kokoelma kaikennäköisiä silloin kyhättyjä onnentoivotuksia sekä muutamia matkakertomuksia. — Mutta tällä tavoin taidat pian väsyä minua seuraamaan, sillä en vielä ole ehtinyt tätä pitemmälle. Kauan minua ympäröivät vuoret ja metsät, joissa lapsena milloin kävin paimenessa, milloin toisten lasten kanssa poimin mansikoita ja muita marjoja tai asetin loukkuja ja viritin ansoja metsälinnuille. Vielä näen ympärilläni järviä ja lampia, joista päivät pitkät vanhassa ruuhessa istuen ongin kaloja, voidakseni illoin kotiväelle tarita pienen kalakimpun. Kuinka voisinkaan katsella siellä täällä olevia jyrkkiä mäkiä, joita myöten ennen niin monasti laskiaisena iltaan asti "laskin pitkiä pellavia, suuria herneitä ja lihavia nauriita" koko pitäjän tarpeiksi, ilman että vielä kerran ajatuksissani kuppuroitsen niitä alas. Vielä minusta tuntuu kuin ilmassa kaikuisivat suosionhuudot, joita hilpeät toverit runsaasti jakelivat sille, jonka kelkka saavutti etäisimmän päämäärän tai jonka sukset ensimäisinä olivat sujahtaneet alas mäestä. Kuinka tyhjä on toki maailma verrattuna siihen ahtaaseen piiriin, missä lapsuutemme päivät ovat kuluneet! Ja kuitenkin ihminen niin kevytmielisesti rientää pois tästä rauhan templistä, ja mitä hän etsii! Tavoitteleeko hän nimeä ja kunniaa? Kenties. Mutta onko aikaansaamamme hyvä silloin parempi, kun tuhannet sen tuntevat, kuin silloin, kun yksi ainoa sen tuntee tai milloin ei ainoakaan siitä tiedä? Ehkäpä hän havittelee rikkautta ja kultaa? Miten lyhytnäköistä! Jokainen kotiseudun kivi on tyhjentymätön kultakaivos, kun sitävastoin Perun kuuluisat kultakätköt näyttävät alastomilta kallioilta. —
Suo anteeksi, että näin kauan sinua viivyttelen, mutta en saata toisin tehdä. Ethän vaatine, että minun pitää kiitäen kulkea kautta seutujen, missä joka puu ja pensas, joka kivi, joka mäki, missä lammet, järvet, vuoret ja notkot puhuvat minulle kieltä, mitä niin hyvin ymmärrän. Sanotaan muiston lapsuuden ajasta seuraavan ihmistä hänen elämänsä kululla, mutta siinä erehdytään. Tämä muisto, ei niin suuresti seuraa häntä maailmaan, vaan jää ja juurtuu, enemmän niihin paikkoihin, missä hän vietti lapsuutensa ajan. Sillä mistä olisi muuten johdettavissa ne entispäivien muistokuva-parvet, mitkä niillä seuduin, joissa ne ovat syntyneet, täyttävät koko sielumme, ellei siitä, että itse muistot, jotka vuosien kuluessa ovat näillä seuduilla säilyneet tallessa, nyt ohimennen tulevat kotvan, ajaksi meitä, tervehtimään. Monet nimet, monet seikkailut, jotka poissa kotoa kokonaan olen unhottanut, muistan äkkiä ikäänkuin taika-iskun vaikutuksesta.
Ennenkuin jätän taakseni kotimetsät, täytyy minun vielä lisätä muutama sana matalasta lakeasta vuoresta, jota seudulla sanotaan "Pahan askeleeksi". Se on sen tien vieressä, jota nyt kuljen, ja sen keskikohdalla on kaksi syvennystä, ikäänkuin jonkun kalliolla seisovan luonnottoman isot jalat olisivat hieman vajonneet siihen ja jättäneet nämä jäljet. Niitä kenties pidettäisiin ihmisen jälkinä, jos ne olisivat muodostuneet lumeen tai saveen, mutta koska ne ovat syntyneet kovaan kiveen, on luonnollista, että ainoastaan paholainen on voinut ne jättää. Tietävätpä vanhat ihmiset kertoakkin, miten ne ovat syntyneet. Ennen muinoin, kun ihmiset eivät vielä olleet niin häijyjä, vaan elivät tuttavallisessa sovussa keskenään, täytyi paholaisen usein käydä heitä tervehtimässä häiritäksensä heidän ylen suurta hupaisuuttaan. Nyt on ihmisillä täysi työ toisistaan, ja paholainen saa rauhassa levätä. Mutta ennen muinoin hän usein näyttäytyi, ja ainoastaan vanhat ihmiset sen muistavat. Silloin oli kylässä elänyt keski-ikäinen talonpoika vaimoineen ja lapsineen. Eräänä pääsiäisaamuna he matkallaan kirkkoon tapasivat jonkun matkan päässä kylästä korppiparven, joka kauheasti rääkyen lentää lekutteli heidän ylitsensä. Vaimo piti tätä onnettomuuden enteenä ja tahtoi kääntyä takaisin, mutta mies ei siihen suostunut. "Korpit ovat vaaralliset ainoastaan kuolleille", sanoi mies, "mutta ne eivät koskaan ole ahdistaneet elävää ihmistä", ja samassa hevonen sai läiskäyksen piiskasta, niin että se juoksi kahta nopeammin. Pian he tulivat rannalle, mistä talvitie poikkesi jäälle, mutta kesätie seurasi rantaa. Vaimo arveli, ettei jää ollut kyllin vahvaa ja pyysi miestään ajamaan maitse, mutta mies sanoi: Koska jää on kantanut meidät ennen, niin se kantaa nytkin. Nyt hän toistamiseen löi läjähytti hevosta piiskalla ja ohjasi jään poikki. He olivat jo lähempänä toista rantaa, kun jää murtui ja hevonen rekineen kuormineen vaipui avautuneeseen veteen. Miehen onnistui kuitenkin pian pelastautua jäänreunalle, mutta vaimo piti kiinni avannossa uivasta reestä. Hevonen ponnisteli viimeisillä voimillaan isäntänsä luokse ja pelastuikin lopulta tämän avulla. Nyt olisi ollut vuoro pelastaa vaimo, mutta häntä ei enää näkynyt. Siinä mies nyt seisoi pulmallisessa tilassa, eipä juuri niin muun vuoksi, mutta hän oli itsessään tuntenut omituista liikutusta, missä, siitä hän ei saattanut tarkemmin tehdä selkoa. Hän vaan luuli jonkun osan ruumistaan, jota sanoi omaksitunnoksi ja josta hän oli kuullut pappien puhuvan paljon ja kummallisia seikkoja, tulleen järkytetyksi. Muuten hän vähän välitti siitä, oliko tällä omallatunnolla sijansa päässä vai vatsassa vai molempien keskivälillä. Hetken ajan hän seisoi siinä mietteissään, ja hevonen, jota hän piti kiinni marhaminnasta, korskui hänen vieressään. Viimein hän keikahti rekeen ja ajaa hölkytteli kirkolle, jonne oli matkalla, lohduttaen itseään niin hyvin kuin taisi vaimonsa menettämisestä. Muutamat ilkeäkieliset ihmiset, jotka sittemmin kuulivat hänen kotonaan asiasta kertovan, tosin salavihkaa nauroivat ja sanoivat hänen pian tulleenkin lohdutetuksi, kun hän pitkässä puolijyrkkänä rannasta kohoavassa mäessä oli huomannut, että hevonen mennä hölkytti paljoa keveämmin vetäessään häntä yksinään, kuin sekä hänen että vaimonsa istuessa reessä. Olipa niitäkin, jotka väittivät hänen keventääkseen hevosen kuormaa, tahallansa jättäneen vaimonsa avantoon. Asiaa vakavasti aprikoivat arvelivat kuitenkin, ettei hän mitenkään olisi voinut pelastaa sekä hevosta että vaimoaan ja hyväksyivät sen, että hän antoi etusijan edelliselle, siitä syystä, että hän hevosesta oli maksanut puhdasta rahaa, mutta vaimostaan ei mitään. Kohta hän saattoi saada uuden vaimon ja hänen kanssaan uusia rahoja, niin että hänen hukkansa tältä kannalta katsoen muuttui todelliseksi voitoksi. Aivan niin me pojat ennen kotona menettelimme vaatteidemme suhteen. Kun ne kävivät liian vanhoiksi, ja vanhempamme kuitenkin pitivät niitä täysin kelpaavina, revimme ja leikkelimme ne tahallamme rikki ja saimme silloin tavallisesti uudet sijaan. Miten liekkään ollut Tekolan laita, — se oli talonpojan nimi —- niin oli hän puolen vuoden kuluttua valmis viettämään häitä. Hän oli jo kolmasti kuulutettu valittunsa, kohtalaisen rikkaan ja kohtalaisen vanhan Kaukolasta kotoisan olevan immen kanssa. Häät piti vietettämän kolmannen kuulutuspäivän jälkeisenä maanantaina ja kaikki oli valmiina juhlaa varten. Sunnuntai-iltana oli Tekola muutamien ystävien kanssa, — ja ystäviä on kyllä pitojen lähestyessä — tutkinut hääoluen laatua. Sen jälkeen hän pani maata ja vaipui tavallisuuden mukaan hyvin sikeään uneen. Mutta puoliyön aikaan, luullakseni, hän äkkiä heräsi. Kuinka pimeä lokakuun yö liekkään, luuli hän kuitenkin eroittavansa jonkun, joka seisoi hänen vuoteensa ääressä. Hän tähysteli tuota henkilöä lähemmin ja mikäli hän vaivasi silmiään tätä tarkastaakseen, sikäli se selveni hänen edessään, kunnes hän lopuksi näki hukkuneen vaimonsa, mitä alusta pitäen oli pelännyt, ja minkä lienet jo arvannutkin. "Mutta haahmut tunnetaan heti" huomauttanet ehkä tähän. Tosin useimmiten käy niin, mutta minä en ole syypää siihen, että tämä poikkesi tavallisesta säännöstä. Sitäpaitsi sen pitkät hiukset olivat valuneet alas kaavoille ja tekivät olennon alussa tuntemattomaksi. Vettä valui virtoinaan sekä hiuksista että vaatteista ja näytti miltei tulvallaan peittävän koko huoneen. Vaimo oli vallan samanlainen kuin järven pohjasta ylös vedettäissä, eroa oli vaan se, että hän nyt oli pystyssä ja näytti elävän. Tekolaa pöyristi kun hän näki tämän odottamattoman vieraan, ja kylmä hiki peitti koko hänen ruumiinsa, niin että hänkin nyt näytti vedestä äsken vedetyltä. Mitä sitten tapahtui heidän välillään, en tiedä, mutta seuraavana päivänä, kun häävieraat kokoontuivat, oli sulhanen poissa. Juotiin ja odotettiin, ja odotettiin vieläkin, mutta Tekolaa vaan ei näkynyt. Vanhan tavan mukaan vieraat poistuivat oluen loputtua, toivoen pian taas kokoontuvansa, ellei sulhanen ainaiseksi ollut kadonnut, joka sittemmin näyttäyi olevan sangen luultavaa, kun ei kukaan tiennyt eikä kuullut mitään hänestä. Arvailtiin vallan tyhjentymättömiin, miten hän oli kadonnut, ja moni piti varmana, että paholainen oli hänet vienyt, sillä sentapaiset ihmisryöstöt eivät kuulu siihen aikaan olleen vallan tavattomia. Tämä luulo näyttäyi todeksi seuraavana kesänä, jolloin kylän paimenlapset näkivät pirun ilmielävänä seisovan äsken mainitulla vuorella ja kuulivat sen laulavan ilohymniä hyvin onnistuneesta Tekolalle tekemästään kepposesta. Lapset juoksivat pelästyneinä kotia ja kertoivat asian. Muutamat vanhemmat henkilöt, jotka mielestään olivat kyllin rohkeita katsomaan paholaista kasvoihin, riensivät paikalle. Mutta se, jota he etsivät, oli jo poissa, ja ainoastaan jäljet olivat painuneet vuoreen paimenlasten ainaiseksi kauhuksi, sillä he eivät koskaan uskalla ajaa karjaansa tänne. — Lopetan juttuni lisäämällä ainoastaan, että tarun mukaan siinä huoneessa, mistä Tekola katosi, joka vuosi sen päivän jälkeisenä yönä kuuluu kauheasti kummitelleen, jonka vuoksi silloinen isäntä katsoi parhaaksi siirtää rakennuksen toiseen paikkaan ja muuttaa tilan nimen, jotta paholainen olisi eksynyt seuraavalla lokakuun-käynnillään.
Koska olen viipynyt niin kauan kotimetsässä, pitäisi minun ajanhukan korvaukseksi lentää jäljellä oleva matka Hämeenlinnaan. Kuinka suuresti saattanetkin toivoa sellaista lentoa kirjeisiini, niin olisi se kuitenkin todellisuudessa ollut paljoa tervetulleempi minulle. Mutta koska minun huolimatta kaikesta ponnistaneestani lentääkseni, kuitenkin täytyy kulkea jalkapatikassa, niin en yöksi ehdi pitemmälle kuin mutaiseen Pusulan Kaukolaan, missä nimipastori Höglundin luona vietän seuraavan aamupäivänkin, jolloin lakkaamatta sataa. Seuraavan yön aioin viettää Vihdissä talonpoikaistilalla, jonka asujanten kanssa isoisäni isän sanottiin olleen niin läheistä sukua, että hän usein teki neljän peninkulman pituisen matkan Sammatista tänne ystävänä ja sukulaisena auttaakseen heitä jouluoluen ja lihavien liikkiöiden lopettamisessa. Koska minun osakseni täällä tullut vastaanotto ei ilmaissut mitään sukulaisuuden merkkejä ja koska minä, — selitä tämä seikka miten tahdot — kernaammin maksan illallisestani vieraalle kuin sukulaiselle, päätin vielä astua muutaman neljännespenikulman lisää ja tulin näin Sajaniemen kestikievariin. Syötyäni illalliseksi piimää ja leipää, nukuin täällä oikein makeasti heidän asuintuvassaan olevalle rahille, johon minulle tilapäisesti oli valmistettu vuode. "Eikö siis ollut mitään vierashuonetta?" kaiketi kysynet. Olipa kyllä, mutta sinun tulee muistaa, että kuljin jalan, ja että jalkamies kievarinisännän mielestä maalla on yhtä kuin rahaton mies ravintolanisännän mielestä kaupungissa. Lisäksi saan mainita tämän kievarinisännän puolustukseksi, joka minusta tuntui erittäin sävyisältä mieheltä, että samaan aikaan kuin minä tulin kievariin, toinenkin matkustavainen, ajaen muhkeissa lakeeratuissa kääseissä, saapui tänne yöksi. Hän tuli hyvin meluten tupaan, polki pitkävartisia saappaitaan lattiaan, ikäänkuin olisi tahtonut ravistaa pois lumen, vaikkei yhtään lunta enää ollut pihalla, pudisteli itseään eikä näyttänyt vähintäkään aikovan tervehtiä, kuten tavallista on. Tummanruskea nahkalakki näytti sijaitsevan niin hyvin hänen päässään, että hän piti vahinkona siirtää sitä sen edullisesta asemasta. Hänen sinistä viittaansa yhdisti leuan alla suuret hopeahakaset ja vyötäisillä oli punainen vyö. Kievarin-isäntä vastaanotti hänet hyvin kohteliaasti ja pyysi häntä menemään vierashuoneeseen. Kysyin kievarinisännältä, tunsiko hän tämän matkustavaisen, mutta hän sanoi, ettei ennen ollut häntä nähnyt. Seuraavana aamuna kysyi kievarinisäntä, osasinko lukea kirjoitettua, ja kun siihen myöntävästi vastasin, toi hän päiväkirjan ja pyysi minua ilmoittamaan, mitä äsken talosta lähteneen herran tekemä muistutus sisälsi. Otin päiväkirjan käteeni ja tavailin siitä: Rosthålar Sonen A… J… B… Tämä oli kirjoitettu niin harvaksi venytetyllä käsialalla, että se ulottui paitsi poikki toisten sarekkeiden myös sen yli, johon muistutuksia merkitään, jonka vuoksi kievarinisäntä pelkäsi, että siinä oli muistutus häntä vastaan. Rauhoitin hänet pian ja annoin hänelle tietoja tuosta miehestä, jonka tunsin nimeltä. Hän on niitä herroja rusthollareita ja rusthollarin-poikia, joita Suomen rannikkopitäjissä nykyään on niin viljalti. Sellaisen herran arvoon vaaditaan talvella suuret karhunnahkasuiset päällyssaappaat, sininen viitta tai turkit tai myöskin tulppi, vyö, joka saattaa olla erivärinen, karvalakki ja suuri merenvaha-piippu. Mutta kesällä siihen tarvitaan kiiltosaappaat kalosseineen tai ilman, sievät, pitkät housut, hännystakki ja liivit, joiden ei suinkaan tarvitse olla kotitekoiset, taskukello tai vielä parempi jos kaksi, pitkine vitjoineen ja upeine kelluttimineen y.m. Mutta ennen kaikkea muuta siihen vaaditaan, ettei suinkaan saa piitata mistään työstä, ettei puhu aineista, joita ymmärtää, ettei käy tavallisten talonpoikien tai muun työväen rinnalla, j.n.e. Saattaa suuresti pistää vihaksi, kun ajattelee, kuinka paljoa alemmalla sivistysasteella Savon ja Karjalan rahvas vielä on näihin nähden. Kun siellä tapaa harmaaseen sarkatakkiin puetun talonpojan kirkossa tai kun näkee hänen otsansa hiessä kyntävän peltoaan, niin tekisi mieli luulla hänen yhtä vähän kuuluvan uusmaalaiseen herrasrotuun kuin hottentottilainen kuuluu europpalaiseen. Yksinkertaisuudessaan hän tyytyy isältään perittyyn maapalstaan ja kätkee ne rahat, jotka häneltä voivat säästyä, isältä perittyyn kirstuun, kun sitävastoin Uudenmaan herras-talonpoika, vaikka hänellä ei olisi ropoakaan, välttämättömästi tahtoo omistaa 3 tai 4 tilaa tai niin monta kuin hänen aikansa sallii hänen hävitellä. Pelkään näiden mietteiden, joita itse saatat jatkaa mielesi mukaan, tuntuvan sinusta yksitoikkoisilta ja ikäviltä, jonka vuoksi en tästä asiasta tällä kertaa hiisku sanaakaan.
Nyt saat ripein askelin seurata minua Lopen kautta, jolla seuduin paholaisen joku aika sitten sanotaan hyvin viihtyneen. Kovin raskaalta tuntuu näin kuivin suin kuljeksia vappuna, etenkin kun ei voi estää ajatustaan tiheään retkeilemästä Turkuun muinaiselle vappukentälle, mutta tahdonpa tänä iltana ehtiä Hämeenlinnaan. Pieni pysäys kuitenkin Räikälässä, viimeisessä Lopen ja Hämeenlinnan välisen tien varrella olevassa kestikievarissa. Täällä pyydän itselleni kyytihevosta, aikaisemmin saapuakseni kaupunkiin tai oikeammin: tullakseni sinne matkustajana enkä kisällinä. Kievarinisäntä vastaa minulle: "saadaan kattoa", ja tätä "saadaan kattoa" minä odotan runsaasti puoli tuntia ja huvitan itseäni katselemalla, miten emäntä rämisevällä kaiteella yhtämittaa lyö kudetta koreaan kankaaseensa. Aika kului jotenkin nopeaan keskustellessani hänen tyttäriensä kanssa, jotka talonpoikaistytöiksi näyttivät sangen sieviltä. Mutta lopuksi huomasin, ettei luvattua hevosta näkynyt. Pyysin erästä tuvassa olevaa poikaa menemään tämän viivytyksen syytä kysymään. "Kievarinisäntä työskentelee yläporstuassa, voitte itse mennä", sanoi poika kiukkuisen näköisenä. Menin isännän luo ja kysyin, eikö ollut yhtään hevosta kotona, vai miksi minun annettiin odottaa niin kauan. "On kyllä hevosiakin, vaikkei kisälleille anneta", vastasi isäntä äänenpainolla, joka olisi voinut suututtaa ketä tahansa. Rauhoituin kuitenkin, sanoin, etten ollut kisälli, luettelin kaikki pitkät arvonimeni, kuten civis academicus, philosophiæ candidatus, medicinæ studiosus, stipendiarius publicus (Nylandus), ja kun tämä kaikki ei näyttänyt tekevän häneen muuta vaikutusta kuin että hänen suunsa minun lausuessani jokaista uutta arvonimeä aukeni hieman enemmän, ikäänkuin hän siihen olisi tahtonut yhdellä kertaa koota kaikki nämä ihanuudet, niin minä lopuksi virkoin olevani maisteri. Tähän en saanut muuta vastausta kuin "sanokaa Kransille (suuri musta permannolla loikova koira) senlaisia, ehkä hän uskoisi ja kyydittäisi teitä…" Tämä ivallinen vastaus saattoi sydämeni sellaiseen epäjärjestykseen, että pelkäsin sen panevan mäsäksi kaikki vasemman puoliset kylkiluuni. Melkein vaistomaisesti oikea nyrkkini puristautui kokoon ja oli jo valmis ryhtymään lisätodisteluihin, kun samassa renki, jykeäluinen, harteva mies, sattui tulemaan sisään ja esti minua käyttämästä näitä tilapäisiä todistuskeinoja. Minun kävi vallan niinkuin yliopistollisessa väitöksessä, kun "præses" suvaitsee puuttua asiaan, jolloin vastaväittäjä usein menettää rohkeutensa ja virkkaa: "concedo" (myönnän). Enempää ryhtymättä selityksiin, jotka, kuten kaikesta saatoin päättää, olisivat olleet hyödyttömiä, menin harmissani ja vaieten asuintupaan, heitin laukun selkääni ja lähdin matkaan. Mennessäni sanoi sama poika, joka aikaisemmin oli minua suututtanut: "käydenkö magisteri lähtee?" Ja kun minä loin häneen pari äkäistä katsetta, huomasin selvästi, että kaikki vetivät suunsa nauruun. Pidin itseäni onnellisena kun pääsin tästä ikävästä paikasta ja häpesin enimmin sievien tyttärien edessä, joiden silmissä kernaasti olisin tahtonut olla pelkkää kisälliä vähän parempi mies.
Päivä oli jo niin matalalla kuin ennen muinoin Turussa siihen aikaan, jolloin tyhjät punssitynnyrit vappukentällä kehottivat meitä ajattelemaan kotimatkaa, mutta minulla oli vielä puolentoista peninkulman matka Hämeenlinnaan. Vaikka olinkin väsynyt, kuljin kuitenkin pysähtymättä noin peninkulman matkan ja olisin varmaankin poikennut johonkin talonpoikaistaloon yöksi, ellen kievarinisännän vuoksi olisi ollut suuttunut jokikiseen talonpoikaan. Sitäpaitsi oli tulet jo sammutettu niissä paikoin, joiden ohitse tieni kulki, ja pelkäsin että minua olisi voitu luulla rosvoksi, jos noin yöllä olisin kolkuttanut heidän ovelleen. Sinun tulee muistaa, että tämän seudun kyliä senlaiset vieraat joskus käyvät tervehtimässä. Pitikö minun siis mennä kaupunkiin? Mutta kuka siellä keskellä yötä antaisi minulle majaa? Olinpa todella pulassa, kun onnellinen ajatus minut siitä pelasti. Voinhan mennä tien vieressä olevaan havumetsään ja siellä tehdä itselleni vuoteen kuusenhavuista, — tuuma, minkä heti toteutinkin. Mutta saattoihan vilustua! Vieläpä mitä! Lepäsiväthän muinoin Turussa useat sankarit iloisten vappukemujen jälkeen paljaalla maalla ja nousivat ylös seuraavana aamuna sangen virkistyneinä. Muistelen erästä, joka koko yön oli nukkunut pää lumikinoksen laidalla ja joka seuraavana aamuna oli pahoillaan ainoastaan siitä, että hänen täytyi kulkea neljännespeninkulman matka kaupunkiin virkistämään ruumistaan rohtoryypyllä. Tämä kiireessä suorittamani vertaaminen, väsymys, uneliaisuus, yö saattoivat minut ilman suurta ajanhukkaa metsään, ja pian makasin kyynärän korkuisella kuusenhavuista tehdyllä vuoteelle, jolle kokosin niitä melkein yhtä suuren joukon peitteeksi. En vielä tiedä, näinkö unta vai mistä tuo lie johtunut, että yltympäri metsässä kuulin kauheata melua, eri ihmisääniä milloin miltäkin taholta ja koirien haukuntaa. Jos olisi ollut toinen vuorokauden aika, en olisi hetkeäkään epäillyt, että oltiin suden- tai karhunajossa. Koirat minua enimmin kauhistuttivat, sillä jos ne olisivat vainunneet minua ja nostaneet melua epävarman tyyssijani ympärillä, niin olisi minut varmaankin vangittu rosvona. Tätä hälinää kesti runsaasti tunnin ajan, jonka jälkeen kaikki kävi hiljaiseksi, ja minä joko todella vaivuin uneen tai lakkasin unta näkemästä. Herätessäni kello 1:n ajoissa olin edellisen päivän jalkamatkan jälkeen niin virkistynyt, etten mitenkään saattanut uudelleen nukahtaa. Jalat, kädet ja koko ruumis olivat niin täydelleen levottomat, että oli mahdotonta hetkeäkään pitää niitä liikkumattomina. Pidin tätä merkitsevänä viittauksena alottamaan päivän vaellusta, nousin siis ylös ja aloin astua. Mutta minne? Yö oli niin pimeä, etten nähnyt monta kyynärää eteeni; muuten kai olisin löytänyt tien, joka ei ollut varsin kaukana makuupaikastani. Kun ei ollenkaan tiedä minne mennä, ei ole muuta kuin kaksi menettelytapaa: joko paikalleen jääminen tai nenän osoittamaan suuntaan kulkeminen. Minä luotin nenääni ja läksin kulkemaan, mutta vaikka pidinkin sen opastusta varmana, se näytti minut kuitenkin väärälle tolalle. Metsään eksyminen ei ole mikään tavaton asia, jonka tähden en sitä huoli kuvailla. Lopuksi löysin tien, jota seikkaa minun täytyy huomauttaa, jotta et luulisi minun yhä vielä olevan metsässä. Noin kello 2:n ajoissa olin Hämeenlinnassa ja etsittyäni löysin sen apteekin, jossa ennen olin palvellut oppilaana. Portti ei ollut lukossa, joten esteettä pääsin apteekkioppilasten makuuhuoneen eteiseen ja aioin ruveta naputtamaan heidän huoneensa ovelle, kun tämä ovi ensi kosketuksestani heti aukeni selälleen. Jos olisin ollut taikauskoinen, olisin voinut luulla talon kotihaltijan tunteneen minut ja tehneen minulle tämän palveluksen, mutta nyt ajattelin vaan, ettei lukonsalpa ollut mennyt tarpeeksi sisälle pihtipielen reikään, vaan että se oli pysähtynyt sen suulle. Muuten en paljoa välittänyt siitä miten pääsin sisälle, kunhan vaan pääsin. Lääkkeenvalmistajat nukkuivat sikeästi eivätkä näyttäneet heräämisen merkkiäkään. Luulinpa melkein unenjumalan painaneen kiinnelaastari-liuskan poikkipuolin heidän silmäluomilleen. Otin sohvankannen, joka oli pystytetty konttorinovea vastaan, asetin sen kummankin pään alle tuolin ja valmistin itselleni tähän vuoteen konttorissa olevista vanhoista kauhtanoista ja muista vaatteista. Kaiken tämän tein niin hiljaa, ettei kukaan huoneessa olevista herännyt. Sitten panin maata ja nukuin kauan, aina päivänrintaan, lääkkeenvalmistajain suureksi hämmästykseksi, he kun eivät mitenkään voineet selittää miten ja mistä olin tullut. Kun heräsin ja minun piti mennä likööri-kamariin, minne proviisori pitäen huolta terveydestäni oli pyytänyt minua tippoja maistelemaan, tunsin omituista hellyyttä jalkapohjissani. Vedin saappaat jalasta ja tarkastelin niitä joka puolelta, mutta näin niiden olevan virheettömät. Taidatpa nauraa yksinkertaisuudelleni, kun oletin saappaissa piilevän tunnetta, mutta otappa huomioon, ettei varovainen lääkäri tutkiessaan vamman syitä jätä mitään tutkimatta. Saappaista siirryin sukkiin, jotka, lukuunottamatta pientä kannassa ja suurempaa varpaan kärjessä olevaa reikää, myöskin olivat hyvässä kunnossa. Jäljellä oli itse jalan tarkastus, ja heti ensi katseella sen alapinnassa huomattiin suuria rakkoja. Tämä ikävä seikka estää minua muutamaan päivään jatkamasta matkaani ja tarjoaa minulle laillisena syyn jäädä ainakin viikoksi Hämeenlinnaan. Jos vastaat tähän kirjeeseen, saat pian enempiä tietoja ystävältäsi — — —.
Toukokuun 6:na päivänä läksin Hämeenlinnasta ja saavuin yöksi Heinäkankaan kestikievariin. — Saatat helposti kuvitella; että kernaasti tahdoin tavata nuorta isäntää, kun vaan muistelet että noin 7 tai 8 vuotta asuessani Hämeenlinnassa usein kävin tässä maatalossa. Silloin ei kestikievari vielä ollut tässä vaan neljännespeninkulman päässä tästä eteenpäin Eteläisissä. Vaan tämä tila oli silloin apteekkari Bjuggin hallussa, joka sittemmin myi sen nykyisen isännän isälle. Sama nuori isäntä, joka silloin vielä oli poika, kävi usein Hämeenlinnassa, ja mitä vähäistä hän joskus tarvitsi apteekista annoin hänelle usein maksutta kuin oman lampuodin pojalle ainakin. Täten tuli hän minulle niin kiitolliseksi, että kun kerran hänen mukanaan tilasin Forssiuksen algebran Turusta, hän ei mitenkään suostunut ottamaan maksua tästä kirjasta. Ja vielä nytkin hän osotti minulle erityistä ystävyyttä antamalla minulle yömajaksi kamarin ja sijoittamalla sen edessä saliin makaamaan erään venäläisen upseerin ja tämän palvelijan. Illalla, josta vietin osan tuvassa, tapasin vanhan savolaisen rakuunan. Tämä harmaapää sankari oli väsyneenä taistelun telmeeseen valinnut toisen, rauhallisemman toimeentulokeinon. Hän oli hylännyt miekan ja sen sijaan tarttunut matkasauvaan, ja patruunalaukun asemessa hänellä nyt oli selässä ruokapussi, joka lesken öljyruukun tavoin aina pysyi tyhjentymättä. Hänen terävät säihkyvät silmänsä, hänen levolliset, älykkäät kasvonsa ja arvokas, tasainen käyntinsä ilmaisivat kohta, mihinkä ihmisluokkaan hän ennen oli kuulunut. Ainoastaan viikset olivat epäkunnossa ja tuuhean harmaan parran ympäröimät, vallan kuin puutarhan pensaat ja puut, jotka paremman hoidon aikana ovat olleet säännöllisesti leikattuina, mutta jotka laiminlyötyinä pian toisiinsa takertuneina kasvavat metsäksi. Hänen kookas sauvansa oli alapäästä huolellisesti raudalla kengitetty, ja sen yläpäässä oli rautakoukku, joka lähinnä vivahti hänen muinaisen miekkansa kahvaan. Pitkällinen harjoitus oli hankkinut hänelle niin suuren taitavuuden tämän aseen käyttämisessä, että hän sillä sangen helposti karkoitti kokonaisen koirapataljonan, joka tavallisesti kylissä karkasi hänen kimppuunsa vaikeuttaen hänen pääsyänsä sinne. Tämä vanha soturi piti kerjäämistä arvoansa alentavana, ja koska hänen kuitenkin täytyi elää kuolinpäiväänsä asti, oli luonnollista, että hän arvokkaammalla tavalla tahtoi päästä tämän murheenlaakson läpi. Senpä vuoksi hän oli ahkeroinut ennustustaidon harjoittamista. —
En vielä ollut ehtinyt panna maata, kun venäläinen upseeri saapui kestikievariin ja jäi sinne yöksi. Hän oli jotenkin viluissaan ja tilasi itselleen hyvän valkean, jonka ääressä puhelin hänen kanssaan sen verran kuin taisin venättä. Sitten panin maata ja olin hyvin ehtinyt nukahtaa, kun joku äkkiä koputti sen huoneen ikkunaan, jossa upseeri makasi. Minä heräsin tähän kolkutukseen ja sain heti nähdä vanhan kinmaasi- ja yliopistotoverin, komministeri Martinin Lammilta. Hän oli käynyt Hämeenlinnassa, jossa oli kuullut minun lähteneen sieltä Lammin pitäjää kohti. Hän arvasi minun yöpyneen Heinäkuukaan kievariin ja poikkesi sentähden sinne minua tapaamaan. Hän pyysi minua tulemaan kotiinsa Lammille, ja minä noudatin mielelläni kutsua. Sillä olihan minulla huvia siitä, että sain tavata entistä kimnaasi- ja yli-opistotoveria ja puhella hänen kanssaan, ja sitäpaitsi hänen kääseissään pääsin kolme peninkulmaa eteenpäin. Seuraavana aamuna tulimme rovasti Appelrothin luo, missä Martin asui. Vietettyäni täällä pari hauskaa päivää, läksin Koskelle ja Hollolaan. — Lammin pitäjä monine pyöreine kunnaineen tarjoaa matkustajalle kauniin näyn. Maa on muuten jotenkin tasaista, mutta siellä täällä näkee noita kunnaita, joista muutamat ovat melkoisen korkeat ja matalampien puiden ja pensaiden peittämät. Nämä ovat suunnattoman suurten mättäiden näköisiä ja sopisivat varsin hyvin moneen isoon puutarhaan. Muuten tämä Lammin pitäjä, samoin kuin Kosken kappeli, on Suomen paraita pellavaseutuja. Vihreä pellava, jota markkinoilla ostetaan, on enimmäkseen täältä kotoisin. Kysyin miten sitä valmistetaan, mutta valmistustavassa ei näyttänyt olevan mitään erinomaista, joka voisi tehdä sen niin oivalliseksi kuin sitä kehutaan, jos ei sitä ota lukuun, ettei pellavaa täällä liottamisen jälkeen kuivateta maassa, kuten muualla on tavallista, vaan että se sidottuna pieniin kimppuihin ripustetaan aidanseipäihin. Koskella minulle kerrottiin, kuinka seudun väestöä joku vuosi sitten oli puijattu pellavakaupassa. Muutamat arkangelilaiset talonpojat, jotka usein ennen olivat ostaneet heiltä suuria pellavamääriä, olivat taas ilmestyneet seudulle, mutta ilman rahoja. Heidän antamastaan velkakirjasta olivat useat kuitenkin antaneet heille pellavia, mutta sittemmin ei heitä ole täällä näkynyt. — Kulkiessani Koskella kasvoi tieni varrella paljon näsiäispensaita (Daphne Mesereum), jotka nyt (toukokuun 9 p.) olivat täydessä kukassa. Tuo Daphnen nimi johti muistooni tarun Apollon rakkaudesta Daphne keijukaiseen. Liekköhän auringonjumala todella rakastunut johonkin toiseen keijukaiseen, ajattelin. Onhan tämä kyllin kaunis ja tarpeeksi tuon rakkauden arvoinen! Ainakin sillä siihen vielä muiden rinnalla on etuoikeutensa, eikä se myöskään näy olevan niin nurjamielinen kuin runo väittää. Johan se on morsiuspuvussaan, vaikka auringonjumala vasta pikimältään käy sitä tervehtimässä ja jotenkin harvoin luo katseensa sen purppuranpunaisiin kasvoihin. Minä puolestani en usko runoa, joka kertoo Daphnen tylyydestä; kuinka se voisikaan yhtyä sellaiseen kauneuteen? — —
Illalla tulin Hollolan pappilaan. Täällä tapasin vanhan tutkintotoverini maisteri Langin, jonka kanssa melkein kokonaista kuusi viime vuotta olen asunut yhdessä. Vaikka ei ollut täyttä vuotta kulunut siitä kuin erosin hänestä Turussa, oli se kuitenkin tarpeeksi pitkä aika, jotta toistemme kohtaaminen täällä meissä herätti mitä miellyttävimpiä tunteita. Seuraavana päivänä kuljimme hänen vanhempiensa talolle, joka oli näpeän peninkulman päässä pappilasta. Mutta koska jää hiljan oli lähtenyt ja vielä ajelehti ympäri Vesijärveä, jonka yli meidän piti soutaa, oli meillä paljon vaikeuksia ennenkuin löysimme maallenousupaikan. Viimein tulimme kuitenkin niemelle, joka oli vapaana ajojäästä. Vielä meidän oli jalkaisin kiertäminen eräs lahti tullaksemme Kaitaan, niin että olimme hieman väsyneinä, kun saavuimme perille. Vietettyämme täällä kaksi sangen hupaisaa vuorokautta, palasimme taas pappilaan. Vielä ajojää esti meitä kulkemasta veneellä koko matkaa, jonka vuoksi vene oli vedettävä kaidan kannaksen poikki, jolla upoten polvien yläpuolelle kahlasimme savessa. Kun meillä sitäpaitsi Parinpellon rannasta, jolle nousimme maihin, oli astuttavana savisia ja mutaisia kujasia ennenkuin pääsimme pappilaan, ei ollut kummallista, että olimme kahden muurarinkisällin näköiset. Koska oli sunnuntai, täytyi Langin virkansa tähden lähteä kirkkoon, mutta minä pidin parempana jäädä pappilaan. Seuraavana päivänä minulla kuitenkin oli tilaisuus katsella Hollolan kirkkoa sisältäkin. Alttarin läheisen permannon muodostavat suureksi osaksi lukuisat hautakivet, joihin piirretyt kirjoitukset olivat jotenkin epäselvät, niin ettei niitä voinut lukea. Näin kuitenkin vuosiluvuista, että muutamat niistä olivat noin 200:n vuoden ikäisiä, toiset nuorempia, ja ne kätkivät allansa muutamien seurakunnan huomatumpien sotilashenkilöiden ja pappien maallisia jäännöksiä. Tämä kirkko on muuten kivestä ja on viimeinen kivikirkko, jonka matkallani Savon ja Karjalan halki näin. Toukokuun 13:ntena päivänä läksin täältä. Lang sekä muut täkäläiset ystävät saattoivat minua kolmenneljännespeninkulman matkaa Hertsanalan kylään; sieltä minun piti vesitse lähteä näpeän peninkulman päässä olevaan Paimelaan. Hertsanalaan saavuimme kello yhden aikaan iltapäivällä. Täällä panimme toimeen jäähyväispäivälliset, jonka jälkeen neljän aikaan läksin sieltä. Vielä kauvan viipyivät ystäväni erään vuoren kukkulalla. Matka kului, ja näin heitä enää vaan epäselvästi; viittasin heille vielä kerran "hyvästi" ja olin nyt taas yhtä yksin kuin kaksi viikkoa sitten, erottuani kotiväestä. Eronhetki ja ero on yleensä sangen tukalaa. En tiedä mistä raskasmielisyys silloin niin voimakkaana tulee. Unhotamme kaiken muun, ja ajatus kiintyy kokonaan niihin, joista olemme eronneet. Usein tahdomme palata ja senkautta pidentää tätä haikeata hetkeä. Ehkä tämä eronhetki, joka meihin tekee niin syvän vaikutuksen, on aavistusta viimeisestä meitä odottavasta eronhetkestä, tai ehkä me noiden edellisten kautta totumme taipumaan siihen ajatukseen, että viimeinen meitä odottaa. — —
Puolentoista tunnin soutumatkan jälkeen olin Paimelan rannassa. Kysyin soutajapojalta, mitä hän tahtoi vaivastaan. Hän virkkoi: "antakaa iteh kunniastasi mitä arvaatte", mutta koska nämät kunnianmukaiset maksut eivät aina ole paraita, vaadin häntä itseään määräämään. Silloin hän sanoi olevan tavallista, että maksettiin kaksinkertaiset kyytirahat järvien yli kuljettaessa, ja minun täytyi siis antaa hänelle 44 killinkiä, sillä minulla ei sattunut olemaan pienempiä pankkiseteleitä. Tällaiset vesimatkat, ajattelin muuten, pian tyhjentäisivät kukkaroni, jonka vuoksi päätin joko kokonaan välttää niitä tai edeltäkäsin sopia soutajan kanssa kyytirahasta. Täältä läksin Paimelan kylän kautta Heinolaa kohti. Nimi Paimela palauttaa matkustajan mieleen sen kauniin lahnalajin, jota ennen täällä pyydettiin. On omituista, ettei, vaikka Vesijärvi on maamme suurempia järviä, useammissa paikoin sitä saada tätä oivallista lahnaa. Ennen sitä pyydettiin pääasiallisesti Paimelassa, mistä se on saanut nimensä, mutta viime aikoina tapahtuneen veden laskemisen jälkeen on Vesijärven lahna hylännyt entiset olopaikkansa. Paimelaiset saavat nyt varsin vähän tai eivät saa juuri ollenkaan tätä puheenaolevaa kalaa, jotavastoin toiset kylät, joihin kuuluvissa kalavesissä se ennen ei näyttäynyt, nyt pyytävät sitä niin runsaasti, että niiltä sitä riittää myytäväksikin. Tätä kalaa sanotaan kuitenkin vielä "Paimelanlahnaksi". Nimismies Langin luona Kaidassa sain tilaisuuden syödä tätä lahnaa sekä tuoreena että suolattuna. Koska jo ennen olen syönyt Kokemäen siikaa, luulen sananparren: "Paimelanlahnalla, Kokemäensiialla konsanansa, Maailmassa ei ole vertaistansa" todella olevan oikeassa. — Täältä tulin yöksi Asikkalan nimismiehen, mainitun Langin veljen luo. Toisena päivänä läksin sieltä Heinolaan. Pitkin koko laajaa hietakangasta, joka on Urajärven ja Heinolan välillä, kasvoi sormivuokkoja (anemone pulsatilla), jotka saattoivat tuon karun kanervaisen kankaankin miellyttävän näköiseksi. Ensimäinen seikka, johon Hämeenlinnasta päin Heinolaan tulleen matkustajan huomio kääntyy, on muhkea äsken rakennettu puusilta. Se on kaksiosainen, ollen molemmin puolin siinä joessa olevaa saarta, joka yhdistää Päijänteen Konninveteen, ja jota muutamat, tosin vähällä perusteella, pitävät Kymijoen alkuna. Kymijoki näet oikeastaan alkaa Koskenniskan putouksen ja Konninveden jälkeen Iitin pitäjässä. Sillan lyhyempi osa, jota myöten ensin tulee mainittuun saareen, on noin 40:n askeleen pituinen ja on kummallekin rannalle rakennetun kiviarkun kannatuksella, joista tukihaaroja lähtee kannattamaan keskikohtaa. Sillan suurempi osa, noin 150 askeleen pituinen, on neljän hyvin asetetun arkun varassa, lukuunottamatta kahta itse rannan yhteydessä olevaa. Keskelle siltaa on kummallekin puolelle asetettu penkkejä niitä varten, jotka haluavat istua, ja toisen yläpuolelle taulu, jossa on luettavana rakennusmestari Lillkvistin ja rakennustöiden päällysmiehen, kruununvouti Grenmanin nimet sekä niiden päivätöiden lukumäärä, jotka oli tarvittu sillan kuntoonpanemiseen ja joita oli ollut 8000. Kaipasin vaan koko yrityksen kustannussummaa, joka myös olisi pitänyt mainita taulussa ja joka, kuten kuulin kerrottavan, taisi nousta noin 24 tuhanteen ruplaan. Itse saarella kaavaa muutamia ikivanhoja honkia, ja rannalle on äsken istutettu puita saaren enempää kaunistamista varten tulevaisuudessa. Kun on tullut sillan yli, huomaa joen rannan oikealla kädellä olevan sangen jyrkän, ja se kohoaa melkoisen korkeana muodostaen niin sanotun Myllymäen, joka on saanut nimensä yhdestä ainoasta sen huipulla kohoavasta tuulimyllystä. Tältä mäeltä on laaja näköala yli kaupungin, joka puutarhoineen ja leveine suorine katuineen sijaitsee vallan sen juurella. Kaupunki on rakennettu kohtalaisen hyvin. Maaherran-virkatalo, sairashuone, y.m. yleiset rakennukset eivät missään suhteessa ole huomattavia. Kaupungissa ei ole ainoatakaan kivirakennusta, kirkkokin on puusta. Helatuorstaina olin tässä kirkossa läsnä jumalanpalveluksessa. Saarnatuoli on rakennettu kiinni sakariston seinään, seikka, jota en muualla ole nähnyt, ja pappi nousee saarnatuoliin suorastaan sakaristosta, tarvitsematta kulkea kirkon kautta. Enpä tiedä liekkö johtunut tavattomuudesta. vai mikä lie tehnyt, että erittäin pidin tällaisesta saarnatuolin sijoittamisesta. Vastapäätä kirkon isoa ovea ja käytävää seisoi saarnaaja siinä alttarin yläpuolella yhtä kaukana, tai oikeammin yhtä lähellä kumpaakin puolta, ja julisti ylhäältä sanaa. Kirkko on muuten hakattu kahdeksankulmaiseksi, ja jos kohta se on pieni, on se sangen sievä sisältä. Jotta samaa voisi sanoa sen ulkomuodostakin, olisi se maalattava. Lähellä kirkkoa on kaupungin alkeiskoulu, jossa oli sisäänkirjoitettuna noin 40 oppilasta, osaksi kaupungista, osaksi naapuripitäjistä. Poikia opetetaan täällä lukemaan katkismustaan ja uskonnonhistoriaa, kirjoittamaan ja laskemaan neljää luvunlaskun alkutoimitusta. Täkäläinen koulunopettaja, ylioppilas G. Hahl, on kuitenkin sitäpaitsi tarjonnut halukkaille pojille opetusta historiassa, maantiedossa, matematiikissa ja latinassa. Tämä hänen menettelytapansa ansaitsee vielä suurempaa kiitosta, koska hän tarjoten tätä opetustaan yksityisopetuksen nimellä, ei vaivastaan useinkin varattomanpuolisilta pojilta vaatinut mitään erityistä maksua. Sairashuone- ja hulluinhuonerakennukset ovat kaupungin laidalla ja näyttävät olevan riittävän suuret niille vähälukuisille sairaille, jotka näissä seudun laitoksissa saavat hoitoa. Tällöin siellä oli 40-50 sairasta, enimmäkseen kuppatautisia. Sairashuoneiden lattiat, vuoteet y.m. todistivat hyvää järjestystä ja huolellista hoitoa. Mitä sairaiden ruokaan tulee, tarjottiin sitä 28 1/2 kopeekkaan pankkiseteleitä vuorokaudessa kutakin henkilöä kohden. Kaupungissa on kaksi ravintolaa, joilla se näyttääkin tulevan hyvin toimeen. Suuret puutarhat, kaupungin ulkopuolella virtaava joki ja vastapäätä vallan lähellä oleva havumetsä varmaankin saattavat Heinolan miellyttäväksi kesäolopaikaksi. Mutta kivittämättömät kadut ovat sangen vaivaloiset kävelijöille, sillä ne ovat hienon hiedan peittämät, ja tämä kohoaa tuulisäällä ilmaan lennellen sinne tänne. Täytyy ylipäänsä tunnustaa, että pienemmillä kaupungeilla on oma omituinen hauskuutensa, jota kaipaa suuremmissa. Matkustaja kokee tätä aina ja kieltämättä sen tunnustaakin — tulemmehan suurempaan kaupunkiin aivan tuntemattomina. Tosin silmä täällä kiintyy useihin uusiin esineisiin. Merkillisyyksiä esiintyy, joista osaksi on kuullut puhuttavan ja joiden näkeminen nyt tuottaa iloa; toisiakin tapaa, joista ei ennen ole kuullut edes puhuttavan. Kaikki tämä vaikuttaa sen, että aluksi olet mielissäsi, mutta kun olet ehtinyt katsella näitä merkillisyyksiä tai kun olet kyllästynyt niiden katselemiseen, tulet kortteeriisi. Huomaamattomana ja kokematta kenenkään puolelta suurempaa tuttavallisuutta tai lähempää ystävällisyyttä ja osanottoa olet kävellyt ympäri kaupunkia. Nyt olet yksin; koska kaipaat seuraa ja varsinaista tointa käy aika pitkäksi, valmistaudut matkalle ja matkustat pois — kylmänä ja välinpitämättömänä. Pienemmissä kaupungeissa on asianlaita päinvastainen. Pian olet nähnyt sen merkillisyydet. Käveltyäsi muutaman tunnin, tunnet ainakin nimeltä joka kadun, joka kulman, huomattavimmat talot. Kuljet kuin kotiseudullasi. Kaikkialla sinua kohdellaan ystävällisesti ja tuttavallisesti, ikäänkuin olisit kauan oleskellut seudulla. Jopa unhotat olevasi vieraalla seudulla, ja kun vihdoin matkustat pois, on vaikeata jättää uudet ystävät, joiden hyvyyttä, suopeutta ja kohteliaisuutta saat kiittää niin paljosta; Heinolasta läksin 15:ntenä päivänä ja saavuin seuraavaksi yöksi vanhan tutun ja yliopistotoverin, komministeri G. Hahlin luo. Muuta lukuunottamatta olen hänelle kiitollinen siitä, että hän lahjoitti minulle Porthanin teokset "Dissert. de poësi fennica", "de bircarlis", "de antiqua gente fennorum", ja Lencqvistin teoksen "De superstitione veter. fennorum", jotka puuttuivat matkakirjastostani. Seuraavana päivänä läksin täältä. Kuljettuani viiden neljännespeninkulman matkan tulin Paason taloon, joka on Savon rajalla, jos Savoon tahtoo lukea koko Mäntyharjun pitäjän. Tätä niiden kylien asukkaat, joissa ensin kävin, eivät kuitenkaan itse näyttäneet tekevän. Paason lähistössä näkee molemmin puolin maantietä muutaman tuhannen kyynärän pituisen, hyvin tehdyn kiviaidan, joka kiinnitti huomioni, koska en ennen ollut nähnyt näin suurta kiviaidan paljoutta. Ajattelin itsekseni, kuinka tavattomasti vaivaa, kuinka monta päivätyötä tämä on maksanutkaan maatilan omistajalle, vaikkapa se sitten pitkiksi ajoiksi vapauttaakin jälkeentulevat uudesta aidanteontyöstä. En vielä huomannut, kuten sittemmin tapahtui, kun Savossa näin useita rahvaan hallussa olevia peltoliuskoja kiviaidan ympäröiminä, että täällä on paljon helpompi aikaansaada kiviaitaa kuin eteläisemmissä maakunnissa. Saan pian tilaisuuden esittää syyn tähän väitökseeni. Nyt, ennenkuin astun Savon rajojen sisälle, tahdon tehdä Hämeen suhteen muutamia huomautuksia, jotka tähän asti olen jättänyt mainitsematta. Kaikkialla Hämeessä huomaa halukkaisuutta pääasiallisesti maanviljelyksen harjoittamiseen. Kaskenviljelystä tosin ei ole unhotettu, jopa sitä paikoittain harjoitetaan melkoisesti, mutta sen sijaan, että ennen pääasiallisesti luotettiin kaskien tuottamaan epävarmaan ja säiden mukaan vaihtelemaan satoon, turvaudutaan tätä nykyä peltojen tasaiseen ja varmaan viljavuuteen. Kaskenviljelys on siis nykyään sivuelinkeino, esi-isiltä peritty ammatti, josta vastenmielisesti kokonaan tahdotaan luopua. Joskus sattuva hyvä sato, jonka kaskimaat tuottavat, luultavasti myös houkuttelee useita koettamaan onneansa, ja kokemus, joka osottaa, että niiden viljelys sangen usein onnistuu huonosti ja tuskin palkitsee työtä, ei ole opettavainen. Täälläkin, kuten kaikkialla muualla maassa, on viime aikoina ruvettu viljelemään soita. Siitä on heti silmäänpistäviä etuja, nimittäin rikas sato, niittymaan lisääntyminen y.m., ja rahvaskin on varma siitä, että tämän kautta maalle koituu melkoinen voitto. Kevättouvot, jotka halla ennen monessa seuduin pani, kypsyvät nyt usein hallan vahingoittamatta. Tämän he lukevat suoviljelyksensä ansioksi. Myöskin viime aikoina sattuneet lauhkeammat talvet he johtavat samasta syystä. Siitä syytöksestä, joka liian usein on tehty hämäläisiä vastaan, etteivät taloudessaan ole tarpeeksi siistejä, ei näinäkään aikoina juuri saata heitä vapauttaa. Tosin näkee talonpoikaispirttejä, joissa pöydät, rahit, tuolit, ruoka-astiat y.m. ovat sangen siistit ja puhtaat, mutta nämä paikat ovat liian harvat, voidakseen kumota yleistä arvostelua. Lautaikkunaisia pirttejä käytetään paljon ja joskus tapaa kokonaisia kyliä, missä ei ole mitään parempaa asuntoa. Toisissa paikoin näkee kuitenkin täälläkin siirtymisasteita parempaan rakennustapaan. Tapaa talonpoikia, jotka ovat rakentaneet itselleen salin ja kamareita, maalauttaneet punaisiksi rakennuksensa, joilla on lasi-ikkunat asuintuvissaan y.m. Hämäläinen talonpoika on yleensä hitaampi sielun ja ruumiin puolesta kuin rahvas muualla maassa. Ennenkuin sivistys ja siivous täällä pääsevät vallalle, ja ennenkuin vanha raakuus ja haluttomuus häviävät, täytyy valistuksen joka taholta tänne kohdistaa säteensä, tullaksensa tehoisaksi. On muuten vaikeata löytää syytä siihen, miksi hämäläiset sivistyksessä ovat jääneet jäljelle syvemmällä maassa asuvista savolaisista, karjalaisista ja ennen kaikkea pohjalaisista. Jotakin epäilemättä on vaikuttanut itse heidän kansallisluonteensa, mutta ulkonaisista syistä näyttävät juuri ne, joiden pitäisi levittää valistusta, olleen sille esteenä. Molemmilla merenrannikoilla olevat kaupungit eivät ole varsin kaukana heistä, ja niissä on enimmäkseen ruotsalaisia asukkaita. Pian hämäläiset ovat tehneet kaupunkimatkansa, myyneet liikenevät tavaransa ja tehneet tarpeelliset ostoksensa, sitten he palaavat ja tuntevat itsensä onnellisiksi ja tyytyväisiksi isiltään perityissä mökeissään. Suurempia vesistöjä ja purjehdukseen kelpaavia jokia, jotka kesällä vilkastuttaisivat sisämaan liikettä, ei täällä ole niin runsaasti kuin muilla seuduin. Kesän he siis enimmästi viettävät kotona viljellen maatansa, ja muutaman neljännespeninkulman kirkkomatkoja pidetään jo pitkinä ja vaivalloisina. Toisin on savolaisen ja karjalaisen laita. Saimaan vesistöt, Orihvesi, Kallavesi, Pielisjärvi ja lukuisat muut järvet tekevät hänestä maan sydämessä taitavan merimiehen. Kauan arvelematta lähtee hän 40, 50 jopa 60:n peninkulman pituisille matkoille, kesällä veneessään ja talvella reessään. Tällöin esiintyy usein seikkoja, jotka kysyvät koko hänen sielunsa toimintaa, jos hän tahtoo tulla toimeen. Tottumus matkaansaa, että hän sitten vähemmän pulmallisissa tiloissa pian tointuu ja arvostelee järkevästi. Matkoiltaan, jotka vievät suuren osan hänen talveaan, hän palaa kotia tuoden mukanaan kokemusta ja tuntien asioita ja tapoja laajalta ympäristöltä. Jotenkin sama on pohjalaisen laita. Tosin vielä laihahko maa on pakottanut häntä harjoittamaan useita sivuelinkeinoja, joita rahvas muilla seuduin ei ole harrastanut. Pohjalaisen suhteen toteutuu varsin hyvin vanha sananlasku: "Kyllä vatsa lappalaisen laulamaan opettaa." — —
Vaikka taikausko Hämeessä ei suinkaan ole vähempi kuin pohjoisemmissa seuduin, ovat vanhat runot täällä melkein kokonaan unhotuksiin joutuneet. Syy lienee pikemmin hämäläisen suuremman hitauden, sekä mitä uusien runojen tekemiseen, että vanhempien muistissa pitämiseen tulee. Enpä saata ainakaan omien tietojeni mukaan mainita Hämeestä ainoatakaan luonnonrunoilijaa. Ainoa todiste hämäläisten nerokkaisuudesta tässä suhteessa on se, että he silloin tällöin parsivat uusmuotoisia ruotsinvoittoisia lauluja muutamalla puoleksi typistetyllä säkeistöllä, joka usein paljastaa tekijän mauttomuuden ja parempain aatteiden puutteen. Näitä täten varustettuja lauluja lauletaan jotenkin yleisesti, ja ne ovat malleina ensi kertaa esiintyvälle runoilijalle, kun hän viehättyneenä jostakin aiheesta aikoo siitä ruveta laulamaan. Vaikka näillä lauluilla typistetyn kielensä tähden, joka saattaa runomitan teeskennellyksi, sekä etsiskeltyjen loppusointujensa vuoksi ei ole mitään erityistä arvoa, ovat ne kuitenkin merkillisiä kansallisten sävelmiensä puolesta. Uudet tämäntapaiset laulut saavat usein ennen vallan tuntemattomia sävelmiä, jotka runoilija luo yhdessä sanojen kanssa, ja jotka useimmiten ovat hyvin tuntehikkaita, korvaten sanojen puutteellisuutta. Muuan Uudellamaalla ja Hämeessä hyvin tavallinen, jopa Savossa ja Karjalassakin jo tunnettu laulu päättyy näillä sanoilla: "Ei tällä laulull' ol' yhtäkään isää, Kuin joku taitaa, niin pankoon vaan lisää". Onpa erityisesti pantu mieleen nämä sanat. Mitä erilaatuisimpia seikkoja käsitellään eri säkeistöissä, samaa ajatusta ei kauan seurata. Koska harvoin kuulee näitä lauluja laulettavan muuten kuin typistettyinä ja turmeltuina, on vaikeata antaa niistä näytettä. Tahdon kuitenkin tähän liittää näytteeksi pari kappaletta. — — — [Runoja, joita varmasti voitaisiin katsoa niiksi, mitä Lönnrot tässä tarkoittaa, ei ole voitu kokoelmista löytää.]
Toisenlaisia runoja on viime aikoina ruvettu täällä sepittämään, tarkoitan hengellisiä runoelmia. Jo useita vuosia on Hämeessäkin ollut niinkutsuttuja "heränneitä" eli "kääntyneitä". Eipä saata sanoa näiden muodostavan erityistä lahkoa, jos sanalla "lahko" tarkoittaa tavallista käsitettä. He eivät eroa yleisestä jumalanpalveluksesta, eivät vetäydy pois lukukinkereistä tai ehtoollisen nautitsemisesta j.n.e. Seikka, jossa he eroavat muusta joukosta, on se, että he joutohetkillään, etenkin pyhäpäivinä, usein kokoontuvat pitämään rukouksia ja harjoittamaan muunlaista hartautta. Useita sellaisia on olemassa, jotka raamatun ja muiden hartauskirjain ahkeralla lukemisella ovat saavuttaneet tavattoman, niissä esiintyvän sana- ja puheenparsi-rikkauden. Nämä henkilöt ovat mainituissa kokouksissa usein valmiit ilman vähintäkään valmistusta esiintymään, pitäen rukouksia ja saarnoja; tällöin he mainitsevat raamatun kohtia, joihin perustavat puheensa. Kotona he ahkerasti lueskelevat hengellisiä kirjoja, joku on oppinut kirjoitustaidon. Viimemainittua ei kuitenkaan saa lukea yksinomaan heidän kunniakseen, koska yleensä on kiitoksella mainittava suomalaisesta rahvaasta, että moni on oppinut tämän taidon. Muutamat näistä "heränneistä" kulkevat toisiin seurakuntiin, kuitenkin, kuten syystä luulen, vähemmin siinä tarkoituksessa, että käännyttäisivät ihmisiä oppiinsa, kuin siinä, että elättäisivät itseään ilman ankarampaa tointa. He pidättäytyvät kaikista huvituksista, kuten tanssista, korttipelistä, leikeistä, y.m. Ainakin paikoittain he ovat tehneet säännökseen käydä kotikutoisissa vaatteissa, karttaa punaisten kankaiden käyttämistä ja muita turhia koristeita. Jumalan nimeä he eivät mainitse jokapäiväisessä puheessa. Kun heitä esim. tervehtii sanomalla "hyvää päivää", he eivät kernaasti vastaa, kuten on tavallista, "Jumal' antakoon", vaan: "teille myöskin", tai jotakin sentapaista. Heitä syytetään jonkunmoisesta itserakkaudesta; se johtuu henkisestä ylpeydestä, jonka he, mielestään oikean elintapansa ja vastaheränneen uskonsa vuoksi, kernaasti itselleen omistavat. Koska suomalaisella melkein on tarve laulaa, ja koska nämä "heränneet" eivät kernaasti laula maallisia lauluja, niin sepitetään siellä täällä heidän keskuudessaan hengellisiä runoja, jotta niitä vaihtelun vuoksi laulettaisiin varsinaisten virsien ohella. Laulaessaan he usein joutuvat jonkunmoiseen haltiotilaan, laulu keskeytyy, ja heidän kuulee sen sijaan puhuvan vierailla kielillä. Ne, joilla on ollut tilaisuus tällöin tarkastaa heitä, vakuuttavat etteivät he tässä tilassa ollessaan tiedä mistään, mitä heidän ympärillään tapahtuu. Turhaan on koetettu herättää heitä palavilla päreillä, jotka on viety niin lähelle heitä, että kuumuuden nähtävästi olisi pitänyt käydä sietämättömäksi, mutta he eivät siitä ole tietäneet mitään eivätkä ole näyttäneet vähintäkään kivunmerkkiä. Toinnuttuansa tästä tilasta näyttävät he noloilta ja ikäänkuin häpeävät, joka seikka myös näyttää todistavan, että he ovat olleet kokonaan haltioissaan. Mitä itse kieleen tulee, jota he silloin puhuvat, niin siinä kuuluu olevan oikeita kielellisiä äänteitä, mutta se kuuluu olevan ympäröiville ymmärtämätöntä. Ymmärtävätkö toisiaan useiden langetessa tähän haltiotilaan, kuten joskus tapahtuu, en tiedä. Muutamat väärinkäsitetyt raamatunkohdat, kuten esim. I Korint. 14 luk. ovat varmaankin tämän kielen kielioppina ja sanakirjana. He ovat hyvin valmiit luulemaan olevansa välittömien korkeampien mielijohteiden ohjaamina. Eräästä pojasta kerrottiin, ettei hän rippikoulussa ollut osannut lukea jotakin paikkaa, ja että hän sentähden oli saanut papilta "reput" ynnä sen varoituksen, että hän vastedes paremmin harrastaisi lukutaitoa. Kotimatkalla hän muka oli kertonut kovan kohtalonsa eräälle vastaan tulleelle miehelle, jolta oli kysynyt, miten piti menetellä. Tämä oli neuvonut häntä menemään yksin metsään ja rukoilemaan Jumalaa. Tämän hän oli tehnytkin sellaisella menestyksellä, että hänestä heti tuli paraita lukijoita. Eräästä tytöstä kerrottiin, että hän ilman vähintäkään opetusta oli oppinut kirjoittamaankin ja että hän nyt sepittää hyvin suuressa arvossa pidettyjä hengellisiä runoja. Muuan mies, joka lapsuudesta alkaen on ollut sokea, kuuluu raamatusta ja virsikirjasta aukaisevan kohtia, jotka hänelle mainitaan. Tämä on tosiseikka, jonka olen kuullut luotettavilta miehiltä. Hän kuuluu tällöin tarkasti tunnustelevan sormillaan ja melkein aina jotenkin varmasti onnistuvan. Kuinka uskomattomassa määrin siis saattaa tuntoa kehittää!
Paikoittain Hämeessä naiset kehräävät kaikki lankansa niin sanotuilla "puntturitalkoilla", jotka tapahtuvat seuraavasti: Kylän ämmät ja tytöt kokoontuvat jonkun naapurin luo ja kehräävät päivässä tai korkeintain kahdessa kaikki vuoden kehruut. Sitten mennään toisen luo, ja siten kylän joka taloon samalla tavoin. Muutamissa paikoin käytetään näissä tilaisuuksissa kahvia vieraiden kestitsemiseen, toisissa paikoin on nauriiden paistaminen vielä käytännössä. Nämät talkoot tapahtuvat talvella. Kaikki, eivät ainoastaan kylän vaan myöskin koko pitäjän asiat otetaan täällä tarkastuksen ja pohdinnan alaisiksi. Toiset kertovat satuja, toiset laulavat ja toisilla on muuta hauskaa ajanvietettä. Poikia kokoontuu usein kujeilemaan monella tavoin, tai ainakin uutisia kuulemaan. Toisia töitä, jotka myös usein suoritetaan talkoilla, ovat rukiinleikkuu sekä talvella tapahtuva hirrenveto. Niitä pidetään pieninä juhlina. Parhaat saatavissa olevat ruuat kannetaan esille ja olutta ja viinaa nautitaan runsaasti. Häissä on useita menoja, jotka kuitenkin suuresti vaihtelevat eri pitäjissä. Omituisena seikkana pidin Heinolan kappelissa kuulemaani tapaa, että sulhasella usein kuuluu olevan noin 10 puhemiestä. Tuntuu siltä, kuin kaunottaret täällä olisivat liian kovasydämisiä verrattuina muihin seutuihin, missä sama asia suoritetaan yhden puhemiehen avulla, usein vallan ilman puhemiestä. — Noitumistaidossa hämäläiset ovat yhtä paljon jäljellä savolaisista kuin nämä mainitussa ammatissa ovat jäljellä karjalaisista ja etenkin pohjalaisista. Kuitenkin Hämeessäkin kuuluu olevan muutamia vanhojen noitalukujen ja loihtujen jäännöksiä. Tuo vanha tapa että kiristuorstaina, helluntai- ja juhannusyönä mennään metsään ja siellä poltetaan suuria loimuavia kokkotulia, on vielä monessa kohdin Hämettä pysynyt. Voisin vielä jatkaa näitä huomautuksia, sekä mitä muuhun että niiden seutujen murteisiin tulee, joiden kautta olen kulkenut, mutta katson sitä jotenkin tarpeettomaksi, koska niitä osaksi on ennen kosketeltu toisissa kirjoitelmissa, ja koska ne osaksi koskevat ainoastaan jotakin erityistä seutua ollen siis ilman yleismerkitystä. Puhuakseni esim. kielestä, niin ei täällä sanota, kuten Uudellamaalla ja Turun läänissä: tulee, menee kotia j.n.e., eikä kuten Savossa tuloo, mänöö kotiin, vaan: tullee, mennee kotio. Ei myöskään sanota: vedes, kodas, eikä veessä, koossa, vaan: velessä, kolassa.
Toukokuun 16 päivänä tulin siis Mäntyharjuun, Suomen entiseen raakalaisseutuun. Osaksi kokeakseni, mitä vielä saattoi olla jäljellä muinaisesta kuuluisasta raakuudesta, osaksi toivoen veneellä pääseväni Mäntyharjun kirkolle, läksin maantieltä pitäjän sydänosiin. Poikkesin oikealle mennäkseni Anettuun, joka sijaitsee järven rannalla. Kuvittelin metsäkylissä olevan pelkkiä kurjia savupirttejä pienine reppänän tapaisine ikkunoineen. Mutta suuresti hämmästyin Kuhalaan tullessani, kun tuvassa oli suuret lasi-ikkunat, ja kun itse rakennus sitäpaitsi oli sangen korkea. Ensin luulin siellä asuvan jotakin herrasväkeä, mutta tämänkin luulon huomasin vääräksi, sillä mentyäni sisälle näin emännän kerivän lankaa ja piikojen pesevän pöytää leipomisen jälkeen. Kysyin tietä Anettuun ja minulle osotettiin pieni polku, jonka sanottiin johtavan taloon, mistä voin saada lähempää opastusta. Saavuttuani sinne, kyselin edelleen; minut neuvottiin taas polulle, mutta annettiin muuten vähän toivoa kirkkoveneeseen pääsemisestä, sillä joko se heidän luulonsa mukaan oli lähtenyt matkaan tai jäi kokonaan lähtemättä. Kerrottiin lisäksi, että Höltästä varmemmin saatoin päästä perille, sillä siellä oli morsiuspari, jonka piti lähteä pois vasta seuraavan päivän aamuna, sillä morsiusparit lähtevät näillä seuduin kotoa saman sunnuntain aamuna, jolloin heidät päivällä vihitään, vaikkapa kirkkotie olisi vielä pitempi kuin se täällä oli. Läksin siis Hölttään. Jos kohta minua perinpohjin oli neuvottu poikkeamaan milloin toiselle, milloin toiselle polulle, oli minun kuitenkin hyvin vaikeata osata perille. Viimein tulin auringonlaskun aikaan Höltän kievariin, missä kysyin, aikoiko morsiuspari lähteä veneellä. Vastattiin heidän lähtevän hevosella, minkä vuoksi luovuin koko aiotusta kirkkomatkastani. Täälläkin oli hyvät rakennukset, avara tupa, sali ynnä kamari. Kievarinisäntä toi minulle illallisen, jonka olin tilannut, mutta aamulla sain tilaamatta kupin kahvia. Lähtiessäni kysyin häneltä, mitä olin velkaa, mutta hän ei tahtonut ottaa mitään maksua ja pyysi lisäksi, että jäisin aamiaiselle, joksi hän sanoi keittävänsä tuoretta kalaa. Mutta kun tämä kala vielä oli järvessä, en saattanut odottaa sitä, vaan läksin matkaan. Muutaman virstan kuljettuani tulin torppaan, jossa pojan sanottiin osaavan jonkun runon Mäntyharjun kirkonrakennuksesta. Tapasin hänet ja panin paperille sekä tämän että pari muuta runoa. Hänen velivainajansa oli ne sepittänyt, minkä vuoksi hän suuresti näytti haluavan, että ainakin ensinmainittu runo olisi painettu vainajan muistoksi. Täältä ohjasin suuntani Hirvensalmen kappeliin, jossa ennen kaikkea tahdoin tavata vanhan tuttavan, komministeri Hoffrénin. Ilman muuta keskeytystä tulin Karikkamäelle. Koska minulla sieltä maitse olisi ollut 1 3/4 peninkulmaa Toivolaan, tilasin itselleni soutajan, sillä matka oli ainoastaan näpeän peninkulman pituinen. Lupasin miehelle 75 kopeekkaa, johon hän ensiksi näyttikin olevan tyytyväinen. Mutta hieman mietittyään sanoi hän, ettei voinut suostua tehtävään niin pienestä palkasta, varsinkin koska kova vastatuuli oli tekevä melkein mahdottomaksi hänen soutaa yksin. Enemmän tehdäkseni pilaa hänen merimiesrohkeudestaan kuin toden takaa, lupasin hänelle 50 kopeekkaa ja otin itse soutaakseni perille. Tähän ehtoon hän kernaasti suostui, etenkin kun huomautin hänelle, että tuuli kyllä oli ajeleva hänet takaisin kotirantaan, ilman että hänen rahtuakaan tarvitsi vaivata itseään soutamisella. Läksimme siis matkaan, minä sousin ja saattomies istui peränpitäjänä ja teki soutamiseni johdosta monta kertaa sen johtopäätöksen, että minunkin syntymäseudullani oli järviä. Soudettuani vähän matkaa rannasta, tuuli asettui vähitellen, kunnes lopulta tuli melkein tyven. Yhtä paljon kuin minulla oli syytä iloita siitä, yhtä suuresti se näytti pettävän miehen toiveita. Hän virkkoi, että, jos olisi tietänyt tuulen näin asettuvan, olisi itse mielellään soutanut, ja saavuttuamme vastaiselle raanalle hän pyysi pari killinkiä lisää siitä, ettei hänellä paluumatkalla ollut myötätuulta. Toivolasta minulla vielä oli l 3/4 peninkulmaa Hirvensalmen pappilaan, ja tie sinne oli mitä miellyttävin. Lehdet olivat puhkeamiskaudessaan ja metsä pukeutui paraikaa vihreään kevätpukuunsa. Näki vielä, miten talvi ja kevät taistelivat keskenään ja samalla huomasi, että voitto oli kevään. Lähiseudun paimenet soittivat torviansa, ja nuo ihanat kansansävelmät kaikuivat ylt'ympäri metsistä ja vuorilta. Hiivin huomaamattomana vallan lähelle muutamia paimenia, jotka, karjansa ollessa laitumella syömässä, itse istuivat metsän rinteessä ja puhaltelivat torviinsa. Minä otin esille huilun ja rupesin soittamaan laulua "Ei ole ajat enää niinkuin olit ennen" j.n.e. Torvet vaikenivat äkkiä ja paimenet, tottumattomina huilun ääneen, eivät tarkoin tietäneet, pitikö heidän juosta pois, vai etsiä se paikka, mistä ääni kuului. Koirat ennättivät kuitenkin heidän edelleen, löysivät minut vainullaan nopeasti ja alkoivat haukkua. Menin sitten paimenlasten luo; he kohtelivat minua perin tuttavallisesti koko ajan, jonka viivyin heidän luonansa. Vielä samana iltana saavuin Hirvensalmen pappilaan. Täällä vietin seuraavankin päivän ja tiistaina Toukokuun 26 päivänä menin tai oikeammin ratsastin Hoffrénin luo, sillä kirkkoherra Sirelius tahtoi, säälien jalkojani, että minun piti ratsastaa. Hoffrénin tykönä vävyin perjantaihin saakka. Lähtöni edellisen päivän olin sudenajossa, joka pantiin toimeen tällä niemimaalla. Näimme kyllä 5 tai 6 sutta, mutta ei ainoatakaan saatu kaadetuksi. Täällä minulla oli tilaisuus käydä useassa talonpoikaistalossa, jotka kaikkialla ovat huonosti rakennettuja. Naisilla on täällä, kuten jo Mäntyharjussa, oma omituinen päähineensä. Pitkät hiuksensa he ensin molemmin käsin nostavat suoraan ylöspäin, sitten tarttuvat siihen vasemmalla kädellä läheltä päätä ja käärivät sen oikealla kädellä päälaelle kiehkuraksi. Tämän päälle köytetään sitten eräänlainen hattu, johon palmikko täsmälleen mahtuu, ja joka kurenauhoilla kiinnitetään sen ympärille. Täällä, kuten myös muutamissa naapuripitäjissä vihitään kaikki morsiusparit kernaimmiten neljäntenä adventtisunnuntaina, Tapaninpäivänä tai helluntaina. Koska seurakunnat ovat suuria, kuuluu usein tapahtuvan, että pappi yhdellä kertaa vihkii noin 20 paria. Nämä asettuvat alttarinkehän ympärille kaikki samalla kertaa. Kun pappi vastaanottaa vihkisormukset, kuuluu hänellä olevan aika suuri vaikeus osata oikein antaa ne takaisin kukin omistajalleen. Tavallisimmin hän panee ne siihen järjestykseen, johon morsiusparit ovat asettuneet alttarinkehän ääreen, tai myöskin hän panee ne järjestyksessä omiin sormiinsa, jolloin koko hänen kätensä lopuksi on kauniisti hopeasormusten kaunistama. "Arpa" sekä muut taikauskoiset tavat ovat täällä vallan yleisiä. Arvanheitto toimitetaan täällä seuraavalla tavalla: seulan sisälaidalle pannaan rautapalanen, hiiltä ja vähä suolaa sekä virsikirja; vastaisen laidan ulkopuolelle kiinnitetään sakset, joihin kaksi henkilöä tarttuu, kumpikin silmukkaansa nimettömällä sormellaan. Näin pidetään seulaa vähän nostettuna maasta riippuvassa asennossa. Senjälkeen tehdään useita kysymyksiä, jotka kaikki asetetaan niin, että vastaus saattaa olla joko myöntävä tai kieltävä. Jos seula pysyy liikkumattomana, merkitsee se kieltävää vastausta, mutta jos seula jotakin kysymystä tehtäessä kääntyy, mikä lopulta välttämättömästi tapahtuu, koska seulaa kannattavien sormet väsyvät, niin pidetään myöntävää vastausta järkähtämättömän varmana. Niin esim: jos joltakulta on varastettu jotakin, ja jos tavaransa menettänyt "arvan" kautta tahtoisi saada varkaan selville, pitäisi hänen äskenmainittujen valmistavien temppujen jälkeen kysyä: "Jos A. on kysymyksessä oleva henkilö, niin käänny, seula!" Mutta jos nyt sattuu, ettei seula käänny, niin ajatellaan heti toista henkilöä ja asetetaan kysymys häntä tarkoittavaksi, kunnes seula viimein jotakin kysymystä tehtäessä liikahtaa, jolloin sillä kertaa kysymyksessä olevaa henkilöä pidetään varkaana. Toiset taas kiinnittävät huomionsa siihen, kääntyykö seula myötä- vai vastapäivään. Tässä tapauksessa edellistä pidetään myöntävänä, jälkimäistä kieltävänä vastauksena.
23:ntenä päivänä läksin kulkemaan Mikkeliä kohti. Hoffrén seurasi minua Istrualan kylään asti, joka täältäpäin lähtien on mainitun pitäjän ensimäinen. Sen tilan isäntä, jolle saavuimme, oli kuuluisa siitä, että loihtujen avulla taisi parantaa tauteja. Toivoen voivani houkutella häntä ilmaisemaan jotakin viisaudestaan päätin jäädä tänne yöksi. Mutta koska ukko joko ei tahtonut ilmaista mitään, tai koska hänellä ehkä ei ollut enempää, niin sain ainoastaan kappaleen käärmeensynty-runoa. Hänen parannuskeinonsa, ennustuksensa ja muu viisautensa perustui hänen oman vakuutuksensa mukaan öisiin näkyihin, joihin hän näytti suuresti luottavan. Hän valitti vaan, ettei hänellä joka yö ollut näitä näkyjä, vaan että hänen joskus täytyi jotenkin kauan niitä odottaa. Loihtuihin hän ei niin suuresti luottanut, koska ne usein olivat hänet pettäneet, lukuunottamatta sitä käärmeenpisto-lukua, joka minulla oli kunnia saada häneltä ja jonka piti olla vallan luotettava. Täältä läksin kirkkoväen kanssa Mikkelin kirkonkylään. Vaikka vähän sain odottaa, en kuitenkaan tahtonut lähteä yksin edellä, sillä on sangen vaikeata osata perille täällä, kun ei ole mitään kunnollisia kyläteitä, vaan ainoastaan pieniä polkuja, jotka alituisesti haaraantuvat ja käyvät ristiin. Vielä toinenkin vaikeus on tottumattomalla, nimittäin väestön opastuksien ymmärtämisessä. Sillä sen sijaan, että muilla seuduin neuvotaan poikkeamaan oikean tai vasemman käden tielle, määrätään Savossa kaikki ilmansuuntien mukaan. Tällainen tien neuvominen tuntui minusta kovin kummalliselta. Muuan talonpoika opasti minua jotenkin seuraavaan tapaan: Ensin menette tätä polkua pitkin eteenpäin, sitten poikkeatte ensi tiehaarassa itään, seuraavassa pohjoiseen, sitten kaakkoon ja sitten lounaaseen — j. n. e. Vaivoin saatoin pidättäytyä naurusta ja läksin matkaan melkein kokonaan ajattelematta hänen ilmansuuntiansa, jotka enemmän vaan sekoittivat minua kuin olivat opastuksena. Matkalla Mikkelin kirkolle puhelin Istrualan talonpojan kanssa kaikenlaisista asioista niin perinpohjaisesti, että varmasti näin hänen kasvoistaan, että hän todella uskoi olevani ylioppilas, jonka olin arvokseni ilmaissut. Tällä matkalla oikaisimme erään niityn poikki, missä muuan maamittari keppineen istui polun laidalla. Näin selvästi, että talonpoika odotti minun puhuttelevan maamittaria ruotsiksi, mutta tämä ei pälkähtänyt päähäni. Tämä antoi talonpojalle aihetta vähentää minusta saamaansa hyvää ajatusta, niin ettei hän tämän jälkeen enää näyttänyt olevan yhtä halukas tiedustelemaan viisauttani kaikenlaisissa aineissa, koska taisi pitää sitä jotenkin epäluotettavana. Mutta arvoni sai varmaankin korvauksen vahingostaan, jos hän toisena helluntaipäivänä näki minun toinen takki yllä pappilan kotiopettajan kanssa menevän kirkkoon. — Vielä minun on mainitseminen Hirvensalmesta, mistä äsken tulin, että se ennen kuului olleen kreivi Brahen läänityksenä. Muistotaru kertoo hänen aikoneen tänne rakentaa linnoituksen voidakseen sodan aikana puolustaa seutua vihollista vastaan. Eräs vuori tai oikeammin ylänkö, noin neljännespeninkulman päässä kirkolta, onkin nimeltään Tornialan mäki, jolle mainittu linnoitus piti rakennettaman ja jolle jo sen perustus oli laskettu. Sitä niemimaata ympäröivä järvi, jolla kirkko sekä muutamat kylät sijaitsevat, on nimeltään Puulavesi. Ennen sitä kuuluttiin sanotun Puolanvedeksi, puolalaisten muistoksi, joiden tarujen mukaan, sanotaan tänne saakka ajaneen takaa pakenevia lappalaisia, mutta täällä kohdattuaan mainitun järven pakosta peräytyneen.
Iltapnolella 24:ttä päivää tulin Mikkelin pappilaan, jossa rovasti Brunon otti minut hyvin vastaan. Täällä vietin helluntaipäivän, ja minulla oli tilaisuus nähdä talonpoikais-morsiuspari hääpuvussaan, joka oli sangen yksinkertainen. Mikkeliläinen luulee muuten olevansa hieman sivistyneempi naapuripitäjien rahvasta, mutta tämä sivistys on kovin epäiltävää laatua. Onpa merkillistä ja samalla hyvin lamauttavaa sille, joka on hiukankin isänmaallismielinen, kokea että Suomalaisen rahvaan sivistys melkein kaikkialla saapi nurinpäisen suunnan. Puheiden ja tapojen vaatimattomuuden sijaan astuu omavaltainen vapaus tai oikeammin sanottuna julkeus ja hävyttömyys. Vieraanvaraisuus katoaa ja sen sijaan tulee ynseä ja välinpitämätön vieraiden kohtelu. Kortit tunkevat syrjään viattomat leikit, perheet riitaantuvat ja käräjöivät, ja pyyhkeillään naurettavan näköisiksi tekevillä vaatteilla, jotka eivät sovi rahvaalle. — Koska täällä Mikkelin seuduissa maanteitä käy ristiin, saattaa kesällä useista kylistä päästä rattailla kulkemaan. Onpa usealla talonpojalla muhkeat kääsit, joilla hän komeilee kirkkomäellä. Tämän pitäjän väen murteessa on omituista, että sanotaan esim. vissa, kassoa, tarvissoo, vassa, messä j.n.e., kun sitävastoin muualla Savossa sanotaan: vihta, kahtoa, tarvihtoo, vahta, mehtä, j.n.e. Kirkko on puusta ja tilava. Muutamia balsamoituja ruumiita, joita säilytetään edellisessä kirkossa, ei minulla ollut tilaisuutta nähdä. Pappila, jossa asuin, sijaitsee saaressa; siinä on paitsi kartanonpaikkoja tilaa pelloille ja varsin vähäiselle määrälle niittyä. Täällä uin ensi kerran 26:ntena päivänä, jolloin vesi oli täälläkin tarpeeksi lämmintä. Tulee huomata, että jäänlähtö muutamina vuosina täällä tapahtuu vasta toukokuun keskivaiheilla. Kuopion seuduilla, jotka eivät ole niin paljoa pohjoisemmassa, kuulin kerrottavan, että siellä joskus ajetaan jäitä myöten vielä toukokuun keskipaikoilla. 27:ntenä päivänä yövyin erääseen kievariin. Aloin kirjoittaa muutamia lauluja, joita useat kyytimiehet ja kylän tytöt minulle lauloivat. Katsomatta kelloa kirjoitin niin kauan kuin voin nähdä päivänvalolla. Viimein tuli jotenkin hämärä, ja koska lisäksi laulajani tahtoivat poistua, lopetin ja huomasin, että kello oli vähän yli yhdentoista. Niin valoisat ovat yöt täällä jo tähän vuodenaikaan. — Seuraavana päivänä tulin Juvalle. Eivätpä ainoastaan kauniit lehtimetsät, siellä täällä jylhemmän havumetsän keskeyttäminä, tehneet miellyttävää vaikutusta minuun, joka jalkamatkallani Hirvensalmella ja Mikkelissä näin melkein yksinomaan aukeita mäkiä ja kaskeksi poltettuja lakeuksia, vaan myöskin kansaa tulee minun mainita kiittävämmin. Koska tiesin ylioppilas Gottlundin jo koonneen runot täältä, en edes kysellyt niitä. Sen sijaan huvikseni kokoilin kasveja, mitä satuin löytämään, ja kyselin taloissa niiden suomalaisia nimiä. Keräelmä kasvien ja muiden luonnonesineiden suomalaisia nimiä mielestäni melkoisesti edistäisi sen kysymyksen ratkaisemista, missä suomalaisten muinainen koti oli. Tiedetään näiden nimien suuresti vaihtelevan eri seuduilla, mutta siitä huolimatta on useita kasvien, lintujen, kalojen ja muiden eläinten sekä kivennäisten y.m. nimiä, jotka yli koko Suomen ovat samat. Jonkunmoisella varmuudella saattaisi siis olettaa, että suomalaiset jo ennen tänne tuloansa ovat ne tunteneet, kun sitävastoin useimmat niistä esineistä, joilla eri maakunnissa on eri nimensä, luultavasti vasta heidän maahantulonsa jälkeen ovat tulleet tunnetuiksi. Edellisten johdolla saattaisi lähemmin määrätä seudun, jossa sellaisia eläimiä ja sellaisia luonnontuotteita on, ja tämä seutu siis olisi ollut suomalaisten muinainen asuinpaikka.
29:nnen päivän vietin Juvan pappilassa. On helppoa kuvitella, miten mieluista oli täällä tavata vanhaa opettajaani, kontrahtirovasti Nykoppia sekä hänen vaimoansa, joka on kotoisin Uudeltamaalta. Rovasti kertoi että hänellä yliopiston apulaisena Turussa usein oli ollut kipua rinnassa, mutta että hän nyt enemmän ruumiinliikkeen ja etenkin saarnaamisen avulla melkoisesti oli parantanut terveyttään. Ollessani Turussa kuulin useiden toverieni mainitsevan pelkäävänsä papinuraa, koska heillä oli heikonlainen rinta. Mutta tämä pelko tuntuu olevan aiheeton, jos sillä kiivaammalla liikkeellä, joka saarnatessa näyttää tapahtuvan puhujan keuhkoissa, yleensä on yhtä edullinen seuraus. Tosin tiedän, että useat entisistä yliopistotovereistani, jotka nyt ovat pappeina, ovat kokeneet samaa hyvää vaikutusta saarnaamisesta, jopa muutamat ovat väittäneet siten parantaneensa varman keuhkotaudin, mutta koska välistä myös kuuluu käyneen päinvastoin, en tiedä, voitaneenko tätä parannuskeinoa pitää yleisesti auttavana. Ruustinna valitti uudella kotiseudullaan kaipaavansa kevään paraita koristuksia, sini- ja valkovuokkoja. Nämä kukat eivät enää näy viihtyvän Savossa, en ainakaan missään täällä ole niitä tavannut. — Juvalta tulin Rantasalmelle. Yön 30:ttä päivää vasten vietin herrastuomari Matti Hukkasen luona. Tämä mies lienee jo ennestään tunnettu suomalaisista runoistaan, joista muutamia on painettu Turun Viikko Sanomiin. Nyt olivat toiset suomalaisen kirjallisuuden ystävät riistäneet häneltä kaikki hänen edelliset runolliset tuotteensa. Yhden ainoan, aiottua kirkonrakennusta käsittelevän runon kopioitsin hänen luonaan. Sitäpaitsi hän lupasi vastedes antaa minulle useampia. — Perjantaina 30:ntenä päivänä tulin Rantasalmen pappilaan. Täällä tapasin taas entisen tuttavan, komministeri Siljanderin, rovasti ja ritari Cleven apulaisen. Sunnuntaina minulla oli tilaisuus nähdä kansaa juhlapuvussa. Olin jo ennen kuullut kerrottavan, että Rantasalmen rahvas oli Savon sivistyneintä, jonka vuoksi tahdoin nähdä sen kirkkovaatteissaan. Miehillä oli yllänsä pitkät harmaat sarkanutut, osaksi myös lyhyet takit. Naisillakaan ei ollut mitään erityisiä koristeita. Heidän röijynsä olivat kuitenkin jotenkin aistikkaasti leikatut ja niiden liepeet lyhyemmät kuin muilla seuduin olin nähnyt. Eräs ruumissaatto veti huomioni puoleensa. Kaikki kantajat olivat valkeissa vaatteissa, heillä oli nimittäin yllä pitkät valkeat sarkatakit ja vyö miehustalla. En saata kieltää, että tämä saatto minusta tuntui kauniimmalta kuin ne, joita olin tottunut näkemään Hämeessä ja Uudellamaalla, missä kaikki kantajat ovat mustiin puettuina. Muuan morsiuspari vihittiin iltapäivällä pappilassa. Sulhanen oli puettu pitkään harmaaseen takkiin ynnä vyöhön; morsian vallan yksinkertaisesti valkean ja punaisen viiruiseen hameeseen ja esiliinaan ja tavalliseen sarssiröijyyn. Päässäkään ei ollut muita koristeita kuin punainen, kaksin kerroin käännetty huivi, joka ohimoiden kohdalta oli kierretty pään ympäri ja edestä sidottu kokoon ruusun-solmulle; se näytti kannattavan hiuksia, jotka olivat sen alle ja päälaelle yhteenpalmikoituina. — Maanantaina läksin mainitun Siljanderin seurassa Rouhialaan, jonne on 3/4 peninkulmaa pappilasta. Tämän maatilan omistaja on eräs Aminoff, jonka veljet myöskin nyt kesällä oleskelivat täällä. Täällä vietimme iltaa palloa lyömällä ja jäimme tänne yöksi. Seuraavana päivänä olin aikonut käydä erään räätälin luona, jonka sanottiin osaavan paljon lauluja ja runoja. Siljanderin neuvosta seurasin kuitenkin häntä takaisin pappilaan, etenkin koska hän lupasi kopioida räätälin runot ja vastedes lähettää ne minulle. Seuraavana päivänä, kesäk. 4:ntenä, kävin Siljanderin kanssa majuri Stenrothia tervehtimässä, ja siellä olimme iltapäivän. Illalla palasimme ja torstaina läksin viimeinkin matkaan. Harvoissa paikoissa niin hyvin viihtyisin kuin Rantasalmen pappilassa. Sillä lyhyellä ajalla, jonka täällä vietin, tulin jo kuin kotiutuneeksi tänne. Muutamissa ihmisissä on luonteenomaista, että he lyhyemmänkin tuttavuuden aikana siihen määrin herättävät mieltymystämme, ettemme levollisesti saata odottaa eronhetkeä. Ruustinna Cleven käytöstavan ja olennon vaatimattomuus ja teeskentelemättömyys sekä rovastin vakava ja ystävällinen kohtelu saattavat minut kauan muistelemaan Rantasalmella viettämääni viikkoa. Koko perheen onnentoivotusten seuraamana läksin mainittuna päivänä matkaan. Kuljettuani peninkulman saavuin Haukiveden rannalla sijaitsevaan Mustalaan. Koska minua tällä jalkamatkallani ei erityisesti huvittanut käydä maamme kaupungeissa, valitsin Kerimäelle tullakseni matkan Haukiveden poikki, hyläten toisen ja tätä nykyä enimmin käytetyn, 4 peninkulmaa pitkän tien, joka kulkee Savonlinnan kautta. Tultuani mainittuun kylään, hain itselleni soutajaa. Matka järven yli vastakkaiselle rannalle oli 1 1/4 peninkulmaa, ja talon molemmat miniät suostuivat rupeamaan soutajikseni 1:stä ruplasta 75:stä kopeekasta. Matkalla toinen soutajattarista, joka oli jotenkin puhelias, kertoi että hän usein Ruotsin vallan aikana oli soutanut järven yli matkustavaisia hevosineen ja ajokaluineen. Täytyi näet Savonlinnan ollessa Venäjän vallan alaisena, välttääkseen hankaluuksia passien näyttämisessä sekä muita esteitä, joita matkustaja vieraassa valtakunnassa kohtaa, kulkea 1 1/2 peninkulmaa Haukiveden yli matkustaessaan Kerimäelle ja kauempana oleviin silloisiin Ruotsin alle kuuluviin karjalaisiin pitäjiin. Soutajattareni kertoi minulle lisäksi eräästä matkastaan Kesälahdelle, eikä antanut minulle mitään hyviä ajatuksia karjalaisista, joita hän kuvaili yhtä raaoiksi ja säädyttömiksi, kuin heitä syntymäseudullani tavallisesti luullaan. Kävisi liian pitkäksi puhua tämän hänen matkansa aiheesta ja siihen yhtyneistä seikkaluista, joita hän minun ratokseni kertoi melkein koko ajan, minkä olimme järvellä. Tahdon ainoastaan mainita, että hän alussa sanoi: "Ei kukaan ihminen uskoisi, että nainen, joka minä olen, rohkenisi lähteä niin pitkälle matkalle." Tästä tein sen johtopäätöksen, että Savon ja Karjalan naisten arvatenkin on pysyminen yhtä kauniisti kotoisissa askareissaan kuin miehet laajalti matkustelevat. Toisella rannalla asui muuan Olsoni niminen maatilanomistaja, jonka luo poikkesin. Hän tarjosi minulle kahvia ja sen jälkeen kahviryypyn. Täällä tapasin myös erään luutnantti ——— kotoisin Jämssästä Hämeestä; hän oli tullut tervehtimään sukulaistaan, mainittua Olsonia. Minulla oli kuitenkin syytä ensin pitää häntä Olsonin kotiopettajana, sillä hän korjasi hyvin halukkaasti hänen ruotsiansa, joka oli vähän enemmän suomenvoittoista kuin mitä Suomessa on tavallista. Täältä läksin vielä samana iltana ja tulin yöksi 3/4 peninkulman päässä olevaan taloon. Se oli jo Kerimäkeä, kun sitävastoin ne kaksi kylää, joiden kautta ensin kuljin, olivat Sääminkiä. Muuan kultasepänsälli, joka vaeltaessaan Savonlinnasta Ouluun oli jäänyt tänne valmistamaan isännälle muutamia hopeansekaisia lusikoita, jotka kuitenkin kävivät tavallisesta hopeasta, luuli minua heti samanlaiseksi vaeltavaksi kisälliksi kuin hän itse oli, ja iloitsi suuresti siitä, että talonpoikaiskylässäkin tapasi jonkun, jonka kanssa saattoi puhella ammattiasetuksesta ja -asioista. Hän näytti kuitenkin pian huomaavan erehdyksensä, vaikken minä suuresti koettanutkaan sitä korjata. Hänen puheistaan saatoin päättää, että hän piti seudun talonpoikaisväkeä sangen tyhmänä, kun eivät puheesta saattaneet huomata, mitä mies oli. Kunkin eri säätyluokan ihmisissä on jotakin omituista, joka ei helposti jää huomaamatta niiltä, jotka ovat tottuneet näkemään erisäätyisiä ihmisiä. Vaikka olin puettu talonpojaksi ja sanoin olevani talonpoika, joka muka olin matkalla Karjalaan sukulaisiani tervehtimään, eivät monet talonpojatkaan sitä ole uskoneet, kun kauemman aikaa olen ollut heidän parissaan. Ja kuitenkin pitäisi minun, joka polveudun talonpojista ja suurimman osan ikääni olen elänyt heidän keskuudessaan, onnistua paremmin kuin monen muun käydä talonpojasta. — Täältä läksin varhain seuraavana aamuna matkaan. Varsin miellyttävän vaikutuksen teki minuun tämä vanha, nyt kauttaaltaan nurmen peittämä maantie, tiheät lehtimetsät kummallakin puolen. Jo edellisenä iltana olin niin tyytyväisenä kulkenut sitä pitkin, että tuskin muistin ajatella yömajan hankkimista. Yhtä valtaavaa oli nyt aamulla astuessani kuulla lintujen läheisissä metsissä kaiuttavan laulujansa, ja sadat eri sävelet houkuttelivat minua usein pysähtymään. — Viidenvuotias lapsi kysyi minulta Rantasalmella: "Onko teilläkin maassanne yhtä hauskaa kuin meillä täällä?" — "Miksi mielestäsi täällä on niin hauskaa?" kysäsin minä. "Onhan meillä", hän vastasi, "niin kauniita metsiä vallan lähellä ja siellä on pieniä lintusia, jotka laulelevat, ja kukkia siellä on ja marjoja ja kaikkea." Monet monituiset kerrat tämä pojan kuvaus kauneista metsistään johtui mieleeni ja yhtä monasti ajattelin: kuinka olit oikeassa! — Vähää ennen päivällistä saavuin talonpoikaiskylään, jossa muuan mies nähdessään napinlävestä riippuvan huiluni kysyi, mitä sillä tein. Kuultuaan, että se oli puhallussoitin, pyysi hän minua sitä soittelemaan. Vaikka olenkin kovin harjaantumaton sitä käyttämään, kokoontui ennen pitkää ympärilleni lukuisa parvi lapsia, tyttöjä, täysikasvuisia ja vanhanpuolisia henkilöitä. Tämä ei tosin ollut mitään uutta, sillä jo ennen olin monta kertaa kokenut samaa huiluni aikaansaamaa vaikutusta. Suomalaisten kansanlaulujen sävelmät ja yleinen runosävelmä ovat omiansa heitä erityisesti viehättämään. Usein, melkeinpä joka päivä seison suurilukuisen kuulija- ja ihailijaparven ympäröimänä. Tämä huvittaa minua, en voi sitä kieltää, ja tyydyttää suuresti itserakkauttani. Sellaisissa tilaisuuksissa olen aina kuvitellut itseäni toiseksi Orfeukseksi tai, puhuakseni isänmaallisemmin, uudeksi Väinämöiseksi. Sellainen kylänväen rientäminen saapuville on toisessa suhteessa minulle varsin hyödyllinen. Kansan ollessa koolla saan helpommin tietää, kutka kyläläisistä osaavat lauluja ja runoja. Täten minulle nytkin kerrottiin tytöstä, joka, ollen erittäin hyvämuistinen, osasi koko joukon Karjalan naisten lauluja ja useita vanhan kansan runoja, jotka viimemainitut erittäin halukkaasti panin paperille. Pian äiti kuitenkin muistutti tytärtään, että tämän tuli muun väen kanssa lähteä kaskelle, joka nyt oli poltettava. — Koska aion erityisesti, julkaista sekä nämä että toisia runoja, en ole tahtonut niitä tähän ottaa. Mutta koska muutamat lukijoista kenties haluavat tässäkin nähdä muutamia niistä, tahdon tähän liittää pari pätkää runosta "Ylpeä tyttö":
Ei täy'y tätä tytärtä renkimiehien rekehen, kasakoien kainaloihin. Vielä tälle tyttärelle, vielä kauniillen kanalle, 5 tuoahan Turusta sormus, risti Riian kaupungista. Vielä tälle tyttärelle, vielä kauniillen kanalle, tuoahan tuhannen ruuna, 10 sa'an maksava satula. Vielä tälle tyttärelle, vielä kauniillen kanalle luokit värjätyt väijävät, kirjakorjat kiiättävät. 15 Vielä tästä neitosesta tästä kauniista kanasta, suku juopi suuren tuopin, kaaso kannun kallistavi, heimo hempeän pikarin. 20
Kuka tiesi kuulun piian, kenkä kenstin morsiamen, kynsivän kylän väliä? Kuka tiesi, kenkä luuli, mennä vuonna täll' ajalla 25 sukivan suruista päätä, harjoavan huolellista!
Käytyäni usean talonpojan luona ja kirjoitettuani muistoon muutamia runoja kahdelta tien vieressä lampaitaan kaitsevalta paimentytöltä, tulin Ylä-Kuonan kestikievariin, jonne jäin yöksi. Yöllä, en saata tarkalleen sanoa mihin aikaan, tänne tuli kaksi herrasnaista. Olin pahemmassa kuin pulassa, mitä minun piti tehdä, jäädäkkö vuoteeseen, johon olin paneutunut, vai tarjotakko se äsken saapuneille matkustajille. Mutta koska muistui mieleeni, että toinen vuode oli vapaa, sittenkuin isäntä, joka illalla oli pannut maata siihen, oli noussut vieraita vastaanottamaan, pidin paikkani. Arvelin kuitenkin kohteliaisuuden vaativan, että minä, heidän ja erään heidän seurassaan olevan herran syödessä sekä sittemmin naisten valmistautuessa makuulle, olin nukkuvinani, jonka teinkin. Kuinka seuratapojakin täytyy noudattaa asianhaarojen mukaan, ajattelin itsekseni, naisten nopeasti pannessa maata ja nähtävästi vielä nopeammin vaipuessa uneen. Herrasmies, joka ei saanut tilaa kamarissa, meni tupaan nukkumaan. Helposti ymmärrettävistä syistä nousin varhain seuraavana aamuna ja jätin naiset yksikseen; kuitenkaan en tahtonut lähteä matkaan ennenkuin he nousivat ylös, sillä tahdoin tietää, keitä olivat. Puhuin sitten heidän kanssaan ja tunsin toisen, joka oli neiti ——— Turusta, nyt matkalla sukulaisensa, nimituomari ——— luo Karjalaan. Muistelin taaskin onnetonta Turkua, mutta se hyvä vaikutus, jonka minuun teki sieltä tulleen naisen kohtaaminen tällä vieraalla seudulla, haihdutti pian sen alakuloisuuden, jonka Turun muistot herättävät sen entisissä asukkaissa. Matkustava seurue läksi tiehensä, ja minäkin alotin kohta senjälkeen vaellukseni. Päivällisaikaan pysähdyin kylään, jonka nimen nyt jo olen unhottanut. Minua neuvottiin erään talonpojan pojan luo, jonka sanottiin osaavan useita runoja, mutta joka juuri oli tervaa polttamassa metsässä. Väen opastuksen mukaan menin häntä sieltä etsimään, mutta koska juuri löydettyäni hänet rupesi satamaan, oli minun vaikea täällä taivasalla panna muistiin mitään hänen lauluistaan. Sitäpaitsi hän virkkoi, että saatoin toivoa saavani rikkaamman sadon eräältä suutarilta, joka muka osasi kaikki hänen runonsa ja vielä paljon muita. Läksin hänen asunnolleen, joka ei ollut varsin etäällä täältä, mutta en tavannut häntä kotona. Hänen vaimonsa ja poikansa, jotka tapasin, kertoivat hänen noin neljännespeninkulman päässä tieltä olevalla metsätilalla olevan "kyntötalkoossa". Heidän neuvonsa mukaan poikkesin tieltä oikealle ja seurasin kaitaa polkua, joka alussa oli jotenkin selvää, mutta joka näytti häviämistään häviävän metsään. Muutamat tielläni olevat kaskimaat eksyttivät minua tämän lisäksi, niin että lopuksi kuljin melkein ilman mitään polkua. Sitten saavuin taas paremmalle polulle, jota seurasin ja tulin vihdoin viimeinkin suureksi ilokseni taloon, joka juuri olikin etsimäni. Suutari sekä muu talkooväki tulivat illalla kotia äsken raivatulta suolta, jonka olivat kyntäneet. Toiveeni runojen suhteen petti suureksi osaksi, sillä ne olivat pääasiallisesti hengellisiä sisällykseltään ja siis ennen painettuja. Kuitenkin oli minulla huvi viettää täällä ilta talkoojuhlassa ja ottaa osaa keskusteluihin, jotka sellaisissa tilaisuuksissa aina ovat tavallista hauskemmat. Illallisruokina oli suolakalaa, paistettua lihaa suolakastikkeessa, rokkaa ja "kokkeli-piiroo". Täälläkin tunnetaan kalaryyppy, ja sananparsi "Ei kala kuivassa elä" oli sen ilmoitusmerkkinä. Olut ei likimainkaan vetänyt vertoja turkulaiselle ja hämäläiselle oluelle.
Pitkät kylien väliset matkat ja muutamien suokasvien kokoaminen veivät suurimman osan päivääni. Lisäksi rankkasade pakotti minut iltapäivällä jonkun aikaa pysymään harvaoksaisen suohongan juurella, missä kuitenkin lopulta kastuin läpimäräksi. Yöksi saavuin kulkien sateessa taloon, johon yövyin. Se oli jotenkin Savon ja Karjalan rajalla, jonka vuoksi ennen lähtöäni uuteen maakuntaan hieman pysähdyn tänne, tehdäkseni muutamia Savoa koskevia lisähuomautuksia, jotka tähän asti olen jättänyt mainitsematta. Mitä Savon nimeen tulee (vrt. Rühs, Finl. och d. innevån. 2:nen painos II, s. 127) kertoi rovasti Brunou Mikkelissä minulle seuraavaa. Muinaistarun mukaan, jota vielä meidän päivinämme kertoellaan, ensimäiset suomalaiset saapuivat tänne vesitse. Kauan he olivat turhaan koettaneet löytää jotakin mökkiä, luultavasti anastaakseen sen, ensin karkoitettuaan sen omistajan. Viimein he näkivät savun nousevan kalastajamökistä, jonka omistaja muuan lappalainen oli ollut. Ihastuneina tästä he olivat moneen kertaan iloissansa huutaneet: "Savu, savu!" Tämän muistoksi he antoivat sille niemelle, missä mökki oli, "Pirttiniemen" nimen ja sille lahdelle, johon tämä niemi pistäytyy Mikkelin kirkkolahden pohjukasta, nimen "Savulahti", jota sittemmin käytettiin lahden lähiseutujen nimenä, mistä lopulta muodostui koko maakunnan nimi (Savolax). Tämän nimensynnyn aiheen tukena on vielä se, että Mikkeliä ennen yksin on sanottu Suur-Savoksi, jota saattaa olettaa v. 1608 tapahtuneen Upsalan kokouksen päätösten allekirjoituksien nojalla. Näissä näet esiintyvät ainoastaan erään Andreaksen nimi, joka on merkinnyt itsensä Suur-Savon pastoriksi ja praepositukseksi sekä Pieksämäen, Rantasalmen, Kuopion, Säämingin, Juvan ja vankan Suomen pastorien nimet. On luultavaa, että Mikkelin seurakunta muuten on vanhin Savossa ja että maakunnalla täällä on ollut ensimäinen kirkkonsa. Tätä luuloa puolustavat jo mainitut seikat ja vielä lisäksi toinenkin seikka, joka johtuu mieleen, kun tarkastaa paikallisuutta. On tunnettua, että jokaisen valloituksen jälkeen ensimäinen olojen järjestely tapahtuu rajaseuduilla. Koska Mikkeli rajoittuu Kymin pitäjiin, on se ruotsalaisten samotessa Savoon epäilemättä ollut ensimäinen seurakunta, mutta luultavasti ensiksi jonkun aikaa paljoa laveampi alaltaan, tai oikeammin vailla määrättyjä rajoja, jotka siirrettiin sen mukaan kuin onni suosi käännytystyötä. — Näin pitkälle ulottuvat rovasti Brunoun huomautukset, joita en tahdo lisätä uusilla arvauksilla tämän maakunnannimen suhteen.
Tämän maakunnan tilat sijaitsevat vielä, kuten ne alkujaan olivat, hyvin erillään toisistaan. — Se johtui siitä, että kukin viljelijä, joka oli ruvennut perkaamaan uutta viljelysmaata, asettui tämän ääreen asumaan. Vallan toisin on asianlaita Hämeessä ja rannikkoseuduilla, missä talot ovat rakennetut tiheään lähelle toisiaan. Savossa ja Karjalassa on useita kyliä, joissa talonpojalla on useiden neljännespeninkulmien matka toiseen saman kylän taloon. On savolaisessa ja karjalaisessa luonteenomaista asua erillään ja melkoisessa yksinäisyydessä. Sen näkee siitäkin, että moni, joka ennen on asunut jotenkin lähellä naapureitaan, uudestaan rakentaessaan huoneensa, usein siirtää ne kauemmaksi. — — Rakennustapa on hyvin yksinkertainen: pirtti, jossa on savureikä katossa sekä tavallisesti suuret lasi-ikkunat, useampia luvultaan. Pirtin kiuas on kuutiomainen, ja siinä on leivinuuni, jota myös käytetään asunnon lämmittämiseen. Uunin edessä on penkinmuotoinen ulkoneva muurin osa, pankko, joka on päällystetty laudoilla, paitsi ylintä osaa ("liesi"), jonka täytyy olla kivestä, jotta se voisi vastaanottaa tuliset hiilet "pesästä". Kiukaan tupaan päin olevassa kulmassa kohoaa "patsas" (tai Savon murteen mukaan "pahas"), josta kulkee orsi kumpaankin kiukaasta erillään olevaan seinään. Usein puuttuu tämä "pahas", etenkin niillä seuduin, jotka ovat Pohjanmaan rajalla. Vielä tulee ottaa huomioon, että muutamissa viime vuosina rakennetuissa tuvissa on käytetty samanlaista uuninrakennusta, kuin näkee rahvaan tuvissa Etelä-Suomessa, nimittäin sellaisia uuneja, joista savutorvi kohoaa pystysuoraan itse kiukaasta. Syynä siihen, etteivät ne ole saavuttaneet yleisempää suosiota on se, etteivät ne lämmitä tupaa yhtä hyvin kuin vanhat kansalliset uunit. Muuten kiukaalla ei ole mitään yhteyttä katon kanssa. Kun uunia lämmitetään, leviää savu ensin runsaana yli koko pirtin, niin että tottumattoman, istuvassakin asennossa, jolloin hänen silmänsä kuitenkin ovat lähempänä savusta vapaata lattiaa, on vaikea sitä kärsiä. Mutta tätä kestää ainoastaan vähän aikaa; kohta savu nousee uunista patsaan tavoin suoraan katossa olevaan reikään, josta se poistuu ulos, eikä se enää laskeudu niin alas. Katto ja seinien yläosa ovat vallan mustat savun synnyttämästä noesta. Usein ne ovat mustankiiltävät ja näyttävät siltä, kuin ne olisivat mustalla vernissalla sivellyt. Seinän alaosa on sitävastoin miehen korkeuteen lattiasta tai juuri ylemmän ikkunapielen tasalle vallan valkea. Niin pian kuin siihen tarttuu vähänkin nokea, höylätään se varta vasten tehdyllä aseella (vuolimella). Lattia on jaettu kahteen osastoon. Sitä osaa, joka jää uunin puolelle viivasta, jonka ajatellaan kulkevan uuninpatsaasta "peräseinään", sanotaan "karsinaksi", toisen ja suuremman puolen nimenä on "silta" tai yleisesti "latti, lattia". Muinoin erotti väliaita nämä toisistaan, ja vielä näkee paikoittain hirren, joka kulkee lattiapalkkien suuntaan, täyttävän samaa tehtävää. Enimmiten kuitenkin nykyään käytetään sileätä lattiaa, niin ettei mitään näkyvää merkkiä ole karsinan ja sillan välillä, vaikka vanhat nimet on säilytetty. Kun astuu sisälle pirttiin, on kiuas ja karsina vasemmalla, silta ja kangaspuut oikealla. Pirteissä ei näe mitään muita huonekaluja kuin pöydän ja muutamia tuoleja. Kaapit, kirstut, hyllyt, padat, sängyt j.n.e. eivät vähennä tilaa usein sangen lukuisalta perheeltä. Perhe nukkuu kesällä ulkohuoneissaan (etisissä, aitoissa), talvella pirtissä. Levitetään silloin miehille sillalle olkikupo, sille pannaan villaraiti tai sarkapeite sekä päänalus; peitteenä miehet käyttävät pitkiä sarkavaippojaan tai muita samaan tarkoitukseen kelpaavia peitteitä (hursteja). Naiset tekevät itselleen samalla tavalla vuoteen karsinaan. Huomattava on, että naiset päivälläkin paraiten viihtyvät karsinassaan värttinöineen ja rukkeineen tai muine talousaskareineen, kun sitävastoin tuvan muu osa on miesten huostassa. Eräänlaisen sänkylaitoksen, jota ennen yleisemmin käytettiin, näkee vielä muutamissa paikoin. Tämä on tavallinen sänky, jonka yläpuolella on neliskulmainen liinateltta; tämä on tarkalleen kiinni vuoteen laidoissa, estäen kärpäsiä ja hyttysiä vaivaamasta nukkuvaa. Neljästä kulmastaan se riippuu katosta. Tämä makuulaitos on nimeltään "uudin" ja on varsin mukava kesällä, koska se ei päästä luokse hyttysiä, joita täällä tavallisesti on runsaammin kuin Etelä-Suomessa. — Vastapäätä pirttiä, porstuan toisella puolella, näkee usein maitoa säilytettävän, pidetäänpä pieniä määriä ruokatavaroitakin, jotta ne aterialle ruvettaessa olisivat pian käsillä. Aittoja on jokaisella tilalla useampia, niin että kullakin pojalla, etenkin jos hän on nainut, on oma aittansa. Näissä he säilyttävät vaatteitaan ja muuta irtainta omaisuuttaan sekä nukkuvat niissä kesäaikaan yöllä. Monessa paikoin lämmitetään sauna joka päivä, mutta toiset tyytyvät kylpemään pari tai kolme kertaa viikossa. Rühs erehtyy mainitessaan, että miehet ja naiset kylpevät yhdessä. En ole missään nähnyt, että niin tapahtuisi. Ollen itse saunan ystävä olen usein talonpoikaistaloissa viipyessäni kylpenyt, ja miehet ovat aina ensin kylpeneet, ja naiset vasta silloin menneet lauteille, kun miehet ovat tulleet niiltä alas. Kyökit eli kodat ovat kiuasta vailla. Niihin tehdään tuli paljaalle maalle, sillä niissä ei ole mitään lautapermantoa, ja pata riippuu tulen kohdalla hahloissa. Monet talonpojat ovat viime aikoina rakentaneet itselleen kaksi pirttiä. Tämä oli ensin mielestäni omituista, että heillä näin oli kaksi huonetta, vaikka eivät kuitenkaan asuneet toisessa. Kysyin syytä siihen ja sain kuulla, että torakat olivat heidät siihen pakottaneet. Torakat eli russakat (blatta germanica) ovat eräänlaisia hyönteisiä, jotka ovat saaneet nimensä venäläisistä ja näiden mukana tulleet maahan. Ne ovat ruskeat väriltään ja puolen tuuman pituiset, ja niillä on kuperat siivet, joita ne kuitenkin sangen harvoin käyttävät. Uskomattoman nopeasti ne juoksevat kaikkialla seinillä, katossa, pöydillä, lattialla ja astioissa. Koska ne sitäpaitsi lyhyessä ajassa lisääntyvät melkoisesti, on selvää, että kansa suuresti saa kärsiä tästä majoituksesta. Se ei tiedä mitään muuta keinoa niiden hävittämiseksi, kuin kylmän. Senpä tähden rakennetaan kaksi tupaa, jotta voidaan muuttaa toiseen, kun torakat ovat liiaksi lisääntyneet toisessa. Koska olen kuullut useiden kertovan, että ne yhtä helposti kuolevat juoman kuin lämmön puutteeseen, niin sopisi koettaa, eikö koko tätä kiusallista sukua saisi hävitetyksi sukupuuttoon sekoittamalla jotakin myrkkyä juomaan, jota ne suuresti himoitsevat.
Savolaiset tilat ovat useissa paikoin jaetut useampiin osiin. Joskus tapaa kahdes-, jopa kuudestoistaosankin tiloja. On pelätty, että sellaisesta jakamisesta voisi olla vahingollisia seurauksia maan varallisuuteen nähden, mutta täytyy kuitenkin toiselta puolen myöntää, että maa juuri sen kautta tulee paremmin viljellyksi. Perheen, jolla on kuudestoistaosan tila tai veromaa, täytyy näet, ennenkuin nääntyy nälkään, etsiä kaikki paikat, joista on vähäkin pellon tai niityn toivoa. Suot perataan viljelysmaiksi, kalastusta harjoitetaan innokkaammin. — Vaikka maa onkin Savossa kovin kivistä, on se kuitenkin uskomattoman hedelmällistä. Useissa paikoin saadaan rukiista 30 jyvää, 20:ttä jyvää pidetään jo katovuoden merkkinä. Saattaisi luulla Hämettä ja muita maakuntia, missä keskimääräinen kasvu on 7:s ja 8:s jyvä, varsin huono-osaisiksi, mutta niin ei kuitenkaan ole asian laita. Savolainen saa voittonsa ainoastaan kylvönsä eikä maansa viljavuuden nojalla. Samankokoinen peltokaistale antaa tosin Hämeessä saman sadon kuin Savossa, mutta ero on siinä, että Savossa kylvetään tavattoman harvaan. Peltotilkkuun, johon muissa maakunnissa pannaan tynnyri siementä, kylvetään täällä 7-8 kappaa. Tattarista saadaan joskus 60:s jyvä, mutta muutamina vuosina se kokonaan menee hukkaan. Tästä on syntynyt sananlasku: "Tattari talon tuottaa, tattari talottomaksi." Kuitenkin tattaria viljellään melkoisesti. Kaskenpoltto on vielä suuresti käytännössä. Eipä yksikään talonpoika kylväne kaskipeltoihinsa vähempää kuin 8-4 tynnyriä, Usein tapaa isäntiä, joiden kaskimaihin mahtuu 6, jopa 10 tynnyriä siementä. Kun niistä on saatu yksi tai joskus pari ruissatoa, kylvetään niihin tavallisesti kauraa ja sitten tattaria. Sitten annetaan niiden taas kasvaa metsää. Kun on kulunut 13-17 vuotta, voi metsän taas kaataa ja polttaa kaskeksi. Perunanviljelys on näinä viime vuosina suuresti lisääntynyt. Kansa viljelee tätä kasvia useimmilla seuduin niin runsaasti, että sitä riittää pitkälle seuraavaan kesään. Maaperä on kaikkialla Savossa hyvin kivistä. Tavattomasti täytyy maanviljelijän raataa saadakseen peltonsa kivistä vapaiksi. Moni on pellosta kokoamistaan kivistä rakentanut peltotilkkujensa ympärille kiviaidan, ja kuitenkin niissä vielä näkee koko joukon kiviä jäljellä. Toiset taas eivät pidä kiviä vahingollisina, vaan luulevat niiden päinvastoin edistävän viljavuutta. Totta on, että kivet kuivana vuodenaikana kauimmin säilyttävät kosteutta läheisyydessään.
Savon maanviljelyskalut eroavat hieman Uudellamaalla ja Hämeessä käytännössä olevista. Viimemainituissa maakunnissa on kahdenlaisia auroja, nimittäin peltoaura, jossa on yksi ainoa kolmionmuotoinen kyntörauta, ja kaksikärkinen kaskiaura eli "sahra". Savolaisilla on ainoastaan jälkimäisenlaisia auroja, joita käytetään niin hyvin peltojen kuin kaskien kyntämiseen. He sanovat sitä kuitenkin "auraksi" tai omalla murteellaan "atraksi". Mullan hienontamiseen he käyttävät eräänlaista puukarhia. Se on tehty yhteenliitetyistä hyvin oksaisista kuusenpätkistä, jotka yhdistetään toisiinsa, oksat samanne päin siten, että ylempi, oksaton puoli on tavallisen puuhäkin näköinen. Sellainen karhi on 2-3 kyynärää pitkä ja 1 1/2—2 kyynärää leveä. Sirpitkin ovat omituista tekoa; ne ovat hämäläisiä sirppejä lyhyemmät ja vartta lähellä oleva terän osa on kaarevampi ja varustettu hienoilla hampailla. Leikatessa ei niillä lyödä, vaan pikemmin reväistään oljet poikki. Viikatteissa taas on liian lyhyet terät, niin ettei työ voi sujua yhtä ripeästi kuin muissa osissa maata, missä viikatteenterät ovat ainakin kahta vertaa pitemmät. Useimmissa paikoin ovat kuitenkin niityt niin kiviset, että niitä ei kävisikään niittäminen pitkäteräisillä viikatteilla. — Ruokajärjestys oli kaikkialla hyvin yksinkertainen. Harvoin näin muuta ruokaa kuin leipää ja kalaa sekä piimää. Kuitenkin näkee usein voitakin rahvaan pöydällä. Huttua ja rokkaa nautitaan jotenkin harvoin kesällä, mutta syksystä jouluun sitä useammin. Tähän aikaan talonpoika syö enimmät herkkunsa, jotka syksy ja teurastus hänelle tarjoavat. Hän tuumii: "Lopusta hyvä laata" ja tyytyy talven jälkipuoliskolla kehnompaan ruokaan. Samaa ei saata sanoa keväästä ja kesästä, sillä rahvaalla on hyvä kalastustaito, josta enemmän kauempana. — Vanha hyvän oluen panotaito näyttää unhottuneen. Mitä rahvaan nykyiseen olueeseen tulee, jää se hyvyytensä puolesta melkoisesti jäljelle hämäläisten ja molemmin puolen heitä rannikolla asuvien tekemästä. Kuitenkin olisi jouluaikana sopivin oppia tuntemaan savolaisten oluenpano taitoa, jonka vuoksi en niiden näytteiden nojalla, joihin minulla oli tilaisuus tutustua, saata sanoa siitä yleistä arvostelua. Viinaa valmistetaan kaikkialla, vaikkei rahvas sitä nauti niin liiallisesti kuin rannikkoväestö tekee. Kahvi on myös paikoittain hyvin tunnettu talonpoikien keskuudessa. Muutamat seudut, kuten esim. Rantasalmi ja Kerimäki, vievät tässä suhteessa voiton muilta. Useimmilla näiden seutujen talonpojilla oli kahvipannunsa. Kerimäellä ihmettelin, että hyvin monella talonpojalla oli oma tuulimyllynsä. Joku on täällä saavuttanut niin suuren taidon rakennustaiteessa, että itse on voinut rakentaa sen. Savolaisen talonpojan luonne esiintyy suuresti edukseen: hän on itsenäinen, olematta julkea, kohtelias, olematta mateleva; hän tuntee oman arvonsa ja on tyytyväinen säätyynsä; hän punnitsee ja arvostelee järkevästi kuhunkin tilaisuuteen yhtyviä asianhaaroja. Savossa vallalla olevaa suomen kielen murretta on viime aikoina ruvettu pitämään paraana, ja se ansaitseekin minun ymmärtääkseni tämän etusijan. Ollen korvaan kauniisti kajahtavaa, sanarikasta, lauseparsiltaan voimakasta ja muuten puhtainta vieraista lainoista, olisi sen jo kauan sitten pitänyt saada se. Muuten se on hyvin erilaista eri pitäjissä. Muutamilla seuduin (kuten Mikkelissä) sanotaan: kassoa, messä, tarvissoo, kun sitä vastoin toisaalla sanotaan: kahtoa, mehtä, tarvihtoo. Muutamilla seuduin, esim. Kerimäellä, on kerakkeen kaksistuminen hyvin tavallinen. Siellä sanotaan kyssyy, tulloo, männöö, kennen, ja toiset savolaiset taas sanovat kysyy, tuloo, mänöö, kenen. Senkaltaisia erilaisuuksia saattaisi koota kosolta, kun näet joka pitäjällä on omituisuutensa sekä mitä ääntämiseen että useisiin esineiden nimiin tulee. Eräs savolainen talonpoika kerran vastasi, kysyttyäni miksi he sanoivat alankopaikkaa, jossa juuri kuljimme: "Meidän kylässä me sanomme sitä 'noroksi', mutta toisessa kylässä, joka on 3/4:n peninkulman päässä meidän kylästä, sanotaan 'notko', toisaalla taas naapurikylässämme 'alanko', eli 'alainen maa', ja muutamat sanovat sitä 'aroksi'." Kysyin edelleen, eikö heidän siis joskus ollut vaikeata ymmärtää toisiaan, kun sanat näin vaihtelevat. Hän vastasi, että jokikinen lapsikin hyvin tunsi toiset nimet, vaikka säilytti ja käytti omiaan. Se hyvä palvelus, jonka muutamat savolaiset (esim. ylioppilas Gottlund) ovat luulleet tekevänsä kansalaisilleen kirjoittamalla pitkän a- ja ö-äänteen ua:lla ja iä:llä on itse teossa huono palvelus. On kyllä totta, että osa lounais-savolaisia ääntää ne jotenkin niin, mutta pohjoisemmassa asuvien sekä pohjoiskarjalaisten kuulee sen sijaan ääntävän oa ja eä, jota siis olisi sopivampi pitää yleisenä savolaisena ääntämisenä. Mutta joko siitä syystä, etteivät nämä u- (o-) tai i- (e-)äänteet kuulu puhtaina ääntiöinä, vaan pikemmin jonkunmoisina esiäänteinä tai siitä, että savolaiset jo ovat tarpeeksi tottuneet käytännössä olevaan kirjakieleen, tapahtuu että he jäävät tavailemaan ryhtyessään lukemaan sellaista kirjoitusta, joka sanotaan olevan kirjoitettu heidän murteellaan, ollen sitävastoin enimmästi jotenkin valmiit lukemaan toisia kirjoja. Minulla oli mukanani Gottlundin kokoelma "Pieniä runoja" sekä Topeliuksen kokoelma "Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä Lauluja". Näitä viimemainittuja, jotka ovat painetut likimmiten tavallisen kirjakielen asuun, he lukivat helposti ja sujuvasti; mutta samat henkilöt takertuivat Gottlundin runoihin. Muistan vielä erään savolaisen, joka kauan tavaili säettä "Käynkö mä viikon villapiänä?" Kysyin mikä häntä siinä hidastutti, koska hän sitä ennen oli lukenut sujuvasti. Hän osotti sormella viimeistä sanaa piänä ja vastasi: "Tuo i tuossa minua kammottoo." Mainitsin, että o- (u-) ja e- (i-) pikemmin ovat pidettävät esiäänteinä kuin varsinaisina ääntiöinä, sillä tämä on minun vakaumukseni. Sellaisia sanoja, jotka kirjakielessä kirjoitetaan aa:lla ja ää:llä, esim. maata, näätä, eivät savolaiset äännä selvästi moata (muata) eivätkä neätä (niätä), vaan pikemmin môa:ta, neä:tä (muata, niätä), ja sellaiselle lyhyelle ääntiölle, joka ei koskaan yksin voi muodostaa tavuuta ja joka ei myöskään seuraavan ääntiön kanssa voine muodostaa diftongia, en saata antaa sopivampaa nimeä kuin esiäänne. Mutta jääköön jo tämä asia!
Kesäkuun 8:ntena päivänä, sunnuntaina, tulin Kesälahdelle, joka jo luetaan Karjalaan kuuluvaksi. Muutamien torppien kohdalla, josta tieni kävi ohi, olivat pojat huvikseen kiekkoa lyömässä. Pysähdyin katselemaan heidän leikkiänsä, jota he läsnäolostani häiriytymättä jatkoivat. Hetken kuluttua tänne tuli muutamia miehiä, joista muuan sanoi osaavansa moniaita runoja. Poikkesimme yhteen torpista, jossa kirjoitin ne muistiin. Toisia sain samassa paikassa toisilta miehiltä ja tytöiltä, joita oli kokoontunut ympärilleni. Sain myöskin tiedon seudun etevimmistä "runoniekoista", joiden luona sitten kävin. Paras näistä asui kolmen neljännespeninkulman päässä täältä Humuvaaran kylässä, jonne illalla saavuin melkein läpimärkänä rankanpuolisesta sadekuurosta. Kainulainen, se oli minulle osotetun laulajan nimi, ei ollut kotona. Hän oli paraillaan uittamassa tukkilauttaa Puhoksen sahalle, jolta häntä kuitenkin odotettiin seuraavana päivänä kotia tulevaksi. Koska hänen kotona olevat veljensä vakuuttivat minulle hänellä olevan paljo runoja muistissaan, päätin odottaa hänen paluutaan. Maanantai-ilta teki jo tuloaan, eikä Kainulaista kuulunut. Talon kaunis asema metsän laidassa sekä vanhan emännän, Kainulaisen äidin, ja muiden perheenjäsenten minulle osottama ystävällisyys saattoi odotukseni vähemmän ikäväksi kuin mitä odotus tavallisesti on. Päinvastoin huvitti minua selittämättömällä tavalla siinä metsässä käveleminen, jossa Kainulaisen isävainaja niin monasti oli lukenut rukouksiaan metsän jumalille ja jumalattarille ja jossa "Mehtolan neiot" entisaikoina olivat näyttäyneet suosikeilleen. On muistaminen, että vanha Kainulainen aikoinaan oli ollut seudun parhaita metsämiehiä ja että hänen metsästäjä-onnensa suureksi osaksi ajan taikauskoisen luulon mukaan riippui metsänjumalien suosiosta, joiden mielen hän muita paremmin osasi lauluillaan liikuttaa. Nämä laulut olivat nyt menneet ikäänkuin perintönä hänen vanhimmalle pojalleen, vaikkei tämä tosin ajan valistuksen vaikutuksesta enää pitänyt niitä yhtä tehoisina kuin hänen esi-isänsä. Hän näytti pikemmin pitävän niitä isän jättäminä pyhinä peruina, jotka paraiten palauttivat hänen mieleensä lapsuudenajat, jolloin ne kaikki olivat painuneet hänen muistiinsa. Antaakseni lukijalle käsitystä siitä, miten suomalaiset metsämiehet rukoilevat metsän jumalia, tahdon tähän liittää muutamia mainitun Kainulaisen metsärukouksista.
Peuraa pyytäissä.
Typeryyttä itki tyhjä, vajouttansa valitti: missä antaja asuvi, elävi hyvä emäntä, puhas muori puuhoavi? 5 Tuolla antaja asuvi, elävi hyvä emäntä, puhas muori puuhoavi sakaroilla sarvilinnan, metsänlinnan liepehillä. 10 Mitä tuo tekevi tuolla? luista linnoa tekevi, kynsistä kyhäelevi. Annikka avainpiika, Eva piika pikkarainen, 15 soitellos metinen pilli, simapilli piiparoita korvalla ehon emännän! Et emäntä lienekkähän, jos et piikoa pitäne, 20 sata piikoa pitäne, tuhat muuta käskyläistä, pihtipuolisen pitäjää, karjan kaiken hallitsijaa, villan kaiken vallitsiaa, 25 piteliää pitkän karjan, suuren juonen juohteliaa. Laske laapilampahasi, minun pyytöpaikoilleni, käytävillen keinoilleni. 30 Lummiki tytär Tapion! luikuta lumikkiasi tämän ilman kannen alle, kohti miestä pyytävöä, kohti konstia uroota, 35 vasten vaimon kannettua. Anna juosta joutuisasti vikevästi viiletellä, kuin ei täy'y tännempöä, niin tuo maalta tuonnempoa, 40 yli pyytävän yheksän, pyytömiehen puolen kymmenettä, minun pyytöpaikoilleni, käytävillen keinoilleni, takoa Tanikan linnan, 45 Pohjan penkereen perältä, paikoilta papittomilta, mailta ristimättömiltä, nimen tietämättömiltä, kirkon seitsemän seliltä; 50 anna juosta joutuisasti, vikevästi viiletellä. Hiien poika pikkarainen, hyppäjä hyvän selän! Ota kultakannuksesi 55 hopeaisen orren päästä, kultaisesta lippahasta, vaskisesta vakkasesta, sillä kutkuta kuvetta, sekä kaiva kainaloita, 60 anna juosta joutuisasti, vikevästi viiletellä kohti miestä pyytävöä, kohti konstia uroota, vasten vaimon kannettua, 65 vaskisissa valjahissa, kultaisissa kahlehissa. Tästä tänne tie menevi, rata uusi urkenevi! mennä suuren, mennä pienen, 70 täst' on sillat silkin pantu, palttinoin pahimmat paikat, pahat paikat palttinalla, pantu Saksan palttinalla, veran äärillä ve'etty, 75 kohti miestä pyytävöä. Ukkoinen isä ylinen, mies on vanha taivahinen! ota kultainen kurikka hopeaisen orren päästä, 80 komauta konkeloa, säväytä säikälettä; pane luut lotajamahan, sääret säikälehtämähän. Metsän armias antimuori, 85 metsän piika pikkarainen! milloin vilja virtoavi, kuin hän katsovi ylitse, silloin aitoa ylennä, milloin katsovi alatse, 90 silloin aitoa alenna, kuin ei vilja vieremillä, silloin aita annollahan. Anna juosta joutuisasti, vikevästi viiletellä, 95 tälle maalle tultuasi, punalanka portahaksi päällitse tulisen kosken; täst' on sillat silkin pantu, sillat silkin, suot sametin, 100 pahat paikat palttinalla, pantu Saksan palttinalla, veran äärellä ve'etty; pane pursto purjeheksi, seipo seiliksi rapaja, 105 anna juosta joutuisasti, vikevästi viiletellä ilman päien vierimättä, siuloin sivuamatta, Utu tyttö, neito terho, 110 Luonnotar tytär Tapion! seulo seulalla utuja, uron tuuhun tuntematta, miehen vainun vainumatta. Utu silmillen sivalla, 115 terhen korvillen karista, lehtisilmä, haahen lanka, pyy'ys kahtia jakoa; jonka saatan saalihiksi. Suuta silkillä sitaise, 120 väännä päätä väärällehen, jott' ei pieksä pellavoita, eikä liinoja levitä. Pistä pellavapivosi sekä kultakuontalosi 125 hopeaisen orren alle tuona yönä ensimäissä, toissa yönä keskimäissä, viikon päässä viimestäin. Tuoppas tuota tuulillain, 130 tuulillain, tuiskuillain, ja säilläin, sateillain kohti miestä pyytävätä, kohti konstia uroota, vasten vaimon kannettua. 135 Minun kultani kuluvi. Ota vitsa viiakosta, koivu korpinotkelmasta; jok' ei virkku juoksemahan, sitä siimalla sivauta, 140 nahkaruoskalla napauta, kiiätä kivein mujuilla, papelolla paa perästä. Ota vitsa viittä syltää, koivu kolmea tapaja, 145 joll' on vitsoit viljoasi, karkottelet karjoasi. Eipä miesten muienkahan sinisemmät silmäripset, jalan heitto hempeämpi, 150 koreammat kulmakarvat, kuin on miesten meijän. Lyöppä Ukko uutta puuta, säväytä säikälettä, komauta konkeloa, 155 viljan syntymäsioilla, rahankarvan kasvimaalla. Metsän ehtoisa emäntä, metsän armias altinmuori, tule nyt kullat ottamahan, 160 hopeat valitsemahan, lempiliinasi levitä Alle minun kultieni, kullan maahan tippumatta, hopean rivestymättä, 165 Minull' on kullat kuun-ikuiset, toiset päivän selkeimmät, kolmannet ijän-ikuiset, isäni so'asta saamat, vetämät Venäeheltä, 170 taluttamat tappelusta, alta Riian riitelemät. Minun kultani kuluvat, hopeani hoikkenovat; sinun on kullat karvaisemmat, 175 minun on kullat kirkkaimmat.
Repoa pyytäissä.
Ahon ainoinen emäntä, ahon vippo valkoparta, ylös nouse nostatate; itseäsi huuetahan, väkeäsi tarvitahan. 5 Nykäise nyherviäsi, visko villahänteäsi, katko karvapalliasi, kohti miestä pyytävöä, kohti konstia uroota, 10 vasten vaimon kannettua. Tuuritteli neito ennen rahaisiksi rantojani, viljaisiksi vieriäni, punaisiksi puoliani. 15 Mies puhas punakypärä, siniviitta valkoparta! Ota kynsinen kypärä, kylvä kynttä pienemmäistä, kylvä kynttä suuremmaista 20 minun pyytöpaikoilleni, käytävillen keinoilleni. Päistäryys pätövä neito! päristele päistäriäsi, karistele kaapujasi, 25 minun pyytöpaikoilleni, käytävillen keinoilleni. Mimerkki metsän isäntä, havuhattu, naavaparta! Mimerkki metsän emäntä, 30 tinatuppi vyö hopea! Rammikko rahojen vanhin, Louhi Pohjolan emäntä, raskuta rahaista kättä, kättä kirjaa kiimoittele, 35 tuona yönä ensimmäissä, toissa yönä keskimmäissä, viikon päässä viimeistään. Kuin ei täy'y tännempöä, tuoppas maasta tuonempoa, 40 yli pyytävän yheksän, läpi katsovan kaheksan, pyytömiehen puolikymmenettä, minun pyytöpaikoilleni, käytävillen keinoilleni, 45 suki mustii muikovia, konstin koiven kantavia. Kuin ei täy'y tännempöä, tuoppas maalta tuonempoa Pohjan pengertä piellen. 50 Lapin kantta kallistellen, anna juosta joutusasti, vikevästi viiletellä, mailta ristimättömiltä, nimen tietämättömiltä, 55 paikoilta papittomilta. Ota vitsa viittä syltä j.n.e.
Jänistä pyytäissä.
Ukkoinen isä ylinen, mies on vanha taivahinen! nosta pilvi luotehelta, toinen lännestä lähetä, kolmas kohota koilta; 5 syrjin yhtehen syseä, lomatusten leukaluita, sa'appa mettä varvuilleni metisestä taivahasta, simaa pilvestä pirota 10 varvuilleni keskimäisiin; muut täss' on vihavat varvut, vaan yks' on metinen varpu, jok' on latvoin laskettuna, latvoin laskettu lumehen, 15 tyvi on käätty taivosehen, latva pihtiä pitävi, tyvi jousta jännittävi. Eilen mie kävin metsässä, kolm' on linnoa metsässä: 20 yks' on puinen, toinen luinen, kolmas on kivinen linna, se linna evestin linna. Kuus' on kultaikkunoa, kunni linnan kulmanteella, 25 mie katson sisähän noista, siellä antajat asuvat, ja viruvat viljan eukot, käet on kultakäärehillä. Annikka avainpiika, 30 Eva piika pikkarainen! mene aittahan mäellä, laske laapilampahasi, Lupiluppa-korvasesi, Anna juosta joutuisasti, 35 vikevästi viiletellä muien siuloin sivuitse, muien ansoin alatse, minun pyytöpaikoilleni, käytävillen keinoilleni, 40 kohti miestä pyytävöä, vasten vaimon kannettua. Kuk' ei virkku juoksemahan, sitä virkuta vitsalla; lyöppä virkuksi vitsalla, 45 nopeaksi nuoran päällä; joka tieltä pois mennevi, tiellen korvasta kohenna, nahkaruoskalla napauta, kiiätä kivein mujuilla, 50 papeloilla paa perästä.
Mutta asiaan, jonka keskeytin. Odotin mainittua laulajaa koko maanantain, ja kun häntä ei kuulunut, päätin odottaa vielä kauemmin. Päivällisaikaan seuraavana päivänä hän vihdoin tuli, mutta ollen matkasta hieman väsynyt hän tahtoi ensin levätä. Illalla hän kuitenkin lauloi minulle vähän, ja lopettaessaan vakuutti, etten koko päivässä ehtisi panemaan kirjaan kaikkia niitä lauluja, jotka hän osasi ja jotka vielä olivat kirjoittamatta. Seuraavana aamuna pyysin häntä taas alottamaan laulamistaan. Hän vastasi, ettei hän, vaikka olikin vanhin poika, saattanut jäädä pois perheen yhteisestä työstä, sillä sen kautta olisi voinut syntyä epäsopua ja tyytymättömyyttä hänen muissa veljissään, ja sitä hän kaikin tavoin tahtoi välttää. Hän ei sanonut voivansa jäädä pois työstä muuten, paitsi jos minä saatoin hankkia hänelle sijaisen. Tiedustelin päivämiestä, mutta en voinut saada ainoatakaan, koska kaikki tähän kiireiseen työaikaan olivat kiinni omissa töissään tai muilla palkkalaisina. Minun täytyi siis suostua, vaikkakin vastenmielisesti, siihen, että Kainulainen muiden mukana läksi ulkotyöhön. Nyt koetin sinä päivänä hankkia edes seuraavaksi päiväksi palkkalaista, mutta en onnistunut yrityksessäni. Illalla Kainulainen palasi veljineen metsästä. Kerroin heille, että minun oli ollut mahdoton hankkia päivämiestä, ja koetin taivuttaa muita suostumaan siihen, että annoin heille yhteisesti palkkalaisen päivärahat, joilla he tilaisuuden tarjoutuessa saattoivat palkata miehen nyt poisjäävän veljen työtä korvaamaan. He lupasivat ottaa asiata punnitakseen ja seuraavana aamuna he suostuivat tähän ehtoon. Nyt siis laulaja oli käsissäni. Hän oli sangen tyytyväinen tähän lomaansa ja mainitsi moneen kertaan iloisena, ettei hänellä vielä koskaan ollut ollut niin suurta hyötyä lauluistaan kuin nyt. Iltapäivällä arveli häh olevan vielä enemmän syytä tähän tyytyväisyyteen, kun satoi hieman rankemmin ja hän nyt oli katon suojassa. Kirjoittelin muistiin hänen laulujansa aamusta alkaen myöhäiseen iltaan muitta keskeytyksittä kuin mitä ateriat aiheuttivat, ja lukuunottamatta puolta tuntia, joksi päästin hänet kahvia keittämään. Tätä hän itse ehdotti osottaakseen suurta mielihyväänsä siitä vapaudesta, joka hänellä sinä päivänä oli raskaammasta työstä. Rahvas näillä seuduin ei muuten ole tottunut kahviin, vaikka tämä Kainulainen oli hankkinut itselleen kahvipannun ja oppinut kahvinkeittämis-taidon. On huomioon ottaminen, että hän on kirkonmies, ja lienee tämän arvonsa johdosta tahtonut hankkia itselleen tuon korukalun. Kun illalla kysyin, osasiko hän vielä runoja, hän vastasi, että niitä vielä saattoi olla jäljellä sen verta kuin panin kirjaan yhdessä päivässä, mutta lisäsi samalla, että hänen oli vaikea palauttaa ne kaikki mieleensä. Tahdoin siis samoilla ehdoilla vielä seuraavaksi päiväksi saada hänet esilaulajakseni, mutta hän neuvoi minua olemaan hukkaamatta niin paljoa rahaa hänen tähtensä. "Huomenna", hän sanoi, "meillä kaikilla on kotityötä, ja jollei teistä tunnu epämukavalta, voitte silloin panna kirjaan loput, sillä minä voin varsin hyvin tehdä työtä ja laulaa samalla kertaa." Suostuin tähän ja kirjoitin seuraavana päivänä hänen vieressään lyijykynällä sen, minkä hän saneli. Täten tulin viipyneeksi tässä talossa useita päiviä. Koko ajan vanha emäntä ja muu väki kohteli minua sangen hyvin. Tahdon mainita vaan yhden esimerkin siitä, miten heidän hyväntahtoisuutensa oli yhtä suuri kuin heidän älykkäisyytensä. Keskiviikkoiltana menin kylpemään toisten kanssa. Palattuani tupaan saunasta, muutin kuivat liinavaatteet ylleni ja ripustin saunahöyryjen kokonaan kastelemat alusvaatteeni kuivamaan. Seuraavana aamuna en niitä enää nähnyt enkä tietänyt, minne ne olivat joutuneet, ennenkuin vasta torstaina illan suussa, jolloin näin ne puhtaaksi pestyinä ja mankeloituina samassa paikassa. Kiitin emäntää, mutta hän kieltäytyi kaikista kiitoksista ja sanoi, ettei ollut tehnyt muuta kuin mitä on velkapää tekemään vieraalle, tuumien: "Mitäs ihmisestä olisi joll'ei sitä hyvää toiselle tekisi." Hän lisäsi vielä: "Ehkä teillä olisi ollut muutakin pestävää, minun olisi pitänyt kysyä teiltä, mutta vanha ihminen ei muista kaikkea." Vastasin, että minulla tosin oli pestäviä vaatteita vähän enemmän, mutta en kuitenkaan tahtonut niiden pesemisellä vaivata häntä. Kuultuansa tämän hän ei rauhoittunut, ennenkuin sai nämä muutkin vaatteet pesuun, ja hän vakuutti, että ne kyllä ehtivät kuivaa kunnes läksin. Jätin silloin hänelle yhdet kesähousut, jotka todella tahdoin saada pestyiksi, koska aioin Kiteellä käydä muutamissa herrasperheissä. Lähtiessäni tahdoin jollakin tavoin antaa emännälle korvausta niin hyvin usean päivän elatuksesta kuin hänen muusta vaivastaan. Tarjosin hänelle ruplaa, mutta hän sangen itsepäisesti kieltäytyi vastaanottamasta. Minä puolestani olin päättänyt olla sitä takaisin ottamatta, jonka vuoksi hän lopulta otti sen vastaan. Laulajalle annoin juomarahaksi 75 kopeekkaa, sillä hänen päivärahansa olin jo aikaisemmin maksanut, Hänkin kieltäytyi sitä vastaanottamasta, jos kohta ei niin uutterasti kuin hänen vanha äitinsä. Eräs laulajan veljistä, joka oli seppä, oli antanut minulle muutamia sepänrunoja, joista yksi esim. kertoi, miten Ilmarinen opetti ensimäisen sepän juottamaan kiinni rautaa. Viimemainittu oli näet pajassaan takonut kirveitä ja kauvan turhaan koettanut juottaa kiinni kirveensilmää. Ilmarinen kulki sattumalta lähistössä ja kuuli hänen palkeidensa puhkuvan. Hän tuli ovelle ja kysyi: "Kuinka monta kirvestä olet jo tänään saanut valmiiksi?" Seppä, ollen vielä suuttuneempi huomatessaan, että muutkin tiesivät hänen epäonnistuneista kokeistaan, vastasi: "Kymmenettä paraikaa valmistan." Ilmarinen kääntyi pois, mutta sanoi mennessään sepälle pari valaisevaa sanaa. Hän virkkoi: "Eipä edes sellaisillakaan sepillä ole tähän aikaan päivästä yhdeksää kirvestä valmiina, jotka, kuumennettuaan rautaansa hiiloksessa, viskaavat siihen hietaa." Seppä meni heti etsimään hietaa, heitti sitä kiehuvalle raudalle, ja hänen suureksi ilokseen se heti meni umpeen. Siitä tämä sepänkeksintö. Näemme siis, kuinka sellaisetkin keksinnöt, jotka jokainen seppä tätä nykyä tuntee ja joita sen tähden pidetään vähäarvoisina, ovat alussa olleet niin tärkeät, että itse jumalat ovat neuvoneet niitä esi-isillemme.
Ken haluaa saada koko runon, voi lukea sen tästä:
Eilän ennen rauta kiehui alla ahjon Ilmarisen, miks' ei siis minulla kiehu, alla ahjoni aseta? Mie olen ollunna opissa, 5 seissyt seppien pajassa seitsemänsatoa vuotta, Viisikymmentä keseä; paaet kasvoit kantapäihin, syli syttä hartioille, 10 kyynärä kyventä päähän, kortteli kovaa nokea. Nuin on ennen seppä lauloi, kuivakulkku kuikutteli armaan astuissa pajahan, 15 Itse seppä Ilmarisen. Takoja ijän-ikuinen, kysytteli, lausutteli, sanan uksesta saneli, yli kynnyksen kysyvi: 20 "Joko on kalu moneski?" Seppä vastai viekkahasti: "Jop' on kalu kymmenes." Itse seppä Ilmarinen sanan uksesta sanovi: 25 "Eipä niillä'än sepillä liene kalu kymmenes, jotka tunkevat tulehen, rauan kourille koville, hietaa heittävät sekahan." 30 Tuosta otti opiksensa, seppä neuvoksi osasi, tunki rautansa tulehen, heitti hietoa sekahan, niin on keitti kirvehensä, 35 vasaransa valmisteli.
Tästä sekä muutamista muista runoista, jotka seppä Kainulainen saneli minulle, tarjosin hänelle lähtiessäni 20 kopeekkaa. Hän oli tähän erittäin tyytyväinen ja katsoi maksua hyvin hyväksi, jonka saatoin päättää hänen sanoistaan: "Virsiä tästälähin pitää alottaa takomaan." Kysyin luuliko hän voivansa saada kokoon kunnollisen runon. Hän vastasi:
Eilän ennen nuit' on tehty, Laulettuna lasten luona, päivät pitkät paimenessa, illat kultaiset kujissa.
Juuri lähtiessäni täältä vanha emäntä tuli rupla kädessään ja ilmoitti, ettei hän saattanut sitä pitää. Tarvitseehan teidän, ennenkuin pääsette takaisin vanhempienne luo, ostaa melkoisesti jalkineita, kuinka minä saattaisin ottaa vastaan rahoja Teiltä. Pyysin häntä luopumaan mainitsemastaan huolesta jalkineiden suhteen ja virkoin, että minulla siihen tarpeeseen vielä oli jäljellä rahoja. Näin erosin tästä hauskasta paikasta. Muori lateli minulle siunauksia koko matkani varaksi ja toivoi että kerran vahingoittumattomana saisin jälleen nähdä kotiseutuni. — Olen hieman laveasti kertonut olostani Kainulaisen luona, en sattumalta, vaan siinä tarkoituksessa, että lukijalle antaisin jonkunmoisen kuvan Karjalan rahvaan elämästä. Valitsin kuvaukseni esineeksi pääasiallisesti tämän paikan, koska täällä oleskelin kauemmin kuin minulla muuten oli tapana, ja koska siis täällä opin oloja paremmin tuntemaan. Karjalaisten vieraanvaraisuudesta saattaisin joka sivulla mainita todistuksia, mutta koska se aiheuttaisi yksitoikkoisuutta, olen pikemmin jättänyt sen tekemättä, kuin että ikävystyttäisin lukijaa, jota seikkaa en aina ole voinut välttää. Useita karjalaisia emäntiä tapaa, joiden omatunto ei salli ottaa maksua ruuasta. Etenkin metsäkylissä sellaisia tapaa. Maantien varsilla ollaan hieman tottuneempia ottamaan maksua, vaikka sielläkin, kysyessäni, mitä ruoka maksoi, vastaus tavallisesti kuului: "On tuota ruokaa maksottakin vieraille annettuna." Ja kun sitten toistamiseen halusin, että he määräisivät maksun, he sanoivat tavallisesti: "Jos teillä nyt sattuu olemaan joku ropo antaa lapsille." Samanlaista hyväntahtoisuutta ja auttavaisuutta, joka ei kysynyt omaa etua, koin joskus kulkiessani kaidanpuoleisten salmien ja järvien yli, jolloin soutajat eivät tahtoneet ottaa maksua vaivastaan. Ellei rahvas, kuten moni lausui, olisi tietänyt, etten omalla kustannuksellani tehnyt tätä jalkamatkaa ja etten omasta kukkarostani maksanut rahoja, niin en varmaankaan missään olisi saanut heitä ottamaan maksua. — 13:ntena päivänä läksin Humuvaarasta. Ilman sanottavaa keskeytystä saavuin illalla Puhoksen maatilalle, jonka nykyinen omistaja on maisteri Fabritius. Yön kuten myös seuraavan päivän olin täällä, ja minulla oli siis tilaisuus lähemmin katsella näitä seutuja. Tällä maatilalla on mitä kaunein asema Pyhäjärven ja Oriveden välillä, jotka täällä yhdistää Puhoksen virta; tämän varrelle on rakennettu hyvä saha. Orivedessä on Puhoksen kohdalla runsaasti pieniä saaria, joissa melkein kaikissa kasvaa lehtimetsää ja jotka tarjoavat katsojalle mitä ihanimman näyn. Orivedellä näin myös muutamia purjeveneitä, ollen tämäkin minulle uusi kokemus Karjalassa. Pyhäjärvi, joka on toisella puolella, ei tarjoa samaa miellyttävää näkyä. Maatilan nykyinen omistaja puuhaili innokkaasti paikan kauneuden lisäämistä, mikäli tämä saattoi tapahtua taiteen avulla. Muutamat hänen viime vuosina puutarhaan istuttamansa omenapuut antoivat runsaita toiveita pikaisesta hedelmäntuotannosta. Eipä ilmanalakaan taida olla niin vallan epäsuotuisaa tässä suhteessa, sillä on esimerkkejä siitä, että Suomen pohjoisemmissakin osissa omenapuut joskus ovat kantaneet hedelmiä. Sahalaitos on hyvän vedensaannin vuoksi paremmanpuolisia. Sangen terveellinen se on lähiseudun rahvaalle, kuten sellaiset laitokset aina ovat. Sen kautta rahvas oppii panemaan arvoa metsäänsä paremmin kuin minkään muun ohjauksen avulla. Talonpoika, jolla on tilaisuus vaihtaa tukkinsa selvään rahaan, pitää aina huolta siitä, ettei tämä rahalähde tulevaisuudessa häneltä kuivu. Se taaskin, jolla ei ole tätä tilaisuutta, ei pidä metsää minkään arvoisena eikä tunne, huolimatta kaikista ohjeista ja säännöistä, metsänhoitoa, sillä hän pitää niitä kaikkia pelkkänä loruna ja tyhjänä puheena, eikä usko metsänsä kelpaavan muuksi kuin kaskeksi polttaa. Näin on rahvas Hirvensalmessa, Mikkelissä ja useilla toisilla seuduilla tehnyt. Näiden seutujen talonpojan täytyy monen peninkulman päästä hankkia itselleen kelvollisia hirsiä; jopa muutamat hankkivat polttopuunsakkin ulompaa. Sellaisilla seuduilla taas, missä jollakin lailla voi ansaita metsällään, talonpoikain näkee vuosittain myyvän melkoisesti metsäänsä, ja kuitenkin se on parempi kuin edellisten. Muutamilta Puhoksen lähellä asuvilta talonpojilta, jotka äsken olivat vieneet tukkilauttansa sahalle, kysyin kuinka suuren summan arvon he tänä vuonna olivat voineet myydä metsäänsä. Kuulin ihmetellen heidän saaneen tukeistaan noin 80 ruplaa ja kysyin edelleen: "Montako vuotta luulette metsäänne riittävän, kun vuosittain sitä näin karsitte?" He eivät pelänneet mitään pikaista loppua. "Hakkaamme tulevana vuonna", he vastasivat, "toisesta paikasta ja samoin seuraavina vuosina, kunnes tukit ovat taas ehtineet kasvaa siinä paikassa, mistä niitä otimme tänä vuonna, ja sitten menettelemme taas samassa järjestyksessä." — Puhoksesta ajoin komissiooni-maanmittari Telénin seurassa "Lepolahti" nimiselle maatilalle, jonka omistaja on hänen veljensä. Jotenkin lähellä Puhosta olevalta korkealta mäeltä, jonka yli kuljimme, oli mitä kaunein näköala Orivedelle. Jos olisin ollut maisemamaalaaja, olisin arvelematta kernaasti noussut kääseistä ja kuvannut tämän ihanan näyn paperille, mutta koska minulla ei tätä lahjaa ollut, ajoin yhä eteenpäin. Lepolahden maatilalla vietin monta hauskaa päivää. Vihdoin läksin sieltä 17:ntenä päivänä ja kuljin muutamia neljännespeninkulmia takaisinpäin samaa tietä, jota Puhoksesta olin tullut, Niinikummulle, tavatakseni vanhaa talonpoikaa Makkoista, joka oli seudun kuuluisin "loihtija". Kotvan aikaa sateen jälkeen, joka tiellä oli yllättänyt minut, tulin Niinikummulle, ollen kahden vaiheilla, pitikö minun ensin poiketa Makkoiselle vai erääseen herraskartanoon, joka oli vallan lähellä Makkoisen tilaa. Valitsin edellisen ajatellen, että hän mieluummin ilmaisisi minulle tietonsa, kun piti minua omaan säätyynsä kuuluvana, kuin jos herraskartanosta tullen olisin poikennut hänen luoksensa. Ukko, jolla oli valkea pitkä parta, näytti minusta aika oudolta, ollen vähän todellisen noidan näköinen. Tervehdittyäni häntä ja puhuttuani muutaman sanan, huomasin hänen vieressään hänen käyrän nuuskasarvensa, josta päätin, että hän oli tottunut nuuskaaja. Otin siis esille nuuskarasiani ja tarjosin hänelle näpillisen nuuskaa. Ehkä epäillen että tässä piili jokin taika, ei ukko mitenkään suostunut ottamaan tarjoamaani, ennenkuin itse ensin olin ottanut ensimäisen hyppysellisen. Sitten hän rupesi enemmän luottamaan nuuskarasiaani ja minuun itseeni ja kertoi kaikennäköistä ihmeparannuksistaan. Paras hänen mielestään oli se, jota hän kauan aikaa sitten oli käyttänyt erään Vaasan kauppiaan vaimoa varten. Makkoinen oli näet ollut käymässä tässä kaupungissa ja oli asunut erään kauppiaan luona. Tämän rouva sairasti vaikean-puolista tautia, josta ei yksikään kaupungin lääkäreistä ollut voinut häntä pelastaa. Makkoinen, joka oli kuullut puhuttavan tästä, sanoo kauppamiehelle: "Mihin kelpaavat teidän monet lääkärit, he eivät monessa kuukaudessa kaikki yhdessä voi parantaa kipeätä ihmisparkaa, jonka karjalainen talonpoika, jos suvaitsette, on tekevä terveeksi lyhyessä ajassa." Kauppias oli heti kaikin tavoin pyytänyt Makkoista käyttämään parannuskeinoaan ja oli kysynyt, tarvitsiko hän sitä varten apteekista jotakin, joka heti oli hankittava. "Kourallinen suoloja", vastasi Makkoinen, "on kaikki, mitä tarvitsen." Sen sanottuaan hän meni vajaan, ollakseen häiritsemättä, kuten hän itse sanoi, luki suoloihin loihtunsa ja käski antamaan ne rouvalle juoda veden seassa. Tämä tapahtui, ja seuraus oli se, että rouva heti tunsi itsensä paremmaksi ja ennen pitkää oli vallan terve. Lääkärit olivat sitten hyvin uutterasti koettaneet saada tietää hänen parannuskeinonsa, mutta hän ei ilmaissut heille salaisuuttaan. Jätän laveammin kertomatta, miten kauppias sekä tällä kertaa, että Makkoisen sen jälkeen käydessä Vaasassa, kohteli häntä niin hyvin kuin suinkin saattaa ajatella. Nyt kuului olevan jo kaksitoista vuotta kulunut siitä, ja Makkoinen pyysi minua hakemaan samaa kauppiasta; hän selitti minulle kadun ja kulman, missä hän muka asui, eikä epäillyt, ettei minut mitä paraiten otettaisi vastaan, jos toisin terveisiä vanhalta Makkoiselta Karjalasta. — — Tällaisiin juttuihin, joita usein kuulee suomalaisten viisaiden kertovan, saattaa olla kolmenlainen syy. 1. Joku tekee heistä pilaa, tekeytyy sairaaksi ja antaa loihtijan parantaa itsensä, jolloin parannuskeino tavallisesti onnistuu ja vahvistaa loihtijassa sitä vakaumusta, että tämä on hänen voimakkaiden sanojensa vaikutusta. 2. Joku todella sairas vetoaa loihtijan apuun ja paranee, josta voisi mainita useita esimerkkejä. Tämä kuuluisi uskomattomalta, ellei tiedettäisi, miten potilaan mielikuvitus voi vaikuttaa taudin lakkaamiseen. Muuan vallassäätyläinen Karjalassa kertoi, kuinka loihtija oli onnellisesti parantanut hänen silmänsä. Häntä olivat kipeät silmät kauan vaivanneet, liekkö hänellä ollut kaihi vai muu silmätauti, sitä en nyt muista. Pitäen luonnollisestikkin tarkkaa huolta näkönsä säilyttämisestä, joka jo siihen määrään oli heikontunut, ettei hän voinut lukea kirjaa, hän oli käynyt Kuopion lääkäreissä, jotka eivät olleet voineet antaa hänelle vähintäkään toivoa, vaan olivat selittäneet, että hän välttämättömästi ennen pitkää oli menettävä senkin vähäisen silmien valon, joka hänellä oli vielä jäljellä. Saatuaan tämän ankaran lausunnon hän oli lähtenyt Savonlinnaan ja kysynyt neuvoa sikäläiseltä lääkäriltä, joka oli vahvistanut edellisten lausunnon. Palattuaan kotia nämä synkät toiveet muassaan, hän oli tavannut loihtijan, joka oli vakuuttanut, että hän oli parantuva yhdessä ainoassa yössä. Kuitenkin jo hylättynä kohtalonsa nojaan oli hän ajatellut: "Jos minun kuitenkin välttämättömästi täytyy menettää näköni niin voi olla yhdentekevää, jos se tapahtuu viikkoa aikaisemmin tämän loihtijan toimesta." Hän alistui siis tämän parannusyrityksiin. Illalla hänen maata pannessaan oli loihtija sitonut hänen silmilleen jonkunlaista haudetta, jolle hän ensin oli lukenut loihtulukunsa. Sairaan täytyi sitä ennen sulkea silmäluomet ja nimenomaan luvata olla avaamatta niitä ennenkuin loihtija tuli hänen luokseen, joka oli tapahtuva seuraavana aamuna noin keho 3:n aikaan. Jos hän sillävälin vähänkin aukaisisi silmiään, oli loihtija vakuuttanut, että hän heti paikalla tulisi umpisokeaksi, ja ettei häntä koskaan senjälkeen voisi parantaa. Potilas lupaa järkähtämättä noudattaa tätä määräystä ja odottaa, vähääkään liikuttamatta silmiään, levottomasti aamua. Vihdoin tuli sovittu aika, ja loihtija astuu sisälle, mutisee ensin muutamia loihturunoja ja menee sitten sairaan luo. Sitten hän ottaa pois siteen, pesee silmäluomet ja käskee potilaan avata silmänsä. Parasta kaikesta oli, että tämä heti oli nähnyt sangen hyvin, ja vielä tänä päivänä hänellä on hyvä näkö. Ei oltu saatu tietää, mistä se puuro oli tehty, jolla hänen silmiään oli haudottu. Sillä oli ollut inhoittavan löyhkäävä haju, sen hän vaan tiesi. Useita sellaisia parannustapauksia voisin mainita, jotka täten vakaannuttavat loihtijan maineen ja vetävät hänen luokseen apua tarvitsevia. — Vielä on 3:s syy rahvaan kummallisiin kertomuksiin loihtijoista, nimittäin se, että nämä itse keksivät ja luulottelevat kansalle kaikennäköistä, vetääkseen sen huomion suuremmassa määrin puoleensa. Näin saattoi olla äsken mainitun Makkoisenkin parannusjutun laita, sillä kuuluu juuri asiaan, että kertomuksen todistajiksi etsitään kaukaisilla seuduilla asuvia, kuten esim. vaasalaisia, kun loihtija itse asuu Karjalassa, sillä niitä ei kukaan saata niin helposti kuulustella ja siten saada vakaumusta päinvastaisesta asianlaidasta. Mutta palaan Makkoiseen. Kuunneltuani useita hänen kertomuksiaan ja vastineeksi kerrottuani hänelle jotenkin samanlaisia, pyysin häntä lausumaan minulle muutamia loihturunojaan. Hän vastasi ensin vältellen, että hän jo oli suurimmaksi osaksi unhottanut ne, mutta kun toistamiseen olin häntä pyytänyt ja lukenut hänelle muutamia ennen kokoamiani, hän siihen suostui. (Luin hänelle suomalaisia sananlaskuja ja muiden muassa seuraavan: "Paha mies on parratoinen, paha pitkän parran kanssa." Kuultuaan tämän sanoi ukko: "Leikata toki pitäisi minunkin partani.") Hän halusi kuitenkin, vähän koeteltuaan runojaan lausua, muistinsa virkistykseksi kaikkein ensiksi saada muutaman ryypyn viinaa. Hän sanoi vallan mahdottomaksi ilman tätä valmistusta muistaa mitään asiallista. Ostin hänelle nuorelta emännältä viinaa, mutta menetin siten kokonaan pelin. Sillä vaikka vanhus viinaa nautittuaan tuli avomielisemmäksi, oli siitä se epäedullinen vaikutus hänen puheeseensa, joka jo luonnostaan oli hieman epäselvää, että se tuli vielä paljo sekavammaksi. Suurimmalla vaikeudella voin erottaa sanat toisistaan, ja jos erotinkin ne, ei ukko koskaan malttanut levätä sen vertaa, että olisin ehtinyt kirjoittaa ne muistiin. Juuri kun minun piti kirjoittaa jotakin riviä, oli hän jo ehtinyt runon toisiin osiin, niin ettei tästä voinut tulla mitään yhtenäistä. Ainoat, mitkä voin panna kirjaan, olivat muutamat mytologiset nimet ja paikat, jotka hänen sanellessaan runoja painuivat mieleeni, ja jotka kirjoitin muistiin. Näin ollen olisin kauempaa viipymättä lähtenyt pois täältä, ellei minulle olisi kerrottu, että pitäjän räätäliä Kinnusta odotettiin tänne samana iltana. Paitsi että sellaiset miehet usein osaavat lauluja ja runoja, joiden oppimiseen heillä on parempi tilaisuus kuin muilla, ollessaan työssä pitäjällä, tai jotka he itse joutohetkillään sepittävät, olin tästä Kinnusesta erityisesti kuullut, että hän asiasta tiesi jotakin. Päätin siis jäädä tänne yöksi. Kinnunen tulikin eikä edes kieltäytynyt ilmaisemasta minulle mitä tiesi. Oli vaan vahinko, ettei hän tietänyt niin paljoa kuin olin odottanut. Sadut huvittivat häntä enemmän, ja niitä hän lupasi huvikseni kertoella vaikka kolme päivää läpeensä, kuten hän itse mainitsi. Minun ei kuitenkaan tehnyt mieli, kestitä häntä viinalla, kolmea päivää; huomasin näet että tämä oli välttämätön korvaus hänen vaivoistaan. Tämän vuoksi olisin seuraavana aamuna lähtenyt matkaan, ellei jatkuva sade olisi pidätellyt minua melkein iltaan saakka. Kuuntelin siis sen päivän Kinnusen satuja, ja suurella mielihyvällä (en saata sitä kieltää). Itse sadut tosin usein herättivät jotenkin vähäisen mielenkiintoa, mutta kertojan suuri taito lystillisesti esittää ne korvasi täydelleen niiden puutteellisuuden. Kinnusen luontainen taipumus sekä käsienliikkeillä että puheellaan matkimaan asiaa tai esinettä sekä tekemään se ilmieläväksi ja havainnolliseksi, olisi varmaankin koristanut teatteria paremmin kuin monen muun taito, joka on antautunut tähän ammattiin, Kinnusella vaan olisi pitänyt olla lasinen kuiskuttaja jotenkin kannunvetoisen pullon näköä, jotta hän joskus olisi saanut turvautua sen neuvoihin.
Ennenkuin lähden Niinikummun talosta, tulee minun mainita eräs seikka, jota ehkä olisi paras olla mainitsematta. Kohta tultuani Makkoiselle tuli tänne eräs vanha mamselli edellä mainitusta herrastalosta. En tiedä tuliko hän sattumalta vai oliko Makkoisen väkeä, joka helposti oli saattanut ruveta minua epäilemään, ollut häntä noutamassa. Hän teki minulle kaikenlaisia kysymyksiä, muiden muassa osasinko ruotsia, jota kuitenkin juuri puhuin hänen kanssaan, ja sitten, osasinko saksaa, joihin molempiin kysymyksiin vastasin myöntävästi, lisäten kuitenkin saksankielen taitoon nähden, että osasin sitä sen verran kuin kotimaassa oli ollut tilaisuutta sitä oppia, kun en ollut voinut matkustella Saksassa. En tiedä, oliko hän jossakin suhteessa voinut väärinkäsittää vastaustani, vai miksi hän minulta mitään enempää kysymättä taas meni tiehensä. Olin odottanut, että hän ensiksi olisi kysynyt, kuka olin, mutta sen hän kokonaan unhotti. Kysyin hänen mentyänsä, kuka hän oli, ja sain tietää, että hän oli kartanon herran sisar. Hetken kuluttua joku talon väestä, joka oli käynyt herraskartanossa, sanoi, että minua haluttiin nähdä siellä. Meninkin sinne ja tapasin siellä taas mainitun naisen. Herrakin itse tuli kohta jäljestä sivuovesta saliin ja teki minulle muutamia kysymyksiä, joihin vastasin. Pyytämättä minua edes istumaan hän taas katosi kiireisesti. Odotin hetken, sillä tahdoin ainakin sanoa hyvästi herralle, mutta häntä ei kuulunut, jonka vuoksi taas menin Makkoisen taloon, jossa minua kohdeltiin erittäin hyvin ja vieraanvaraisesti. Sittemmin sain kuulla, ettei tällä herralla, omasta mielestään pahaksi onneksi, ollut väkeänsä saapuvilla, jotta olisi voinut vangituttaa minut. Mutta miksi hän ei tehnyt sitä seuraavana päivänä, koska hän kuitenkin varmasti tiesi, että yhä olin hänen naapurinsa luona? Tämä epäedullinen poikkeus karjalaisesta vieraanvaraisuudesta johtui, kuten lukija helposti huomaa, väärinkäsityksestä. Ja sen sijaan, että ihmettelisin tätä, pidän pikemmin omituisena, etten koko matkaltani voi mainita ainoatakaan toista esimerkkiä sellaisesta poikkeuksesta.
18:ntena päivänä tulin Kiteen pappilaan, jossa kirkkoherransijaisen Steniuksen luona olin kaksi vuorokautta. Jaaman kylässä asuvan Pentti Hirvosen luona, jolla, ollen itse kirjoitustaitoinen, muutamien talonpoikien vakuutuksien mukaan oli koko joukko kirjoitettuja runoja, en voinut käydä, koska Jaaman kylä oli jotenkin syrjässä tieltäni. Menin sen sijaan tapaamaan Olli Halttusta Ruppovaaraan, joka ei ollut niin syrjässä. Tultuani Ruppovaaraan, tapasin ensin mainitun Halttusen serkun, jolla oli kylän paras tila. Hän otti minut sangen kohteliaasti vastaan, pyysi minua käymään sisälle ja lupasi lähettää noutamaan Ollia. Oltuani täällä hetken, tuleekin Olli, joka täällä yleisesti on tunnettu "maisterin" nimellä, minkä hän luultavasti on saanut siitä, että osaa kirjoittaa jotenkin selvää käsialaa. Käännyin hänen puoleensa ja kysyin, osasiko hän paljon runoja, johon hän vastasi myöntävästi, mutta kohta senjälkeen hän viittasi isäntää tulemaan kanssaan ulos. Siellä hän luultavasti tuumi ja punniskeli toisen kanssa, oliko hyvä ilmaista niitä. Sillä suomalaisista runolaulajista ei vielä ole se pelko kadonnut, että heidän runonsa mahdollisesti ovat sitä laatua, että he niistä joutuvat edesvastuuseen. Tällaiseksi olen asianlaidan melkein kaikkialla huomannut. Vähitellen ja huomiota herättämättä he koettavat saada varmuutta siitä, että asianlaita on päinvastainen. Niin esim., kun ennen keräämistäni loihturunoista olen lausunut jonkun voimakkaamman manauksen pahaa vastaan, on minulta monta kertaa kysytty, mistä olen saanut nämä runot. Helposti huomaa, minnepäin kysymys kallistuu, ja sen vuoksi olen tällöin aina sanonut unhottaneeni sen henkilönnimen, joka on ne minulle antanut. — Kotvasen kuluttua Olli taas tuli sisään ja aikoi ruveta lausumaan runojansa, mutta "maisterin" kävi, kuten monen muun, ettei oikein tahtonut päästä alkuun. Hänen muistinsa helpottamiseksi en pitänyt tehottomana hänen muistielintensä voitelemista viinaryypyllä, ja siinä onnistuinkin paremmin kuin Makkoisen suhteen. Viipyessäni tässä talossa, isäntä näytti minulle kirjastonsa, joka talonpojan kirjastoksi oli sangen hyvä. Paitsi lukuisia hartauskirjoja oli siinä myös "Eläinten tautikirja" Gananderilta sekä muutamia Juteinin kirjoitelmia. 21:ntenä päivänä läksin täältä Potoskavaaraan, josta minulla myös oli tiedossa runonlaulaja Juhana Kattilus. Kuljettuani maitse neljännespeninkulman matkan tulin pitkälle ja kaidalle, Kiteen järveen pistävälle niemelle, jolla oli muutamia taloja. Täältä minun piti saada soutaja lahden poikki, jonka toisella puolella Potoskavaara oli jonkun matkan päässä rannasta kohoavalla ylängöllä. Toisella rannalla minulle tapahtui se onnettomuus, että pyssyni, jonka olin asettanut puuta vasten pystyyn, auttaessani soutajaa veneen vedossa rannalle, kaatui kiveä vastaan, ja haulit valuivat siitä ulos. Lohdutin itseäni niin hyvin kuin voin tämän onnettomuuden suhteen ja kuljin miehen opastusta seuraten ylös kylään. Vaikkei hänen puheensa mukaan olisi pitänyt olla enempää kuin näpeä neljännespeninkulma Kattiluksen tilalle, astuin vähintäin yli puolen peninkulman, monta mutkaa kun sain tehdä, sillä ei edes rannasta johtanut mitään polkua, jota olisi voinut seurata. Tapasin sitten niityllä lähellä erästä taloa tyttöjä, jotka pesivät vaatteita. Kysyin, oliko talo Kattiluksen, mutta siihen he vastasivat kieltävästi ja neuvoivat minua muuten taloon, josta voin saada opastusta Kattiluksen luo. Sisällä tapasin miehen, joka osotti minulle polun. Kuljettuani sitä saavuin viimein etsimääni taloon. Emäntä otti minut hyvin vastaan, ja koska oli päivällisaika, hän laittoi minulle päivällistä, ilman että minun edes tarvitsi pyytää ruokaa. Vanhin poika, Juhana, oli paraikaa kalassa ja tuli vasta iltapäivällä kotia. Ollenkaan estelemättä hän antoi minulle runot tai oikeammin laulut, mitä osasi. Tämä Juhana oli merkillinen mies siitä, että hän vähemmässä kuin puolessa vuodessa oli ilman kenenkään johtoa oppinut kirjoittamaan jotenkin selvää käsialaa. Hän oli edellisenä talvena ollut potilaana ja silloin ajanvietteeksi harjoitellut kirjoittamista. Nyt hän jo kirjoitti aika hyvin ja, mikä harvinaisempaa on talonpoikaiskirjoittajissa, kirjoitti sanat oikein raamatunkielen mukaisesti. Talon tytär, tämän Juhanan sisar, innostui niin lukemaan Topeliuksen runoja ja muutamia muita suomalaisia kirjoja, joita minulla oli mukanani, että kokonaan oli unhottaa häät, joihin hänen illalla piti lähteä. Olisin muuten vielä samana päivänä lähtenyt täältä, elleivät seuraavana päivänä vietettävät naapurin pojan häät olisi houkutelleet minua jäämään. Hänen valittu kaunokaisensa oli toisesta kylästä, jonne häävieraat jo päivää ennen olivat lähteneet. Minä puolestani pidin parempana viettää häitä ainoastaan jälkimäisessä paikassa. Odotin siis Kattauksella seuraavan päivän iltaan saakka, jolloin Juhana Kattiluksen seurassa, joka niinikään oli jäänyt kotia, läksin yli puolen neljännespeninkulman päässä olevaan häätaloon. Jos kohta olin kuokkavieras, otti talonväki minut sangen hyvin vastaan, etenkin huilu teki minut vielä enemmän tervetulleeksi. Kotvan aikaa odotettuani ja pantuani odotusaikana muutamilta tänne kokoontuneilta miehiltä runoja kirjaani, saapui morsiuspari useiden muiden seurassa morsiamen kodista. Heitä tervehdittiin muutamilla pyssynlaukauksilla; minullakin oli haulipyssyni mukana. Lisäksi heille tulijaisiksi tarjottiin viinaa, jota isäntä kantoi heille jo pihalle vastaan; emäntä taas (tai joku joka häntä edusti) vastaanotti heidät olutkannu kädessä. Puhemies, joka johti jonoa, sai vasta useiden menojen jälkeen viedä seurueen sisälle. Hänen tervehdittyänsä kysyttiin, kuten Karjalassa ja Savossa on tavallista: "Mitä vieraalle kuuluu?", johon hän myös tavallisuuden mukaan vastasi: "Rauhassa vaan ollaan kaikki." Sitten häneltä kysyttiin, kuka hän oli, mistä kotoisin ja millä asioilla liikkuva. Tähän hän vastasi kuvalauseilla. Tehtävästään hän esim. kertoi löytäneensä ja ottaneensa kiinni kookkaan kotkan, joka oli riehunut hänen kananpesässään; kana ei ollut luopunut kotkasta, vaikka olisi voinut vapautua sen kynsistä. Oli luultu sitä lumotuksi ja koska kerta oli saatu kotka kiinni, niin tahdottiin urkkia selville, mistä se oli kotoisin, ja kun se nyt oli lentänyt tänne, arveltiin sen mahdollisesti olevan kotoperin täältä, ja se tahdottiin nyt tietää. Isäntä, joka kysymykset teki, sanoi, ettei hän voinut ruveta pitempiin puheisiin heidän kanssansa, elleivät he näyttäneet passiansa, niin että tiesi, olivatko rehellistä väkeä. Puhemies vastasi siihen olevansa yhtä halukas kuin velvollinenkin, mutta sanoi ensin tahtovansa istua, väsynyt kun oli pitkästä matkastaan. Pyydettiin siis heitä kaikkia istumaan pöytään, jolle jo aikaisemmin oli ruuat valmiiksi kannettu. Morsian "kaason" ja "rytkän" kanssa istui pöydän takana sulhasen vieressä, jonka viereen myös "kosiomies" asettui. Molemmin puolin tätä ryhmää istuivat äsken vihityn parin lähimmät sukulaiset, ja muuten istuttiin, miten vaan oli sattunut. Ensin viina kiersi pöytää ja kosiomiehen ottaessa ruokaryypyn isäntä selitti, ettei hänen tarvinnut antaa muuta passia, koska jo tästä kyllä saattoi nähdä, että he olivat rehellistä väkeä. Kylläpä, ajattelin, ravintoloissamme vilisee kymmenen kertaa rehellisempää väkeä! Tarjotut ruuat eivät olleet eriskummaisesti valmistettuja eivätkä varsin monet. Leipää ja voita, kalaa (tuoretta ja suolattua), rokkaa, piimää ja piiraita — siinä kaikki. Oluthaarikka kierteli jotenkin uutterasti. Kuitenkaan ei mitenkään saata ylistellä oluen hyvyyttä; sitä ei likimainkaan voinut verrata hämäläiseen ja uusmaalaiseen olueeseen; se tuskin oli tavallista kaljaa parempaa. Ensi syömävuorolla morsian ei syönyt mitään, vasta toisella vuorolla hän sen teki. En tiedä mistä tämä tapa on johtunut, ehkäpä siitä, että hän tahtoi osottaa yhtä suurta kohteliaisuutta sekä ensi että toisen pöydän vieraille. Sen hän teki ainoastaan siten, että hän edellisten syödessä, joilla muuten oli etuoikeus istua, oli pelkkänä katsojana, ja jälkimäisten syödessä otti osaa ruokain nautitsemiseen. Sen kautta syntyi jonkunmoinen tasapaino, eikä kummatkaan voineet pitää itseään halveksittuina. Tästä näkee miten talonpojat pulmallisissa tiloissa, jommoinen esim. kysymys arvoluokasta aina on ollut, osaavat käyttäytyä luontevasti. Minulla oli todellinen huvi kuunnella pöytäkeskusteluja. Vaikkei ainoatakaan herrasmiestä, ei pappia eikä nimismiestä ollut läsnä — minua näet pidettiin vertaisena, jota ei tarvinnut haikailla — niin ei täällä tapahtunut mitään, joka olisi loukannut säädyllisyyttä. En nyt, enkä myöhemmin, nähnyt yhtään juopunutta, joka olisi voinut tehdä pahennusta seurassa. Tämä kuuluu uskomattomalta niistä, joilla ei ole ollut tilaisuutta oppia tuntemaan suomalaista rahvasta muualla kuin lähempänä rannikkoa sijaitsevilla seuduilla, missä usein vallassäätyläistenkin läsnäollessa näkee kaikenmoista vallattomuutta harjoitettavan. Mutta ne, jotka ovat matkustelleet Karjalassa tai ainakin muutamissa seuduin Savoa, varmaankin helpommin käsittävät ja myöntävät tämän mahdolliseksi. Sittenkuin ilta-ateria oli ohi ja ruuat korjattu pöydältä, tanssi nuoriso sekä pirtissä että porstuassa ja pihalla. Soittajaa tosin ei ollut, mutta sen sijaan laulettiin. Väliin minä autoin soittamalla huiluani, ja siihen he olivat erittäin tyytyväiset, huomauttaen, ettei heillä koskaan ollut ollut sellaista soittoa häätilaisuuksissaan. Vanhimmat istuivat jutellen keskenään milloin talousasioista, milloin uskonnosta ja kaikenlaisista aineista, jotka heitä huvittivat. Muutamat kertoivat satuja ja hauskoja pilajuttuja, toiset lauloivat lauluja ja runoja, toiset taas ottivat osaa nuorison leikkeihin. Myöhään illalla nuori pari meni morsiussänkyyn, joka oli valmistettu aittaan. Vieraat saattoivat heidät sinne ja otettuaan keiltä jäähyväiset, palasivat huvitteluihinsa. Toiset menivät levolle, mutta monet valvoivat koko yön. Varhain seuraavana aamuna, noin 3:n ja 4:n välillä istuttiin taas pöytään, ja noin 8:n ja 9:n välillä toistamiseen. Morsiamella tai oikeammin nuorella emännällä eli miniällä, oli nyt jonkunmoinen alkajaistoimitus, se nim., että hän tarjosi viinaa ja olutta kaikille vieraille, joiden hänen omasta kädestään tuli ottaa lasi. Sen jälkeen hän jakoi lahjoja appivanhemmilleen, langoilleen ja kälyilleen, lähemmille sukulaisilleen sekä kosiomiehelle, kaasolle ja rytkälle. Niinä oli paitoja, kintaita, vöitä, nenäliinoja, sukkia y.m. Kuului asiaan, että hänen itse piti pukea anopille aiottu paita tämän ylle, mutta — se huomattakoon — muiden vaatteiden päälle. Anoppi oli sitten jonkun aikaa tässä paidassa, ja se näytti hyvin hullunkuriselta; vieras ei olisi voinut luulla muuta, kuin että hän paitasillaan vietti poikansa häitä. Saman kunnian nuori emäntä osotti kosiomiehellekin. Sitten alkoi täkäläisissä häissä esiintyvä tapa, nimittäin rahojen kokoaminen morsiamelle. Oli niitä, jotka antoivat 75 kopeekkaa, toisia jotka antoivat 50; väliin määrä oli 20 kopeekkaa. Monet antoivat ruplan ja enemmänkin. Kun nämä rahat oli koottu sekä lisäksi vähän pitäjän köyhille, pantiin toimeen morsiamen hyväksi toinen keräys. Se tehtiin "kirkko-avisionin" nimellä. Jokaisen, joka tahtoi lunastaa kirkon, tuli panna pöydälle joku kolikko tai myös, jos niin tahtoi, setelirahaa. Viimeksi antanut sai omakseen kirkon, kunnes joku taas hänen jälkeensä pani kolikkonsa. Särjin itselleni noin ruplan verran pieniä rahoja ja lunastin ainakin 50 kertaa kirkon Hämeeseen, mutta oli aina niitä, jotka myöhemmin lunastivat kirkon sille kylälle tai talolle, josta olivat kotoisin. Tätä kilpailua kesti kauan ja se tuotti morsiamelle paljon rahaa. Edellinen ja tämä jälkimäinen keräys tuottivat yhteensä vähän päälle 40 pankkoruplaa. Sitten nuori emäntä rupesi ottamaan osaa talousaskareihin, auttoi päivällispöydän kattamisessa ja ruokien korjaamisessa aterian jälkeen sekä muissakin tehtävissä. Kaduin sittemmin, etten ollut käynyt morsiamenkin kodissa näkemässä, miten häitä siellä vietettiin. Tosin Kattilus minulle siitä kertoi, mutta kysymällä ei kuitenkaan koskaan asiasta saa samaa käsitystä, kuin milloin omin silmin sen näkee. Sulhasen tullessa sinne seurueensa kanssa kuului sielläkin olleen jotenkin samoja juhlamenoja kuin ne, joilla äsken kerroin hääjoukkoa vastaanotetun morsiusparin sekä muun seurueen saapuessa sulhasen kotiin. Kosiomies silloin tavallisesti, niin kerrottin, tekaisee itselleen nimen ja asian, sanoen jotenkin tähän tai tämänkaltaiseen tapaan, että hän esim. on Ananias suuren poika (raamatussa esiintyvä nimi), että hänen herrallansa on hyvällä ja kauniilla paikalla ihana yrttitarha, missä kaikki muut puut, paitsi zittimpuuta (raamatullinen nimi) hyvin menestyvät, että hän nyt täydennyksen vuoksi halusi istuttaa tämänkin puun ja että hän oli lähettänyt palvelijansa etsimään jotakin sen tainta. He olivat kuulleet, että täällä (morsiamen isän talossa) piti olla tuollainen puu ja olivat senvuoksi tulleet tänne, toivoen saavansa siitä jonkun vesan, itse runkoa eivät aikoneet mitenkään vahingoittaa. He vakuuttivat samalla, että tämä vesa sen hoidon alaisena, joka heidän herransa puolelta alati tuli tämän yrttitarhan osaksi, oli hyvin viihtyvä ja ennen pitkää kantava hedelmiä. Kerrottiin senjälkeen meneteltävän samoin kuin sulhasen kodissa, lukuunottamatta että, kun hääjoukko lähtee sieltä, kosiomies kysyy, ovatko morsiamen isä ja äiti elossa ja sen jälkeen, mitä he tahtovat antaa omaisuudestaan poislähtevälle tyttärelleen. Muutamat antavat silloin lehmän, lampaan, tai jonkun vaatekappaleen; mutta välttämättömästi tulee tällöin aina luvata tyttärelle viikate, sirppi ja kassara.
Vielä tänä päivänä näkee Karjalassa joskus muutamia muita tapoja esiintyvän häissä. Ne ovat kuitenkin erilaiset eri pitäjissä, eikä niitä siis voi koota yksien ainoiden häämenojen kuvaukseen. Sillä on aina oleva vaikeaa ratkaista, ovatko nämä eri juhlamenot ennen muinoin yleisesti olleet käytännössä häissä. Monet temput, jotka vielä ovat käytännössä, lienevät ikivanhat, mutta toiset johtunevat taas uudemmilta ajoilta. Olisi suotavaa, että joku, jolla olisi tilaisuus itse olla läsnä useissa suomalaisissa häissä, pitäisi silmällä niissä esiintyviä tapoja ja vertaisi niitä keskenään. Helpommin kuin mitä millään muulla keinoin on mahdollista, saataisiin täten selville mikä niissä on muinaisaikaista, ja valmistettaisiin tietä täydellisempään tietoon itse häistä sekä jossakin määrin muista niistä riippuvista seikoista. Toivoen asiantuntevien vastedes antavan lisätietoja, luulen olevani velvollinen kuvaamaan muinaissuomalaisten naimatapoja tai oikeammin mainitsemaan niistä muutamia hajanaisia piirteitä. Naimiset olivat tärkeimpiä tapauksia heidän perhe-elämässään. Kosiomiehen täytyi olla kokeneimpia miehiä. Kaikkia seikkailuja, esteitä, vaaroja ja vahinkoja tuli hänen, niin sanoakseni, mennä miekka kädessä vastustamaan. Kaikkea pahaa, minkä kadehtijat, noidat, velhot, tietäjät y.m. loivat hänen ja hänen seurueensa eteen, täytyi hänen osata vastustaa ja torjua. Mutta tämä oli vaan ikäänkuin valmistusta tiellä, sillä toiset ja vaikeammat asianhaarat kohtasivat pian morsiamen vanhempain kodissa. Saavuttuaan tänne onnellisesti, kosiomies lasketteli ylistyspuheita kosijasta, tai kuten joskus näyttää tapahtuneen, viimemainittu teki sen itse. Täällä asetettiin kosijalle useita ehtoja, kokeita, jotka hänen tuli suorittaa, ne kaikki tavattoman vaikeita ja vaarallisia. Tavallista näyttää olleen, että hänen täytyi suostua kolmeen kokeeseen. Nämä eivät useinkaan olleet helpompia ehtoja kuin ne, jotka Akilles määräsi Jasonille, kun tämä kosi kultaista taljaa, Kosijan viimein suoriuduttua kolmannesta eli viimeisestä kokeesta, tapahtuu kuitenkin, että viimeinen häneltä kielletään, jos kohta hän silloin kuitenkin useimmiten saattaa pitää morsianta omanaan. Pitikö kosijan silloin hänestä päällepäätteeksi maksaa jotakin, eli toisin sanoin, myivätkö vanhemmat tyttärensä, on seikka, josta on ollut erimielisyyttä. Muutamat ovat väittäneet, että näin oli asianlaita, mutta en oikeastaan tiedä, minkä nojalla. Vanha runo, joka käännöksenä esiintyy muun muassa Rühs'in teoksessa "Finland och dess innevånare" (Suomi ja sen asukkaat) sivulla 13, muka on aiheena tähän väitökseen. Mutta tarvitsee vaan lukea sen viimeiset säkeet, niin voi tehdä yhtähyvin päinvastaisen johtopäätöksen. Kosija on näet edellä kertonut kaunokaiselleen, mitä on antanut tai oikeammin lahjoittanut hänen vanhemmilleen ja lähimmille sukulaisilleen (saadakseen heidät suostumaan morsianta kosijalle antamaan), jolloin morsian nimen omaan sanoo:
Vähänpäs hyvästä annoit,
Pikkuruisen kaunihista;
En huoli minä sinusta.
Tämän kautta tyttö yhtä selvästi selittää olevan hänen omassa vallassaan, tahtooko hän ottaa vai hylätä kysymyksessä olevan miehen. Hallussani on toinen hämäläinen runo, jossa kerrotaan, että Klaus Kurki, joka monta vuosisataa sitten oli Vesilahdella sijaitsevan Laukon tilan omistajana, tultuaan lemmittynsä vanhempien kotiin oli kysynyt: "Onkos teillä neittä myydä?" Tämäkin antaisi jotakin aihetta edelliseen väitökseen, jos vaan tyytyisi näihin sanoihin, ottamatta huomioon mitä seuraavassa sanotaan:
"Kukas hullu muu kuin piika,
Jos ei hullu, niin on himmi,
Otti kihlat, anto kättä."
Tästä päättäen täytyy siis tunnustaa, että tytöllä oli toiminnan vapaus. Samalla tavoin voinee toisiakin paikkoja selittää, jotka näyttävät tukevan edellistä käsitystä (esim. Topelius II. 8, I. 23, j.n.e.). Mutta kukapa voinee kieltää, ettei suomalaisillakin joku mahtisana vanhempien puolelta, sekä muinoin että nykyään, saata pakottaa tytärtä vastoin tahtoansakkin valitsemaan tuleva kohtalonsa. Onhan Europan valistuneiden kansojen sivistyneissäkin luokissa tuhansia esimerkkejä samasta kaikkivaltiaasta pakkokäskystä milloin isän, milloin äidin tai muun naittajan puolelta. Sielläkin tapahtuu, että tytär myydään, olkoonpa vaan, ettei käytetä tätä sanaa, mutta itse menettelyä ei voi peittää, vaikka nimikin muutetaan. Kuitenkin näemme, miten itse Väinämöinenkään, vaikka hän oli ylen mahtava, ei tahtonut käyttää valtaansa rajoittaaksensa kaunokaisen vapaata toiminta- ja valintavaltaa. Hän näet kosiessaan Tuuletarta (Tuulikkia) uutterasti anoi hänen suostumustansa, ensin kääntymättä isän tai äidin puoleen, näin jättäen meille arvokkaan esikuvan seurattavaksi. Mutta olkoon tämän asian laita miten tahansa; minä palaan alkuperäiseen kysymykseeni, josta tämä sivuseikka johti minut pois. Saatuaan vanhemmilta suostumuksen, ja usein pelkkä äidin suostumus lienee ollut riittävä, näyttää kosija heille sekä muille läheisimmille sukulaisille, jotka nämät uudet siteet hänelle tuottivat, antaneen muutamia lahjoja. Syystä voitaneen väittää, ettei morsiantakaan näissä tilaisuuksissa unhotettu, sillä muutamat vanhat laulut viittaavat selvästi siihen. Niitä temppuja, jotka nyt mahdollisesti seurasivat, ei tarkoin tunneta. Näyttää siltä, kuin morsian tällöin olisi puettu jollakin erityisellä tavalla. Sillä henkilöllä, joka tämän pukemisen toimitti, on oma suomalainen nimensä "kaaso". Luultavasti silloin myös nuori pari vieraidemniesten läsnäollessa teki jonkunmoisen keskinäisen lupauksen. Sulhanen otti sitten kaunokaisensa rekeen tai hevosen selkään, ja seurue läksi sulhasen kotiin. Kaaso monesti täällä vielä kehotti sulhasta säveästi kohtelemaan valloittamaansa morsianta sekä elämään hänen kanssaan sovussa. — Tämä matka oli taas vaarallinen. Kosiomies ei koskaan tarpeeksi voinut varustautua pahansuopien ja kateellisten vehkeitä vastaan. Tämänpä vuoksi hän todellisissa rukouksissa kääntyi niiden voimakkaimpien jumaluusvoimien puoleen, joiden apua hän luuli tarvitsevansa noita vehkeitä torjuakseen. Heidän saavuttuaan sulhasen kotiin, appivanhemmat ja lähimmät sukulaiset olivat siellä heitä vastassa sekä onnittelivat nuorta paria, etenkin morsianta. Koko tämän juhlallisuuden kuluessa kosiomies ja kaaso lähinnä sulhoa ja morsianta nauttivat suurinta kunnioitusta. Useita kilpailuja näyttää heidän keskenään tapahtuneen, varsinkin sen johdosta, että kumpikin tahtoi omaa puolustettavaansa ylistellä. Ainakin esiintyy sellaisia kilpailuja ja ylistyksiä parissa vanhassa runossa, jotka vielä välistä esitetään Karjalassa. Koska en tunne ennen painettuja runoja, joihin kohta kohdalta voisin vedota äsken antamani kuvauksen tueksi, olen katsonut sopivaksi tähän liittää muutamia, jotka minulla on käsikirjoituksena. Niin esim. kosiomies lukee lähteissään kosijan kanssa matkaan:
Kave eukko luonnotar, kave kultainen korea, kuos mulle kultakangas, valas mulle vaskivaippa, jonka alla yöt lepäjän, 5 päivät päälläni pitelen; jott'ei poika pois tulisi. emon tuoma erkaneisi, eksyisi emon tekemä, hivus himmen lankiaisi. 10 Kave eukko luonnotar, kave kultainen korea! lähes tietä neuvomahan, ratoa ojentamahan, minne neittä naitanehen, 15 morsianta juohetahan. Hako vastahan tulevi, sekin katkaise kaheksi, siitä syrjähän sysäjä, mennä suuren, mennä pienen, 20 kulkea vähäväkisen, mennä pitkän perkelehen. Ukkoni isä ylinen, mies on vanha taivahinen! pistä aita pihlajainen, 25 aita rautainen rapaja, ympäri minun väkeni, kahen puolen kansastani; vitsastele maan maoilla, käännä kyillä, kärmehillä, 30 pää ulos, sisähän häntä, kita kirrin laulamahan, pään puoli päräjämähän etisellä ilmallani, takaisella puolellani, 35 kupe'ella kummallani. Onkos vanhoa väkeä, iankaiken istunutta kanssani kavehtimahan, kerallani keikkumahan, 40 jott'ei poika pois tulisi, emän tuoma erkaneisi, eksyisi emän tekemä, vaimon kannettu katoisi! Sata miestä miekatonta, 45 tuhat miestä miekallista, kateita kaatamahan, vastuksia voittamahan! Kateilta silmä kaiva, noialta nenä repäise, 50 valehelta vatsa viillä, jotta hiiet himmastuisit, perkeletkin peljästyisit, karkuais maan katehet.
Maan jumaluuksia avuksihuudetaan. Kosiomies asettuu itse kellariin tai muuhun kuoppaan ja rukoilee seuraavasti:
Nouse nyt maasta mannun eukko, pellosta peri-isäntä, poian ainoan avuksi, miehen kuulun kumppaniksi, kanssani kavehtimahan, 5 kerahani keikkumahan, etisellä ilmallani, takaisella puolellani, kupeilla kummallani. Ei ne oo vasten itseäni, 10 eikä vasten joukkoa, vaan on vasten vastuksia, vasten vaivoja pahoja. Lähes tuonne sie keralla vetämähän vempeleestä, 15 aisasta avittamahan, luokista lutistamahan.
Kalmaa rukoillaan seuraavalla tavalla. Kosiomiehen täytyy silloin joko torstai-iltana tai sunnuntai-aamuna mennä kalmistoon ja lausua:
Onko vanhoa väkeä, iänkaiken istunutta, jok' on viikon maassa maannut, kauvan lieossa levännyt? Noskaat maasta miekkamiehet, hiekasta hevosväki, pojan ainoan avuksi, miehen kuulun kumppaniksi, kanssani kavehtimahan.
Veden neitoset saavat seuraavan rukouksen osakseen (kosiomiehen tuli sitä lukiessaan asettua kummulle);
Nouse neitonen norosta, hienohelma hettehestä, neito lämmin lähtehestä, muori mustasta muasta, kanssani kavehtimahan, kerallani keikkumahan, etisellä ilmallani, takaisella puolellani, kupehella kummallani, kateita kaatamahan, vastuksia voittamahan, Ei tuo vaston itseäni, eikä vaston joukkojani, vaan on vaston vastuksia, vasten vaivoja pahoja.
Kosiomies lukee edelleen hevosta turvatakseen:
Otan mä Hiiestä hevosen, vuoresta valitun varsan, Hiien ruunan ruskeimman, joll' on rautaset kapiot, tulitukka, rautaharja. 5 Itse seppä Ilmarinen, takoja iänikuinen kesät kengitti hevosta, talvet tallikonkaria, minun kosihin mennäkseni 10 Hiien linnan neitosia, Kakkovuoren orpanoita, jonk' ei kynnet kilpistele ilmankahan iljenneillä, kalmankahan kalliolla. 15 Ukkoni tulinen miekka tyvin tippui taivosesta, päin pilvestä putosi käteheni oikeahan; jonka päivä päästä paistoi 20 kuu västistä välötti, jolla hurttia hutelen, poijes kalmat karkottelen etiseltä ilmaltani, takaselta puoleltani, 25 kupehelta kummaltani.
Täten kuvattuani muinaisaikaisia häämenoja palaan olooni Potoskavaaran talossa. Vieraat hajaantuivat nyt kaikki juhlamenojen päätyttyä ja matkustivat jälleen koteihinsa. Kumppanini Kattilus ja minä jäimme kuitenkin isännän kehoituksesta taloon iltaan ja vielä seuraavaan päiväänkin asti. Oli nyt juhannusaatto, jota täällä, kuten kaikkialla muuallakin Suomessa, vietetään useita juhlamenoja noudattamalla, jos kohta nämä menot ovat erilaiset eri seuduilla. Karjalassa, kuten myös Savossa on tapana silloin polttaa kokkoa, johon toimeen täälläkin illan lähestyessä valmistauduttiin. Vanhoja karheja, hajallisia veneitä y.m. pidettiin hyvin tärkeänä polttoainesten osana. Tämän huomasin siitä, että sellaisia etäämmältä hevosella suorastaan kuljetettiin tänne, vaikka polttopuita kyllä oli likempänä. Tämän johdosta kysyin, oliko arveluni oikea, ja siihen vastattiin myöntäen. Nämä polttoainekset ladottiin nyt läjään päälletysten ja ympärille asetettiin pitkiä kuivia puita, joiden latvat yhdistettiin niin, että koko laitos oli suunnattoman suuren keilan muotoinen. Vähän aikaa auringonlaskun jälkeen sytytettiin tämä korkealle mäelle rakennettu kokko. Jo ennenkuin meidän "kokkomme" oli ehtinyt kohota maasta leimuavilla siivillään, nähtiin toisia sellaisia muualla. Sittemmin rupesi vielä useampia näkymään, sillä melkein joka talolla on oma kokkonsa, jos kohta myös usein kaksi tai useampia taloja, etenkin kun ne eivät sijaitse etäällä toisistaan, yhdistynein voimin rakentaa yhden ainoan kokon. Tämä siellä täällä leimuavien korkeiden tulien näky kiinnitti alussa koko minun huomioni siihen määrään, että tuskin näin mitä muuten tapahtui meidän kokollamme. Näytti siltä kuin taivas kaikkine tähtineen olisi siirtynyt alas maan päälle. Kuitenkin näin, että joukko lapsia ja poikia tanssi sen ympärillä ja että muutamat vanhemmatkin ihmiset ottivat tanssiin osaa. Vanhemmat henkilöt lauloivat runoja ja muutamat huvittelivat itseään ampumalla laukauksia ilmaan. Oli niitäkin, jotka olivat ottaneet mukaansa viinapullon, jaellen täällä sen sisällystä, toiset taas kohentelivat kokkotulta. Täten vietettiin suurin osa tätä yötä. Palatessamme kotia, odotin saavani nähdä muita temppuja, mutta koska ne näyttivät olevan lopussa, ja kun minä sitäpaitsi valvottuani edellisinä öinä olin jotenkin väsynyt, laskeuduin mielelläni vuoteelle, jossa vasta myöhään seuraavana päivänä heräsin. Mieleeni muistui kulunut juhlallinen ilta ja halusin kernaasti tietää syytä kokon polttamisen tapaan. En kuitenkaan tahtonut saada siitä oikeata selitystä, sillä tarkoitus, jopa pelkkä merkityskin, näyttävät unhottuneen nykyisiltä suomalaisilta, vaikka itse tapa on pysynyt. Mikäli kuitenkin puoleksi arvaamalla voin saada selville, näyttää ensimäinen aihe kokon polttamiseen esi-isillämme olleen uhri useille jumaluuksille, esim. sille, joka edisti viljankasvua sekä niille, jotka antoivat heille onnea vesillä eikä vähempää niille, jotka suosivat metsästysretkiä. Ennen muinoin näet kannettiin kokkoon vanhoja jousia ja nuolia, ja vielä nytkin joskus, kun sattuu olemaan rikkinäisiä pyssynvarsia, nekin tuodaan sinne. Nämä annettiin silloin "kokolle" (kotkalle), joka tulisiivin leijaili korkeutta kohti vieden saamansa esineet kiitollisesti takaisin taivaallisille suojelijoille. Suomalaiset luulevat kokon kaikista linnuista lentävän korkeimmalle taivasta kohti. "Ei yksikään lintu niin korkialle lennä, kuin lentää se kotka (kokko) poikineen", lauletaan laulussa, ja siitä tämä kuvallinen nimi luultavasti on saanut alkunsa. Mitä sitten tulee siihen aikaan, jolloin muinaiset esi-isämme polttivat kokkotulia, on vaikea tietää, tapahtuiko se yksinomaan juhannusyönä vai myöskin muina aikoina vuotta. Minun kotiseudullani, Karjalohjalla, kuuluu kokkoa poltetun muinoin jotenkin samoja temppuja noudattamalla helluntai-yönä, mutta tämä tapa kuuluu sittemmin jonkun esivallan kiellon johdosta hävinneen, niin etteivät nuoremmat enää ollenkaan sitä muista. Ainoastaan vanhat ihmiset voivat vielä muistella sitä aikaa, jolloin näitä tulia, täällä "helavalkiain" nimisinä, poltettiin. Samoin kuin myöhäisemmillä suomalaisilla kokon viettämisaika oli epämääräinen, näyttää siltä, kuin ei esi-isillämmekään olisi ollut mitään sitä varten määrättyä aikaa. Jos se sen lisäksi alkuperäisestä oli heillä uhritemppuna, kuten on syytä olettaa, on hyvin luultavaa, että muinaissuomalaiset paimentolaiselintapoineen varsin usein saivat tilaisuutta kokon polttamiseen. Jos he lähtivät liikkeelle jostakin paikasta, missä kesäkylvöihin oli käytetty jotakin karhia, jota eivät huolineet kuljettaa uuteen paikkaan, koska metsä kaikkialla helposti antoi heille siihen ainesta, niin he uhrasivat sen jumalille. Samoiten, jos joku jousi katkesi, niin ei sitäkään muuten voitu kunniakkaammin käyttää, ja lähtiessään pois joen tai järven rannoilta, eivät he ehkä viitsineet viedä mukaansa veneitä, vaan antoivat kokon viedä ne taivaan jumalille, joiden luona sen korkeilla lentoretkillään luultiin käyvän. Jotenkin näin olen kuvitellut kokkotulen alkuperää, ja syitä tähän olettamukseen on kyllä olemassa, kuten äsken osotin. Mutta kukapa nykyolojen nojalla voikaan tunkea muinaisajan pimeyteen ja sanoa: Minä olen löytänyt tien. Olisin toivonut vaan, että juhannusaatto-iltana olisin voinut olla läsnä useammassa paikassa edes nähdäkseni kaikki tänä iltana isänmaassani esiintyvät tavat. Lienee kaikille tunnettua, miten ne vaihtelevat eri seuduilla. Minun syntymäseudullani esim. on nykyään tapana juhannusyönä ennustella tulevia tapahtumia. Siinä tarkoituksessa, mennään jonkun kolmasti siirretyn talon katolle tai myöskin kivelle, jota ei koskaan ole liikutettu paikaltaan; näin luullaan yleensä suurten kivien laidan olevan (jättiläiskiviä lukuun ottamatta). Siinä istutaan liikahtamatta ja odotetaan näkyjä, jotka muka selittävät tärkeimmät tulevat tapahtumat. Tytöt odottavat tavallisesti täällä ensi kerran näkevänsä tulevan sulhasensa, ja mitähän tyttö saattaisi hartaammin sydämestään toivoa! Vanhat naiset haluavat kernaasti tietää, miten lehmät ja muut eläimet seuraavana vuonna jaksavat. Toiset odottavat muita tapauksia. Mutta jotta oltaisiin varmat siitä, ettei ehkä joku noita tai paha henki, kuten joskus on tapahtunut, tule väliin, käydään edellisenä iltana virsikirja kädessä yhdeksän kertaa talon tai kiven ympäri ja nimenomaan vastapäivään. Lapsena istuin näin tuona yönä usein muiden kanssa, ollen vahvasti vakuutettuna siitä, että näin oli mahdollista saada selville tulevaisuuteni tähti, ja menetettyäni poikana jonkun verran tätä vakaumustani, ruveten melkoisesti epäilemään näkyjen todellisuutta, istuin mukana pääasiallisesti nähdäkseni kylänpoikien ilveilyjä, joilla he huviksensa säikyttelivät katolla istuvia. Valepukuisina he usein tulivat etenkin sellaisiin paikkoihin, joihin tyttöjä oli kokoontunut, ja tekivät heille kaikenlaisia kepposia. Usein nämä pojat tekeytyivät aaveiksi ja onnistuivat siinä niin hyvin, että tytöt todella luulivat nähneensä näkyjä ja tekivät johtopäätöksiä kaikenlaisten toivorikkaiden tulevien tapausten suhteen. Kaikenlainen noituminen onnistui myös tänä yönä hyvin. Samoin kuin pääsiäisyö tässä suhteessa oli sovelias noita-akoille, heidän noituessaan karjaa, juhannusyö soveltui miehille, jotka juuri silloin luulivat voivansa siirtää runsaan sadon toisen pellolta omallensa. Siinä tarkoituksessa he kulkivat sen pellon halki, jolta tahtoivat viedä pois onnen, tavoittelivat sylillään tähkäpäitä, joita heidän ei kuitenkaan tarvinnut nyhtää irti, menivät sitten omalle pellolleen ja kylvivät sylistään näkymätöntä viljaonnea. Jätän mainitsematta monet muut taikauskoiset tavat, jotka kotiseudullani juhannusyönä olivat käytännössä.
Sittenkuin häät, kokkojuhla y.m. olivat ohitse ja levättyäni häätalossa yöni, läksin juhannuspäivän aamuna yhdessä matkakumppanini Kattiluksen kanssa hänen taloonsa, johon olin jättänyt laukkuni ja muut tavarani. Nyt vasta Kattilus kertoi hupaisan tapahtuman. Mainitsin Potoskavaaralle tullessani ensin poikenneeni toiseen taloon kysymään tietä Kattilukselle, Siellä minua oli luultu karkulaiseksi ja oli kuviteltu, että minulla muka oli mukanani suurempi seurue, joka yöllä oli tuleva Kattiluksen taloa ryöstämään, sillä tiedettiin, että hänellä oli hieman varoja. Sattui vielä niin hullusti, että minä koivikossa tien vieressä, joka johti Kattiluksen taloon, istuin ja puhalsin hetken huiluani. Tämä oli vielä vahvistanut heidän aikaisemmin saamaansa ajatusta minusta, he näet kuvittelivat, että minä täten annoin merkin muulle joukkiolleni. He olivat pitäneet varmana, ettei seuraavana aamuna Kattiluksella nähtäisi muuta kuin tyhjät seinät. Tätä peläten mainitun talon isäntä seuraavana aamuna tuli Kattilukselle, lähemmin saadakseen asiasta varmuutta. Mutta kuinka hän liekkään nolostunut nähdessään minun paperini ja kirjani pöydällä ja minun itse aivan hiljaisena istuvan aamiaispöydässä talonväen kanssa. Tämä kertomus huvitti minua, jos kohta toiselta puolen se ajatus, että täten mahdollisesti olin pelästyttänyt useita ennen ja että vastedeskin saatoin muita pelästyttää, minua hieman pahoitti. Nautittuani vieraanvaraista kohtelua Potoskavaaralla läksin sieltä juhannuspäivänä Tohmajärven pappilaan. Peläten, että tänä kesän suurimpana juhlapäivänä herättäisin kansassa saman epäedullisen ajatuksen itsestäni, kuin minkä Potoskavaaran mies oli saanut, ja että siten häiritsisin tuota sävyisää väkeä sen maalaisrauhassa ja huvituksissa, en tahtonut poiketa varsin moneen paikkaan, ja niissä taloissa, joihin kuitenkin poikkesin, noudatin sitä varovaisuutta, että jätin pyssyni porstuaan. Rahvaalla ei täällä näyttänyt olevan samaa tapaa kuin minun kotiseudullani, nimittäin että tänä päivänä olisi koristanut tupiaan lehtioksilla, kuten esim. pihlajalla, tuomella, koivulla, j.n.e. En ainakaan nähnyt merkkiäkään siitä siellä, missä kävin. Matkalla Jouhkolaan sattui minulle omituisen ikävä tapaus. Niityllä, jonka halki kuljin, oli pyöreitä puita pantu niityn läpi juoksevan puron yli. Kulkiessani näitä myöten, luiskahti toinen jalkani puulta ja minä upposin polvea myöten mutaan. Tämä ei muuten olisi merkinnyt mitään, ellen vähää ennen olisi pukenut ylleni parempia housujani, sillä aioinpa näin puettuna käydä rovastia tervehtimässä. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin itse keskellä kirkkoaikaa ruveta pesemään housujani. Kaikeksi onneksi rovastinrouva Cleve Rantasalmella oli antanut minulle niin runsaasti saippuaa, että minulla vielä siitä oli melkoinen määrä jäljellä, ja se tuli nyt tässä hyvään tarpeeseen. Ryhdyin siis työhön muistellen, että varsin hyvin soveltui pyhäpäivänä "auttaa härkää kaivosta". Parin tunnin kuluttua housuni taas olivat kuivat, ja minä saatoin siis taas jatkaa matkaani. Iltapäivällä tulin kahvinjuonnin aikaan Jouhkolaan, jossa minua kohdeltiin sillä hyväntahtoisuudella, mikä Karjalassa kaikkialla on tavallista. Samoin kuin matkustaja, tavatessaan vieraassa maassa odottamatta jonkun maalaisensa, kaiketi joutuu äkillisen ilon valtoihin, niin on melkein sen laita, joka ollessaan kaukaisilla seuduilla omassa isänmaassaan tapaa jonkun, johon hän jollakin tavalla on lähemmässä suhteessa. Näin kävi minun, kun täällä näin ylioppilas Ahlstuhben, joka oli rovasti Valleniuksella kotiopettajana. Vaikka Turussa tuskin tunsin hänet ulkonäöltä, tuntui minusta nyt, kuin olisin ollut hänen vanha tuttavansa; näin tilapäinen hetki saattaa vaikuttaa tenhoavasti, tehden heikonkin siteen vahvaksi. Niinä kahtena vuorokautena, jotka olin Jouhkolassa, kirjoittelin kirjeitä tuttavilleni. Sillä aioin Tohmajärveltä suoraa päätä lähteä Arkangelin lääniin, jonka vuoksi täkäläisen postikonttorin kautta tahdoin antaa kotiväelleni tietoja itsestäni. Tulin sittemmin valinneeksi toisen matkasuunnan, nimittäin Sortavalaan. — Jouhkolan maatila on kauniilla paikalla Tohmajärven rannalla, josta sen erottaa ainoastaan peltotilkku ja lähempänä rantaa oleva, iäkkäitä puita kasvava lehto. Järven toisella rannalla, ei varsin kaukana, on kirkko.
Kesäkuun 26:ntena päivänä läksin Tohmajärveltä ja tulin vielä saman päivän iltana Pälkjärven pappilaan. Rovasti Hultin istui syrjärahilla portaiden laidalla, ja hänen vieressään istui hänen apulaisensa komministeri Reilander. Tavallisuuden mukaan minä esitin itseni ja minut otettiin, kuten tavallista, hyvin vastaan. Mainittua komministeri Reilanderia pidin täällä jotenkin pitäjäläisenäni, kuultuani, että hän oli kotoisin Raumalta, vaikkapa Raumalle Karjalohjalta onkin kokonaista 20 peninkulmaa. On ihmeellistä ja samalla vaikeaa selittää, mikä salainen ilo valtaa mielemme, kun kaukana kotoa tapaamme jonkun, joka on kotoisin synnyinseutumme lähitienoilta. Tutunomaisesti avaamme hänelle sydämemme ja pidämme häntä ikäänkuin lähimpään sukulaispiiriimme kuuluvana. Luulenpa, että erotuksetta pitäisin veljenäni jokaista suomalaista, jonka tapaisin Saksassa, ja samoin jokaista europpalaista, jonka näkisin Afrikan-matkalla. — Rovasti Hultin oli minua kohtaan niin ystävällinen, että hän kutsutti erään runoja taitavan torpparinsa niitä minulle lukemaan. Tämä näytti kyllä osaavan niitä muutamia, mutta papin, mainitun Reilanderin, läsnäollessa hän hyvin vastenmielisesti tahtoi niitä lukea julki. Täältä Sortavalaan päin tuntui kotimainen runotaito, mikäli saatoin huomata, yhä enemmän häviävän, ja mikäli kerrottiin, sitä tuskin tunnettiin Aunuksen kuvernementissa. Ettei taikausko siellä uskollisesti seuraa häviävää runotaitoa, kuten muutamat ovat kuvitelleet, näkee muun muassa täällä esiintyvästä tavasta uhrata kirkkomailla rahoja ja ruokaa. Pälkjärven suntio kuuluu vielä usein löytävän lantteja, jotka on uhrattu kirkkomaalla, ja jotka hän, ennakkoluuloista vapaana miehenä, arvelematta uudelleen uhraa muutamaan viinaryyppyyn. Lähellä Pälkjärven kirkkoa on kolme melkoisen suurta herrastaloa, nimittäin Ylähovi, Alahovi ja Rantahovi. Ensinmainitussa, jonka omistaa nimituomari Olsoni, olin kaksi vuorokautta. Kesäkuun 28:ntena päivänä söin ensi kerran Karjalassa mansikoita. Minusta tuntui omituiselta, että ne täällä kypsyvät samaan aikaan kuin Uudellamaalla; sielläkään näet ei saa mansikoita ennen kuin muutama päivä juhannuksen jälkeen. Kysyin, kypsyivätkö ne joka vuosi yhtä aikaisin, vai oliko nyt poikkeustapaus, mutta vastattiin, että usein viime vuosina oli saatu mansikoita jo juhannukseksi, ja että tänä vuonna päinvastoin marjat sateisen kevään vuoksi olivat kypsyneet tavallista myöhemmin. Noin viisikymmentä vuotta takaperin oli tavallisesti saatu mansikoita vasta heinäkuun keskivaiheilla, siis kokonaista kolmea viikkoa myöhemmin. Niin paljon on ilmanala täällä näin lyhyessä ajassa lauhtunut. — Isoisäni veli, joka aikoja sitten seppänä oli muuttanut Uudeltamaalta ja asettunut Pälkjärvelle, ei enää ollut elossa. Minulla oli kuitenkin huvi tavata täällä eräs hänen pojistaan sekä nähdä hänen entinen pajansa ja asumapaikkansa, jotka nyt olivat vieraan hallussa.
Kesäkuun 30:ntenä päivänä läksin Pälkjärveltä ja aloin kulkea Sortavalaa kohti. Astuttuani noin peninkulman matkan, saavutti minut muuan talonpoika, joka myös oli matkalla Sortavalaan. Koska hänellä näytti olevan hyvä hevonen, pyysin saada ajaa hänen kanssaan jäljellä olevan matkan, johon pyyntööni hän suostui. Pian tulimme Ruskealan marmorilouhokselle tai oikeammin sille paikalle, missä louhoksen palveluksessa olevat virkamiehet asuvat. Itse louhos näet on täältä runsaan venäjän-virstan päässä. Talonpojan puhalluttaessa täällä hevostaan, menin minä itse louhokselle. Siellä en nähnyt mitään erinomaista, näin ainoastaan muutamia lohkaistuja marmorimöhkäleitä. Itse louhos oli melkoisen syvä, neliskulmainen, ja lohkomattoman vuoren seinät kohosivat kohtisuorina. Täältä lohkaistu marmori on suurimmaksi osaksi harmaankirjavaa; vähemmin saadaan mustaa sekä niin sanottua vihreätä marmoria. Vilahdukselta katseltuani tätä, läksin taas pois. Olin jättänyt laukkuni kaikkine tavaroineni talonpojan rattaille; ei siis ollut kummallista, että kiiruhdin, koska jalkamatkani jatkaminen riippui nimeltäänkin tuntemattoman talonpojan rehellisyydestä. Tapasin kuitenkin talonpojan samasta paikasta, kuten olin toivonutkin. Koska rahvas kaikkialla on tunnettu rehelliseksi, olen monta kertaa samoin jättänyt laukkuni heidän huostaansa, ilman että minulla siitä on ollut mitään ikävyyksiä. Usein olen mennessäni kylpemään jättänyt takin ja sen taskussa olevat rahat pirttiin, eikä minulta koskaan tällöin ole ropoakaan kadonnut. — Palattuani marmorilouhokselta istuuduin taas talonpojan rattaille ja läksin matkaan. Illan suussa saavuimme Sortavalan kaupunkiin, jossa yövyin kestikievariin. Seuraavana aamuna menin piirilääkäri Lilljan luo, joka tietääkseni oli ainoa syntymäseutuni lähitienoilta tänne muuttanut henkilö. Tavallisella hyväntahtoisuudellaan hän vastaanotti minut ja kohteli minua hyvin sielläoloni aikana, vaikka olin hänelle vallan tuntematon. Senlisäksi hän suositti minua muutamille täkäläisille herrasperheille, ja tämä teki oloni paljoa miellyttävämmäksi kuin mitä se muuten olisi voinut olla. Eräänä aamupäivänä kävin hänen kanssaan hänen potilaidensa luona, ja näille hän esitti minut muka turkulaisena lääkärinä. Jos kohta tästä olinkin sangen hyvilläni, niin olisin voinut joutua pulmalliseen tilaan, ellen mukavasti olisi selviytynyt asiasta. Näiden potilaiden joukossa oli näet venäläinen kauppias, jonka vaimo seuraavina päivinä tavatessaan minut itsepäisesti pyysi minua määräämään jotakin lääkettä sairaalle miehelleen. Tuskin tiesin, mitä minun piti sanoa, sillä tämä oli minulle niin odottamatonta. En kernaasti tahtonut luopua kerran omistamastani tohtorinarvosta, ja toiselta puolen minun oli vallan mahdotonta kirjoittaa reseptiä hänen miehelleen. Pidin siis soveliaimpana kaikin tavoin herättää hänessä toiveita miehensä paranemisesta ja latelin muuten ylistyksiä heidän lääkäristään Lilljasta, jonka sanoin kaikin puolin olevan minua taitavamman ja tässä asiassa tekevän kaikki, mitä tehtävissä oli. Täten suoriuduin tästä pulmallisesta kysymyksestä ja estin häntä itseäni enempää kiusaamasta.
Oltuani neljä päivää Sortavalassa sain vihdoin heinäkuun 4:ntenä päivänä tilaisuuden lähteä Valamon luostariin. Pari sieltä Sortavalaan tullutta munkkia, joiden nyt piti palata täältä, lupasi ottaa minut veneeseensä. Meidän oli määrä lähteä perjantai-iltana. Noin 9:n aikaan menin munkkien majapaikkaan, jossa istuin odottamassa kello 11:en, sillä sitä ennen he eivät olleet valmiit. Odotusaikana he kohtelivat minua hyvin, jopa pyysivät minua ottamaan osaa illalliseensakkin, jota heidän ystävällisyyttään en kuitenkaan voinut hyväkseni käyttää, koska vähää ennen olin syönyt kievarissa. Itse he söivät ja tekivät senjälkeen ristinmerkit rintoihinsa Marian-kuvan edessä, joka oli seinässä pienessä lasikaapissa. Vihdoin viimeinkin 11:n ajoissa he olivat valmiit lähtemään. Toisen munkin astuessa alas rannalta laiturille johtavia portaita, tapahtui hänelle se vahinko, että jalkansa luiskahti, ja hänen koettaessaan itse säilyttää tasapainoaan, putosi kompassi hänen kainalostaan ja vieri portaita alas. Jokapäiväinen ihminen olisi tällaisessa tapauksessa ehdottomasti ruvennut kiroilemaan; mitä munkki teki, en tosin tiedä, koska en ymmärtänyt niitä sanoja, jotka hän silloin lausui. Etsimme kompassia, mutta turhaan. Löysimme tosin itse kotelon, vaikkakin kappaleina, mutta maneittineulaa oli vallan mahdoton löytää. Tämä tapaus olisi voinut käydä meille sangen ikäväksi, ellei yö olisi ollut jotenkin valoisa ja kokonaan sumuton. Munkit kävivät veneeseen ja soutajat ryhtyivät airoihin, sillä purje ei ollenkaan hyödyttänyt, koska myrsky, joka edellisinä päivinä lakkaamatta oli raivonnut, nyt oli asettunut yöksi. Sadekkin oli lakannut, niin ettei ilman puolesta saattanut toivoa kauniimpaa yötä. Minäkin asetuin soutajien joukkoon, ja siihen munkit varsin kernaasti suostuivat, antoivatpa minun sitten esteettömästi aina Valamon saarelle asti, koko 40:n virstan pituisen matkan, pitää hyvänäni tätä käsivartteni lihasten harjoitusta. Ennenkuin Sortavala katosi näköpiiristämme, ottivat munkit jäähyväiset kaupungilta ja ristivät rintansa. Noin 15:n virstan matkan soudimme Sortavalan saariston läpi ja vasta silloin tulimme aavalle vedelle, missä ei yhtään kalliota eikä saarta ollut nähtävissä ennenkuin saavuimme Valamon rantaan. Mainitun saariston viimeisellä saarella on Valamon luostarilla maallenousupaikka ja siihen se on rakennuttanut mökin, missä joskus levätään. Munkit tervehtivät tätä paikkaa ja tekivät ristimerkin. Oli siis vielä matkastamme jäljellä 25 virstaa. Selällä kohtasimme Valamosta tulevan veneen; siinä oli pari munkkia, jotka olivat matkalla Impilahdelle kutsumaan muutamia vieraita Pietarin-juhlaan. Nämä munkit tulivat meidät kohdatessaan sangen iloisiksi. — — — Vaikka emme nähneet Valamon maata, suoriutui perämies kuitenkin sangen hyvin ollen kokenut ja tottunut arvailemaan, ja näin tuli saari viimein näkyviimme. Kun en koskaan ennen ollut nähnyt luostaria, ei ollut kummallista, että sangen uteliaasti loin katseeni saarta kohti. Ennenkuin tulimme itse pääsaarelle, soudimme pienemmän saaren ohi, joka meistä jäi oikealle. Sillä kohoaa luostariin kuuluva kirkko, jota munkit hyvin hartaasti kunnioittivat kumarruksilla ja ristinmerkeillä. Tämä kirkko oli siksi pieni, etten saattanut luulla vielä sitä itse luostariksi, kuten ensi katseella olin tekemäisilläni. Pian näin, että tässä oli erityinen saari, ja kohta senjälkeen saavuimme luostarinrantaan, jota pitkin soudimme vähän matkaa tullaksemme maallenousupaikkaan. Kauan katselin linnan monien tornien hopeoituja kupukattoja. Näin täällä muutamia suurehkoja veneitä ja muhkean purjeveneen. Sittemmin sain kuulla, että vielä suurempi pursi oli lähtenyt Pietariin noutamaan sieltä Pietarin-juhlaan kutsuttuja vieraita. Luostarin juurella oleva ranta on äkkijyrkkä ja kohoaa melkoisesti järvenpinnasta. Näyttää siltä kuin Laatokan vesi ennen olisi ollut monta syltä ylempänä ja ylettynyt korkeampaan pengerrykseen, sillä rantakallioissa on niitä oikeastaan kaksi. Alempi on monta kyynärää ylemmän alapuolella ja lienee muinoisina aikoina ollut Laatokan aaltojen huuhdeltavana, kunnes vesi aleni ja asettui nykyisen pintansa tasalle. Tultuamme venesatamaan, nousimme maihin ja kuljimme portaita ylös luostariin. Kello oli 10:n paikkeilla kun saavuimme luostariin. Munkit, joiden kanssa olin venematkani tehnyt, neuvoivat minua menemään tervehdykselle taloudenhoitajan luo, sillä luostarinjohtaja oli pahoinvoipa. Hän vastaanotti minut sangen hyvin ja sanoi minut tervetulleeksi venäjänkielellä, jota juuri senverran ymmärsin, vaikka minun muuten oli vaikea tulla toimeen. Sitten hän pyysi opastani viemään minut osottamaansa huoneeseen. Tähän aikaan syödään luostarissa aamiaista, jota nautitsemaan minunkin tuli mennä, huolimatta suuresta uteliaisuudestani nähdä ympäristöä. Tuntui siltä kuin oltaisiin katsottu omantunnon asiaksi pitää huolta siitä, ettei kukaan vieraista jäänyt ilman ateriaa, sillä niin hellittämättä ja melkein vasten tahtoani minut vietiin aamiaispöytään. Avarassa salissa oli molemmin puolin katettu pöytiä yksinkertaisilla ruuilla. Oikealla olevan pöydän ääreen kokoontuivat munkit, vasemman ääreen luostariveljet ja työmiehet istuutuivat ottamatta huomioon erityisiä paikkoja; jälkimäisen ääreen myös läsnäolevat vieraat asettuivat. Aterian alkamismerkki annettiin soittamalla lähelläolevaa ruokakelloa, jota myös käytettiin merkinantamiseen tarjoaville palvelijoille, kun joku uusi ruokalaji oli tuotava pöydälle. Jo alussa oli muuan esilukija asettunut melkein keskelle huonetta molempien pöytien väliin ja erityisen tarkoitusta varten laaditun vietto-pöydän ääreen. Siinä hän seisovillaan luki kappaleita, kuten luulin erottavani, slavonilaisesta pipliasta. Hän jatkoi lukemistaan koko aterian ajan. Pöydälle oli pantu pyöreitä puulautasia, joille oli asetettu neliskulmaisia puolen tuuman paksuisia pehmeitä leipäviipaleita, viipale kullekin lautaselle. Veitsiä ja haarukoita ei pöydällä nähnyt ollenkaan, mutta puulusikka oli pantu jokaisen eteen. Heti kellonsoiton jälkeen tuli joukko tarjoilijoita esille kantaen pöydälle vieraiden eteen puuvateja niin tiheään, että ainoastaan neljä henkilöä söi samasta vadista. Nyt ruokavieraat tekivät ristinmerkin ja alkoivat syödä. Muuan heistä riputteli suolaa ruokaan ja hämmensi sitä veitsellään. Tämä näytti olevan sääntönä, sillä ei koskaan unhotettu ripoittaa suoloja ruokaan, oli ruoka mikä tahansa. Muutaman minuutin kuluttua soitettiin taas kelloa, jolloin tämä ruokalaji vaihdettiin toiseen, ja näin meneteltiin, kunnes viisi ruokalajia oli syöty, jonka jälkeen ateria, noin puolen tunnin kuluttua, oli lopussa. Joka uuden ruokalajin ilmestyessä, syöjät siunailivat itseään ja tekivät ristinmerkin, samoin myös juodessaan. Juoma oli jotenkin meikäläisen sahdin kaltaista ja sitä oli tuotu pöytään suurissa läkkipeltisissä maljoissa. Joka kuudennen henkilön eteen pantiin tällainen malja, ja se oli ainoa metalliastia, jonka näin koko pöydässä, jos en ota lukuun näissä maljoissa olevia kauhoja, joista joimme, sillä laseja ei ollenkaan ollut tähän tarkoitukseen käytettävinä. Tarjottujen ruokalajien selittäminen kävisi vaikeaksi. Mitä monenlaisimmin hienonnettuja ja hakattuja ruoka-aineita oli käytetty näihin Valamon ruokalajeihin. Punajuurikkaita, pasternakkoja, kurkkuja, retiisejä, sinappia, pinaattia, retikoita ja mitä vaan kyökkitarhat tähän vuodenaikaan tarjoavat, näytti olevan niihin käytetty, ja erilaiset kokoonpanot näyttivät muodostavan eri ruokalajeja. Muutamissa näistä näki hienoksi hakattua kalaakin, jopa niin hienoksi, että oli vaikea erottaa sitä kalaksi muuten kuin maun avulla. Eräänlaista ryynipuuroa tuotiin myös pöytään aterian lopussa. Tämä puuro oli vedessä ja öljyssä keitettyä, ja sitä syötiin ilman särvintä; maitoa ei luostarissa käytetä ja samoin taitaa olla viinin laita. Voita ei myöskään käytetty pöydässä. Jotenkin tällaiset olivat ruokalajit, ja minun on suorastaan mahdotonta lähemmin tehdä niistä selkoa, minkä vuoksi jätän erityisesti puhumatta päivällisruuista, vaikka jossakin määrin erosivat aamiaisella käytetyistä, kuitenkin pääasiallisesti ollen niiden kaltaisia. Aamiaisen jälkeen on luostarissa tapana levätä muutama tunti. Eräs luostariveljistä saattoi minut huoneeseeni ja sanoi, että nyt voin paneutua pitkäkseni, lisäten että niin on tapana, miten kukin suvaitsee. Minä en kuitenkaan luonnollisesti malttanut sitä tehdä, sillä vielä tyydyttämätön uteliaisuuteni katsella luostaria karkoitti kokonaan unen. Läksin siis ulos, katselin luostarin ulkopuolta sekä pyhäinkuvia, joita oli siellä täällä eteisissä ja porttiholveissa. Itse luostarinmuuri muodostaa ulkoapäin suunnattoman suuren nelikulmion, jonka sisäpuolelle jäisi suhteellisesti pienempi linnanpiha, ellei sen sisäpuolella olisi pienempi ulkomuurin muotoon laadittu rakennus, ja tämänkin sisällä melkoinen linnanpiha. Ulko- ja sisärakennusten väliin siis jää ainoastaan leveä katu. Sisemmässä rakennusryhmässä ovat luostarin kuusi kirkkoa sekä ne huoneet, joissa luostarinjohtaja asuu. Munkkien kammiot ja vierashuoneet taas ovat kaikki ulommassa rakennusryhmässä. Nykyinen rakennus ei kuulu olevan erittäin vanha. Muutamat kertoivat, ettei sillä ollut ikää 50 vuotta enempää. Menin sitten luostarin hautausmaalle, missä muiden muassa näin Ruotsin kuninkaan Maunon haudan. Koetin saada selvää kiveen, tai oikeammin hänen hautaansa peittävään lautakanteen laaditusta kirjoituksesta, mutta en päässyt pitkälle, se kun oli kirjoitettu slavonian kielellä. Kaksi vuosilukua, joista luulin toisen ilmaisevan hänen tuloaan Valamoon ja toisen hänen kuolinvuottaan, eroitin kuitenkin sangen hyvin. Edellinen näistä oli, ellei muistini minua kokonaan petä, v. 1330, mutta jälkimäistä en ollenkaan voi muistaa. Erästä luostariveljeä, jonka tapasin ja joka osasi suomea, pyysin minulle selittämään hautakirjoitusta. "Kah, onpa kaikille tuttu asia", hän vastasi, "että Ruotsin kuningas Mauno monta sataa vuotta sitten tahtoi valloittaa luostarimme ja kenties kokonaan hävittää sen. Suuri laivasto mukanaan hän purjehti Sortavalasta ja jopa kuvitteli ylimielisenä sangen helposti saavansa luostarin asukkaineen valtoihinsa." "No, saiko hän sitten?" kysyin, huomaten, ettei munkki niin pian pääsisi kertomuksensa pääseikkaan. "Ei hän eikä kukaan muu koskaan voi saada valtoihinsa Valamon luostaria. Mitä häneen tulee, oltiin luostarissa edeltä saatu tietoa hänen aiotusta maallenousustaan, jonka jälkeen kaikki olivat yhtyneet rukoilemaan Jumalaa, anoen, että hän tyhjäksi tekisi kuninkaan rohkeat tuumat. Silloin kellot olivat soineet lakkaamatta yöt päivät, ja suru ja pelko oli lamauttanut kaikkien mielet, vaikka kyllä toivo ja luottamus Jumalaan antoi heille tyyneyttä vaaran hetkellä. Kohta saatiin suopea merkki siitä, että rukous oli kuultu. Kauhea myrsky oli noussut. Kuninkaan koko laivasto hukkui, hän yksin oli irtitemmatun laudan varassa ajelehtinut Valamon rantaan, missä oli pelastunut maihin, mennyt luostariin ja kertonut kohtaloaan. Senjälkeen hän kastatti itsensä kreikkalaisen kirkon oppiin, rupesi luostariveljeksi, munkiksi, ja kuoli muutaman kymmenen vuoden kuluttua luostaripappina. Hänen hautaansa varjostaa suuri tuuhea puu. Puulevy, joka peittää haudan, ei voi olla 15-20 vuotta vanhempi, sillä se on vielä sangen hyvin säilynyt ja siihen siveltimellä kirjoitetut kirjaimet eivät ole ollenkaan kuluneet." Munkin lopetettua kertomuksensa kysyin, luulivatko he yhä vielä olevansa yhtä turvatut vihollisilta yllätyksiltä. Vastaus kuului, niinkuin saattoi arvata, että Jumala kaiketi ennen muita oli suojeleva niitä, jotka yöt päivät niin uutterasti häntä palvelevat. Minulla ei ollut tähän mitään sanottavaa, jonka vuoksi päätin jättää sekä Maunon että munkin rauhaan ja läksin edelleen katsomaan muita esineitä, joita täällä tarjoutui joukoittain, minne vaan tuli. Pieni luostarimuurin toisella puolella oleva marmoripyramiidi veti ensin huomioni puoleensa. Siinä luin ensin Aleksanterin sekä suuriruhtinas Mikaelin nimet. Kysyin taas eräältä suomea taitavalta kirjoituksen merkitystä. Hän kertoi silloin, että tämä pyramiidi oli pystytetty säilyttämään muistoa Aleksanterin käynnistä Valamossa. Hallitsija oli varta vasten luostarista häntä noutamaan lähetetyssä purjeveneessä matkustanut Sortavalasta Valamoon. Hän oli eronnut koko seurueestaan ja yksin munkkien seurassa astunut alukseen. Matkalla hän oli yhtynyt tuttavallisiin puheisiin heidän kanssaan ja monta kertaa sanonut, etteivät he ollenkaan antaisi hänen läsnäolonsa häiritä heitä, vaan että pitäisivät häntä ystäviensä veroisena, jonka kanssa saattoivat seurustella yhtä vapaasti, kuin heidän muulloinkin oli tapana. Luostarinjohtaja, joka odottaen hallitsijaa oli valvonut edellisen yön, oli aamulla Aleksanterin saapuessa ollut nukkumassa. Keisari, joka oli odottanut, että luostarinjohtaja olisi vastaanottanut hänet, oli kysynyt, eikö luostarilla ollutkaan johtajaa. — Hän oli ollut luostarissa pari vuorokautta ja oli "ottanut osaa luostarin köyhyyteen ja liturgiaan", kuten kiveen hakattu kirjoitus sanoi. Aleksanteri oli vielä kuolinvuoteellaan osottanut suurta suosiotansa Valamoa kohtaan, sillä hän oli määrännyt sen patjan, jolla hänen kuoleva päänsä lepäsi, Valamossa säilytettäväksi. Mitä suuriruhtinas Mikaelin käyntiin tulee, en saanut kuulla mitään enempää, kuin että hän Pietarista oli saapunut Valamoon ja muutaman päivän siellä oltuaan palannut Pietariin. Päivä oli kulunut puolisesta ohi, kun olin saanut katselleeksi näitä muistopatsaita sekä vilahdukselta silmäilleeksi muita merkillisyyksiä. Uni, joka minun edellisenä yönä oli täytynyt vaihtaa soutamiseen, näytti nyt tahtovan kostaa sitä välinpitämättömyyttä, jota siihen asti olin sille osottanut. Kohta muistuivat mieleeni munkin sanat, joka kertoi olevan tapana luostarissa levätä aamiaisen jälkeen. Läksin siis etsimään sitä huonetta, jonka taloudenhoitaja oli määrännyt majakseni. Mutta monien käytävien, porstuoiden ja portaiden eksyttämänä en mitenkään voinut sitä löytää, koska en tullessani tarkemmin ollut kiinnittänyt huomiotani siihen. Katsoin sisään muutamiin huoneisiin, joita luulin minulle määrätyksi, mutta huomasin heti erehtyneeni, koska niissä jo asui muita. Viimein muuan luostariveli huomasi pulani ja kysyi, etsinkö huonettani. Vastasin myöntävästi, jonka jälkeen hän sangen hyväntahtoisesti heti johti minut sinne. Huoneessani paneuduin pitkäkseni matrassille, joka tähän tarpeeseen oli sijoitettu sinne, kuten kaikkiin muihinkin huoneisiin, ja joka oli pantu kolmen kyynärän pituiselle tuolille. Täällä ei ollenkaan käytetä peitteitä, vaan ne, jotka sitä haluavat, voivat peittää itsensä omilla vaatteillaan. Matrassi oli verhottu pumpulikankaalla, mutta en voi sanoa, millä se oli täytetty; luultavasti sen sisällä ei kuitenkaan ollut sen arvokkaampaa tavaraa kuin olkia tai heiniä. Tämä matrassi sekä pieni päänalus samaa tekoa muodostivat koko vuoteen. Pari tuntia nukuttuani heräsin ja läksin taas ulos. Iltapäivän jumalanpalvelus oli nyt alkanut ja minä menin kirkkoon. Ihmetykseni ei ollut vähäinen, kun näin kaiken täällä äkkiä eteen aukeavan komeuden. Seinät olivat kauttaaltaan taulujen peittämät, joilla oli kullatut ja hopeoidut kehykset. Samoin olivat pylväät ja kaarikatto hopeoidut ja kullatut. Siellä täällä kimmelteli jalokiviä kulta- ja hopeakiinnoksissa. Minne vaan silmänsä käänsi, näki pelkkää kultaa ja hopeaa sekä mainitut maalaukset, jotka kuvasivat tapahtumia vanhasta ja uudesta testamentista sekä esittivät kuuluisien pyhimysten y.m. kuvia. Luostarin perustajia Sergiusta ja Hermannia on erityisesti muistettu. Milloin näkee heidän kiviliuskalla purjehtivan Valamon aalloilla, milloin paraillaan perustavan luostaria, milloin taas toimittavan jumalanpalvelusta ja jakavan siunauksia ympärillensä. Mutta tässä minun tulee vähän munkkien tiedonantojen mukaan kertoa heistä. Sergius ja Herman olivat, syystä, jota en tiedä, lähteneet liikkeelle Laatokan itäiseltä rannalta seisten irtonaisella kivipaadella, joka aalloilla kelluen oli kantanut heidät Valamon rannalle. Tuntuu siltä kuin joku vihollisten äkillinen tulo olisi karkoittanut heidät mannermaalta, ja että heidän paetessaan oli täytynyt käyttää moista alusta. Olkoon tämän asian laita miten tahansa, kävi, kuten sanottiin, että he pelastuivat Valamoon. Täällä he olivat herättäneet toisten huomion sekä monilla tekemillään ihmeillä, joista he useisiin heitä kuvaaviin maalauksiin ovat saaneet nimen "ihmeidentekijät", että myös vakavalla jumalisuudellaan. Joukko hurskaita ihmisiä kävi heidän luonansa, ja useita oli, jotka päättivät hylätä kotiseutunsa ja heidän tykönänsä ansaita taivaan valtakunnan. Tämä oli luostarin alku. Jo itse perustajat toimivat silloin melkoisesti, antoivat sille sääntöjä ja määräyksiä, joita muiden luultavasti myöhemmin syntyneiden ohella vielä noudatetaan. Nämä Sergius ja Herman ovat monessa paikassa kuvattuina. Heidän kuvansa lepäävät hopeakirstussa, joka on asetettu kuoriin, minne pääsee kulkemalla luostarin suurimman kirkon läpi. Toinnuttuani ensi hämmästyksestä, jonka kirkon loisto oli minussa herättänyt, jäin vielä joksikin aikaa jumalanpalvelusta seuraamaan; se oli jotenkin samanlainen kuin mitä näkee kaikkialla venäläis-kreikkalaisissa kirkoissa. Sitten poistuin kirkosta, ja koska kuulin kerrottavan, että eräällä saarella oli vielä toinen luostari, kysyin sinne vievää tietä. Muuan työmies näytti minulle polun, joka kiemurteli niittyjen ja metsien halki järven muodostaman lahden rantaa pitkin. Kuljin sitä pitkin ja tulin noin virstan matkan jälkeen purolle, jonka yli oli rakennettu silta. Jo aikaisemmin oli suloinen ja rehevä kasvullisuus, jota maa täällä kaikkialla tuottaa, minut ihastuttanut. Suuresti ihmettelin, että tällä pienellä saarella tapasin puronkin. Menin sillan yli ja kuljin vielä pari virstaa, kun toinen luostari äkkiä esiintyi katseilleni juuri, kun olin keskellä suurta metsää ja luullen eksyneeni olin kääntymäisilläni takaisin. Menin sisälle kirkkoon, jossa paraillaan pidettiin jumalanpalvelusta. Tämän luostarin rakennusta ei mitenkään voinut verrata suurempaan luostariin, kuten myös tämän luostarin munkkien luku oli varsin vähäinen edelliseen nähden. Seisottuani täällä hetken, istuuduin ovenviereisen seinän luona olevalle rahille. Mutta kauan en saanut istua rauhassa ennenkuin eräs munkeista jotenkin ankaralla äänellä huusi minulle "stoite" (s.o. nouskaa seisomaan). Katsoin parhaaksi totella häntä ja nousin seisomaan. Kohta senjälkeen menin takaisin suurempaan luostariin, jossa jo oli alettu iltajumalanpalvelus. Tätä kesti myöhäiseen yöhön. Seuraavana aamuna en herännyt ennenkuin kello 6. Kysyin eräältä henkilöltä, jonka tapasin, oliko jumalanpalvelus jo alkanut. Hän alkoi nauraa ja vastasi, että se joka aamu alkaa kello 2 ja että se nyt pian oli loppuva. Menin kuitenkin kirkkoon edes nähdäkseni aamu-jumalanpalveluksen loppua. Se loppuu joka päivä kello 7, jolloin munkit alkavat teenjuontinsa, jota kestää tunnin ajan; senjälkeen mennään taas kirkkoon. Minä puolestani olisin nyt kernaasti palannut mannermaalle, mutta tilaisuutta siihen ei tarjoutunut. Viereisessä huoneessa näin olevan herrasväkeä, jota en edellisenä päivänä ollut nähnyt. Nämä henkilöt olivat yöllä saapuneet luostarinpurressa Pietarista ollakseen läsnä Pietarin-juhlassa, joka oli vietettävä seuraavana perjantaina. — Kuljin ajan kuluksi milloin sinne milloin tänne, sillä aika tuntui joka hetkellä käyvän pitemmäksi. Milloin kiipesin ylös kellotapuliin, josta taas tulin alas; milloin menin metsään, kävelin puutarhoissa (nämä todistivat hyvää hoitoa; omenapuut viihtyivät hyvin, istutettuina eri pengerryksille), toiste taas viljavainioilla. Satamarantaa ja purjeveneitä kävin usein katsomassa päästäkseni ensimäisessä matkaan lähtevässä veneessä mannermaalle, kulkipa se sitten mihin rantaan tahansa. Kellotapulissa laskin olevan 17 kelloa, jotka melkein kaikki olivat eri kokoa. Suurin niistä oli runsaasti puolitoista syltä läpimitaltaan suusta. Mutta oli joukossa toisia hyvinkin pieniä. Kun nämä kaikki samalla kertaa joutuvat liikkeeseen, ajattelin itsekseni, kuten sanottiin olevan tavallista suurempina juhlapäivinä, niin mikähän soitto siitä syntyykään! Venäläisten kellonsoittajien täytyy olla hyvin harjaantuneita taidossaan voidakseen säännöllisessä tahdissa soittaa noita monia kelloja yhtä haavaa.
Saarella kuuluvat käärmeet lisääntyneen uskomattomasti; ne näet ovat täällä rauhoitettuja, koska ei koko saarella saa tappaa yhtään elävää olentoa. Minut ne kuitenkin jättivät rauhaan. Paneuduin nukkumaan nurmikolle, tosin niitä peläten, vaikka minulla oli hallussani koko Karjalan loihtutaito, jonka avulla ne voi huumata tai tehdä niiden pureman tehottomaksi tai niiden myrkyn vaarattomaksi. Kerran menin läheiselle mäelle ja rupesin piirustamaan luostaria paperille, mutta tottumaton piirustaja kun olin, ei siitä tahtonut tulla mitään. Kyllästyin siihenkin, kuljin hyvän matkan eteenpäin metsään, heittäydyin loikomaan nurmikolle, otin esille kirjan, jonka sattumalta Sortavalassa olin unhottanut taskuuni ja aloin lukea. Aurinko oli korkealla ja sen säteiden synnyttämä kuumuus oli melkein tuskastuttava. Hain itselleni toisen paikan puun siimeksessä ja nukuin siihen pian. En tiedä, kauanko olin nukkunut, kun minut herätti muuan ohikulkeva henkilö, sanoen minulle venäjäksi jotakin, jota en kuitenkaan ymmärtänyt. Käännyin toiselle kyljelle ja nukuin miehen mentyä uudelleen. Taas herättyäni menin luostariin, ja koska paraillaan pidettiin jumalanpalvelusta, astuin sisälle kirkkoon. Paitsi sitä, mitä jo ennen olin kirkossa nähnyt, huomasin siellä muutamia yöllä saapuneita pietarilaisia. He ristivät ahkerasti rintojaan, kumartuivat syvään ja heittäysivät joskus alas silmilleen lattiaa suutelemaan. Eivätpä edes naisetkaan mitä kalleimmissa hameissaan karttaneet tomua ja likaa, jota oli jäänyt permannolle kirkossa kävijäin jaloista. Huolimatta upeista silkkihameistaan, he usein kumartuivat maahan asti ja suutelivat hartaina lattiaa. Tavattoman kaunis nuori nainen, joka seisoi vanhemman naisen, luullakseni äitinsä vieressä, oli matkan päässä minusta. Hänen uuttera ristielemisensä olisi varmaankin herättänyt huomioni, ellei hänen nuoruutensa ja kauneutensa jo aikaisemmin olisi sitä tehnyt. Hänen suudellessaan maata, minä ajattelin, eivätköhän nämä ruusunpunaiset huulet joskus ole levänneet nuoren rakastavan huulilla. Mutta hartaus, joka ympäröivien esineiden komeuden kohottamana oli painanut leimansa hänen otsaansa, karkotti heti sielustani kaikki maalliset ajatukset. Tällä kertaa olin entistä kauemmin jumalanpalveluksessa läsnä. Tähän asti olin sekä tällä kerralla kuten edellisilläkin seisonut siellä jotenkin huomaamattomana, mutta sattuma käänsi nyt äkkiä kaikkien ympärilläolevien katseet minuun. Kun pappi messusi jotakin, jota minä en ymmärtänyt, kumartuivat kaikki yhdellä haavaa lattiaan asti. Olin hetken ajan kahden vaiheilla, mitä minun tuli tehdä, pitikö noudattaa toisten esimerkkiä vai edelleen jäädä seisomaan. Valitsin jälkimäisen, koska en huomannut mitään syytä edelliseen. Yksin olin pystyssä tässä suurilukuisessa joukossa kuni puu, jonka talonpoika joskus säästää, hakatessaan metsät kaskeksi. Kernaasti olisin mennyt ulos, jotta en olisi ollut täällä "Saulina profeettain joukossa", mutta tämäkin oli mahdotonta, sillä paikka minusta alkaen ovelle saakka oli täynnä ihmisiä, kaikki maahan asti kumartuneina lattialla. Minun täytyi siis seisoa paikallani kunnes ympärillä olevat nousivat ylös. Kaikki katsoivat nyt yhtä haavaa minuun, mutta siinä olikin kaikki. Kotvan kuluttua menin kirkosta tiedustelemaan tilaisuutta päästäkseni pois saarelta. Mutta eipä sitä vielä tarjoutunut. Muuan Sortavalan pitäjän talonpoika, joka muutaman päivän oli loikonut sairaana, lupasi sitten seuraavana päivänä ottavansa minut veneeseensä. Varotin häntä toistamiseen ilmoittamaan minulle milloin hän lähtee, vaikka se tapahtuisi kuinkakin aikaisin; sitten palasin luostariin. Ollakseni milloin tahansa valmis lähtemään, menin heti taloudenhoitajan luo häntä kiittämään. Puhuttelin häntä latinaksi. Hän ei näyttänyt olevan oikein perehtynyt siihen, jonka vuoksi hän vieressä seisovalle munkille sanoi jotakin. Tämä kysyi minulta saksaksi, mitä halusin. Vastasin vaan tahtovani kiittää taloudenhoitajaa hänen minulle osottamastaan hyvyydestä, ja munkki tulkitsi tämän hänelle. Taloudenhoitaja pyysi häntä toivottamaan minulle onnea matkalle, ja sitten minä sanoin hyvästi. Sinä iltana, kun kävelin edes takaisin ja kävin useita huoneita katselemassa, tulin sattumalta erään suomalaisen räätälin huoneeseen; hän osasi useita uudempia runoja, jotka panin kirjaan. En vielä ollut lopettanut kirjoittamistani, kun muuan mies noin 10:n aikaan illalla tuli kertomaan, että talonpoika oli päättänyt lähteä jo sinä iltana. Heti riensin talonpojan luo, ja sitten läksimme soutamaan noin kello 1/2 11 illalla. Meitä oli kuusi henkeä, jotka astuimme vallan liian pieneen veneeseen, tavalliseen pienenlaiseen kalaveneeseen. Kysyin talonpojalta, kuinka hän saattoi uskoa itsensä ja mukaansa ottamat henkilöt niin mitättömän aluksen varaan. "Jos järvi pysyy tyynenä", hän sanoi, "ei meillä ole mitään vaaraa, muuten Jumala saa auttaa meidät perille, kuten hän usein ennenkin on tehnyt." Sittemmin jälkimäinen tulikin kysymykseen. Soutaessamme parin virstan matkan pitkin Valamon rantaa sumu, jota lähtiessämme ei nähnyt ollenkaan, lisääntyi huomattavasti. Hetken neuvoteltuamme keskenämme päätimme ensiksi yhä edelleen jatkaa soutamistamme. Pian huomasimme kuitenkin tarpeelliseksi ajoissa palata Valamon rantaan, koska sumu yhä sakenemistaan sakeni, niin ettemme voineet nähdä monta kyynärää eteemme. Pitkänluisu kalliopaasi lähellä rantaa oli vuoteenamme. Yön viileys häiritsi unta, ja lukematon hyttysparvi vielä lisäsi tätä pahaa. Poistaaksemme nämä molemmat yölepomme esteet, menimme ylös metsään, kokosimme joutuisasti kuivia kaatuneita puita ja viritimme hyvän valkean, jonka ympärille asetuimme. Tuli kyllä pitikin toisen kyljen lämpimänä, mutta hyttyset pysyivät yksipintaisesti kauan ympärillämme. Siirryin niin lähelle tulta kuin suinkin saatoin tehdä, jos mielin olla polttamatta itseäni. Siihen nukuin viimein, enkä herännyt ennenkuin kova, vasemmassa polvessa tuntuva pisto äkkiä minut havautti. Löin siihen kohtaan kiivaasti, arvellen että hyttyset, joiden luulin olevan syynä tähän, joko poistuisivat tai kuolisivat lyönnistä. Mutta tämä hyttynen oli tavallista pahempaa lajia, se näet oli pieni hehkuva hiili, joka oli räiskähtänyt ulos tulesta ja polttanut melkoisen reiän alusvaatteisiini. Sumu ei vielä ollut ollenkaan harventunut, vaan pikemmin lisääntynyt. Meidän täytyi siis vielä odottaa, vaikka se olikin tukalaa, etenkin kun nyt sade tuli edellisen pahan lisäksi. Minä kuitenkin keksin keinon, joka suojeli minua sekä sateelta ja hyttysiltä että osaksi myös kylmältä. Kääriydyin purjeeseen, vaivuin taas pian uneen ja nukuin kalliolla monta tuntia. Noin 6:n aikaan aamulla ryömin taas esiin kapaloistani, mutta sumua oli yhä vielä kuten ennenkin. Odotimme vielä monta tuntia, mutta ei sen parempia kotimatkan toiveita ilmautunut. Jopa muutamat sitten neuvoivat, että olisimme palanneet luostariin ja muut näyttivät siihen suostuvan. Koska minulla oli syytä uskoa että he, jos olisivat palanneet, olisivat jääneet koko päiväksi luostariin, koetin kaikin tavoin taivuttaa heitä siitä aikeesta luopumaan. Vihdoinkin yhdeksän aikaan aurinko pilkoitti esiin sakeasta sumusta. Tämä antoi meille toivoa sumun pikaisesta haihtumisesta, jonka vuoksi yksimielisesti päätimme lähteä rannasta ja vastaiseksi pitää aurinkoa kompassinamme. Mutta emme olleet soutaneet puolta peninkulmaa pitemmälle, kun pilvet taas peittivät auringon. Nyt olimme aavalla vedellä näkemättä monta kyynärää eteemme ja melkein neuvottomina siitä, mitä oli tekeminen. Minä kehotin perämiestä ohjaamaan venettä samaan suuntaan aaltoihin nähden, kuin se oli kulkenut auringon ollessa näkyvissä. Näin hän teki, ja me soudimme entistä enemmän ponnistaen, sillä pelkäsimme, että ukkonen, joka kuului kaukana, helposti olisi saattanut nostaa myrskyn, ja että tämä olisi tehnyt lopun koko matkastamme. On tunnettu asia, että tuuli ukonilmalla on tiheämpien muutosten alaisena kuin tavallisesti, emmekä me siis varmasti enää voineet luottaa edes aaltojen suuntaan, tuohon seikkailurikkaan matkamme ainoaan johtotähteen. Mutta koska meillä ei ollut muuta, tyydyimme seuraamaan tätäkin opasta, kunnes senkin menetimme ja järvi oli vallan tyynenä. Nyt huomasimme soutamisen turhaksi, luovuimme airoista ja odotimme kärsimättöminä kunnes joko aurinko taas oli näyttäytyvä tai sumu häviävä, sillä joskin tuuli nyt uudelleen olisi ruvennut nostamaan aaltoja, olisi se ollut epäluotettavampi. Emme näet voineet ajatella muuta kuin että se tyvenen aikana oli muuttuva. Vähäisen ajan kuluttua alkoi sataa ja tuuli puhalsi kovemmin kuin ennen sadetta; kuitenkaan ei myrskynnyt. Jos kohta olimme epävarmat siitä, oliko tuuli vielä sama kuin edellä, käänsimme veneen siihen nähden samaan suuntaan kuin äsken ja levitimme purjeen. Perämies arveli, että saattoi olla yhdentekevää minne jouduimme, ja että ainakin oli parempi, ettemme aavalla ulapalla odottaneet myrskyä, joka varmaankin olisi tuottanut meille tuhon. Purjehdimme kauan puolella laitatuulella ja huomasimme viimein iloiten, että sumu oli vähenemässä. Kohta senjälkeen näimme maan haamoittavan vähän matkan päässä. Ohjasimme veneen sinne ja nousimme iloisina maihin. Muuan miehistä sanoi, että se oli Haapasaari, mutta toiset purskahtivat remakkaan nauruun tämän kuullessaan. Kysyin syytä heidän nauruunsa, jolloin he sanoivat, että olisi ollut ihme, jos olisimme Haapasaarella, joka oli vallan lähellä heidän kotiaan ja siis oikean suunnan varressa. Kauan seisoimme siinä, ja talonpojat tuumivat, mitä maata se mahtoi olla. Muutamat luulivat sitä Impilahteen kuuluvaksi niemeksi, toiset taas arvelivat toista. Toiset sanoivat tuntevansa sen ja sen vuoren ja toiset mainitsivat niiden nimet. Koska he kaikki tottuneina kalastajina tunsivat oman saaristonsa saaret, niemet ja lahdet, ihmettelin, että he niin kauan seisoivat siinä tuntematta paikkaa. Kaikki mainitsivat eri paikkoja, joiksi luulivat tätä maata, ja sen olisi pitänyt olla ainakin peninkulman verta syrjässä meidän oikeasta suunnastamme, voidakseen saavuttaa uskottavaisuutta toisissa. Viimein miehet menivät kauemmaksi saaren ylängölle sitä lähemmin tarkastamaan. Kukin palasi taholtaan ja vakuutti, että oltiin Haapasaarella, jota nyt enää eivät voineet epäilläkkään seutua lähemmin tutkittuaan. Talonpoikien ilo ei ollut kuvattavissa, enkä tiedä, mitä tekivät enemmän, iloitsivatko vai ihmettelivät, että sattuma näin onnellisesti vei meidät perille. Meillä oli jäljellä soudettavana vaan lyhyt matka, kunnes tulimme mannermaalle. Erosin perille tultuamme seuralaisistani, lukuunottamatta erästä, joka seurasi minua hyvän matkaa melkein Otsioisten kylään, joka on maantien varrella 3/4 peninkulman matkan päässä Sortavalan kaupungista. Täältä kävelin vielä samana iltapäivänä Sortavalaan. Kantaen kädessäni suurehkoa mansikkatuokkosta, jonka olin muutamasta kolikosta ostanut paimentytöltä, tulin sisälle kaupunkiin vähää ennen auringonlaskua. Seuraavana päivänä kirjoittelin kirjeitä ja sen jälkeisenä olin valmis lähtemään kaupungista. Paria päivää myöhemmin sattuville markkinoille en tahtonut jäädä, osaksi, koska jo ennen niitä olin saanut kaikki mitä tarvitsin, osaksi, koska asuntoni vuokra ja muut kulunkini niiden aikana olisivat melkoisesti lisääntyneet. Juuri kun aioin kiinnittää laukun selkääni, astui mieshenkilö kievarin saliin; katsahdin häneen muistamatta, mistä hän oli kotoisin ja mikä hänen nimensä oli. Viimein kysyin kievarinisännältä hänen nimeään, ja hämmästyin aika lailla, kun kuulin hänen mainitsevan luutnantti Fryxell'iä. Olin edellisenä keväänä tavannut hänet hänen asuinkaupungissaan Hämeenlinnassa. Oli koko hauskaa nähdä täällä hänet jälleen. Hetken kuluttua läksin kuitenkin kaupungista, kuten olin päättänyt. Muuan Pälkjärveltä kotoisin oleva talonpoika, jonka vähää ennen olin tavannut apteekissa, lupasi kyydittää minut kotiseudulleen saakka. Hän odotti jo minua pihassa, ja viipymättä istuimme kääseihin. Tiellä kohtasimme paljon markkinoille matkustavaa väkeä. Hyvin monella oli suuret voitynnyrit rattaillaan. Etenkin kaikki ilomantsilaiset kuljettivat voita markkinoille. Ruskealaan pysähdyimme hevosta syöttämään. Suuri joukko markkinaväkeä oli myös samassa tarkoituksessa pysähtynyt sinne. Useat kiteeläiset, jotka olivat tavanneet minut Potoskavaaran häissä ja jotka nyt tunsivat minut, tervehtivät minua. Muiden muassa näin täällä talollisen Halttusen Ruppovaaralta; hän oli sen Olli Halttusen veljenpoika, josta aikaisemmin olen kertonut. Hän oli äsken parantunut ja oli matkalla markkinoille. Hän kysyi, oliko minulla vielä tallella sama pilli (huilu), jonka hän minulla näki ollessani yötä hänen luonaan. Vastasin, että se kyllä oli taskussa, mutta etten nyt mielelläni soittanut sitä näin suuren kansanjoukon edessä. Hän vakuutti minulle, että täällä helposti saatoin ansaita melkoisesti rahoja, jos vaan puhaltaisin huiluani, vaikkapa kukin antaisi vaan kolme kopeekkaa. Kiitin häntä hänen hyväntahtoisesta ehdotuksestaan ja tuumin miten vielä perustelisin estelyäni, kun kyyditsijäni vapautti minut siitä ilmoittamalla, että hevonen jo kyllä oli syönyt tarpeeksi, ja että meidän jo täytyi lähteä matkaan, jos mielimme ehtiä perille Pälkjärvelle. Sanoin hyvästi Halttuselle, istuin kääseihin ja läksin matkaan. Noin 10:n aikaan tulimme tienristeykseen, missä hänen tiensä erosi maantieltä. Maksoin talonpojalle viiden peninkulman matkasta ruplan ja 50 kopeekkaa; sitten nousin pois kääseistä, ja hän ajoi toista tietä kotia. Oli jo jotenkin myöhä illalla, kun saavuin Pälkjärven kirkolle, jonka vuoksi en tahtonut poiketa pappilaan enkä muihin lähelläoleviin herrasperheisiin, vaan astuin yhä edelleen vielä muutaman neljännespeninkulman matkan. Yön lepäsin metsässä laukku päänalaisena ja kuusenhavuja allani sekä peitteenäni. Mutta vaikka miten olisi peittänyt itseään niillä, oli vaikeata päästä rauhaan hyttysiltä. Panin piippuuni ja sytytin sen sekä ladoin uudelleen kuusenoksat päälleni. Savu piti nyt hyttysiä matkan päässä, vaivuin uneen ja nukuin sangen levollisesti kunnes joku aamulla rupesi penkaamaan havuläjääni. Nousin ylös vartijoitani katselemaan. Karjalauma, joka sattumalta oli tullut paikalle, seisoi ympärilläni tuijottaen minuun, ikäänkuin olisi tahtonut hyökätä kimppuuni. Mutta minun kohotessani pystyyn se pelästyi ja pötki pakoon. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja minä aloin kulkea eteenpäin. Vielä tänäkin päivänä kohtasin markkinoille matkustavia talonpoikia. Monissa ruohoisissa paikoin he olivat riisuneet hevosensa ja päästäneet ne ruokailemaan, sillä välin kuin itse loikoivat valkean ympärillä. Kysyin, oliko heillä ollut tapana matkoilleen ottaa mukaansa rehua hevosta varten. He vastasivat siihen kieltävästi ja tuumivat, että se olisi suurinta hulluutta, koska ruohoa tapaa kaikkialta tien vierestä. "Entä kaupungissa?" — "Se, joka aikoo viipyä kauemmin kaupungissa, niittää viimeisestä syöttöpaikasta riittävän määrän ruohoa ja vie sen rattaillaan kaupunkiin." — "Entä jos hevosenne karkaisivat syödessään noin itsekseen valtoimina metsässä?" — "Siihen ne ovat liian viisaat ja ovat olleet pienistä varsoista, kun ne emänsä perässä ensi kerran juoksivat irrallaan matkalla." Minulla ei ollut enempää heiltä kysyttävää. Muutamat, joilta kysyin osasivatko runoja, pyysivät minua käymään luonansa kotonaan kulkiessani niiden pitäjien läpi, joissa he asuivat; sen lisäksi he neuvoivat minulle useita tuttuja runoniekkojaan. Tein sen huomion, ettei yksikään näistä talonpojista ollut juovuksissa. Hiljaa he kulkivat tietänsä edelleen, meluamatta ja huutamatta niin kuin useissa paikoin muualla, etenkin rannikkoväestön ja hämäläisten kesken, on tavallista: Täten tämä päivä kului sangen miellyttävästi. Mansikat olivat nyt täysin kypsyneet, jonka vuoksi usein poikkesin tieltä niitä syömään. Tohmajärvellä söin samana päivänä ensi kerran mesimarjoja, joita siellä täällä tien varsilla kasvoi runsaasti, kuten myös suomuuramia, jotka löysin maantien viereisiltä soilta. Iltapäivällä tulin Vatalan kievariin, jonne päätin jäädä pariksi päiväksi, sillä näin, että heillä oli kaunis kamari, joka Karjalan rahvaalta jopa kestikievareistakin useimmiten puuttuu. Emäntä, joka oli vanhanpuoleinen, oli melkein yksin kotona, kun hänen miehensä oli lähtenyt markkinoille. Hän näytti ensin olevan hieman epäluuloinen minun suhteeni; kuitenkaan hän ei tehnyt mitään esteitä, kun pyysin saada jäädä yöksi heidän vierashuoneeseensa. Istuuduin kirjoittamaan iltaan asti, myöskin seuraavan päivän käytin kirjoittamiseen. Emäntä, kun näki minun niin uutterasti kirjoittavan, kysyi mitä kirjoittelin. Vastasin hänelle kirjottavani muistiin kaikenlaista, mitä täällä Karjalassa olin nähnyt, voidakseni sitten kotiseudullani siitä kertoa. "Ehkäpä panette kirjaan tämänkin, minkä nyt kanssanne puhun", virkkoi emäntä. Jotta hän ei suotta olisi tullut varovaiseksi minun suhteeni, vastasin kernaimmiten panevani kirjaan vanhoja runoja ja lauluja ja kysyin, osasiko hän niitä. Häh vastasi lapsuudessaan kyllä niitä osanneensa paljonkin, mutta nyt jo enimmäkseen unhottaneensa ne. Näytin nyt hänelle kaikki ennen kirjoittamani runot ja kerroin laajasta jalkamatkastani. Sen ohella luin hänelle useita sellaisia laulurunoja, joita Karjalan naiset etupäässä laulavat. Useat hän sanoi ennen osanneensa ja toisia kuullessaan hän huomautti, että hänen äitinsä tai tätinsä oli laulanut samoja lauluja vähän toisin. On omituista nähdä, kuinka tenhoavasti vanhat laulut vielä usein vaikuttavat suomalaisiin mieliin. Useissa paikoin olen huomannut, miten ne, jotka niitä ovat laulaneet tai jotka ovat kuulleet muiden niitä laulavan, omituisella tavalla ovat niistä heltyneet. Yhden ainoan runopätkän kuultuaan he usein muuttuvat minulle tuttavallisemmiksi kuin kuultuaan pitkiä kertomuksia asioista, joiden olen luullut enemmän huvittavan heitä. Emäntä tuli myös yhä avomielisemmäksi minua kohtaan ja kertoi minulle elämänsä tapauksia. Hänen ensimäinen miehensä oli jättänyt hänet jälkeensä ilman perillisiä. Nykyisen miehensä kanssa hän oli omituisella tavalla joutunut naimisiin. Tämä mies oli ennen asunut lähellä heitä ja oli entisen isännän kuoltua jonkun aikaa tehnyt talon työt ja hoitanut sen asioita. Kun hän sitten ilmaisi aikomuksensa naida emäntälesken, oli tämä huomauttanut hänelle, kuinka epäsuhtainen sellainen aviopari olisi ja kertoi sanoneensa: "Saattaisinpa varsin hyvin ikäni puolesta olla äitisi, kuinka siis voit naida niin vanhan naisen ja sittemmin naituasi tyytyväisenä elää niin vanhan vaimon kanssa! Ei toki, hae itsellesi vaimo mielesi mukaan muualta, talon saat kuitenkin minun kuoltuani. Minä en enää ole naimahaluinen, vaan voin varsin hyvin olla lopun ikääni naimatonna." Mies tai oikeammin silloin 18-20 vuoden ikäinen poika ei kuitenkaan tämän johdosta luopunut aikeestaan, vaan oli vakuuttanut, ettei hän mistään voinut saada parempaa vaimoa, ja niin oli kosiminen ratkaistu. Kysyttyäni, miten hän oli tyytyväinen nuoreen mieheensä, hän vastasi eläneensä hänen kanssaan hyvin onnellisena ne vuodet, jotka olivat olleet naimisissa. Huolimatta tästä emännän suuresta avomielisyydestä hän taisi kuitenkin joskus olla huolissaan siitä, kuka minä olin sekä siitä, mitä alituinen kirjoittamiseni merkitsi. Hän ei kuitenkaan koskaan lähempää tiedustellut sitä minulta, eikä hän myöskään suorastaan tahtonut kysyä, oliko minulla matkapassia vai ei. Kuitenkin hän kautta rantain ilmaisi minulle halunsa saada se tietää. Tämä kävi selville, kun hän kerran kysyi minulta, enkö koko matkallani ollut joutunut tekemisiin ilkeiden ihmisten kanssa. Vastasin, että jos sellaisia olisi ollut, niin he kyllä olisivat varoneet minua, kun olisivat nähneet, että minulla oli pyssy. "Enpä tarkoita varkaita ja rosvoja", sanoi hän, "sillä niitä ei Jumalan kiitos ollenkaan ole tarvinnut pelätä meidän tienoillamme; vaan ajattelin, eiköhän rahvas, jonka luona olette käynyt, joskus ole epäillyt teitä joksikin toiseksi ja tuottanut teille kaikenlaisia hankaluuksia?" Tajusin helposti hänen ajatuksensa ja vapautin hänet huolistaan minun suhteeni noutamalla passini ja huomauttamalla, että se minua näissä asioissa suojeli. Nyt hän tuli vielä tyytyväisemmäksi ja pyysi minua vaan jäämään heille niin kauaksi, kuin työtäni kesti. Jäinkin sinne seuraavaan päivään asti. Seuraavana aamupäivänä sattui rovasti Vallenius matkustamaan Kiihtelysvaaran kappeliin. Hänen tiensä kulki tästä ohi, jonka vuoksi hän poikkesi kievariin. Hän tunsi minut ja viipyi siellä jonkun aikaa kysellen retkiäni, mitä olin tehnyt Jouhkolasta erottuani. Hänen lähdettyään matkaan, emäntä tuli luokseni ja näytti siltä kuin hän olisi tahtonut kertoa minulle jotakin hyvin tärkeätä. "Niin vähän ihminen täällä tietää!" hän virkkoi kaikkein ensiksi. "No, mitä teille nyt on mahtanut tapahtua?" — "Eipä mitään", hän vastasi, "mutta tehän olette maisteri, ja minä luulin teitä vaan talonpojan pojaksi, kuten itse sanoitte." Vastasin, että olinkin talonpojan poika, kuten olin hänelle sanonutkin, ja kysyin, mistä hän nyt oli saanut tietää, että olin maisteri. "Kuulin kyllä", hän vastasi, "että rovasti teitä siksi kutsui, vaikken ymmärräkkään ruotsia." Jos olisin kauemmin tullut viipyneeksi täällä, olisin pikemmin menettänyt kuin voittanut tämän emännän mielestä niin tärkeän huomion kautta. Sillä sen sijaan, että ennen olin ollut täällä kuin kotonani, piti emäntä nyt velvollisuutenaan kohdella minua kuin ylhäisempää vierasta ainakin, ja tämä tuottaa aina hankaluuksia sekä isännälle että vieraalle. Vähää ennen päivällistä hän kysyi minulta, olinko syönyt "Karjalan herkkua". Vastasin, etten ennen ollut kuullut edes tätä nimeä ja kysyin, mistä sitä valmistettiin. Hän lupasi heti laittaa sitä, niin että saisin syödä. Se ei ollut muuta kuin tavallista viilipiimää (kokkelia), johon oli sekoitettu rieskamaitoa ja joka tuntui vähän nuoren maidon sekaiselta kohopiimältä. Sepä vasta herkkua! taitanet ajatella, hyvä lukijani, mutta vakuutan sinulle omasta kokemuksesta, että tämä yksinkertainen ruokalaji maistuu sangen hyvältä, kunhan vaan ei syö sitä vatsan ollessa täynnä. — Myöhemmin iltapäivällä läksin täältä ja kuljin kokonaista 5/4 peninkulmaa erääseen taloon, johon sitten yövyin. Seuraavana aamuna läksin sieltä ja kuljin edelleen pysähtymättä pitempää kuin useissa paikoin syömään mansikoita ja maamuuramia. Olin jo täten vaeltanut noin kolme peninkulmaa, kun päivällisaikaan rupesin lepäämään nurmikolle tien laitaan. Muutamia talonpoikia tuli ajaen jäljessäni samaan paikkaan ja he tunsivat minut kohta, sillä olivat nähneet minut matkallansa Sortavalaan, josta nyt palasivat. Kaupunkiin viemästään voista he olivat saaneet 8 ruplaa puudalta, joka hinta heidän mielestään oli vallan liian pieni. Aioin ensin heidän rattaillaan ajaa Ilomantsin kirkolle, mutta tultuamme lähelle Konnunniemen (Huosiovaaran) kylää, sanottiin minulle, että jos tahdoin kirjoittaa muistiin runoja, niin siellä oli muuan talollinen Rautiainen, jonka tiedettiin niitä osaavan. Jäin siis pois heidän seurastaan ja poikkesin kylään, joka oli virstan päässä maantieltä. Oltiin talossa äsken syöty päivällistä. Rautiainen kysyi minulta, olinko jo syönyt ja kun siihen vastasin kieltävästi, pyysi hän minua istumaan ruualle. Sen jälkeen hän tarjosi minulle kypsiä suomuuramia, sellaisia, joita täällä sanotaan "lakoiksi" eroitukseksi vähemmän kypsistä ja vielä kovista "muuramista". Hänen kanssaan tyhjensin suuren ropeellisen näitä hyvänmakuisia marjoja. Hänen pienelle tyttärelleen, joka oli poiminut ne, annoin sitten muutaman lantin, jotka minulla sattui olemaan, ja sen jälkeen Rautiainen käski hänen tuoda esille vielä toisen ropeen. En kuitenkaan jaksanut syödä enempää, vaan kiitin ja käänsin sitten puheeni runoihin. Vaikka Rautiainen muuten näyttäysikin anteliaaksi ja vieraanvaraiseksi, ei hän kuitenkaan antanut minulle mitään toiveita runojen saannista. Hyvin halukkaasti hän kuunteli niitä runoja, jotka hänelle luin, mutta hän sanoi aina lopulla: "Onhan teillä kaikki runot ennestään, mitä minä enää voin teille antaa?" Lukuunottamatta muutamia perin mitättömiä toisintoja, en saanutkaan häneltä mitään. Muutamat nuoremmat henkilöt lauloivat kuitenkin minulle pari uudempaa runoa, jotka panin kirjaan. Samalla he neuvoivat minut erään Ollukka Parvisen luo, jonka sanoivat sekä osaavan muiden sepittämiä runoja että itse olevan onnistunut runoniekka. Muutamat nuoremmista henkilöistä saattoivat minut Ollukan kotiin. Hän sattui, tullessamme itse olemaan pihalla; tervehdin häntä, tietämättä että hän juuri oli etsimäni mies, ja menin tupaan. Minua saattaneet miehet jäivät jälkeeni pihalle, kuten luulin, kertomaan asiaani. Hetken kuluttua hekin tulivat tupaan ja minä kysyin, olivatko nähneet Ollukkaa. "Hänhän se oli, jota tervehditte pihalla", sanoivat he, "mutta mainittuamme, että te olitte tullut kirjoittamaan hänen runojaan, hän juoksi pois, emmekä sen koommin ole häntä nähneet." Kysyin, eivätkö olleet nähneet, minnepäin hän oli juossut, ja he arvelivat hänen lähteneen vähän matkan päässä olevaan toiseen taloon. Menimme sinne häntä etsimään, mutta ei häntä sielläkään näkynyt. En kuitenkaan turhaan nähnyt vaivaa, sillä tämän talon emäntä lauloi minulle useita vanhoja lauluja, jotka kirjoitin kirjaan mikäli hän niistä aina muisti jonkun pätkän. Hänkin virkkoi, minkä monet muut ennen olivat sanoneet, etten kahdessa kolmessa päivässä olisi voinut kirjoittaa kaikkia niitä runoja, jotka hän tyttönä oli osannut. Hän valitti, että muistinsa nyt oli niin heikontunut, ettei hän muistanut paljoa niistä. "Kuitenkin muistan vieläkin useita", hän jatkoi, "ja saatan itsekseni usein laulella tuntikaudet perätysten, paraiten kun olen pahoillani jostakin tai kun mieleni muuten on täynnä huolia. Silloin ei minulta suinkaan lauluja puutu, eikä minun edes tarvitse niitä tuumia, vaan laulelen monta laulua, joita nyt en suinkaan voi muistaa." — Ollukkaa odotettiin tänne illalla, sillä hänen piti seuraavana päivänä ottaa osaa heinäntekoon. Hän tulikin viimein myöhään illalla, mutta ei mitenkään suostunut laulamaan runoja. Kysymykseeni, miksi hän päivällä oli paennut minua, hän ei vastannut mitään, vaan puolusteli itseään ainoastaan sillä, että kaikki runot, jotka hän osasi, sekä omat tekemänsä että muiden sepittämät, olivat niin huonot, ettei niitä maksanut panna kirjaan. Pyytämällä pyydettyäni hän kuitenkin lupasi seuraavana aamuna laulaa parhaat runot, jotka osasi. Mutta se, mitä olin pelännyt, tapahtuikin, nimittäin että Ollukka jo oli mennyt pois ennenkuin heräsin. Emäntä, joka yhä vielä oli kotona, muisteli vielä, mitä edellisenä päivänä oli jättänyt lauluistaan laulamatta, ja minä toivoin vielä saavani häneltä paljon muita lauluja, kun hänen miehensä sekaantui asiaan ja käski emännän laulaa ennemmin jonkun jumalisen virren kuin vanhoja "remputuksia". Huoneentaulu muistui mieleeni, enkä siis enää tahtonut pyytää emäntää vastoin miehensä tahtoa laulamaan minulle laulujansa. Mainitun päivän aamuna, nimittäin 14:ntenä, läksin Huosiovaaralta enkä paljoa pysähtynyt ennenkuin Koverossa. Olin aikonut pysähtymättä vielä samana päivänä kulkea Maukolaan saakka, missä lääninviskaali Falck asui. Olin kuullut, että hän oli suuri suomalaisten runojen ystävä. Muuan tienristeys Koveron tienoissa eksytti minut. Sen sijaan että olisin poikennut oikeanpuoliselle tielle, joka vie Ilomantsin kirkolle, menin vasemmanpuolista tietä, joka pian päättyi venäläiseen rukoushuoneeseen. Minun täytyi kääntyä takaisin ja poikkesin erääseen taloon. Tämän kylän asujamet kuuluvat suureksi osaksi kreikkalaiseen uskoon, ja niin oli myös sen talon väen laita, johon tulin. Tytär kysyi nähtyänsä huiluni, mikä keppi se oli. Vastasin silloin hänelle, että se oli puhallus-soitin ja rupesin samassa todistamaan mitä olin sanonut. Hän oli vähällä joutua suunniltaan ihastuksesta ja tiesi tuskin, pitikö hänen astua vai tanssia. Lopetettuani pyysin häntä vuorostaan laulamaan jotakin minulle. "En enää jouda", hän vastasi, "veljeni odottavat minua heinäniityllä, mutta äitini jää kotia ja hän osaa kyllä lauluja." Samassa hän otti viikatteensa ja meni pois. Kotia jäänyt äiti ei kuitenkaan ollut niin altis tuomaan esiin runojaan. "Lauloinpa viimeksi", hän virkkoi, "häissä ja sain siellä sukat (tai kintaat; en oikein muista kumman hän sanoi); enkä nyt tässä tahdo laulaa ilmaiseksi." Otin esille 5 kopeekan hopearahan ja lupasin sen hänelle, jospa hän vaan tahtoi laulaa minulle pari tai kolme runoistaan. Nyt hän alkoi ja toisti ne vielä kun aloin panna niitä kirjaan. Sitten tahdoin antaa hänelle maksun, mutta hänpä ei ottanutkaan vastaan rahoja. Ihmettelin sitä ja kysyin, kuinka hän ensin ei ollenkaan tahtonut laulaa maksutta ja kuinka hän sitten laulettuaan ei huolinutkaan maksusta. Hän virkkoi silloin, että hän kernaimmiten kokonaan olisi tahtonut olla laulamatta, mutta ettei myöskään ollut voinut kauempaa kieltää, kun huomasi, miten kärkkäästi halusin sellaisia joutavia lauluja. Tarjosin hänelle vielä kerran mainittua rahaa, ja lopulta hän suostui ottamaan sen, kuitenkin pannen ehdoksi, että minun samasta maksusta piti syödä päivällistä. Muori kantoi pöytään voita, maitoa ja täkäläisen rahvaan piirakkaa. Ruuan jälkeen menin muorin neuvon mukaan tien vieressä olevaan torppaan, jonka emännän hän sanoi osaavan paljon runoja. Tupa oli sinne tullessani aivan tyhjä. Odotin hetkisen, mutta ei ketään kuulunut, jonka vuoksi taas läksin matkaan. Vaikka torppa oli maantien varrella, ei ovessa ollut mitään lukkoa, joka seikka on todiste siitä, että yleinen turvallisuus täällä vielä on sangen hyvä. "Karsinan" ja "sillan" välillä oli täällä vanhan tavan mukaan väliaita rajana.
Näiltä viivytteiltä en ehtinyt tarpeeksi aikaisin illalla Maukolaan, jonka vuoksi päätin yöpyä lähellä olevaan taloon. Seuraavana aamuna saavuin sinne varhain. Lääninviskaalilla, joka myös oli pitäjänmakasiinin hoitaja, oli sinä viikkona toimena jakaa viljaa lainaajille. Hän asui sen ajan pappilassa, minne minäkin päivällisen jälkeen menin. Siitäperin kuin erosin Sortavalasta, olin oleskellut rahvaan parissa, jonka vuoksi nyt kernaasti lepäsin täällä kokonaista kuusi päivää. Hyvä ja ystävällinen kohtelu, joka täällä tuli osakseni, hauskuutti suuresti tämän ajan. Runokokoelmani suureni melkoisesti niistä lisistä, jotka herra lääninviskaali hyväntahtoisesti antoi minulle, ja myös muutamista muista. Vähää ennen kuin erosin täältä suntio toi minulle tukun ennen paperille pantuja runoja; ne kopioin lukuunottamatta muutamia, jotka pääasiallisesti olivat jo hallussani olevien kaltaisia. Erään entisen koulumestarin käsikirjoituksen sama mies antoi minulle. En kuitenkaan voinut sitä käyttää, vaikka se tosin oli useita hartauskirjoituksiamme etevämpi, ja vaikka sillä oli se etu niihin nähden, että se oli alkuperäinen, kun sitävastoin kaikki muut ovat huonoja käännöksiä. — Erään kuuluisan runoniekan, Pietari Kettusen luona, joka asui Kuolisman kylässä, neljän peninkulman päässä Ilomantsin kirkolta, minun täytyi jättää käymättä; tosin ei matkan pituus, vaan sen muut vaikeudet pelottivat minut siitä. Oli näet kulkeminen sinne monen järven yli. — Ne Ilomantsin suomalaiset asukkaat, jotka ovat venäjänuskoisia, muodostavat noin kolmanneksen pitäjän asujamista. Huolimatta uskonnonmuutoksesta ovat useimmat heistä itse harjoittaneet lukutaitoa. Monella on pieni kokoelma suomalaisia kirjoja, ja näitä he luterilaisten veljiensä tavoin, joiden kanssa elävät hyvässä sovussa, ahkerasti lueskelevat. Luulenpa tuskin, että koskaan kummallakaan puolella on tapahtunut sellaista toisen uskon tuomitsemista ja oman uskon ylistelyä kuin se, joka usein jokapäiväisenä riidan aiheena esiintyy etelä-Europassa niissä paikoin, missä kahteen eri uskontunnustukseen kuuluvaa kansaa asuu lähellä toisiaan tai sekaisin. Päinvastoin luterilaiset suomalaiset täällä joka sunnuntai menevät kreikanuskoiseen jumalanpalvelukseen, joka alkaa jotakuta tuntia aikaisemmin kuin heidän oma jumalanpalveluksensa, ja kreikanuskoiset kulkevat taas omasta kirkostaan, pappi etunenässä, luterilaiseen kirkkoon. Ruotsin ajalla oli tietysti lupa venäjänuskoisen kääntyä luterilaiseen oppiin, mutta ei päinvastoin. Nyt on asianlaita päinvastainen. Lasten tulee tunnustaa samaa oppia kuin vanhempien. Venäjänuskoiset miehet eivät pukunsa puolesta huomattavasti eroa luterilaisista, mutta naisilla on omituisenlainen päähine sekä väljä röijy, joka useimmiten on punaista kangasta. Ilomantsissa asuu toisenlahkoisiakin kreikanuskoisia, niin sanottuja "raskolnikkejä". Heillä on täällä kaksi luostaria, joissa en voinut käydä, koska ne olivat niin etäällä. — 21:ntenä päivänä läksin Ilomantsista kulkemaan Enontaipaleeseen. Rokottaja Vinter, jonka Ilomantsissa olin tavannut, matkusteli samaan aikaan virkatoimissaan tämän tien varsilla olevissa kylissä. Matkustin hänen seurassaan noin pari peninkulmaa, mutta seuraavana aamuna erosin hänestä ja jatkoin matkaani yksin. Iltapäivällä tulin Enon(taipaleen) pappilaan, missä nukuin seuraavan yön. Aamulla kävin loihtija Hassisen luona, joka asui Nesterinsaarella, näpeän neljännespeninkulman matkan päässä mainitusta pappilasta. Niistä lukuisista vanhoista loihturunoista, jotka hänen sanottiin osaavan, kuten hän myös itse myönsi, sain ainoastaan pari kappaletta. Hän ei millään muotoa suostunut lukemaan niitä, tai jos hän sen tekikin, niin ei antanut minun kirjoittaa niitä muistiin. Lukiessani hänelle ennen keräämiäni runoja, hän aina kysyi, keltä ne olin saanut. Jotta en olisi vahvistanut sitä hänen luuloansa, että täten muka kokosin luetteloa maan noitien nimistä ja että sitten vetäisin heidät edesvastuuseen, virkoin aina, että muka olin unhottanut niiden henkilöiden nimet, jotka olivat laulaneet ne minulle. Mutta tämä ei ollenkaan ollut omansa herättämään hänessä suurempaa luottamusta. Hänen tavallinen vastauksensa kuului, ettei hän lohen pyynniltä ehtinyt lausua runojaan. Muuten hän kohteli minua sangen hyvin. Hän tarjosi minulle kahvia ja keitätti aterioiksi vasta pyytämäänsä tuoretta lohta. Talon vanha emäntä oli sairaana ja poikansa kysymyksessä olevan loihtijan hoidon alaisena. Hänen molemmat miniänsä olivat keskenään tehneet sen sopimuksen, että he hoitaisivat vuoroin karja- ja vuoroin muun talouden askareita vuoden ajan erästään kumpiakin. Se miniä, joka tänä kesänä hoiti karjaa, oli karjan kanssa ulkolaitumella viipyen siellä syksyyn asti ja pitkän matkan vuoksi ajamatta karjaa illoin kotia. Heidän karjassaan oli lähes 30 lypsävää lehmää. Kuulin sittemmin hullunkurisen jutun siitä, miten nuorempi Hassinen oli nainut kotona olevan emännän. Tämä oli nuorena ollut kuuluisa suuresta kauneudestaan. Useat kosijat olivat saaneet rukkaset. Hassinenkin ilmestyi puhemiehensä seurassa. "Mene helvettiin!" oli tytön vastaus ollut. Hassinen astuu esiin ja sanoo: "Muistakaa, että se, minkä sanoitte hänelle, oikeastaan kohtaa minua." "Mene sinne ja sinne", tyttö vastasi hänellekin. Kun Hassisen piti lähemmin selvittää tunteitaan, tyttö nousi seisovilleen ja juoksi riiheen, johon Hassinen häntä seurasi. Tytöllä oli sirppi kädessä ja hän uhkasi sillä lyödä kosijaa, ellei tämä suostuisi poistumaan, mutta tämä sai käteensä seipään ja löi sirpin hänen kädestään, mutta sattui samalla koskettamaan puulla hänen käsivarttaan. Tyttö rupesi itkemään ja sanoi: "Vianalaiseksi minun piekset", johon kosija virkkoi: "Kyllä minä sinun vianalaisenakin elätän." Tyttö itki yhä vaan, mutta seurasi kuitenkin Hassista äitinsä luo. Äiti kysyi kuultuaan Hassisen selityksen: "Tahdotko, tyttäreni, häntä mieheksesi?" "Enhän minä muillekaan vianalaisena kelpaa."
Omituista karjalaisten perhe-elämässä on muuten, että pojista usein kukin ottaa emännän itselleen kotiin. Sopivin veljistä rupeaa ensimäiseksi isännäksi, mutta toisetkin kernaasti pitävät itseään isäntinä. Ei aina käy niin, että ylimmän isännän vaimo myös olisi ylin emäntä, sillä tämä arvo riippuu heidän keskuudessaan taitavuudesta, joka toisten suostumuksella tai vallananastajan vaikutuksesta helposti pääsee oikeuksiinsa. — Torstaina, 24:ntenä päivänä, kuljin taas Hesterinsaarelta takaisin Enon(taipaleen) pappilaan. Koska siinä saaren rannassa ei sattunut olemaan venettä, niin oppaanani oleva mies vei minut kaidan salmen rannalle, jonka yli virran vuoksi olisi ollut mahdoton päästä, ellei sen poikki olisi ollut pantuna pyöreitä puita kiville; niitä myöten ryömimme yli, ollen vaarassa luiskahtaa virtaan. Onnellisesti pääsimme kuitenkin molemmat salmen yli, ja todellisella mielihyvällä minä jatkoin matkaani Enon(taipaleen) pappilaan, jossa olin yötä. Seuraavana päivänä läksin sieltä aamiaisen jälkeen. Tunnin ajan kuljettuani saavuin Kaltimonniskan salmelle, jonka yli tätä tietä matkustavien täytyy lautalla kuljetuttaa itsensä. Tultuani toiselle rannalle istuin panemaan piippuuni ja pyysin lauttamiestä tekemään samoin sekä ojensin hänelle tupakkakukkaroni. Tuskin hän oli ehtinyt noudattaa kehotustani, kun alkoi puhua paikan merkillisyydestä. "Kaksikymmentä vuotta sitten ette olisi istunut yhtä turvallisena tuossa paikassa kuin nyt", hän sanoi minulle. "Miksi en", minä kysyin. "Koska", hän jatkoi, "venäläinen silloin pian olisi voinut ampua teidät kuoliaaksi." Sitten hän alkoi kertoa, miten venäläiset olivat sijoittaneet leirinsä vastaiselle rannalle, jolta juuri olimme tulleet, ja miten joukko karjalaisia talonpoikia oli estänyt heitä kulkemasta salmen poikki; nämä talonpojat olivat tänne kokoontuneet Tiaisen johdolla estämään vihollisen etenemistä. Tiainen, vaikka oli itsekkin ainoastaan talonpoika, oli erittäin kekseliäästi ja rohkeasti johtanut toisia. Hän oli varustanut paikan jotenkin korkealla vallituksella, jonka hän oli käskenyt luoda mullasta ja turpeista suurten petäjähirsien muodostamalle perustalle. — Kuoppa, joka oli syntynyt mullan otosta, oli vielä nähtävissä ja oli melkoisen suuri. — Tämän varustuksen suojelemina talonpojat olivat monta viikkoa estäneet vihollisen pääsemästä salmen yli. Useat tämän tekemät yritykset olivat talonpojat ampuma-aseineen onnellisesti torjuneet. Vihollinen ei myöskään ollut jättänyt kanuunainsa tulta suuntaamatta talonpoikien varustusta vastaan, mutta se oli ylipäänsä vähän vahingoittanut heitä, sillä tavallisesti olivat vihollisten kuulat lentäneet ylempään suuntaan lähelläolevalle vuorelle, jolta olivat kaataneet koko metsän. Vaikka tämä tosin ei tehnyt erityistä vahinkoa talonpojille, he eivät kuitenkaan mielellään nähneet, että hyvä tukkimetsä sai syyttömänä kaatua tantereelle. Mutta tämä paha ei ollut muuten poistettavissa kuin vihollisen karkoittamisella, ja sitä varten Tiainen keksi seuraavan juonen. Hän teetti vallituksen seinään useita pyöreitä lovia, joihin pantiin suuria petäjähirsiä; nämä oli sitä ennen koverrettu ontoiksi ja päästä tervattu, niin että tulisivat kanuunain kaltaisiksi. Tuskin oli tämä saatu kuntoon, kun huomattiin levotonta liikettä vihollisessa, joka piti varmana, että talonpojat pian lähettävät heidän sekaansa kuulasateen. Vihollinen vetäytyikin takaisin, ollen varma siitä, että tätä tietä oli mahdoton tunkea eteenpäin. Talonpojat jäivät vielä tähän hyvin varustettuun leiriinsä ja odottivat, yrittäisikö vihollinen vielä vastedes siitä paikasta ylitse. Mutta tämän sijaan vihollinen tekikin kierroksen Liperin kautta ja lähestyi suoraa päätä talonpoikien leiriä, kun nämä siitä saivat tiedon. Huomaten mahdottomaksi puolustautua avonaisella kentällä, talonpojat pakenivat minkä ennättivät, jättäen jälkeensä äsken mainitut kanuunansa. En tiedä mitä vihollinen ajatteli lähemmin tarkastellessaan näitä kanuunoita, jotka vähää ennen hänessä olivat herättäneet kauhua. Mutta nyt loppui piippuni, kuten myös talonpojan kertomus. Läksimme pois Tiaisen linnasta, joksi paikkaa nyt sanotaan ja erosimme, hän mennen kotiinsa ja minä kulkien tietä edelleen, kunnes tien vieressä tapasin suuren hongan, jota vihollisen kuulat olivat säästäneet ja joka hyvin suojeli minua auringon paahteelta. Sen siimekseen istahdin ja panin paperille talonpojan kertomuksen. Päivällisaikaan tulin kylään, jossa poikkesin Ihalaisen tilalle. Kotona olevat naiset lauloivat minulle moniaita runoja, varsinkin muuan vanhempi nainen, jota Hassinen oli minun neuvonut hakemaan. Tuskinpa luulen kenenkään runolaulajistani olleen niin auliin muistelemaan ja laulamaan kaikenlaisia runoja, kuin tämä muori oli. Syynä siihen oli se, että hän poltti tupakkaa, ja minä tarjoilin sitä hänelle koko ajan kuin viivyin talossa. Palkinnoksi hänen runoistaan annoin hänelle vielä lähtiessäni runsaan kahmalollisen kartuusia, josta hän loppumattomiin minua kiitteli ja toivotti alituista menestystä. Tavallisuuden mukaan kysyin uusien runolaulajien osotteita, mutta en saanut ainoatakaan. Minulle sanottiin, että kyllä joku vuosi sitten eräästä pappilasta olisin voinut saada paljon runoja, mutta että se nyt oli myöhäistä, sillä koko talo oli tullut heränneeksi. Nämä heränneet pitävät suurena syntinä maallisten laulujen laulamista ja luulevat jo edistyneensä pitkälle hurskaudessa, jos heidän on onnistunut unhottaa ne viattomat laulut ja runot, joita lapsuudessaan ovat kuulleet vanhempiensa ja muiden laulavan. Puhumattakaan lauluista, he kammoksuvat kaikkea soittoakin, jonka katsovat olevan tästä maailmasta. Saman talon tyttäret olivat ennen olleet seudun taitavimpia kanteleensoittajia, mutta uuden opin levittyä eivät olleet koskettaneetkaan kantelettaan. Omituista oppia! Muuan näistä heränneistä oli Kukkoselta (Renqvistiltä) ostanut hengellisiä kirjoja noin 50 ruplalla; tämä seikka antoi minulle hieman aihetta epäillä tämän laajalti kuuluisan apostolin pyhyyttä. Tämä seikka näytti ainakin todistavan, ettei hän ollut kammonnut kaupan tekoa, joka ei kuitenkaan ole pyhimysten tunnusmerkkejä. — Mutta tapahtuihan se hurskaasta innosta hankkia uskonveljilleen hengellistä lukemista — olkoon menneeksi, mutta kernaasti olisin tahtonut nähdä talonpojan kirjaston, sillä 50 ruplasta pitäisi saada melkoisen paljo hengellisiä kirjoja, jotka tavallisesti myydään polkuhintaan. Läksin Ihalaisen talosta, käymättä muualla kylässä, sillä eipä mikään ole ikävämpää kuin joutua tekemisiin näiden uskonkiihkoisten heränneiden kanssa. Poikkeamatta muualle kuin vanhaan rappeutuneeseen myllyyn, joka oli tien varressa, ja jossa sen alla porisevan veden vaikutuksesta olin vähällä nukahtaa, tulin illalla Ahvenuksen salmelle, jonka yli matkustajat taas viedään lautalla.
Hajanaisia muistiinpanoja.
[Kertomus keskeytyy tähän. Käsikirjoituksen yhteydessä on säilyneenä seuraava, aiottua jatkoa varten nähtävästi kiireessä kyhätty suunnitelma, joka sisältää katsauksen matkan loppuvaiheisiin sekä hajanaisia huomioita Karjalan rahvaan elämästä, kielimurteesta y.m. — Sen jälkeen liitämme tähän vielä erään kirjeen, jonka Lönnrot Sortavalasta lähetti professorinrouva Törngrenille Laukkoon, ja joka kuvaa sekin Lönnrotin mielialaa matkallaan (Alkukielellä painettuna E. Nervanderin julkaisussa "Elias Lönnrots ungdomstid på Laukko". Helsingfors 1893, ss. 33-38.).]
Seuraava lauttauspaikka Ahvenuksen salmella. — Ehrokkalan ukko. — Yötä metsässä. Seuraavana päivänä kävin useassa talonpoikaistalossa — ammuin siipeen kahta sorsaa — seudut erinomaisen kauniit. — Iltapäivällä sadetta. — Yövyin viimeiseen Pielisjärven kirkolle vievän tien varrella olevaan kestikievariin. — Sieltä seuraavana aamuna, 29:ntenä p:nä, erään Pielisjärven lahden poikki kirkolle. Kohtaus kirkonrannalla nimismies Steniuksen kanssa. Vanhoja jäännöksiä muinaisesta kaupungista — Pogosta. Sieltä Mustolaiselle, missä vietin kirkkoajan. Kohtausinsinööri Markströmin ja viskaali Jurvelinin kanssa. Iltapäivä komministeri Bonsdorffin seurassa. Käynti Sarkkilassa. Vesimatka Pankakosken malminsulatoille. Matka Juuvan kappeliin. Viivyntä siellä. Sikäläinen malmiaihe, jota Rinman ei mainitse. — Paluumatka nimismies Studdin seurassa Sarkkilaan. Saarna Lieksassa 10:ntenä p:nä elokuuta. Päivällinen kappalaisella Heleniuksella. Lähtö Lieksasta 13:ntena p:nä. Yötä talonpoikaistalossa. — Seuraavana päivänä päivällisaikaan Nurmeksen kirkonkylään. Viipyminen siellä. Mustalaisten tappelu. — Käynti kirkkoherran-sijaisen Höckertin ja nimismies Krogeruksen luona. Hautausmaa mäntymetsää. Lähtö Nurmeksesta yöllä 16:ntena p:nä. Kajaanin tienhaara. Jatkoin vaellusta 17:nnen ja 18:nnen päivän. Uusi maantie. Kestikievarit. Yötä Säyneisissä. Tiistaina 19:ntenä p:nä Juvankoskelle. Viivyin 23:nteen [?] päivään siellä. — Nilsiän heränneet. Leikkuutalkoo. — Vesimatkaa sieltä Kuopion kaupunkiin luutnantti Dahlströmin ja neitien ——— seurassa. Tulo kaupunkiin. Uusi hirsirakennus, sairaala, koulu, kirkko, näköala tornista, Puijo; koko kaupunki hyvin rakennettu kauniine puutaloineen ja säännöllisine katuineen. Lähtö Kuopiosta 22:ntenä p:nä. Yötä Hendricsnäsissä. Kohtaus hovioikeudenauskultantti v. Fieandtin kanssa. Tulo Rautalammin pappilaan 23:ntena p:nä. Lyytinen, Toholahti. Matka Sonkarinsaarelle keskiviikkona 28:ntena p:nä. Yötä eräässä talossa. "Karjalan puukko hävynnä." — Vihta-Paavo l. Korhoinen. Souto Räntylään, Kuopniemelle. — "Anna palaa, tulen syntypä nyt on käessäsi." — Kotiapaluu. Laukaan kirkon ohi 31:ntenä p:nä elokuuta. Yötä Jyväskylässä. Seuraava yö Korpilahdella. 2:sena p:nä syyskuuta Tampereelle ja sieltä 4:ntenä p:nä Laukkoon.
Maamuuramia Pielisessä. — Niittomiesten lyömä veto. — Rahvasta syytetään käräjöimishalusta ja kostonhimosta. — Lohenpyynti Pielisessä, Taipaleessa, j.n.e. — Kantele joka talon seinällä. — Sortavalan murteesta. Jo net mentiin, j.n.e. — Piiraita ja muita laitteita; — Kalakukko. Usein minulta kysytään, eikö meillä ole käärmeitä y.m. Karjalassa uhrataan Kekrille puuropata. — Puute käsityöläisistä. — Ainoastaan Venäjän raha käypää. — Sananlaskuja, vanhojen laulurunojen pätkiä. — Ritvalan lauluja Sääksmäellä pääsiäisestä juhannukseen. Niiden laiminlyöminen tuottaisi kylälle paljon pahaa. Maailman loppu. Kansaa kokoontuu usein joukoittain kulkuetta katsomaan. — Rahvas opinhaluista. Karjalan rahvaan luonne. Morsiuspari ensi talvensa ulkohuoneissa. Kaskeaminen. — Männöö, tulloo, kyssyy, kennen, j.n.e. — Ei mitään muistopatsaita Valamossa. Evästä. — Karjalassa rahvas on siistimpää, kuin monin muin seuduin Suomessa; penkit, pöydät ja tuolit pestään kerta viikossa, lattia ja seinät kahdesti vuodessa; ottavat useammin kuin hämäläiset ylleen puhtaat paidat, y.m. Muuan suomalainen tautien parannustapa: Parantaja: Pohtaan, pohtaan. Sairas: Mitäs pohtaat? P.: Pohtaan maata. S.: Jos olet maasta tullut, niin männös maahan — pohtaan, pohtaan, mitäs pohtaat? Pohtaan tuulta, tulta, vettä, jos oot j.n.e. — Jälkiä suomalaisten vanhoista uhritavoista vielä Karjalassa. Kun on saatu kaadetuksi riistaa, on uhrattava hopeaa metsänjumalille, y.m. — Maksaisi vaivaa tutkia, eivätkö karjalaiset, savolaiset ja hämäläisten eteläpuolella asuvat suomalaiset ole alkuperäisesti olleet samaa heimoa. Koko joukko sanoja, joita rannikkosuomalaiset ja karjalaiset (sekä savolaiset) käyttävät, mutta joiden sijassa hämäläisillä on omat nimityksensä, näyttää viittaavan siihen; sellaisia on: tupa, suoja; pelto, vainio: mie, sie, mä, sä; kuhilas; akkuna, ikkuna. — Käytetään pieleksiä, eikä latoja. Hyttysiä on niin runsaasti, että niitä savulla täytyy karkoittaa karjan lepopaikoilta. — Piimää talveksi. Kesällä on rahvaan ruokana enimmäkseen leipä, voi, kala ja piimä — rokkaa silloin tällöin, huttua samoin.
Muita huomioita:
Karjalainen rakennustapa. — Kaskenviljelys. — Taloustapoja. Asuintupien sisustus. — Vuoteet. Naimatapoja. Karjalassa tyttäret lähtiessään miehelään kotoa vievät mukaansa viikatteen ja kassaran. Savossa on vallalla se tapa, että nuori parikunta ensi talvena nukkuu lämmittämättömässä huoneessa. — Matkat — Leikit ja huvitukset.
Liite.
Sortavala, 28 p:nä heinäkuuta 1828.
Arvoisa Professorinrouva! [Professorinrouva Törngren.]
Minun on vaikea selittää, kuinka kärsimättömänä olen odottanut tilaisuutta antaakseni Teidän perheellenne muutamin rivein tietoa vaelluksestani. Viimein tulin Sortavalaan, mutta en kuitenkaan tahtonut kirjoittaa, ennenkuin olin käynyt Valamon luostarissa, voidakseni samalla kertaa kertoa tästä paikasta. Nyt olen palannut sieltä, ja kuinka iloisena istuuduin kirjoittamaan kirjettä! Minusta tuntuu, kuin olisin Laatokan rannoilta kiireisesti rientänyt halki koko Suomen — Saimaan, Päijänteen ja kaikkien muiden järvien yli — hyvään Laukkoon. Mutta kuinka pian tämä ilo taas on ohi; lopetettuani kirjeeni, olen taas täällä vähän yksin. Teidän ei siis pidä ihmetellä, että kirjoitan niin pitkän kirjeen, kuin paperi sallii, vaan suokaa se minulle anteeksi. Perinpohjaisella kertomuksella, miten ja mitä teitä yli yhdeksän viikon kestäneen vaelluksen jälkeen viimein olen saapunut tänne, en kuitenkaan rohkene vaivata Teitä. Sanon Teille vaan terveisiä muutamilta herrasperheiltä, joiden luona matkallani olen käynyt. Minulla on sitä suurempi syy siihen, kun minulla sekä näissä, että muissa perheissä, joiden luona olen vaelluksellani käynyt, on ollut mitä paras suositus siitä, että olen ollut kotiopettajana professori Törngrenillä.
Rovasti Nykopp'ilta saan ensiksi sanoa terveisiä. Sekä rovasti että ruustinna voivat hyvin. Sitten on minun sanottava terveisiä vanhalta vesilahtelaiselta, Kiteellä asuvalta assessorinrouva Fabritiukselta. Hän oli maaherra Walleniuksen sisar ja oli ensin ollut naimisissa erään Wegeliuksen kanssa, joka jonkun aikaa oli ollut Vesilahden kappalaisena ja asunut Janussa. Sittemmin mainittu Wegelius oli tullut Porvoon hiippakuntaan ja kuollut Kiteen kirkkoherrana. Leski oli mennyt uusiin naimisiin assessori Fabritiuksen kanssa, joka jo on kuollut hänkin. Vielä on minun lausuminen terveiset eräältä Relanderilta, Pälkjärven papilta. Hänen isänsä oli ollut kauppias Raumalla, ja lienette Te siis tuntenut hänetkin.
Matkani on tähän asti kokonaisuudessaan ollut onnistunut. Rahvas on Savossa ja Karjalassa, kuten myös näissä venäläisissä pitäjissä, hyvin vieraanvaraista. Usein siitä tuntuu vallan kummalliselta, että kysytään, mitä ruoka maksaa. Karjalassa olevassa Kesälahden pitäjässä viivyin joku aika sitten talonpoikaistalossa neljän päivän ajan, sillä isäntä ja useat muut siellä osasivat paljon runoja, jotka sain panna kirjaan. Eräänä iltana saunasta tultuani muutin kuivat alusvaatteet päälleni ja jätin entiset kuivamaan kangaspuille. Seuraavana päivänä en niitä enää nähnyt ja ajattelin, mitä ajattelinkaan; mutta eipä pälkähtänyt päähäni ajatella emäntää niin ymmärtäväiseksi ja ystävälliseksi, että hän ehkä oli toimittanut ne pestäviksi. Huomasin kuitenkin niin olevan, kun näet taas illalla näin ne puhtaaksi pestyinä samassa paikassa. Lähtiessäni sitten pois sieltä, tarjosin hänelle maksua, mutta hän ei mitenkään tahtonut suostua sitä vastaanottamaan, vaikka olin neljä päivää syönyt hänen talossaan. Viimein vastaanottaessaan maksun, hän korvaukseksi siunaili minua niin ylenmäärin, että minulle siunauksia riittänee koko vuodeksi. Useita muita esimerkkejä voisin mainita karjalaisten vieraanvaraisuudesta, etenkin sellaisista seuduista, jotka eivät ole lähellä valtateitä. Rahvas täällä näyttää myös olevan paljoa raittiimpaa kuin useimmissa seuduin Hämettä ja Uuttamaata. Sekä heidän häissään että muissa pidoissaan ja kokouksissaan näkee, ettei heillä vielä ole mitään tarvetta ylenmäärin nauttia viinaa. Heidän häämenoistaan olen kirjoittanut eri lehdelle. [Kuvaus, joka pääsisällykseltään on samanlainen kuin Lönnrotin matkakertomuksessaan ylempänä antama, on painettuna E. Nervanderin julkaisussa "Elias Lönnrots ungdomstid på Laukko" (Helsingfors 1893; ss. 39-46).] Tässä tahdon, mikäli tila myöntää, kertoa matkastani Valamon luostariin.
Valamon saari on 4 peninkulman päässä täältä Laatokassa. Muutamien kaupungissa käyneiden munkkien seurassa matkustin neljä päivää sitten sinne. Menomatka oli sangen onnistunut, jos kohta meidän kaikkien täytyi soutaa, sillä järvi oli vallan tyyni. Luostarin rikkaus ja komeus oli suurempi, kuin mitä ikinä olin voinut odottaa. Kaipaan sanoja kuvaillakseni vaan yhtä ainoata ruutua tai seinä- ja pilarimaalausta. Kuinka sitten rohkenisin antaa kuvauksen koko seinistä, koko kirkoista, missä pelkkiä sellaisia ruutuja ja maalauksia kulta- ja hopeakehyksineen, jalokivineen ja muine kalleuksineen koreilee. Huolimatta kaikesta tästä, joka täällä miellyttää silmää, olivat nuo kaksi Valamossa viettämääni päivää pisimmät ja ikävimmät koko matkallani. Hyvin halukkaasti käytin ensi tilaisuutta päästäkseni sieltä pois.
Nyt olen taas täällä ja kiitin Jumalaa siitä, sillä paluumatka oli sangen synkkä ja arveluttava ulapalla syntyneen myrskyn tähden.
Täältä aion lähteä Arkangelin lääniin ja sieltä Pohjanmaan kautta takaisin. Syyskuulla aion taas olla Laukossa. — Pyydän sanomaan terveisiä Eevalle ja Kallelle. Olen edelleen, arvoisa professorinrouva, Teidän nöyrin palvelijanne.
Elias Lönnrot.
TOINEN MATKA v. 1831.
[Lönnrot läksi Helsingistä 28 p:nä toukokuuta ja aikoi pohjoista tietä Vienan lääniin, kulkien Rautalammin, Pielaveden ja Iisalmen kautta Kajaanin kihlakuntaan, josta hän sydänmaiden poikki Vuosangan, Mikitän ja Härmäjärven kylien kautta samoiltuansa saapui Kuusamoon Venäjän rajalle, jossa matka keskeytyi. Elokuun 6 p:nä hänet tapasi täällä lääkintöhallituksen kirje, jossa käskettiin runonkerääjää palaamaan takaisin Etelä-Suomeen vastustamaan äsken maahan ilmaantunutta koleraruttoa. Elok. 22 p:nä oli Lönnrot taas Helsingissä. Paitsi tähän otettua "Helsingfors Morgonblad'issa" v. 1832 N:oissa 62-43 olevaa matkakertomuksen katkelmaa, on Suomal. Kirjall. Seuran arkistossa vaan muutamia hajanaisia muistiinpanoja. — Jouduttuansa koleralääkäriksi syksyllä v. 1831 Lönnrot kävi muun muassa 20:ntenä p:nä marraskuuta Sääksmäellä tutkimassa kuuluisaa Ritvalan Helka-juhlaa. Tällöin muistiinpani Lönnrot n.s. Ritvalan Helkavirret, ja seuraavana vuonna hän "Helsingfors Morgonblad'issa" (n:oissa 41-42) julkaisi tähän liitetyn kuvauksen juhlanvietosta.]
Ote päiväkirjastani.
— — — Oltuani koko edellisen viikon vapaana vilutaudin kohtauksista, läksin sunnuntaina kesäkuun 19 p:nä Rautalammilta Pielavedelle. Kirkossa minulla oli tilaisuus katsella kansaa juhlapuvuissaan, jotka eivät juuri ollenkaan eroa rannikkoasukkaiden käyttämistä juhlapuvuista. Miehillä on lyhyet takit, joissa on kaksinkertainen kaulus tai myös yksinkertainen, n.s. pystykaulus. Nämä takit ovat enimmästi harmaata sarkaa; hyvin harvoilla ne on siniseksi värjätyt. Housut ovat pitkät, tehdyt samasta sarasta tai myöskin karkeasta värjäämättömästä palttinasta. Jalkineet ovat samanlaiset kuin kaikkialla Savossa ja Karjalassa käytännössä olevat, n.s. pieksut. Eivät edes vallasihmiset katso näiden jalkineiden rumentavan jalkojaan. Useimmilla on hatut; lakit eivät ole yhtä yleiset; kaulahuiveja käytetään yleisesti. Taskukellot, joita Etelä-Suomessa pidetään niin tärkeinä tarvekaluina, että jokaisella rengillä täytyy olla ainakin yksi sellainen, ovat täällä sangen harvinaiset. Tässä asussa nähdään miehet kirkkomäellä. Naisilla on pitkät hameet ja lyhytliepeiset röijyt, joita pidetään erittäin somina. Muutamilla varakkaammilla on silkkihameetkin. Ennen muinoin liepeet olivat pitkät ja hameet lyhemmät, mutta nämä ovat nyt vanhanaikuisia. Sitä omituista tanu nimistä päähinettä, jota naidut vaimot käyttävät muutamissa Savon pitäjissä (Mäntyharjulla, Hirvensalmella, Mikkelissä y.m.), ei täällä tapaa missään. Naiset näet pitävät päässään täällä myssyjä tai huiveja.
Jumalanpalveluksen loputtua ja syötyäni päivällisen astuin veneeseen. Tämä, jota soudettiin seitsemällä airoparilla, oli suunnattoman pitkä, mutta ei varsin leveä. Meitä oli siinä noin 50 henkeä, jota määrää pidettiin sangen riittävänä alukseemme nähden, mutta joka pian olisi käynyt liian suureksi, jos tuuli olisi suvainnut puhaltaa ankarammin. Ympärillämme souti useita muita veneitä, ainakin kymmenen, niin että tämä oli pienen laivaston näköinen. Eri veneiden soutajat kilpailivat keskenään siitä, mikä vene toisten edelle pääsisi, ja tämä lapsellisuus nähtävästi pani monen tytön ja pojan hikoilemaan. Minä säälin kaikkein enimmin tyttö parkoja, joista moni souti melkein koko matkan vuorottelematta, kun miehet sitä vastoin keskenään vuorottelivat. Minäkin tarjouduin soutamaan, mutta katsottiin sen sotivan kaikkea luonnon järjestystä vastaan, että minä, maisteri, olisin koskenut airoihin. "Jo on joukko joutavassa, kun on pappi soutamassa" — minun täytyi siis istua joutilaana. Pari koskea, joita oli kuljettava ylös, hidastutti hieman matkaamme. Ensimäinen niistä, Tyyrinkoski, on noin l/8 peninkulman pituinen, mutta ei ole niin vuolas kuin toinen, "Nokinen", joka taas on lyhyempi. Kuljimme niistä molemmista ylös sauvoimien avulla, joilla pohjasta työntäen annettiin veneelle vauhtia. Pelkällä soutamisella ei olisi päästy pitkälle. Oli sekä kaunista että kammottavaa katsella koskea ylös, missä toiset veneet edellämme ponnistelivat ylöspäin.
Ne olivat meitä melkoisesti korkeammalla, ja usein tuntui siltä kuin ne olisivat syöksymäisillään takaisin meidän päällemme. Nämä kosket, joissa on kiviä, vaativat erittäin taitavaa perämiestä. Jos vene tarttuisi kivelle, olisi vaikeata saada sitä irti; vaara olisi kuitenkin paljoa suurempi näitä koskia alas laskettaessa. Päästyämme koskesta ylös, pantiin sauvoimet niitä varten veneen oikeaan laitaan tehdyille kannattimille, korttelia ylemmäksi aironhankoja. Kaikki katselivat jonkunmoisella tyydytyksellä niitä veneitä, jotka vielä ponnistelivat koskessa, ja näyttivät kokonaan unhottaneen, että juuri äsken itse olivat siinä vallan samassa tilassa kuin nuo toiset, joista pilasanoja lasketeltiin joukosta. — Rannoilla kasvavat kauniit lehtimetsät, jotka yltympäri reunustivat järveä, monet saaret, tyyni ilma ja rahvaan hilpeys tekivät tämän matkan hyvin miellyttäväksi. Tuskin olin huomannut, että jo olimme jonkun aikaa olleet vesillä, ennenkuin olimme jo kulkeneet kolme peninkulmaa ja astuimme maihin erääseen saareen, nimeltään Kuninkaansalo. Tämän valtateistä etäiseen seutuun nähden tavattoman nimen sanottiin johtuvan seuraavasta tapauksesta. Kuningas Eerik oli muka ennen muinoin, tarkastaessaan maata, soudattanut itsensä tähän saareen ja siellä laitattanut itselleen aterian; tällöin oli suuri, tasapäällystäinen kivi ollut hänen pöytänään. Kiveä, jonka sanottiin olevan hyvän matkan päässä rannasta, en voinut nähdä. Kuunnellessani tätä kertomusta väki oli tuohikonteistaan ottanut esille viinaa ja ruokaa välipalaksi. Minuakin pyydettiin syömään ja tarjottiin lasi viinaa, jonka tyhjensin äsken mainitun kuningas Eerikin muistoksi. Syödessämme joku huomautti meille ääretöntä hyttysjoukkoa, joka lenteli yläpuolella meitä, jotenkin korkealla maasta. Niitä oli kokoontunut monta isoa parvea, jotka olivat kuin mustia pilviä nähdä, niin tiheässä niitä siinä vilisi. En koskaan ole nähnyt niitä näin paljoa, vaikka ne monasti ovat minua enemmän häirinneet; nyt ne näet jättivät meidät rauhaan. — Täältä meillä vielä oli 7/4 peninkulmaa matkamme päämäärään, Joutiniemen kylään. Sinne saavuimme vähää ennen puoltayötä. Yö oli niin valoisa, että matkakumppanini esteettömästi hakivat alkusanat raamatusta ja lukivat ne ääneen. Minäkin koetin lukea ja huomasin, etteivät silmät siitä ollenkaan rasittuneet, ja miten se voisi olla mahdollistakaan, kun yö ainoastaan siinä eroaa päivästä, ettei aurinko paista. Vaan jonkunlaista hämärää kestää hetken aikaa. Ennenkuin totuin näihin valoisiin öihin, luulin kellon olevan 10 tai 1/2 11, kun sanottiin, että auringonnousu oli vallan lähellä. — Talossa, johon yövyin, minulle laitettiin illallista. Jos kohta yötä jo oli näin pitkälle kulunut, emäntä itsepäisesti pysyi päätöksessään keittää minulle jotakin; sillä illallista, josta puuttui lämmin ruoka, hän ei pitänyt oikeana illallisena. Minun onnistui kuitenkin lopulta saada hänet uskomaan, että olin vallan tyytyväinen piimään ja leipään; hän kantoi kuitenkin paitsi näitä eteeni vielä lihaa ja voita. Seuraavana aamuna minulle laitettiin aamiainen, eikä tästä kaikesta tahdottu ottaa mitään maksua. Täältä minulla oli 6/4 peninkulman matka Jokijärvelle, jonne saatoin kulkea joko maitse tai vesitietä. Valitsin edellisen ja otin aluksi oppaakseni erään vanhan tilallisen, nimeltä Jääskiläinen; teiden näet sanottiin olevan hyvin eksyttäviä. Kulkiessamme oppaani kertoi minulle kotiseutunsa häämenoista. Sittenkuin morsiuspari on vihitty sunnuntaina, se menee morsiamen kotiin, jonne myös tulevat morsiamen puolelta kutsutut häävieraat. Sieltä lähdetään seuraavana päivänä sulhasen kotiin, niin että illaksi saavutaan perille. Olin vähällä unhottaa erään seikan: matkalla morsiamen kodista sulhasen kotiin on puhemiehen omalla kustannuksellaan tarjottava viinaa ja ruokaa koko joukkiolle; Puhemies johtaa seuruetta ja pyytää yömajaa ja ruokaa maksua vastaan. Heidät vastaanotetaan sulhasen kodissa, ja aterian jälkeen saatetaan morsiuspari levolle. Muuan tytöistä valitaan heitä palvelemaan, ja hänen ehdoton velvollisuutensa on aamulla viedä pesuvettä morsiusparille. Tämä passarinainen on nimeltään saajas. Aamulla, morsiusparin noustua ja pukeuduttua, pannaan toimeen temppu, jonka tarkoituksena on rahojen ja muiden tarpeiden kokoaminen heidän uuden kotinsa perustamista varten. Kaaso astuu esiin oluthaarikka kädessä; siitä vieraat juovat ja sitoutuvat samalla lahjoittamaan morsiusparille mitä minkin varat sallivat ja mitä mikin hyväksi näkee. Toiset antavat rahaa, toiset yhden tai useamman lampaan, toiset vasikan, j.n.e. On selvää, että sukulaiset tällöin ennen muita kunnostavat itseään. Osa tämän keräyksen tuloksista tulee kaason hyväksi. Tämän toimituksen nimenä on tuoppiset. Sitten esitetään pieni kiista naineiden ja naimattomien miesten välillä. Edelliset pyrkivät sulkemaan sulhasen piiriinsä, jälkimäiset eivät tahdo antaa hänen erota nuorten miesten joukosta. Tällöin raastetaan ja tempoillaan sulhasparkaa. Milloin toinen milloin taas toinen puolue voittaa. Hän on vallan kuin Lützenin kentällä haudan reunalla olevat kanuunat, jotka ruotsalaiset monta kertaa valloittivat, mutta jotka keisarilliset taas valloittivat takaisin. Viimein tehdään rauha, jolloin nuoret miehet jättävät sulhasen naineiden miesten huostaan; sitten juodaan. Tätä sovinnonjuontia sanotaan harjallisiksi. Nyt kiistelevät naidut vaimot ja tytöt samoin morsiamesta, ja tässä menetellään samoin kuin äsken. Kun puhemies on taitava ja kokenut, näin kertoi oppaani, ei koskaan puutu kaikenlaisia ilveitä, joita kestää koko päivä. Seuraavana aamuna morsian jakelee pienet lahjansa äsken saamilleen sukulaisille. Anoppi saa paidan, mutta varakkaammat morsiamet pukevat nykyään hänen ylleen kaikki vaatetarpeet kiireestä kantapäähän. Paitoja, kintaita, vöitä, j.n.e. lahjoitetaan muille. Jo ennen vihkiäisiä annetaan papille paitapalttinaa ja sukkia.
Kuljettuani 3/4 peninkulmaa saavuin Äyskoskelle, josta soudatin itseni yli. Koskessa on kaksi myllyä sekä saranvanutuslaitos. Kosken toiselta rannalta tieni kääntyi toisen myllärin pihan poikki; siinä kaksi ämmää riiteli keskenään niin ankarasti, ettei minun tuloni ollenkaan heitä häirinnyt. Riita oli syntynyt siitä, kumpi ensin saisi jauhattaa jyvänsä, enkä saata ymmärtää, miten niin kiivas riita oli voinut syntyä näin vähäpätöisestä aiheesta. Lautturini, joka saattoi minua jonkun matkaa, arveli heitä molempia juopuneiksi. Äyskoskelta tie kulki useiden yksinäisten talojen ja pienten torppain ohitse Jokijärvelle, joka oli 1/4 peninkulman päässä. Poikkesin muutamiin taloihin, ja huomasin joka paikassa, että rahvaan asunnot täällä ovat puhtaat ja siistit. Heidän juomahaarikkansa, joita erittäin kuuman päivän vuoksi usein tulin käyttäneeksi, olivat sangen puhtaat. Pirttien seinät ovat Savon ja Karjalan yleisen tavan mukaan valkeiksi höylätyt hieman yli miehen pituuden lattiasta. On minun myös mainitseminen, että näistä lakeisella varustetuista pirteistä vähitellen ruvetaan luopumaan. Useimmat, jotka rakentavat itselleen uuden asuintuvan, tekevät siihen savutorven, joka johtaa savun ulos, niin ettei se tunge sisälle tupaan.
Jokijärveltä palkkasin soutajat Kemilänniemelle, joka on sieltä peninkulman matkan päässä. Isäntä ja 14—15-vuotias tyttö olivat soutajinani tai oikeammin kumppaneinani, sillä soudin itse melkein koko matkan. Soutaessani kyselin heiltä kaikennäköisten eteen sattuvien esineiden suomalaisia nimiä. Tyttö, vaikka olikin nuori, antoi minulle aina hyvin näppäriä vastauksia. Jos matka olisi ollut pitempi, luulen, että hänestä olisi tullut täydellinen filologi äidinkielemme alalle. Miksi sitä ja sitä sanotaan teidän puolessa? näin hän lakkaamatta kyseli minulta ja rikastutti minua täten useilla uusilla murteensa sanoilla. Perillä kysyin, paljoko minun tuli maksaa soutopalkkaa. Mies pyysi ainoastaan 20 kopeekkaa, mutta minun täytyi antaa hänelle 16 killinkiä, kun minulla ei ollut pienempää seteliä. Ei tämä muuten ollut kallista, sillä kyytirahoihin oli luettu maksu päivällisestäkin, jonka olin Jokijärvellä syönyt. Tämä maksu suoritetaan täällä tavallisesti sanomalla "paljon kiitoksia", Karjalassa sanomalla "kost' Jumala". Nyt erosin matkakumppaneistani ja kuljin Kemilänniemen taloon, joka on sangen miellyttävällä paikalla eräällä niemellä. Täällä minut vastaanotti hyvin ystävällisesti vanhin tytär, joka samalla oli emäntänä, sittenkuin hänen äitinsä noin puolitoista vuotta sitten oli kuollut. Siinä lyhyessä ajassa, jonka viivyin täällä, hän kertoi minulle paljon talostaan, jota hän nyt veljiensä ja sisartensa kanssa hoiti. Hän kehotti minua syömään, jota minun ei kuitenkaan nyt tarvinnut tehdä, kun näet maito ja vesi, tavallinen kesäjuoma näillä seuduin, kuivalle kurkulleni oli paljo tervetulleempaa. Sitäpaitsi hän kertoi kestitykseksi minulle unen, jonka, jos oikein muistan, hänen äitinsä äiti ainakin sata vuotta sitten oli nähnyt. Pielavedellä oli näet siihen aikaan ollut kappalaisena muuan Neovius, joka oli kuollut. Vainaja oli sitten unissa ilmestynyt emännän isoäidille. Tämä oli silloin kysynyt, tuleeko hän taas pian heille papiksi. Kun te hankitte kirkkoonne paremman saarnatuolin, oli vastaus ollut. Tämä uni on nyt saanut selityksensä. Pielavedestä näet on tullut oma pitäjä ja sen ensimäiseksi kirkkoherraksi A.F. Neovius, äsken mainitun Neoviuksen pojanpoika. — Kemilänniemeltä emäntä souti minut kapeahkon lahden poikki. En tiedä, juorujako välttääkseen vai miksi hän otti 7—8-vuotiaan pojan mukaan veneeseen. Täältä minulla oli noin puoli neljännespeninkulmaa Kotaniemeen, missä olin yötä, aikoen seuraavana aamuna muutamien miesten seurassa, jotka menivät työhön kirkkoherra Neoviukselle, vesitse lähteä saman kirkkoherran luo. Minut herätettiin siis sangen varhain seuraavana aamuna soutamaan tuota suunnattoman pitkää peninkulman-matkaa täältä pappilaan. Noin 6:n aikaan saavuimme perille.
Tilapäisiä muistiinpanoja.
[Tästä eteenpäin voidaan matkaa seurata vaan seuraavista tilapäisistä muistiinpanoista.]
Yötä Kotaniemessä. — Sieltä seuraavana aamuna auringon noustessa pappilaan kirkkoherra Neoviukselle (nim. tiistaina). Seuraavana päivänä polttamassa suota ja kaskea. Punamultaa (raudansekaista?) suossa. Muistui mieleeni: Kuin sie suosta sotkettihin. Uin täällä, — Toht. Maconi. Vilutaudin väristyksiä illalla. Seur. päivänä aatelisneiti Stenfäldt. Kirkonniemi, jossa kirkko aina yöllä hajoitettiin. — Juhanuspäivä Lyran luona, missä vilutus taas alkoi ruokapöydässä istuessani; sitä jatkui seuraavaan torstaihin. — Juhannuspäivänä oli luonani laulaja, mutta en vilutaudilta voinut kirjoittaa kuin muutamia minuutteja erältänsä, jonka jälkeen minun taas täytyi paneutua pitkäkseni. Laulaja tyytyväinen tähän, sai näet hyvän kestityksen kirkkoherra Lyralta, jonka nimi oli Johannes. — Seuraavana keskiviikkona Pietarin päivä. Matkustin jo päivää ennen. Pielaveden väki = Rautalammin puvun ja hiuksenkasvun puolesta. Tämä murre kahdentaa usein kerakkeen pitkän ääntiön edessä: kätteen, männöö, tulloo, rahhoo, sijjoo, puttoo, näkköö, ei kettään, venneitä, venneen. Muuten; mettä, metän, juua, saaha, lyyä j.n.e. — Pirteissä enimmästi "lakeinen", [seinät?] höylätyt oven korkeudelta. — Kiukaat kummalla puolella ovea kulloinkin. — Karjanhoito melkoinen. — Talonpoikia, joilla on 20-30 lehmää. Jos laskee hyvässä taloudessa 2 leiviskää voita lehmältä, saadaan 60 leiv. s.o. 400 pankkorupl. — Halla tekee usein tuhojaan. — Pettua. — Kerjäläisiä. — Ruumiit kesällä ja talvella; riepu. — Karsikkopuut sen tien varrella, jota myöten ruumiita saatetaan; [niihin] nimi ja vuosiluku. — Lehmän savu. Suoloja illoin lehmille. — Susia ja karhuja ei ole. — Sain esiintyä lääkärinä — Sintu — Ruotivaivasia. — Heränneet kokouksissa — kuolevat enimmiten nuoret vaimot; luopuvat uudenmuotisista vaatteista, elämänonnesta; lyhyet hameet, pitkät "körtit"; pitävät rukoushetkiä aamuin illoin, kammoavat maallisia huvituksia, leikkejä; lähtevät tuvasta, jos puhaltaa huilua, laulaa runoja, lapsetkin; eivät vastaa: "Jumal' antakoon". Jotkut heräävät 3-4 kertaa — Kato — Juhana Väisäinen — Metsät polttavat talojakin — heinäsuovia j.n.e. — Ojia — Kesä [?] Vilhelmsdalissa — Lakkoja.
Alve, -peen tænia (K:mäki). Kuolleen, t. tuulen koura Filix mas
(K:vesi), Harakan otra (K:mäki) t. Kuren ruis (K:vesi) polytrichum.
Lillukka (K:vesi), linnukka (K:mäki). Niverä (K:vesi), visa.
Juolukka. Liippa = kovasin. Harkko = tahko.
Yötä perjantaita vastaan tireht. Jernefeltillä Iisalmessa Vanhan Testamentin aikuisten henkilöiden ympäröimänä, jotka öljymaalauksina oli kuvattu seinäpapereille. Tahdonpa uudenaikaisen taiteentuomarin tavoin tarkastaa niitä, a) Oven oikealla puolen Jaakoppi painii Jumalan kanssa. Ei hullumpi. Mutta liian lähellä on suunnattoman suuri palmupuu; pelkään että jompikumpi ruhjoo päänsä sitä vastaan, jos kohta sädekehä kyllä suojelee Herran, mutta Jaakoppi parka! Luulin ensin, tämän taulun esittävän jotakin vallan toista, sillä Herralla oli Vanhassa Testamentissa hame ja Jaakoppia näkyy niin vähän hänen takaansa, ettei vallan tarkoin näe hänen hamettaan ja miehenkasvojaan, b) Nainen lapsensa kera ratsastaa aasin selässä, toinen astuu jäljessä kirves olalla. Enpä tiedä, mistä nämät ovat kotoisin, c). Faaraon taivaallisen ihana tytär ottaa Mooseksen Niilissä kelluvasta kaislakopasta, d) Simson ja Delila tai jotakin muuta. Mies loikoo maassa saviastia pään vieressä, nainen pitää häntä kiinni olkapäistä, e) Pitkäpartainen ukko polvistuneena katsoo suu auki taivasta kohti ja näyttää odottavan sieltä jotakin, sillä kädet ovat kuroitettuina ylöspäin vastaanottavaan asentoon, f) Seinäkello, joka ei koskaan ole käynyt eikä koskaan tule käymään, g) Abraham, joka pitää poikaansa tukasta, hänet teurastaakseen.
Perjantaina vilukuumetta Iisalmen pappilan läheisessä metsässä klo 10-4 j.pp., vaikka ennen olin nauttinut kiniiniä. Ainakin sadan katajapensaan juurella hakemassa viileyttä varjosta. Paitahihasillani ja paita kumminkin märkänä, vaikka tuuli jokseenkin kovasti. Ilta.
* * * * *
Sipo Lemetti Vieksiltä [Kuhmonientä]. Pekka Heikkinen Ypykänvaarassa
Lentierassa. Tapani Kilponen Mikitällä (Hyrynsalmea). Perttu Tiikka
[Lienevät ennakolta tiedusteltuja ja muistiinpantuja runoniekkoja.
Seur. kappaleessa on, nähtävästi myös ennakolta muistiinpantuina,
Kuhmoniemen Vieksin ja Hyrynsalmen Moisseinvaaran välisten
kyläin nimiä ja välimatkain määriä. Tätä seuraavassa kappaleessa
Kuhmoniemeltä paikkainnimiä, minkä vuoksi mainittu, vaikea sanoa.] —
Viilettää — Keula [?].
Vieksi — Vuosanka 3/4 [pnk.] — Kuusamo 1 [pnk.?] Virtanen [?] 1 pnk. Härmäjärvi — Mikittä.
Lentua Mertaperän lahti. Kaihlajoki. Kaihlajärvi. — Kolon koloa. Löttöön kolme, virsuun viisi tuohisorkoa.
On jotakin joessa: hakojakin, haukiakin. Kapahauki.
Rokottanut Lehtovaarassa, Jaakkolan Rannassa l. Vuosangassa ja Mikitän[pään] Mäntyvaarassa — hukannut lyijykynän — eksynyt. — Moisseinvaara — Honkajärvi — Valkiainen — Ruokkonen — Jumalisjärvi — Matero — Vuokinniemi — Haukiperä — Lassi Kinnunen, runoniekka — Kokkojärvi — Martti Kinnunen, Kiannan kylä. — Kalpa: puusta tehty veitsi, jolla naiset lyömällä puhdistavat hamppua ja pellavaa tappuroista.
* * * * *
Kajaanista Alaskylään 7/4 [penink.] 2 [rpl.] 10 [kop.], Haapovaaraan 3/4 [pnk.] 45 [kop.], Hatulaan 3/4 45, Sukeukseen 6/4 90, Venäänjärveen 4/4 60, Niinimäkeen 4/4 60, Ryhälänmäkeen 4/4 60.
Metsää käytetään täällä vain poltettavaksi, melkein tahallaan.
Taitava maanmittari. Ylängöt olleet hänelle eduksi suunnan määräämisessä.
Iisalmesta Taipaleeseen 13 1/6 virstaa 79 kop., Savojärveen 15 90,
Pajujärveen 12 1/2 75, Pöljään 13 1/4 82.
Kuinka toisenlaiset olivat tunteeni nyt kuin metsässä palellessani.
Jännevirran yli lautataan. Isoon lauttaan mahtuu 10 hevosta, 4 kuormaa. —
Sinitauti: eikö liene muuan laji koleraa; tavaton kuivuus?
Kelloniemi 14 p:nä elokuuta. Täällä v. 1828 viivyin pari päivää. — Broberg ei enää ollut täällä — oli tullut onnettomaksi. Vankilan [?] vahtimestari. —
Sellainen kunnia harvinainen. Hevosia — ruskeita ja punaisia. —
En minä sinun kanssas riitele näet että herra — — Noh, noh.
Pentti Lyytinen, kirkonmies. — Runo entisestä Rautalammin nimismiehestä.
Kuopiosta ei pääse vuorokaudessa ja silloin on hutikassa. — — Pistämme, pistätet, pistäksen; Pistetäimme, pistätette [?] pistäivät. Ateria 16 p:nä Suonenjoen kestikievarissa — Kommissioni-maanmitt. Aminoff. — Kaivo. — Rikinmaku. — Karjapihan ja pihan välillä aita. — Kyökit. — Tupakkia viljellään, naisetkin polttavat. — Viimeinen väli Kuopioon matkustaessa jotenkin mäkistä. — Soita viljellään jo Kuopion pitäjässä. — Tien varressa männyistä kuorittu pettu leipään sekotettavaksi. — "Senlaista mestä että näpisti sylillä ympärite saa."
Liite.
Ritvalan Helka (Kansanjuhla).
Kaikissa kansanjuhlissa on jotakin selittämättömän miellyttävää ja kunnioitusta herättävää; tämän vaikutuksen varmaankin jokainen, joka on ollut sellaisissa läsnä, on huomannut saaneensa. Itse juhla, jolla on juurensa muinaisajan tavoissa ja oloissa, ei esiinny meille kuolleena muistomerkkinä, vaan entisaikojen elävänä kuvana. Etenkin kansanjuhlassa muinaisaika ilmenee elävänä ja toimivana keskellä nykyaikaa; ainakin on vaikea löytää toista muotoa, jossa menneisyys selvempänä esiintyisi sielullemme. Joku tosin saattaisi luulla, että esim. teatterissa esitetty muinaisajan kuvaus olisi täydellisempi, mutta niin ei kuitenkaan ole asian laita. Tosin tämä juuri mainittu muoto on monipuolisempi, mutta se ei likimainkaan ole yhtä totuudenmukainen. Se on nykyajan pyrkimystä kuvata menneitä aikoja, sen lähtökohtana on siis etupäässä nykyaika ja se siirtää yhtä suuressa määrin nykyisyyttä menneisyyteen kuin menneisyyttä nykyisyyteen. Kansanjuhla sitä vastoin ei samassa määrin sekoita toisiinsa eri aikoja, vaan siinä itse muinaisaika on nykyajan vieraana, ikäänkuin iäkäs isä käy tervehtimässä lapsuudenkodistaan erillään asuvaa poikaansa. Myönnettäköön kyllä, että ne aikakaudet, joiden halki juhla on meille periytynyt, ovat siihen liittäneet jotakin, joka ei alkuperäisesti siihen kuulunut; hankkiihan usein matkustajakin itselleen vaatteet sen seudun tapojen mukaan, jolla matkustaa, ja puhuu sen kieltä, mutta siitä huolimatta hän pysyy vieraana.
Sitä juhlaa, josta tässä tässä olen aikonut kirjoittaa, vietetään Sääksmäen pitäjässä ja Ritvalan kylässä, jonka mukaan sitä sanotaankin Ritvalan Helaksi. Mainittu kylä ei ole kaukana ison Sääksmäen-selän rannasta. Eräs Maanselän haaroista kulkee tästä ohi ja kapenee melkoisesti kuta enemmän se lähenee Huittulaa, toista kylää, joka Ritvalasta on näpeän neljännespeninkulman päässä. Huittulan kohdalla tämä harjanne on ainoastaan muutaman sylen levyinen ja kummaltakin puoleltaan sangen jyrkkärinteinen. Maantie kulkee harjanteen vieritse, mutta sen olisi varsin hyvin, ilman melkoisia lisäkustannuksia voinut rakentaa itse harjanteelle. Se kaunis, laaja näköala, joka sieltä avautuu, etenkin järven puolelle, olisi monin kerroin korvannut sen työn, jonka tien rakentaminen harjulle mahdollisesti olisi vaatinut sen lisäksi, millä tie nykyiseen paikkaansa tuli tehdyksi. Mutta moinen haluttomuus ja välinpitämättömyys sitä kohtaan, mikä on kaunista, kuului siihen aikaan, jolloin tien suunta viitottiin, ja sitä näkee vielä kaikkialla meidän maassa. Kunhan vaan päästään muutaman päivän työstä, uhrataan kernaasti sellaiset edut, jotka yksistään silmää miellyttävät.
Harjun juurella, mainitulla puolella, on suunnaton vainioalue ja sen takana suuri Sääksmäen-selkä, jonka toisella rannalla muutamia herrastaloja ja kyliä sijaitsee. Nämä vainiot ovat laveudestaan tunnetut muillakin seuduilla, ja niitä mainitaan usein sananparressa, kun tahdotaan viitata johonkin hyvin suureen. Harjun toisella puolella näkee osaksi viljeltyjä maita, osaksi metsää, vuoria ja notkoja.
Samoin kuin puut viihtyvät paremmin toisissa paikoin kuin toisissa, ja kukat samoin toisissa paikoin saavat iloisemman ja vilkkaamman ulkonäön, niin paikallisuuden luonne vaikuttaa ihmiselämänkin ulkonaiseen muotoon, antaen sille joko iloisemman tai surullisemman sävyn. Synkänpuoleinen on luonto siellä, missä laajoja metsiä, alastomia hietakankaita ja veteliä soita on viljalti| ihminenkin, joka viettää elämänsä sellaisilla seuduilla, on surullinen, totinen ja harvapuheinen. Kuta vähemmän esineiden moninaisuus herättää hänen huomiotansa, sitä enemmän hänen ajatuksensa, mikäli leipähuolet myöntävät lomaa, pohtivat metafysillisiä ja uskonnollisia ongelmia. Ratkaisemattomat arvoitukset ijäisyydestä ja käsittämättömästä tyhjyydestä, joka alkaa siinä, missä kaikki muu lakkaa olemasta, kysymykset ihmisen alkuperästä ennen ja hänen tilastaan jälkeen tämän elämän, Jumalan käsittämättömästä olemuksesta j.n.e. ovat aina hänen mielessään, saattaen hänet rauhattomaksi. Missä luonto on iloisempi, esineet moninaisemmat ja vaihtelevat, siellä taas ihmisen mielialakin on iloisempi. Tämä ilmenee niin selvästi sekä hänen sanoissaan että toimissaan, ettei se mitenkään saata jäädä huomaamatta. Kaikenlaiset huvitukset, leikit ja juhlain vietot ovat aina tavallisemmat sellaisilla seuduilla.
Edellisellä olen tahtonut viitata siihen, miksi kansa puheena olevalla seudulla on halukkaampi huvittelemiseen kuin meidän maassa on tavallista. Nyt aion lyhykäisesti puhua Ritvalan Helasta. Tätä juhlaa vietetään joka pyhän iltapäivänä, alkaen helatuorstaista aina Pietarin päivään eli kesäkuun loppuun. Tällöin esiintyvät seuraavat menot: Ritvalan kylän toiseen päähän kokoontuvat tytöt ja tarttuvat toistensa käsiin. Sitten he kulkevat hitaasti, neljä tai viisi rivissä, pitkin tietä, joka kulkee kylän läpi. Jo tämän kulun alussa ja sitten koko aika sen kestäessä lauletaan muutamia ikivanhoja runoja, joista alempana tarjoan luettavaksi muutamia. Viimein kulkue pysähtyy matkan päähän kylästä ylhäiseen tasaiseen paikkaan, nimeltä Helkavuori. Siellä tytöt muodostavat piirin ja tanssivat hitaasti laulaen mainittuja runoja. [Ennen muinoin tytöt näyttävät ottaneen mukaansa vakkoja, joihin Helkavuorelta kokosivat kukkia; vieden nämä mukanaan he kulkivat, kuten laulun sanat mainitsevat, "puhtaiden jumalien luo", ehkä toimittaakseen uhria. Lisäksi laulussa vielä mainitaan sininen silta ja punainen laituri, joiden yli jonon oli kulkeminen. En tiedä, mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan.] Sittenkuin tätä joku aika on jatkettu, kuljetaan takaisin samalla tavalla kuin on tultu, yhä laulaen ja noudattaen samaa hidasta käyntiä. Päivän ilta vietetään sitten kylässä monenlaisissa huvitteluissa ja leikeissä, mistä suurehkon kansanjoukon ollessa koolla, joka ei tiedä eikä huoli kaikista etiketin siteistä, harvoin on puutetta. Juhlanviettoon kuuluu, ettei yksikään mieshenkilö tai naitu vaimo saa ottaa osaa äsken mainittuun kulkueeseen. Kuitenkin he saavat seurata sitä äänettöminä katselijoina tai kuuntelijoina. Näille ei liene niin vaikeata sietää, että heidät näin suljetaan pois laulusta ja kulkueesta, kun se näet ei heissä herätä mitään vastenmielisiä muistoja tai tunnonsoimauksia. Toisin on niiden tyttöjen laita, jotka jonkun hairahduksen kautta ovat menettäneet tämän nimensä. Heidänkin on kielletty ottamasta osaa juhlan viettoon, jota pidetään pyhänä ja joka on yksinomaan kunniallisten, hyveellisten neitosten oikeus.
Mikä tarkoitus ja ensimäinen aihe tällä juhlalla alkujaan on ollut, lienee vaikeata nyt enää saada selville. Voipa luulla sen syntyneen jo ennen kristinopin tuloa maahan, kun näet muutamissa lauluissa "jumala" sana esiintyy monikossa; tämä ei arvatenkaan mainitun ajan jälkeen olisi tullut kysymykseen. Jonkunmoista aihetta olen sitä paitsi samasta laulusta luullut saaneeni siihen luuloon, että tämä juhla alkuperäisesti on ollut uhrijuhla, mutta mitä tarkoitusta varten vietetty, hyvän vuoden tulon vai muun vuoksi, ei saata mainitusta laulusta päättää. Muut laulut antavat taas aihetta toisiin arveluihin juhlan synnystä ja alkuperäisestä merkityksestä, Eräässä niistä mainitaan neitosta, joka viimeiseen asti pysyi sulhaselleen uskollisena, ja jota ei mitenkään voitu taivuttaa menemään vihille toisen kanssa, vaikka hänelle kerrottiin sulhonsa jo kuolleen ulkomailla. Viimein sulho palasi, ja neitonen lähetti nuoren veljensä häntä vastaan. Sulhasen kysymykseen, miten Inkeri — se oli tytön nimi jaksoi, tuli poika jotenkin ajattelemattomasti vastanneeksi: "Kyllä hän hyvin jaksaa, koko viikko on vietetty hänen häitänsä, j.n.e.", jonka jälkeen sulhanen (runo tosin päättyy tähän ja on luultavasti typistetty) arvatenkin ymmärsi nämä sanat puustavin mukaan ja kenties teki jonkin epätoivoisen teon, ennenkuin sai tiedon oikeasta asianlaidasta. Ja kun on vallan luonnollista, että tyttö joko itki silmänsä piloille surusta ja murheesta tai päätti päivänsä jollakin epätoivon aiheuttamalla tavalla, niin tämä tapaus varmaankin herätti suurta huomiota, ja se saattoi siis myös antaa aihetta muistojuhlan viettämiseen hänen kunniakseen. Tätä nyt annettua selitystä puolustaa se seikka, että juhlaa vietettäessä ainoastaan kunnialliset tytöt tulevat kysymykseen. Toisessa laulussa taas puhutaan neitsyt Matalenasta, joka on tehnyt itsensä kolminkertaisesti arvottomaksi kantamaan neidon nimeä. Tunnustan suoraan, etten käsitä, millä tavoin hän olisi voinut antaa aihetta juhlan viettoon, kun näet siinä tapauksessa tuhansia muita tyttöjä voisi pitää saman kunnioittavan muiston veroisina.
Antaakseni lukijalle itselle tilaisuuden nähdä, miten riittämättömät mainitut laulut ovat selittämään juhlan syntyä ja tarkoitusperää, liitän tähän pari ensinmainittua laulua.
Inkerin virsi.
Lalmanti iso ritari varas se vakuun neidon, anto kättä kätkyelle, isoin kimpuin kihlaeli, suurin sormuksin lunasti. 5
[Lalmanti iso ritari matkusti vieraille maille, jonne häntä sota kutsui.] (Lönnrotin lisäys.)
"Kokotteles vuotta viisi, vuotta viisi, vuotta kuusi, kanssa kahdeksan keseä, ynnä yhdeksän suvea, vuosikausi kymmennettä. 10 Kun sa kuulet kuolleheni, kaiketi kadonneheni, ottakos uro parempi, älkösä parempatani, älkösä pahempatani, 15 ota muuton muotohittes." Eerikki vähä ritari valhekirjat kannatteli, valhekirjat kiiruhulta: "Lalmanti se on sodissa voittu, 20 pantu maahan paineloissa." Väen kihlat annettihin, väen vietiin vihintupahan, väen ei vihille saatu, eikä miehin, eikä miekoin, 25 eikä uljasten urosten, eikä vaimojen valiten, eikä neitsen kauneuden. Inkeri se ihana neito istu se lutin solassa 30 sekä istu että itki, katso itään, katso länteen, katso poikki pohjasehen, näki kykkären merellä. "Jos sa lienet lintuparvi, 35 niin sä lähde lentämähän; jos sa lienet kalaparvi, niin sä vaipunet merehen; jos sä lienet Lalmantini laske purtes valkamahan." 40 "Mistäs tunnet Lalmantikses?" "Tulennasta tunnen purren, kahden airon laskemasta; toinen puoli uutta purtta, toinen silkkiä sinistä, 45 silkki Inkerin kutoma, kauan neidon kaidehtima. Minun nuori veljykäisen, ota ohrilta orisi, idulta ikälihani, 50 maatajalka maltahilta, aja vasta Lalmantia." "Terve nuori näädämiehen, kuinka Inkeri elääpi?" "Hyvin Inkeri elääpi. 55 viikkokausi häitä juotu, toinen lahjoja ladeltu, kolmas annettu antimia."
Matalenan virsi.
Matalena neito nuori kauan se kotona kasvoi, kauan kasvoi, kauas kuului, tykönä hyvän isänsä, kanssa armahan emonsa. 5 — — — — — — — — Matalena neito nuori meni vettä lähteheltä kultakiulunen kädessä, kultakorva laulusessa, katseli kuvasiansa: 10 "Ohoh minua neito parka, pois on muoto muuttununna, kaunis karvani kadonnut: eipä kiillä rintakisko, eikä hohda päähopea." 15 Jeesus paimenna pajussa, karjalaisna kaskimaissa anoi vettä juodaksensa. "Ei ol' mulla astiata, ei ol' kannuni kotona, 20 pikarit pinoina vieri, kannut halkoina kalisi."
[Eikö sulla ole kultakiulua, kultakorva-kiulua?]
(Lönnrotin lisäys.)
"Mitäs puhut, Suomen sulha, Suomen sulha, maiden orja, isäni ikäinen paimen, 25 Ruotsin ruodoilla elänyt, kalanpäillä kasvatettu." "Siis mä lienen Suomen sulha, Suomen sulha, maiden orja, isäsi ikäinen paimen, 30 Ruotsin ruodoilla elänyt, kalanpäillä kasvatettu, ellen mä elkiäs sanelle." "Sano kaikki mitäs tiedät." "Kussa kolme poikalastas? 35 Yhden tuiskasit tulehen, toisen vetkasit vetehen, kolmannen kaivoit karkeesehen. Sen kuin tuiskasit tulehen, siit' olis' Ruotsissa ritari, 40 sen kuin vetkasit vetehen, siit' olis' herra tällä maalla, sen kuin kaivoit karkeesehen, siit' olis' pappi paras tullut." Matalena neito nuori 45 rupes' vasta itkemähän, itki vettä kiulun täysi, pesi Jeesuksen jalahat, hiuksillansa kuivaeli. "Itsepä lienet Herra Jeesus, 50 kuin mun elkeni sanelit! Pane minua Herra Jeesus, pane minua minkäs tahdot, soihin, maihin portahiksi, jaloin päällen käytäväksi, 55 joka tuulen turjotella, laajan lainehen ladella."
Näiden laulujen kunkin säkeen välillä laulettiin ennen: "Jumala on kauniissa joukossa." Nyt on sana Jumala jätetty pois sen vuoksi, että tämä, kuten kerrottiin, loukkasi papistoa, kun se sai niin usein kuulla Jumalan nimeä mainittavan.
Etenkin helluntain pyhinä Helka-juhlaa juhlallisesti vietetään. Silloin nuoriso useista naapuripitäjistä kokoontuu Ritvalaan juhlassa läsnäolemaan. Kuullessani kerrottavan tuosta suuresta kansanjoukosta, joka silloin täällä on koolla, tuntui minusta kuin olisin kuullut kuvausta muinoisista olympialaisista leikeistä, se vaan eroa, ettei mitään kilpailuja tule kysymykseen paitsi laulussa, jossa tytöt luonnollisesti tahtovat saada kuuluviin äänensä miellyttävän kaiun, sekä itse kulkueessa että etenkin jäljestäpäin kotona. Kokoontunut nuoriso näet viipyy täällä koko yön, jolloin leikkejä, tansseja ja laulua ei puutu. En tiedä, oltaisiinko joskus tällöin menty säädyllisyyden rajojen yli vai mikä lie antanut aihetta siihen, että paikkakunnan nimismies joku aika sitten kielsi Helka-juhlan viettämisen. Kansa tosin napisi siitä, varsinkin, kun seudulla liikkuu vanha taru, että muka maailman loppu on tuleva, jos Helka-juhla laiminlyödään. Sanotaan näet: Jo sitte mailmakin loppuu, kuin Ritvalan Helka ja Huittulan vainio. Sinä vuonna ei vietetty Helkaa, ja sattumalta seutua sen jälkeen kohtasi kato. Tätä pidettiin taivaan rangaistuksena Helka-juhlan laiminlyömisen vuoksi, ja sitten vietettiin sitä taas kuten ennenkin. Jos kruununpalvelijat olisivat koettaneet sitä estää, luulen että rahvaan kiihtymys varmaan olisi kuohahtanut yli rajainsa. Siitäperin on juhlaa joka vuosi vietetty kaikessa rauhassa, samoin kuin sitä varmaankin tänäkin vuonna pian tullaan viettämään.
E. L.
KOLMAS MATKA v. 1832.