IV. APULAISPAPPI 1846 — 51.
Vaikka Alfred Kihlmanilla vielä oli askel astuttava päästäkseen papiksi, oli hän kuitenkin lopullisesti eronnut yliopistosta, ja alotamme senvuoksi uuden luvun.
Edellisestä tiedämme Kihlmanin aikoneen viettää joulunsa Malmbergilla. Luultavasti tapahtuikin niin, jollei hän kenties viettänyt sitä Ingmanilla Alahärmässä, jossa hänen morsiamensa oleskeli. Kaikissa tapauksissa on helppo kuvitella, että hän vuoden vaihteella aina tilaisuuden sattuessa pistäytyi Alahärmässä ja myöskin kävi tervehtimässä vanhempiansa Kruununkylässä. Ettei hän, niinkuin papiksi pyrkijät säännöllisesti tekevät, kohta Helsingistä taikka ainakin kohta uutena vuotena 1846 lähtenyt Turkuun vihityttämään itseänsä papiksi, vaan aherteli kotiopettajana ja suomenkielen harjoittelijana Lapualla, se johtui yksinkertaisesti siitä syystä, että hän vasta seuraavana vuonna oli täyttävä 22 vuotta, joka ikä laissa oli määrätty papinvihinnän ehdoksi. Kumminkin oli hän päättänyt (26/2 1846 hän kirjoittaa siitä vanhemmilleen) jo kesällä mennä naimisiin ja — arvatenkin aikaa voittaakseen. — jo maaliskuun keskivaiheilla matkustaa Turkuun suorittaakseen asiaankuuluvan tutkinnon, joskin hänen oli sen jälkeen odottaminen itse vihkiäisiä kunnes oli saavuttanut laillisen iän.
"Maaliskuun 21 p:nä saavuin yhdessä R[einhold] Helanderin kanssa vanhaan, tuttuun Turkuun, jossa olen kokenut niin monta iloista ja surullista hetkeä", niin Alfred 17/4 kirjoittaa vanhemmilleen. Vuokrattuaan 2 huonetta rouva Delvigillä, vastapäätä entistä postikonttoria, kävivät ystävykset esimiestensä luona, joista enin osa oli vanhoja tuttuja, nimittäin arkkipiispa Melartin, tuomiorovasti Edman (Gadolin oli kuollut 1843), sekä lehtorit Bergenheim, Ahlstedt ja Heikel; uusia olivat Fredr. Hertzberg kreikan kielen lehtori, C. Jak. Helander pyhien kielten ja Fr. Wilh. Hjelt latinan kielen. Heidät vastaanotettiin erittäin hyvin; "Edmankin, jonka tapana muuten on jo ensi kohtauksessa tarjota herroille pappiskokelaille runsaita annoksia meheviä, suolaisia sanoja, oli nyt kuin karitsa." Useimmat pitivät sentään Kihlmanin tutkinnon ehtona sen, että hän hakisi erivapautusta, ja noudattaen saamaansa neuvoa hän lähettikin valtakirjan kamreeri Vegeliukselle Helsinkiin hänen puolestaan sisäänjättää hakemus. Professori J. Ph. Palmén kirjoitti sen, ja viikon päästä olivat asiapaperit jo tuomiokapitulissa, joka yksimielisesti puolsi hakemusta. Sitten paperit palautettiin senaattiin lopullista ratkaisua varten. Sillä välin oli tutkinto alkanut. Ensin (9/4) olivat messuamis- ja lausumiskokeet tuomiokirkon sakaristossa — "messuamiseni onnistui erinomaisen hyvin"; sitten 15/4 "olin, pyynnöstä, yksin heprean tentissä Helanderilla." — "Minua pidettiin kovalla 2 1/2 tuntia taukoamatta. Tentti oli, niin kuuluu hän jälkeenpäin sanoneen, ihana. Hän oli arvellut, ettei hän enää koskaan saisi luokseen semmoista heprealaista kuin minä, joka niin hyvin tunsi hepreankielen kieliopillisen rakennuksen. Jos olisin lukenut laajemman pensumin, olisi hän ehdottomasti antanut korkeimman äänimäärän; nyt hän sentään epäili." Latinankirjoitus 18/4 kesti klo 2:sta 10:een. "Se oli sanomattoman ikävä iltapäivä." Tulokseen oli Alfred tyytymätön, mutta luuli, etteivät hänen toverinsakaan olleet kehuttavaa aikaansaaneet. Ruotsin- ja suomenkielen kirjoitukset olivat seuraavana päivänä; jälkimäisestä hän ei paljoa toivonut, mutta kuitenkin hän tahtoi kirjoittaa, jotta ura olisi auki siihenkin suuntaan. — Kovin ikäväksi Alfred sanoo tätä Turussa-oloansa, kaukana omaisista ja ystävistä, "erotettuna toisesta minustani". — "En ole kahteen viikkoon saanut mitään sanomaa rakkaalta kyyhkyseltäni." Paitsi tenttejä oli hänellä kaikenlaisia käytännöllisiä tehtäviä. Hän tilaa Mölleriltä uuden pianon, joka oli maksava 550 ruplaa, ja parhaalta kultasepältä, Lundgrenilta, hopeakaluja uuden kodin tarpeeksi — jälkimäinen tilaus tapahtui appivanhempien määräyksestä. Edelleen oli kyseessä ajoneuvojen ja papinpuvun ostaminen.
Seuraavassa kirjeessä (17/5) Alfred ilmoittaa vanhemmilleen, että hänen erivapautushakemuksensa oli tullut yksimielisesti hyväksytyksi, "niiden eri tahoilta tulleiden tietojen nojassa, jotka todistavat minun taitoani ja vakavuuttani aina lukioajoilta saakka. Kuka olisikaan voinut ajatella tätä? Niin on Jumala nyt johtanut asian, vastoin kaikkea ihmisajatusta. Minä tulen siis olemaan pappi, pappi Jumalan seurakunnassa 21-vuotiaana. Tähän saakka on se kuulumatonta; voi, miten olikaan onnellinen se hetki, jolloin päätitte lähettää minut Turun lukioon." Ymmärtäähän sen, että vanhemmat puolestaan olivat iloissaan tästä poikansa menestyksestä, vaikka kyllä isä ensiksi, saatuaan tiedon hakemuksesta, oli kirjoittanut, että sen hyväksyminen tietäisi liiallista myötätuulta pojan purjeisiin.
Viimeisessä kirjeessään Turusta (15/6) Alfred kertoo saarnansa (helatorstaina) onnistuneen aika hyvin. Hänen pelkonsa oli haihtunut niin pian kun hän oli noussut saarnatuoliin. Muutoin oli tentti seurannut tenttiä. "Minua on pidetty kovalla 14:ssä tentissä, joista ei yksikään ole kestänyt vähemmän kuin 3 tuntia. — Torstaina 11 p:nä a.p. oli julkinen tutkinto. Arvaako isä lopputulosta? Korkeimmasta mahdollisesta ääniluvusta, 32:sta, sain minä… 30, s.o. laudatur. Olen siis kahden vuoden vanha pappi 21-vuotiaana; hyväpä niinkin! Taistelutoverini R. Helander sai korkeimmasta mahdollisesta, 28:sta 25, siis myöskin laudatur. Pitkiin aikoihin ei kukaan, joka ei ole ollut maisteri, ole saanut niin korkeaa arvolausetta. Nähdään siis, että saattaa olla toisiakin taitavia ja kunnon miehiä kuin laakerilla seppelöidyt. — Huomenna tiistaina (16/6) on papinvihkiäiset."
Paljon oli kirjeissä puhuttu siitä, mihin Alfred määrättäisiin. Hän itse halusi suomalaiseen seutuun — kielen vuoksi; mutta suostui mielellään rupeamaan isänsä apulaiseksi, kun tämä lupasi, että poika saisi ajoittain oleskella jossakin läheisessä suomalaisessa seurakunnassa. Tämän mukaan hän saikin määräyksen kirkkoherran apulaiseksi Kruununkylässä. Sen kanssa yhteydessä oli kysymys, missä nuori pari asuisi? Siitäkin vaihdettiin ajatuksia samoissa kirjeissä. Äidin ja myöskin isän mielipide oli ensiksikin se, että häiden vietto jo heinäkuulla (niin näet oli sovittu) oli "kylläkin hätäistä", toiseksi se, että tuskin kävisi laatuun, että Alfred ja hänen vaimonsa ("kaksi lasta") heti perustaisivat oman kodin, vaan ehdottivat he, että nuoret asuisivat heidän luonaan yliskamarissa ja muuten missä huoneessa halusivat. Siihen ei Alfred kuitenkaan suostunut. Heillä, nuorilla, oli paljon ystäviä, jotka piankin pelkäisivät häiritsevänsä vanhaa isäntäväkeä. Sitä paitsi olisi parempi, että nuori vaimo alusta aikain saisi perehtyä emännän tehtäviin. Sen vuoksi hän mieluummin asettuisi vuokrattuun asuntoon ja aikoi jo ennen häitä varta vasten tulla Kruununkylään vuokraamaan sopivaa huoneistoa.
Näissä kirjeissä ei huomaa hituistakaan siitä hitaudesta, jota Kihlman ennen oli sanonut yhdeksi luonteensa tunnusmerkiksi. Keskellä tenttejään hän pitää mielessään ja ajaa monta muuta asiaa, joista, paitsi jo mainituita, myöskin on merkittävä hänen puuhansa aikaansaada aviokuulutus, jota varten tarvittiin todistuksia eri tahoilta. Mutta semmoinen hän oli, että hän osotti tavatonta tarmoa ja toimeliaisuutta, kun tehtävät olivat hänelle selvenneet — hidas hän oli vain niin kauvan kuin asiat olivat, niin sanoakseni, mietiskelyn asteella.
* * * * *
Kihlman matkusti Turusta suoraan Lapualle, jonne saapui kesäkuun 21 p:nä, ja arvatenkin sieltä viipymättä Ylihärmään, mihin Essen tänä keväänä oli muuttanut kappalaisen apulaiseksi ja missä hän siis tapasi morsiamensa. Häistä oli sovittu, että ne tapahtuisivat Lapualla Malmbergin luona, hänen omistamassaan Marielundin talossa. Se johtui osaksi siitä, että Essenin asunto Ylihärmässä — niin hän itse sanoo kutsumuskirjeessään Kihlmanin isälle — oli liian ahdas pitoja varten, osaksi siitä, että samaan aikaan ja samassa paikassa oli toisetkin häät vietettävät, nimittäin Reinhold Helanderin, jonka morsian, neiti Sofia Forsman, oli hyvin tuttu ja ajoittain oli asunutkin Malmbergin perheessä. Sitäpaitsi oli huomioon otettava, että Reinhold Helander samoin kuin hänen veljensä Olof oli jo ennestään mitä ystävällisimmissä suhteissa Malmbergiin, sekä että tämän lanko F. H. Bergroth oli naimisissa Kihlmanin morsiamen sisaren kanssa ja nyt oli tuleva viimemainitunkin langoksi. Tulossa oli siis kaksoishäät, samanlaiset kuin ennen mainitut Espoon häät.
Lähimmästä ajasta ennen häitä on vähän tietoja. Mahdollista on, että Kihlman, lupauksensa mukaan, kävi Kruununkylässä, mutta jos hän ehkä oli ajatellut silloin esittää morsiamensa vanhemmilleen, on luultavaa, että se jäi tekemättä. Kohta juhannuksen jälkeen sattui näet surullinen tapaus, joka oli omansa häiritsemään monta suunnitelmaa. Kesäkuun 29 p:nä Lina Ingman, Anteron nuori vaimo, kuoli lapsivuoteeseen, kouristuksiin, ennen lapsen syntymistä. Kihlman oli silloin ystävänsä luona, ja hän kirjoittaa mainittuansa tapauksen: "Jumala olkoon sielullesi armollinen! Sinä olit minulle rakas, rakkaampi kuin monet muut naiset. Sinä olit todella jumalaapelkääväinen, sillä olit aina köyhä. — Semmoista päivää ja semmoista yötä, kuin edelliset, en ole elänyt. Klo 4 aamulla [30/6] matkustin Antero raukan kanssa Lapualle." Helposti ymmärtää, minkä varjon morsiamen sisaren kuolema heitti häitten yli.
Kaksoishäät Lapualla torstaina 9 p:nä heinäk. 1846 olivat kenties mahtavimmat, mitkä herännäisyyden aikana nähtiin, aikana, jolloin perhejuhlat, syystä etteivät viranomaiset voineet kieltää heränneitä kokoontumasta semmoisiin, kutsuttujen vieraiden lukuun ja vieraanvaraisuuteen nähden kehittyivät niin suurenmoisiksi, että ne palauttavat muistiin renessansikauden upeat pidot, miten erilaisia ne kaikissa suhteissa olivatkaan. Muinoin ruhtinaat ja muut ylhäiset sekä kaupunkien porvariston varakkaimmat kilpailivat keskenään maallisen komeuden ja loiston ylellisyydessä ja vieraitten kestitsemisessä; nyt tahdottiin hämmästyttää surutonta maailmaa kutsumalla eri suunnilta uskovaisten joukot yhteiseen antautumiseen Jumalan sanan viljelemiselle, yhteiseen hengellisen elämän virkistykseen ja tunnustukseen. Juhlien toimeenpanijat ja vieraat eivät enään olleet maailman ylhäisiä, vaan maalaispappeja ja maalaiskansaa, mutta sittenkin oli renessansin ja herännäisyyden edustajissa jotakin yhdenlaatuista, he tunsivat olevansa vapautettuja vanhasta sovinnaisuudesta, heissä asui uusi henki, ja sen vuoksi he, vaikka jonkinlainen surumielisyys olikin heränneitten tunnusmerkkejä, joukossa olivat rohkeita, yritteliäitä, iloisia, jopa ylimielisiäkin. Itsestään on ymmärrettävää, että juhlimisessa nyt niinkuin ainakin piili se vaara, että unohdettaisiin asettaa suu säkkiä myöten. Kun kerran oli tavaksi tullut, että heränneitten perhejuhliin oli kutsuttava vieraita joukottain, ei monestikaan enää kysytty, oliko perheellä varaa kestitä kuinka monta tahansa. Niitä, jotka eivät tahtoneet alistua yleiseen tapaan, syytettiin saituudesta, ja välttääkseen sitä moni johtui elämään yli varojensa. Vuosia myöhemmin, kun silmät olivat avautuneet näkemään herännäisliikkeen aikaa myöten kehittyneitä varjopuolia, Kihlman eräässä kirjeessä (16/5 1852) Essenille huomauttaa tästä. "Pramea elämä", sanoo hän, "oli tarpeellinen pramealle kristinuskolle. Tämänlaatuista kristinuskoa täytyi ylläpitää alituisella kestitsemisellä." — Joku aika häitten jälkeen Pyhäjärven kappalaisen-apulainen Heikki Schwartzberg laajassa kirjeessä kuvasi häät ystävälleen K. J. Engelbergille Pulkkilassa. [Tästä kirjeestä on tiettävästi säilynyt ainoastaan jäljennös, jonka omistaa Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.] Siitä ovat pääasiassa seuraavat piirteet ja kohtaukset.
Malmberg, häätalon oikea isäntä, ja Essen, joka tytärpuolensa puolesta myöskin oli isäntä ja toimeenpanija, olivat molemmat kutsuneet vieraita, yhteensä 200 henkeä säätyläisiä ja 200 talonpoikaisia. Kumminkin oli osa kumpaakin luokkaa, tilan riittämättömyyden takia, kutsuttu saapumaan vasta toisena päivänä klo 10 a.p., mutta muutoinkaan eivät vieraat minään hetkenä olleet kaikki samalla aikaa saapuvilla. "Kaikki päivät olivat matkapäiviä, ihmisiä tuli ja lähti koko ajan." Joku oli laskenut, että pappeja oli saapunut 48, mutta Schwartzberg arvelee niitä olleen enemmän. Mainittu luku saa ymmärtämään, että suurin osa Etelä-Pohjanmaan heränneitä pappeja oli häissä ja sen lisäksi melkoinen joukko kauempaakin, ei ainoastaan sukulaisia vaan muitakin, sillä tiedämmehän jo siitä, mitä on kerrottu Kihlmanin matkoista, että heränneet papit ympäri maata olivat keskenään tuttuja, veljiä. Suruttomia (säkra) s.o. ei-heränneisiin kuuluvia pappeja oli tuskin muita kuin pari kolme Lapuan pitäjän pappia ja rovasti Kihlman, joka viimemainittu oli vaimonsa kanssa tullut poikansa häihin, mutta jo toisena päivänä lähti pois. Pukuun nähden oli hääväki vakavan tummaa, väritöntä joukkoa. Miehet parrattomine kasvoineen, jakaus keskellä päälakea, papit pitkässä, napitetussa mustassa takissa, valkoiset liperit kaulassa ja talonpojat harmaassa sarkapuvussa, jonka merkittävin osa oli lyhyt körttinuttu; naiset, mitä säätyä olivatkaan, mustassa tai tummansinisessä hameessa, olkapäitä peittävä, neulalla rinnalle kiinnitetty huivi kaulassa, tukka samoin kuin miehillä sileäksi kammattu, keskeltä jaettu ja pantu palmikolle, joka joko riippui vapaana tai oli takaraivolle kiehkuraksi koottu. Eivät mitkään heleät värit, eivätkä mitkään kultaiset taikka halvemmatkaan koristeet häirinneet yksitoikkoisuutta. Semmoista oli hääkansa yleiskatsaukselta; mutta toista oli kun siihen lähemmin tutustui. Silloin huomasi, että enemmistö pappeja oli nuoria, noin 30-ikäisiä, vilkkaita, innokkaita, tarmokkaita miehiä, että talonpoikien vakavissa kasvoissa ilmeni henkevyyttä ja syvämietteisyyttä, joka ei ollut jokapäiväistä laatua, ja pian erotti naistenkin joukossa eri-ikäisiä, eriluonteisia, eri elämänkoulun käyneitä. — Paitsi Marielundissa oli häävierailla myöskin käytettävinään läheisen Kauppilan talon huoneet, ja siellä oleskelivat enimmäkseen talonpojat. Itse häätalossa olivat varsinaiset asuinhuoneet vanhempien ja naisvierasten hallussa, jota vastoin yliskamari ja avonainen ullakko oli jätetty "ukkojen" (Paavo Ruotsalaisen y.m. talonpoikaisten johtajien) ja pappien valtaan.
Schwartzberg saapui häätaloon vaimonsa, Lauran, ja tämän veljen, Iin kappalaisen Janne Stenbäckin, seurassa keskiviikkona i.p., jolloin siellä jo oli paljon ennen tulleita, Paavo Ruotsalainen, [J. L. ja W.] Niskaset, pappeja ja naisvieraita. Paavo oli erittäin reipas ja hupaisa. Tavatessaan tulijan hän kohta kysyi, oliko hänellä passia, ja kun hänellä, "niinkuin taitamattomalla", ei ollut mitään näytettävänä, otti Paavo esiin omansa nimittäin Hedbergin [Kirjanen oli K. J. Nordlundin tekemä, mutta ilmestyi ilman tekijän nimeä ja luultiin Hedbergin kirjoittamaksi, syystä että siinä puolustettiin hänen suuntaansa.] kirjasen "Väärän opin kauhistuksesta j.n.e.", joka oli kirjoitettu Renqvistin samannimistä kirjaa vastaan, mutta jota "ukot" sanoivat "Uskon ruumissaarnaksi". Siitä hän luki sen kohdan, joka sisältää kiitosta hänelle itselleen, vaan ei muuta. — Schwartzbergin mielestä seurustelu säätyläisten kesken ei ollut hauskaa, oltiin kyllä olevinaan kursailemattoman ystävällisiä ja veljellisiä, mutta kuitenkin oli "hienoa ja väkinäistä", vaikka veisattiin pianon säestyksellä. Toista oli kun Paavo tuli hetkeksi sisään. Kävellen edestakaisin salissa hän väliin puhui virsien välissä, antaen ohimennen milloin toiselle milloin toiselle letkauksen (s.o. mieskohtaisen muistutuksen, tarkoittaen puhutellun hengellistä elämää). Siitä mieliala vilkastui, mutta silloin kutsuttiin illallisille. Kun toisessa huoneessa syötiin, alotettiin pestä salin lattiaa seuraavan päivän juhlaksi. Mutta työ oli tuskin puolivälissä, ennenkuin Malmberg, ukko ja muut palaamalla saliin ajoivat akat vesisaavineen ja kiuluineen niin pikaiseen pakoon, että he jättivät pesinrievut jälkeensä. Ukko alkoi jälleen kävellä märällä, liukkaalla lattialla potkien pois rievut tieltään. En ole koskaan, sanoo kertoja, nähnyt häntä niin innostuneena kalliiseen asiaan, sillä hän hoiperteli niinkuin humalainen. Sitten hän piti rukouksen. Mutta sekin tapahtui oudosti ja kummallisesti, sillä hän löi toisinaan kovasti tuoliin, ja siunaus jäi katkonaiseksi. ("Hupaista olisi ollut tietää, mitä itsekukin ajatteli tästä illasta.") [M. Rosendal, m. p. III, s. 47, (ja hänen mukaansa Oravala P. Ruotsalaisen elämäkerrassa) kertoo rukouskohtauksen vähän toisin ja sanoo sen tapahtuneen Paavon astuessa häätaloon. Schwartzbergin kertomus on ilmeisesti läsnäolleen tekemä.]
Seuraavan päivän aamupuolella veisattiin taas salissa pianon mukaan, ja ukko käveli ja letkautti ketä sattui. Oli sangen hauskaa. Iltapäivällä olivat suuret häät, joissa molemmat parit vihittiin yhdellä kertaa. Malmberg vihki, ja papeista yhtyivät parhaimmat äänet messuun ja veisuun. Jälestäpäin Julius Bergh luki ja puhui. Huoneet olivat tungokseen täynnä ihmisiä; kertojamme kuunteli puhujaa, seisoen porstuassa.
Yleensä Schwartzberg ei viihtynyt alhaalla, jossa hän olettaa Lapuan hienoston esiintyneen täydessä loistossaan(!), mutta sitä vastoin hänellä ylisillä oli monta hauskaa hetkeä ukkojen kanssa. Muun muassa Paavo ukko saneli Niskaselle esipuheen ennen mainittuun kirjaseen, ja F. O. Durchman kirjoitti sen sitten (kauniilla käsialallaan) sen kappaleen kanteen, jota ukko sanoi passikseen, jotta Niskanen veisi sen Iisalmen rovastille, toht. R. V. Frosterukselle, joka jo ennen oli puolustanut Renqvistin kirjaa J. L. Niskasta vastaan. Näin se kuului: "Tässä seuraa yksi vähäinen selityskirja Renqvistin hävytöntä kirjaa vastaan; ja tämä on tapahtunut jo kuningas Ahasveruksen aikana, ja Mardokai näki silloin unen, että kaksi suurta lohikäärmettä soti keskenänsä, että maa jytisi siitä. Ja nämä lokikäärmeet olit, niinkuin jokainen tietää, että Haaman oli ensimäinen ja Mardokai toinen. Ja nyt tällä aikaa meidän kristillisessä seurakunnassa on Herra Pastori Renqvisti yksi ja Hedbergi on toinen. Nämä pedot nyt sotivat keskenänsä niinkuin lohikäärmeet. Nyt he pyytävät yhdestä mielestä ylösniellä sen vähän Esterin, mutta hän on sen suuren kuninkaan Ahasveruksen käskystä suljettu hänen linnaansa, ettei nämä pedot voi häntä vahingoittaa. Kelvatkoon tämä vähäinen esipuhe tämän kirjan esipuheeksi, vaan itse lukija taitaa p. raamatusta sen enemmän käsittää ja selkeyden löytää." (Alla Paavon puumerkki: + d — risti ja ylösalasin käännetty P.)
Toisen hääpäivän aamupuolella luki Durchman [arvattavasti yliskamarissa] ääneen sensorin jo hyväksymästä kolmannesta vihkosta hänen ja Antero Ingmanin suomentamaa Lutheruksen postillaa ja aiheutti sillä monijaksoisen kiivaan väittelyn heidän käyttämästään suomenkielestä, joka laadultaan oli aivan uutta hengellisessä kirjallisuudessa. Schwartzbergistä (jolla jo ennestään oli "äkää Durchmania vastaan" — hän oli tyytymätön tämän suomentamaan Luteruksen kirjaseen: Lyhyt tapa tutkia kymmeniä käskyjä, uskoa ja Isä meitää, Vaasa 1844) lukeminen tapahtui teeskennellysti, ja loukkasivat häntä myöskin semmoiset lauseparret kuin "tulla tupsahtaa taivaaseen", "kiiättävä tuulen tupru" (Paavalista) [Mainituista lauseparsista näkee, että Durchman luki pitkän loppiaissaarnan, jossa Luterus kuvaa paavilaisia, sovittaen heihin Paavalin sanat 2 Tim. 3: 1-9. Näytteenä käännöksen kansanomaisesta kielestä otan tähän ne kohdat, joissa nuo lauseparret esiintyy:
187. Kymmenenneksi, ovat he sopimattomia eli erikoisia. Mutta tässä mennä rynnöstää P. Paavali niinkuin kiiättävä tuulen tupru juuri päätä pahkaa tätä hengellistä pyhää oikeutta kohden, joka kuitenki niin paljon opettaa edustuksista, vapauksista, muutoksista, ja ampuu juuri kohden tuota pyhää sydän arkkua (scrinium pectoris) Roomissa. Luonto ja Jumalan järjestys säätää näin: jos ihmisten pitää elämän keskenänsä yhteydessä, niin on tarpeellista, että he yhdessäki raatavat ja kantavat yhteisiä kuormia yhteisillä hartioilla, tekevät työtä yhteisellä kädellä; niin sitoo heitä yhteinen hätä kiinni toisihinsa.
223. Mutta pyhän ristin, jonka Kristus pani kaikille seuraajillensa ja joka ei kärsi mitään hekumata, ovat he pettäneet sangen sievästi: ovat sen kaivaneet hopiaan, niin että on nyt helppo kantaa eikä saata mitään vaivaa, jopa myypi muiskujansa ja siunaustansa ja on heille tullut hyödyttäväiseksi hekuman palveliaksi. Mutta sydämmeen elköön tulko pyhä risti, eikä olko sillä mitään tekemistä heidän elämänsä kanssa; sillä heidän vapautensa, röykkeytensä, kerskauksensa ja paisumuksensa on pannut sille salvan eteen. Kuitenkin kantavat Herralle kiitokseksi ristinsä kunniallisella tavalla hopiassa, ja niin tulla tupsahtavat päätä pahkaa taivaaseen.] y.m. Ensin oli Schwartzberg yliskamarissa, jossa silloin eivät kuitenkaan suomentajat eikä Paavo olleet läsnä, moittinut uutta suomea. Väittely uudistui sitten ullakolla, jonne Durchman ja Ingman ja vähitellen paljon muitakin kokoontui. Murheen masentamana Ingman oli vaiti, eikä Schwartzbergkaan ensiksi tahtonut käydä asiaan käsiksi, mutta toiset vetivät hänet esiin. Silloin vaihdettiin kiivaitakin sanoja. Durchman: "Sinä et osaa suomea." Schwartzberg: "Olen hamasta äitini kohdusta täysi ja selvä suomalainen, mutta sinä ainoastaan puolisko" — — —; hänen mielestään kielen outous ja koreus teki hengen ja sisällyksen tärkeyden tehottomaksi. "Perään ajatelkoot itse", oli Schwartzbergin loppupäätelmä, "jos ei juuri meidän joukko sen kautta, että me suomea muuttelemme hengellisissä kirjoissa, anna maailmalle tilaa muuttaa koko pyhää raamattua ja niin poisottaa koko Jumalan sanan." Wilh. Niskanen muistutti vain pikku seikoista, esim.: "Mitä se hyödyttää, että kirjoittaa prikku ja ei (ett'ei), eikö ole selvintä kirjoittaa ettei eli myös että ei j.n.e." Malmberg vertasi koreaa suomea koruihin puettuun porttoon(!) Tämä oli jo liikaa; luullen, että kaikki olivat heitä vastaan, Durchman ja Ingman harmistuneina vetäytyivät pois. Suurin osa pappeja ja herroja, jollei kaikki, oli läsnä, ja sitä paitsi useita talonpoikiakin Isostakyröstä ja muualta. (Fredr.) Östring, (Edv.) Svan y.m. olivat Schwartzbergin puolella, mutta toiset taas Durchmanin kannalla.
Kahakan jälkeen Malmberg puhuen kahdenkesken Schwartzbergin kanssa ilmaisi tälle, että Durchman "akkain juorujen johdosta" kuvitteli, että ystävät pohjoispuolella ja Savossa olivat tyytymättömiä häneen ja muihin täällä etelässä, ja käsitti hyökkäyksen hänen suomennostaan vastaan aiheutuneen siitä sekä todistavan hänen kuvitteluaan. Malmbergin kehotuksesta Schwartzberg otti asian puheeksi Durchmanin ja Ingmanin kanssa (jonka jälkimäisen Durchman tahtoi mukaan), ja eräässä ullakon nurkassa hän yksityisesti vakuutti, että pohjoisessa ei suinkaan ollut mitään epäluuloa heitä eikä heidän kristinuskoaan vastaan; ainoastaan siitä oli hän suuttunut, että Durchman oli kääntänyt Luteruksen "Lyhyt tapa"-kirjasen. Siitä vaihdettiin sitten ajatuksia, ja oli Durchman tullut tyynemmäksi.
Myöhemmin yhä samana aamupäivänä Paavo meni Kauppilaan, jossa talonpojat veisasivat, luki ääneen Björkqvistin saarnan kolmantena sunnuntaina pääsiäisten jälkeen, piti sen johdosta pienen puheen ja luki sitten vielä kappaleen Björkqvististä. Se oli hyvin hupaisaa ja kehottavaa. Iltapäivälläkin ukko kävi siellä ja piti lyhyen jäähyväispuheen. Sen jälkeen hän laittoi itsensä valmiiksi matkaan. Silloin tulivat melkein kaikki talonpojat Kauppilasta katsomaan hänen lähtöänsä, ja myöskin Marielundissa mentiin ulos pihalle. Suuri pihamaa oli niin täynnä kansaa, että tuskin pääsi paikaltaan liikkumaan. Juuri lähtöhetkellä Paavo sanoi matkatoverilleen, kauppias Petanderille: "Missä puteli?" Ja kun toinen oli vetänyt putelin esiin kontista ja antanut sen ukolle, otti tämä siitä aika siemauksen lausuen: "Juomarin nimeä pitää minun kuitenkin kantaa." Sitte hän ojensi putelin toverilleen, ja kun tämäkin aikoi juoda, ukko huusi: "Kah, älä kaikkea juo!" niin että kaikkien täytyi nauraa. Kaikkea tätäkin ukko suolasi useilla lyhyillä lauseilla: "Katsokaat eteenne" j.n.e. — ja niin he lähtivät. Ikävä mielissään talonpojat palasivat Kauppilaan, ja heitä seurasi Schwartzberg ja jotkut muutkin yläluokkalaiset. Siellä veisattiin taas, ja J. L. Niskasen kehotuksesta Schwartzberg luki Wegeliuksen postillasta toisen pääsiäispäivän saarnan.
Illemmalla ryhdyttiin häätalossa keskustelemaan, mitä oli tehtävä uuteen (J. J. Nordströmin laatimaan) kirkkolakiehdotukseen nähden, ja tultiin seuraaviin yksimielisiin päätelmiin: Kaikkien säätyjen on ehdotusta vastustettava, sillä se koskee kaikkia säätyjä; ensin on kysymys käsiteltävä sanomissa, jotta saataisiin tietää, mitä maailma ajattelee siitä, ja ehkä houkuteltaisiin viholliset luovuttamaan aseensa; sillä välin tulee jokaisen panna muistiin, mitä hänellä oli sanottavaa ehdotusta vastaan, jonka jälkeen yleisessä kokouksessa näistä muistutuksista laaditaan yhteenveto esitettäväksi suoraan keisarille, samalla kuin eri tahoilta tulevat muistutukset rovastien, kuvernöörien y.m. kautta menevät tuomiokapituleihin. Sitä paitsi päätettiin, että tunnustuskirjat, joista ehdotus hylkää useimmat, olisivat viipymättä julkaistavat suomeksi, sillä sen jälkeen kun uusi laki oli vahvistettu, olisi kai niiden ulosantaminen tuskin ajateltavissa. Jos. Grönberg y.m. ottivat suorittaakseen tehtävän. [Neuvottelu kirkkolaki-ehdotusta tarkottavista toimenpiteistä on ennen mainittu E. G. Palménin tutkimuksessa: 1869 vuoden kirkkolain vanhemmista esitöistä. Kirkkohist. Seuran pöytäk. IV, 97. — V. 1849 ilmestyi Lutherilaisen seurakunnan opin ja uskon tunnustuskirjat. Latinasta suomensi Joseph Grönberg. Vaasassa, P. M. F. Lundberg.]
Sitäkin myöhemmin, illallisten jälkeen, leimahti väittely suomenkielestä vielä kerran ilmiliekkiin. Se oli jo alkanut, ukkojen yliskamarissa, Durchmanin, Ingmanin, Niskasten y.m. kesken, kun Schwartzberg tuli sinne, ja tämä kiukkuisesti ryntäsi taisteluun: "Voi, kun ette häpeä sotkea lorusuomeanne hengellisiin kirjoihin — Kemellin sotkuiseen juttuun juomareista, koottu kohmeloväen suusta, Kultalaan, Kanavaan, [Kl. J. Kemell oli Oulun Viikkosanomissa m.m. julkaissut Bellmanin mukailun: 'Ystävä kullat'; 'Kultala' oli K. N. Keckmanin kääntämä Zschokken kertomus 'Goldmacherdorf', 'Kanava' P. Hannikaisen sanomalehti Viipurissa.] y.m. senlaisiin on suomenne hyvää, ja niissä minä sitä kunnioitan, mutta olkaa tukkimatta sitä hengellisiin". — — — Kun hän yhä jatkoi samaan tapaan antamatta sananvuoroa kellekään, silloin Durchman asettui leveästi ja kunnioitettavasti istumaan tuolille ja rupesi kimeällä äänellä pitämään ruumissaarnaa Schwartzbergille, matkien sitä ruotsinvoittoista kieltä, jota siihen aikaan monessa kirkossa saatiin saarnatuolilta kuulla (skjeelu, skynddein, Juumala j.n.e.). Hän näytteli osaansa mestarillisesti, niin että kaikki nauroivat ja väittely kerrassaan taukosi. Hetken saarnattuaan Durchman ja Ingman menivät ulos, palatakseen vähän myöhemmin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. — Sittemmin jatkettiin vielä seurustelua useita tunteja jutellen milloin mistäkin. Läheltä sentään piti, etteikö uusi kahakka syntynyt, kun Durchman alkoi ylistää Luterusta. J. L. Niskanen oli silloin esittänyt autuudenjärjestyksen Wegeliuksen mukaan ja päättänyt: "Tuskinpa teidän Lutheruksenne niin komeesti selittää asiaa." — "Paljon paremmin!" oli Durchman lausunut siihen ja sitten esiintuonut uskontunnustuksensa Luteruksen kirjoista. Sen hän teki sangen hyvin, myöntää Schwartzberg, mutta sanoo kuitenkin, että hänellä oli suuri halu iskeä, kun Luterusta ylistettiin, mutta hän pysyi vaiti, jotta ei rauha häiriintyisi. — Seuraavana päivänä vieraat lähtivät. Sitä ennen olivat kumminkin Malmberg, Durchman ja Schwartzberg keskenään vielä puhuneet tuosta luullusta erimielisyydestä (pohjoisempana ja etelämpänä asuvien välillä). He erosivat veljellisessä sovussa, kukin puolestaan vilpittömästi tahtoen ottaa huomioon Hedbergin varoittavan esimerkin ja olla uskomatta kaikkia sanomia, jotka paholainen lähettää aikaansaadakseen puolueita ja kuolemaa. — "Senlaiset olivat nämä häät."
Miten paljon kuvaavaa Schwartzbergin kertomus sisältäneekään, on se sentään yksipuolinen. Se on laadittu maalaispapin kannalta, joka ei pyytänytkään antaa yleiskuvausta. Hän ei lausu sanaakaan morsiusparista; hänestä niinkuin kenties useimmista muistakin olivat ne ja häät semmoisenaan sivuasia, suuren herännäiskokouksen veruke. Miten aika kului "Lapuan hienostolta" y.m., jotka täyttivät Marielundin ("Marjaluntin") asuinrakennuksen alakerran, jää niinikään sanomatta; saamme vain olettaa, että siellä veisattiin ja laulettiin ja että Julius Berghin jälkeen toinen pappi astui toisen jälkeen lukemaan ääneen ja puhumaan, sillä muu ajanvietto ei tullut kysymykseenkään kuin loppumaton seurojen pito. Ainoastaan ruoka-ajat keskeyttivät hartausharjotuksia. Vihdoin kertoja laiminlyö puhua siitä, miten vieraita kestittiin. Meille myöhemmän ajan lapsille olisi kumminkin ollut mielenkiintoista kuulla, kuinka satojen ihmisten maallisetkin tarpeet tyydytettiin. Vaadittiin siinä pitkiä pöytiä, suuria patoja ja runsaita ruokavarastoja! Entäs juomatavaroita! Olihan tapa semmoinen, että illoin juotiin totia, jopa runsaastikin, ja niin tiedetään tapahtuneen näissäkin häissä. Sen jälkeen kun tekijä oli edeltäkäsin julkaissut tämän kuvauksen Lapuan kaksoishäistä ("Aika" 1914, s. 481-490), on hänellä ollut ilo rouva Lydia Hällforsilta vastaanottaa kirje, joka sisältää tietoja häitten aineellisesta puolesta:
"Kihlman suoritti Malmbergille tuhat ruplaa häiden pidosta". (Menoerä onkin aivan oikein merkitty hänen tulo- ja menokirjaansa — "för mitt bröllop"). Sitä paitse ostettiin koko hääjoukolle tarvittavat ruoka-astiat, posliinit, ja ne kaikki jäivät Malmbergin omaksi. Häävieraat toivat äärettömän paljon ruokavaroja tullessaan häätaloon. Kauppiaat Uudestakaarlepyystä ja Vaasasta niinikään toivat ankkurittain ja laatikoittain tavaroitansa. Erityisesti muistan, että kertojat mainitsivat rusinoita ja rommia.(!)
"Maalaiset tietysti toivat omia herkkujaan, leipää, voita, juustoa, tuoretta ja paistettua lihaa, niinkuin vieläkin kuuluu olevan tapana Lapualla ja monessa muussa paikassa. — Ajattelen, että näistä pikkutiedoista ehkä käy ilmi, miten köyhän pitäjänapulaisen kannatti ja miten hänen vaimonsa jaksoi pitää tällaiset suuret pidot". — Että joukossa oli yksityisiä raittiita ja montakin, on kyllä tunnettu, mutta raittiuden ajamista ei katsottu miksikään hyväksi, vaan ulkokultaisuudeksi, tekopyhyydeksi, ja tämä käsitys saa myöskin ymmärtämään Paavon uhmailevan menettelyn, kun hän koko hääkansan edessä otti "piiskaryypyn". Hänelle vain naurettiin, eikä suinkaan ivallisesti, koska menevä jätti "ikävän" jääneiden mieleen. Kaunista on kertojalta, että hän pidättäytyy arvostelemasta näkemiänsä, mikä ei lainkaan ole tavallista suurten pitojen vieraissa. Ainoastaan sulkumerkkien väliin pantu kysymys, sen jälkeen kun hän on kuvannut Paavon meluavan rukouksen hääpäivän aattona, viittaa siihen, että hän ei lausunut julki kaikkea mitä mietti, taikka että hän ainakin arveli muissa liikkuneen sekavia ajatuksia ja tunteita.
Suurin osa hääväkeä matkusti Alahärmään rouva Ingmanin hautajaisiin, jotka olivat sunnuntaina 12 p:nä. Siellä oli tietysti myöskin Kihlman ja hänen nuori rouvansa, jotka olivat läheisimpiä surevia, ja joista häitten kuvauksessa on tuskin sanaakaan mainittu. Niinkuin häissä oli seuroja pidetty, pidettiin niitä hautajaisissakin, ja "hyvin hauskaa oli siellä ollut", vakuuttaa Schwartzberg lausetavalla, jonka merkityksen jo edellisestä tunnemme. Schwartzberg itse ei ollut Alahärmässä, sillä hänen Lauransa halusi viettää ainakin yhden päivän veljiensä seurassa Munsalassa, missä sotaisa Pyhäjärven pappi vielä kerran alkoi väitellä suomenkielestä hengellisissä kirjoissa lankonsa, Lauri Stenbäckin, kanssa. Kun tämä oli lausunut sen ajatuksen, että raamatunsuomennos ollen täynnä ruotsalaisuuksia olisi uudistettava puhtaampaan suomenkieleen, oli toinen huudahtanut: "Eiköhän tällä ajalla, koska maailma kaikin puolin hampaitansa hioo, olisi itse kullakin muuta tekemistä kuin käännellä ja väännellä suomenkieltä ja muita turhanpäiväisiä, tarpeettomia asioita, vai luuletkos sillä tavoin saavasi asees kuuratuksi ja valmistuvasi sotaparaadille, kun tarvitaan?" — Siihen Stenbäck ei vastannut mitään, ja niin väittely päättyi. —
* * * * *
Häämatkat nykyisessä merkityksessä olivat tuntemattomia heränneitten piireissä, eikä nimitys myöskään sovi sille matkalle, jolle Alfred Kihlman lähti 17 p:nä heinäk. näyttääkseen vaimolleen lapsuudenkotinsa Kruununkylässä. Ei ole mitään muistiinpanoa niiltä päiviltä, joina nuori pari siellä vieraili, mutta tiettyä on sentään, että vanhemmat avoimin sylin ja sydämin vastaanottivat uuden tyttären. Silloin, taikka kenties toisella matkalla, 10 p:nä elok., nuoret nimismies Hellbergiltä vuokrasivat Härbärge [Tämä nimi on nykyjään unohtunut; paikkaa nimitetään nyt "Venmans", muistona siitä, että siinä 1853-57 asui kappalaisenapulainen Fredr. Vilh. Venman, jonka vaimo on tunnettu J. L. Runebergin entisenä ystävättärenä.] nimisen asunnon joen rannalla, noin puoli kilometriä länteenpäin kirkolta. Rakennus oli tarpeeksi tilava — sali, kolme kamaria ja keittiö sekä kaksi yliskamaria — mutta vaati perusteellista korjausta. Sen vuoksi ja yhä jatkaakseen suomenkielen opintoja Kihlman päätti vielä jäädä Malmbergin luokse Lapualle, ja isänsä suostumuksella hän anoi tuomiokapitulilta lupaa saada 1 p:ään kesäk. 1847 asua Kruununkylän ulkopuolella, vaikka oli määrätty apulaiseksi sinne. Myöntymys tulikin siinä muodossa, että hän "vähemmän kiireisinä aikoina" saisi oleskella jossakin läheisessä suomalaisessa seurakunnassa.
Näin tuli Kihlman viettäneeksi ensi vuotensa melkein virkavapaana. "Olen kaikin voimin ryhtynyt suomeen", hän kirjoittaa isälleen, (28/10 1846). "Niin kauan kuin minä huolehdin poikien luvuista, en paljonkaan edistynyt, mutta nyt kun Malmberg on saanut tänne uuden kotiopettajan Helsingistä, ei minulla ole muuta työtä kuin lukea suomea aamusta iltaan. Jos lukeminen auttaa, niin pitäisi kai siitä joskus tolkkua tulla. — Olen luvannut Ingmanille kahtena tulevana viikkona hoitaa hänen virkaansa Alahärmässä, ei kuitenkaan saarnoja. Saa nähdä kuinka tulen siellä toimeen! Pahinta on, jos minut kutsutaan sairaitten luokse. Täytyy repiä häpeältä silmät ja tehdä parastaan. Ingman [on Isossakyrössä ja] suomentaa [Durchmanin kanssa] Luterusta. — — Kuinka isä on jaksanut virassaan? Isä parka ei ole saanut suurta apua apulaiseltaan; mutta minä koetan käyttää aikaani niin hyvin kuin ymmärrän, voidakseni sitten, Jumalan avulla, suorittaa mitä minun tulee." —
Ei syksy sentään kulunut ilman vaihtelua ja seikkailuja. Lokakuun 12 p:nä Gela lähti Tampereelle tapaamaan ainoata sisartaan Hildaa. Tämän puoliso, Frans Bergroth, oli näet siellä tehtaan saarnaajana. Matkan hän teki Ingmanin ja Durchmanin seurassa, joten Kihlman saattoi olla huoleton; mutta kovin ikävä hänen tuli olla ensi kerran pitemmän aikaa erillään vaimostaan. Viikon päästä Gela Ingmanin, Grönbergin y.m. seurassa jälleen suuntasi matkansa kotiinpäin ja saapui Ruovedelle, Peskaan, 19 p:nä klo 3 i.p. "Ja arvaappas, kenet tapasin täällä?" Gela kirjoittaa sisarelleen. "Olin tuskin asettunut istumaan lähelle vieraskamaria, kun Kihlman kauniisti astui esiin ja tuli tervehtimään minua. Uskotkos, että olin ihmeissäni ja iloinen — minä, joka olin odottanut täällä saavani kauhean ikävää! Oli kovin hauskaa tavata." — Tapauksen yksinkertainen selitys on se, että ikävä oli ajanut Kihlmanin matkustamaan vaimoansa vastaan. Jos Gela oli iloinen, niin kyllä oli Kihlmankin. "Mieluinen kohtaus sielusta ja sydämestä", hän on merkinnyt almanakkaansa. Kotiin tultiin 23 p:nä.
Kertomani pieni välikohtaus todistaa, että — huolimatta siitä mitä Kihlman niin järkeilevästi oli kirjoittanut vanhemmilleen, kun hän elokuulla 1845 Pihlajavedellä oli eronnut morsiamestaan — tosirakkaus yhdisti hänet ja Gelan toisiinsa.
Kotiopettajana Kihlman oli elänyt Malmbergilla niinkuin perheen jäsen ainakin eikä tiettävästi häittenkään jälkeen siinä kohden muutosta tapahtunut, vaan tuli hänen nuori rouvansa uudeksi jäseneksi samaan perheeseen. Läheiset sukulaissuhteet selittävät tämän, ja nuorista oli ymmärrettävästi mukavaa lykätä taloushuolet, kunnes pääsivät omaan kotiinsa Kruununkylään. Mutta toiselta puolen johtui siitä sekin, että kaikki mikä häiritsi Malmbergin perheen elämää vaikutti heihinkin, eikä mullistavia tapauksia suinkaan puuttunut. Ensiksikin mainittakoon, että Malmbergin aikomus oli ollut yhdessä Kihlmanin kanssa matkustaa Ruovedelle, mutta kun hän meni sanomaan hyvästiä rouvalleen, sai tämä hänet jäämään kotia, eikä vaimo syyttä vastustanut miehensä lähtöä, sillä ainoastaan kaksi päivää myöhemmin (21/10) hän synnytti lapsen. Toiseksi on kerrottava, että rouva Malmberg ei ollut vielä läheskään entiselleen toipunut, kun Malmbergiä itseään kohtasi erittäin uhkaava taudintapaus. Marraskuun 6 p:nä näet verenvuoto aivoihin aiheutti halvauksen, joka sai ympäristön pelkäämään pahinta. Koska Kihlman oli Alahärmässä, niin neiti Sofie Nordenkraft, joka Lapualla piti koulua paraasta päästä heränneitten pappien lapsille, lähti suoraapäätä Vaasaan puhuttelemaan tohtori Churbergia. Tämä piti kohtausta vaarallisena, mutta kieltäytyi antamasta määräyksiä näkemättä potilasta. Silloin — sangen kuvaavaa ajalle — ei keksitty muuta neuvoa kuin lähettää sairas Vaasaan (jonne oli 8 peninkulmaa), vaikka hän oli niin huono, että hän itse ja muut luulivat viimeisen matkan olevan käsissä. Malmbergin vahva ruumiinrakennus kesti kuitenkin koetuksen, ja kaupungissa alotettiin sitten silloiseen tapaan iilimadoilla, suoneniskuilla ja kuppauksilla vähentää potilaan verivarastoa, mutta lopulta myöskin pitämällä jäätä pään päällä (nykyään ensimäinen ja miltei ainoa keino) ajamassa verta aivoista. "Jollei pakkanen olisi tullut, niin että saatiin jäätä", oli tohtori sanonut, "olisi sairas luultavasti kuollut." Vähitellen Malmberg toipui.
Syystä että rouva Malmberg oli vielä liian heikko lähteäkseen Vaasaan, asettuivat Alfred Kihlman ja Gela sinne hoitamaan sairasta. Marraskuun 28 p:nä Alfred kirjoittaa isälleen olleensa kaupungissa kaksi viikkoa, mutta sen jälkeen hän vielä viipyi siellä kolmatta viikkoa. Varsinkin ensi aikoina oli Kihlmanin elämä sairaan luona kaikkea muuta kuin yksitoikkoista. Kun näet tieto Malmbergin vaarallisesta tilasta oli levinnyt, hänen lukuisat ystävänsä — yleensä ihmeen liikkuvaa väkeä! — tulivat toinen toisensa jälkeen kaupunkiin tavataksensa häntä ehkä viimeisen kerran. "Usko pois", Kihlman kirjoittaa 2/12 Reinhold Helanderille, "että täältä on toinen jos toinenkin kirje lähetetty. Sairauden alkuaikoina oli täällä paljon ystäviä idästä, pohjoisesta ja etelästä, ja silloin oli täällä kuin mikäkin ministerineuvosto koolla. Essen oli neuvoston presidentti. Nyt ei täällä ole muita kuin minä, Gelani ja Eliel [Malmbergin vanhin poika]."
Olof Helander kirjoittaa (Munsalasta 20/11) Reinhold veljelleen käynnistään Vaasassa seuraavasti: "S.p. kun sain kirjeesi, Keppoensis [tehtaanisäntä Otto von Essen] kertoi Malmbergin saaneen halvauksen ja olevan lääkärin hoidossa Vaasassa. Kohta päätin matkustaa sinne pahimmassa tapauksessa vielä kerran tavatakseni rakasta veljeä. Patruuna yhtyi asiaan ja lähti lauant. 14 p:nä Purmoon viemään tietoa Svanille. Pyhänä tulivat molemmat sekä [Jak. Henr.] Roos luokseni ja maanantaina matkustimme kaikki Vaasaan. — — Klo 6 illalla tulimme perille, ja hetken päästä pääsimme sairaan puheille, joka huolimatta voimattomuudestaan iloisesti vastaanotti meidät, jopa laski leikkiäkin. — — Lääkäri antoi hyvää toivoa. Seuraavana aamuna matkustimme me neljä toverusta Maalahdelle [tietenkin Svanin appivaaria tohtori Jak. Wegeliusta tervehtimään]. Kun saman päivän illalla palasimme sieltä, saimme iloisen uutisen, että tauti oli taittunut(!) ja tapasimme Malmbergin iloisena ja hilpeänä. Et voi uskoa, kuinka rakas hän meille oli ja kuinka olimme iloisia. Seuraavana päivänä palasimme kotia. Kihlmanin tapasin Vaasassa, käskien hänen kirjoittaa Sinulle, ja sen hän lupasikin tehdä. — — Matka oli hauska ja hupaisa; mutta nyt istun jälleen kotona surkeana kuin Latsarus. Mutta eipä se haittaa. Täytyy oppia jyrsimään kovaa leipäkannikkaakin eikä aina syödä kräämiä. Sitä tulen nyt koettamaan kotielämässäni, niin sisällisesti kuin ulkonaisestikin."
Joulukuun 16 p:nä pääsi Malmberg lähtemään kotiin ja samalla hänen seurueensakin, nimittäin rouva, joka viimein hänkin oli kyennyt tulemaan Vaasaan, sekä Kihlman ja hänen Gelansa. Lääkäri oli määrännyt, että ensinmainitun tulisi ainakin puoli vuotta olla ryhtymättä virkatoimiinsa, mutta siihen rohkealuontoinen mies ei tahtonut taipua; kumminkin on Kihlman merkinnyt muistiin, että Malmberg saarnasi ensi kerran sairautensa jälkeen 16 p:nä toukok. 1847, siis aivan täsmälleen kuusi kuukautta siitä päivästä, jolloin Vaasasta lähti. — Kihlman oli aikonut viettää joulua joko Malmbergilla taikka appivanhempiensa luona ja vasta uudeksi vuodeksi tehdä saarnamatkan Kruununkylään, mutta siihen isä ei kuitenkaan voinut suostua. Oli nimittäin niin, että sekä Kruununkylän kappalainen Wegelius että Teerijärven kappalainen L. Schalin olivat siksi raihnaisia, etteivät tulleet toimeen ilman apua. Alfredin täytyi siis luvata saarnata joulupäivänä Teerijärvellä, uudenvuoden päivänä Kruununkylässä ja loppiaisena jälleen Teerijärvellä — jopa viimemainittuna päivänä sekä suomeksi että ruotsiksi, mikä on senvuoksi merkille pantava, että hän silloin ensi kerran saarnasi suomenkielellä. — Näin tapahtui, ja vastanaineet viettivät ensimäisen joulunsa erillään toisistaan; Gela näet ei voinut seurata miestään Kruununkylään, sillä keli oli huono, ja hän oli joutunut tilaan, joka vaati erikoista varovaisuutta. Heidän vaihtamistaan kirjeistä näkee, kuinka ikävä heitä vaivasi. Alfred oli jouluaattona vanhempiensa luona (saarnavuorot oli niin muutettu, että hän joulupäivänä saarnasi emäkirkossa eikä kappelissa), sai niin paljon lahjoja — kaikenlaista, jota tarvittiin uudessa kodissa — "että häpesin", ja saarnasi sitten määrätyt vuoronsa, mutta päivät olivat hänestä kovin pitkiä. Samoin Gelan oli ikävä miestään, ja vaikeaa hänen oli olla lähtemättä rakkaan "ukkonsa" luokse.
Myöskin kevätkautena (1847) täytyi Kihlmanin joskus vielä saarnavuorojensa tähden jättää vaimonsa yksin, mutta melkein yhtä usein, kenties useamminkin hän oli muilla matkoilla milloin Gelan kanssa milloin ilman. Näistä on vain lyhyitä muistiinpanoja, mutta ansaitsevat ne kumminkin mainitsemista uusina todistuksina heränneitten pappien alituisesta matkustamisesta. Tuskin oli Kihlman uutena vuotena palattuaan Kruununkylästä ollut viisi päivää kotona, ennenkuin hän 13/1 Malmbergin seurassa lähti Kuortaneelle (A. N. Holmström), Ruovedelle (Peskaan), Tampereelle ja Längelmäelle, missä seurusteltiin Grönbergin sekä Frans ja Berndt Bergrothin kanssa. Kotiin palattiin 22/1, mutta viiden päivän päästä tuli taas Grönberg Lapualle, ja nyt lähdettiin yhdessä Isoonkyröön Antero Ingmanin ja neiti Erika Hällforsin häihin 28 p:nä tammik. Oleskellessaan Durchmanin luona oli Ingman tutustunut kaksi vuotta sitten Ahvenanmaalta Isoonkyröön muuttaneen rovasti K. E. Hällforsin perheeseen, jossa tyttäret olivat heränneitä, vaikka isä ja aluksi äitikin olivat herännäisyysliikkeen vastustajia, ja niin hän sai uuden, samanhenkisen elämäntoverin kotiinsa. Ohimennen mainittakoon, että nämäkin häät olivat "kaksoishäät"; samalla kertaa vihittiin näet Isonkyrön kirkkoherran apulainen Anders Joh. Lilius Henriette Hällforsin, Erikan kaksi vuotta vanhemman sisaren kanssa. Häämatkalla oli Gelakin mukana samoin kuin sillä matkalla, joka kohta sen jälkeen Grönbergin ja Malmbergin seurassa tehtiin Uuteenkaarlepyyhyn, Kruununkylään y.m. — Helmikuulta on mainittava Niilo Gabr. Arppen häät Karolina Snellmanin kanssa Laihian pappilassa (11 p:nä), joissa Kihlman, Malmberg ja Grönberg myöskin olivat, puhumatta käynneistä Ala- ja Ylihärmässä, Alavetelissä (A. A. Favorin) y.m.s. — Maaliskuulla tapahtui laaja kiertomatka, jolla käytiin tervehtimässä ainakin kymmenkuntaa herännyttä ystävää. Kun Kihlman vaimonsa kanssa 15/3 oli palannut Kruununkylästä, matkusti hän vielä s. p:nä Malmbergin ja Essenin seurassa Kuortaneelle (Holmström), sieltä Keuruulle (Jak. Simelius) ja edelleen Jyväskylän kautta Kuopioon. Siellä viivyttiin päivä (20/3) Julius Berghin luona. Seuraavana päivänä matkaa jatkettiin Iisalmeen, jossa tavattiin "ukko", s.o. Paavo Ruotsalainen, ja J. L. Niskanen. Sieltä meni matka Kiuruvedelle ja Pyhäjärvelle, jossa Jonas Laguksen luona vierailtiin kokonaista kaksi päivää. Näiden päivien (24-26/3) kohdalle Kihlman on merkinnyt sanan: "Risbastun" (selkäsauna), joka tietänee, että Lagus jostakin syystä nuhteli joko häntä yksinään taikka kenties koko seuruetta. Loppumatkalla käytiin vielä Reisjärvellä (Jak. Hemming), Halsuassa (Z. Gallenius) ja Lappajärvellä (F. P. Kemell), josta vihdoin Kauhavan hautta saavuttiin Lapuan Marielundiin. Matka oli kestänyt päivää vaille kaksi viikkoa. — Vielä mainittakoon huhtikuun 12-15 p:nä tapahtunut matka Malmbergin, Ingmanin ja Durchmanin seurassa Vaasaan ja Maalahdelle hautajaisiin. [Rovasti J. W. Fontellin suosiollisen tiedonannon mukaan haudattiin 14 p:nä huhtik. 1847 talollisen tytär 22-vuotias Brita Stina Markuksentytär Mattlar, joka samoin kuin hänen lähimmät omaisensa oli kuulunut heränneisiin.]
Oliko Turkuun saapunut tieto Kihlmanin pitkästä olosta Vaasassa Malmbergin sairauden aikana taikka hänen matkoistaan, sitä ei tiedetä, mutta varmaa on, että tuomiokapitulissa hänen elämäänsä katsottiin liian vapaaksi. Sentähden tapahtui, että Pohjanmaalla saatiin huhtikuulla Turun sanomista lukea, että Kihlman oli määrätty armovuoden saarnaajaksi Alatornioon! Saattaa käsittää, minkä hämmästyksen tämä herätti Kruununkylässä, jossa apulaista sitä enemmän kaivattiin, kuin Wegelius oli tullut niin huonoksi, ettei hän ollenkaan pystynyt hoitamaan virkaansa. Onneksi tuomiokapituli, rovasti Kihlmanin kirjeen johdosta, peruutti määräyksensä, mutta Kihlmanin oli nyt entistä vaikeampi lähteä Lapualta — hänen vaimollaan kun oli viimeinen aika käsissä. Senvuoksi isä kirjoittikin (17/5): "Älä sentään kiirehdi, äläkä häiritse Angelikaasi! Hänestä ja hänen tilastaan riippukoon muutto!" Ratkaisu tuli 27 p:nä toukok., jolloin Gela onnellisesti synnytti terveen tyttölapsen, joka 31 p:nä kastettiin ja sai nimen Hanna. Kun sittemmin äidin ja lapsen tilassa ei mitään huolestuttavaa huomattu, Kihlman 6 p:nä kesäk. matkusti yksin Kruununkylään hoitamaan virkaansa.
Aviopuolisojen lyhyt ero aiheutti kirjeenvaihdon, josta tässä muutamia otteita. (Kruununkylä 9/6 1847): "Rakkahin vaimoni! — — Vähän ennenkuin tulin tielle, joka poikkeaa pappilaan, huomasin äitikullan (söta mor) tulevan ajaen, kuorma tuoleja y.m. mukanaan. Minä pysähdyin nähdäkseni, kääntyikö hän Kokkolaan vai kirkolle päin. Kun jälkimäinen tapahtui, seurasin hiljaa perässä, ja niin tultiin yhdessä kotiini. Äiti oli hyvin iloinen ja tyytyväinen. Hän oli antanut piikojensa alottaa puutarhatöitä. Minä ryhdyin kohta komentamaan, suunnittelin käytävät y.m. — — Nyt on niin paljon tehty, että vain vähän puuttuu. Rakennuksen keskikohdalta joelle menevä käytävä jakaa kasvitarhan kahteen osaan. Toiseen on istutettu ainoastaan mansikoita, sivuille viinimarjapensaita, ja valkosipulia; toisessa on 4 lavaa herneitä, sekä porkkanoita, punajuuria, tilliä, persiljaa ja turkinpapuja. Rediisejä on kylvetty kummankin osaston reunoihin. Pitkin rakennusta on penger, jossa tullaan näkemään keisarinkruunuja ja muita harvinaisia kukkia. Vahinko että unohdin Sinun kukansiemenesi. Mutta vähät siitä, ne ovat varmaan jokapäiväisiä verrattuina minun harvinaisuuksiini. Vielä on olemassa pienempi osasto keittiönseinän takana. Siinä kasvaa ruoholaukkaa ja piparjuuria, jos niitä siihen kylvetään ja istutetaan. Kokonaisuus osoittaa puutarhurineroa, ja, jos edistyn, voi minusta aikaa myöten tulla taloustirehtööri. — Huoneita ei enää voi tuntea. Niillä ei ole taipumusta pysyä kohtuudessa. Niin inhottavia kuin olivat, niin valoisia ja siistejä ne nyt ovat. Ne ovat, meidän kesken sanoen, sopimattomia kristityille. Sitten kun raot oli rapattu, on seinille liisteröity harmaata kartuusipaperia. Keittiökamari, jossa kirjoitan tätä, on maalattu harmaaksi ja pirskotettu mustilla ja valkoisilla pilkuilla. Sali on punaisenkeltainen (brandgul) ja makuuhuone taivaansininen, valkoisella marmoroitu. Toiset huoneet ehkä sopivat niin vähän kieltäytyville ihmisille kuin me olemme, mutta makuuhuone on loukkaava. Vanhemmat ovat tehneet parhaimman ymmärryksensä mukaan, ja sentähden olen kiittänyt kaikkea, jotta en syyttä herättäisi mielipahaa. — Astiakaappi seisoo valkoisena salissa. Imperiaalisänky ja perhekätkyt, myöskin valkoisiksi maalattuina, loistavat makuuhuoneessa venäläisten tuolien ympäröiminä. — — Hyvästi! Nuku suloisesti, Hannikka!"
(16/6) — — "Olen nyt oudossa asemassa. Olen samalla kertaa pappi, sielunhoitaja, marttyyri, ekonoomi, isäntä ja emäntä, piika ja renki. Pyhänä herätti saarnani monessa kuulijassa tyytymättömyyttä. Alkusanani olivat: 'Jos joku tulee minun tyköni, ja ei vihaa isäänsä ja äitiänsä, ja emäntäänsä ja lapsiansa (tämä Sinulle ja minulle) j.n.e., ei se taida olla minun opetuslapseni' [Luuk. 14: 26,27]. I[sä] on koko ajan ollut hyvin kärtyinen. Harvoin hän on puhutellut minua; ja silloinkin purevasti. Eräänä iltana tapahtui purkaus. Silloin tuli esiin viimekesäinenkin synti, että näet tulosaarnani edellä annoin veisata: Guds ord hafver förgäten legat j.n.e. (Jumalan sana on ollut unohdettuna). Minä selitin asian niin, että hänen kunniansa pysyi loukkaamatta, mutta pyysin, että hän vastedes, jos oli sitä mieltä, että olin tehnyt väärin, kohta ottaisi asian puheeksi eikä kuukausia ja vuosia hautoisi paisetta sisässään. Isän mielestä oli tämä liiallista nuhtelemista, ja hän katkaisi keskustelun tuomittuaan minut hengellisesti ylpeäksi, ilman mitään todistusta. Saarnani viime pyhänä oli hänestä riittävä vahvistus hänen väitteelleen. Tulin ohimennen sanoneeksi suruttomia opettajia mykiksi koiriksi. Se oli anteeksiantamaton synti. Sunnuntaista saakka on hän enimmäkseen ollut vaiti. Äiti on puhunut hänen sijastaan. Joka päivä on minua höylätty ja tuomittu. Yhdentekevää, ryhdynkö selityksiin, selitykset unohdetaan, ja minä olen auttamattomasti lyöty. Näkyy hyvin, että Sinä, suojelusenkelini, olet poissa. Sinua he kunnioittaisivat. — Tänne majataloomme [Härbärge merkitsee vierasmajaa, majataloa] on tapani joka päivä kävellä; se on kuitenkin turvapaikka. — — Joka ilta kastelen puutarhaa. — — Ei meillä vielä ole lehmää eikä piikaa. Odotan vielä Jumalalta. — Äiti on suositellut 14-vuotiasta tyttöä, joka osaa suomea ja ruotsia. Hän voisi olla keittäjän ja lapsenpiian varana, sillä emme kai ota useampia." — —
Jälkimäinen ote todistaa, että Alfredin suhde vanhempiin yhä oli kireänlainen, ja kuinka se olisikaan voinut parantua, kun nyt isä ja poika saarnasivat samassa kirkossa. Se erimielisyys uskonnollisissa katsantotavoissa, joka ennen oli esiintynyt ainoastaan kirjeissä taikka keskusteluissa neljän seinän sisällä, tuli nyt kuuluviin julkisuudessa, ja kun Alfred nuoruuden innolla ja vahvalla vakaumuksella kohdistaen kuulijoihinsa parannuksen vaatimuksia noudatti Malmbergin y.m. herännäisjohtajien saarnatapaa ja koetti tehdä opetuksensa mahdollisimman sattuvaksi ja kuhunkin yksityiseen tehoavaksi, niin ei ole ihme, että isä ja muutkin loukkaantuivat. He käsittivät mieskohtaisiksi viittauksiksi semmoistakin, joka lausuttiin yleisessä mielessä. Niin esim. oli ilmeisesti käynyt, kun Alfred puheena olevassa saarnassa, selittäessään, miten Jumala kutsuu vieraita taivaallisiin pitoihin, muun muassa oli sanonut sen tapahtuvan lähettämällä uuden hartaan opettajan seurakuntaan. "Hänen lähetyksensä on jo merkki siitä", oli hän sitten jatkanut, "että ehtoollinen on pidettävä, että otollinen aika on tullut sille seurakunnalle, johon hänet on lähetetty. Tiedän kyllä, mitä Te, kuulijani, ajattelette tässä asiassa. Te olette iloisia, jos opettajanne ovat suruttomia ja mykkiä koiria, jotka eivät voi haukkua. Teistä ovat semmoiset opettajat hyviä, jotka mielellään makaavat ja nukkuvat hengellisessä suruttomuudessa, sillä he antavat Teidänkin nukkua, vaikka olisitte aivan helvetin partaalla. Semmoisia opettajia Te ylistätte, jotka imartelevat Teitä synneissänne ja huvittavat Teitä hyödyttömällä opilla, jota ette edes ymmärräkään. Mutta jos Jumala lähettää Teille palvelijoitaan s.o. uskollisia ja rehellisiä opettajia, jotka julistavat Teille totuuden ja Jumalan neuvot autuuteenne, niin Te kirootte ja ylenkatsotte heitä. Ja jos Jumala siunaa semmoisten opettajien saarnaa, niin että ihmiset heräävät synninunestaan huolehtimaan ikuisesta pelastuksestaan ja että nämä heränneet eivät enää voi jatkaa samaa kelvotonta elämää, jossa Te edelleen viihdytte, silloin Te sanotte: 'Niin, se on tuo saatanan pappi, joka viettelee kansaa. Se on hän, joka pirullisella opillaan rakentaa eripuraisuutta vanhempien ja lasten, miehen ja vaimon välille! Voi, rakkaat kuulijani, häntä, joka harrastaa Teidän ikuista onneanne, Te kirootte. Häntä, joka rukoilee edestänne, Te vihaatte. Ettekö ymmärrä, että Jumala osoittaa Teille suuren armon, kun hän lähettää Teille opettajia, jotka etsivät Teidän parastanne, mutta päinvastoin on se suuri vihan osoitus, kun hän lähettää paimenia, jotka etsivät' omaa parastaan." —
Kaksi päivää edellisen kirjeen jälkeen Alfred lähetti Gelalle pienen kirjelipun (18/6), jossa seuraavat sanat ilmeisesti viittaavat isän ja pojan väliseen riitaan: "Ei minulla nyt ole mitään kerrottavana täältä, paitsi että kaikki näyttää pimeältä. Saarnakaava ('predikoformulär') on minulle asianomaisesti annettu! — Ole rauhallinen, rakas ystävä; minun täytyy, joskin kirvelevin sydämin, noudattaa muiden tahtoa. Ehkä vastedes vielä valkenee. — — — Yksinäinen ystäväsi Alfred."
Näistä sanoista päättäen oli isä jollakin tavoin rajoittanut Alfredin saarnavapautta. Siitä oli poika alakuloinen, mutta kun hän puolitoista viikkoa myöhemmin (28/6) lähti Lapualle noutamaan pikku perhettään Kruununkylään, oli hän kai jo rohkaissut mielensä. Gelan rakkautta uhkuvista kirjeistä hän tiesi tämän jotakuinkin toipuneen ja lapsenkin hyvin menestyvän, joten kodin onni näytti turvatulta — kodin, joka nyt vihdoin, yksitoista kuukautta häitten jälkeen, oli heille valmis. Lapualla ei ollutkaan muuta tehtävänä kuin järjestää kaikki muuttoa varten. Malmberg oli jo matkustanut Peskaan, eikä Kihlman olisi saanut kiittää häntä suuresta vieraanvaraisuudesta, ellei hän (Malmberg) olisi heinäkuun 3 p. palannut kotia, arvatenkin juuri hyvästijättöä varten. Kolme päivää myöhemmin Kihlman lähti kiluineen kaluineen. Matkalla perhe poikkesi Ylihärmän Liinamaahan appivanhempien luokse, joten Kruununkylään tultiin 8 p:nä.
* * * * *
Tästä lähtien neljättä vuotta eteenpäin on verraten vähän tietoja Alfred Kihlmanin yksityisestä elämästä. Hän ei enää ollut kirjeenvaihdossa vanhempiensa kanssa, syystä että he asuivat samalla paikkakunnalla, ja hänen muille läheisille lähettämänsä kirjeet ovat teillä tuntemattomilla. Kuvaus tästä ajasta on sentähden entistä yleispiirteisempi.
Ensi kesänä ja seuraavinakin Kihlman varusteli asuntoaan ja talouslaitostaan ikäänkuin pitkääkin aikaa varten. Rakennus laudoitettiin ja luultavasti jo silloin maalattiinkin punaiseksi, jommoisena se vieläkin vaatimattomana, mutta siistinä, haapojen ja koivujen ynnä vihantien peltojen ympäröimänä seisoo paikallaan. Hevonen ostettiin ja pari lehmää, ja paitsi puutarhaa, josta ylempänä on puhuttu, oli Kihlmanilla pieni kuokkamaa saarella kapean joenhaaran toisella puolella vastapäätä kotia. Perunoita ja vähän muutakin viljaa saatiin siis ostamatta. Mitä ei kotona ollut, hankittiin Kokkolasta, johon ei ollut kahtakaan peninkulmaa, puhumatta naapuritaloista. Näin oli toimeentulo mukava, ja taloudenhoito tuotti nuorelle isäntäväelle enemmän hupia kuin rasitusta.
Aikaa ei puuttunut seurusteluun. Pappilaan oli vain noin kaksi kilometriä. Sinne kun käveltiin, kuljettiin joen vartta ylöspäin ensin valoisan, ristinmuotoon rakennetun kirkon ohitse, kunnes tultiin Isolle sillalle ("Storbron"), missä ranta-valtatie menee joen yli, ja siitä edelleen joen pohjoispuolta perille asti. Tämä kävelytie oli ja on tänä päivänäkin sangen miellyttävä, sillä molemmin puolin jokea, joka sekin pienine koskineen on näöltään vaihteleva, on nähtävänä pitäjän parhaimmin viljelty osa taloineen ja tasaisine viljavainioineen. Ymmärrettävää on, että vanhat ja nuoret Kihlmanit usein tapasivat toisensa. Sitä paitsi kävi nuorten luona tavan takaa heidän läheisiä ystäviään, Anttu Favorin, K. Nauklér, F. P. Kemell, Antero Ingman y.m. Kysyä saattaa, eikö rovasti Kihlmanin ja hänen rouvansa tutustuminen Alfredin ystäviin saanut heitä yleensä lähemmäksi heränneitä. Valitettavasti ei niin tapahtunut, ja lienee ainakin osaksi syy siihen ollut näissä nuorissa ystävissä. Heistä näet sanotaan, että he usein melkein loukkaavalla tavalla karttivat vanhojen seuraa. — Paitsi kaupunkeihin (ei ainoastaan Kokkola vaan myöskin Uusikaarlepyy ja Pietarsaari olivat aivan lähellä) ja naapuriseurakuntiin, ei Kihlman ensi aikoina tehnyt muuta kuin yhden pitemmän matkan, nimittäin Keuruulle Frans Bergrothin virkaanasettajaisiin (8/8 1847).
Siitä elämän hiljentymisestä, joka oli luonnollinen seuraus oman kodin perustamisesta, ei kuitenkaan johtunut, että Kihlman olisi menettänyt halunsa ottaa osaa niihin uskonnollisiin ja hengellisiin rientoihin, jotka olivat yhteisiä hänelle ja hänen ystävilleen. Päinvastoin tiedämme hänen v. 1847 innokkaasti ottaneen osaa kirkkolakiehdotuksen tarkastamiseen, ehdotuksen, jonka vastustamisesta, niinkuin ylempänä on kerrottu, oli neuvoteltu hänen häissään, ja josta varmaan oli monesti keskusteltu niillä matkoilla, jotka Kihlman teki vuoden alkupuolella.
Ensiksikin Kihlman, asian hyväksi, ryhtyi kerrassaan turhaan yritykseen. Hän näet kirjoitti (toukokuulla 1847) tuomiokapitulin jäsenelle, lehtori Henrik Heikelille ja kehotti häntä vastustamaan lakiehdotusta. — "Uskallan Herra Lehtorille, vanhalle opettajalleni ja ystävälleni, esittää huoleni eräässä asiassa, joka, mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän minua arveluttaa. Minä tarkoitan Kristuksen suomalaista kirkkoa, jonka tulevaisuus, jos uusi kirkkolakiehdotus hyväksytään, on pimeä kuin yö." Sitten hän voimakkain sanoin viittaa ehdotuksen loukkaavimpiin kohtiin: neljän tunnustuskirjan hylkäämiseen, nuorempien pappien ja maallikkojen poissulkemiseen kirkon edustuksesta sekä hengellisten kokousten kieltämiseen, jollei kirkkoherra joka kerta ollut antanut suostumustaan. "Aika kuluu pian umpeen, jolloin muistutukset ovat sisään lähetettävät", kirjoittaja jatkaa. "Kyvyn puutteessa en ole mitään kirjoittanut; en kuitenkaan olisi vaiti, jos minulla olisi tarpeeksi esitutkimuksia. Myöskin on helppo ymmärtää, että sanani kohtaisivat kuuroja korvia, vaikka kyllä sittenkin omantunnon ja tunnustuksen vuoksi huononkin laululinnun tulisi virittää äänensä. Mutta jos Te, vanha opettajani, esiintyisitte voimakkaalla ja julkisella kumoamisella, niin saattaisi jotain asialle koitua. Palkkanne olisi Jumalan seurakunnan kiitollisuus. Että Herra Lehtori omasta puolestaan on tyytymätön ehdotukseen, sitä en ole koskaan epäillyt; mutta siitä on vähän hyötyä, että toinen siellä, toinen täällä on tyytymätön. Jos kykenevä ja arvokas mies astuisi vastarinnan päähän, silloin moni epäileväinenkin yhtyisi häneen, ja hyvä asia voittaisi. — Suokaa anteeksi rohkeat sanani. Asian tärkeys on saanut minut puhumaan." — —
Nähtävästi Kihlman ei saanut vastaustakaan. [Millä kannalla Heikel ja tuomiokapituli yleensä oli, näkyy E. G. Palménin ennen mainitusta tutkimuksesta.] Mutta huolimatta siitä, että hän alkuaan oli pitänyt itseään kykenemättömänä julkisesti esiintymään asiassa, hän kuitenkin otti sepittääkseen lausunnon kirkkolakiehdotuksesta, joka Kokkolan rovastikunnan nuoremman papiston puolesta oli lähetettävä Turun tuomiokapituliin. Milloin ja missä tehtävä hänelle annettiin, sitä emme tiedä, mutta lausunto, jonka hän itse on puhtaaksi kirjoittanut, on allekirjoitettu Kokkolassa 28 p:nä syysk. Silloin kaupungissa oli markkinat, joihin heränneillä vanhastaan oli tapana kokoontua tavatakseen samanhenkisiä — ja useimmat, jolleivät kaikki allekirjoittajat [J. Taxell, Kokkolan [2] kappal., A. W. Chydenius, Kokkolan [1] kappal. H. W. Wegelius, Kruununkylän kappal., C. F. Ervast, Alavetelin kappal., A. J. Gummerus. Ylikannuksen nim. kappal., Z. U. Gallenius, Halsuan saarnaaja, H. R. Aspelin, Ylivetelin kappal., C. H. Elfberg, Ullavan saarnaaja, S.O. Appelberg, Kokkolan pitäjänapul., A. A. Nylander, Lohtajan kirkkoherran apul., L. W. Schalin, Kokkolan ala-alkeiskoulun op., A. Backman, Kälviän kirkkoherran apul., Alfred Kihlman, Kruununkylän kirkkoherran apul., A. A. Favorin, Alavetelin kappalaisen apul.] olivatkin heränneitä.
Lausunnon pääosa koskee kysymystä yksityisistä hartauskokouksista.
Sen otamme tähän näytteenä 22-vuotiaan papin esitystavasta:
[Suomennos on tehty prof. E. G. Palménin hyväntahtoisesti lainaaman
jäljennöksen mukaan.]
"Sen sijaan että Ehdotus edistäisi kirkollisen elämän kehitystä ja ilmaisua, Luvussa 'Kokouksista ja yksityisistä hartausharjotuksista', kristittyjä mitä ankarimmin kielletään yhtymästä yhteistä mielenylennystä varten ja keskinäisesti vaihtamasta ajatuksia siitä, mikä on heille kalleinta ja mielenkiintoisinta, jopa ankarammin kuin missään entisessä konventikkeli-asetuksessa. Sillä lukuunottamatta perheenisän oikeutta kotonaan tahtoo Ehdotus ei ainoastaan kieltää maallikoita yhdessä ollen kehottamasta toisiansa lukemalla Jumalan sanaa, laulamalla hengellisiä lauluja, rukoilemalla ja keskustelemalla, vaan tehdään 'seurakunnan virassaoleva pappikin', vastoin Jumalan käskyä sekä vanhojen kunink. asetusten suoria kehotuksia kaikissa tilaisuuksissa huolehtia kuulijoittensa opetuksesta, 'rikollisena vastuun- ja rangaistuksenalaiseksi', jos hän ilman kirkkoherran lupaa pitää kokouksen uskonnonharjoituksia varten taikka ainoastaan 'ottaa osaa' toisten yksityiseen hartausharjoitukseen. Onko siis Kristinuskoa suvaittava ainoastaan nimeksi, sen koskaan saamatta esiintyä elämässä? Onko kristillinen hartaus suljettava kirkonseinien sisälle ja kokonaan karkotettava seura- ja seurusteluelämästä? Vai onko Pyhässä raamatussa ainoatakaan sanaa, joka ei hyväksyisi kristillistä yhteiselämää, missä jumalisuutta harjoitetaan? Eikö kristityltä kaikkialla Jumalan sanassa kehoteta opettamaan ja neuvomaan toisiaan keskenään ja kehottamaan toinen toistaan, opettamaan ja neuvomaan toisiansa keskenään psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla j.n.e. Ja eivätkö ensimäiset kristityt, joiden jumalanpelko ei ollut ainoastaan ulkomuotoa, noudattaneet näitä raamatun kehotuksia. Ei tarvitse muuta kuin vilkaista Apostolien tekoihin tullakseen vakuutetuksi siitä, kuinka usein ja yksimielisesti Apostolit oppilaittensa kanssa, jotka olivat osallisia Pyhän Hengen lahjoista, kokoontuivat, milloin satakaksikymmentä, milloin kolmetuhattakin luvultaan, ylentääkseen mieltään pyhän uskonsa perustuksella. Niin, missä vain Jumala tänäkin päivänä saa herättää ihmisiä elävään huolehtimiseen autuudestaan, siellä on myöskin yhteisen veljellisen mielenylennyksen ja keskinäisen kehotuksen sisällinen tarve välttämättömästi esiintyvä, eikä sen tyydyttämistä, syystä että se on tärkeä armonvälikappale, helposti voi eikä tulekaan laiminlyödä, ilman että Jumalan herättämä hengellinen elämä tukahdutetaan taikka sen kehitystä ainakin ehkäistään ja hidastutetaan. Eihän veljellinen rakkaus koskaan voi olla niin voimaton ja eloton laatuaan, ettei se ilmenisi keskinäisessä seurustelussa ja ajatustenvaihdossa samanmielisten välillä. Kaikkien kirkollisten laitosten päämääränä onkin tähän saakka ollut saattaa kristinusko yksityiselämään; tämä on niiden kieltämätön tarkoitus, ja missä se ei ole menestynyt, ovat ne olleet hedelmättömiä. Ja lisäksi: kun vapaasti saadaan kokoontua aistillisia ja maailmallisia huvituksia ja syntistä ajanviettoa varten, ei liene liiallista pyytää, vaan kaiken inhimillisen oikeuden ja kohtuuden mukaista, että sama vapaus myönnetään jumalisuuden harjoituksille. Vai mitä vaarallisia ilmiöitä yhteiskunnassa ovat ne sitten aiheuttaneet? Vai onkohan enemmän järjestyksen mukaista, edistetäänkö kristillistä elämää ja tosisiveellisyyttä paremmin sillä, että kristityt käyvät teattereissa ja kapakoissa, peli- ja juomaseuroissa ja tanssiaisissa taikka vain teollisuus- ja tieteellisissä, maallisissa laulu- ja lukuyhdistyksissä? Terve järki riittää käsittämään ja arvostelemaan, millä puolen totuus on. Ja kun isompi tai vähempi luku henkilöitä, joko sattumuksesta taikka kutsuttuina vieraina on koolla, niin ei edes sokea pakana voi sitä leimata rikokseksi, jos kokoontuneet mieluummin käyttävät aikaa, joka kuitenkin on jollakin tavoin kulutettava, Jumalan, kunniaksi kuin turhuuteen ja syntiin. — Kuinka järjetöntä toiselta puolen onkaan koettaa kahleiden, vankilan ja ruumiinrangaistuksen uhalla vastustaa erehdyksen valtaan pääsöä; jos tätä tarkotetaan kieltämällä yksityisiä hartausseuroja. Eihän tällä tavoin koskaan voida vastustaa harhaoppia. Vähintään ovat semmoiset keinot kristillisiä, Ei: Sillä ehkä me lihassa vaellamme, emmepä me sentähden lihan jälkeen sodi. Sillä meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset, vaan väkevät Jumalan edessä kukistamaan varjeluksia. Tämä ei ole ollut Lakiehdotuskomiteallekaan tuntematonta, koska se itse perusteluissaan tunnustaa, että 'evankelisen kirkon dogmaattisesta peruskannasta ei voida johtaa yksityisten hartausseurojen kieltoa.' Mutta siitä huolimatta, huolimatta yhteiskunnallisesta ja inhimillisestä oikeudesta ja omantunnonvapaudesta, jotka äänekkäästi vastustavat asiaa, on Ehdotus kuitenkin säätämällä rangaistuksia kieltänyt poikkeuksetta jokaisen yksityisen hartausharjotuksen, joka ulottuu perhepiiriä ulommas; niin että evankelinen kristitty ei edes muutamien ystävien, ei lähimpien naapurien, ei matkalla ollessaan tuttujen kanssa saa harjottaa vähintäkään jumalisuutta, ilman että häntä rikoksentekijänä lain mukaan rangaistaan. Ehdotus tahtoo ehkä näennäisesti lieventää rangaistuksen toimeenpanoa useilla astemääräyksillä, mutta rangaistusasteita voidaan vain verrata roviolla polttamiseen heikommalla tulella, missä ruumis kyllä palaa ja lopulta häviää, mutta ainoastaan kauemmin ja siis tuskallisemmin kärsien.
"Mutta kaikkein merkillisintä on, että ei edes seurakunnan virassa oleva pappi, Ehdotuksen mukaan, saa vapaasti kuulijoittensa kesken käyttää Jumalan sanaa, tulematta laillisen syytteen alaiseksi. Paitsi raamatun kehotuksia opettajille yleiseen: Saarnaa sanaa, pidä päälle sekä hyvällä että sopimattomalla ajalla, rankaise, nuhtele, neuvo, sekä: Kaitkaat Jumalan laumaa ja pitäkäät siitä vaarin, tavataan vanhoissa kunink. asetuksissa lukuisia kehotuksia papeille ahkerasti ja kaikissa tiloissa pitää huolta kuulijoittensa hengellisten tarpeitten tyydyttämisestä, ja selvimmin 1726-vuoden asetuksessa, jossa pappia kehotetaan 'usein käymään kuulijainsa luona heidän kodissaan', jopa 'kutsumaan heidät kokoon' saadakseen selkoa heidän edistyksestään kristinuskossa ja johtaakseen heitä autuuden perustukseen ja tietoon. Mutta suorastaan päinvastoin Ehdotus nyt säätää, että pappi, joka ei ole kirkkoherra, ei edes saa 'ottaa osaa' kuulijainsa kanssa kristilliseen seuraan, jossa jumalisuutta harjotetaan, vielä vähemmin esiintyä siinä opettajana, eikä myöskään kirkkoherran luvatta 'kuuluttaa kokousta uskonnonharjoituksia varten'. Kirkkoherra on siis oleva ainoa, jolla on seurakunnanopettajan varsinaiset oikeudet; muuta papistoa katsotaan ainoastaan kirkkoherran palvelijoiksi, ei Herran eikä Hänen seurakuntansa palvelijoiksi. Ja jos kirkkoherran mieleen juolahtaa, koska hänellä on rajaton valta kieltää, olla millään ehdolla suostumatta papin pyyntöön saada kutsua muutamia kuulijoistaan kokoukseen, ja tämä ei myöskään ilman 'kuritusta' saa käydä kuulijoittensa kodeissa, jos he vain uskaltavat yhdessä harjoittaa jumalisuutta, niin täytyy tämän jälkimäisen huomata olevansa estettynä kaikesta senlaisesta lähemmästä ja tuttavallisemmasta seurustelusta kuulijainsa kanssa, johon kumminkin Jumalan sana, omatunto, virkavala ja virkavelvollisuus häntä vaativat. Jos mitään, on tätä sanottava julman tirannimaiseksi ja hierarkiseksi yhteiskunnallisen ja omantunnon vapauden sorroksi, sorroksi, jonka vertaa ei tavattane protestanttisessa kristikunnassa. — Totta kyllä, Jumalan armollisesta johdosta meillä on kirkkoja ja saarnatuoleja sekä muita julkisia tilaisuuksia, joissa Jumalan sanaa selitetään ja tarjotaan seurakunnalle. Mutta ovatko sitten Kristus ja hänen apostolinsa rajoittaneet toimensa ainoastaan temppelinmuurien sisäpuolelle? Eivätkö he opettaneet ja saarnanneet kaikkialla, sekä julkisesti että yksityisesti, temppelissä ja synagogissa, yksityisessä huoneessa ja taivasalla? Mutta sama sokea ja mieletön huuto: 'tässä on Herran temppeli!', joka muinoin kuultiin juutalaisten maassa, kuuluu vielä meidänkin päivinämme. Sama sokea into kirkonseinien puolesta näyttäytyy myöskin nykyajan ulkokullatuissa kuin muinoin farisealaisissa, joille Stefanuksen täytyi sanoa, että 'se kaikkein ylimmäinen ei asu käsillä tehdyissä temppeleissä'. Mutta eikö evankelisen opettajan toimiala Suomessa ole saava ulottua saarnatuolia, rippikoulua ja lukukinkereitä edemmäs? Onko siis pappi, jonka pitäisi olla vapain, oleva yhteiskunnan orjuutetuin jäsen, seurakunnassaan enemmän sidottu kuin kukaan muu, kun on kyseessä se sana, jolla hänen kuitenkin tulee syöttää, ravita ja ylentää hänelle uskottua laumaa?
"Yhteiskunnallisuus on ihmisluonnon vastustamattomia tarpeita. Lait eivät voi muuttaa tätä luontoa; päinvastoin se vaatii mitä sille tulee suuremmassa määrässä kuin muutoin, jos sen oikeuksia kielletään. Turhia ovat siis estotoimet. Niistä on vain haittaa; mutta lait, jotka itse aiheuttavat rikoksia, toisin sanoen: ovat mahdottomia noudattaa, eivät voi kauan pysyä voimassa. Me toivomme, että tämä, joka on non plus ultra luonnottomuudessa, joka sotii Jumalan sanaa vastaan, joka mitä syvimmin loukkaa omaatuntoa ja kristityn vapautta, on syntyessään hukkuva. Silti emme kiellä kirkon oikeutta valvoa opin puhtautta emmekä valtion oikeutta ylläpitää yleistä rauhaa; mutta me uskomme, että uskonnollisten seurojen julkisuus turvaa niille tämän oikeuden. Missä kokoonnutaan ovet avoinna (sillä salaisia kokouksia emme tahdo) ja pääsö on vapaa kirkon ja valtion palvelijoille, siinä emme luule syntyvän tai kehittyvän harhaoppeja tai epäjärjestyksiä, jotka häiritsevät yhteiskunnan rauhaa." —
Seuraavassa arvostellaan ja tuomitaan yhtä ankarasti Ehdotuksen XXXII:des luku, jossa ehdoton päätösvalta kirkonasioissa annetaan yleiselle pappeinkokoukselle, mistä alempi papisto ja maallikot ovat poissuljetut. Siinä uudistuu räikeässä muodossa paavillinen hierarkia, vaikka uskonpuhdistus on seurakunnalle pidättänyt oikeuden ratkaista oppia, liturgiaa y.m. kirkon elämää koskevat kysymykset. Yllä oleva otteemme riittää kumminkin, se kun osoittaa kuinka nuori Kihlman käsitteli sydämelle käypää asiaa, jommoinen hartausseurojen pitäminen oli hänelle ja kaikille heränneille papeille. Esityksen ansio ei ole niinkään tyylin keveydessä, kirkkaudessa tai luontevassa jäsentelyssä, vaan paremmin loogillisessa terävyydessä, joka tunkee kysymyksen sisään jättämättä mitään puolta, mitään näkökohtaa huomioon ottamatta. Saattaa sanoa, että lausunto on hänen mietiskelevän luonteenlaatunsa, mutta samalla myöskin hänen sisällisen vakaumuksensa leimaama. Että juuri Kihlman, nuorin neljästätoista allekirjoittajasta, on lausunnon laatinut, todistaa, missä arvossa virkaveljet ja toverit häntä pitivät. Toiselta puolen on tässä muistutettava, että ei-heränneet papit ja niiden muassa myöskin Kruununkylän kirkkoherra antoivat toisen ja toisenlaisen lausunnon. [E. G. Palmén m.p. siv. 165.]
Apulaispappien palkat olivat näihin aikoihin hyvin vaatimattomat. Pääasiallisesti palkka sisältyi vapaaseen asuntoon ja elantoon, rahapalkkio oli mitätön, joskin välttämätön, sillä olihan apulaisen esiinnyttävä siististi puettuna. Alfred Kihlmanille oli hänen isänsä kirjoittanut (3/6 1846): "mitä palkkaan tulee, niin ei se täällä tule olemaan vähempi kuin missään muualla tahansa", ja sai hän vuosittain 100 hop. rupl., joka ajan käsityksen mukaan oli runsaasti maksettu. [Edellisellä vuosikymmenellä s.o. 1830-luvulla vaihteli, tekijän isän muistiinpanojen mukaan, apulaisen palkka 100 ja 150 riksin välillä.] Sitä paitsi isä korjautti vuokratun asunnon ja kenties maksoi vuokrankin siitä. Kumminkaan ei Alfredin ja hänen perheensä toimeentulo ollut yksistään apulaispalkassa, vaan oli vaimokin tuonut omaisuutta pesään. Isänsä, maisteri J. Fabritiuksen, jälkeen oli kullakin kolmesta jälkeenjääneestä tyttärestä, ja siis Angelikallakin, noin 150,000 markkaa, josta jotenkin puolet oli kiinteää omaisuutta, toinen puoli käteistä. Sisarusten holhooja oli ollut heidän enonsa, tehtaanisäntä Niilo Ludvig Arppe, jonka hoidossa omaisuus pääasiassa pysyi vielä kymmenkunta vuotta nuorimmankin sisaren naimisen jälkeen. Arppe oli näet vuokrannut Puhoksen sahan Kiteellä, joka muodosti pääosan kiinteästä omaisuudesta, ja rahat olivat hänen liikkeessään. Paitsi vuotuista vuokraa hän suoritti, perillisille, entisille holhoteilleen, korkoa rahoista sekä myöskin suurempia tai pienempiä osia pääomasta sen mukaan kuin häneltä sitä vaadittiin. Näin ollen tapahtui, että Kihlman ei moneen vuoteen saanut vaimonsa koko omaisuutta hoidettavakseen, vaikka hänellä oli siitä varmat tulot ja mahdollisuus saada enemmänkin, kun tarve ilmaantui.
Jos kysytään miten Kihlman käytti niitä varoja, jotka täten joutuivat hänen käsiinsä, niin saattaa hänen tarkan kirjanpitonsa nojalla antaa luotettavan vastauksen. Vähin osa meni omiin ja perheen tarpeisiin, enimmän osan hän lainasi isommissa tai pienemmissä erissä ystäville tai tutuille papeille, talonpojille y.m. ja melkoisen määrän hän myöskin suorastaan lahjoitti varattomille sukulaisille, ystäville ja muille puutteenalaisille. Niin esim. oli ensimäisestä (29/9 1846 saapuneesta) 3000 hop. ruplan lähetyksestä jo ennen vuoden loppua mennyt: velkoihin 325, lahjoihin 360 (suurin erä, 200, eräälle papille, Angelikan sukulaiselle), lainoihin 2000. Tuo lahja vaimon sukulaiselle samoinkuin kohta alempana nähtävä ote eräästä kirjeestä todistaa, että Kihlman kyllä hoiti asioitaan yksimielisyydessä Gelansa kanssa, mutta ei kysynyt neuvoja muilta. Kun Alfred jouluna 1846 oli yksin vanhempiensa luona Kruununkylässä ja siellä m.m. oli kertonut perunkirjoituksesta lankonsa Antero Ingmanin luona, oli äiti ajatellen, että Alfredilla nyt oli yhtä suuri omaisuus, lausunut: "'Minä alan oikein peljätä puolestasi, sinulla on liian suuri menestys; mihin se lopulta johtaakaan!' — Paljon ihmettelyä on herättänyt", jatkaa Alfred sitten, "mihin olen voinut saada 3000 rupi. hop. menemään; minä vakuutin, että ne on lainattu luotettaville henkilöille. Muuten en tahdo, minä lisäsin, en nyt enkä vastedes, että minun asiani ovat yleisen tarkastuksen alaisina. Tulen itse hoitamaan niitä ja tahdon sentähden pitää niitä omana huolenani." — Tässä yhteydessä sopii mainita, että Kihlmanin anoppi, rouva von Essen (o.s. Arppe ja ennen ollut naimisissa J. Fabritiuksen kanssa), sekä hänen tyttärensä, rouvat Hilda Bergroth ja Angelika Kihlman, luovuttivat Ingmanille koko sen omaisuuden, jonka hän vaimovainajansa kautta oli saanut.
Luonnollista on, että Alfred Kihlman, huolimatta isän mielipiteistä, pappina noudatti vakaumustaan. Todistuksena siitä on mainittava, että hän ei epäillyt pitää hartausseuroja milloin kodissaan, milloin muualla heränneitten kanssa, jommoisia tietysti Kruununkylässäkin oli. Yhdestä semmoisesta seurasta, joka 18 p:nä heinäk. 1848 oli Erik Libäckin luona, hän on almanakkaansa merkinnyt: "Nimismies Hellbergin ilmiannon johdosta meidän nimemme merkittiin kirjaan siinä tarkoituksessa, että meidät pantaisiin syytteeseen luvattomien kokousten pitämisestä. Huomaa. Olimme kutsuttuja vieraita, emmekä katsoneet voivamme paremmin käyttää seurustelu-tilaisuutta kuin keskinäiseen rankaisemiseen ja kehottamiseen, Jumalan sanan viljelemiseen ja lauluun. Minä, seurakunnan kutsuttuna opettajana, johdin seuroja. Meidän olisi välttämättömästi pitänyt tanssia, niinkuin samana päivänä tapahtui kahdessa toisessa paikassa, saadaksemme olla rauhassa poliisilta! Ja kristinusko kuuluu sentään olevan ei ainoastaan suvaittu, vaan myöskin valtionuskonto!"
Nähtävästi tämän tapahtuman aiheuttamassa tunnelmassa Kihlman kirjoitti N. L. Arppelle, jonka kanssa ylläpidetty kirjeenvaihto säännöllisesti koski vain raha-asioita, (12/7 1848): "Olen nykyään yksin kotona. Angelika on pikku Hannan kanssa matkustanut Keuruulle Bergroth lankomme luokse. He ovat jo olleet kolme viikkoa poissa ja voivat, mikäli tiedän, hyvin. Yleinenkin terveydentila on vastaiseksi täälläpäin hyvä, vaikka peljätään kammottavaa itämaista vierasta [koleraa], joka jo on saapunut Turkuun. Yhtä pelottava vieras lännestä ja etelästä, s.o. mieltymys tasavaltaan sekä sen seuralaiset vallankumous, mielenosotukset, häiriöt, verilöylyt ja sota, ei ole sekään vielä mieskohtaisesti tullut, mutta jokainen siitä puhuu. Surkeinta ja naurettavinta samalla kertaa on se, ettei hävetä väittää, että nämä ulkomaiden valtiolliset liikkeet ovat läheistä sukua kristillisiin liikkeisiin Savossa ja Pohjanmaalla. Meissä nähdään Lamartinen y.m. ystäviä, syystä että saarnaamme kuollutta oikeaoppisuutta vastaan ja koetamme johtaa heräykset hyvään päämäärään. Tarvitaan todella omituinen valo, käsittääkseen meidät valtiollisiksi kansankiihottajiksi; siihen kuitenkin pyritään. Ja jos tämä mielipide pääsee valtaan, mitä siitä seuraa meidän ankarasti yksinvaltaisessa valtiossamme? Tulevaisuus on niin hämärä ja pimeä, että kuka tietää, kuinka kaikki päättyy. Kunnioitettu Eno, suokaa anteeksi mielenpurkaukseni." —
Tähän Arppe lyhyesti vastasi (8/10): "Pelkosi, että Teitä pidettäisiin kansankiihottajina tuntuu minusta kovin perusteettomalta, koska on kylläkin yleiseen tiettyä, että harrastuksenne käy hierarkiseen eikä suinkaan vapaamieliseen suuntaan."
Vastaus ei tyydyttänyt Kihlmania, ja sen vuoksi hän vielä palasi asiaan (9/11 1848): "Jo edeltäkäsin saatoin pitää varmana, että Eno ymmärtäisi, kuinka väärin monet rutivanhoilliset pelkäävät oleteltua vapaamielisyyttämme. Mutta Enon on annettava anteeksi, etten voi olla vastustamatta Enon vastakkaista syytöstä. Yhtä vieraita kuin olemme ajan vapaamielisyydelle, yhtä vieraita olemme myöskin kaikille pappisvaltaisille tarkoituksille. — Emme me harrasta tasavaltaa, emme yksinvaltaa emmekä perustuslaillisuutta taikka muuta semmoista; me jätämme sen puuhan maailmalle, joka arvelee, että sillä on aikaa semmoiseen. Sitä vastoin me harrastamme Jumalan valtaa (theokrati), ei valtiollisessa vaan uskonnollisessa merkityksessä. Että Jumala tulisi herraksi kunkin sydämessä, niin että ihminen uskollisena palvelijana ja alamaisena noudattaisi ei omaa tahtoansa, vaan Jumalan, siinä meidän tietoinen päämäärämme. Emme me itse tahdo tulla seurakunnan herroiksi, vaan me palvelemme jokaista, joka tahtoo palvelustamme käyttää. Me tahdomme johtaa seurakuntamme Jumalan emmekä itsemme puoleen. Hierarkisiin prelaatteihimme nähden olemme taistelukannalla; ja seurakunnat alkavat ymmärtää, ettei kaikki pyhyys ole tavattavissa papinkauhtanan alta. Olen nöyrästi tahtonut antaa Enolle tämän viittauksen, jotta Eno pysähtyisi ennenkuin langettaa kovan tuomion, että 'harrastuksemme käy hierarkiseen suuntaan'" — —
Tiettävästi ei nimienkirjoitus Libäckillä johtanut oikeudenkäyntiin. Eräs vanha, nyttemmin kuollut Kruununkylän pappilan palvelijatar on kertonut, [Rovasti Joel Vegelius vainajan tiedonanto.] että rovasti Kihlman oli ankarin sanoin varottanut nimismiestä vetämästä hänen poikaansa oikeuteen seurojen pitämisestä, ja olisikin Hellberg sen vuoksi luopunut aikeestaan. Olkoon että ukko Kihlman ymmärsi, miten tehoton oikeudenkäynti oli uskonnollisten mielipiteitten oikaisemiseen nähden, taikka että hän vain tahtoi vapauttaa poikansa ikävistä rettelöistä, kummassakin tapauksessa tuottaa menettely kunniaa vanhalle isälle — se näyttää, samoinkuin useat hänen kirjeensä, että hän osasi malttaa mieltänsä.
* * * * *
Muutoin ei ole paljon sanottavaa Kihlmanin toiminnasta pappina; se oli nähtävästi enemmän heikkenevän kuin kiihtyvän vauhdin leimaamaa. Jo loppupuolella vuotta 1847 ja seuraavan alkupuolella L. W. Schalin (Teerijärven kappalaisen poika, papiksi vihitty 9/6 1847) noin kerran kuukaudessa saarnasi hänen edestään, ja joulukuun viime päivänä 1848 tuli avustajaksi Kaarle Nauklér, määrättynä kappalaisen apulaiseksi Kruununkylään. Syynä siihen, että Kihlman vetäytyi syrjään papintehtävistään — mikäli näet hänelle mahdollista oli — luonnollisesti ei ollut se, että, niinkuin hän itse kerran sanoo, hänen työnsä "hedelmät olivat vähemmät [kuin hän oli toivonut]", vaan terveyden puute. On jo ennen mainittu, että hän ruumiinrakennukseltaan oli heikonlainen, sekä myöskin kerrottu, että hän ylioppilaana oli pari kertaa ollut ankarasti sairas, mutta tässä on erityisesti merkille pantava, että hän ennen joulua 1848 tunsi "ensimäiset rinta- [s.o. keuhko-] taudin oireet", jotka tekivät varovaisuuden pakolliseksi. Kun Kihlman näin oli jälleen joutunut vapaaksi ainakin rasittavimmista virkatoimista, virkosi hänessä tiedonhalu uudelleen. Hän otti taas kirjansa esille ja tilasi uusia sekä alkoi ajatella ulkomaanmatkaa, johon Kokkolan kaupunginlääkäri toht. J. J. Staudinger häntä kehotti, vaikkei tuumasta vielä totta tullut. Yhdellä erikoisella tavalla hän, kaikesta huolimatta, innokkaasti vaikutti herännäisyysliikkeen palveluksessa, nimittäin levittämällä ruotsalaista ja suomalaista hartauskirjallisuutta. Muun muassa on mainittava, että Kihlman maksuna velasta 22/10 1850 vastaanotti Malmbergilta 500 kpl Wegeliuksen postillaa (1250 rupl. hop.) ja 500 kpl Björkqvistin postillaa (625 rupl. hop.) ja möi ne pappien ja muitten tuttaviensa avulla samasta hinnasta, josta hän itse oli kirjat saanut. [Nähtävästi oli Kihlman avustuksellaan tehnyt Wegeliuksen postillan julkaisemisen mahdolliseksi. Hän on näet merkinnyt 28/6 1847 suorittaneensa Malmbergille 2000 ruplaa ("till Wegelii postilla").]
Vaikkei asiaa koskevia muistiinpanoja ole olemassa, on kumminkin varmaa, että Kihlman tarkkaavasti ja suurella mielenkiinnolla seurasi niitä ilmiöitä herännäisyysliikkeen alalla, jotka vähitellen johtivat tai myötävaikuttivat v. 1852 tapahtuvaan hajaannukseen. [Rosendal m. p. III, Luku XI.] Tammikuulla 1849 hän oli mukana, kun Malmberg, F. O. Durchman, L. Stenbäck, A. O. Törnudd, J. Grönberg, C. G. von Essen y.m. perheineen kokoontuivat Keuruulle Frans Bergrothin luokse, sieltä jatkaakseen matkaa Kuopion markkinoille. Ensinmainitusta sanotaan kuitenkin, että hän juotuaan liiaksi ja kiivastuttuaan väitellessään toisten kanssa jäi Keuruulle, vaikka kaikki muut ja hänen vaimonsakin matkustivat Kuopioon. Tällä matkalla ja erittäin Julius Berghin luona oli keskusteltu Wilhelm Niskasen opista ja vaikutuksesta Kalajoen varrella ja myöskin Malmbergistä, joka oli hyvissä väleissä Niskasen kanssa ja jota ystävät muutenkin näyttävät alkaneen katsella arvostelevasta Siitä huolimatta pysyi heidän suhteensa Malmbergiin entisellään, ja milloin aihetta ilmaantui (niinkuin esim. Edv. Svanin hautajaiset Purmossa 30/1 1849, Essenin virkaanasettajaiset Ylihärmässä 1/7 s.v., erään Bergrothin palvelijan häät lokakuulla 1850 Keuruulla j.n.e.), yhtyivät he vanhaan tapaan kaikessa ystävyydessä. Että Kihlman itse — huolimatta kaikenlaisista epäilyksistä, joista hän myöhemmin puhuu — näinä vuosina yhä pysyi herännäisyyden alkuperäisellä kannalla, todistanee sekin, että hän v. 1850 kaksi eri kertaa kävi tapaamassa Paavo-ukkoa. Sinä vuonna hän näet on merkinnyt lähteneensä maaliskuun 1 p:nä Pyhäjärvelle, (Jonas Lagus), edelleen tulleensa 3 p:nä "saareen" (s.o. Syvärinjärven Aholansaareen, missä Paavo asui Nilsiässä) ja 4 p:nä illalla Kuopioon. Kenen seurassa hän matkusti on epätietoista, mutta monikkomuoto ("kommo") osottaa, että hän ei ollut yksin. Toisesta retkestä saamme tiedon eräästä hänen Gelalle (8/9) osoittamastaan kirjeestä. Siinä Kihlman sanoo onnellisesti saapuneensa Haapajärvelle, mutta hänen tullessaan oli Reinhold Helander juuri lähtemäisillään Nilsiään, eikä tämä voinut lykätä matkaansa, syystä että hänen piti olla kotona määräaikana. "Jotta ei matkani tarkotus jäisi saavuttamatta, vaan saisin seurustella Reinholdin kanssa sekä samalla tavata kuuluisaa, monen parjaamaa ja monen ylistämää Paavo-ukkoa, [Kirje on laadittu näytettäväksi isälle — siitä sanat Paavosta, joiden yleisestä muodosta saattaisi luulla, että Alfred ei ennen ollut ukkoa ravannutkaan.] olen monen ahdistuksen päästä, päättänyt yhtyä matkaan. Vaikein ja suurin este on ollut, että minulla ei ole Isän lupaa, ja varmaan en matkustaisi, jos tietäisin, että Isä matkan johdosta närkästyisi. Mutta toivoen, että Isä antaa anteeksi, uskallan lähteä." Hän käskee Gelan kohta mennä pappilaan ilmoittamaan asia isälle, mutta muutoin on matka pidettävä salassa, "sillä kansa juoruaa, ja piispa on lähimailla (i farvattnet)." — Etteivät isän ja pojan välit vieläkään olleet hyvät, todistanee muistiinpano (13/10 1850): "Olin valmis vuorostani saarnaamaan; pyhäaamuna tulee rovasti kirkkoon ja sanoo, että hän saarnaa itse." —
Mitä perhe-elämään tulee, oli se vuoden 1850 loppuun saakka yleensä onnellista, joskaan ei ilman suruja. Ymmärrettävää on, että Kihlmanin terveyden heikontuminen herätti huolia; sen osoittaa muun muassa 4 p:nä huhtik. 1850 tehty muistiinpano: "Syljin ensi kerran (vähän) verta — kuoleman edelläkävijä." Mutta sittenkin lienee ilonsävel ollut kodissa vallalla. Marraskuun 20 p:nä 1848 syntyi pikku Hannalle veli, joka sai nimen Jonathan ja aluksi näytti hyvin menestyvän. Kesällä 1849 teki koko pikku perhe matkan Karjalaan, Puhokseen, ja mikäli voi päättää Kihlmanin kirjeestä N. L. Arppelle, jossa hän kiittää ystävällisestä vieraanvaraisuudesta, olivat sekä vanhemmat että lapset onnellisesti suoriutuneet pitkältä retkeltä. Se ei kuitenkaan estänyt Jonathania vuoden lopulla sairastumasta hinkuyskään, johon hän kuoli 1 p:nä marrask. — siis ennenkuin oli vuottakaan täyttänyt. Vuosi 1849 päättyi siis katkeraan suruun, mutta 12 p:nä jouluk. 1850 Gela lahjotti miehelleen toisen pojan, jolle annettiin nimi Julius, ja koska sekä äiti että lapsi — "asianhaarojen mukaan" — voivat hyvin, ei tämän vuoden lopulla ollut aihetta muuhun kuin iloon ja toivoon. Mutta kumminkin oli ankara käännekohta lähellä.
* * * * *
Vuosi 1851 aikaansai täydellisen mullistuksen Alfred Kihlmanin elämässä. Se rauhallinen kodin onni, jota hän oli nauttinut viidettä vuotta, hävisi äkkiä, ja hän joutui uudestaan yksinäiseen elämään ja levottomiin oloihin, täynnä kysymyksiä ja epäilyksiä, hänelle avautui uusi opinto- ja kehityskausi, ihan kuin olisi ollut pelkkää unennäköä, että hän kerran oli ollut perheellinen mies ja valmiina pappina palvellut seurakuntaa.
Seuraava kertomus järkyttävistä tapauksista, jotka hävittivät Kihlmanin kodin, nojaa hänen omiin kirjeisiinsä (Keuruun pitäjänapulaiselle) Frans Bergrothille ja hänen vaimolleen. (Kruununkylä 11/1 1851.) "Rakas lankoni ja kälyni! — — Kotini, joka oli onnellinen ilon koti, jos mitään maan päällä voidaan onnelliseksi sanoa, on kerrassaan muuttunut surun asunnoksi. Minun vaimoni ja Sinun sisaresi, rakas Hilda, on päättänyt vaelluksensa ja lähettää Teille viimeiset tervehdyksensä. Hän kuoli, kovan taistelun jälkeen, keskiviikkona 8 p:nä klo 1/2 12 i.p." — Sitten seuraa seikkaperäinen esitys taudista ja vainajan viimeisistä hetkistä. Tauti oli alkanut hiljalleen; vasta lauantaina 4 p:nä Gela oli toivonut, että lääkäri kutsuttaisiin. Toht. Staudinger ei kuitenkaan ymmärtänyt taudin laatua eikä määrännyt mitään, mutta kuume kiihtyi ja sairas alkoi vähin hourailla. Sunnuntaina tuli toht. Fontellkin (Pietarsaaresta), mutta ei hänkään tiennyt neuvoa. Maanantaina Staudinger selitti taudin "hermokuumeeksi" (lavantaudiksi) ja hoiti sairasta sen mukaan. Mutta ei mitään parannusta huomattu. Saamatta hetkeksikään unta sairas tuli yhä voimattomammaksi ja houraili samassa määrässä enemmän, joskin tunsi ympäristönsä. Oltuaan keskiviikkona aamupuolella levollisempi sai hän iltapäivällä ankaria kouristuskohtauksia. Klo 9:ltä kouristukset lakkasivat, ja sairas makasi kolmatta tuntia hiljaa valittaen, kunnes hengähti viimeisen kerran. — "Minä poloinen (Jag arme man) olen nyt yksinäinen leski kahden äidittömän lapsen kanssa, nuorempi niistä kuukauden vanha. Sinä, Hilda, olet kadottanut ainoan jälelläolevan sisaresi. Nyt olemme vapaita etsimään sitä mitä ylhäällä on." — Kuvaus vainajan kilvoituksesta ennenkuin hänen sielunsa rauhoittui jääköön tässä selostamatta — "keskiviikkona hän ei enää jaksanut puhua paljon, mutta se vähä, minkä hän sanoi, todisti, niinkuin hän itsekin lausui, että aamutähti oli noussut." — Kuollessaan Gela oli vain vähän päälle 22 vuotta.
Huumaavan iskun sattuessa oli kuin kaikki olisi yhtynyt enentämään häiriötä. Oli markkina-aika ja Kihlmanilla oli vieraina ystävät Favorin, Simelius ja Östring; pikku Hannakin oli loppiaispäivänä sairastunut ja tuli päivä päivältä huonommaksi (vaikka hän sittemmin parani); Julius taas vaikeroi luonnollisen ravinnon puutteessa. Anoppi, Gelan äiti, ei tiennyt mitään, sillä Kihlman oli viimeiseen asti toivonut voivansa antaa hyviä uutisia. Kaksi "tätiä", Emma Riska ja Emma Candelin, [Mamselli Emma Amanda Candelin, s. 1819, oli jo 1848 tullut perheeseen. — Emma Riska, neuvosmiehen tytär Kokkolasta, oleskeli kymmenkunta vuotta pastori Gummeruksen perheessä Ylikannuksessa ja sittemmin Pietarsaaressa ja Vaasassa, missä elätti itseään pitämällä koululaisia täyshoidossa.] oli kyllä apuna hoitamassa sairaita ja kotia; mutta sittenkin ymmärrämme Kihlmanin masennuksen. "Kyllä olisin valmis antamaan äidittömän tytönkin kuolla — mutta miksi tuli kaiken tämän minua kohdata? Vielä olen sokea syyhyn nähden, joskin aavistan sen. — Tämä suru, mitä vaikein maailmassa, on kova isku horjuvalle terveydelleni; kenties olen minäkin lähellä kuolemaa. Siinä tapauksessa mainitsen, että Gela terveenä ollessaan sanoi, että hän, jos me molemmat kuolisimme, mieluimmin antaisi lapset Teidän, Fransin ja Hildan, hoitoon. Kasvattakaa ne Jumalalle, jotta he tulevat pelastetuiksi. Se on pääasia; kaikki muu ei merkitse mitään."
Toisessa kirjeessä (Lapua 15/1) Kihlman kutsuu lankonsa ja kälynsä hautajaisiin, jotka olivat määrätyt tammikuun 29 p:ksi ja joissa Malmberg oli luvannut pitää ruumissaarnan. — "Olen Lapualla, ensimäisessä kodissani, jossa ensimäisen rakkauden muistot kaikkialla kohtaavat minua. Malmberg tuli viime pyhänä Kruununkylään ja laahasi minut kuin vangin muassaan tänne. Yhdentekevä, missä olen: kaikkialla on pelkkää tyhjyyttä. Kaikki on menettänyt värinsä, kauneutensa ja häikäisevän loistonsa; näen vain katoovaisuutta ja tuskaa. Muistan vain: 'Maaksi olet jälleen tuleva!' — Pikku Hannan tauti on alkanut väistyä. Julius parka huutaa paljon köyhyydessään. Meillä ei ole imettäjää, emmekä tiedä mistä semmoinen on saatavissa." — —
Itse hautajaisista kerromme Rosendalin mukaan: "Läheltä ja kaukaa kokoontui niihin heränneitä pappeja, ja tilaisuus muodostui valtavan juhlalliseksi. Ruumissaarnan, jota kiitettiin erinomaiseksi, piti Fredr. Östring [eikä Malmberg, joka oli vähemmän tottunut saarnaamaan ruotsin kielellä], ja Malmberg y.m. elävähenkisiä seurapuheita. — Illalla sattui sitten tapaus, jolla oli laajalle ulottuvia seurauksia. Tavallisuuden mukaan juotiin totia ja väiteltiin jonkun aikaa vireillä olleista opillisista riitakysymyksistä. Vielä illallisen jälkeen jatkui väittelyä. Malmberg, joka oli hyvin hermostunut, tilasi totia siihen huoneeseen, johon oli valmistettu yösijat hänelle, Essenille ja A. O. Törnuddille. Sinne tuli muitakin pappeja, väittelyä jatkettiin yhä edelleen ja sen aikana Malmberg joi silloisenkin käsityksen mukaan ylenmäärin. Kirjeessä R. Helanderille (11/12 1852). hän itse tunnustaa ja selittää asian näin: 'Kun olin nähnyt ystävieni alituisen pyrkimyksen tekopyhyyteen, join kerran oikein runsaasti Kihlmanin rouvan hautajaisissa, ainoastaan saadakseni ystävieni salatut sydämet paljastetuiksi'." [Rosendal, m.p. III, 363. — Alfred Kihlman on kertonut tapahtuman vähän toisin. Malmberg oli ollut samassa huoneessa, missä Essen ja hän itse (Kihlman) makasivat. He olivat ensin juoneet kukin yhden lasin totia, jonka jälkeen Essen ja Kihlman panivat maata, mutta Malmberg oli yksin jatkanut juomistaan, kunnes oli aivan humalassa. Aamulla oli Kihlman odottanut, että Malmberg olisi ollut pahoillaan asiasta; mutta niin ei suinkaan ollut laita. Malmberg oli noussut ja mennyt ulos ennen Esseniä ja Kihlmania, joten nämä tapasivat hänet pihalla, ja silloin oli Malmberg hyvätuulisena tervehtinyt heitä sanoilla: "Nytkö vasta te olette nousseet, minä olen jo ennättänyt tehdä paljon syntiä.">[
Malmberg selitti ja puolusti siis viimeiseen saakka väkijuomien nauttimista samalla tavalla kuin Paavo Ruotsalainen ja muutkin heränneet: raittiudenharrastus oli muka tekopyhyyttä, he joivat osoittaakseen, etteivät olleet teeskentelijöitä. Valitettavasti, taikka onneksi — arvostelu riippuu kunkin kannasta — tämä selitys ei enää tyydyttänyt kaikkia. Varsinkin oli Malmbergin niin usein nähty unohtavan kohtuuden rajat, että ystävien ehdottomasti täytyi käsittää asia toisin, ja juuri hänen päihtymisellään näissä hautajaisissa oli siinä kohden ratkaiseva merkitys. —
* * * * *
Kuinka Kihlmanin olot edelleen muodostuivat, saamme tietää seuraavista kirjeistä, jotka nekin ovat osotetut samoille läheisille ystäville.
(Kruununkylä 27/3 1851) "Rakas kälyni! — — Älä usko, että täältä tuleva kirje tuottaa Sinulle huvia. Kotini on surun oma ja ilonaiheita on vähän. Uudenvuoden aattona ennustin, että tämä vuosi tulisi murheen vuodeksi, ja näinä kolmena kuukautena olen riittävästi saanut kokea sitä. Gelan hautajaisten jälkeen tauti ei ole poistunut meiltä. Julius sai ensin, niinkuin ehkä tiedät, riutumustaudin — — — Minulla on vähän toivoa hänen toipumisestaan, vaikkei Jumalalle mikään ole mahdotonta. Paitsi Juliusta ovat palvelijamme maanneet sairaina, ja vieraitakin ihmisiä on meillä niin äkkiä sairastunut, ettei heitä ole voitu kuljettaa pois, vaan ovat he jääneet meille makaamaan. Täällä on sentähden ollut täydellinen sairaala. Kerran makasi meillä viisi sairasta. Nykyään on niitä kaksi, nimittäin lukkari Nessler, naapurini, joka jo on maannut minun kamarissani neljä viikkoa kovassa lavantaudissa, ja entinen renkimme keuhkotulehduksessa. [Tämä kuvaus näyttää todistavan, että Kihlmanin vanhemmat olivat oikeassa kun he — niinkuin tekijälle on kerrottu — pahoittelivat sitä, että heränneet läheltä ja kaukaa väärinkäyttivät heidän poikansa vieraanvaraisuutta.] Kuolema tahtoo käydä meillä ja koputtaa ovellemme; tähän asti se ei ole saanut tulla sisään, mutta kaikki me täällä uskomme, että vielä on yksi uhri lankeava.
"Kaikesta tästä voit helposti kuvitella ulkonaisen ja sisällisenkin elämämme. Olemme vaeltaneet keskellä kuolemaa ja eläneet pelkissä kuolemanajatuksissa. Elämän sulo ja ilo on minulta hävinnyt; mutta eipä niinkään, vielä on minulla ainakin yksi epäjumala, Hannani, joka on terve ja kaunis kuin ruusu ja iloinen lapsellisessa riemussaan. Hän on sydämeni huvi; usein hän on saanut minut iloiseksi. — —
"Suruni on luullakseni vähentynyt; en voi toivoa Gelaa takaisin tänne, mutta kaipaukseni on suuri. Poissa taikka kotona, aina olen yksin. Uskolliset ystävät ovat osottaneet minulle paljon ystävyyttä. Ingman ja Favorin ovat käyneet luonani, Julius Bergh ja Jonas Lagus ovat kirjoittaneet minulle. Eräs Juhana Arndtin kirje hänen ystävälleen Gerhardille, joka myöskin menetti vaimonsa, on tehnyt minulle paljon hyvää. Evankeliumi, joka on suonut minulle toivoa Vapahtajaan, on niinikään tukenut minua." — —
(Kruununkylä 24/4 1851) "Rakas kälyni! Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, että kirjoitan lyhyesti; en sitä tahdo, mutta en mitenkään jaksa enempää. Juliukseni on tullut yhä sairaammaksi; rinta on korissut joka hengenvedosta, mutta hän on terve, aivan terve. Hän ei itke eikä valita enään; hänen ei tarvitse sitä tehdä, sillä hän on Jumalan ja Äitinsä luona taivaassa, missä he nyt riemusta laulavat, isot ja pienet. Hänen kuolinkamppauksensa oli pitkä; — hänen lyhyt elämänsä päättyi torstaina (17/4) ennen pitkääperjantaita klo 3 i.p. —
"Nyt olemme jälellä ainoastaan Hanna ja minä. Hän ei sure, vaan kysyy, miksi isä huokaa. En minä enää valita, en edes nyt; mutta mikä on poissa on poissa, eikä kaipauksen tunnetta voi painaa alas. Olen alkanut ymmärtää, että maallinen onni ei ole päämäärämme, vaan tulee olla valmis uhraamaan kaikki. Vähän olen minä oppinut kärsimyksen alla, mutta minusta näyttää välttämättömältä, että meidän tulee, missä tilassa olemmekaan, rukoilla Jumalan Henkeä joka päivä musertamaan meitä ja rakentamaan meitä Jumalan sanalla. — Luulen että Jumala tahtoo antaa meille enemmän kuin me tahdomme, mutta Hän tahtoo tehdä sen sanallaan. Siinä olisi meidän asuttava, ja silloin olisimme turvissa; mutta missä on turvamme, kun laiminlyömme sanan?" —
* * * * *
Mihin nyt ryhtyä? oli kysymys, johon Kihlman onnensa raunioilla mietiskellen itsekseen, kysellen neuvoa uskotuilta ystäviltä ja rukoillen Jumalalta johtoa etsi vastausta. Eikä hän tyytynyt yksistään ajatteluun, vaan hän kirjoitti tapansa mukaan mustalla valkoiselle kaikki jos- ja mutta-väitteet, kaikki eri näkökohdat, joiden pohdinnasta päätös lopulta selviytyi. Niin varsinkin nyt, sillä hän käsitti aivan oikein, että ratkaisu oli oleva käänteentekevä hänen elämässään. Mietiskelyjen tulos oli päätös tehdä ulkomaanmatka. Mikä oli matkan tarkoitus, se ilmenee hänen mietiskelyistään, ja sen vuoksi kuuluu niiden selostus seuraavaan lukuun, jossa itse matkakertomuskin alkaa.