V. ULKOMAANMATKA 1851-52.
Lähtövalmistukset; Ruotsissa.
Paitsi pitkissä kirjeissä ystävilleen, vanhemmilleen y.m. läheisille on Kihlman päiväkirjassakin kertonut ulkomaanmatkansa vaiheista ja vaikutelmista. Päiväkirja alkaa johdannolla, jossa hän luoden valoa sisälliseen elämäänsä on kuvannut, miten matka-ajatus hänessä kehittyi. Siihen y.m. valmistuksiin seuraa tässä katsaus.
Jo poikana Kihlman oli toivonut pääsevänsä ulkomaille — enemmän, hän tunnustaa, uteliaisuudesta ja saavuttaakseen matkustaneen maineen kuin hyödyn vuoksi; mutta heräys tuli väliin, ja pelosta, että matkustamisessa piili sielunvaara, hän jätti tuuman sikseen. Sitten avio ja virka estivät häntä ajattelemasta matkaa, mutta kun hän aikaa myöten jälleen tuli vapaammaksi ja palasi kirjoihinsa, silloin uudestaan virkistynyt tiedonhalu herätti myös halun tavata oppineita, jumalaapelkääviä miehiä, joiden seurasta saattaisi hyötyä. Se sekä ylempänä mainittu lääkärin kehotus matkustaa ulkomaille parantuakseen alkavasta keuhkotaudista sai matka-aikeet uudestaan vireille. "Minä puhuin siitä Gelalleni [syksyllä 1850]. Mutta hän vastusti asiaa. Hän oli hyvä haltiani, jonka neuvot nyt jälestäpäin olen huomannut mitä parhaimmiksi. Hän oli Jumalan enkeli rinnallani, joka aina varoittaen hillitsi minua, kun tahdoin lentää liian kauas. Hänen neuvonsa perustuivat aina puhtaimpaan intoon edistää todellista parastani, ja mahdollista on, että niissä piili jumalallinen viittaus, että minun tuli luopua matkasta vaarallisena ja vahingollisena uutuutena. Matkan tulos on osoittava, oliko niin, selvittävä mitä vielä on hämärää." — — Mutta kenties oli Gelalla omakin syynsä vastustaa matkaa. "Hän ymmärsi, ettei hän voinut seurata minua jättämättä lapsiaan. Hänen oli erottava joko minusta taikka lapsista. Hellästä äidistä ja rakastavasta puolisosta oli toinen vaihtopuoli yhtä vaikea kuin toinen, ja luonnollisesti hän asettui sille kannalle, joka salli hänen pitää kaikki omaisensa luonaan." — Kysymys jäi siis lepäämään, se oli riippuva Kihlmanin terveydentilasta. Julius syntyi. "Kaikki meni onnellisesti: elämäni taivas oli jälleen kirkas, menestyksenpäivän valo täytti rauhallisen Majataloni. Olin niin tottunut siihen, etten tiennyt peljätä vastoinkäymistä. En tiennyt kiittää Jumalaa, en antaa lahjan johtaa itseäni antajan luo. Olin kyllä huolissani rakkaudenpuutteesta Vapahtajaa kohtaan, mutta en niin, että se olisi saanut minua muuttamaan mieltäni. Rangaistusta ansaitseva välinpitämättömyyteni näyttäytyi varsinkin siinä, etten minä Jumalan sanasta enkä puhdasoppisista kirjoista koettanut etsiä selvää tietoa siitä, minkälainen se parannus on, jonka Kristus antaa ja joka ei hävitä hengen köyhyyttä. Jokaisen kristityn ja etenkin jokaisen opettajan tulisi kumminkin muistaa Jumalan varotus: ymmärryksessä olkaa täydellisiä. — — Jos minä jään vaille Jumalan lahjaa, niin on minun siitä syyttäminen omaa laiminlyöntiäni. Ehkä olisin menestyksen jatkuessa jäänyt tähän syntiin ja siten hidastuttanut Jumalan armotarkoitusta minua kohtaan. Mutta Jumala ajatteli minua isänrakkaudella ja tahtoi kurittamalla johtaa minut luoksensa. Kun minä vähimmin aavistin, meni taivas äkkiä pilveen, aurinko lakkasi paistamasta ja muutamassa silmänräpäyksessä puhkesi mitä kauhein rajuilma pääni ylitse. Ennenkuin tiesinkään oli ilon ja rauhan maja muuttunut surun ja tuskan asunnoksi. Kaikkiviisas vei minulta epäjumalani, jota kyllä en rakastanut liiaksi, mutta sentään enemmän kuin Jumalaa. Minä pidin häntä kovin rakkaana: hän oli huvini ja mielihyväni. Ei se ollut väärin, mutta kun en oikein rakastanut Kristusta, saattoi Jumala ainoastaan ottamalla minulta rakkaimpani parantaa minut. Maallisesta tappiosta en ainoastaan oppinut syvemmin tuntemaan maallista mieltäni, vaan tulin myöskin, kun minulla ei enään ollut katoovaista mielihyvää, ajetuksi Jumalan sanan ja sen kautta Jumalan tykö. Kun Gelani oli poissa, täytyi minun ruveta keskustelemaan Jumalan kanssa; nyt huomasin, miten vastenmielisesti ja vain ohimennen tahdoin seurustella Jumalan kanssa ja miten siis olin peräti kääntynyt hänestä ja että Jumalan kuva, joka uudestasyntymisessä luodaan ihmiseen, ei vielä ollut minussa olemassa. Mutta yksinäisyydessäni, vastaanottaessani vaikutelmia elämän katoovaisuudesta, sain myöskin rikkaan korvauksen siinä rauhassa, joka tuli osakseni, kun turvasin Jumalaan ja pysyin erilläni huvituksista. Rikas valon ja lohdutuksen lähde pulppusi heprealaiskirjeestä; tuskin uskalsin maistaa tätä suloista vettä. Maistoin kuitenkin, ja minä maistoin kuinka hyvä ja suloinen Herra on; mutta vesi oli terveellistä eikä vain hyvänmakuista: se ei äitelyttänyt, sillä siinä oli suolaakin. Semmoiset lauseet tulivat minulle tärkeiksi, jotka ennen olin sivuuttanut itseäni koskemattomina, syystä että ne vaativat pyhitystä, jota pidin osaksi ei vielä niin välttämättömänä, osaksi tosin välttämättömänä, mutta itsestään ilmestyvänä hedelmänä, kun vain turvasin vanhurskauttamiseen. Nyt sanottiin minulle: Katso että sinä tässä kurjuudessasi vaellat pelvossa. Puhdista itsesi kaikesta lihan ja hengen saastaisuudesta, täyttäen pyhyyttä Jumalan pelvossa. Minusta oli kuin olisi pyhitystäkin harrastettava, jopa silloinkin kun ollaan epätoivossa vanhurskauttamisestaan." — — Ulkonaisestikin oli Kihlman joutunut muuttuneisiin oloihin, jonkunlaiseen väliaikaistilaan. Ei paljoa puuttunut, ettei hän ollut palautunut samaan asemaan kuin ennen naimistaan. Ja kun lääkäri nyt vakavasti kehotti häntä lähtemään ulkomaille, saattoi hän jälleen ottaa harkintaan "nuoruutensa suunnitelman, joka oli ollut kätkössä kuin kipinä tuhan alla." Nyt se oli toteutettavissa, ja eikö ollut oikein käyttää tilaisuutta, joka kenties ei koskaan uudistuisi?
Kumminkin oli Kihlmanin vaikea tehdä ratkaiseva päätös. Hän kysyi neuvoa sekä Esseniltä että Julius Berghiltä. Edellinen oli ehdottomasti matkan puolella, jälkimäinen ei kehoittanut siihen, mutta ei vastustanutkaan. Siitä olivat ystävät yksimielisiä, että matka oli tehtävä ainoastaan terveyden eikä minkäänlaisten hengellisten tarkoitusten vuoksi. Mutta tässä kohden oli Kihlman aivan toista mieltä. Tietenkin tuli hänen pitää silmällä ruumiillista terveyttään, mutta joskin hän piti näitä ystäviä suuressa arvossa, ei hän ymmärtänyt miksi hänen ei kävisi yhdistää siihen toistakin tarkoitusta. Hänessä asui palava into jatkaa opintojaan. "Jos tarkastan elämääni lapsuudesta saakka, näen itseni aina kirja kädessä. Minulla ei ole luonnollista taipumusta seurusteluun eikä mihinkään käytännölliseen taitoon, vaan kirjalliseen harrastukseen saada ensin itse asiat selville ja sitten antaa tietoa muille. Halu harjoittaa tutkimuksia on minussa luonnollista, joka aina uudestaan ilmaantuu ja vaatii tyydyttämistä." Ymmärrettävää on siis, että Kihlman ei voinut matkasuunnitelmastaan sulkea pois "hengellisiä tarkoituksia". Ei kunnian- eikä vallanpyynnöstä, vaan ainoastaan tyydyttääkseen tiedonhaluaan ja voidakseen paremmin kuin ennen toimia opettajana, hän tahtoi hyväkseen käyttää matkan tarjoamaa tilaisuutta opintoihin. Mitä taasen opintoalaan tulee, Kihlman mainitsee niitä kaksi. Toiselta puolen hän ajattelee syventymistä kirkkohistoriaan, arvellen että siihen perehtynyt voisi "seisten historiallisella pohjalla, ei ylhäisyydessä vaan kristillisessä nöyryydessä ja kieltäytymisessä, nousta puolueiden pikkumaisuuksien yläpuolelle ja kyeten antamaan arvoa hyvälle, missä se esiintyneekään, osaltaan yhdistää mitä vihollisen toimesta oli hajotettu"; toiselta puolen hän tahtoi entistä täydellisemmin omakseen tehdä raamatun järjestelmän s.o. tutkimalla raamattua koettaa yhdistää hajanaiset totuudet yhdeksi kokonaisuudeksi. Kirkkohistoriaan nähden hän erittäin huomauttaa, että sitä voidaan tutkia ei ainoastaan kirjasta vaan käytännöllisestikin — "paras tilaisuus semmoiseen käytännölliseen tutkimukseen avautuisi minulle Ruotsissa, varsinkin, jos saisin aikaa ja tilaisuutta käydä eri paikkakunnilla. Minusta olisi synti ja häpeä jättää semmoinen tilaisuus käyttämättä." —
Vasta toukokuun lopulla olivat asiat niin selvillä, että Kihlman helatorstaina lähti Kokkolaan toimittaakseen virkavapaus- ja matkalupahakemuksensa postiin. Mutta samana päivänä (30/5) kun hän lähetti hakemuksen, sai hän kirjeen, että tuomiokapituli oli määrännyt hänet pitäjänapulaisen sijaiseksi Lestijärvelle. Odottamaton uutinen hämmästytti Kihlmania, ja hän mietiskeli, mitä Jumala mahtoi sillä tarkoittaa. Kun hänet Kruununkylästä, jossa ehkä olisi voinut hyödyttää, lähetettiin Lestijärvelle, missä hän "inhimillisesti arvostellen ei kyennyt mitään aikaansaamaan, syystä ettei osannut [suomen]kieltä" — tahtoi kai Jumala osoittaa, ettei häntä nykyään Suomessa tarvittu ja vapauttaa hänet omantunnon vaivoista virkavapauteen nähden(!) Kumminkaan hän ei voinut olla noudattamatta määräystä, vaan matkusti Lohtajan ja Ylikannuksen kautta yksinäiseen, jylhään erämaanseurakuntaan. Kuultuaan millä kannalla Kihlmanin asiat olivat, aikoi hänen lähin esimiehensä, Lohtajan rovasti (K. G. Elfving), kyllä kohta vapauttaa hänet, mutta kehotti häntä sitten kuitenkin viipymään Lestissä pari viikkoa. Niin tapahtuikin. Kaksi kertaa Kihlman Lestijärvellä saarnasi, mutta muutoin hän yksinäisyydessään luki kreikkaa ja tutki heprealaisepistolaa, "niin että, jos Jumala tahtoi minut lehtoriksi, josta myöskin oli syntynyt puhe, olisin siihen kelpaava". Kyseessä oli teologian lehtorinvirka Vaasan lukiossa. Kruununkylään hän palasi kesäkuun keskivaiheilla, jolloin odotti vastausta tuomiokapitulista. Se tulikin, mutta sisälsi vain tiedon, että hänen hakemustaan ei oltu käsitelty, syystä että joku muotoasia oli laiminlyöty. Hän korjasi laiminlyönnin ja uudisti hakemuksensa, mutta ei palannut enää Lestijärvelle, sillä sinne oli toinen sijainen määrätty. Sen sijaan Kihlman uudella odotusajallaan matkusti meritse Vaasaan juodakseen terveysvettä [seltterivettä]. Heinäkuun 11 p:nä tuli vihdoin Turusta myöntävä vastaus s.o. hänelle oli annettu 3 kuukauden virkavapaus, luettuna heinäkuun 1 p:stä, mutta kun Kihlman kamreeri Vegeliuksen kautta tilasi matkapassin Helsingistä, ilmoitettiin, että asia oli lähetettävä keisarin ratkaistavaksi! Passin puutteessa täytyi hänen siis luopua aikeestaan matkustaa saman kuun 24 p:nä Berzelius-laivalla Vaasasta Ruotsiin ja sen sijaan, noudattaen kamreerin neuvoa, lähteä Helsinkiin odottamaan matkalupaa Pietarista. Näin mutkallista oli 1800-luvun keskivaiheilla päästä Suomesta ulkomaanmatkalle!
Ennenkuin Kihlman oli saanut tietoa siitä, että hänen oli ties kuinka kauan odotettava passiakin, oli hän vielä kerran palannut Kruununkylään hajottaakseen kotinsa. Heinäkuun 14 p:nä hän lähetti 4-vuotiaan Hannan neiti Emma Candelinin turvissa Keuruulle, missä hänen kälynsä, Hilda Bergroth, oli ottava lapsen äidilliseen hoitoonsa. Itse hän vielä viipyi viisi päivää, joten hänen lähtöpäiväkseen tuli heinäkuun 20:s. Siitä alkaa myöskin hänen matka-päiväkirjansa, vaikka viikkoja vielä kului ennenkuin hän pääsi kotimaan ulkopuolelle.
* * * * *
Oli sunnuntai iltapäivä kun Alfred Kihlman erosi vanhempiensa kodista — omaa hänellä ei enää ollutkaan. Isä saattoi poikaansa Isolle sillalle. Hyvästijättö oli "surettava" (bedröfvande). Kumpikin lienee aavistanut, että he näkivät toisensa viimeisen kerran, mutta sydämet eivät sentään avautuneet toisilleen. Toinen odotti, että toinen alkaisi, ja niin jäi vapauttava, kaiken vanhan kaunan hävittävä sana lausumatta.
Terveyssyistä Kihlman oli valinnut meritien Vaasaan. Neljä tuttua miestä vei hänet ensin Luodolle (Larsmo), jossa hän oleskeli koko maanantain 1849 sinne ylimääräisenä pappina muuttaneen ystävänsä Jak. Simeliuksen luona. Illalla tulivat Kokkolasta veljekset Appelberg, joista varsinkin Is. Otto oli hänelle läheinen ja jotka olivat ottaneet saattaakseen hänet purjeveneellä Vaasaan. Lähtö tapahtui varhain tiistaiaamuna, mutta matka kului hitaasti. Tuuli oli näet enimmäkseen vastainen, joten usein ainoastaan risteillen päästiin eteenpäin, puhumatta siitä että se toisinaan niin kiihtyi, että esim. Pietarsaaren ja Oravaisten kohdalla oli pakko etsiä suojapaikkaa. Nämä keskeytykset Kihlman käytti alottaakseen päiväkirjansa kirjoittamalla ylempänä selostellun johdannon. Djupstenillä Uudenkaarlepyyn saaristossa hän oli toivonut tapaavansa ystävänsä Ingmanin ja Favorinin, mutta he olivat vähää ennen lähteneet kaupunkiin. Vasta perjantaina 25 p:nä klo 5 i.p. purjehtijat onnellisesti saapuivat määräpaikkaansa. Vaarallisempaa seikkailua päiväkirja ei mainitse kuin että navakka vihuri heitti Kihlmanin hatun mereen.
Vaasassa Kihlman ensi iltana kauan käveli ja keskusteli ystävänsä A. A. Levónin kanssa, joka enemmän toisten kuin omasta syystään oli alkanut joutua erilleen heränneistä tuttavistaan. Hän oli paljon laajentanut liiketoimiaan ja perustanut suuria laitoksia — "siinä oli hänellä ansa"; kuitenkaan hän ei vielä ollut luopunut entisestä hengellisestä kannastaan. Lauantaina Kihlman toimitti asioitaan, mutta teki myöskin tunnustuksensa (biktade mig) Otto Appelbergille. Sunnuntaina oli juhlallinen jumalanpalvelus Vaasan kirkossa, H. Moliis saarnasi; i.p. oli seurat kirjanpainaja P. Lundbergin luona Ahvensaarella (Abborrön). Appelberg luki päivän saarnan Björkqvististä, ja toisten kehotuksesta Kihlman puhui luetun johdosta. Maanantaina 28 p:nä klo 4 i.p., auringon ollessa pimennyksissä, Kihlman lähti matkalle eteläänpäin tullakseen illalla F. O. Durchmanille Isoonkyröön. Tiistaina hän saapui Lapuan Marielundiin. Malmberg lapsineen oli niityllä, missä tehtiin heinää. Illalla tulivat Essen ja Ilmajoen kirkkoherran apulainen J.W. Nybergh. "Inter pócula" Malmberg huomautti, että latinan häviäminen väittelytilaisuuksista ja syrjäyttäminen muiden aineiden hyväksi oppikouluissa oli huono enne. "Ajanhenki on paha, eikä se voi tuottaa muuta kuin pahaa." Kihlman puolestaan arveli, että nytkin samoin kuin ennen voitiin inhimillisissä ja maallisissa asioissa aikaansaada paljon hyvää. Mutta samassa kun juteltiin milloin mitäkin hän sydämessään pahoitteli sitä, ettei sanaakaan puhuttu heidän kunkin sieluntilastaan, vaikka hän niin pitkäksi ajaksi oli heistä eroava.
Keskiviikkona 30 p:nä Kihlman jatkoi matkaa ja tuli seuraavana päivänä Keuruulle Bergrothin omistamaan luonnonihanaan Lehtiniemeen, missä pikku Hanna avoimin sylin juoksi isäänsä vastaan. Sinne, sukulaisiin, Essenkin oli seurannut häntä. Elokuun 1 ja 2 p:vä "vietettiin ystävyyden, perhe-elämän ja rauhan helmassa. Hannani liittyi minuun, sukulaiseni olivat ilmeisesti osaaottavaisia; mutta kaikki tämä, sen sijaan että se olisi parantanut, repi auki vanhat haavat. Tunsin vain syvemmin mitä olin menettänyt. Milloin toiset saavat iloita, täytyy minun itkeä. Me viljelimme toisinaan Jumalan sanaa keskinäiseksi rakennukseksemme, ja se oli elävää ja voimakasta niinkuin ennen. Varsinkin oli lauantai-ilta, viimeinen, jona olimme yhdessä, siunattu, sydän tuli palavaksi. — Essenille avasin koko sydämeni, kaikki epäilykseni, kaikki mietiskelyni. Olimme yksimielisiä pääasioissa ('i afs. å riksangelägenheterna'); miten onnellista onkaan saada kätkeä huolensa veljen uskolliseen huomaan! miten ilahduttavaa, ettei ole yksin!"
"Pyhäaamuna menimme kirkkoon. Frans [Bergroth] saarnasi. Hänellä on hyvät lahjat: elävä mielikuvitus, hyvä kieli, selvä, vaikuttava esitystapa. Jumalanpalveluksen jälkeen ja päivällisen syötyäni menin rantaan, jossa Kuorevedelle lähtevä kirkkovene odotti minua. Sanoin kaikille hyvästi, ja vene lähti liikkeelle. — — Yleensä oli elämä Lehtiniemessä hupaisaa; oltiin hyvien, hiljaisten, kristillisten ihmisten seurassa. Ei eletty lihallisessa kevytmielisyydessä, eikä myöskään kateus taikka epäluulo saanut sijaa sydämissämme. Me olimme jotenkin avoimia toisillemme, ja ainakin olin minä vapaa ja luonteva. Olo siellä jätti hyvän vaikutelman; toivoin saavani vielä elää semmoisen ajan. Kumminkin huomasin, että olin antanut sydämeni liiaksi kiintyä näihin hyviin ihmisiin; olin vieraantunut Jumalasta. Niin voidaan väärinkäyttää parastakin! Olin nyt yksin Lesti[järvi]-Jumalani kanssa, ja minun täytyi tehdä parannusta. — Oli tuskallista ajatella, että kenties en koskaan enää näkisi omaisiani. Minulla oli niin paljon sanottavaa heille! Niin olisi yhdessä oltava, kuin oltaisiin sitä viimeisen kerran." —
Illalla klo 11 Kihlman saapui Kuoreveden Maitovalkamaan, johon hänen kiesinsä oli edeltäkäsin lähetetty, ja klo 4 aamulla hän lähti eteenpäin. Hän matkusti Kuoreveden, Längelmäen, Kuhmolahden, Tuuloisten ja Hauhon kautta Hämeenlinnaan. Syystä että yksinäisyys häntä painoi, hän ei voinut nauttia seutujen luonnonkauneudesta eikä hänellä Hämeenlinnassa ollut ainoata tuttua sielua. Sentähden hän elokuun 5 p:nä jälleen oli varhain liikkeellä ja tuli siten hyvissä ajoissa iltapäivällä Helsinkiin. — "Kuuden vuoden päästä näen siis uudestaan tämän kaupungin. Kuinka paljon olikaan sillä ajalla muuttunut, ja kuinka olin itsekin muuttunut. Iloisena sulhasena lähdin Helsingistä vuoden 1845 lopulla; palaan murheellisena leskimiehenä. Terveenä ja reippaana lähdin; palaan terveys murtuneena. Lähdin heittääkseni — — — syliin, joiden avulla toivoin saavani rauhan omaantuntooni; palaan eroten (utträdande från) näistä ihmisistä, jotka eivät voi minua auttaa, siis pettyneenä toiveissani. Lähdin mieleltäni hedbergiläisyyden vihollisena; palaan siinä vakaumuksessa, että silläkin puolella saattaa olla rehellisiä kristittyjä." — Kihlman asettui asumaan kamreeri Vegeliukselle, jossa ennen oli ollut kotiopettajana. Tullessaan Kihlman oli luullut voivansa lähteä elokuun 8 p:nä Storfursten laivalla Tukholmaan, mutta passi ei ollut vielä saapunut Pietarista. Hänen täytyi lykätä lähtö 22 p:ään, jolloin laiva taas oli tarjona. Alituiset lykkäykset painoivat hänen mieltään, ja yhä uudestaan hän kysyi, piilikö esteiden takana jotain syvempää? Joutilaana ollen hän päätti seurata kamreeria tämän lähtiessä noutamaan lapsiaan, jotka olivat oleskelleet Degerbyssä pastori F. J. Wadénin luona. Kun he pyhäaamuna elokuun 10 p:nä tulivat perille, kerrottiin heille, että Wadén oli Inkoon emäkirkolla. Silloin hekin ajoivat sinne ja saivat kuulla professori F. L. Schaumanin (jonka hoidossa pitäjä, yliopiston prebendana, oli) toimittavan rippilasten konfirmatsionin ja Wadénin saarnaavan. Kihlman lausuu siitä: Schauman, puhui "puhdasoppisesti, selvästi, yksinkertaisesti ja rakentavasti, sanalla sanoen hyvin. Hän kosketteli myöskin asioita, jotka parast'aikaa kiinnittivät sydäntäni, esim. että kristityn vaellus on hänen uskonsa voimassa — iloinen, ujostelematon usko (jos se on tosi) antaa rohkeutta käymään yrityksiin käsiksi, sitä vastoin ahdistus ja epävarmuus tuottaa ihmiselle siksi paljon puuhaa oman itsensä kanssa, ettei hän kykene rakkaudella ja osanotolla ajattelemaan muita. Wadén saarnasi vanhaa oppia vanhalla kielellä. Oli rakentavaa ja terveellistä kuunnella vakavia sanoja." Schauman kutsui vieraat päivällisille. Seurustelu oli mielenkiintoista, mutta huoneiden sisustus ja ruokien lukuisuus eivät Kihlmanin mielestä olleet oikein sopusoinnussa maalaispappilan kanssa. Illalla palattiin Degerbyhyn Wadénin seurassa, joka herätti Kihlmanin täyden myötätunnon; "hän on peräti rehellinen mies, Jumalan hengen koulussa kuritettu". Maanantaina matkustettiin Helsinkiin.
Edelleen Kihlman odottaessaan lähtöpäivää koetti lukemalla Nordisk Kyrkotidningiä perehtyä uusimpaan Ruotsin kirkkohistoriaan, ja eräänä iltana, jolloin hän oli yliopiston rehtorin Gabr. Reinin seurassa — "nöyrä ja ystävällinen mies" — hän tiedusteli tältä Suomen kirkkohistorian lähteitä. Muutamana päivänä hän kävi katsomassa uutta luterilaista kirkkoa, missä enimmin ihaili Nikolai keisarin lahjottamaa Neff'in maalaamaa alttaritaulua. "Se on korkeinta mitä taiteen alalla olen nähnyt. Se esittää Kristuksen hautaanlaskemista. Kristuksen kuolemankalpeat kasvot ovat erinomaisen hyvin ja todellisesti kuvatut: rakkaus, vakavuus, korkeus niissä ilmenee, mutta kaiken peittää kuoleman varjo. Kun näkee sen, täytyy ajatella: senlainen hän oli näöltään, kun oli täyttänyt kärsimyksensä meidän edestämme." — Sunnuntaina 17 p:nä elok. Kihlman kävi [vanhassa] kirkossa. "Saarna oli laimea, laulu hartautta vailla, seurakunta prameilevan korea."
Kihlman ajatteli näinä päivinä paljon heränneitä, heidän suhdettaan hedbergiläisiin y.m. Aihetta siihen antoivat osaksi hänen omat kokemuksensa, osaksi se mitä hän täällä etäämpänä kuuli heistä juteltavan: "pietistit pitävät erinäisiä syntejä luvallisina", "tilaisuuden sattuessa pohjalaiset herännäispapitkin juovat vankasti" — eikä hän voinut väittää syytöksiä tyhjäksi panetteluksi. "Voi! että paholainen on saanut liata Jumalan hyvää teosta", Kihlman huudahtaa kirjeessä Essenille (15/8). "Miten onkaan Jumalan istutus niin joutunut häviöön! Siihen on tultu, kun olemme jättäneet Jumalan sanan kuullaksemme ihmisten sanoja. — Ei olisi liian varhaista, jos silmämme nyt aukenisivat. Miten onkaan sisällisesti laita, jos ulkonaisesti on niin pahoin. Jumala ei varmaankaan sallisi semmoista tapahtua, jollei hän tahtoisi ilmisaattaa kätkettyä pahaa. Pyhimysten täytyy kaatua, jotta oppisimme turvaamaan Jumalaan eikä ihmisiin. Meidän on palattava Sanan ehdottomaan noudattamiseen!" — Kolme päivää myöhemmin Wadén tuli Helsinkiin, ja oli hänellä tärkeitä kerrottavia hedbergiläisistä. Yksityisesti oli kaksi niihin kuuluvaa pappia tunnustanut hänelle, että oli laiminlyöty saarnata lakia, ja että siihen nähden parannus oli välttämätön. Sama mielipide oli myöskin julkisesti esitetty ja saanut kannatusta suuressa hedbergiläismielisten pappien kokouksessa Tammisaaressa elokuun 11 p:nä. Hedberg itse oli vain kuunnellut, sanaakaan hiiskumatta. Jopa oli ehdotettu, että rakennettaisiin sovinto herännäisten kanssa ja että kokous sitä varten pidettäisiin. "Asian nykyisellä kannalla oli Hedberg valmis sovintoon." — Inkoon kirkkoherran apulaiselle Odert Reuterille, joka Wadénille oli kertonut Tammisaaren kokouksen tapahtumat, oli jälkimäinen sanonut, että hän puolestaan oli huomannut olevansa täydessä sopusoinnussa Kihlmanin kanssa, ja että tämä siis oli yhtä maltillinen kuin hän. Siihen oli Reuter vastannut, että se kyllä oli mahdollista, mutta että hän (Kihlman) ei aina ollut ollut semmoinen; "kenties ovat ne olot, joihin hän oli joutunut, johtaneet hänet maltillisuuteen." — "Ei niinkään väärin arvattu!" lisää siihen Kihlman seikkaperäisesti kerrottuaan kaikesta A. W. Ingmanille (20/8). — Päiväkirjaansa on Kihlman vielä merkinnyt seuraavat sanat: "Kuinka ihmeellistä! kaukana toisistamme on sama Jumala samaan aikaan taivuttanut meidät maltillisuuteen. Molemmin puolin alamme käsittää vikamme; he ovat tehneet väärin saarnaamalla yksipuolisesti evankeliumia, me yksipuolisesti lakia saarnaamalla. Miksi piti minun tulla Helsinkiin? Siksikö että saisin tietää tämän? Miten on tätä tietoa käytettävä? Tulee tutkia itseänsä, rukoilla itsensä ja heidän edestään, olla heistä puhumatta pahaa ja muutoin antaa Jumalan johtaa."
* * * * *
Kihlman oli saanut passinsa elokuun 14 p:nä ja 22:na illalla hän, kokonaisen päivän odotettuaan laivan tuloa Pietarista, vihdoin pääsi lähtemään Helsingistä. Matkustajain joukossa hän m.m. tapasi erään Amsterdamin liikemiehen, joka "enemmän kuin kauppiaat yleensä" harrasti uskontoa ja kertoi luterilaisen kirkon oloista Hollannissa. Turkuun tultiin 23 p:nä illalla.
Samana iltana Kihlman kävi entisen emäntänsä, mamselli Gustava Caireniuksen, luona. "Hän on koeteltu nainen", luemme päiväkirjassa, "jonka vertaisia tunnen harvoja ainakin herrasväessä. Hänellä on puhdas ja selvä tieto, eikä ainoastaan tietoa vaan kokemustakin, jopa tuoretta kokemusta. Hänen puheessaan on suolaa, ja se vaikuttaa terveellisesti. Hän tunsi elävästi arvottomuutensa; hän sanoi että olisi mitä suurin ihme, jos hän tulisi pelastetuksi, mutta puhui myöskin kyynelsilmin Jumalan laupeudesta häntä kohtaan. Missään yhteydessä hedbergiläisten kanssa hän ei ollut; mutta hän uskoi, että heidänkin joukossaan oli Jumalan valittuja. — Niin iloista kuin onkin vaeltajalle aavikolla tavata kosteikko, niin tuskallista on jälleen lähteä autiolle, hedelmättömälle arolle. Vaeltajan on kuitenkin riennettävä eteenpäin virvoitettuansa itseään tien varrella. Minunkin täytyy ulos, ulos maailmaan. Mikä ajaa minut pois rauhasta? Ja missä löydän satamani? Miksi on minun käytävä näitä teitä? Onko rangaistus nyt alkava, vai piileekö tässä armontarkoitus?" — Seuraavana (sunnuntai)aamuna Kihlman Maariassa tapasi rovasti H. Heikelin; arkkipiispa Edv. Bergenheim — Kihlmanin entinen historian opettaja lukion ajalta oli edellisenä vuonna nimitetty Suomen kirkon päämieheksi — oli Paraisissa, joten käynti hänen luonaan ei tullut kysymykseen. Klo 12 p:llä laiva lähti Turusta. Hitaanlainen kulku tuntui matkustajista ikävältä, ja muutamat herrat tahtoivat lyödä korttia. Laivalla ei kuitenkaan ollut kortteja saatavissa, ja se aiheutti monta kirousta. "Samat henkilöt", kertoo Kihlman, "puhuivat sentään jonkinlaisella kunnioituksella Kristuksesta ja kristinuskosta. Minä ajattelin ehdottaa, että pidettäisiin yhteinen hartaushetki, mutta tunsin itseni liian heikoksi ja maailmanhengen liian voimakkaaksi. Voi, miten kristinusko onkaan hävinnyt kristityistä! Ei tahdota kuulla Jumalan sanaa, eikä se, joka sitä tahtoo, uskalla!" — Yöksi laskettiin ankkuri. — Maanantaina kuljettiin Ahvenanmeren yli, ja silloin Kihlman ja useat muutkin matkustajat kärsivät merikipua. Illalla saavuttiin Tukholmaan. Kihlman myöntää kaupungin erinomaisen kauniiksi, mutta syystä että hän oli kuullut sitä niin paljon kiitettävän, hän ei kuitenkaan ollut kovin ihastunut. Siitä huolimatta hän saatuaan asunnon Hotel de Finlandissa merkitsee päiväkirjaansa, ettei ollut oikein entisellään: Tukholman suuret historialliset muistot täyttivät hänen mielensä, ja hänen "tyyni verensä liikkui tavallista nopeammin". —
Jo ensi päivänä Kihlman kävi hakemassa kuuluisaa lääkäriä prof. Magnus Hussia, mutta tämä oli matkoilla ja tavattavissa vasta kahden viikon päästä. "Aina vain vasta- eikä koskaan myötä[tuulta]!" Kihlman kääntyi silloin prof. P. H. Malmstenin puoleen, joka Hussin poissaollessa hoiti hänen potilaitaan, ja pääsi, usean turhan käynnin jälkeen, hänen puheilleen 29 p:nä. Malmstenin tutkimuksen tulos oli, että Kihlmanin rinta yleensä oli heikko ja että oikeassa keuhkossa oli huomattavana tuberkuloosia, mutta oli tauti vielä niin alulla, että paraneminen oli mahdollinen. Sitä varten oli kuitenkin välttämätöntä, että hän oli virkavapaa ainakin kymmenen kuukautta ja matkustaisi lämpimään ilmanalaan, joko Etelä-Amerikaan (Brasilian Bahiaan) taikka — kun Kihlman "vapisevin sydämin" vastusti tällaista matkaa — Madeiraan. Malmsten kirjoitti paikalla lääkärintodistuksen, ja koska aika ei myöntänyt lykkäystä, lähetti Kihlman viipymättä Turkuun hakemuksen saada edelleen nauttia virkavapautta 1 p:ään elokuuta 1852. Mitä itse matkaan tulee, jätti hän sen riippuvaksi Hussin neuvosta, jossa hän oli rukoillut Jumalan ilmoittamaan tahtonsa. Syyskuun 9 p:nä hän vihdoin tapasi tämän lääkärin, ja oli hänenkin mielestään pitkä merelläolo s.o. Amerikanmatka otollisin keino. "On siis Jumalan tahto, että matkustan Amerikaan; lähden senvuoksi, menköön kuinka tahansa", kirjoittaa Kihlman s.p. K. Nauklérille Kruununkylään. "Varmaa on, ettei mikään matka ole minulle vastenmielisempi. Ennemmin olisin matkustanut Madeiraan taikka — kaikkein mieluimmin — Etelä-Saksaan. Olisin halunnut paikkaan, jossa olisin saattanut seurustella jumalaapelkäävien ihmisten kanssa, tavata luterilaisen kirkon mainioita miehiä. Mutta en saakaan noudattaa omaa tahtoani; monta kuukautta on minun asuttava ohuiden lankkujen varassa, seurusteltava merijätkien kanssa; vaan — onhan Jumala mukanani. Hädässä oppii parhaiten häntä tuntemaan. — Huss lupasi, että palaisin terveenä. Jos niin käy, tahdon uusin voimin alkaa työskennellä viinitarhassa voittaakseni sieluja Vapahtajalle. Jumala suokoon, että saisin palata kalliiseen tehtävään! Nyt on edessäni aika, jolloin minulla on tehtävää yksistään oman itseni kanssa — matkustan Wartburgiin taikka Arabian erämaahan. Niin käsitän nykyisen asemani. — — Älä ymmärrä minua väärin. Ei minulla ole mielessä suuria uudistussuunnitelmia. Ei suinkaan! Tunnen liiaksi heikkouteni ollakseni omahyväinen. Olen luonnostani aina taipunut siihen, joka herättää vähän ääntä. Mutta onhan minunkin läpikäytävä puhdistustuli." — — "Koska tulen kauan viipymään poissa, lienee parasta, että lehmäni ja hevoseni myydään. Saaresta saamastani ohrasta on 1 tynnyri annettava Backin Britalle, 1 Wiklundskalle, ja jollet paheksu, annan Sinulle 2 puuroksi monille pienokaisillesi. — Sano terveisiä kaikille rakkaille sanankuulijoilleni; en mainitse ketään, kaikki ovat minulle yhtä rakkaita. Usein, usein muistan heitä rukouksissani. He rukoilevat kai minun edestäni! Tapaamme silloin toisemme joka päivä, joka ilta armoistuimen edessä." — —
* * * * *
Kihlman viipyi Tukholmassa neljä viikkoa ennenkuin oli saanut myöntävän vastauksen virkavapaushakemukseensa ja muuten valmistunut lähtöön. Mitä ruumiilliseen vointiin tulee, oli ilma sen määrääjänä: jos oli paha ja kostea sää (niinkuin elokuun lopulla ja syyskuun alulla), tunsi hän rinnassaan painostusta, pistoksia ja hengenahdistusta, jos oli kaunis ilma, hengitti hän kevyesti ja tunsi itsensä aivan terveeksi. Sielullisesti hän oli alakuloinen, sillä häntä vaivasi koti-ikävä ja ystävien puute. "Olenhan niin tottunut köynnöskasvin tapaan etsimään tukea heikolle olennolleni", hän kirjoittaa Ingmanille ja Favorinille 15/9 ja nyt hänen täytyi yksin kantaa kuormansa. Tuskallisesti häntä tärisytti mainittujen ystävien antama, tieto erään "isän" paljastamisesta, ja vaikertaen hän pyytää seikkaperäisempää kertomusta (kirjeessä näet ei oltu mainittu Malmbergin nimeä, jota tarkotettiin). Itse hän sen johdosta lausuu: "Aavistin kyllä, ettei kaikki ollut oikein; mutta rakkaus ei ajattele pahaa. Kun matkallani olen oppinut tuntemaan kaikenlaisia oloja, olen tullut yhä epäluuloisemmaksi sitä kohtaan, jota maassamme on parhaana pidetty. Olen ainakin saanut sen vakaumuksen, että meidän n.s. ja siksi katsotut isät eivät ole erittäin edistyneet ijässä ja viisaudessa. En voi kuitenkaan vielä lausua heistä muuta arvostelua kuin sen, johon he itse ovat pakottaneet minut, nimittäin etten voi heihin luottaa. Mutta näyttää siltä, että on aihetta enempäänkin." Tämä seikka ja muutkin kotimaan olot sekä hänen asemanottonsa siihen, mitä hän oli alkanut katsella toisin silmin kuin ennen, tuotti hänelle hänen yksinäisyydessään miettimistä, jota raskaampaa hän ei ollut kokenut — ja juuri nyt hänellä ei ollut ketään koeteltua ystävää. Olihan se vaikeaa, mutta näin hän parhaiten pysyttäytyi sillä totuudenetsinnän tiellä, jolle oli lähtenyt.
Sanotusta huolimatta Kihlman ahkerasti koetti tutustua Tukholmaan ja ennen kaikkea sen ja koko Ruotsin uskonnollisiin oloihin vertaamalla niitä suomalaisiin. Matkailijain tapaan hän ei laiminlyönyt käydä katsomassa historiallisia ja taidekokoelmia, kuninkaallisia linnoja y.m., mutta vähän hän näyttää niistä nauttineen ja hyötyneen. Palattuaan Byströmin huvilasta, missä oli katsellut veistokuvia, hän lausuu päiväkirjassaan: "Taiteen suhde kristinuskoon on minulle vielä arvoitus. Siitä en siis voi mitään sanoa; mutta kokonaisuus teki minuun ahdistavan vaikutuksen. Oli kuin olisin kävellyt epäjumalan temppelissä." Sitä vastoin hän väsymättömällä innolla kiinnitti huomionsa kaikkeen, mikä kuului hänen omaan alaansa, ja miten olikin hiljainen ja häveliäs esiintymistavaltaan, oppi hän tuntemaan paljon ihmisiä ja sai runsaasti tietoja, joita arvostelemalla ja yhteensovittamalla hänessä muodostui epäilemättä sangen todenperäinen kuva silloisen Ruotsin hengellisestä elämästä. Aivan alussa Kihlman sattumalta tapaamansa Helsingin professorin B. O. Lillen osotuksesta kävi pappissäädyn istunnossa ja "kuuli toht. And. Sandbergin lämpimästi ja ujostelemattomasti puhuvan sunnuntain viettämisen ja pyhittämisen keinosta: pappien omasta valistuksesta ja esimerkistä". Siihen hän lisää: "Sain myöskin hetken puhutella kunnianarvoista harmaahapsista vanhusta, joka oli sydämellinen ja puhelias. Yleensä hän näytti hyvin vapaamieliseltä ja suvaitsevaiselta: hän oli sitä mieltä, että uskonnollisten eri ryhmät taivaassa (mihin kaikki tulisivat, jos olisivat rehellisiä ja vakavia) paremmin ymmärtäisivät toisiansa. Onko se totta?" — Kuitenkaan ei Kihlman näin julkisissa kokouksissa (paitsi tietysti kirkoissa) perehtynyt tutkimusalaansa, vaan tapahtui se enimmäkseen yksityisessä seurustelussa. Siitä antaa hänen päiväkirjansa seikkaperäisiä tietoja, mutta sen sijaan että seuraisimme hänen askeleitaan päivä päivältä, otamme tähän ylempänä mainitusta kirjeestä kuvauksen, missä hän on yhdistänyt tärkeimmät huomionsa.
"Täällä Tukholmassa on suuri joukko, maailma, väriltään vaihteleva ja monipuolinen niinkuin muuallakin. Punainen lanka käy kuitenkin värivaihtelujen läpi ja tekee sen tunnettavaksi: ajallisen ja katoovaisen asettaminen iäisen edelle. Enemmistö on siis samankaltainen kuin Suomessa. Toiselta puolen on monta niitäkin, joilla on uskonnollinen mieli, mutta nämä eivät ole yksimielisiä. Puolue, jota lehti 'Pietisten' sanoo pietisteiksi, on hyvin toimelias ja myöskin lukuisin. Sen johtaja on Rosenius ja tunnusmerkit: kerskupuheisuus, rauhan ja uskon kiittäminen, käännytyskiihko, kaikkien niiden hengellismielisten ankara tuomitseminen, jotka eivät ehdottomasti hyväksy heitä, vanhempien kirjailijain, varsinkin Schartaun ja Nohrborgin, hylkääminen, haluttomuus kuulla puhuttavan muusta kuin Kristuksesta, uskosta ja evankeliumista. Suomessa sanottaisiin heitä hedbergiläisiksi, mutta luullakseni on heistä Hedberg mennyt liian kauas, joten eivät tahdo, että heitä pidetään hedbergiläisinä. Ihmeellisellä viehätysvoimalla puolue tempaa mukaansa kaiken mikä sen tielle tulee. Lehtori [P. M.] Elmblad, joka on ollut Ternströmin ystävä ja sitten alkoi välittää, on nyt heittäytynyt tämän lahkon syliin. Hän saarnasi oivallisesti 12:ntena sunnunt. Kolm:den jälkeen. Silloin minä hengessäni sovin hänen kanssaan ja kävin häntä hakemassa, mutta hän ei ollut kotona. Kuulin hänen sitte saarnaavan 13:ntena sunnunt., enkä nyt enää tahdo tavata häntä. Hän on mitä täydellisin hedbergiläinen. Pietistit riemuitsevat tästä voitosta ja ovat saaneet uutta vauhtia. Elmblad ei ole ainoa opettaja, joka on antautunut tälle voimakkaalle hengelle. Useat vanhemmat, vakavuudestaan ja kokemuksestaan tunnetut opettajat ovat lähestyneet heitä ja ennen pitkää tulleet yltiöpäiksi. Tämä ilmiö on minua syvästi surettanut. Suomessa näytti hedbergiläisyys olevan riutumaisillaan; täällä ja kenties monessa muussa paikassa, Saksassa, Englannissa ja Amerikassa, on se täydessä voimassaan ja kukoistuksessaan. Hedberg luopunee epätoivostaan, kun kuulee miten täällä uskotaan ja riemuitaan. Kuitenkin on tämä puoluehenki ollut minulle nöyryyttävä kuvastin. Jumalan sanaa pidellään, venytetään ja väännellään, niin että se sopii puolueen etuihin, aivan samoin kuin minä olen tehnyt puolueeni eduksi. Teeskennellään iloa ja ujostelemattomuutta samoin kuin Suomessa teeskenneltiin eräänlaista surua, köyhyyttä ja kurjuutta. Tehdään väkivaltaa luonnollensa, ja luonnotonta pidetään kristinuskona. Katsotaan erittäin tärkeäksi, että puolue saa uusia jäseniä, jotka kaikessa hyväksyvät sen periaatteet ja ottavat osaa seuroihin. Muusta ei suuresti välitetä: ainakin uskotaan parempaa innokkaasta puoluelaisesta, vaikka hän olisikin sangen viallinen, kuin jostakin toisesta kristitystä, jota vastaan ei oikeastaan voida sanoa muuta kuin että hän ei kuulu puolueeseen. Niin täällä; eiköhän voida tunnustaa, että niin on osaksi laita Suomessakin. Monta rehellistä kristittyä esiintynee vielä, jahka päivä koittaa. Miten erilaisia pietistiset puolueet Suomessa ja Ruotsissa lienevätkin, on niillä kumminkin monta yhdyskohtaa. Paitsi jo mainitulta, nimittäin Jumalan sanan alistamista puolueen tunnustusopin alle, luonnottomuutta ja puoluehenkeä, olen huomannut kykenemättömyyttä käsittää vastustajan syitä ja varsinkin välinpitämättömyyttä ja ylenkatsetta oppia ja opintoja kohtaan. Kiihkoiselle ja laiskalle puoluemiehelle on kuvaavaa, että hän ei voi eikä tahdo vaivata itseään ponnistamalla ajatustaan. Innostus ei anna rauhaa ja mukavuusaines, joka on olemassa joka puolueessa, kuolettaa työhalun. — Niin olen saanut katsoa peiliin ja hävetä. Mutta koska Jumalalla on ollut kärsivällisyyttä minuun nähden, toivon, että hän on kärsivällisesti johtava heidätkin oikealle tielle. Niin, minä uskon, että kaiken tämän ulkonaisen rauhan ja ilon ja riemun alla piilee salainen levottomuus. Juuri rauhan vakuutukset ja vannomiset osottavat, ettei rauha lienekään niin varma. Juuri se, että on täytynyt etsiä voimaa liittolaisten paljoudesta viittaa siihen, että totuuden voima puuttuu. Juuri se, että aina esiintuodaan oikea todistaakseen, että se on oikeaa, ilmaisee, että salassa aavistetaan jotain väärää, jota tahdotaan olla tietämättä oikean valossa. Expertus novit [kokenut tietää]. — Te huomaatte siis tästä, etten suinkaan kallistu hedbergiläisyyteen: se on minulle vastenmielinen niinkuin kaikenlainen puoluehenki. Tahdon tästä lähtien olla uskollinen kirkon ja Jumalan palvelija, joksi olen kutsuttu. En tahdo enää koskaan olla puoluemies, sillä olen tullut poltetuksi. — Paitsi Roseniusta vaikuttaa täällä Tukholmassa ja maaseuduilla eräs entinen soittoniekka, Oskar Ahnfelt. Hän vetää sanankuulijoita oikeamielisiltä opettajilta ja on voittoisa varsinkin heikkojen naisten kesken. Aseista ansaitsee mainita miellyttävä ääni ja kitara. Hän on ollut Roseniuksen oppilas, mutta kuului kasvaneen häntä päätä pitemmäksi, ja matkustaa — Jenny Lindin kustannuksella, joka tyttö raukka myöskin on tartutettu, vaikkeivät he vielä ole aivan varmoja saaliistaan. Moni pitää jo enemmän Ahnfeltista kuin Roseniuksesta. Lyhyesti: hajaannuksen siemen on näiden herrojen välillä. Ahnfelt on radikaalisempi; Rosenius tahtoo myös panna painoa pyhitykseen. Toisessakin kohdassa he ovat erimielisiä. Ahnfelt vaatii, että kirkko on erotettava valtiosta ja hänellä on monta kisälliä y.m. puolellaan. Rosenius on varovainen ja älykäs: hän pitää kiinni vanhasta. — Sitä paitsi on olemassa äärimmäispuolue, nimeltä hedbergiläiset. Ne ovat samanmielisiä kuin n.s. separatistit Suomessa, jotka ovat eronneet kirkosta. Niihin kuuluu vain yksi pappi, Wiberg. Hänet on väliaikaisesti erotettu virastaan, syystä että on jakanut Herranehtoollista vanhan käsikirjan mukaan, ja oleskelee nyt Hampurissa, missä on — huomaa! — ruvennut uudestikastajaksi. — Paitsi tätä suurta laumaa, joka tahtoo omistaa evankelisen nimeä, on olemassa hajanaisia kristityltä, jotka yleensä elävät hiljaisesti ja syrjässä. Heillä ei ole mitään yhdyssidettä ja he tuskin tietävätkään toisistaan. Olen heidän kesken huomannut kaksi vivahdusta, jotka eivät eroa toisistaan opissa, mutta kuitenkin ovat epäluuloisia toisiaan kohtaan. Eräät, esim. rouvat Molander, Janson y.m., rakastavat ja arvossa pitävät Ternströmiä. He ovat ylimalkaan tarkkoja sekä oppiin että elämään nähden. Heidän lisäksi on toisia, esim. emäntäni, rouva Svanström, tukkukauppiaan Bergmanin perhe y.m., jotka paheksuvat Ternströmin lihallista intoa Roseniusta ja Scottia [G Scott Vesleyanilaisen metodistiseuran lähettämä saarnaaja, joka toimi Tukholmassa 1830-42 Hän saarnasi n.s. 'Englantilaisessa kappelissa', joka 1830-luvun keskivaiheilla sai nimen Betlehemin kirkko. Elmblad piti samassa paikassa raamatunselityksiä v:sta 1851, ja Rosenius, johon Scott oli vaikuttanut, oli kirkon saarnaja 1857-67.] vastaan eivätkä ajattele erittäin korkeasti Ternströmin kristinuskosta. Nämä liittyvät koulunopettaja Finemaniin, mystikkoon, jota tavallisesti sanotaan böhmiläiseksi. En ole tavannut Finemania (ikämies, Roseniuksen ehdoton vastustaja, Tersteegenin hengenheimolainen), enkä siis voi sanoa hänestä mitään varmaa. Mutta hänen liittolaisensa ovat rakastettavia, ja me tunnemme itsemme yksimielisiksi. Heissä tapaa todellisen ja syvän kristinuskon, mutta rosenilaiset tuomitsevat heitä lainharrastajina, ja Ternströmin ystävät epäilevät heitä harhaoppisina. Minä seurustelen kumpaankin ryhmään kuuluvien kanssa ja olen molemmilta tahoilta saanut nauttia sekä hengellistä että ruumiillista hyvää. Tästä lyhyestä kuvauksesta voitte päättää, että minulla on ollut sekä surun että ilon aiheita."
Niihin tunnustuksiin, jotka tavataan edellisessä, liittyvät vielä seuraavat rivit: "Epävakaisuuteni opissa, hengellinen kasvatukseni, entinen yksipuolisuuteni, asemani uutuus ovat tuottaneet minulle paljon, paljon tuskaa. Olen tullut minulle uusiin ja vieraisiin oloihin, joissa olen ollut epävakainen; olen tullut kosketuksiin ihmisten kanssa, joita minun ankarimpien vanhojen periaatteitten mukaan olisi pitänyt hylkiä, olen kuullut moitteita Roseniuksen puolueesta, jotka kokonaan sopivat puolueeseen Suomessa ja joiden oikeus minun on täytynyt myöntää. Oi! olen kärsinyt syntieni tähden! Se on hyvin ansaittua! Mutta toiselta puolen olen kärsinyt pelosta, että olen liian ankara itseäni ja meitä kohtaan Suomessa. Olen Suomesta lähtenyt, ja onhan siellä saamani kasvatus muodostanut minut niin, että olen yhtä mieltä oikeamielisten kanssa täällä. Eihän meidän laitamme kuitenkaan liene ollut niin aivan hullusti, silloinkaan kun oli kaikkein hulluimmin. Julius B[ergh] esiintyykin vielä miehenä, joka minua hillitsee. Hän on minulle vielä auktoriteetti. Mutta epätietoisuus on ollut mitä tuskallisin. Siihen on yhtynyt itsesoimaus laiskuudesta ja ihmisjumaloimisesta, jotka ovat tämän surkeuden aikaansaaneet." — —
Sattumalta tuli Kihlman käyneeksi Upsalassakin. Hän tapasi näet Tukholmassa teologian professorin (sittemmin piispan) And. Fredr. Beckmanin, ja syyskuun 10 p:nä hän tämän kanssa höyrylaivalla matkusti vanhaan yliopistokaupunkiin. Matkalla hän ihaili kaunista Mälar-järveä, ja Fyris-joki mataloine rantoineen muistutti hänelle elävästi Kruununkylää; itse kaupungissa tuomiokirkko vanhoine muistoineen ja historiallisine freskomaalauksineen vaikutti häneen syvemmin kuin kaikki näkemänsä Tukholmassa. Mutta kumminkin hän täällä niinkuin muualla katsoi pääasiaksi uskonnollisiin oloihin tutustumisen, ja kiitos olkoon matkatoverinsa hän siinä menestyi hyvin. Beckman tutustutti minut Upsalan teologeihin. Me kävimme rehtorin, kirkkohistorian professorin (myöhemmin piispan) Lars Anton Anjoun luona (ulkonäöltään vähäpätöinen, punanenäinen mies). Sitten toimeenpani Beckman pienet päivälliset, joihin minä, prof. Anjou, teol. apul. Carl Axel Torén (joka seur. v:na nimitettiin pastoraaliteologian professoriksi) ja teol. kand. Nyblaeus olivat kutsutut. Se oli kuitenkin vähemmän mielenkiintoista. [Päiväkirjan mukaan oli seurassa vain juteltu kaiken maailman hupaisista asioista, ja päivällisten jälkeen oli isäntä lukenut ääneen Fahlcrantzin ivarunoelmaa "Noakin arkki".] Mutta minä sain yksityisesti seurustella jokaisen kanssa ja opin siten tuntemaan heidät, joihin halusin tutustua. Teologiset opettajavirat Upsalassa ovat varmaan oikeaoppisten miesten käsissä. Jopa he tahtovat olla enemmänkin: Anjoukin, joka vähimmin viehätti minua, pitää kotihartautta talossaan ja saarnaa seurakunnassaan. Torén, hento 38-vuotias mies, teki minuun syvimmän vaikutuksen. Hän oli jo maisterina syvästi perehtynyt klassilliseen kirjallisuuteen ja siihen kokonaan antautunut. Mutta silloin kristinusko valtasi hänet. Hän alkoi tutkia Jumalan sanaa ja tuli käytännölliseksi papiksi. Sitten hän ryhtyi teologiaan ja oli syvästi tunkeunut siihen. Mutta hän on enemmänkin: hän on tosi kristitty. Hän on luonteeltaan hiljainen ja vakava ja hyvin ireniläinen, niin että hän tahtoo nähdä hyvää kaikissa; hän kehotti minua rauhallisuuteen. Hän on kuitenkin samalla luja, niin että hän ei luovu totuudesta, ja vihaa puoluehenkeä. Hän on sydämestään helläluontoinen: hän syleili minua kohta ensi käynnilläni. Siinä ei sentään ollut mitään rosenilaista imelyyttä. Summa: hän oli mies, teologi, oppinut kristitty, jommoista olen toivonut näkeväni ja kuulevani. Vahinko vain että hän oli niin kiinni lisensiaattitutkinnossaan ja professorinväitöskirjassaan, että hänellä oli vähän aikaa minua varten. Hän vahvisti ja kehotti minua ahdistuksessani, jumala siunatkoon sitä miestä! — Helposti voidaan erehtyä ihmisistä, ja mahdollisesti olen minä erehtynyt Torénista. Kumminkaan en sitä usko. Hänen olennossaan oli jotain rehellistä, jaloa, avonaista, joka takaa, etten ole väärin arvostellut häntä. Jos tahdotte oppia tuntemaan häntä, niin lukekaa hänen kuvauksensa Saksan-, Englannin- ja Skotlanninmatkastaan (Tidskrift för Sv. Kyrkan 1850).
"Beckman on terävä ajattelija. Hän on jonkun aikaa ollut filosofian dosenttina. Hänellä on siis suuri lukeneisuus filosofisessa kirjallisuudessa, eikä hän pelkää filosofeja, sillä hän tietää mitä heillä on tuotavana. On hyvä, että semmoinen mies astuu kristinuskon puolelle. Niin hän onkin tehnyt. Tosin hän ei liene niin käytännöllinen kuin Torén eikä niin sydämellinen kristitty, mutta hän on sitä enemmän turvana ja suojelijana." Hän oli lukenut ensimäisen osan Ingmanin kirjaa hedbergiläisyydestä, [Hedbergianismen, skärskådad enligt den hel. Skrift och vår kyrkas symboliska böcker I-II, Helsingfors 1851-52.] jonka Kihlman oli antanut hänelle, teki sen johdosta huomautuksia ja lupasi siitä kirjoittaakin. Kihlman kehotti Ingmania varteenottamaan hänen muistutuksensa ennen julkaisun jatkamista. "Keskustellessani Beckmanin kanssa oli minun pakko puhua Suomestakin, jota yleensä mielelläni vältän. Tunnustin, että olemme olleet puolueellisia ja että kristinusko Suomessa luonteeltaan erosi siitä, jota minä ainakin tähän saakka olin voinut huomata Ruotsissa. — — Jumala suokoon, että meillä olisi paljon semmoisia teologeja Suomessa!" Kihlman päättää, samalla lausuen, että hän ei suinkaan oleta, että nämä teologit, joihin oli tutustunut, olisivat liittyneet "meihin". "He moittivat rosenilaisuutta syistä, jotka olisivat pakottaneet heitä moittimaan meitäkin. Mutta kun he kuulivat kirkollisen mielialani ja totuudenrakkauteni, he kohtelivat minua rakkaudella kuin olisin ollut heidän vertaisensa."
Nyblaeuskin oli kristinuskon ystävä, mutta Kihlmanista hän oli liian kriitillinen. Näytti siltä kuin olisi kristinusko, niin pian kun se pukeutui positiiviseen muotoon, tullut hänelle epäiltäväksi. Yliopistopiirin ulkopuolella Kihlman oppi tuntemaan erään papin C. O. Roosin, jota hän sanoo "oikeamieliseksi opettajaksi", ja neuvosmies Henschenin, joka oli mitä innokkain rosenilainen. Eräs tuntematon herrasmies (ylioppilas) pakottamalla pakotti hänet tulemaan Henschenille ("Olisi niin hupaisaa ja suotavaa!"). Neuvosmies keräsi tarmokkaasti proselyyttejä (edellisenä iltana oli hän m.m. ottanut turviinsa päihtyneen kisällin ja luovuttanut hänelle yöksi oman sänkynsä, jonka vieras ylen antamalla likasi) ja harrasti yksityisten hartausseurojen pitämistä, josta paraikaa oli oikeudessa syytettynä. Ei hän Kihlmanista saanut liittolaista. Kun näet Henschen oli lukenut Kunink. maj:tille osoittamansa puolustuskirjoituksen, ei Kihlman voinut olla väittämättä sitäkään vastaan. "Minä (joka intra parenthesin vielä vuosi sitten olin samaa mieltä) muistutin", sanoo hän päiväkirjassaan, "että koska Jumalan sanassa ei käsketä pitää konventikkeleitä, ei niitä myöskään voida katsoa ehdottomasti välttämättömiksi kristinuskon syventämiselle ja levittämiselle. Sen vuoksi tulisi mukautua olosuhteisiin ja koettaa tehdä työtä laillisten muotojen sisällä, ja olihan sitenkin laaja toimiala avoinna." Henschen ei kuitenkaan tahtonut sitä kuulla: jäisihän silloin vaino, josta hän usein puhui, kokonaan pois. Tästä huolimatta kohdeltiin suomalaista vierasta ystävällisesti Henschenin perheessä, mutta hän erosi siitä mielellään, sillä hengeltään hän ei sopinut siihen. — Yleensä jätti Upsala matkustajaamme kiitollisen muiston.
Palattuaan Tukholmaan Kihlman tutustui tukkukauppias Bergmanin perheeseen, jossa hän viihtyi erittäin hyvin. Perheen jäsenet, isä ja äiti ja kaksi täyskasvuista lasta, (ylioppilas) Robert ja Henrica, eivät olleet ainoastaan rakastettavia ihmisiä, vaan lämpimiä kristittyjä kuulumatta mihinkään lahkoon. Heillä oli huvila Eläintarhassa, ja jo ensi iltana pyysivät he Kihlmania jäämään yöksi heidän luokseen. Tämän täytyi kuitenkin silloin palata kaupunkiin, mutta hän lupasi tulla takaisin ja viettikin sitten kaksi päivää (syyskuun 17 ja 18 p.) Bergmanilla. Yksin ollessaan hän lueskeli englanninkieltä (Amerikanmatkaa varten!), toiset ajat hän seurusteli perheen jäsenten kanssa tai teki heidän seurassaan käyntejä esim. "böhmiläisen" Finemanin luona. "Omituinen ilmiö. Vakava, sydämellinen, syvä, mutta ehkä kuitenkin pohjalla semmoista, jota, jos se tulisi esiin, luterilainen kristitty ei voisi hyväksyä. Hänestä erottiin yhteisen polvirukouksen ja virrenvärsyn laulamisen jälkeen." Tukkukauppias kuului suomalaiseen seurakuntaan, ja Kihlman sai asiakseen tiedustella Suomesta pappia avonaista kirkkoherranvirkaa varten. — Sydämellisellä kaipaukselia Kihlman sanoi hyvästi perheelle, jonka luona oli nauttinut puhdasta kodintunnelmaa.
* * * * *
Vielä kerran käytyään Hussin puheilla Kihlman syyskuun 23-27 p:nä matkusti kanavatietä Göteborgiin tiedustellakseen Etelä-Amerikaan lähtevää laivaa. Matkalta on vähän muistiin pantavaa. "Jos tajuaisin luonnonkauneutta, olisin ollut tyytyväinen, mutta enhän minä ole juuri muuhun mieltynyt kuin kirjoihin", hän sanoo päiväkirjassaan. Kuitenkin hän myöntää, että matka palkitsee vaivan sekä että vaihtelevat kauniit maisemat ja varsinkin suurenmoinen kanava sulkulaitoksineen vaikutti hänen ajatuksiinsa ja tunteisiinsa. "Kuinka voimakkaasti saarnaavatkaan", hän huudahtaa, "nämä luonnollisten ihmisten suurteokset aikamme laiskoille, ajattelemattomille ja huolimattomille kristityille, jotka niin mielellään jäävät kaavamaisuuteen, tyytyen siihen, että ovat tarttuneet auraan! — — Maailmassa puuhataan uupumatta, vaivaa, kustannuksia tai muuta säästämättä, mitään uhrauksia pelkäämättä päämäärän saavuttamiseksi; niin rakennettiin Götan kanava. Mutta eikö Jumalan valtakunnassa olisi tarpeen puuhata! Jumalan valtakunnan hyväksi on vaikea mitään uhrata! Annetaan asiain mennä vanhaan totuttuun tapaan, huomaamatta aikaa ja ajan vaatimuksia. Niin ovat maailman lapset valon lapsia viisaammat." — Trollhättania Kihlman katseli myöhään illalla ukkosen käydessä ja pitkien salamoiden valaistessa mustia kuiluja ja valkoisia kuohuja. Göteborgissa Kihlman viipyi sunnuntain yli (28/9). Seuraavalla viikolla oli eräs laiva lähtevä Etelä-Amerikaan, mutta hän ei voinut pyrkiä siihen, syystä että hän ei vielä ollut saanut tarpeeksi rahoja eikä uutta passiansa, jonka hän sitäpaitsi oli määrännyt lähetettäväksi Ystadiin. — Täällä Kihlman kävi kauppias Corn. Johnssonin luona, joka kyynelsilmin kertoi hänelle parannussaarnaaja Lars Linderot (k. 1811) ja arkkipiispa Karl Fredr. af Wingård (k. 19 p:nä syysk. 1851) vainajista ja schartaulaisista, sekä kuuli kahden etevän papin saarnaavan. Toinen, Hallén, saarnasi Kehruuhuonekirkossa hyvin valmistuneena rakentavasti, vakavasti, valaisevasti, mutta samalla tyynesti, jopa kuivasti, niin että hän tuskin vaikutti muihin kuin semmoisiin, jotka todella kaipasivat ohjausta, toinen, tuomiorovasti (sittemmin Lundin piispa) Joh. Henr. Thomander, tuomiokirkossa, joka oli kukkuroillaan kuulijoita. Tämä saarnaaja oli ensi luokan puhuja. Hänen ruotsiansa kelpasi kuulla. Mutta siinä oli muutakin kuin kielenkauneutta: puhdasta oppia, totuutta, suolaa, intoa, joskaan ei Hallénin järjestelmällisyyttä, syvyyttä, nöyryyttä. Kumminkin on kaupunkia onniteltava, jolla on kaksi semmoista opettajaa. Thomander herättää, Hallén johtaa heränneitä. Thomander saa julkilausua totuuden sivistyneille, jotka kärsivät sen hänen suustaan. Mutta jos totuus kerran on saanut sijaa heidän sydämissään, kärsivät he kyllä totuuden Halléninkin suusta. Maailma on kuin sairas, itsepäinen lapsi, joka ei tahdo ottaa vastaan lääkettä, sentähden että se maistuu pahalta. Mutta jos rohtomarjat annetaan sille jonkun makean aineen mukana, silloin ne kelpaavat. Niin on totuus tarjottava sivistyneelle maailmalle hyvien lahjojen, oppineisuuden, kaunopuheisuuden, miehisen äänen, lausumisen y.m. ohella, ja kas, silloin se ainakin tulee kirkkoon. — Yhdeksän pitkää tuntia täytyi Kihlmanin kävellä Göteborgin kaduilla, ennenkuin hän pääsi höyrylaivaan, joka klo 1 yöllä lähti Helsingöriin. Astuessaan veneeseen hän putosi veteen ja kastui vyötäisiin asti, ilman suurempaa vahinkoa.
Helsingörissä, jonne laiva saapui keskellä päivää, Kihlman oli vain neljä tuntia; illalla hän jälleen meni Ruotsin puolelle Helsingborgiin. Viipyen siellä, seuraavan päivän (30/9) hän molemmat päivät vieraili kuuluisan raittiusharrastajan, kirkkoherra Pietari Wieselgrenin luona, jonka "tapasi hänen perheensä keskellä". Toisena päivänä, kun oli syöty illallista, pani isäntä toimeen kotihartaushetken. Luettiin luku raamatusta, jonka johdosta Wieselgren esitti muutamia lyhyitä selityksiä ja sovellutuksia, sen jälkeen noustiin ja rukoiltiin Isä meidän ja Herran siunaus; viimeiseksi veisattiin virrenvärsy. "Se oli ensi kerran, kun olin läsnä vasituisessa kotihartaustilaisuudessa", sanoo Kihlman, ja hän ottaa miettiäkseen, miksi kotihartautta ei meillä — Suomessa — harjoteta. Mainittuaan eri näkökohtia, joiden nojalla tapaa voidaan hyväksyä tai vastustaa, hän tulee siihen päätökseen, että kotihartaus olisi siunauksellinen siinä muodossa, että yhteiseen Jumalan sanan viljelykseen liittyisi keskustelu, jossa huonekunnan jäsenet ilmitoisivat kokemuksensa ja hengellisen asemansa. Muutoin itsessään hyvä tapa helposti veisi väärinkäytökseen. Esittämänsä laatuista kotihartautta oli hän keväällä 1851 alkanut järjestää kodissaan, ja oli hänellä ollut siitä hyötyä ja kehotusta. — Muutoin on Kihlman muistiinpannut seuraavaa: "Minua kohdeltiin mitä vieraanvaraisimmin. Rouva miellytti minua paljon. Hän oli niin lempeä, tyyni ja vähän flegmaattinen; aivan sopiva vilkasveriselle miehelleen. Wieselgren itse on oikea mestari (öfverskärare), sukkela, nerokas mies, ajatustavaltaan varma kristitty. Syvää hänen kristinuskonsa ei sentään ole: hän on elävä historia, hän käsittää kaikki historiallisesti. Hänellä ei ole aikaa syvempiin mietiskelyihin. Eikä hänen mielenkiintonsa ulotu paljon ulkopuolelle hänen omaa piiriänsä. Suomesta esim. hän kysyi hyvin vähän. Ruotsalaiset harrastukset eivät anna tilaa muille. Seurakunnassaan hän ylläpitää ankaraa kirkkokuria ja häntä herjataan senvuoksi. Jonkunlainen mielihyvä siitä että niin oli laita tuli näkyviin, mikä johtunee (lähemmille tuttaville) huomattavasta taipumuksesta olla samanlainen kuin vanhat hälytysrummut Muhrbeck, Elfving y.m. Wieselgrenin lieneekin onnistunut hälyyttää sivistyneet luokat. Heränneitten johtamisen jättää hän Roseniukselle ja Ahnfeltille."
Täältä oli Kihlmanin mentävä Ystadiin, sillä hän oli jo Tukholmassa päättänyt käydä Tranåsin kirkkoherran Joh. Ternströmin [Johan Ternström, synt. Blekingenissä 1803, tuli papiksi 1827 ja apulaispapiksi Tukholmassa 1839 sekä 1850 Tranåsin kirkkoherraksi. Tukholmassa ollessaan hän tuli tunnetuksi etevänä saarnaajana ja Nordisk kyrkotidningin julkaisijana (1840-49). V:sta 1855 hän oli Fjelkestadin kirkkoherra, toimi edelleen teologisena kirjailijana ja kuoli 1882.] luona ja sen vuoksi määrännyt, että hänen uusi passinsa oli osotettava mainittuun lähimpään kaupunkiin. Välttääkseen huonoa maantietä hän Wieselgrenin neuvosta kuitenkin kulki Tanskan kautta. Lokakuun 1 p:nä hän näet matkusti laivalla takaisin Helsingöriin ja sieltä Köpenhaminaan. Siellä hän ilokseen tapasi vanhan tutun, eläinlääkäri Alrik Wegeliuksen Suomesta, nousi pyöreään torniin, kävi muinaistieteellisessä museossa ja (arvatenkin "hevostohtorin" kanssa) kuninkaallisessa tallissa sekä jatkoi sitten 2 p:nä laivalla Ystadiin. Sieltä hän seuraavana aamuna ajoi kyydillä Tranåsin pappilaan, noin puolikolmatta peninkulmaa. Mitä hän näki ja koki tällä matkalla on Kihlman kuvannut yhtä havainnollisesti kuin mielenkiintoisesti.
"Tie ei vienyt, niinkuin olin kuvitellut, tasangon yli, vaan oli maa hyvin mäkistä taikka oikeammin aaltoilevaa. Peltoja kaikkialla; paikoittain kivistä laidunta. Silmä etsii turhaan puita. Joskus näkee jonkun yksinäisen salavan. Tiet ovat huonoja, maa kun on saviperäistä. Kansan asunnot ovat rakennetut savesta ja oljista ja muutamasta hirsikerrasta. Ne ovat matalia ja siivottomia, akkunat pienet niinkuin meidän navetoissamme. Lämmitys tapahtuu polttamalla turpeita rautauuneissa. Useissa asunnoissa ei ole puulattiaa. Kuudenkymmenen tynnyrinalan talo elättää 3 paria hevosta, 10 sikaa, 20 à 30 hanhea ja 4 lehmää sekä tuottaa pari sataa tynnyriä jyviä. Metsänpuute on Skoonessa huomattavin. Sen puutteen johdosta näyttää maa paljaalta. Sen puutteen johdosta on skoonelainen talonpoikaistupa matala, kostea, savuinen ja haiseva hökkeli, johon vastahakoisesti astuu. Siivottomuuskin johtunee osaksi metsänpuutteesta. Kuinka onkaan savilattia esim. syysaikana pidettävä siivossa? Mutta siivottomuuden alituisen savun ja kosteuden yhteydessä täytynee kai myöskin vaikuttaa mielenlaatuun ja luonteeseen. Skoonen talonpoika on raaka, tietämätön, tyhmä, salakavala, häijy, mateleva. Jollei voikaan väittää, että ulkonainen elämäntapa on perisyy semmoiseen luonteeseen, niin saattaa kuitenkin päättää, että inhottava sikoläättielämä ei ainakaan paranna, vaan ennemmin estää parantumista. Metsä on siis suuri Jumalan lahja ja metsänhoito tärkeä asia semmoisille maille (esim. Suomelle), joilla vielä on metsää. Jollemme voi jättää jälkeläisillemme muuta ruumiillista hyvää, tulee meidän kumminkin huolehtia siitä, että jättäisimme heille tarpeeksi hirsiä ja polttopuita. Nyt on säästettävä, kun vielä on säästettävää, sitten se on liian myöhäistä. Asian tärkeys vaatii, että sitä ajetaan ahkerasti ja huolellisesti. Mitä voidaan tehdä suuren päämäärän hyväksi?" [Todistuksena ettei Skoone ruotsalaisiinkaan tehnyt parempaa vaikutusta olkoon seuraava ote päiväkirjasta jossa "Gluntien" runoilija Gunnar Wennerberg samana syksynä kuvaa matkalla saamansa vaikutelman: "Skoone on ruma maa sille, joka ei erikoisesti ole mieltynyt lantaan(!) Ristikkorakennukset, vinot ja aivottomat, pihat, likaiset ja ajokaluja täynnä, ikuiset, lihavat lakeat, harvojen ja kantomaisten piilipuiden jakamat, liejuiset ja loppumattomat tiet, naisväen rumat puvut ja miesväen lihavat ruumiit — kaikki vaikutti minuun vastenmielisesti Ruotsin parhaimmassa maakunnassa".]
"Pappila ei ollut talonpoikien asuntoja parempi. Päinvastoin oli se viheliäisyyteen nähden aivan erikoinen. Useat rakennukset olivat itsestään luhistuneet, jäljellä olevat näyttivät olkikattoineen, mutkaisine seinineen, pienine ikkunoineen niin kauheilta, että suuresti täytyi epäillä, olivatko nämä maahan vajonneet huonerähjät ollenkaan ihmisasuntoja. Ja kuitenkin oli niin — niin, täällä asui kirkkoherra. Luonnollisesti ei voinut astua sisään, vaan oli porstuaan ryömittävä ja samoin siitä kirkkoherran huoneeseen, jossa kosteus oli niin suuri, että saapaspari, jos se oli päivän käyttämättä, peittyi homeella. — Yhtymykseni Ternströmin kanssa ei ollut erittäin sydämellinen. Näytti siltä, etten ollut oikein tervetullut, eikä voikaan ihmetellä, että isäntä semmoisissa oloissa vastahakoisesti näkee vieraan tulevan. Minä puolestani en voinut olla hämmästymättä Ternströmin ulkonäköä. En ollut kuvitellut häntä semmoiseksi. Ääretön, luudantapainen, vaaleankeltainen peruukki, joka näöstä päättäen ei koskaan ollut kampaa nähnyt, tuuhea poskiparta, alaspäin vahvasti kapenevat kasvot, suuri, ruma ylähuuli, huolimaton vaatetus, kaikki tämä yhdessä antoi hänelle epämiellyttävän, kisällimäisen, vastenmielisen ulkonäön, jota hänen käytöstapansa ei lieventänyt. Olin odottanut jotakin toista, ja minun oli vaikea tukehduttaa kummastuksen huudahdusta. Samoin kuin Rosenius tavatessaan Lauri Stenbäckin Suomessa huudahti: Oletko sinä Stenbäck? samoin tahdoin minä tässä kysyä: Oletko sinä Ternström?" —
Kihlman ei ollut vielä Ystadissa saanut passiansa ja odottaen sitä hän viipyi kaksi viikkoa Ternströmin luona. "Tällä ajalla minä opin lähemmin tuntemaan Ternströmiä", hän jatkaa kuvaustaan, "ja luulen että minulla on syytä olla tyytyväinen tuttavuuteeni. Ternström ei ole niitä ihmisiä, joissa on mitään viehättävää ja puoleensa vetävää, kaikkein vähimmin alussa. Mutta jos malttaa, kunnes on murtanut kovan ja rosoisen kuoren, niin tapaa sen sisältä puhtaan ja makean ytimen, uskollisuutta, rehellisyyttä, nöyryyttä, vakavuutta, tunnustuksen puhtautta y.m. Ternström pakottaa siten osoittamaan itselleen kunnioitusta ja rakkautta ja tulee lopulta kalliimmaksi kuin se, joka viehättävällä olennollaan voittaa sydämiä. Semmoisissa rakastaa usein hyvää henkilön tähden, joka osaa peittää sen hohtavalla taikaloistolla, mikä saa viat ja puutteet himmentymään taikka kokonaan unohtumaan; Ternströmissä sitä vastoin kulmikkuudet: kiivaus, itsekkyys y.m. eivät ole kätkettyinä, mutta kuitenkin täytyy pitää hänestä, syystä että hyvät puolet ovat voitolla. — Ternström saarnaa puhdasoppisesti, selvästi, ankarasti; saarnassakin ilmenee hänen karkeutensa, nimittäin siinä muodossa, että hän epäilee sanan vaikutusta. Juuri tämän epäilyksen tähden täytyy myöskin vaikutuksen jäädä tulematta. Kumminkin kuulin myös puhdasta, sydämestä sydämeen käyvää evankeliumia. Ternström harjoittaa kovin ankaraa kirkkokuria, ankarampaa kuin vielä olen kuullut. Mutta seurakunta on taipumaton. Kotielämässään Ternström elää enimmäkseen itsekseen, seurustelematta vaimonsa ja lastensa kanssa. Aterioidessaan Ternström näkee perheensä; sillä välin tuskin koskaan. Sisällinen yhteiselämä rakkaudessa ja luottamuksessa on siis täällä vierasta. Ternström ei hyväile ketään eikä leiki kenenkään muun kuin koiransa kanssa." — Tähän luonnekuvaukseen lisättäköön vielä eräästä kirjeestä (28/10) seuraavat sanat: "Ternström on ruumiillistunut Nordisk Kyrkotidning. — — Kun häneen lähemmin tutustuu, huomaa että hän on kirkon oikeaoppinen poika, totuudentaistelija, uskollinen ystävä. Hänelle uskottu salaisuus pysyy salassa. Mutta Ternström on ihminen: toivoisin, että hänessä olisi enemmän tunnetta. Hän on nuoruudestaan oppinut elämään eristyneenä; häntä ovat usein pettäneet ihmiset, jotka ensin ovat osottaneet ystävyyttä, mutta sitten vihamieltä; viimein on hän kodissaan sulkeutunut itseensä, kirjojensa keskelle, niin että vaimo näyttää enemmän olevan ensimäinen palvelijatar taikka taloudenhoitajatar kuin uskottu, osaaottavainen, tukeva auttaja; kaikki tämä on painanut häneen jonkinlaisen ankaruuden ja synkkyyden leiman. Hänellä onkin senvuoksi vähän ystäviä Ruotsissa. Luullakseni hän sittenkin on semmoinen, joka kestää muita kauemmin: koeteltua monta ollaan iloisia, että saadaan palata hänen luokseen, varsinkin hädän hetkellä."
* * * * *
Niiden kysymysten joukossa, joita Kihlman Tranåsin hiljaisina päivinä mietiskeli, oli "M[almbergi]n katastroofi" muita raskaampi. Mietiskelynsä tulokset hän julkilausuu kirjeessä Essenille ja Ingmanille (15/10). Hän selittää tapahtumissa ilmaantuvan saatanan kavalan suunnitelman vahingoittaa kristinuskoa. Jotta ei tämä joutuisi pilkanalaiseksi, oli ankara vaitiolo tarpeen, ja samalla oli vitkastelematta ryhdyttävä tarmokkaisiin toimiin M[almbergi]n pelastamiseksi. "Niin kauan kuin meillä on aikaa, tulee meidän — mitä? 1:ksi yksityisesti ja yhteisesti rukoilla Jumalaa hänen edestään. Paitsi niitä suuria lupauksia, jotka esirukouksella on Jumalan sanassa, on siitä myöskin se hyöty, että se poistaa lihallisen innon sydämestämme, että se antaa meille voimaa kärsiä mitä väärimpiä syytöksiä, sekä tekee meidät samalla kykeneviksi: 2:ksi vakavuudella ja totuudella, mutta samalla kertaa rakkaudella, nöyryydellä ja toivolla ojentamaan luopunutta. Järkkymättömänä päämääränä on oleva M[almbergi]n pelastus. Emme saa myöntää valtaa ajatukselle, että se olisi liian myöhäistä taikka mahdotonta. Ei saa syntyä eroa taikka puoluetta. Taistelu voi tosin tulla kuumaksi. Ehkä ei onnistuta ensi kerralla, mutta me tulemme voittamaan, meidän täytyy voittaa. Hän ei voi vastustaa totuuden, rakkauden ja väsymättömyyden yhdistettyä voimaa. Hän on käsittävä lankeemuksensa, osoittava parannuksensa, ja silloin olemme pelastaneet ei yhden, vaan monta sielua kuolemasta. Matkustakaa sinne Te kaikki, jotka olette samaa mieltä, ja taistelkaa hyvä taistelu. Jos olette sen tehneet, mutta ilman menestystä, niin uudistakaa matka. Minä olen kirjoittanut M[almbergi]lle; lähetän Teille jäljennöksen. Jollei joitakin erikoisia seikkoja tapahdu, joita en täällä voi aavistaa, niin viekää perille myötäseuraava kirje." [Vrt. M. Rosendal m.p. III s. 404, jossa tekijä ei ota uskoakseen Essenin eräässä kirjeessä antamaa tietoa, että Malmbergiä monesti koetettiin "veljellisesti varoittaa.">[ — Jälkikirjoituksessa Kihlman lausuu: "Toivoakseni ette ihmettele, että minä hädässäni tälle luotettavalle miehelle (Ternströmille) olen ilmaissut huoleni. Hän on hyväksynyt toimenpiteeni M[almbergi]n suhteen."
* * * * *
Toinen asia, jota Kihlman yhä mietiskeli, oli tietysti hänen matkansa. Viimemainitusta kirjeestä näkyy, että kaikki hänen ystävänsä kotimaassa kehottivat häntä olemaan matkustamatta Amerikaan taikka Madeiraan. Kummassakin paikassa hän muka nääntyisi ikävään. Tätä syytä. Kihlman ei kuitenkaan pitänyt pätevänä. Vaikka yksinäisyys painoikin hänen mieltään, ei hän kuitenkaan epäillyt kestävänsä yhtä vuotta ulkomailla eikä hän ajatellutkaan palata niin kauan kuin oli virkavapaa. Kumminkin hän oli kahden tai useamman vaiheilla, mihin mennä. Tranåsissa hän alkoi tuumia, eikö olisi parasta asettua talveksi — Tukholmaan. Siellä hänellä olisi lääkäri ja lääkkeitä, tilaisuus lukea ja arkistoissa harjoittaa tutkimuksia Suomen kirkkohistoriassa, jopa oli hänellä siellä hyviä tuttujakin. Mutta — ilmanala, eihän se ollut parempi kuin Suomessakaan! — Vastaanotettuaan lokakuun 14 p:nä kamreeri Vegeliukselta kirjeen, joka kyllä ei vielä sisältänyt passia, mutta kuitenkin ministerivaltiosihteerin antaman luvan, että hän ilman sitäkin saisi matkustaa, lähti Kihlman 18 p:nä Tranåsista Ystadiin tarkotuksella mennä sieltä Lyybekin kautta Hampuriin josta arveli tapaavansa Amerikaan lähtevän laivan. Ystadissa kohtasi matkustajaamme tieto, että laiva jolla hänen oli päästävä Lyybekkiin, oli Tukholmaan mennessä joutunut epäkuntoon eikä tulisi sieltä ennenkuin 20 tai 21 p:nä. Hän päätti siis odottaa ja jäikin Ystadiin kolmeksi päiväksi. "Mutta nämä kolme päivää", hän kertoi Favorinille, Essenille ja Ingmanille osottamassaan kirjeessä (Malmö 28/10), "olivat kauheita. Asuin kurjassa ravintolassa, kylmässä, kolkossa kamarissa, myrsky ulvoi akkunoilla ja ovella, sade esti ulkona kävelemästä, eikä kristittyä ihmistä kaupungissa jonka luona olisi voinut käydä. Ajatus lähteä merelle tähän aikaan ei lieventänyt oloni hankaluutta. Muistelin Hannaani entistä elämääni hyvinvointini aikana. Muistelin kuulijoitani. Oi, kuinka katkeralta, kuinka sanomattoman tuskalliselta tuntuikaan minusta tämä nykyisyys, tämä todellisuus verrattuna entisyyteen ja mahdollisuuteen. Minun tuli ikävä. Tämä sana merkitsee paljon enemmän kuin sillä tavallisesti tarkoitetaan ja juuri tässä syvemmässä merkityksessä minun oli ikävä. Koti-ikävä on jotakin taudintapaista: ei hallitse itseään eikä ajatuksiaan. Ne menevät vastustamattomasti ja taukoamatta kotiin, yhdentekevää syökö vai juoko, nukkuuko vai valvooko, tekeekö työtä vai onko joutilas. Se enenee, kunnes on saavuttanut huippukohtansa s.o. kunnes sortuu, menehtyy eikä enää voi sitä vastustaa. Minun täytyi etsiä apua Vapahtajalta, minä tunnustin hänelle kurjuuteni ja että olin hukkumaisillani, jollei hän auttaisi, ja katso: täten minä virkistyin ja vahvistuin." — Tämä kokemus, ettei hän ollutkaan niin voimakas kuin luullut oli, laivan viipyminen, tilaamiensa vekselien viipyminen ja myöhäinen vuodenaika saivat nyt Kihlmanin luopumaan Amerikanmatkasta. Mutta mihin oli hänen käännyttävä? Lähinnä hän ajatteli Tukholmaa, ja hän päättikin matkustaa sinne Göteborgin kautta (johon hän oli tilannut vekselinsä). Lokakuun 21 p:nä hän siis matkusti Malmöhön. Tie oli kauhean huono — "minä luulin, että sydän tärisisi ulos ruumiistani." Seuraavana päivänä hän jatkoi dilisanssilla Lundiin, missä viipyi 28 p:ään ja missä matkasuunnitelma vihdoin sai lopullisen muotonsa.
* * * * *
Kihlmanin ensimäinen käynti tässä Ruotsin toisessa yliopistokaupungissa tarkotti kuuluisaa lähetyssaarnaajaa Pietari Fjellstedtiä, "Pohjolan Mezzofantia", joka erittäin ystävällisesti vastaanotti hänet ja kutsui hänet pöytävieraakseen siksi ajaksi kun hän viipyisi Lundissa; tuleva lähetyssaarnaaja, ylioppilas Gust. Eman. Lundgren puolestaan tarjosi hänelle huoneensa asuttavaksi samana aikana. "Niin olin aavikolta joutunut pieneen kosteikkoon. Fjellstedt ei ollutkaan, niinkuin olin luullut, mikään 'Kristuksen kavaljeeri', maailman maun mukainen profeetta, suolaton suola, mies kykenemätön tutkimaan henkiä, kimaltelevan hengellisyyden hyväksyjä. Hän on päinvastoin hyvin vakava, tarmokas työntekijä, hän huokaa usein, on nuhteeton elämässään, ahkera rukoilija, sydämellinen ja tunteellinen ja elää erillään maailmasta. Hänellä on varsin rakastettava vaimo ja hyviä, hurskaita lapsia; perhe-elämä on kotihartauden pyhittämä. Joka päivä luettiin yhdessä Jumalan sanaa, jonka jälkeen Fjellstedt rukoili omin sanoin, usein lämpimästi ja sydämellisesti. Kerrankin kun oli yhden lapsen syntymäpäivä, me rukoilimme nuoren ystävän edestä hänen läsnäollessaan. — Enhän voi mennä takaukseen hänen kristinuskonsa totuudesta. En kysynyt 'passia' — Ruotsissa ei ole tapana siten ahdistaa toisiansa. Mutta yleensä ei ole lainkaan helppoa taata toisen tai toisen kristinuskoa. Eikä se liene tarpeenkaan. Varmuus on siinä kohden ehkä vaarallinenkin. Kuitenkin, kun ihminen, joka tahtoo tunnustaa puhdasta oppia, ilmaisee kristinuskonsa nöyryydessä, itsensäkieltämyksessä, maailmankieltämyksessä, kärsimyksessä y.m. kristillisissä hyveissä, niin on se minusta ainakin yhtä luotettava todistus kuin helposti opittu vastaus: 'että menee helvettiin'. Minulla ei ole yhtään syytä uskoa pahaa Fjellstedtistä, vaan päinvastoin monta aihetta uskoa hyvää. Senvuoksi uskon jälkimäistä."
Edelleen Kihlman tällä Schartaun entisellä toimintapaikalla oppi tuntemaan rovasti Cedergrenin, jota göteborgilaisen papin, toht. Joh. Henr. Holmqvistin ja Uddevallan rovastin (sittemmin piispan) Gust. Dan. Björckin ohella pidettiin schartaulaisten pylväänä. "Kävin kaksi kertaa hänen luonaan. Harmaahapsi vanhus on todellinen Schartaun oppilas, hänen omia hengellisiä lapsiaan, mutta iloinen ja hupaisa niin kauan kun on loukkaamatta hänen mielipiteitään. Kuulin hänen pitävän hyvän saarnan, jossa oli lakia ja evankeliumia, rangaistusta ja lohdutusta. Esitys oli kuivahkoa, tyyli, joskin huomattavasti schartaulainen, kylläkin elävä käänteiden ja vastakohtien kautta. Cedergren on sitä mieltä, että hän täyttää kutsumuksensa väsymättömästi julistamalla sanaa kirkossa. Jumala huolehtikoon hedelmistä. Saarnattuansa Cedergren on iloinen ja tyytyväinen, vaikka ei mitään hedelmää näy eikä kuulu. Mitä suurimman painon hän panee rippikouluun, joka kestää kauan. Oppilaat käyttävät varsinkin erästä Schartaun kirjoittamaa kristinuskon oppikirjaa, jota on ilmestynyt 13 painosta. Heränneet sielut käyvät ahkerasti Cedergrenin luona puhumassa sielunasioistaan. Mitä sielunhoitoon tulee, on merkittävää, että Cedergrenistä ei ole erittäin tärkeää ihmisen autuuteen nähden ajassa ja iankaikkisuudessa, että hän on vakuutettu uskostaan. Suoranainen usko on hänessä tärkeämpi kuin tietoisuudessa heijastava. Sen vuoksi hän onkin 'ylen varovainen ja säästäväinen todistusten antamisessa'. Hän ei ole liittynyt mihinkään raittiusyhdistykseen eikä myöskään harrasta lähetysasiaa; hän ei edes seurustele Fjellstedtin kanssa. — Yleensä en voinut olla pitämättä Cedergrenistä ja hänen ystävistään. He ovat vakavia ja tarkkoja sekä opissa että elämässä. Saattaisi tosin muistuttaa, että kaikki menee niin käskyn mukaan, että järjestelmällisyys aikaa voittaen voinee käydä kuolettavaksi ja että eri luonteenlaadut eivät pääse vapaasti kehittymään; mutta mitä vastaan ei voi tehdä muistutuksia, jos tahtoo?"
Ainoastaan kadulla Kihlman tapasi dosentti Carl Wihl. Skarstedtin. Apulaispappina maalla oli tämä jatkanut opintojaan ja sitten palannut yliopistoon. "Hän väitteli sangen menestyksellisesti dogmatiikan professorinvirkaa varten, mutta ei saa virkaa [hän tuli vasta 14 vuotta myöhemmin käytännöllisen teologian ja sitten eksegetiikan professoriksi]. Hän on nerokas, kiltti mies, suora kristitty, kasvatukseltaan schartaulainen ja ankara raittiudenharrastaja. Skarstedt on L. Stenbäckin ja myöskin Roseniuksen vanha ystävä, ja hän se oli, joka toimitti Roseniuksen Suomeen. Roseniuksen palattua sai Skarstedt häneltä laajan kirjeen, missä Rosenius humoristisesti (!) kuvaa Espoon häät (ks. ylemp.): Malmberg lasi kädessä; Paavo ukko oraakkelinamme; Lauri Stenbäck, joka paljon menettää kun häneen tutustuu; H—t [?], ei mikään uskonsankari, vaan nurkassa-istuja, joka huudahtaa: 'Se, joka menee raittiusyhdistykseen, on pirun oma'; koko joukkue itsevanhurskauden ja tekoihin perustuvan pyhyyden vallassa." Näin Kihlman kertoo Skarstedtin mukaan; nykyään tiedetään, että Roseniuksen kirje oli kaikkea muuta kuin humoristinen. Osaksi väärinkäsityksestä osaksi kai loukkaavan kohtelun aiheuttamasta vastenmielisyydestä oli hän siinä kuvannut Suomen herännäisyyden edustajineen kerrassaan kelvottomaksi, hyljättäväksi. [Vrt. Eliel Aspelin, Lauri Stenbäck, siv. 378 ss. ja Rosendal, m.p. II, siv. 409 ss.]
Vielä Kihlman mainitsee tutustuneensa pastoraaliteologian prof. (sittemmin piispa) Ebbe Gust. Bringiin, joka oli hyvin rakastettava mies luonnollisessa suhteessa (ja joskus kristillisessäkin), apulaiseen, rovasti (sittemmin piispa) Wilh. Flensburgiin, mestarillinen luennoitsija, dosentti And. Blomstrandiin (Kurtzin kirkkohistorian ruotsintaja), tuomiorovasti (sittemmin arkkipiispa) Henr. Reuterdahliin, jonka humaniteetti on ihmeteltävä ja joka ihmisenä on todistus siitä kuinka kauas voi päästä itsensähillitsemisessä pelkkien luonnollisten voimien avulla, sekä vihdoin useampiin nuorempiin yliopistolaisiin, jotka silloin tällöin viikon kuluessa kokoontuivat lauluharjoituksia varten ja sunnuntaisin yhdessä lukeakseen Jumalan sanaa ("luullakseni on heidän puuhansa sentään enemmän teologista kuin kristillistä.")
Eräässä myöhemmässä kirjeessä (13/11) Kihlman Lundissa-olostaan yleisesti lausuu: "Lundissa viihdyin sangen hyvin. Tässä kristinuskon perinpohjin hapattamassa kaupungissa unohdin entiset suruni. Olihan täällä eri kristillisiä suuntia; mutta vaikkeivät ole keskenään veljellisessä kosketuksessa, eivät ne myöskään seiso vihollisina toisiansa vastassa. Minä asuin Fjellstedtin luona ja kävin useita kertoja Cedergrenillä, ilman että kumpikaan minua moitti. Antinomistinen rikkaruoho suurine rauhansilmikkoineen ja loistavine ilokukkineen ei ole voinut menestyä schartaulaisessa maaperässä. Ja niin ollen saattaa käsittää, miten Lund kristillisessä suhteessa saattaa olla jaettu olematta hajotettu. Ajattelen näet, että itserakas, suvaitsematon antinomia on hajaannuksen synnyttäjä. Cedergren ei tuntenut Hedbergiä niineltäkään. Ymmärrätte siis, miksi viihdyin hyvin Lundissa. Olikin oikein mieltäkiinnittävää oppia tuntemaan schartaulaisia kristityltä, joissa tosin on jotain omituista (jopa he puvussaankin eroavat muista: naisilla — huomaa! alemman luokan — on punaruutuinen kaulahuivi erityisellä tavalla kiinnitetty päähän), mutta samalla myöskin jotain vakavaa, kunnioitettavaa ja rakastettavaa. On kumminkin varottava, ettei loukkaa mitään heidän mielipidettään, sillä silloin on ystävyys helposti mennyt. He tulevat synkiksi, sulkeutuneiksi, vaiteliaiksi ja puhuvat vain maallisista asioista."
Niinkuin ennen on sanottu, teki Kihlman Lundissa vihdoin lopullisen matkasuunnitelman: hän päätti näet talveksi asettua Etelä-Saksaan, Württembergiin. Sitä hän oli jo ennenkin ajatellut, mutta vasta kun Fjellstedt ehdottomasti puolsi tätä tuumaa, hän ratkaisi asian. "Jollen olisi tullut tänne (Lundiin), en varmaankaan olisi matkustanut Saksaan, sillä minä olin niin väsynyt matkustamiseen ja vieraana olemiseen, että olisin todella kiirehtinyt Tukholmaan." Württembergissä hän olisi lauhkeammassa ilmanalassa, siellä hän myöskin saisi tehdä mielensä mukaisia tuttavuuksia. "Minä ikävöin niin sydämellisesti lämpimämpää ilmaa ja hiljaisuutta. Miten käyneekään, ainakin siellä on oleva parempi olla kuin Lestijärvellä!"
"Sitten kun Fjellstedt oli rukoillut minun kanssani ja edestäni, lähdin monen onnentoivomuksen seuraamana ja suosituskirjeillä varustettuna Malmöhön. Täällä etsin erään herrnhutilaisen, kauppias Eman. Bagerin, joka vanha mies mitä sydämellisimmällä hyväntahtoisuudella avusti minua kaikessa. Hän ja hänen herttainen poikansa (pappi) elävät minulla hyvässä muistissa."