Alfred Kihlman: Elämän kuvaus. 1 (of 2)

by Eliel Aspelin-Haapkylä

VII.

ULKOMAANMATKA 1851-52 (jatko).

Tübingenissä; paluumatka.

Maanantaina tammikuun 26 p:nä 1852 Kihlman saapui Tübingeniin. Sinnetulo oli oleva käänteentekevä hänen kehityksessään. Tübingenissä, jota kaupunkia hän ei vielä ollut maininnutkaan, kun hän joulun edellä suunnitteli vastaisia matkojaan, hän näet professori J. T. Beckissä tapasi sen uskon miehen ja opettajan, jota hän jonkunlaisella aavistavalla kaiholla oli etsinyt. Monesta kertomukseen liittämästämme Kihlmanin lauselmasta on ilmennyt, miten innokkaasti ja johdonmukaisesti hän harrasti uskonnollisten tietojensa syventämistä raamatun s.o. Jumalan sanan perustuksella ja miten hän pelkäsi joutuvansa harhaan eri puolueitten ja yksityisten ihmisten mielipiteitten kautta. Kun hän nyt kohtasi miehen, joka ei ainoastaan yleensä seisonut samalla kannalla, vaan jo oli raamatun pohjalla rakentanut uskonnollisen järjestelmän, niin onko ihme, että hän ihastui ja koko henkensä voimalla yritti omaksua mitä oppia, mitä johtoa tältä opettajalta oli saatavissa. Sitä varten Kihlman jäi Tübingeniin.

Koska pian saamme tietää, miten Kihlman mieskohtaisen tutustumisen perustuksella kuvasi opettajaansa, mainittakoon tässä vain lyhyesti, että Johann Tobias Beck tähän aikaan oli täyttämäisillään 48 vuotta, että hän lähteneenä vaatimattomasta porvarillisesta kodista (Balingenin pikkukaupungissa Württembergissä) m.m. äidin vaikutuksesta, joka ei koskaan saanut kylläänsä raamatun lukemisesta, jo poika iässä oli valinnut elämänuransa ja Urachin seminaarissa ja Tübingenin yliopistossa, osaksi — kivulloisuuden takia — mitä koettelevimmissa oloissa, valmistunut papiksi sekä että hän, toimittuaan yhdeksän vuotta pappina Waldthannin pienessä maalaisseurakunnassa, 1836 oli kutsuttu yliopiston opettajaksi Baseliin ja sieltä 1843 muuttanut Tübingeniin, missä samalla kertaa oli vakinainen teologian professori yliopistossa ja saarnaaja. Kuinka korkealle hänet asetettiin asiantuntijain keskuudessa, huomaa Bonnin professorin, K. I. Nitzschin arvostelusta, että nykyajan teologeista ei yksikään raamatun tuntemisessa vetänyt vertoja Beckille ja sveitsiläisen teologin K. R. Hagenbachin lauseesta: Luteruksen jälkeen ei kukaan ole pystynyt semmoisella urkujensoittoa muistuttavalla voimalla tarttumaan Jumalan sanan soittimiin kuin Beck. [Eero Hyvärinen, Johan Tobias Beckin elämäkerta, Helsingissä 1906. Tästä kirjasesta voi suomenkielinen lukija oppia tuntemaan Beckin elämänvaiheet ja toiminnan laadun.] — Niistä ja muista samankaltaisista arvosteluista päättäen oli Beckillä jos kellään uudenaikaisella teologilla edellytykset suurisuuntaiseen kirkolliseen uudistajatoimeen, mutta siihen hän ei milloinkaan pyrkinyt. Päin vastoin eli hän hiljaista, yksinäistä opettaja-elämää saaden verraten vähän kannatusta ympäristöltään. Kumminkin kerääntyi hänen kateederinsa juurelle yhä enemmän hartaita kuulijoita ei ainoastaan Saksasta, vaan aikaa voittaen kaikista europpalaisista ja kaukaisemmistakin maista, missä protestantteja elää, ja kaikissa oppilaissaan Beck, huolimatta siitä, että hän ulkonaiselta olennoltaan oli enemmän karkealuontoinen kuin rakastettava tavallisessa merkityksessä, herätti syvintä kunnioitusta ja rakkautta. Näin todistaa Kihlman, ensimäinen suomalainen Beckin oppilaista, ja niin myös J. A. Cederberg [J. A. Cederberg: En blick på J. T. Becks riktning i Finland. Teol. Aikakausk. 1909. siv. 136 ss.], joka monen muun jälkeen viimeisenä meikäläisenä kuuli hänen opetustaan 1877-78. "En ole ennen enkä myöhemmin", lausuu jälkimäinen, "nähnyt semmoista profeetallista personallisuutta kuin J. T. Beck oli. Bengelistä on sanottu, että hänellä oli jotakin autuasta ijäisyysvaloa kasvoissaan; saman syvän, vakavan ijäisyysvaikutelman sai Beckistäkin."

* * * * *

Ensi iltapäivänä — jonka Kihlman luultavasti vietti yksin vieraassa kaupungissa — hän sanoo vähän kärsineensä "Ystadin tautia" s.o. koti-ikävää, josta hän Saksassa yleensä oli ollut vapaa. Hän oli ottanut asunnon hotellissa "Zum Printz Carl", missä sitten asui kesään asti, nähtävästi eläen aika mukavasti. Eineeksi hän joi pari kuppia islanninjäkälästä ja lakritsijuuresta keitettyä teetä, päivälliseksi hän söi kaksi, jopa joskus kolmekin lajia liharuokaa sekä lääkärin kehotuksesta juomalasin (ei päihdyttävää) viiniä, ja illalliseksi liemiruokaa taikka pihvipaistia sekä pullon olutta, joka hänestä oli verrattomasti parempaa kuin Suomessa saatava. Tästä ravintojärjestyksestä sekä tietenkin lauhkeasta ilmanalasta hän toivoi, eikä turhaan, terveytensä parantuvan. Vanhemmilleen hän tosin kirjoitti, ettei hänen terveytensä ollut mainittavasti parempi, jollei huonompikaan: jos hän veisasi pari virttä, tunsi hän jo olevansa väsynyt; tuskia hänellä ei sentään ollut eikä käveleminen erittäin hengästyttänyt häntä. Täysin terve hän ei siis ollut, mutta siitä huolimatta Kihlman kokonaan antautui henkisiin harrastuksiin.

Seuraavat päiväkirjaotteet osottavat, miten Kihlman perehtyi uuteen ympäristöönsä ja elämäänsä:

Tammikuun 27 p. "Kuulin Beckin luennoivan dogmatiikkaa ja Efesiläiskirjeestä. Hän ei hävennyt paikoittain esitykseensä liittää sydämeen tunkeutuvia kehotuksia. Semmoista en ole koskaan kuullut kateederista. Milloin alentuvat oppineet meillä niin alhaalle? Kävelin Ege ja Klett ystävien kanssa, joihin olin tutustunut Lämmertillä. Puhuttiin repetenttitoimesta."

28 p. "Kuulin jälleen Beckiä Kristuksen synnittömyydestä. Sain selityksen yhteen arvoitukseen, joka on ollut minulle hämärä ja johon turhaan olen hakenut valoa. — I.p:llä kävelin Beckin, Egen ja Klettin kanssa [jälkimäiset olivat kai esittäneet hänet professorille]. Keskusteltiin nykyajasta ja tulevaisuudesta: kaikki liha on häviävä, kaikki kansat ovat kuritettavat."

29 p. "Illalla kokous erään ylioppilaan luona. Ege puhui lämpimästi ja nöyrästi Mark. Ev:n 14: 1-25:stä. Seurassa oli noin 20 ylioppilasta. Oi! oli aika, jolloin istutus, nuori ja kukoistava, nousi Helsingissäkin. Silloin kokoonnuttiin samoin ja oltiin iloisia ja onnellisia Jumalassa, vapahtajassa. Mutta sitten tapahtui, että varustauduttiin maailmaa vastaan, osaamatta olla varuillaan itseänsä ja ystäviänsä kohtaan. Jälkimäiseltä puolelta näet vihollinen hyökkäsi. Ihmissana ja -kunnioitus johti pois Jumalan sanasta, ja samalla hävisi hengellinen voima. Puolue-etujen, yksityisten inhimillisten aatteiden ja toivomusten vuoksi uhrattiin Jumalan pyhä asia."

31 p. "Kuuntelin a.p:llä prof. Landererin luennon dogmien historiassa. Illalla Ege, Klett ja prof. Schmid alakerran ravintolasalissa. Kysymys Palestinan matkasta — evättiin."

Helmikuun 1 p. "Kuulin ensikerran prof. Beckin saarnaavan. Teksti Joh. 4: 15-26. Ihmiset ajattelevat usein, että kaikki jumalanpelko on hyvä. Mutta niin ei ole laita. Niiden, jotka rukoilevat Isää, tulee rukoilla hengessä ja totuudessa. Saarna oli hyvä, mutta olin parempaa odottanut. I.p:llä luin Bengelin puheita ja veisasin muutamia virsiä. Aina tulee minusta Jumala niin suureksi ja ihanaksi, maailma niin pieneksi ja turhaksi, ijäisyys niin tärkeäksi ja taivas niin toivottavaksi, kun luen Bengelin ilmestyksestä. — Illalla olivat Ege, Klett ja Schmid minun luonani. Ege kuvasi kohtauksia 1848 v:n vallankumouksen ajoilta. Oli opettavaa ja mielenkiintoista. Kansa oli uhmailevaa ja ylimielistä vallankumouskiihkossaan, mutta kun huhu vihollisesta levisi, oli rohkeus poissa, kuoleman pelko valtasi uhmailijat. — — Kansa ei ole sen jälkeen parantunut, tarvitaan vain kipinä, niin on kaikki taas ilmitulessa."

3 p. "Aloin lukea Stierin: Efesiläiskirje sekä Beckin [Die christliche] Lehrwissenschaft [nach den biblischen Urkunden]."

4 p. "Kävin Eforus Hofmannin luona, hyvin kohtelias. Puhuttiin virolaisista oloista: talonpojat itse tahtoivat muuttaa uskontoa, syystä että heidän evankelisina täytyi maksaa niin suuria veroja. Papit laiminlöivät heitä ennen (juttu papista, joka löi vetoa aatelismiehen kanssa, kumpi heistä söisi enemmän, jälkimäinen kuoli, ja pappi löi lukkarin kanssa korttia ruumisarkun päällä). Myöskin suomalaisista oloista: luterilaisessa kirkossa aina eri mieliä vanhurskauttamisopista. I.p:llä kävin prof. Schmidin luona."

5 p. "Kävin prof. Beckin luona." [Silloin tapahtui se keskustelu Suomen oloista, jonka Kihlman, niinkuin alempana näkyy, selosti kirjeessä Essenille.] "I.p:llä Klett luonani. Sain häneltä vahvistusta mielipiteilleni eri henkilöistä. — — — Eihän saa noudattaa mieskohtaisia vaikutelmiaan, sillä helposti tapahtuu, että tekee itsensä malliksi ja tahtoo muovailla kaikki oman mielensä mukaan, jopa voi tulla siihen, että ankarasti arvostelee toisia ihmisiä vain sen vuoksi, että heillä on toisenlainen mielenlaatu; mutta ei pidä myöskään halveksia salaista varoitusta taikka houkutusta, jonka tuntee sisässään. Olen usein huomannut sen olevan perustetun."—

6 p. "Beck luennoi taas voimallisesti ja suolaisesti vuorisaarnasta."

8 p. "Kuulin Palmerin [Christian von Palmer (1811-1875) v.sta 1852 teologian prof. Tübingenin yliopistossa. Erittäin etevä ja mainehikas opettaja käytännöllisessä teologiassa; hänen oppikirjojaan tässä aineessa on paljon käytetty meilläkin.] saarnaavan, melko hyvin. I.p:llä saarnasi Klett. — Illalla konsertissa, jossa esitettiin [Spohrin] oratorio Die letzten Dinge. Ihania kohtia, esim. kvartetti Selig sind die etc." — — —

Näin Kihlman eli Tübingenissä, ja samassa kirjeessä (noin 15/2), josta olemme ottaneet kuvauksen Lämmertillä käynnistä, hän kooten vaikutelmansa kirjoittaa Essenille: "En ajatellut oikein edullisesti Beckistä, syystä että olin kuullut hänen olevan antipietisti ja vieläpä antiluterilainen, mutta otin huomioon, että hänestä sanottiin, että hän seisoi raamatun pohjalla. Nyt olen kolme viikkoa kuullut hänen luennoivan, ja käynneillä mieskohtaisesti tutustunut häneen. Minun täytyy sanoa: on totta, että hän on pietismin ja luterilaisuuden vastustaja. Ja kuitenkin hän on mitä radikaalisin pietisti ja oikea luterilainen, mutta, huomaa, alkuperäisessä merkityksessä. Pietisti, sikäli kuin hänestä kristinusko ilman elämää ei ole kristinuskoa ollenkaan, ja luterilainen, sikäli kuin Jumalan sana hänelle on ainoa ja pätevä auktoriteetti. Professori Beck on kerrassaan tavaton mies, itsenäinen, eheä teologi ja kristitty. Hän ei ole mies, jolla on yksityisiä mielipiteitä ja aatteita, vaan kaikki, mitä hän ajattelee ja puhuu, on mitä tarkimmassa keskinäisessä yhteydessä. Siinä ei näyttäydy kokoelma yksityisiä totuuksia, vaan orgaaninen kokonaisuus, missä jokainen yksityinen totuus luonnollisesti johtuu kokonaisuudesta. Mutta sekä kokonaisuus että yksityiskohdat on otettu Jumalan sanasta. Ja — mikä on hänessä tunnusmerkillistä — kaikki totuudet tulevat hänen suussaan käytännöllisiksi. Sen vuoksi ovat hänen luentonsakin niin ihania, ettei koskaan lähde niiltä ilman että on saanut jonkun sydämeen menevän varoituksen. Niin, varoituksia hän antaa, eikä hän säästä rangaistuksiakaan, mutta evankeliumia ei saa paljon kuulla. Kuvaavaa on mitä hän kerran lausui: Kristuksen suusta ei kuultu monta 'ah', mutta sitä vastoin hän huusi 'voi'. Pohjoismaissa pidettäisiin Beckiä mitä täydellisimpänä lainsaarnaajana. Hän ei ainoastaan taistele voimakkaasti hentomielistä (sentimental) hengellisyyttä vastaan, joka ei osaa puhua muusta kuin 'rakkaasta vapahtajasta' (der liebe Heiland), vaan hän sanoo suoraan, että pyhyys se on, joka ratkaisee, tuleeko ihminen autuaaksi vai eikö. Hän on siis mystikko, mutta sanan paremmassa merkityksessä. Hän on Saksan suola. Hänen ja koko pietistisen suunnan välit ovat kireät, sen vuoksi että se hänen mielestään monenlaisilla ulkonaisilla puuhillaan turmelee vanhan pietismin; lukuisilla kirjasillaan ja sanomillaan se vetää kansan Jumalan sanasta, suunnitelmillaan Jumalan valtakunnan edistämiseksi se kääntää mielet ulospäin. Sen vuoksi hän ei voi kärsiä sellaista kristinuskoa. Ja mikäli ymmärrän asiaa olen sitä mieltä, että hän on oikeassa. Esiintymistavaltaan hän on karkea: ei mitään kohteliaisuuksia, mutta se mitä hän sanoo, lähtee rehellisestä mielestä. Saattaa olla vakuutettu siitä, ettei hän lausu muuta kuin mitä ajattelee. Hän on totuuden mies, eikä totuus aina ole erittäin kohtelias. Koko hänen olennossaan on jotain, joka vahvasti muistuttaa Ternströmiä. Olen sydämestäni iloinen, että olen oppinut tuntemaan tämän miehen ja kiitän Jumalaa, että hän on vienyt minut Kruununkylästä tänne. Todellakaan en lähtiessäni kotoa tiennyt tapaavani semmoista helmeä, mutta Jumala, joka tiesi mitä tarvitsin ja missä tarpeeni voisi tulla tyydytetyksi, on varmaan johtanut askeleeni tänne. Ainoa mikä minua huolestuttaa on kysymys, eikö Beck sentään liene yksipuolinen. Mutta en ainakaan vielä voi varmasti sanoa, onko niin laita: täytyy tuntea koko hänen järjestelmänsä, ennenkuin voi arvostella sitä."

"Vaikka olen iloinen täälläolostani, älä kuitenkaan luule, että minulla on ollut makean leivän päiviä. Sillä Beckin mielipiteet eivät ole mitään ulkokohtaista, jolla voi hetkisen huvitella sitten etsiäkseen jotain uutta. Ei, ne ovat enemmän kuin mielenkiintoisia, ja minuun ne ovat tehneet syvän vaikutuksen. Olen tuntenut itseni pakotetuksi tarkoin tutkimaan elämääni, Stuttgartissaoloni siihen luettuna." — Nämä sanat ovat johdantona kuvaukseen pitkästä itsensätutkimuksesta, johon Kihlman on antautunut saadakseen selville, mitä raamattu tarkoittaa "väärillä profeetoilla". Hän myöntää olleensa yksipuolinen ja puutteellinen saarnaaja, mutta hän ei ole osannut aavistaakaan, että kenties hänkin on voinut olla väärä profeetta. Ei ole aivan mahdotonta, että kumminkin sekä hän että hänen ystävänsä ovat voineet olla väärien profeettojen ryhmää, sillä raamatussa ei suinkaan sanota, että ne välttämättömästi ovat tahallisia pettureita. Tutkimalla eri raamatunkohtia tulee hän sitten siihen päätelmään, että hän puolueeseen kuuluvana mahdollisesti ei ole aina kyennyt erottamaan Jumalan ja ihmisten asiaa toisistaan, ja on siten tullut johtaneeksi muitakin harhaan. Kumminkin "tiedän, että ainakin viime aikoina olen koettanut saarnata mahdollisimman uskollisesti tekstin mukaan, että sydämestä olen tahtonut viedä ihmiset minun luotani Kristuksen luokse, että olen vihannut ihmiskäskyjä ja -sääntöjä. Mutta sittenkin on varmaan välttämätöntä kaivaa niin syvälle kuin kykenee, pelkäämättä katkerimpiakaan löytöjä. Monet rangaistukset, joiden Jumala on antanut kohdata meitä, pappeja, ovat epäilemättä tarkoittaneet sitä, että me vakavasti kysyisimme: mitä Sinulla on meitä vastaan? Tätä kysymystä olen miettinyt vaimoni kuolemasta saakka. Luulen olevani asian perillä." —

Kihlman kertoo sitten Beckin kanssa puhuneensa kotimaisistakin oloista. "Minä sanoin, että toivorikas herätys oli rappeutunut, hajaantunut puolueisiin, jotka kiivaasti taistelivat keskenään, sekä että minä ja muutamat muut opettajat olimme väsyneet puoluetaisteluihin ja puoluehenkeen. Emme voi kauemmin hyvällä omallatunnolla alistua siihen mitä toinen tai toinen puolue säätää, mutta emme sentään tahdo perustaa uutta puoluetta. Siitä syystä on meistä asemamme varsin vaikea: emme tahtoisi erehtyä toiseen eikä toiseen suuntaan, vaan vaeltaa keskitietä. Haluatko tietää, mitä hän vastasi? Pääsisällys oli tämä: 'Kiittäkää Jumalaa, että osaatte erottaa toisistaan Jumalan asian ja puolueasiat! Sitä eivät kaikki ymmärrä, eivät edes parhaimmat kirkonmiehemme. Meidän ja totuuden pahimpia vastustajia eivät ole uskottomat, jotka kieltävät totuuden, vaan ne, jotka sekottavat valhetta totuuteen. Ja sitä tekevät tavallisesti kaikki puolueet. Tämä ei ole mitään uutta: niin on ollut ennenkin, ja raamattu todistaa, että asiat eivät parannu lopulla, vaan pikemmin pahentuvat. Älkää siis tahtoko auttaa asiaa, siten te vain aikaansaatte uuden puolueen. Kaikkein vähimmin hyödyttää esiintyä julkisesti esim. julkaisemalla joku taistelukirja. Siitä ei seuraa muuta kuin että joukko ihmisiä hyväksyy teidän mielipiteenne, he riemuitsevat siitä, että toisten heikot puolet on paljastettu, he ryhmittyvät ympärillenne, ja silloin teilläkin on joukkue, ja uusi puolue on valmis. Julistakaa vain uskollisesti totuutta ja, jos toimintanne kohtaa vastarintaa, älkää silloin väistykö. Sillä on Jumalan tahto täytetty eikä teidän tarvitse mennä edemmäs. Kumminkaan ei niiden, jotka ovat yhtä mieltä, pidä puoluepelosta pidättäytyä kokoontumasta, yhdessä viljelläkseen Jumalan sanaa.' Kun minä huomautin, että uskollinen opettaja ehkä saa työskennellä turhaan, samalla aikaa kun puoluemiehet voittavat paljon liittolaisia, vastasi hän: 'Älköön se saattako teitä eksyksiin: yksinäinen ei sentään ole jäävä lapsettomaksi. Herra on tulemisessaan tunteva nämä harvat ja keräävä ne taivaalliseen valtakuntaansa. Tyytykää siihen.' Semmoista ja muuta hän puhui. Se on sanasta sanaan sopusoinnussa sen kanssa mitä Sinä kirjoitat. Eihän minun mielestäni kysymykseen kaikkine erityiskohtineen vielä tällä ole vastattu; mutta arvatenkin voidaan yksityisseikat helpommin selvittää, kun kerran ollaan varmat periaatteista. Ja nämä ovat mielestäni nyt ilmitulleet."

"Tarkasta nyt, rakas appi-isä, mitä olen kirjoittanut ja anna minun tietää, mitä siitä ajattelet. Jumala varjelkoon Sinua totuudessaan! Mikä armo onkaan osaksemme tullut, että Jumala on avannut silmämme! Miten onnelliseksi voimmekaan tulla, jos vain avaamme sydämemme niin, että totuus saa sulautua olentoomme! Mutta myrskyistä ja rankkasateista emme pelastu." —

* * * * *

Kihlmanin lähin seuraava kirje (28/2) on osoitettu Ingmanille ja koskee miltei yksinomaisesti kotimaista herännäisyyttä. Ingman oli näet selostanut erään keskustelun Julius Berghin ja hänen välillään rouva Malmbergin hautajaisissa, ja se antaa Kihlmanille aihetta pitkään kriitilliseen tarkasteluun. Yleensä hän on tyytymätön Berghin avonaisuuden puutteeseen, vaikka hän nyt, niinkuin ennenkin, julkilausuu suuren kunnioituksensa häntä kohtaan. Merkillisintä koko keskustelussa näyttää olleen, että Bergh — vastoin sitä mitä ennen oli väitetty (niin sekä L. Stenbäck että A. Ingman lentokirjasissaan 1840-luvun alkupuolella), että näet herännäisyys ei opettanut mitään uutta — oli lausunut, että Paavon oppi oli Luteruksen yksipuolisen uskon saarnaamisen ja pietistien pyhyyden opin välitys. "Olenhan minä aavistanut", sanoo Kihlman tämän johdosta, "ja viime aikoina älynnytkin, että se [Paavon oppi — 'Gubbianismen'] tahtoo olla vastalause molempia noita suuntia kohtaan (niinkuin muistaakseni Granfeltkin kuvaa sen); mutta hyvä on tietää asia sen omasta suusta. Paavon oppi tahtoo siis ei ainoastaan, niinkuin pietismi, parantaa rappeutunutta kristinuskoa (niin olen kuitenkin kauan luullut ja kenties moni muu minun kanssani); se tahtoo jotain enemmän: se tahtoo olla korjattu (förbättrad) laitos pietismiä." — Toinen tärkeä kohta oli Berghin huomautus, "että oli sokeutta väittää, että ukko ei esittänyt oppia armontilasta". Kihlman ei epäillyt Berghin puhuvan vakaumuksestaan; tämä nimittäin "tunsi ukon ja hänen oppinsa paremmin kuin me". Näin johtuu hän m.m. seuraaviin muistutuksiin: "Jollemme oikein tunne ukkoa eikä hänen oppiansa — mikä kyllä on mahdollista — niin seuraa siitä myöskin, ettemme ole voineet olla hänen täydellisiä oppilaitaan. Ei hän myöskään ole koskaan hyväksynyt meitä. Päinvastoin on hän usein ollut hyvin tyytymätön Pohjanmaahan: milloin on sanottu 'Rantapapeista', että he saarnasivat 'Hedperkin uskoa', milloin taas (ja niin useimmin), että he ovat 'lainsaarnaajia'. Savon ja Pohjanmaan kireät välit on tunnettu. Minusta on senvuoksi suuri erehdys, jos tahdotaan pitää savolaista ja pohjalaista kristinuskoa samana." — — — Omasta puolestaan lausuu Kihlman, että hänessä ei ole mitään "katkeruutta ei ukkoa eikä Juliusta kohtaan". Päin vastoin toivoo hän sydämestään pysyvänsä ystävyyssuhteessa heihin. "Ukkoa kohtaan on minulla vielä jonkunlainen kunnioituksen tunne, kun muistelen hänen terävänäköisyyttään tekopyhyyteen nähden. Hänen juoppoudestaan en ole täysin vakuutettu: olen kyllä nähnyt hänen ottavan ryyppyjä (snapsa), mutta en koskaan ole nähnyt häntä päihtyneenä."

Ainoastaan jälkikirjoituksessa Kihlman lausuu muutaman sanan nykyisistä oloistaan: "Luottamukseni prof. Beckiin ei ole vähentynyt. — Minä luen hänen Chr. Lehrwissenschaftinsa 1:stä osaa: Die Logik der chr. Lehre. Hänen tyylinsä on kovin raskas, lauseet joskus äärettömän pitkiä (kaksikin lehteä!). Alituiset raamatun otteet lisäävät lukemisen vaivaa. Mutta vakava tutkiminen ei ole haitaksi. Toivon oppivani tältä mieheltä enemmän kuin jos hätäisesti oppisin tuntemaan kaikki Saksan pietistit ja vanhaluterilaiset y.m. Ah, kunpa olisit täällä! Sinä tuntisit itsesi varmaan vedetyksi tämän vastenmielisen (frånstötande) miehen puoleen." —

* * * * *

Ei ole aivan harvinaista, että nuori mies, joka on suorittanut jonkun akateemisen tutkinnon ja sen jälkeen saanut viran ja aseman yhteiskunnassa, vielä palaa yliopistoon jatkaakseen opintojaan. Kun niin tapahtuu, on kuitenkin tavallista, että päämääränä on toinen tai toinen uusi tutkinto, joka joko on korkeamman viran ja edullisemman aseman ehto taikka avaa suorittajalleen kokonaan uuden uran. Sitä vastoin on poikkeus, että joku uudelleen ryhtyy yliopistollisia lukuja harjoittamaan yksistään syventääkseen tietojaan, tietoja, jotka ovat virallisesti korkeimmalla arvosanalla hyväksytyt, mutta jotka hän itse on huomannut pintapuolisiksi, riittämättömiksi. Semmoinen poikkeus tavallisuudesta oli Kihlmanin tapaus. Tübingenissä hän nyt eli oikeaa ylioppilaselämää. Hän kävi säännöllisesti luennoilla tehden niistä tarkkoja muistiinpanoja ja sillä välin hän kotona ahkerasti lueskeli alaansa kuuluvaa kirjallisuutta, joka, niinkuin hänen omista sanoistaan huomaa, ei ollut helpointa laatua. Illoin ja muulloinkin, milloin väsymys vaivasi, hän seurusteli repententtien Egen ja Klettin sekä tuttujen ylioppilaiden kanssa. Nämä kävivät hänen luonaan samoin kuin hän etsi heidän seuraansa — ja kun heidän harrastuksensa olivat samansuuntaisia, ei virkistävän keskustelun aiheita puuttunut. Paitsi nuorempien toveriensa kanssa Kihlman seurusteli opettajansakin, prof. Beckin kanssa. Tämä kutsui hänet toisinaan kotiinsa, mutta sen ohella he jotenkin säännöllisesti pari kertaa viikossa tekivät yhdessä yhden tai kahden tunnin kävelyjä. Varsinkin näillä kävelyillä oli Kihlmanilla tilaisuus ottaa puheeksi kysymyksiä, jotka häiritsivät hänen rauhaansa.

Miten täsmällinen mies Kihlman olikaan, ei hän matkansa loppupuolella enää jaksanut päiväkirjaansa merkitä päivän tapahtumia niin tarkoin kuin alussa. Eikä se lainkaan ole ihmeellistä, kun ajattelee hänen kirjeenvaihtoansa. Useat hänen kirjeensä ovat vieneet kukin ainakin pari päivää, ja ne ovat selvästi ajatellun sisällyksen, laajuuden ja käsialan huolellisuuden puolesta aivan harvinaisia. Liikaa olisi ollut kaksi kertaa kirjoittaa samat seikat. Kumminkin tapaamme päiväkirjassa muutamia esimerkkejä hänen keskusteluistaan Beckin kanssa, joihin hän kirjeissään tuskin on viitannutkaan.

Helmikuun 15 p. — "Olin kutsuttu prof. Beckille. Raittiuspuuha tuli puheeksi. Beck hylkäsi sen samoin kuin nykyajan muutkin erikoiset keinot, joilla tahdottiin auttaa mitä ei voida auttaa. Olisi valvottava, että olemassa olevia lakeja noudatetaan: jokaista päihtynyttä olisi rangaistava ja tuntuvasti. Varsinkin olisi kapakoitsijoita ja ravintoloitsijoita pidettävä ankaran tarkastuksen alaisina. Siten päihtyminen tulisi yleisessä tietoisuudessa synniksi. Se olisi kunnollista ja lähintä; jollei siten voida hävittää pahaa, niin on se kärsittävä rangaistuksena. Mutta ihmisystävämme ja uudenaikaiset maailmanparantajamme eivät voi mukautua semmoiseen parannuskeinoon; he näkevät puutteen, kurjuuden ja surkeuden, ja sitä nämä velttiöt eivät saata katsella: se on välttämättömästi muutettava. He lähtevät siis alusta alkain väärästä periaatteesta. Nyt eivät vanhat keinot enää kelpaa, sillä siten jää vielä jotain kärsittäväksi, eikä ankaruus heitä miellytä. Sen vuoksi on etsittävä jotain uutta ja keinotekoista. Niin ovat raittiusyhdistykset syntyneet. Ennen oli meillä luonnollinen paha; näiden keinojen kautta aikaansaadaan keinotekoinenkin paha, joka on entistä pahempi. Niin esim. olemme raittiuspuuhan kautta saaneet sen pahan, että pidetään ansiona olla juomatta. Se näet ei enään ole velvollisuus, vaan jotain vapaaehtoista, mielivaltaista. Siten semmoiset yhdistykset heikontavat siveellistä tietoisuutta." —

18 p. Kävely prof. Beckin kanssa. "Keskusteltiin köyhäläisyydestä (pauperismista), joka viime syksyn tulvien johdosta yhä leviää. Kolmasosa väestöä, joka ennen kykeni elättämään itseänsä, vajoo nyt köyhien luokkaan. Beck ei hyväksynyt hallitusta; sen tulisi hänen mielestään määrätä omaisuusvero. Kun hätä on niin suuri, oli se välttämätöntä. Kun kolmasosa väestöä ei voi elättää itseään, on omaisuus jaettava. Köyhillä on oikeus elää, eivätkä he ole velvolliset kuolemaan nälkään. Mutta sen sijaan että heidän oikeutettuja vaatimuksiaan tyydytettäisiin jätetään heidän elättämisensä yksityisen hyväntekeväisyyden asiaksi. Siitä seuraa kahdenlainen paha, toinen, että köyhän täytyy lahjana vastaanottaa mitä hänellä on oikeus saada, ja toinen, että varakas lukee ansiokseen sen, mikä on hänen velvollisuutensa. Järjestetään yhdistyksiä ja toimenpiteitä, jotka jälleen, niinkuin ainakin, vain enentävät pahaa. Yhdistykset auttavat vain niitä, jotka ovat avustuksen arvoisia; mutta mitä on arvottomien tekeminen? Kerjätäkö? Silloin saavat raippoja. Varastaako? Niin, silloin eivät ainakaan saa raippoja, vaan ruokaa, lämmintä, asunnon j.n.e. Sillä semmoinen on asian laita: köyhien tähden ei tahdota verottaa maata, vaan kyllä rikollisten tähden. Köyhä ei voi menetellä viisaammin kuin tehdä itsensä syypääksi rikokseen. Niin nurinkurisia ovat lait. Jollei hän sitä tee, ei hänellä ole muuta valittavana kuin kuolema. Teollisuutta ja kauppaa edistetään köyhien kustannuksella. Ei suolaakaan heille suoda samasta hinnasta kuin ulkomaalaisille." —

"Myöskin oli puhe kirkosta, joka Beckin käsityksen mukaan käsittää kaikkiin maihin hajaantuneet uskolliset. — Luterusta Beck kiitti varsinkin sen vuoksi, että hänessä taivaan ja maan, Jumalan ja ihmisen vastakohdat ovat niin terävät (skarpa). Hän valitti, että Luterus täällä Württembergissä on aivan tuntematon." — —

28 p. Kävelyllä puhuttiin ensimäisistä kristityistä. Kihlman kysyi, minkälaisiksi oli heitä kuvitteleminen? Olivatko he todella niin erinomaisia kuin tavallisesti luullaan? Eivätkö apostolien varoitukset ja kehotukset osoittaneet, että asiat eivät sentään olleet niin hyvällä kannalla? Beck vastasi, että varmaankin voidaan heidät asettaa liian korkealle, jos luullaan heidän yksityiskohdiltaankin olleen ihanteellisia. Kumminkin oli heissä periaate varma, he olivat periaatteellisesti muuttuneita. Totuuden elämä Jumalasta ja Jumalassa oli heissä olemassa, ja siinä kohden he siis olivat ihanteita. Apostolien kehotukset eivät ole niin käsitettävät kuin jos ne esitettäisiin nykyaikana. Nyt päätettäisiin, että joku jo ilmennyt paha on antanut aihetta niihin. Mutta toisin oli silloin. Apostolit tarttuivat pahan juureen, tietäen että pahan, juuri ei vielä ollut poiskitketty. Sentähden esitettiin kehotukset estämään pahan kasvua. — — — Varoitukset tekopyhyyttä, vääriä veljiä, vääriä profeettoja vastaan tarkoittivat siis vastedes tulevaa.

Sen jälkeen tuli kirkkohistoria puheeksi. Beckin mielestä oli siinä uusi tie raivattava, sillä meillä ei vielä ole raamatullisten periaatteiden mukaista kirkkohistoriaa. Mutta sen, joka on osaava kirjoittaa kirkkohistorian raamatun tapaan, täytyy voida raamatusta käsittää Jumalan valtakunnan peruslait. Kronologiset ynnä monet muutkin seikat voisi jättää toisten huoleksi; sitä vastoin oli esityksessä huomioon otettava yksityisiä ilmiöitä ja henkilöitä (samoin kuin raamattu ei kerro koko kansoista, vaan yksityisistä: Abrahamista, Isakista y.m. ja niin tehden usein käy erikoisseikkoihin käsiksi) katsoakseen, ovatko heissä Jumalan valtakunnan tunnusmerkit tavattavissa. — —

Kihlman kysyi edelleen, oliko Beckillä sama käsitys ennustuksista kuin Bengelillä ja Roosilla. "Beck sanoi heidän olleen yksipuolisia: he kuvittelevat paavin olevan antikristus, ikäänkuin ei meillä olisi antikristuksia evankelisessa kirkossamme. Ei ole sanottu, että antikristus tulee olemaan joku henkilö. Sanoohan Johannes, että monta antikristusta on tuleva, eikä synninihmistä tarvitse käsittää henkilöksi enemmän kuin vanhaaihmistäkään. Mutta sen kautta aikaansaatiin paljon vahinkoa: kansa odottaa nyt antikristusta Napoleonissa taikka paavissa eikä huomaa sitä valhekristusta, joka sen keskellä kehittäytyy antikristukseksi." — Kun Kihlman vielä huomautti, miten useimmilla teologeilla, vaikka he monessa kohden ovatkin uskollisia, on joku mieliaate, jonka tähden he osittain uhraavat totuutta, vastasi Beck: "Mistä johtuvat nämä mieliaatteet? Tahdotaan tietää enemmän kuin ymmärryksen määrän mukaan voidaan tietää. Silloin ruvetaan tutkimaan yhtä asiaa, ja kun siitä on saatu joku ajatus tai käsitys, rakastetaan sitä sen vuoksi, että se on oma. Minut on pelastanut se, etten koskaan ole tahtonut tietää enemmän kuin mitä voin tietää sen johdosta mitä jo tiesin. Sen, mikä ei luonnollisesti seurannut esillä olevasta, jätin vastaiseksi vieraana itselleni. Minä saattaisin kai myöskin tietää yhtä ja toista ilmestyskirjaan nähden, mutta sen selittäminen olisi viimeinen työ, mihin ryhtyisin. Hengstenberg samoinkuin muutkin katsovat tärkeimmäksi voida osoittaa, missä ja milloin ennustus täyttyy, mutta he unohtavat ensimäisen kysymyksen: mitä merkitsee se tai se, esim. peto? Ensimäinen tehtävä olisi karakterisoida se." — —

Paitsi näitä keskusteluja on päiväkirjaan merkitty ainoastaan kaksi muuta. Edellinen niistä, maaliskuun 5 p:ltä, osottaa, että Kihlmanin ja Beckin väli jo oli tullut läheiseksi. Heidän yhdessä kävellessään kertoi näet Beck nuorelle ystävälleen piirteitä elämästään ja m.m. miten hän vaimonsa ja lapsensa kuoleman kautta oli tullut johdetuksi siihen, että hän todella uskoi tulevaiseen elämään, ja miten samalla uusi maailma eikä vain uusia aatteita oli hänelle selvinnyt. Tähän Kihlman vastasi kertomalla oman elämänsä vaiheet, jonka ohella hän myöskin selosti Paavo-ukon opin. — Jälkimäinen ja viimeinen muistiinpantu keskustelu tapahtui s.k. 12 p:nä. Silloin tuli m.m. lastenkasvatus puheeksi, ja siihen nähden Beck lausui yleisenä ohjeena: "das Böse soll man bezwingen; das Gute nicht erzwingen" (paha on kukistettava; hyvä ei pakottamalla aikaansaatava). Ei ole vaikea valmistaa "hyvin kasvatettuja lapsia"; kun taimi ajoissa taivutetaan, tulee puu minkälaiseksi tahtoo. Mutta nämä hyvin kasvatetut ovat kuin valkaistut haudat. Heidän sisällään on synnin- ja maailmanolemus murtumatta, ja, mikä on pahin asia, keinotekoinen kristinusko estää heitä parantumasta. Nykyajan kasvatusmenettely kehittää semmoisia ihmisiä. Pahaa ei rangaista, vaan koetetaan sitä hävittää järkevillä varoituksilla, rakkaudella j.n.e.; sitä vastoin pyritään kaikin keinoin pakottamaan lapsiin kristinuskoa. Missä pakko olisi tarpeen, siinä saa vapaus vallita; missä vapaus olisi paikallaan, käytetään pakkoa. Siitä tulevat iljettävät kristinuskon epäsikiöt, varsinkin naisten kesken. Maailmallisiin huvituksiin nähden Beck ei myöntänyt lapsille vapautta. Jollei pidäkään pakottamalla aikaansaada hyvää, niin tulee kuitenkin torjua semmoinen, joka estää hyvää. Tässä voidaan kyllä esittää järkeviä syitä, vaikka ei siten kuin olisi lapsen vallassa hyväksyä taikka olla hyväksymättä nämä syyt. Lopuksi on kuitenkin lausuttava: minä olen sinua ymmärtäväisempi ja sinun täytyy mukautua. Yleensä ei semmoisesta ole tehtävä suurta melua: on toimitettava niin, että lapset älyävät, ettei heiltä kielletä mitään viatonta huvitusta. — Kun Kihlman huomautti, että moni siten ankarasti pidetty kumminkin säilyttää sisässään turhuudenhalun ja myöhemmin, tilaisuuden tarjoutuessa, osottautuu paljon pahemmaksi kuin lapsi, joka on kasvanut vapaammissa oloissa, vastasi Beck: semmoisissa tapauksissa on miltei aina ei ainoastaan estetty lasta pahasta, vaan myöskin pakotettu sitä kristinuskoon. Mutta jollei niinkään ole laita, vaan lapsi, huolimatta luonnollisesta kasvatuksesta (jommoisen esim. Jumalan kansa Vanh. Testamentissa sai: Jumala ei hävittänyt syntiä, vaan sulki sen vissien rajojen sisään), kehittyy ilmeiseen maailmanrakkauteen ja jumalattomuuteen, niin on se kumminkin parempi kuin tuo salattu pahuus. Ennen minä ihmisten edessä ottaisin vastaan häpeää lasteni tähden kuin tahtoisin sortaa luontoa (göra intrång på naturen). Edelliset voivat vielä kelvata taivaan valtakuntaan; jälkimäiset eivät. Siis suoraan ja selvään, se on minun sääntöni. Jumalanpelko on viisauden alku: kun voi erottaa toisistaan hyvän ja pahan. Jos noudatetaan sitä tietoa silloinkin kun ei oikein käsitetä syitä, niin tullaan sentään aikaa voittaen siihen, että ne käsitetään. Moni on hyljännyt menetystapani, vihdoin kuitenkin huomatakseen, että se on oikea.

* * * * *

Ihminen päättää, Jumala säätää. Pitkin matkaa kävivät asiat toisin kuin Kihlman oli ajatellut. Niin kun hän matkusti Göteborgiin lähteäkseen Amerikaan, mutta joutuikin Tranåsiin; niin kun hän poikkesi Lundiin palatakseen Tukholmaan, mutta suuntasikin kulkunsa Stuttgartiin; niin kun hän päätti Stuttgartissa antautua teologisiin opintoihin, mutta tapasikin Tübingenissä kaipaamansa opettajan ja ohjaajan. Tullessaan Tübingeniin oli hänen aikomuksensa jäädä sinne kolmeksi viikoksi, mutta hän viipyikin siellä enemmän kuin puoli vuotta. — Vasta täällä Kihlman vihdoin sai kauan odottamansa rahakirjeen ja passin. Lähtiessään Turusta oli hän varovaisuudesta jättänyt suurimman osan matkarahojaan lehtori Heikelin haltuun pyytäen, että tämä lähettäisi rahat aikana ja osoitteella, jotka hän myöhemmin ilmoittaisi. Tukholmasta päin hän sitte oli tilannut rahat Göteborgiin, mutta miten hän niitä tiedustelikaan, ei kirje vekselineen — "selittämättömästä syystä" — saavuttanut häntä ennenkuin Tübingenissä maaliskuun 2 p:nä 1852. Ja omituista kyllä saapui uusi passikin, jota hän jo oli odottanut Tranåsissa, seuraavana päivänä. Paitsi pitkää viipymistä on passiin nähden toinenkin "selittämätön seikka" mainittava. Kihlman sanoo päiväkirjassaan (3/3 1852) suuresti ihmettelevänsä, että oli saanut virkavapautta kymmeneksi kuukaudeksi s.o. elokuun 1 p:ään, vaikka oli pyytänyt vapautta yhdeksi vuodeksi. Tukholmassa tehdyssä muistiinpanossa puhutaan kuitenkin kymmenestä kuukaudesta — kuinka on ymmärrettävä tämmöinen ristiriitaisuus? Hänestä oli "vaikea vastoinkäyminen", että aika oli lyhennetty, sillä nyt hän "ei ennättäisi tehdä mitään terveytensä hyväksi, ja opintosuunnitelmakin tulisi supistetuksi". Tositeossa tapahtui sitte kuitenkin, että Kihlman palasi Turkuun vasta lokakuun 20 p:nä!

Siinä luulossa, että hänen piti olla kotona 1 p:nä elok. Kihlman kirjoittaa (7/3) Essenille: "Italian ja Palestinan matkasta ei tule mitään. Tübingeniin jään ainakin juhannukseksi. Arvaat kai mikä aiheuttaa tämän päätöksen. Ehkä olisi terveydelleni tarkoituksenmukaisempaa lähteä merelle. Niin saattaisi lääkäri arvella. Mutta minä arvelen ruumiin terveyden siinä määrässä riippuvan sielun terveydestä, etten voi ruumiillisesti parantua ennenkuin oikea lääkäri Kristus on parantanut sieluni, ennenkuin olen saanut Jumalan rauhan. Rauhaa taasen en saa, ennenkuin olen saanut tyydyttävän vastauksen elinkysymyksiini. Lyhyesti: totuuden löytäminen on terveyteni ehto. Ensiksi tulee minun siis etsiä totuus, se totuus nimittäin, joka ei ole ainoastaan valoa, vaan myöskin elämää." — —

Sen jälkeen hän selittää, miksi hän juuri Tübingenissä luulee löytävänsä totuuden. "Täällä minulla on, mitä monessa paikassa ja ajassa saa turhaan etsiä, totuuden mies, jonka Jumalan henki ja ristin koulu, ilman ihmisapua, on kasvattanut, jonka Jumalan oikea sana on ravinnut, joka on luonnon ja armon lahjoilla rikkaasti varustettu, oppinut ja hurskas, innokas ja maltillinen, totuutta hehkuvasti rakastava ja kuitenkin viisas, maailmasta vapaa, kuulumatta mihinkään puolueeseen. Tiedät että tarkotan professori Beckiä. Pelkään tosin olevani hätäinen arvostelussani, sillä saattaahan helposti erehtyä. Mutta Beck ei hiivi pimeässä. Hän laulaa puhtaita ääniä ja taistelee avokatsein. Huomaa pian kenen kanssa on tekemisissä ja häneen nähden on arvostelu väleen valmis. Mikäli tähän saakka olen häntä käsittänyt, uskaltaisin panna toht. Wieselgrenin, suuren raittiusapostolin ja kristinuskon harrastajan Ruotsin sivistyneitten kesken, lempeän ja sävyisän Fjellstedtin sekä rehellisen totuudenrakastajan Ternströmin toiseen vaakakuppiin, eivätkä he nostaisi toista vaakakuppia, jossa Beck istuisi yksinään. Tässä on harrastusta, mutta ei ainoastaan paloviinaa vastaan, ei ainoastaan pahan ilmaisua, vaan pahaa itseään vastaan juuresta lähtien. Wieselgren tahtoo auttaa maatansa raittiusyhdistyksillä. Mutta Beck ymmärtää, että on yksi ajan perusvirheitä tahtoa erinomaisilla keinoilla parantaa turmelusta, joka olisi poistettava Jumalan säätämillä välikappaleilla. Hän on sitä mieltä, että jos perusuudistus jää sikseen, johtavat muut pyrinnöt vain siihen, että paha pukeutuu uuteen, hienompaan, petollisempaan muotoon, joka on entistä pahempi sen vuoksi, ettei se ole luonnollinen. Ylhäisiä hän ei myöskään houkuttele millään erikoisella tavalla kirkkoon. Ainoa, minkä hän katsoo asiakseen, on julistaa puhdasta, sekottamatonta totuutta. Jollei se miellytä, niin ei hänestä ole tarpeen tehdä eikä hän pidä itseään velvollisena tekemään totuutta mieluisammaksi. Hän ajattelee näin: se, joka on Jumalasta, hän kuulee Jumalan äänen, mutta se, joka ei ole Jumalasta, häntä en voi minä eikä kukaan muukaan auttaa, vaan täytyy hänen saada vaeltaa omaa tietään. — Täällä on myös lempeyttä ja sävyisyyttä, mutta ainoastaan köyhiä, vaivaisia, heikkoja ja suoramielisiä sieluja kohtaan. Sitä vastoin on täällä suolaa, joka ei ole menettänyt suolaisuuttaan, ei ainoastaan julkeaa uskottomuutta, vaan myöskin modernia hengellisyyttä varten, jota luullakseni Fjellstedt tuskin häiritsee. — Täällä on myöskin ei ainoastaan rehellisyyttä ja totuudenrakkautta, vaan samalla syvä tieto Jumalan valtakunnan luonnosta ja olemuksesta. Ternström vaivaa itseänsä kuoliaaksi Josefin vahingosta, sillä hän luulee, että voisi ja pitäisi olla toisin. Beck on sitä mieltä, että yleensä ei voi olla toisin kuin on. Jumalan tuomiot ovat tulossa: nyt ei ole odottaminen kulta-aikaa, kaikkein vähimmin suurenmoista edistystä. Jumalan lasten luku ei ole, kaikkein vähimmin viimeisinä aikoina, suuri, eivätkä he voi estää tuomioiden tuloa. Heidän on vain katsottava, että säilyvät suuren kiusauksen hetkenä, joka on tuleva, sillä tuomio on alkava Jumalan huoneen ylitse. Siis ei nyt pidä surra mitä ei voi auttaa, vaan olla valmiina. Apua tulee kai aikanaan. Kun mitta on täysi, on Herra Kristus auttava uskollisiansa, ja silloin on Josefin vahinko korjattava, kun tulee uusi taivas ja uusi maa, missä vanhurskaus asuu, kun ristinvaltakunnan sijaan on tullut Kristuksen kunnian valtakunta, missä uskolliset hallitsevat Kristuksen kanssa 1000 vuotta. Silloin lasketaan kaikki hänen vihollisensa hänen jalkojensa juureen. Sen vuoksi ei meidän tarvitse epäillä totuuden voittoa, miten epätoivoiselta se näyttäisikään. Meidän on vain kärsivällisesti odottaminen!" —

Että Kihlmanin näöltään ehdottomasti ylistelevä arvostelu Beckistä nojasi kriitilliseen tarkastukseen, ilmenee seuraavasta: "Lausuin viimeisessä kirjeessäni epäileväni, eikö hän ollut lainsaarnaaja. Kuulin häntä tänään. Hän saarnasi omantunnon pohjaan tunkevaa lakia, mutta raskautetuille ja työtä tekeville hänellä oli lohdullisinta evankeliumia. Voiko häntä silloin syystä sanoa lain intoilijaksi? Vanhurskausopissa hänellä, ei lauseissa vaan olennaisesti, (luullakseni) on sama käsitys kuin Luteruksella. Tämä ei minua peloita, vaan päin vastoin se lähentää minua häneen. Sillä, tahdon suoraan tunnustaa, Melanchtonin apologia ei ole tyydyttänyt minua. Huomaa kyllä, että tarkoitus on hyvä, jopa senkin, että heidän uskonsa on ollut oikea ja Jumalan vaikuttama. Se näyttäytyy varsinkin, kun hän lähemmin kehittää ainettansa. Mutta niin pian kuin tullaan määrittelyyn tai lyhyeen lauselmaan, esiintyy paperilla historiallinen usko. Turhaan etsii silloin semmoisia ilmauksia kuin 'katuvainen' taikka 'Jumalan hengen vaikuttama' taikka 'elävä usko'. Ei, silloin sanotaan vain, että 'meidät vanhurskautetaan Jumalan edessä armosta Kristuksen tähden uskon kautta, kun uskomme, että Kristus on kärsinyt edestämme ja että hänen tähtensä synti annetaan meille anteeksi' j.n.e. Se on katolilaisuuden vastakkainen äärimmäisyys. Hedbergin ei tarvitse kovin hävetä uskallettuja lauseitaan. Hänellä on tässä hyviä edeltäjiä uskonpuhdistajissa. Totta kyllä eivät he ole menneet niin kauas kuin hän; he olivat verrattomasti parempia henkilöitä kuin hän, mutta he ovat erehtyneet sanoissa. Sen vuoksi he eivät ole täydellisiä, sillä täydellinen on vain se, joka ei erehdy sanassakaan. Jos siis koettaa välttää heidän erehdystään pitäen kiinni heidän totuudestaan, niin minusta se ei ole väärin tehty. Mutta väärin on riippua heidän sanoistaan ja sen vuoksi, että Luterus tai Melanchton on sanonut tai kirjoittanut jotain, kohta pitää sitä ratkaisevana. — Jos kerran ihmisauktoriteetti on hyljättävä, niin täytyy meidän saada asettaa Jumalan sana yli kaikkien ihmisten. Sentähden olen katsonut itseni oikeutetuksi tunnollisesti tarkastamaan ei ainoastaan suomalaisia vaan myöskin saksalaisia isiä. — On astuttava lähteelle: se on puhdas ja sekottamaton. Siinä ei ole puoluehenkeä taikka äärimmäisyyksiä. Niin on prof. Beck tehnyt eikä hän ole sitä katunut. Mutta sen kautta on hän myöskin voimakkaasti vetänyt minut puoleensa. Kaikki epäilykseni, kysymykseni y.m. ovat hänelle tunnettuja asioita, jotka hän on läpitaistellut. Minä voisin nyt yhdellä kertaa saada tietää, mitä tahtoisin. Mutta en tahdo hätäillä. Minä en tahdo kerätä valmiita tuloksia; tahdon mieluummin antaa kaikkien vähitellen kehittyä sisältäpäin. Tämä tie on luotettavampi. Minä koetan saattaa pienen totuusvarastoni tietoisuuteeni. Mutta sitä, mikä ei ole sieltä peräisin, pidän kyllä totuutena, mutta välittämättömänä enkä tahdo selvittää sitä ennenaikaisesti. Se kai selviää aikanaan, kun se voidaan asettaa yhteyteen muun kanssa. Tämä on minusta tarpeen varsinkin täällä, missä minulla on tilaisuus seurustella niin erinomaisen henkilön kanssa. Muutoin minun yksilöisyyteni sulaa Beckiläisyyteen: tunnen nyt jo miten ajatukseni tahtovat juosta Beckin väylää." —

Kihlman lähettää kirjeensä ohella Essenille erään Beckin saarnan, joka sisältää pääsumman tämän teologiasta. Samassa hän selittää, mitä Beck käsittää uskonnolla, johtaen saksankielisestä määritelmästä päätelmän, että ihminen on uskonnollinen, "kun hän antaa ylimaailmallisen elämänperustan todistusten kautta kohottaa itsensä johonkin, joka ei ole tästä maailmasta, sekä antaa sen kurittavan voiman nöyryyttää itsensä. Nämä kaksi piirrettä: ylimaailmallinen kohottaminen ja taivuttaminen kuvaavat koko hänen teologiaansa. Ja toiselta puolen hän osoittaa epäuskon (esiintyköön se miten kauniissa puvussa tahansa) olevan alentumista turhaan maailmalliseen ja yhtä turhaa itsensäkohottamista. Tämä käsitys on varmaan sattuva. Mitä olisikaan uskontomme ja varsinkin kristinusko, jos tuonpuolinen elämä olisi meille vieras, jollei elämämme olisi salattu Kristuksen kanssa Jumalassa. Sen on myös huomaava omasta kokemuksestaan ja muittenkin, että kristinusko ei ole syvälle tunkenut, niin kauan kuin ei vaella vieraana maan päällä. Myöskin on puoluekiihkoisen varma tunnusmerkki, että hän itserakkautensa ohella on maailmallinen mieleltään."—

Tuskin oli selostamamme kirje valmis, kun Kihlman sai uuden kirjeen Esseniltä, missä m.m. oli tieto, että Paavo Ruotsalainen oli kuollut tammikuun 27 p:nä 1852. Hän vastasi viipymättä (8/3). Tässä kirjeessä Kihlman jälleen käsittelee pappeinkokouskysymystä, esittää mietteitään universalismista ja partikularismista s.o. miten herännäisyyspuolueesta eronneiden pappien tulisi suhtautua muihin ja kirkkoon yleensä (siinäkin kelpasi hänestä Beck esikuvaksi, hän kun oli universalisti ja partikularisti yhdellä kertaa) ja koskettelee muita yksinkertaisempia asioita. Merkillisen kuolemantapauksen johdosta hän lausuu:

"Odottamaton oli sanoma Paavo-ukon kuolemasta, vaikkei olisi pitänyt niin olla. Hän on siis myöskin seisonut Vanhurskaan edessä. Olkoon hän kestänyt! Tavaton mies hän oli: mistä löydämme hänen elämänsä kertojan? Mielelläni olisin vielä tavannut häntä; nyt emme tapaa toisiamme ennenkuin ijäisyydessä. Lahkolaisuudesta hän ei koskaan ole puhdistettavissa, eikä myöskään uskalletusta sanainkäytöstä (vådlig terminologi). Mutta alkuperäisyyttä hänellä kieltämättä oli. Hänen teologiansa oli varmaan yritys välittää kahden vastakohdan, vanhurskauttamisen ja pyhityksen, välillä, ja osaksi hän luullakseni onnistuikin siinä. En uskalla kuitenkaan vielä sanoa mitään. Tämä kuolemantapaus olisi kovin masentanut minua, jos mieleltäni olisin entiselläni. Sillä minä pidin häntä korkeimpana oikeusasteena hengellisissä asioissa täällä maan päällä, yhteytenä, joka piti kaikki koossa, enkä minä nähnyt muuta kuin hajaannusta ja epävarmuutta hänen kuolemansa jälkeen. Nyt tiedän, että Jumalan sana on korkein oikeusaste, joka antaa täydellisimmän varmuuden; enkä sen vuoksi pelkää, että Kristuksen palvelijat tulevat hajaantumaan, jos kohta yksi ihminen poistuukin. Mutta hyvin luultavaa on, että ne Paavon liittolaiset, jotka eivät ole Kristuksen palvelijoita, alkavat jakaa 'kolmen hiippakunnan piispan' jäämistöä. Toivon Juliuksen [Bergh] kanssa: rauha hänen tomullensa! Anna minulle tietoja hänen viime hetkistään!" [Kirjeen lopussa Kihlman kehottaa Esseniä ottamaan selkoa siitä, mitkä velkakirjat (Angelika Kihlman vainajan jäämistöä) olivat langenneet Hanna tyttären osalle, ja kirjoittamaan — "minun nimessäni, jollet tahdo omassa — velallisille, että he suorittavat koron." Näiden velallisten joukossa oli Malmbergkin ja oli siis häneltäkin korkoa vaadittava. Myöhemmistä kirjeistä päättäen Malmberg ei kuitenkaan noudattanut vaatimusta, ja sen vuoksi tapahtui, että Kihlman itse palattuaan Suomeen uudestaan kehotti häntä laatimaan velkakirjan ja suorittamaan 5 pros. korkoa. Tämän kertoo Malmberg (17/11 1852) kirjeessä R. Helanderille, lisäten että Kihlman ennen oli luvannut ottaa hänen velkansa osalleen ja olla korkoa vaatimatta. "Nyt on asia muuttunut. Saatuaan periä rikkaan isänsäkin on hän tullut tarpeeseen ottaa korkoa." Tämänmukaisesti on Rosendal (m.p. III s. 433) maininnut asian jonkunlaisena vainon ilmauksena Malmbergiä kohtaan. Tosiasia on kuitenkin, että Kihlman vastaiseksi ei perinyt mitään isältään, sillä äiti pysyi jakamattoman pesän haltijana, että hän itse kokonaan kustansi ulkomaanmatkansa sekä että hänen kotiin tultuaankin täytyi, niinkuin alempana saadaan nähdä, puoli kolmatta vuotta tulla toimeen omillaan. Näin ollen ei liene oudoksuttavaa, että hän vaati korkoa lainassa olevista rahoistaan.]

* * * * *

Edellisestä tiedämme jo, että Kihlman viihtyi hyvin Tübingenissä. Siitä ja sikäläisistä oloista yleensä lisäämme vielä muutamia piirteitä kirjeestä vanhemmille (31/3). Terveydestään hän siinä sanoo, että se oli edistynyt. "Ainakaan ei rintani ainoanakaan keväänä menneenä kolmena vuotena ole tuntunut niin keveältä kuin nyt." Hän olettaa, että ilmanala, elämäntapa ja lääkkeet yhdessä olivat vaikuttaneet sen, ja toivoo sen vuoksi paranevansa, vaikka hänen ruumiinrakennuksensa jäisikin heikoksi, niinkuin se alkuaan oli ollut. Muutoin oli hänestä ilma Tübingenissä vähemmän lauhkea kuin vuorien ympäröimässä Stuttgartissa. Enimmin häntä vaivasi Saksan talven alituinen kosteus sekä katujen ja teiden kura, josta huolimatta ei käytetty kalosseja. Mielellään hän koululasten tapaan olisi kävellyt puujaloilla, jos tapa olisi sitä sallinut. — Elämäntavat Tübingenissä näyttävät miellyttäneen Kihlmania varsinkin siinä kohden, että ne olivat luonnollisempia, vähemmän sovinnaisia kuin meillä. Ravintolassa saattoi professori istua samassa pöydässä kuin käsityöläinen, ja juttelu sujui hyvin heidän välillään. Itse ravintolaelämäkin oli, mikäli hän pystyi sitä arvostelemaan, siivompaa. Koko kaupungin porvaristo kävi ravintoloissa. "Siellä yhtyvät talonpoika ja professori; iltapäivällä juodaan kahvia, illalla olutta ja viiniä, eikä piippua unohdeta. Siellä kerrotaan uutisia, politikoidaan, ja ajatusten vaihto tapahtuu schwabilaisella murteella, sillä sekin kuuluu luonnollisuuteen." Tästä Kihlman ei kuitenkaan pitänyt ja kaikkein vähimmin siitä, että saarnatuolistakin sai kuulla samaa murretta. "Minä kaipaan täällä", hän sanoo, "hienoutta, jaloutta, puhtautta. Hieno ja siisti ei schwabilainen ainakaan ole: hevoset ja lehmät asuvat saman katon alla kuin ihmiset. Ravintolassa, jossa olen asunut (ja se on kuitenkin sangen hyvä), asuvat hevoset ja muut nelijalkaiset alakerrassa. Luulin, että niin oli laita tilan puutteesta, sillä maa on täällä kalliimpaa kuin Suomessa, mutta minulle selitettiin, että niin oli järjestetty etupäässä lämmön vuoksi. Minä ajattelin: onpa kuvaavaa, että haluatte nauttia navetta- ja tallilämpöä. — Ylellisyys ja koreus, teeskentely puheessa ja seurustelussa on kyllä iljettävää, mutta turhuuden ja plebeijimäisyyden välillä on olemassa kristillinen sivistys, jolla on juurensa ja joka kasvaa Jumalassa, niin että ihminen jalostuu jumalankaltaiseksi sekä sisältä että ulkoapäin, sekä sielultaan että ruumiiltaan. Ja semmoinen sivistys, joka sisältäpäin tullen ilmenee kaikissa sielunelimissä ja niiden ruumiillisessa toiminnassa, semmoinen jalous sanoissa, seurustelussa, olemuksessa on ei ainoastaan maailmallisesti sivistyneiden, vaan myöskin yksinkertaisimman torpparin saavutettavissa. Mutta semmoiset aateliset ovat harvinaisia."

* * * * *

Kun lukukausi oli päättynyt maaliskuun 23 p:nä, päätti Kihlman käyttää huhtikuun 16 p:ään ulottuvaa loma-aikaa virkistysmatkaan, m.m. nähdäkseen Münchenin kaupungin, jossa hänen isänsäkin oli kehottanut häntä käymään. Marian ilmestyspäivän aamulla 25/3 hän Egen kanssa ensin lähti Weiliin Lämmertin luokse. Siellä hän jumalanpalveluksen jälkeen sai nähdä, minkälainen köyhyys ja kurjuus silloin vallitsi näillä seuduin. Seurakunnan 3200:sta asukkaasta 1800 ei kyennyt elättämään itseänsä. Lämmert oli sen tähden uhrautuvaisesti omilla ja muilta keräämillään varoilla perustanut keittolaitoksen, josta köyhät puolesta hinnasta saivat liemiruokaa. "Oli oikein surkeaa nähdä tämän nälkäisen ihmisjoukon tungeskelevan kullakin kreuzerinsä kädessä saadakseen tuoppiinsa lämmittävää, ravitsevaa ruokaa. Miten rikas onkaan meidän maa raukkamme verrattuna tähän yleiseen puutteenalaisuuteen! Kaksi kolmannesta asujamistosta on avun tarpeessa. Eikä syy ole niinkään kadossa kuin yleisessä levottomuudessa, joka on tehnyt lopun kaikesta liike-elämästä. Varakas ei uskalla mihinkään ryhtyä, sillä hän ei tiedä, milloin kapina tai sota syttyy. Ne, joilla vielä on vähän säästössä, lähtevät Amerikaan. Kölnin kautta kuuluu yhtenä ainoana päivänä kulkeneen 20,000 henkeä." — —

Sitte Kihlman matkusti Stuttgartiin, missä viipyi kolme päivää ja sai kirjeen — viimeisen, vaikkei hän vielä sitä tiennyt — isältään, ja sieltä Ulmiin. Katseltuaan suurta tuomiokirkkoa y.m. hän jatkoi matkaa Augsburgiin. Tässä kaupungissa hän suurella mielenliikutuksella astui siihen saliin, missä augsburgilainen tunnustus aikoinaan oli julkiluettu, ja tapasi taidekokoelmassa maalauksen, joka jätti häneen syvän vaikutelman. Se oli luultavasti Holbein vanh:n esitys: Kristusta pilkataan (Kihlman mainitsee vain taulun aiheen). Maaliskuun 30 p:nä hän saapui Müncheniin.

Tässä kaupungissa, ("Saksan Ateena taikka Tyrus"), Kihlman loihe turistiksi. "Tahdoin mahdollisimman pian suorittaa kurssini: olin aamusta iltaan liikkeellä." Seuraus oli, että hän tapasi vähän miellyttävää — nähtävyyksien paljous ja vauhdin suuruus estivät häntä saamasta pysyviä vaikutelmia. "Pinakoteekista ei ainoakaan taulu jäänyt muistiin"; sitä vastoin hän yksityisen taiteilijan (Wilh. v. Kaulbach) luona näki Jerusalemin hävitystä esittävän maalauksen, joka hänestä oli erinomainen. "Varsinkin unohtumaton oli eräs ryhmä, joka kuvasi miten kristittyjen seurakunta, yksinkertaisena ja puhtaana, katse kohotettuna korkeuteen, rauhassa kulki ulos palavasta kaupungista. Se oli kaunista! Semmoista näkee harvoin täällä maan päällä." Glyptoteekissa eli veistokuvakokoelmassa kreikkalaisten filosoofien ja roomalaisten keisarien muotokuvat enimmin viehättivät häntä. "Heidän sisällinen luonteensa kuvastui usein sangen selvästi kasvoissa." Rakennuksista Kihlman ennen kaikkea huomasi kirkkoja. "Niissä oli, mihin päivän aikaan tulinkaan, aina paljo väkeä. Kuulin myöskin katolilaisen saarnan, eikä se ollut huono. Siinä esitettiin monta vakavaa totuutta, ja yleensä se oli semmoinen, että jollen olisi tiennyt olevani katolilaisessa kirkossa, en olisi voinut päättää sitä saarnasta. Kumminkin näytti saarnaaja tahtovan liiaksi vaikuttaa tunteeseen. Hiljaisuudessa katselin kuulijoita saarnan jälkeen. Jokaisella oli rukousnauha kädessä, ja kukin piti yhtä helmeä sormien välissä niinkauan kuin rukouksen sopottamista kesti. Kun rukous loppui, pudotettiin helmi, ja nyt oli mielenkiintoista nähdä, miten moni vilkaisi nauhaan, oliko jo monta helmeä pudonnut ja montako oli jälellä. Sitten alotettiin uudella vauhdilla, ja vielä ulosmennessäkin moni suurella kiireellä luki läksyänsä. Meillä ei käytetä rukousnauhaa, mutta meidän 'jokahetkinen tykökäymisemme' on varmaankin monella muuttunut yhtä tarkoituksettomaksi ja itsevanhurskaaksi kuin katolilaisilla." —

Alituiset kävelyt ja varsinkin katseleminen väsytti Kihlmania, jota paitsi jokapäiväinen oleskelu kylmissä kirkoissa oli hänen terveydelleen haitallinen. Tämä sekä seuran puute — ne pari tuttavuutta, jotka hän Münchenissä teki, eivät laisinkaan tyydyttäneet häntä — synnytti hänessä alakuloisuuden, joka sai hänet lähtemään paluumatkalle. Hän matkusti näet Augsburgin, Donauwörthin ja Nördlingenin kautta (missä kävi tappelutantereella, jolla moni ruotsalainen ja suomalainen sotilas kaatui 30-vuotisessa sodassa) takaisin Stuttgartiin. Sinne hän tuli huhtikuun 7 p:nä jatkaakseen sieltä Tübingeniin, mutta ennenkuin se tapahtui, sai hän kotimaasta surullisen sanoman, jonka järkyttävä vaikutus tunki hänen sisimpäänsä, sanoman isänsä kuolemasta.

* * * * *

Keväällä ennen Alfredin lähtöä oli rovasti Kihlman täyttänyt 63 vuotta. Silloin ja sen jälkeenkin näyttää hänen terveytensä olleen tyydyttävä, koska ei kirjeissä mitään muuta mainita. Luonnon ystävänä hän oli huvitettu puitten istuttamisesta, ja vielä syksyllä hän kirjoitti Alfredille istuttaneensa pihlajia. Kumminkaan hänelle ei ollut sallittu elää uuteen syntymänsä vuosipäivään (12/4). Maaliskuun keskivaiheilla oli hänen tehtävä matka Vaasaan, rakkaaseen syntymäkaupunkiinsa, ja hän lähti kotoa vanhan uskotun palvelijattaren seurassa. Matka oli sujunut hyvin melkein perille asti, kunnes palvelijatar joku hetki Veikkarsin kevarista lähdettyä huomasi, että rovastin käsi riippui hervottomana reen laidalla ja että hän puhui sopertaen. Halvaus s.o. verenvuoto aivoihin oli sattunut, ja kun tultiin kaupunkiin, ei sairas enään omin voimin päässyt sisään (Hallstenille, missä hänellä oli kortteeri tilattuna); kumminkin hän silloin ja kuolemaansa saakka oli täydessä tajussa. Luonnollista on, että hänelle kohta toimitettiin mitä parhain hoito, sillä olihan hänellä Vaasassa sekä sukulaisia että ystäviä, ja jälkimäisistä tiedetään varsinkin koulun rehtorin, Lauri Stenbäckin, olleen erittäin avuliaan kaikessa. Ensimäisiä tehtäviä oli antaa sana sairauskohtauksesta rouva Kihlmanille, ja nopeampien keinojen puutteessa lähti eräs nuori Grönvall, rovastin sisarenpoika, Kruununkylään noutamaan rouvaa. Kyydillä ajaen läpi yön rouva Kihlman ennättikin Vaasaan ennen puolisonsa kuolemaa. Sairaan viimeisistä päivistä kerrotaan, että hän oli huolehtinut autuudestaan, mutta lapsistaan, Alfredista ja Hilmasta, hän ei ollut puhunut. Maaliskuun 20 p:nä 1852 rovasti Kihlman kuoli, ja 25 p:nä hänen ruumiinsa kätkettiin kaupungin hautausmaahan, Kappelimäkeen (Kapellbacken), joka oli ollut hänelle tuttu paikka lapsuudesta saakka ja jolla hän itse ennen oli siunannut niin monen vainajan viimeiseen lepoon. Kuolemantapauksesta johtuvissa puuhissakin Stenbäck oli vaivojaan säästämättä ollut lesken apuna, ja hän se myöskin oli, joka ensin kirjoitti Alfredille hänen isänsä kuolemasta ilmoittaen äidin puolesta, että tämä toivoi pojan palaavan kotia vasta silloin kun hän tehtäviltään oli valmis tulemaan.

"Isän kuolema iski minuun niinkuin salama", Kihlman kirjoittaa Essenille ja Ingmanille samassa kirjeessä, jonka mukaan ylempänä on kerrottu Münchenin matkasta. Ja kuitenkin olisi hänen pitänyt tietää mitä tapahtuva oli — hän lausuu — jos hän olisi tarkemmin ottanut huomioon sisällisiä ääniä ja aavistuksia. Sisällisestä vaatimuksesta hän oli usein rukoillut vanhempiensa edestä ja niinikään purkanut sydämensä ennen mainittuihin kirjeisiin. Edelleen häntä Lämmertin luona — niinkuin hän sitte sai tietää: isän hautauspäivänä — oli painanut omituisen tukala tunnelma, niin tukala, että hän oli siitä puhunut ystävälleen Egelle. Eikä se ollut luopunut hänestä Stuttgartissakaan, jossa hän sai isän viimeisen kirjeen. Se päättyi sanoihin: "Jumala olkoon Sinun kanssasi ja auttakoon Sinua ja varjelkoon Sinua!" — "Se oli", sanoo Alfred, "hänen isällinen siunauksensa minulle. Se on minulle kallis. Jumala suokoon, että se täydellisesti täyttyisi. Se on tervehdys haudan tuolta puolen minulle, joka vielä vaellan tällä puolen."

Kuolemansanoma saavutti hänet, niinkuin jo sanottiin, paluumatkalla Stuttgartissa huhtikuun 8 p:nä a.p., juuri kun hän oli "vahvistanut itseänsä lukemalla Dettingerin kirjoittaman hyvän kärsimyssaarnan". Samana päivänä hän kirjoitti äidilleen kirjeen, josta otamme muutamia kohtia:

"Sydämestä rakastettu Äitini!

"Minun on vaikea kirjoittaa Äidille nyt, sillä sydämeni on niin raskas ja niin täynnä, ja kyyneleet hämärtävät silmiäni; mutta en voi olla kirjoittamattakaan. En kuitenkaan voi ryhtyä muuhunkaan työhön, sillä ajatukseni kiertävät lakkaamatta sen ympäri, josta tänään a.p. Stenbäckin kirjeen kautta sain tiedon.

"On siis totta, että Isä on päättänyt maallisen vaelluksensa. Mitä matkallani olen peljännyt ja aavistanut, on siis tapahtunut. Jo silloin kun sanoin hyvästi Kruununkylässä ja viimeisen kerran näin Isän Kruununkylän sillalla, aavistin hämärästi, ettemme enää näkisi toisiamme maan päällä. Sen vuoksi oli minun kovin vaikea erota. Olisin toivonut saavani avonaisemmin puhua hänen kanssaan, mutta hän astui vaiti ollen ja hiljaa, ja se jäi sikseen. Tukholmassa minua voimakkaasti kehotettiin rukoilemaan vanhempieni edestä, heidän vielä eläessään. Silloinkin minusta tuntui kuin olisi ero lähellä; mutta samalla kun minussa heräsi toivo, että vielä voisimme yhtyä yhdeksi hengeksi ja sieluksi, riemuitsin myöskin ajatellen vielä voivani Josefin kanssa syleillä vanhaa isääni. Kuvittelin sitä hetkeä, jolloin sovitettuina ja nöyryytettyinä Jumalassa jälleen näkisimme ja tapaisimme toisemme. Luulin, että sekä Isä että minä sen jälkeen nöyrästi alistuen sanoisimme: Nyt annat palvelijasi mennä rauhassa. Tahdoin vielä itkeä hänen kaulassaan ja luulin vielä saavani elää jonkun päivän hiljaisessa rauhassa yhdessä hänen kanssaan, jonka mieltä olin ymmärtämättömyydessäni niin usein pahoittanut. Usein olen senvuoksi polvillani rukoillut Jumalaa, että hän antaisi meille, Teille ja minulle, armonsa parannukseksi, totuudellaan vetäisi meidät luokseen ja siten yhdistäisi meidät itsessään yhdeksi. Tässä mielessä olen matkallani kirjoittanut kaikki kirjeeni; mutta minun on täytynyt usein jättää sanomatta, mitä sydämeni on pitänyt painavimpana, osaksi sentähden, etten tiennyt, olisiko oikein puhua niin vapaasti vanhemmilleen, osaksi syystä, että pelkäsin Teidän voivan paheksua ja arvella, että tahtoisin pyrkiä opettajaksenne. Minä uskoin sen vuoksi asian kaikkivaltiaalle, että hän, joka paremmin ymmärsi sen, hoitaisi Teitä. Tahdoin kuitenkin saattaa tietoonne mielipiteeni, jotka jo kotona ollessani olivat vähitellen kehittyneet, ja varsinkin sen vuoksi kirjoitin kirjeen helmikuun 9 p:ltä. Sisäinen ääni toisti aina: 'Sinun täytyy kirjoittaa ja pian, et tiedä kauanko heidän tai oma elämäsi kestää'. Mainitulla kirjeellä tahdoin vain sanoa, että varmaan en kuulu mihinkään puolueeseen ja että siis siltä puolen ei enää mikään estä yhtymistämme. Odotin kauan vastausta. Vihdoin tuli kirje, mutta tässä viimeisessä kirjeessä Isä ei vastannut esittämiini mielipiteisiin. Lyhyt aika ei sitä sallinut [Isän oli lähteminen hautajaisiin Kokkolaan]. Jäin siis epätietoiseksi siitä, miten hän oli käsittänyt sen, minkä pelonalaisena olin kirjoittanut. Senvuoksi minä viime kirjeessäni Münchenistä puhuin vain ulkonaisista asioista, odottaen enempää vastausta. Mutta Herra oli toisin päättänyt; häneltä itseltään en enään ollut saava ei hyväksyvää eikä nuhtelevaa vastausta. — Ennen Müncheninmatkaa tunsin itseni kovin ahdistetuksi: en arvannut syytä, mutta luulin, että ehkä tauti ja kuolema odotti minua Münchenissä. Onnellisesti pääsin sieltä, mutta tänään, vuosipäivänä sen jälkeen kun Julius minulta otettiin takaisin, älyän ahdistukseni syyn. Oi, kuinka nopeasti Jumala leikkaa minulta toisen jäsenen toisen jälkeen! Oi, Jonathanini, Gelani, Juliukseni, Isäni! Kaikki olette poissa, enkä minä tässä elämässä enää koskaan Teitä näe! En saa enään iloita Teitä nähdessäni ja kuullessani. Suloisimmat toivomukseni tehdään tyhjäksi. Tiedän: tämä valitus ei ole Jumalasta; se on inhimillinen. Kumminkaan en tahdo valittaa niinkuin pakanat, joilla ei toivoa ole. Vielä elää Herra ja hänen Kristuksensa, menestyksessä usein unohdettu, mutta vastoinkäymisessä uskollinen auttaja, joka kykenee tyydyttämään ihmissydämen janoa. — Minun pitäisi olla Sinulle, rakas Äiti, tukena ja lohdutuksena tässä meidän yhteisessä surussamme. Mutta näethän, että olen siihen liian heikko. Mutta tiedän, missä voit tavata sekä lohdutusta että tukea, nimittäin sen luona, joka on sanonut tahtovansa olla leskien ja isättömien puolustaja. (Puhuttuaan sitten kokemuksistaan, miten antautuminen Jumalan turviin tuottaa lohdutusta ja rauhaa, hän jatkaa:) Jos se kuitenkin, armas Äitini, voi huojentaa kaipaustasi, jonka kalliin Isämme poismeno Sinussa aiheuttaa, niin ojennan Sinulle käteni vilpittömällä vakuutuksella, että tahdon olla uskollinen, nöyrä, kuuliainen poikasi viimeiseen hetkeeni saakka. Jumala varjelkoon minua koskaan tuottamasta Sinulle surua! Oi, miten minua surettaa, että Sinä nyt olet niin yksin ja hyljättynä, että minun juuri tähän aikaan täytyy olla poissa. Kuinka mielelläni rientäisinkään takaisin syliisi. Mutta toiselta puolen olisi minulle hengenvaarallista tällä vuodenajalla tehdä niin pitkä matka pohjoiseen, jossa vielä on lunta ja jäätä, toiselta puolelta velvollisuus pitää minut täällä. Jumalan sanan tähden on minun oltava täällä: minun tulee oman sieluni ja muittenkin vuoksi täydentää opintojani. Ja siitä syystä kiitän Sinua, että Sinulla on ollut voimaa ja mielenmalttia kehottaaksesi minua vielä jäämään tänne, niinkuin näen Stenbäckin kirjeestä." — —

Paitsi tästä kirjeestä nähdään edellä mainitusta kirjeestä Essenille ja Ingmanille, kuinka Isän kuolema syvästi koski Kihlmaniin. Kahdessa eri kohdassa hän siitä puhuu. Hän on tyytyväinen, että hänen ja isän keskinäinen suhde viime aikoina oli ollut sydämellinen ja että hänen isänsä, jota hän "niin usein oli lahkolaisuudellaan surettanut", kuitenkin ennen kuolemaansa sai "iloita siitä, että Jumala oli vapauttanut minut tästä paulasta". Sitä hän vain valittaa, ettei hänelle ollut suotu vastaanottaa todistusta siitä, että isän suhde Jumalaan oli täysin selvinnyt hänen (Alfredin) toivomusten mukaan. Kumminkin hän alistuu ja tunnustaa, että varmaan Jumala tässäkin oli tehnyt viisaasti ja hellivästi, vaikkemme sitä ymmärrä.

* * * * *

Huhtikuun 10 p:nä matkusti Kihlman Weiliin viettääkseen pääsiäispäivät Lämmertin luona. Hän viihtyi hyvin hiljaisessa rauhassa, vaikka sielläkin "uudet valot" pyrkivät häntä häiritsemään. Tällä hän tarkoittaa, että Württembergissä, jossa ainoastaan Augsburgin tunnustusta pidetään sitovana tunnustuskirjana, on raamatusta kehitetty erinäisiä totuuksia, jotka uskonpuhdistajilla olivat olemassa ainoastaan kehittymättöminä siemeninä. Kuullessaan niitä julkilausuttavan selviöinä Kihlman sanoo monesti aivan hämmästyneensä. Hän myöntää näiden valojen olevan vaarallisia, mutta toivoo välttävänsä vaaran noudattamalla sitä periaatetta, että pitää kiinni ainoastaan niistä totuuksista, jotka itse oli Jumalan sanasta selvästi käsittänyt. Toiselta puolen hän katsoo eduksi, että "väärä luulomme omasta täydellisyydestämme häviää". — Toisen pääsiäispäivän illalla Kihlman jälleen oli Tübingenissä.

Neljä päivää myöhemmin, huhtikuun 16:na, alkoi uudestaan yliopiston toimi, ja Kihlman antautui entisellä ahkeruudella jatkamaan opintojaan. Beckin luentojen aineena oli nyt etiikka eli siveysoppi, ja kuunteli Kihlman niitä säännöllisesti ja erityisellä mielenkiinnolla, sillä Beck esitti koko ordo salutis (autuudenjärjestysopin) etiikassa eikä dogmatiikassa. Muuten kävelyt professorin kanssa myöskin säännöllisesti uudistuivat ja samalla keskustelut milloin mistäkin. Mainiten tämän Kihlman ohimennen sanoo: "hän on minulle hyvin suosiollinen."

Samassa pitkässä kirjeessä Essenille ja Ingmanille, josta jo olemme ottaneet eri kohtia, tavataan jälleen arvostelua Beckistä. "Samoja epäilyksiä, joita Te esitätte Beckistä, olen minäkin tuntenut, eivätkä ne vielä ole kokonaan hävinneet. Ensimäinen vaikutelma, jonka saamme jostakin henkilöstä on usein oikea, ja se vaikutus, jonka Beck teki minuun, oli että hän oli lainharrastaja (lagisk). Mutta osaksi emme saa päättää yksistään vaikutelmista, osaksi voi lakimaisuus perustua väärään evankelisuuteen minussa. Asiaa on senvuoksi syvemmälti tutkittava. Mikäli voin ymmärtää, on hän kaikessa totuuden mies; hänen omituisuutensa (originalitet) loukkasi minuakin. Ajattelin, että hän oli tavallinen teoreetikko ja tahtoi olla jotain enempää kuin uskonpuhdistajat sekä kamariteorioillaan hankkia itselleen kunniaa. Mutta kun hän on minulle kertonut elämänvaiheensa, miten hänet tietämättään on askel askeleelta saatettu siihen, mihin hän oli tullut, ja miten häntä sillä aikaa ulkonaisen ja sisällisen ristin kautta on pidetty nöyryydessä, niin on minulle selvinnyt, että pelkoni siihen nähden oli turha. Hänen teologiansa on lähtenyt kärsimyksestä: rukoillen ja kilvoitellen on hän oppinut ymmärtämään raamattua. Maailmalta hän ei ole saanut kunniaa. Alussa häntä halveksittiin; mutta sitte huomattiin, että hän ei ollut mies, joka salli itseänsä halveksittavan. Oli asetuttava joko häntä vastaan taikka hänen puolelleen. Nyt näytti siltä kuin alettaisiin häntä kuunnella. Moni oppinut vakuutti hänelle suuresti hyötyneensä hänen kirjoituksistaan. Ja epäilemättä on hän vaikuttanut, että Saksan teologia on näöltään tullut kristillisemmäksi. Sitä hän ei kuitenkaan tahtonut, hän ei tahtonut parannusta vaan uudestasyntymistä. Mutta miten on teologi uudestaan syntyvä? Ei haluttu niin läpikäyvää muuttumista; otettiin vain jotakin vanhan vaatteen paikaksi. Ja kun sen verran on tehty, niin ei enään olla tietävinään Beckistä. Hän on kuin kuollut ja haudattu. Hänen kirjelmistään näpistetään milloin mitäkin ja julaistaan omana. Ainoastaan harvat häntä ymmärtävät ja osaavat antaa hänelle sen arvon, jonka hän ansaitsee. Oppineet pitävät häntä mystikkona, pietistit — jotka täällä ovat kirkollisia, jopa kirkollisvaltiollisia — separatistina, maailma kiivaana pietistinä. Siten hän on jotenkin eristetty, kaikkien hylkäämä, sentähden ettei hän ole heidän käytettävissään. Ja kaikki tämä johtuu siitä, että hän kaikessa koettaa pitää kiinni raamatullisesta kannastaan ja toteuttaa sitä. Te kysytte hänen historiallista asemaansa. Niin, totta on, että hänessä historiallinen on syrjässä, sillä hän on kokonaan spekulatiivinen. Kumminkin olen kuullut hänen sekä julkisesti että yksityisesti lausuvan ajatuksensa tärkeimmistä kirkkohistoriallisista ilmiöistä. Uskonpuhdistajista hän puhuu kunnioittaen, jopa ihaillen Luteruksesta, ja olen vakuutettu hänen vilpittömyydestään. Periaatteet, sanoo hän, olivat hyviä, mutta ne jäivät osaksi toteuttamatta. Ydin oli hyvä, vaikka kuori ei ollut virheetön. Asia heillä oli, mutta silti he eivät aina päässeet selvään käsitykseen eikä senvuoksi myöskään selvään ilmaisuun. — Hän erottaa tarkasti Spenerin pietismin uudenaikaisesta. Yhtä ehdottomasti kuin hän hylkää jälkimäisen antikristillisyytenä, yhtä ehdottomasti näkee hän edellisessä jumalallisen elämänilmestyksen. Kumminkin hän moittii heitä siitä, etteivät toimeenpanneet periaatteitaan teologiassakin. — Bengel ja Roos ovat hänen mielikirjailijoitaan. Hän suosittelee niitä usein. Kuitenkaan hän ei hyväksy eräitä heidän mietteitään ilmestyskirjan johdosta. Lyhyesti, hän rakastaa niitä, joita me rakastamme (hän on puolustanut Lutherustakin, kun minä joskus olen uskaltanut tehdä muistutuksia häntä vastaan ja valittaa, ettei Württembergissä lueta Lutherusta), mutta hän ei ole sokea ystäviensä vikoihin nähden. Hän on myöskin sitä mieltä, että meidän tulee ei ainoastaan tallettaa sitä hyvää, jonka ovat meille jättäneet, vaan myöskin raamatun pohjalla kehittää sitä. Vanhurskauttamisopissa sanoo Ege hänen olevan täydellisesti puhdas s.o. hän opettaa, ettemme millään voi ansaita armoa Jumalalta, vaan ainoastaan Kristuksen kautta. Itse en voi vielä sanoa siitä mitään, vaan täytyy minun vastaiseksi luottaa auktoriteettiin sekä siihen, mitä muutoin olen häneltä kuullut. Mutta varmaa on, että vanhurskauttamisoppi ei ole se 'kultalanka, joka läpikäy kokonaisuuden' taikka se keskipiste, jonka ympäri kaikki pyörii. Vanhurskauttaminen on hänelle vain oikean elämän alku, sekä uudistunut vanhurskauttaminen uuden elämän pysyväisyyden välttämätön ehto. Mutta pääasiaksi hän ei sitä tee. Hänelle on pikemmin pääasiana uusi elämä, uusi luontokappale, uudestasyntyminen ja uudistus. Vanhurskauttamisen merkitys on siinä, että se on keino eikä päämäärä. Jos tahtoisin määrätä hänen teologiansa keskuksen, niin sanoisin, että se minun käsitykseni mukaan on oppi Jumalan eli taivaan valtakunnasta itsessään olemassa olevana valtakuntana, ylimaailmallisena elämänjärjestelmänä, jonka raamattu esittää alusta aikain valmistettuna, todenperäisenä, eikä ainoastaan ihanteellisena ja kokemuksista johdettuna [Tämän lausuu Kihlman kirjeessään saksankielellä: 'als ein Reich für sich bestehend, ein überweltliches Lebenssystem, das die Schrift als von Anfang bereitet als reell darstellt, nicht nur als ideal und empirisch'.] Ja sanoo hän: 'juuri Jumalan valtakunnan oikeissa käsitteissä ovat kristillisen elämän muodostumisen ja täydellisentymisen periaatteiden ja perustusten juuret'. Tämä Jumalan valtakunta on Kristuksen kautta toteutunut maan päällä ja on siis todenperäisesti olemassa. Tähän valtakuntaan täytyy syntyä, ja se tapahtuu siten, että Jumalan sanan kautta uusi elämänsubstanssi (aines) lasketaan sydämeen, Kristus meissä. Tämä ei tapahdu taika- tai ihmekeinoin eikä myöskään äkkiä mietelmäin ja päätelmäin johdosta, vaan, syystä että se on syntyminen Jumalasta, muuttumattoman lain mukaan. Tämä laki on perustettu Jumalan pyhään tahtoon: on antauduttava kuuliaisuuden tielle, jos tahtoo saavuttaa päämäärän. Se joka ei ole rehellinen ja suoramielinen ihminen ei voi koskaan tulla uudestasyntyneeksi. Täytyy oppia pelkäämään Jumalaa, jos tahtoo tulla kristityksi. Jos luulee voivansa tulla kristityksi oikotietä, alistumatta tähän pitkälliseen, luonnolliseen kehitykseen, niin joutuu omatekoiseen, äkkikypsään kristinuskoon, joka ennemmin tai myöhemmin osottaa arvottomuutensa ja voimattomuutensa. — Jotenkin niin olen minä käsittänyt hänen oppinsa. Te huomaatte, että se on mitä suorin vastakohta hedbergianismille sekä toiselta puolen W. Niskasenkin ja eräässä suhteessa Paavo-ukonkin opille. — — — Minä tahdon pidättäytyä arvostelemasta ja pyydän, että Tekin olette liian nopeasti käyttämättä nuijaa. Rukoilkaamme ja tehkäämme työtä!"

Lopuksi mainittakoon, että Kihlman tässä kirjeessä kertoo Stenbäckin kehottaneen häntä Saksassa hankkimaan itselleen tohtorinarvon ja hakemaan avonaista teologian lehtorinvirkaa Vaasan lukiossa. Jo kotimaassa oli Kihlmania kehotettu hakemaan tätä virkaa (ks. ylemp.), sittemmin oli Essen, maaliskuulla Tübingeniin saapuneessa kirjeessä, ottanut asian puheeksi, ja nyt oli Stenbäck vuorostaan sen tehnyt. Vastatessaan Essenille oli Kihlman myöntänyt, että häneltä ei puuttunut taipumusta semmoiseen toimeen, varsinkin kun hän sen ohella saattaisi jatkaa opintojaan, mutta kuitenkin hän mieluummin kieltäytyi siitä, syystä että arveli olevan vaikeaa tyydyttää viranomaisten vaatimuksia opinnäytteisiin nähden. Mutta kun hän Stenbäckin kirjeen johdosta oli puhunut asiasta Beckille, oli tämä pitänyt itse virkaa erittäin sopivana Kihlmanille ja tohtorinarvon saamista Tübingenissä sangen yksinkertaisena ja helppona, jopa oli hän tarjoutunut heti paikalla saattamaan hänet filosofisen tiedekunnan dekaanuksen luokse. Mutta Kihlman ei olisi ollut se mietiskelevä, tunnollinen mies, mikä hän oli, jos hän olisi suostunut siihen. Paitsi sitä että hän epäili tietojaan hän ei tahtonut luopua alkamistaan teologisista opinnoista. Hän päätti siis aluksi vain kirjoittaa lehtori H. Heikelille Turkuun, tiedustellakseen, oliko tohtorinarvo puheena olevan viran saamiseen välttämätön ehto, ja selittääkseen, miten hänen uskonnollinen kantansa oli muuttunut (nimittäin ettei hän kuulunut mihinkään puolueeseen eli lahkoon) sekä kysyäkseen, eikö riittäisi — jos hänet ylipäätään katsottaisiin mahdolliseksi — että hän edelleen jatkaisi teologisia opintojaan. Tästä näkyy, että Kihlman ei ollut vastahakoinen asiaan nähden, mutta yhä vain opinnäyte häntä pelotti. "Ajatelkaas, jos minua kehotetaan hakemaan!"

* * * * *

Teologiset opinnot ei mitään tutkintoa tai muuta opinnäytettä varten, vaan tyydyttääkseen sitä totuuden janoa, joka oli ohjannut hänen kulkunsa Tübingeniin ja saanut hänet sinne jäämään, pysyivät siis edelleen Kihlmanille pääasiana. Hän oli ilmoittautunut ja kirjoitettu ylioppilaaksi, ja akateemisena kansalaisena hänelle nyt olivat avoinna luentosalit ja kirjasto — "saksalainen kirjameri", niinkuin hän sitä nimittää. Paitsi Beckin luentoja hän kuunteli prof. Ferd. Christ. v. Bauria kirkkohistoriassa ja dosentti Dillmannia, joka selitti psalmeja. Mitä Beckiin tulee, näyttää oppilaan suhde häneen muuttuneen yhä likeisemmäksi. Seurustelu ei enää rajoittunut ennen mainittuihin kävelyihin, vaan kertoo Kihlman tapaavansa professorin joka päivä, milloin ulkona milloin kotona. Suomalainen vieras oli näet tullut läheiseksi tutuksi Beckin perheessäkin, josta hän kyllä ei anna tarkkoja tietoja, vaikka hän sanoo tehneensä sen seurassa Spatzierfährte, kävelyretkiä kaupungin ulkopuolelle. Kahden kesken Beckin kanssa lähti Kihlman helluntaina pitemmälle jalkamatkalle, nimittäin Hohenzollernin kautta Balingeniin, jossa asui Beckin vanhin poika, ammatiltaan suovankeittäjä. Toinen poika oli kauppapalvelijan toimessa.

Mitä lähemmin Kihlman oppi Beckiä tuntemaan, sitä enemmän kasvoi hänessä kunnioitus häntä kohtaan. Sitä todistavat hänen ystävilleen osoittamansa kirjeet, joissa hän säännöllisesti puhuu opettajastaan. Aihetta yhä uudestaan palata siihen antoi ei ainoastaan se, että hänen sydämensä oli siitä täysi, vaan ystävien muistutukset ja varoitukset. He näet eivät lainkaan olleet taipuvaisia ilman vastaväitteitä hyvänä pitämään mitä Kihlman kertoi opettajastaan. Siten tämä jälleen toukokuulla kahdessa kirjeessä, toinen Essenille (16/5) toinen Ingmanille (20/5), puhuu Beckistä. Essenin kirje oli suuresti ilahduttanut Kihlmania — m.m. sen tähden, että hän siinä sai tietoja Ylihärmän pappeinkokouksesta (josta alemp. enemmän). "Minä kiitän Jumalaa, että Hän antaa totuutensa loistaa pimeydessämme", niin hän kirjoittaa, "ja minua ilahduttaa sydämellisesti, kun siten totuus tulee totuutena tunnustetuksi ja pimeys pimeytenä tunnetuksi. Saarna, jonka lähetin Sinulle oli todellisesti yksi totuuden todistaja: se osoittautuu semmoisena omassatunnossamme. Se paljastaa perusvian ei ainoastaan Saksassa, vaan niinkuin nimi ilmaisee 'unserer Zeit', ajassamme. Suomi on tosin etäinen maailman kolkka, mutta kuitenkin osa maailmaa; mitä siellä tapahtuu, ei ole niinkään ilman yhteyttä muun maailman tapausten kanssa. Päinvastoin: kun vertaan näkemiäni ja kuulemiani Ruotsista ja Saksasta Suomen oloihin, huomaan lankojen yhtyvän yhteen käteen. Tämän maailman ruhtinas ei ole unohtanut Suomea; niin, hänen politiikkansa on sama siellä ja täällä. Ja niinkuin Jumala koettaa väärentämättömällä sanallaan kasvattaa itselleen seurakuntaa, joka jälleen on oleva siemenenä ihmisten kesken heidän johtamisekseen oikealle tielle, niin näyttää pimeyden valta kaikkialla pyrkivän siihen, 1:ksi että Jumalan sana väärennetään, vetistetään (utvattna) taikka tehdään inhimillisten kirjain kautta tarpeettomaksi, sekä 2:ksi että Jumalan teos turmellaan, että tosi kristinusko tehdään irvikuvaksi, jopa inhottavaksi asiaksi, niin että se on oleva kammottava jokaiselle kunnolliselle ihmiselle. — — En tunne ketään, joka niin perusteellisesti paljastaisi saatanan keinoja ja ihmissydämen petollisuutta kuin prof. Beck. Hän ei taistele yhdestä tai toisesta viasta, vaan perusviasta. Hänen todistuksensa on radikaalinen: täytyy asettua joko myötä tai vastaan. Se joka on totuudesta ei vastusta. Sinä olit ensin vastaan, niin minäkin. Mutta hyvä on, että olemme kuulleet omaatuntoamme! Beckin saarnat ovatkin pidetyt omalletunnolle: niitä on luettava hiljaisuudessa taikka yksinäisyydessä, niin että omallatunnolla olisi tilaisuutta toimimaan. Beckin sanat ovat siinäkin omituisia, etteivät haihdu ajan pitkään, vaan tulevat syvemmiksi ja painavammiksi. — Minä ilmoitin Beckille, mitä olit kirjoittanut hänen saarnansa johdosta: sekä ensimäisen moitteesi että myöhemmän alistumisesi totuuteen. Hän lähettää Sinulle nyt myötäseuraavan saarnan; anna minun tietää, mitä ajattelet sen sisällyksestä!"

Tämän jälkeen seuraa erittäin lämmin, tunnustuksen tapainen lauselma Beckistä, Kihlmanin suhteesta häneen ja matkasta yleensä: "Mitä kauemmin viivyn täällä Tübingenissä, sitä suurempaa kunnioitusta ja luottamusta tunnen Beckiä kohtaan. Hän on mielestäni mies, jolla on maailmanhistoriallinen merkitys, hän on pylväs taistelevassa seurakunnassa maan päällä. Hänellä on ollut käsissään kaikki välikappaleet esiintyäkseen uskonpuhdistajana, mutta hän ei ole antanut sydämensä eikä ystäväinsä häikäistä itseään. Uskollisesti hän on pitänyt kiinni Jumalan sanasta ja Jumalan tahdosta: ja yksistään työskennellyt sillä paikalla, johon hänet on asetettu. Olen tullut tuntemaan hänen syvän kieltäymyksensä; jos jollakin toisella olisi edes kymmenesosa hänen tietoaan, mikä kauhea mahtaja hän luulisikaan olevansa. — Olen tullut vakuutetuksi siitäkin, että hän myöskin vanhurskauttamisoppiin nähden uskollisesti noudattaa Jumalan sanaa. Kristus on hänen kristinuskonsa periaate, totta kyllä ei niin että Kristus-nimi aina olisi hänen huulillaan, mutta niin että se näyttäytyy hänen sekä tietopuolisissa että käytännöllisissä esityksissään. Voin myöskin sanoa omasta kokemuksestani: en koskaan ole niin syvästi käsittänyt kristinuskon olemusta, enkä koskaan oppinut niin tuntemaan Kristusta ainoana välittäjänä kuin tällä ajalla, jolla olen seurustellut Beckin kanssa. Usein olen kuullut hänen sanovan: 'Pysyvä elämänyhteys Kristuksen kanssa, pysyminen ja kasvaminen Kristuksessa on kaiken ehto alusta loppuun saakka'. Tiedän hyvin mitä olen hänelle velkaa. Lähinnä Jumalaa ja vaimovainajaani on minun kiittäminen häntä kaikesta siitä hyvästä, mikä minussa saattaa olla. Ei hän ole irroittanut minua lahkolaisuuden pauloista: olin jo ennenkuin opin häntä tuntemaan niin erilläni puolue-elämästä, että puoluemieliset ihmiset vaivoin olisivat voineet kärsiä minua. Mutta vaara oli, että lankeaisin toiselle puolelle, uudenaikaiseen kirkolliseen harrastukseen. En tiedä kuinka kauas olisin voinut mennä ennenkuin olisin alkanut epäillä, mutta luullakseni en olisi pysähtynyt ennenkuin olisin tullut viisaaksi vahingosta. Oikealla hetkellä tulin Tübingeniin: Beck on pelastanut minut monesta vaarasta, vahingosta ja tuskasta. Herra on ollut hyvä paimeneni matkalla; niin, kaikki Herran tiet minuun nähden ovat hyvyyttä ja totuutta. Alan perehtyä niihin. Näen että voin löytää ja saavuttaa jotain parempaa kuin olen menettänyt, ja että menetetty oli menetettävä, jotta saavuttaisin paremman. Sen vuoksi on minulla hetkiä, jolloin voin kiittää Jumalaa kaikesta hänen ankaruudestaan minua kohtaan. Ne, jotka Jumala on ottanut minulta pois, hyödyttävät minua enemmän siellä, missä nyt ovat, kuin jos he ruumiillisesti olisivat luonani. Rakkausside, joka yhdisti heidät ja minut toisiimme, ei ole katkaistu heidän poismenonsa kautta; mutta side, joka kiinnitti minut maahan, on heikontunut. Kuitenkin on minun vielä paljosta kieltäydyttävä. Vielä on maailmalla liittymäkohtia sydämessäni." —

Niinkuin jo mainittiin oli Essen kirjeessään myöskin kertonut pappeinkokouksesta hänen luonaan Ylihärmän pappilassa, jossa saapuville tulleet — Fredr. Östring, F. O. Durchman, J. W. Durchman, A. W. Ingman, Wilh. Ingman, N. R. Lagus, S. U. Gallenius ja E. W. Snellman — olivat julkilausuneet ja tunnustaneet ne puutteet ja erehdykset, joihin he herännäisyysliikkeeseen liittyneinä olivat huomanneet itsensä ja heränneet yleensä syypäiksi. Kokouksessa esiintyneet mielipiteet tulivat tunnetuksi 13 p:nä huhtik. 1852 päivätyn kirjeen kautta, missä C. G. von Essen on lyhyesti tehnyt selkoa kokouksen keskusteluista [Itse kokous pidettiin ainakin viikkoa ennen 13 päivää huhtik., sillä Kihlman mainitsee Essenin hänelle osoittaman kirjeen, jossa siitä puhuttiin, olleen 6 p:ltä s.k. — Kirje (Bergrothille ja Törnuddille) on suomennettuna painettu Herännäisyyden historiassa III s. 411 ss., mutta samassa paikassa annetaan siitä vähän erehdyttäviä tietoja. Essenin kirje näet ei todista oikeaksi Rosendalin sanoja: "Tilaisuudessa laadittiin jonkunlainen pöytäkirja, joka sitten kirjeen muodossa lähetettiin etäällä asuvien samanmielisten virkaveljien tarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi", eikä myöskään mainitse mitään "pöytäkirjan allekirjoittamisesta". Kirjeen alussa sanotaan vain: "Alldenstund — — — I önskat få del af förhandlingarna, vill jag nu i korthet lemnå Eder en liten redogörelse", ja lopussa: "Emedan äfven Grönberg begärt höra om vårt sammanträde — — — villen I vid första tillfälle ge honom del häraf d.v.s. afsända hela detta protokoll till honom. Roligt att framdeles få höra Edra tankar om våra förhandlingar." Ilmeistä on että sanat "koko tämä pöytäkirja" tarkoittavat ainoastaan Essenin omaa kirjettä; jos varsinainen, allekirjoitettu pöytäkirja olisi ollut olemassa, olisi hän tuskin käyttänyt tätä lausetapaa. — Olemme tehneet nämä muistutukset ei senvuoksi, että epäilisimme Essenin yleensä oikein selostaneen kokouksen keskusteluita, vaan sen vuoksi, että Rosendal on antanut kokoukselle niin sanoaksemme virallisen leiman, joka sillä ei näy lainkaan olleen. Näkyy kyllä Essenin kirjeestäkin, ettei sen pohjana ollut olemassa mitään tarkistettua pöytäkirjaa. Epäiltävää on myöskin, olivatko papit kokoontuneet "suunnittelemaan ohjelmaa tulevalle toiminnalleen". Essen ei mainitse siitä sanaakaan eikä hän Kihlmanillekaan, niinkuin tämä erittäin huomauttaa, kertonut "mitä olivat päättäneet siitä kuinka aikoivat suhtautua edelliseen harrastukseensa". Nähtävästi kokoontuneet eivät muuta tarkoittaneet kuin yksinkertaisesti päästä selville omasta kannastaan herännäisyyteen ja sen oppiin nähden.] F. H. Bergrothille ja A. O. Törnuddille, jotka olivat kokoukseen lähettäneet kirjallisen lausuntonsa. Ajan tavan mukaan kirje jäljennettiin, ja leviten siten laajalle vaikutti se kai tuntuvasti siihen hajaannukseen heränneitten piireissä, joka edellisenä vuonna oli jo tosiasiaksi tullut. Tässä on siitä muutama sana lausuttava kahdesta eri syystä, ensiksi sentähden, että Kihlman oli yksimielinen kokouksen kanssa, toiseksi senvuoksi, että Rosendal selittää siinä lausuttujen mielipiteiden perustuvan Beckin oppiin ja katsantotapaan, jotka Kihlman muka kirjeillään oli tehnyt Suomessakin tunnetuiksi.

Vaikka onkin totta, että Beck Kihlmanin välityksellä on saanut ystäviä ja kannattajia Suomessa, on Rosendalin selitys kuitenkin kerrassaan harhaan vievä ja sitä oudompi kuin kirjeen lopussa suorin sanoin ilmaistaan, miten siinä esitetyt mielipiteet oikeastaan olivat syntyneet. "Olimme jokainen omalla tahollaan tulleet samoihin johtopäätöksiin", siinä lausutaan, "ja moni tunnusti jo kauan salaa hautoneensa samoja ajatuksia, mutta ei uskaltaneensa niitä ilmaista uhkaavan pannaanjulistuksen tähden." Että nämä sanat ovat totuuden mukaisia, sen todistaa edellinen esityksemme Kihlmanista, joka totta kyllä ei ollut kokouksessa läsnä, mutta joka kotona ja ulkomaillakin oli elänyt mitä lähimmässä henkisessä yhteydessä sen pappisryhmän kanssa, jonka mielipiteet kirje ilmaisee. Ja näkyyhän siitä mitä hänestä on kerrottu, että häntä ei ainoastaan Saksassa taikka Ruotsissa vaan jo kotimaassakin, aikoja ennen matkalle lähtöä, vaivasivat ja tuskastuttivat aivan samat seikat, jotka samaisessa kirjeessä ilmituodaan. Tarpeetonta on ruveta osoittamaan, milloin ja missä hän valittaa sitä tai viittaa siihen, että heränneiden kesken ihmissana oli astunut Jumalan sanan sijaan, että pyhitysoppi oli jäänyt syrjään ja että vanhurskauttamisoppi oli puutteellinen, joten pysyvä sielun rauha jäi tuntemattomaksi, että elettiin lahkolaisuudessa eli puolueellisuudessa, jossa puoluelaisen puolustamista katsottiin totuutta tärkeämmäksi j.n.e. — se on tarpeetonta, sillä nämä ja samanlaatuiset valitukset uudistuvat tavan takaa. Nämä tyytymättömyyden ja levottomuuden aiheet nehän juuri ajoivatkin Kihlmanin ulkomaille, jopa voimakkaammin kuin heikontunut ruumiillinen terveys. Mutta vaikka hän oli ainoa, joka lähti niin kaukaa etsimään parannusta, ei hän ollut ainoa, joka parannusta kaipasi. Selvää on, että monessa asui sama tyytymättömyys ja rauhattomuus, samoista syistä aiheutunut. Sen osottaa Ylihärmän kokous. Kihlman oli vain yksi niitä, jotka olivat kauan "hautoneet samoja ajatuksia", ja senvuoksi hänen tunnustuksensa tarjoavat muutakin Essenin kirjeen ymmärtämiseksi. Rosendal sanoo siinä ilmestyvän surkuteltavan "vikoilemis- ja tuomitsemishalun". Tästä väitteestä päättäen herännäisyyden historioitsija joko on hämmästyttävän heikko sielutieteellisessä erittelyssä taikka ummistaa tahallaan silmänsä. Koska näet papit Ylihärmän pappilassa, sanallakaan viittailematta siihen, että olivat toisia paremmat, tuomitsivat itseään samalla kuin muita heränneitä, on mahdotonta olettaa heidän noudattaneen "vikoilemishalua" s.o. etsimällä etsineen vikoja viattomissa. Sille, joka ei voi kuvitella mitkä tunteet täyttivät näiden pappien sydämet, Kihlmanin kirjeet ilmaisevat, että ne olivat rauhattomuuden, surun, tuskan ja nöyryytyksen tunteet, siitä johtuvat, että he olivat huomanneet joutuneensa harhaan, menettäneensä sen pohjan, jota olivat pitäneet ehdottomasti varmana, ja luottamuksen niihin, joita ennen olivat johtajinaan kunnioittaneet. Kuinka Kihlman käsitti kokouksen mielialan ilmenee erikoisesti seuraavista sanoista: "Teidän kokouksenne oli ilahduttava; varsinkin riemuitsin siitä, että Östring oli mukana ja yhtyi Teihin toisiin. Olin epätietoinen häneen nähden. Mitä korkeammalla on seisonut, sitä syvempi on nöyryytys oleva, mutta jos alistuu semmoiseen nöyryytykseen, todistaa se että rakastaa totuutta." [Sanat ovat tekijän alleviivaamat. — Eräässä myöhemmässä kirjeessä tulee myöskin näkyviin, miten hajaannus ja sen alkusyy vaikuttivat Kihlmaniin. Essen oli kertonut tavanneensa arkkipiispan, ja sen johdosta Kihlman kirjoittaa: "Oli sangen mielenkiintoista kuulla kohtauksestanne arkkipiispan kanssa. On sentään hyvä, että meille vielä osoitetaan kunnioitusta. Olen peljännyt, että kaikki ihmiset, joilla on ankaran siveelliset periaatteet, ylenkatsoisivat meitä. Ainakin me joissakin määrin ansaitsisimme sitä. Mutta kenties Herra säästää meitä, kun teemme parannusta. — — — Oli niin ja näin että annoit arkkipiispan lukea kirjeeni Malmbergille. Muistaakseni viittasin siinä juomiseemmekin. Siitä saattoi arkkipiispa ehkä luulla, että mekin olemme irstailleet. Niin kauas emme kuitenkaan menneet; luonnollinen jumalanpelkomme ja kunnollisuutemme (ärbarhet) nousivat sitä vastaan, vaikka periaatteet olivat semmoisia, että helposti olisi voinut niin käydä. Viittasin kuitenkin tähän kirjeessä, jotta en panisi kaikkea syytä hänen päällensä, ja niin taivuttaisin hänet parannukseen. Mutta sinä olet luultavasti selittänyt asiani" —] Ei siinä kokouksessa ollut rahtuakaan sitä omakylläisyyttä, joka on vikoilemisen edellytys; se mikä pakottaa ihmisen syyttämään ja tuomitsemaan itseään on yksistään totuuden henki. Ettei Beckin oppi voinut vaikuttaa kokouksessa esitettyjen mielipiteitten syntyyn, on selvää siitä yksinkertaisesta syystä, että Kihlman ennen kokousta oli ennättänyt antaa hyvin vähän tietoja opettajastaan ja hänen suunnastaan, eikä se vähä vielä ollut tullut monenkaan tietoon saatikka yhteen ainoaankaan uudistavasti vaikuttanut. Toinen asia on, että Kihlman ja hänen ystävänsä sittemmin huomasivat saavansa Beckiltä tukea mielipiteilleen. He olivat jo, ennenkuin mitään tiesivät Beckistä, osaksi kääntymässä samaan suuntaan, ja merkille pantavaa on, että se, mikä ensiksi veti Kihlmania Tübingeniin, oli sanoma, että Beckin teologia yksinomaisesti perustui raamattuun ja oli siitä ammennettu, toisin sanoen, että tämä oli toteuttanut sen ajatuksen, joka Kihlmanilla oli jo kotona, nimittäin että hänen oli antauduttava raamatun tutkimiseen käsittääkseen sen totuudet yhtenä järjestelmänä. [Osoittaakseen etteivät kuitenkaan kaikki vielä luottaneet Beckin oppiin siteeraa Rosendal (III, s. 419) erään kohdan muutamasta Hilda Bergrothin kirjeestä äidilleen, missä hän valittaa, että, "Beck on kääntänyt Kihlmanin pois yksinkertaiselta tieltä". Erehtymättä olisi hän voinut sanoa, että kaikki Kihlmanin ystävät vastaiseksi olivat samaa mieltä kuin hänen kälynsä. Että niin oli laita, tulee seuraava kertomuksemme täydellisesti todistamaan.]

Ottakaamme tähän vihdoin Kihlmanin loppusanat Essenille: "Väittelyllä ei saavuteta mitään; mutta se, joka on totuudesta, voitetaan totuudella. Meidän tulee vain pitää tärkeänä, että meillä on puhdas totuus ja että annamme sen kaikessa johtaa itseämme. — Noudattaa Jumalan tahtoa on ylenkatsottu toimi (ett föraktadt göromål), mutta se ratkaisee Jumalan luona, ei mikään muu. — Älä ole levoton sen vuoksi, että meitä on ruvettu pitämään lahkona (kommit att gälla för en sect)! Koska se kuitenkin on totta, on parempi, että lasta nimitetään oikealla nimellään. Minusta tuntuu kuin olisi sovinto entisyytemme kanssa yhä mahdottomampi. Suokoon Jumala, että aavistukseni ei olisi tosi. Tahtoisin mielelläni elää rauhassa ja sovussa kaikkien ihmisten kanssa. Mutta jos puolustetaan sitä, mikä selvästi ei ole Jumalasta vaan ihmisistä, ja tahdotaan tehdä sitä joksikin kristinuskolle oleelliseksi, niin en voi pitää rauhaa." —

Mitä tulee mainittuun kirjeeseen Ingmanille, otan siitä vain seuraavat rivit, jotka yhdessä alempana luettavien kirjeotteiden kanssa todistavat, kuinka vähän Beck aluksi sai tunnustusta niiltäkään, jotka kuitenkin välittömästi olivat saaneet tietoja hänestä: "Kiitän Sinua varoituksestasi Beckin suhteen. Tiedän, että se tuli hyväätarkoittavasta sydämestä. Sinä et voinut oikein arvostella häntä siitä vähästä, mitä olet häneltä nähnyt. Olin ensin aikonut viipyä Tübingenissä ainoastaan 3 viikkoa, mutta mitä enemmän aikaa kului sitä selvemmin huomasin, etten vielä tuntenut häntä. Nyt olen ollut täällä neljä kuukautta, ja vaikka kuuntelen häntä joka päivä, tapaan kuitenkin aina uusia syvyyksiä. Tullessani Tübingeniin tunsin salaista vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Varsinkin ensi ajat olivat nöyryyttäviä. Olen paljon taistellut: toisinaan olen suuttunut, kun en ole ymmärtänyt häntä, toisinaan tullut epäluuloiseksi. Mutta aina olen tullut pidätetyksi langettamasta hylkäävää arvostelua häntä kohtaan. En pääse omastatunnostani: hän on osoittautunut totuuden julistajaksi. Ei kukaan ole niin lyönyt maahan paraimpia tekojani ja ajatuksiani kuin hän, ilman että hän on sitä tarkottanut. — Beck on sinun hänestä laatimasi kuvan suora vastakohta." — Kihlman oli kälyänsä varten kääntänyt yhden Beckin saarnan, mutta kirjeensä ohella hän nyt lähetti sen ensiksi Ingmanille. [Kihlmanin paperien joukossa on useita hänen ruotsintamiaan Beckin saarnoja, mutta vaikka kirjeistä näkyy, että hän pyysi ystäviltään takaisin ne, jotka hän lähetti heille Saksasta, on mahdotonta tietää, mitkä hän kulloinkin sille tai sille toimitti. —]

* * * * *

Kesäkuun 13 p:nä Kihlman kirjoittaa äidilleen, että kesä oli jo aikoja sitte täysin kehittynyt; kohta helluntain jälkeen oli hän syönyt kypsiä kirsimarjoja. Edelleen hän kertoo muuttaneensa hotellista Printz Carl yksityiseen taloon. "Minulla on pieni sievä huone, jossa on kaksi akkunaa ja erityinen vuodekomero. Kapea, matala Neckar-virta juoksee akkunani ulkopuolella. Jos noudatettaisiin meidän käsitys- ja lause tapaamme, olisi sanottava, että minä asun navetan ylisillä, sillä lehmät asuvat alakerrassa [samoin kuin oli laita hotellissakin]. Se on yleinen tapa täällä — ja kadulla on tunkio. Minun on vaikea tyytyä tämmöiseen siivottomuuteen."

Samassa kirjeessä Kihlman mainitsee, että rovasti Heikel omasta ja arkkipiispankin puolesta oli kehottanut häntä hakemaan teologian lehtorinvirkaa Vaasassa, tietenkin antamatta mitään lupausta tulokseen nähden. Odottaessa rovastin kirjettä oli hän koettanut vähin suunnitella opinnäytteiksi tarpeellisia teesejä, mutta huomannut, että hänen teologiset harrastuksensa siitä kärsivät. Sentähden hän nyt kaikella mahdollisella kohteliaisuudella oli vastannut, että hän luopuisi koko tuumasta, jos opinnäyte, niinkuin oli määrätty, oli suoritettava syyskuun kuluessa — hän tahtoi näet olla vapaa lokakuun 1 p:ään, mutta jos voitaisiin siten järjestää asiat, että hänellä vielä tämän päivän jälkeen olisi aikaa valmistautua, niin hän mielellään noudattaisi kehotusta. Heinäkuulla Heikel ilmoitti, että Kihlmanilla todellakin lokakuun alusta vielä olisi aikaa. Alempana nähdään, ettei asiasta sittenkään tullut mitään.

Tämän äidille lähettämänsä kirjeen jälkeen Kihlman kuuden viikon aikana kirjoitti vain kaksi kirjettä kotimaahan, toisen Favorinille (4/7), toisen Essenille (19/7), ja ovat molemmat valitettavasti hävinneet. Myöhemmistä kirjeistä saamme tietää, että hän sydänkesällä ahkerasti teki työtä ja että päivät sentähden kuluivat nopeasti. Eikä se oudostuta meitä, kun ajattelemme, että Tübingenissä-olo läheni loppuansa. Samalta ajalta on almanakkaan merkittynä kolme pientä virkistysretkeä: kesäkuun 17 p:nä "matkustin Weiliin", 29 p:nä "kävelin Reutlingeniin", heinäkuun 11 p:nä "edestakaisin Balingenissa."

Elokuun 1 p:nä Kihlman kirjoitti viimeisen kirjeen Antero Ingmanille, vastauksen saamaansa kolmeen kirjeeseen. Vaikka nämä kirjeet ovat kadonneet, huomaa vastauksesta, että nekin olivat sisältäneet muistutuksia ja varoituksia. Kaikesta huomaa, että Kihlmanin lähimmätkin ystävät — Essen kenties toisia vähemmän — epäluuloisesti katselivat ja pelkäsivät sitä vaikutusta, jonka alaiseksi hän Saksassa oli tullut. Varsinkin näyttää heidän mielestään Beck olleen vaarallinen mies, omansa johtamaan heidän nuorta ystäväänsä harhateille. Syytä epäluuloon saivat he milloin mistäkin väärinkäsitetystä lauseesta Kihlmanin kirjeissä, jota paitsi merkille on pantava, että Beckin teokset vielä olivat heille tuntemattomia, vaikka Kihlman kyllä oli lähettänyt luettelon niistä (milloin? on mahdoton sanoa, sillä se on kirjoitettu irtonaiselle lehdelle, jossa ei ole päivämäärää; kumminkin verraten myöhään, siitä päättäen, että muutamat muistutukset osoittavat hänen itse jo lukeneen tärkeimmät). Tätä sekä Kihlmanin kantaa yleensä valaisee kirje Ingmanille.

"Sinäkin, Brutukseni, olet peloissasi minun suhteeni. En tahdo tuhlata monta sanaa itsepuolustukseeni. Mutta minä kysyn Sinulta: voitko todella uskoa, että minä useita vuosia kärsittyäni ihmisorjuuden ikeen alla haluaisin nyt kohta kumartua sen alle? taikka pakottaa muita sen alle? Voitko uskoa sitä?" — — Edelleen: missä ovat 'ne mahtavat nuhteet ja muistutukset', jotka olen antanut? — "En tahdo, että minua säästetään, en pyydä suopeutta, vaan ainoastaan oikeutta. Lue kirjeeni Teille; en koskaan kirjoita alustelmaa, enkä tarkoin tiedä mitä olen kirjoittanut, mutta tiedän, etteivät kirjeeni voi ilmaista muuta kuin mitä minulla on sisässäni. Katso mikä henki niistä puhuu, esiintyykö niissä maallisiin takertunut sielu vai tarkoitetaanko ijäisyyttä?" — — Ja "mistä syystä luulet Sinä, että minä vapaaehtoisesti luovun virasta, johon minulla on mitä suurin taipumus? [Arvattavasti oli häntä moitittu siitä, että hän ei innokkaammin pyrkinyt lehtoriksi.] Ja niin, vaikka toiveet näyttävät lupaavilta? Mikä antaa minulle voimaa uhrata rakkaintakin? Tekisinkö niin, jos katseeni kohdistuisi näihin maallisiin, saadakseni täällä merkitystä, asettuakseni täällä puoluemiehenä toisia puoluemiehiä vastaan?"

Mitä Beckiin tulee, oli hän vaarallinen sen vuoksi, että hän muka oli antiluterilainen, antipietisti ja epäkirkollinen. Kihlman ottaa nyt selittääkseen, missä mielessä näitä mainesanoja voitiin hänestä käyttää. Beck ei suinkaan ollut Luteruksen vastustaja, vaan päin vastoin kunnioitti häntä suuresti. Itsekin hän rakennuksekseen luki Luteruksen postillaa ja oli kehottanut Kihlmania tekemään samoin. Kotihartaushetkinä hän käytti Pfaffin (oikea vanha luterilainen), Bengelin ja Roosin kirjoja. "Roosin kotihartaus- ja rukouskirjaa on hän usein käyttänyt kodissaan minun läsnäollessani, ja juuri se herätti minussa heti alussa rakkautta ja luottamusta häneen, sillä joku aika ennenkuin lähdin Suomesta olin itsekin kodissani käyttänyt samoja kirjoja." — Beckin "antiluterilaisuus" tarkoitti vallalla olevaa valheluterilaisuutta. "Tämä valheluterilaisuus eroaa alkuperäisestä luterilaisuudesta oleellisesti siinä, että kun jälkimäinen teki pyhän raamatun elämänperiaatteekseen, ei valheluterilaisuuden mielestä vielä ole mitään sanottu, jos sanoo tahtovansa pitää kiinni Jumalan sanasta; tulee näet myöskin nojata Concordiakirjaan ja edelleen luterilaisen teologian skolastiseen muodostukseen, semmoisena, miksi se on kehittynyt 17:nnellä vuosisadalla. Tämä valheluterilaisuus on aiheutunut katolilaisuuden uudesta virkoamisesta sekä luultavasti myöskin unionistisista vainoista Preussissa." — Valheluterilaiset eivät kärsineet Beckiä alkuperäisenä luterilaisena, ja samoin oli hän vastenmielinen uudenaikaisille pietisteille, syystä että oli oikea speneriläinen pietisti. Uudenaikainen pietismi Saksassa oli näet niinkuin suomalainen herännäisyys speneriläisen vastakohta. "Beck rakastaa Speneriä ja pitää häntä suuressa arvossa." — Niin myös mitä kirkollisuuteen tulee. "Jos kirkkoa pidetään samana asiana kuin valtiokristinuskoa eli valtiokirkkoa, silloin on Beck kyllä epäkirkollinen. Mutta jos sillä ymmärretään samaa kuin tunnustuskirjat tarkoittavat nimityksellä congregatio sanctorum (pyhien seurakunta), silloin tahdon nähdä, ken on enemmän kirkollinen kuin hän. — Beck ei puhu paljon kirkosta, mutta missä hän vain tapaa vakavaa mieltä ja harrastusta, totuuden rakkautta, siinä hän käyttäytyy kirkon oikeana poikana. Niinkuin isä ja ystävä on hän huolehtinut minusta, kutsunut minut jokapäiväiseksi vieraakseen kotiinsa, ja jos minä jonakin päivänä olen poissa, tulee hän luokseni. Ei hän kuitenkaan tarvitse minua. Hän voisi kyllä saada parempaa seuraa. Mutta miksi hän ei halveksi minua? Olen vakuutettu siitä, että ainoa syy on se, että hän on huomannut minussa vilpitöntä totuuden harrastusta. Mutta miten on Beckillä aikaa minuakin varten? Sitä ei stuttgartilaisilla ollut, ja Beckillä on sentään enemmän työtä. Se johtuu siitä, että hän ei ole ottanut hoitaakseen mitään ylimääräisiä toimia. Hän täyttää vain velvollisuutensa. Valmistautuu tunnollisesti luentoihinsa ja saarnoihinsa; muun ajan hän käyttää terveytensä, kotinsa ja niiden hyväksi, jotka kysyvät häneltä neuvoa ja opetusta. Nyt, kun muuan lakitieteen professori, hänen uskottu ystävänsä, on jättänyt Tübingenin, hän seurustelee ainoastaan erään köyhäinhuoneen tarkastajan ja erään värjärin kanssa. Repetentit, jotka tahtovat säilyttää itsenäisyytensä eivätkä arvele voivansa olla Beckiin muussa suhteessa kuin oppilassuhteessa, käyvät vain silloin tällöin hänen luonaan. Virkatoveriensa kanssa hän seurustelee ainoastaan milloin virka vaatii. Tätä en mainitse todistaakseni hänen puhdasoppisuuttaan, vaan ainoastaan hänen kirkollisuuttaan. Missä hän tapaa henkilön, jota hän Jumalan sanan mukaan voi pitää Kristuksen jäsenenä taikka mieluummin jonkun, joka on totuudesta, hänen kanssaan hän seurustelee, huolimatta siitä, miten halpana ja ylenkatsottuna hän onkaan maailmassa." — — — Mutta Ingman näytti pitävän kirkkoa samana kuin luterilaisuus. Sitä ei Kihlman myöntänyt oikeaksi, sillä todellisuudessa ja Jumalan kannalta katsoen saattoi korkeintaan sanoa, että luterilaisissa seurakunnissamme ainoastaan sangen pieni vähemmistö kuului Kristuksen kirkkoon; mutta semmoinen vähemmistö oli myöskin olemassa muissa kirkoissa, katolilaisessa ja reformeeratussa. —

"Mutta kenties et tahdokaan puhua kirkosta semmoisena kuin se todellisuudessa on olemassa, vaan ainoastaan sen tunnustuksesta. Siitä sanot, että se pysyy ijäti. Jos siitä luovutaan, niin olemme aavalla merellä ilman peräsintä ja ilman purjeita, irtimurrettuina Herran pyhien todistajien ihanasta veljesseppeleestä." — "Onko tämä vakava mielipiteesi?" kysyy Kihlman. Hänen mielestään oli se liioittelua, sillä ainoastaan Jumalan sanalla on se lupaus, että se pysyy ijankaikkisesti. — "Älä ymmärrä minua väärin: en minä tahdo poistaa tunnustuskirjoja, eivät ne ole minun tielläni. Mutta minusta ei ole ollenkaan tarpeen ensin tutkia niitä ymmärtääkseen raamattua. Jos arvelee olevansa ilman peräsintä tullessaan raamattuun ilman tunnustuskirjoja, niin tietää se, että Jumalan sanan on mukautuminen valmiiden dogmien mukaan. Jos Luterus olisi ajatellut niin, ei hän koskaan olisi astunut luostarikammiostaan."

"Minä olen myöskin ollut tunnustuskirjojen innokas puolustaja, mutta viime aikoina en ole enää voinut olla oikein tyytyväinen yhteen ja toiseen kohtaan taikka yleensä luterilaiseen teologiaan. Varsinkin oli sakramenttioppi minulle salaperäinen ('ett mysterium'). Kun Hedberg esiintyi julistamalla käsityksensä kasteesta, olin minä neuvoton. Jos ihminen todella kasteessa syntyy uudestaan, niin mitä hyötyä on vaatia uudestasyntymistä, niinkuin me olemme tehneet. Ja kuitenkin osoittaa kokemus, että meidän, vaikka olemmekin kastetuita, täytyy tulla uusiksi ihmisiksi. Tämä kysymys on paljon vaivannut minua. Samoin ehtoollisoppi. Se on niin välittämätön. En ole koskaan voinut päästä selville siitä, miksi olen mennyt Herran ehtoolliselle. Ei ole muuta syytä kuin Kristuksen käsky, mutta täytyy kuitenkin olla joku syy, jonka vuoksi Kristus on niin käskenyt. Sitä en löytänyt luterilaisuudessa. Toinen seikka, joka varsinkin vaimoni kuoleman jälkeen alkoi ahdistaa minua, oli parannusta, uskoa, kääntymystä, uudestasyntymistä koskevien määritysten epävarmuus. Toinen opettaa niin, toinen näin. Mutta mikä on totuus? Miten moni ihminen joutuukaan tappiolle juuri puuttuvan tiedon vuoksi. Ja kuinka tietää, onko kääntynyt, onko uudestasyntynyt, jollei tiedä mitä sillä ymmärretään taikka oikeammin mitä Jumala sillä ymmärtää. Tunnustuskirjat sekottavat kaikki yhteen katumukseen ja uskoon. — Stuttgartissa minua loukkasi oppi perisynnistä, joka luterilaisen opin mukaan on tuomittava. Siis ovat vastasyntyneet lapset perisyntinsä tähden tuomittavat. Eiväthän he kuitenkaan itse ole syypäät siihen, että heissä on perisynti; kuinka on sopusoinnussa Jumalan oikeuden kanssa tuomita joku, joka ei omasta puolestaan ole mitenkään ansainnut rangaistusta? Nämä ynnä muut vaikeudet ovat estäneet minua ihailemasta tunnustuskirjoja. Ja minä olen iloinen, että olen pysynyt suorana itseäni kohtaan pyytämättä vapautua vaikeuksista harhaluulon (illusion) kautta. Sen vuoksi toivon nyt tulevani oikeaan ratkaisuun. — Ethän Sinäkään voi, jos tahdot olla rehellinen itseäsi kohtaan, kieltää, että semmoisia pulmia on olemassa. Ja jos kerran myönnät sen, niin ajattelen, että Sinä kuitenkin vastaiseksi käännyt Jumalan ja Jumalan sanan sekä tunnollisten eksegeettien (niinkuin Bengel ja Roos) puoleen saadaksesi vastausta siihen, johon eivät tunnustuskirjat vastaa. Mutta jos Sinä kerran tunkeudut Jumalan sanaan, niin sen aarteet hämmästyttävät sinua. Eikä Sinun ylistyksesi enää tarkoita tunnustuskirjoja (joita et silti hylkää taikka ylenkatso), vaan Jumalan sanaa, sillä sydämesi on täynnä sen ihanuutta. Ja silloin ajattelen minä, että ollaan oikeita luterilaisia, vai miten? Semmoiseksi luterilaiseksi koetan minä tulla, ja minä tyydyn siihen niin hyvin, että toivoisin Sinulle samaa. En epäile, että olet tuleva yksimieliseksi minun kanssani, mutta niin kauan kuin pidät tunnustuskirjoja korkeimpana totuutena, täytyy Sinun olla epäluuloinen sitä kohtaan, joka luulottelee tietävänsä vielä parempaa." — Vaikkei Kihlman kirjeessään sitä lausukaan, todistaa se kuitenkin, että hän oli saavuttanut matkansa päämäärän. Ei niin, että hän olisi saanut ratkaisevan vastauksen kaikkiin niihin kysymyksiin, jotka hänen lähtiessään häiritsivät hänen rauhaansa, ja luonut valmiiksi teologisen järjestelmänsä, mutta kumminkin oli hän löytänyt vakavan pohjan, millä seisoa, selvän suunnan, mihin pyrkiä. Onhan hänen äänensä kerrassaan muuttunut, verrattuna siihen vaikeroivaan, joka leimasi hänen kirjeensä Tukholmasta ja Stuttgartista. Järkyttävät kokemukset, jotka häntä ennen tuskastuttivat, ovat vetäytyneet taustalle, hänen mielensä on tyyntynyt, ja vaatimatta mitään erikoista hyvää maalliselta elämältä elää hän vakaumuksensa turvissa ja tietoisena siitä, mistä hän on aina saava raitista vettä hengellisen elämänsä ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi, valmis palaamaan kotimaahansa ja vastaanottamaan mitä Jumala siellä on hänelle tarjoava.

* * * * *

Etelä-Saksassa Kihlman oli toivonut saavansa nauttia lämmintä, ja hän näyttää saaneenkin sitä tarpeeksi heinä- ja elokuulla. Äidilleen hän kertoo, että lämpömittari osotti +29° R., ja oli hän sentähden luopunut papinpuvustaan ja pukeutunut "mylläriksi", joka kai merkitsee, että hän oli hankkinut itselleen valkoisen puvun mustan sijaan.

Mitä kauemmin Kihlman viipyi Tübingenissä, sitä enemmän supistui häneltä mahdollisuus nähdä etelämpiä maita, jota hän talvella oli ajatellut. Kumminkin hän pikimmittäin pistäytyi Sveitsiin. Elokuun 19 p:nä hän näet rautateitse matkusti Friedrichshafeniin Bodenjärven rannalla, 20 p:nä laivalla yli järven Rorschachiin ja sieltä jalan St. Gallenin kautta Teuffeniin. Käytyään 21 p:nä koulunopettaja Lutzin luona hän i.p:llä käveli Appenzelliin, missä 22 p:nä, joka oli sunnuntai, kuuli kapusinilaismunkin saarnaavan, nousi sitte 5520 jalkaa korkealle Hohenkastenin vuorelle ja jäi sinne yöksi. Seuraavana päivänä hän vielä käveli Gaisiin, josta kääntyi paluumatkalle, ajaen St. Galleniin ja Rorschachiin; 24 p:nä hän jälleen oli Tübingenissä. Koko matka kesti siis vain 6 päivää. Sitä paitsi oli se siinä kohden onneton, että ilma oli huono: vettä satoi kaiket päivät, ja Hohenkasten oli paksun sumun peitossa; ainoastaan palatessaan hän Bodenjärvellä näki ihanan päivänlaskun. "En kuitenkaan kadu tätä retkeä", Kihlman kirjoittaa äidilleen, "sillä sain sittenkin nähdä osan ihanaa maata. Reppu seljässä ja keppi kädessä kävelin minä aivan yksin paikasta paikkaan niinkuin vaeltava kisälli meillä. Siten oppii paremmin tuntemaan seutuja, ja jos vain ilma on kaunis, mieli reipas eikä rahoja puutu, niin ei helposti voi kuvitella mitään nautintorikkaampaa kuin semmoinen vaellus Jumalan vapaassa, ihanassa luonnossa." —

Vielä viipyi Kihlman kaksi viikkoa Tübingenissä ennenkuin oli valmis lähtemään. Hän syyttää siitä antikvaarisia kirjakauppoja, joista hän etsi ja osti mieluisia kirjoja. "Syyskuun 8 p:nä lähdin siis Tübingenistä, missä olin viettänyt 7 1/2 kuukautta", kirjoittaa hän (Wittenbergistä 20/9) äidilleen. "Ilolla ajattelen tätä aikaa, jonka olen hiljaisuudessa eläen saanut kokonaan käyttää omaksi hyödykseni, laskeakseni hyvän perustuksen aikaa ja ijäisyyttä varten. — Professori Beck ja hänen rouvansa saattoivat minua muutamia päiviä paluumatkalla. Syyskuun 9 p:nä matkustimme Stuttgartista Heilbronniin. Stuttgartissa jätin hyvästi sikäläisille tuttavilleni. Varsinkin oli se talo minulle rakas, missä olin asunut; minua ei kohdeltu vieraana vaan sukulaisena; 10 p:nä matkustimme höyrylaivalla Heilbronnista Heidelbergiin; 11 p:nä sieltä Darmstadtiin rautatietä; 12 p:nä Frankfurt am Mainiin; 13 p:nä teimme huviretken hiljaiseen, vaatimattomaan Taunus-vuoriseutuun, illalla tulimme Mainziin; 14 p:nä ajoimme vaunuissa Rheinvirtaa pitkin Rüdesheimiin, missä juodaan ihanaa, tulista viiniä. Kunpa sentään voisin tuoda Suomeenkin näitä Rheinin viinejä! Tekisi Sinullekin hyvää saada joka päivä juoda lasi jaloa puhdasta viiniä. Minä kävin eräässä viinikellarissakin ja maistelin erilaisia viinejä, niin että nyt olen olevinani vähän asiantuntija. 15 p:nä kuljimme höyrylaivalla Koblenziin, joten vielä kerran näin saman ihanan tien kuin viime syksynä; 16 p:nä tapahtui paluumatka Frankfurt am Mainiin. Tahdoin palata sinne matkustaakseni toista tietä kuin vuosi sitten. Aamulla 17 p:nä jätin Frankfurtin, erottuani prof. Beckistä ja hänen rouvastaan, jotka tähän saakka olivat seuranneet minua. Ero oli tuskallinen. Voimakas, nerokas mies itki niinkuin lapsi. Niin rakkaaksi olin minä, mitätön, halpa mies, tullut hänelle. Hänen ystävyytensä on minulle kalliimpi kuin lukuisien taitamattomien ylistykset. Ja minä mainitsen tämän Sinulle, ainoastaan Sinulle, syystä että on ilahduttavaa äidinsydämellesi kuulla, että kelpo, hurskas mies rakastaa lastasi. Olen näinä päivinä syvästi kaivannut häntä, jonka kanssa joka päivä seurustelin. Jälleen tunnen olevani niin yksin, yksin keskellä ihmisiä." —

Syyskuun 17 p:nä Kihlman tuli Eisenachiin; 18 p:nä hän kävi Wartburgissa, jota ympäröivä kaunis, erinomaisen viehättävä luonto hänestä ansaitsi enemmän huomiota kuin Luteruksen huone linnan sisällä; illalla hän saapui Halleen, missä tapasi prof. (Heinr. Ernst Ferd.) Guericken — "hän on yhtä pitkä ja laiha kuin hänen kirjansa, ja lopulta on epätietoista, mitä on ajatteleminen hänen kristillisestä elämästään" (Essenille); 19 p:nä Wittenbergiin, missä Kihlman kävi kaikkialla etsimässä Luteruksen muistoja: hänen muinoisessa kodissaan, jossa työhuone vielä on entisessä asussaan, kirkoissa, joissa hän tavallisesti saarnasi, haudalla y.m. Berliniin Kihlman saapui 20 p:nä ja Hampuriin 22:na sekä 23:na Lyypekkiin. Sieltä hänen oli aikomus mennä Ystadiin, mutta — syystä että hän tuli Berlinistä, joka vähän ennen oli virallisesti julistettu koleran saastuttamaksi, hänelle ei luvattu antaa terveystodistusta ennenkuin 7 päivän päästä! Silloin hän päätti matkustaa Tanskan kautta. Dilissansilla hän siis 24 p:nä Eutinin kautta saapui Kieliin. "Kävin meillä niin vähän kunnioitetun [rationalismin kiivaan vastustajan] Klaus Harmsin luona. Ukko on vanha, hyvin vanha [74-vuotias] ja sokea, mutta vielä voimakas ja hänellä on huumoria. Oli hauskaa nähdä ja kuulla häntä. Hänen viimeiset sanansa: 'Gott befohlen! Gott befohlen!' joita sanoessaan hän iloisesti pudisti kättäni, olivat sydämellisiä ja luottavaisia ikäänkuin hän olisi niissä julkilausunut pitkän elämänsä kokemuksen. Erikoista hartautta en hänessä huomannut." Kööpenhaminaan Kihlman tuli 26 p:nä, ja siellä ruotsalainen konsuli sanoi hänen saavan terveystodistuksen vasta kun oli ollut 10 päivää poissa Berlinistä! Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa!

Karanteeniviikko Kööpenhaminassa oli mitä ikävin. Eräänä päivänä Kihlman kyllä tapasi Limingan rovastin Aaron G. Borgin, mutta eivät he olleet saman hengen miehiä. Borg oli paluumatkalla Baierista, "jossa oli juonut vettä", ja oli nyt jo lähes viikon odottanut terveyspassia. He kävivät yhdessä katsomassa marmoripalatsia (kirkkoa?), jota ei oltu jaksettu rakentaa valmiiksi ja joka sentähden nyt oli rauniona. "En voi kieltää, ettei ollut vähän yhtäläisyyttä palatsin ja Aaronini välillä", Kihlman kirjoittaa Essenille. — Samasta kirjeestä, joka nähtävästi oli matkan viimeinen (Kööpenhaminasta 2/10) Essenille, näkyy mitä Kihlman oli kirjoittanut ylempänä mainitussa, hävinneessä kirjeessä (19/7 1852). Hän oli näet ehdottanut, että koetettaisiin saada professori Beck Suomeen (yliopistoon, prof. A. A. Laurellin sijalle, joka oli kuollut 14/4 1852). Essen ei näy voineen hyväksyä ajatusta. Pahoittelematta Kihlman sen johdosta lausuu: "jos Sinä tuntisit Beckin niinkuin minä, niin olisi Sinulla, sen tiedän varmaan, sama kunnioitus ja rakkaus häntä kohtaan kuin minulla." —

Täältä Kihlman kirjoitti ensimäisen kirjeensä prof. Beckille, "kalliille opettajalleen", ja alkoi hän sen ylistämällä onnellista Tübingenin aikaansa, rauhan aikaa, jolloin hän oli saanut tehdä työtä taistelematta kenenkään kanssa ja jolloin totuuden maito oli ollut hänen jokapäiväinen ravintonsa. Hän tunnustaa, että Jumala oli matkalla antanut hänelle enemmän kuin hän lähtiessään kotoa oli ymmärtänyt rukoillakaan. Mutta toiselta puolen hän valittaa, että hän jo lyhyellä paluumatkallaan oli kokenut, miten paraimmatkin, vaikka tuntevatkin jumalalliset periaatteet, arvostelevat niitä inhimillisesti. Ei ainoatakaan hän ollut tavannut, josta olisi voinut varmuudella sanoa: tuolla on silmät auki. Jumalallisten periaatteiden johtopäätökset jätetään sikseen; sillä ei mitään pelätä niin paljon kuin "yksipuolisuutta". "Minulle on ollut tuskallista, että minun juuri nyt, kun en muuta harrasta kuin totuutta ilman puolueellisuutta, täytyy kuulla, että muka olen joutunut harhaan oikealta tieltä." Tämä vaikutelma näyttää Kihlmaniin jääneen etenkin erään kohtauksen jälkeen prof. Schmiedenin kanssa Wittenbergissä. Illalla hän oli kuullut professorin saarnaavan "sydämellisesti, sisään tunkevasti, rankaisevasti ja lohduttavasti", mutta kun hän seuraavana aamuna kävi hänen luonaan ja keskustelu m.m. oli kääntynyt sisälähetykseen, oli ajatustenvaihto käynyt vilkkaaksi, jopa väittelyntapaiseksi, ja Kihlman oli huomannut, että yksimielisyys oli mahdoton heidän välillään; vaikka he käyttivät samoja sanoja, olivat heidän käsityksensä Kristuksesta erilaiset. — Kirje päättyy sanoihin: "kunpa olisin Tübingenissä!"

* * * * *

Lokakuun 2 p:nä Kihlman vihdoin pääsi Juutinrauman yli Malmöhön, ja se oli onni. Tunti sen jälkeen alkoi näet orkaanintapainen myrsky, jommoista ei miesmuistiin oltu nähty Etelä-Ruotsissa ja joka aiheutti lukuisia haaksirikkoja. Malmöstä Kihlman lähti Lundiin tapaamaan sikäläisiä tuttavia, ja lokakuun 5 p:nä hän saapui Tranåsiin, missä Ternström ystävällisesti vastaanotti hänet. Kaksi päivää siellä yhdessä luettiin ja keskusteltiin hengellisistä kysymyksistä, mutta, päinvastoin mitä odottanut oli, ei Kihlman Ternströmiltäkään saanut kuulla myötätuntoista hyväksymistä uusille mielipiteilleen. Lopputuloksena oli varoitus ja vakuutus, että hänen vaivansa oli ollut turha! Näin kertoo Kihlman Beckille kirjeessä, jonka hän kirjoitti tälle kotia tultuaan. — Jatkaakseen matkaa Tukholmaan Kihlman 7 p:nä ajoi Ystadiin, mutta myrskyn tähden oli laivojen kulku häiriintynyt, ja hän oli pakotettu jälleen viipymään puolineljättä vuorokautta kurjassa pikkukaupungissa. "Olen aivan onneton esteitteni vuoksi", hän valittaa äidilleen. "Kun kerran on huono onni, niin se vainoaa kaikkialla." Lähtiessään Tranåsista oli Kihlman jättänyt Ternströmille muutamia Beckin saarnoja, ja luettuaan ne tuli tämä 11 p:nä varhain aamulla kaupunkiin pitääkseen seuraa yksinäiselle ystävälleen, jolta nyt halusi kuulla enemmän Beckistä. Kumminkin tuli ja lähti höyrylaiva samana päivänä, joten yhdessäolo kävi lyhyeksi. Matka Tukholmaan oli onnellinen, ja saapui Kihlman sinne 13 p:nä. Siellä häntä odotti koko pinkka vuoden vanhoja kirjeitä!

Tukholmassakin matkustajamme kävi tervehtimässä tuttaviaan, mikä oli sitä luonnollisempaa kuin hänen sielläkin täytyi lähes viikon odottaa Storfursten-laivaa, jolla vasta 19 p:nä pääsi lähtemään. Lokakuun 20 p:nä, siis oltuaan ulkomailla 14 kuukautta, Kihlman astui maihin Turussa.

* * * * *

Moninaiset esteet paluumatkalla merkitsivät paljon Kihlmanille. Lehtorinviran hakuaika oli näet kulunut umpeen kuusi päivää ennen hänen tuloansa, eikä asia ollut mitenkään autettavissa. "Jos olisin tiennyt sen, olisin ehkä jäänyt Saksaan talveksi." Kun ei missään ruotsinkielisessä seurakunnassa ollut vapaata paikkaa, tahtoi tuomiokapituli määrätä hänet johonkin suomalaiseen seutuun. Siihen Kihlman ei kuitenkaan, kielen vuoksi, suostunut, ja kun lääkäri arveli olevan vaarallista hänen terveydelleen ruveta saarnaamaan kylmässä kirkossa ennenkuin uudestaan oli tottunut ilmanalaamme, jäi tulokseksi, että hän pitkien mietiskelyjen jälkeen anoi virkavapauden pidennystä toukokuun 1 p:ään 1853. Vapaa aika oli edelleen käytettävä opintoihin — tullakseenko yliopistonopettajaksi? — sitä hän ei uskaltanut päättää.

Arkkipiispa ja tuomiokapitulin jäsenet kohtelivat Kihlmania hyvin ystävällisesti niinä yhdeksänä päivänä, jotka hän viipyi Turussa, mutta kun hän kävi ensinmainitun luona hyvästi jättämässä, alkoi korkea esimies kysellä häneltä hänen teologisia mielipiteitään. "Hän tahtoi välttämättömästi", Kihlman kertoo Beckille, "saada minua tunnustamaan, että uskoni oli yhtäpitävä tunnustuskirjoissa julkilausutun uskon kanssa. Olisin mielelläni ollut siihen vastaamatta, mutta hän vaati ehdottomasti suoraa vastausta. Silloin minä vastasin, että uskon Luteruksen olleen Jumalan miehen, joka on oikeassa mitä tulee kristinuskon pääasioihin, mutta uskon myöskin, ettei hän kaikessa voinut tulla valmiiksi ja että uskonpuhdistusta siis ei ole katsottava hänen kauttaan loppuunsuoritetuksi. Meidän on kyllä pitäminen kiinni niistä periaatteista, joihin hän on pannut painoa, syystä että Jumalan sana myöskin panee niihin painoa, mutta meidän on myöskin lahjojemme mukaan käytävä eteenpäin ja jatkettava alotettua työtä. Tämän on evankelinen teologia oikeaksi myöntänyt, ja minä olen sen totuudeksi käsittänyt." Arkkipiispa ei kieltänyt, että asia oli niin, mutta kuitenkin oli tarpeellista tuntea yksilöllisen kehityksen tulokset voidakseen arvostella, eivätkö ne ehkä olleet ristiriidassa periaatteitten ja niistä jo kehitetyn opin kanssa. Sillä kerskailevathan hegeliaanitkin protestanttisista periaatteistaan, vaikka heidän tuloksensa kerrassaan repivät alas protestanttisen opin. "Minä vakuutin, ettei minulla ollut mitään yhteistä heidän kanssaan, ja silloin hän rauhottui."

Saatuaan Helsingistä edellisenä syksynä sinne jättämät kiesinsä Kihlman lähti Turusta lokakuun 29 p:nä. Matkalla Tampereelle satoi lunta, niin että hänen täytyi siellä ostaa reki, millä jatkoi 20:n asteen pakkasessa. Tampereelta hän matkusti Kurun kappeliin, jossa hänen ystävänsä Favorin tänä vuonna oli kappalaisen apulaisena. Siellä Kihlman viipyi kolme päivää, ja Favorinissa, joka kirjeistä päättäen ennen kyllä oli ollut epäluuloinen Beckiä kohtaan, hän ilokseen tapasi ensimäisen, joka hyväksyi ja omakseen otti ne uudet hengelliset näköalat, jotka hän hänelle esitti. Tästä Kihlman mainitsee Beckille sanoen Favorinia "rehelliseksi, totuutta vakavasti etsiväksi mieheksi", sekä että hän jälestäpäinkin oli kirjoittanut yhä enemmän "antautuneensa totuuden alle ja tunteneensa itsensä lohdutetuksi". Kihlman toimitti myös Beckille sydämelliset tervehdykset Favorinilta. — Pakkanen kiristyi kiristymistään ja lunta satoi, mutta kuitenkin Kihlman vihdoin 8 p:nä marrask. tuli Ylihärmään, appi-isänsä, Essenin luokse. [Kulkiessaan Lapuan kautta Kihlman luultavasti pistäysi pappilassa, koska Malmberg 17/11 kirjoittaa R. Helanderille: "Kihlmanin tapasin viikolla (i veckan) kirkkoherran talossa. Hän ei poikennut luokseni. Puhuimme kaikenlaista Saksan oloista. Ylen vähän Suomesta." Kihlman itse ei mainitse kohtausta.] "Oli jo ilta ja aivan pimeä", jatkuu kertomus kirjeessä Beckille. "Useita viikkoja oli minua maltittomasti odotettu ja oltiin jo huolestuneita kohtalostani, kun ei mitään kuulunut. Äkkiä seisoin keskellä huonetta, missä anoppini istui kaikkine pienine lapsineen ja lapsenlapsineen. Uskokaa, että riemu nousi, niinkuin olisi ollut jouluaatto. Kaikki huusivat nimeäni ja syleilivät minua eivätkä tahtoneet uskoa, että olin palannut. Appeani huudettiin ja hän tuli ja oli iloinen kuin lapsi. Mutta pikku Hannani katseli minua tarkkaan ja sanoi sitte: 'ei se ole isä!' Eivätkä vakuutukset aluksi mitään auttaneet; lopulta hän kuitenkin myöntyi sen verran, että sanoi: 'koska kaikki sanovat, että se on isäni, niin täytyy kai minun uskoa se', ja niin tulimme vähitellen hyviksi ystäviksi, mutta vasta seuraavana päivänä hän selitti: 'nyt tunnen, että se on oma isäni.' Mutta jos kaikki iloitsivat, että olin onnellisesti palannut, niin oli minun iloni yhtä suuri tavata kaikki terveinä ja nähdä heidän rakkautensa minua kohtaan. Hanna oli kasvanut ja tullut kauniimmaksi ja ymmärtäväisemmäksi — hän oli isänsä silmänilo." Illan kuluessa lasten riemu vielä yltyi, kun matka-arkusta tavattiin jokaiselle jokin lahja, ja erittäin tuotti rouva Beckin lähettämä nukke Hannalle tuskin vähempää iloa kuin isä itse. — Seuraavina päivinä, varsinkin kun Ingman Alahärmästä oli tullut saapuville, joutui Kihlman pitkään ja vaikeaan tutkintoon. Häntä vaadittiin tekemään selkoa uskonnollisista periaatteistaan ja Beckin teologisesta järjestelmästä. Kihlman ryhtyikin vastaamaan, mutta vähitellen hän huomasi vain antavansa aihetta loppumattomiin väittelyihin, ja silloin hän tyytyi lukemaan muutamia Beckin saarnoja, ja otteita hänen luennoistaan. Vaikkei ystävillä ollut mitään luettua vastaan, ei sentään päästy yksimielisyyteen. Ingmanista, joka erottuaan herännäisyydestä, "piti vallalla olevaa kirkkoa pelastavana äitinä", oli Beckin oppi perustaltaan rationalistinen, jota vastoin Essen, varovaisempana, tunnusti olevansa epäpätevä arvostelemaan raamatullista teologiaa, koska ei ollut raamattuaan niin puolueettomasti lukenut. Edelleen Essen sanoi, että olisi ruvettava raamattua tutkimaan — yksistään siitä olisi apua saatavissa; Beckin järjestelmä oli hänestä subjektivinen ja liian syvä yksinkertaisille. Vihdoin hän varoitti Kihlmania, niin kauan kun hän itse vielä etsi totuutta eikä siis kyennyt kumoamaan kaikkia vastaväitteitä, kelle tahansa esittämästä mielipiteitään. "Hänen varoitustaan pidin hyvänä, etenkin kun nykyinen asemani ei velvottanut minua opettamaan toisia."

Tämän kaiken Kihlman kirjoitti Beckille. Se kai kevensi hänen sydäntään, sillä ymmärrettävää on, että ystävien vastahakoisuus taipua hänen mielipiteisiinsä ei voinut olla häntä painamatta.

Marraskuun 10 p:nä Kihlman pikku Hannan kanssa matkusti Alahärmään Ingmanin luokse ja sieltä 15 p:nä Uuteenkaarlepyyhyn, missä tapasi L. Stenbäckin. Tämä kertoi hänelle kirjoittaneensa Helsinkiin ilmoittaakseen, että kenties olisi mahdollista saada prof. Beck Tübingenistä dogmatiikan ja etiikan professoriksi yliopistoomme, jos hänet siihen virkaan kutsuttaisiin. Omasta puolestaan hän oli, viittaamalla Beckin teoksiin, huomauttanut, että maallemme olisi suureksi hyödyksi, jos niin etevä mies asetettaisiin tärkeään virkaan. Kumminkaan hän ei vielä ollut saanut vastausta eikä hän enää sitä odottanutkaan, sillä virka oli jo julistettu haettavaksi. — Näin kertoo Kihlman, ja kirjeen alustelmasta [V. T. R(osenqvist) on sen julkaissut Teol. Aikakauskirjassa 1911 s. 463-467.] päättäen oli se osotettu F. L. Schaumanille. Itse ehdotus oli, niinkuin ylempänä on mainittu, Kihlmanista lähtöisin. Kun Stenbäck lausuu syystä uskovansa, että Beck ei olisi vastahakoinen tulemaan Suomeen ja että hän suurella osanotolla oli kiintynyt maahamme, niin varmaankaan hän ei kenenkään muun kuin Kihlmanin kautta ollut voinut saada tietoja hänelle tuntemattoman saksalaisen professorin ajatuksista. Muutoin Stenbäckin kirje todistaa, että hän oli ensimäisiä jollei kaikkein ensimäinen, joka Suomessa vilpittömästi tunnusti Beckin erinomaiset teologiset ansiot.

Marraskuun 17 p:nä Kihlman tuli Kruununkylään, missä äiti ilosta itkien sulki hänet syliinsä.