VIII.
VIELÄ APULAISPAPPINA.
Kun Kihlman palattuaan ulkomaanmatkaltaan tuli Kruununkylään, asui hänen äitinsä vielä entisissä huoneissaan pappilassa. Leskenä hän näet nautti armovuotta miesvainajansa jälkeen ja vasta seuraavana keväänä, jolloin uusi kirkkoherra, sotarovasti Jak. Ad. Cajanus, astui virkaansa, hän muutti miehensä häntä varten pappilan maalle rakennuttamaan uuteen asuntoon [Rakennus oli pappilan entinen vanha päärakennus, jonka rovasti Kihlman oli ostanut ja muuttanut pappilan puutarhan taakse (kansakouluna käytettäväksi — se oli alkutarkoitus, joka kuitenkin jäi toteutumatta); rouva Kihlmanin aikana oli asunnon nimi Sofielund. Hänen kuolemansa jälkeen myytiin rakennus taas ja muutettiin pois.], joka koko 18 vuotta eteenpäin oli oleva se "äidin maja", mikä sitoi Kihlmanin Kruununkylään ja sai hänet usein käymään siellä verestämässä nuoruutensa ja ensimäisen kotionnensa rikkaita muistoja. Armovuodensaarnaajana toimi Jos. Reinh. Hedberg, ja Nauklér oli edelleen kappalaisen apulaisena. Koska nämä nuoret papit luonnollisesti eivät olleet avun tarpeessa, eivät mitkään virkatehtävät estäneet Kihlmania käyttämästä aikaansa mielensä mukaan. Hän asettui rauhalliseen yliskamariin, joka ylioppilasaikanakin oli ollut hänen hallussaan, ja laskeutui sieltä alas ainoastaan ruoka-ajoiksi taikka kävelläkseen ympäristössä taikka istuakseen hetken ja toisen pienen perheen piirissä, johon nyt kuului äiti, Hilma sisar ja jo seitsemättä vuotta omaisena pidetty 11-vuotias serkku, Mathilda Grönvall. Pikku Hanna ei jäänyt Kruununkylään, vaan katsottiin paraimmaksi, että hän yhä olisi mummonsa luona Ylihärmässä, missä hänellä oli samanikäisiä tovereita. Tietenkin oli ero ikävä sekä isälle että Hannalle, mutta asiat olivat kerran kaikkiaan niin, että jälkimäisen täytyi vielä kolmatta vuotta ihmetellä, "että hän ei niinkuin muut pikku tytöt aina saanut olla isänsä kanssa". Jouluksi tuli Hanna luultavasti taas Kruununkylään, ja silloin sepitti isä pitkän "joululaulun", jossa hän kertoi jouluevankeliumin sisällyksen. Vaikkei runo ole runollisesti huomattava, todistaa se sentään, että Kihlman pystyi pukemaan ajatuksensa säkeisiinkin.
Varsinaista tehtävää tuotti kodissaolo Kihlmanille ainoastaan sikäli kuin äiti tarvitsi hänen apuansa esiin tulevissa taloudellisissa asioissa. Sen ohella huomautettakoon, että hänen nyt oli hoitaminen omiakin asioitaan, joista hänen ulkomailla ollessaan Essen oli huolehtinut. Vaimon ja Julius pojan kuoleman jälkeen oli pesänkirjoituksessa (30 p:nä huhtik. 1851) lesken osalle tullut n. 25,000 rupl. hop. ja Hanna tyttären n. 19,000 (jotka summat kuitenkin 1857, syystä että huomattiin erehdyksen sattuneen, alennettiin 23,000:ksi ja 14,000:ksi). Rahat olivat enimmäkseen lainattuina yksityisille, ja tuottivat vaivaa varsinkin kirjeenvaihdon muodossa. Ensiksikin täytyi Kihlmanin, jolla ei ainoastaan virka-, vapautensa aikana vaan sen jälkeenkin (paitsi muutamina kuukausina) lähes kolmena vuotena ei ollut mitään palkkatuloja, vaatia korkoa niiltä, jotka ennen eivät olleet sitä maksaneet, toiseksi eivät velalliset muutenkaan aina muistutuksetta noudattaneet velvollisuuttaan. Erityinen huoli hänellä oli tyttärensä omaisuudesta. Essen määrättiin kyllä Kihlmanin anomuksesta Hannan toiseksi holhoojaksi, mutta ei se tapahtunut vaivojen vähentämiseksi vaan siinä tarkotuksessa, että alaikäisen varojen hoito olisi sitä tarkempi. Myöhemmin tuli Kihlman osalliseksi suuriinkin liikeyrityksiin, mutta vastaiseksi eivät asiat häntä viehättäneet. Todistukseksi otettakoon seuraavat rivit eräästä kirjeestä Reinh. Helanderille (5/10 1854), jossa hän on pyytänyt ystäväänsä muistuttamaan kahta haapajärveläistä korkojen maksamisesta: "Näet, että minusta on tullut oikein perinpohjainen ekonoomi, mutta muuan seikka ajaa siihen. Ei minulla vielä enemmän kuin ennenkään ole halua asioihin, mutta syystä, että minulla ei ole juuri mitään tuloja, olen pakotettu huolehtimaan niistä ja sentähden pidän vuosittain tarkastuksen yrittäen selvittää kaikki, saadakseni sitte taas jonkun ajan olla vapaa semmoisista puuhista. Minä katson myöskin velvollisuudekseni olla uskollinen maallisessakin ja arvelen, että kristinusko kaikkein vähimmin antaa lupaa olla kevytmielinen maallisen hoitamisessa." —
* * * * *
Ennestään tiedämme, miten hyvin Kihlman osasi viihtyä kirjojensa ääressä, ja voimme siis kuvitella hänen suurella mielihyvällä levittäneen pöydälleen Tübingenistä tuomansa kirjat. Aluksi hän syventyi Beckin etiikkaan, jota hän samalla ryhtyi ruotsintamaan, osaksi sen vuoksi että hän siten tulisi paremmin tarkkaamaan joka lausetta ja sanaa, osaksi sentähden että hän antamalla ystäviensä lukea käsikirjoituksensa voisi tyydyttää heidän haluansa oppia tuntemaan Beckiä. Rinnakkain sen kanssa hän tutki raamattua, samassa haluten edistyä hepreankielessä.
Mutta ei Kihlman sittenkään ollut täysin tyytyväinen, ei itseensä eikä oloonsa. Sen näemme eräästä keskeneräisestä kirjeestä (Essenille 8/12 1852). Että hänen entiset kuulijansa ja ystävänsä Kruununkylässä usein väsyttivät häntä pitkillä käynneillään ("minä koetan totuttaa heitä selviin ajatuksiin ja lyhyihin asioihin"), ei liene tärkeämpänä pidettävä kuin se, että hänen työnsä ei edistynyt niin vauhdikkaasti kuin hän toivoi; syvemmin häntä häiritsi tunto siitä pettymyksestä, jonka hän oli kokenut totuuden tuojana. "En yritä tekemään proselyyttejä", hän kirjoittaa, "purtuna (bränd) en tahdo avata sydäntäni. Luulin herättäväni iloa, luulin että totuuden ääni tunnettaisiin ja että tahdottaisiin sitä kuunnella." Sen sijaan hän oli huomannut, että keskustelu synnytti alakuloisuutta, että arveltiin parhaaksi pysyttäytyä entisellään, sekä että häntä kohdeltiin epäluulolla; vaivansa palkaksi hän sai varoituksia eikä koskaan rohkaisua. Olihan se oikein, ettei otettu vastaan uutta, jota ei tyystin tunnettu, mutta oliko myöskin oikein tuomita asia ennenkuin oli siihen perehtynyt? Häntä suretti, että häntä kaikilta tahoilta varoitettiin, vaikka tiesi itsestään että oli "hurskaampi (frommare) kuin konsanaan ennen". "Jollei Jumala olisi lohdutukseni ja hänen totuutensa antaisi minulle valoa, olisin sangen kurja, sillä ihmislohdutusta en ole saanut nauttia."
Mahdollista on, että Kihlman jätti kirjeen lähettämättä — ehkä pitäen sitä liian valittavana; mutta kyllä valitus tuli sydämestä. Kirjeessä Beckille (19/12 1852, josta ennen on otettu matkakertomus) hän puhuu samoin: "Muutamia nuorempia pappeja on toisinaan käynyt luonani, enkä ole ilman toivoa heihin nähden, mutta rohkaisua en ole heiltä saanut. Miten usein elänkään sen vuoksi [ajatuksissani] Tübingenissä. Unessakin puhun Teidän kanssanne; en ole enää oikein kotona täällä." —
Mitään selityksiä tämä Kihlmanin alakuloisuus ei kaipaa, eikä se hänelle jäänytkään pysyväiseksi mielentilaksi. Aikaa voittaen hän näet sai kokea, että hänen ystävänsä, miten vastahakoisilta olivatkin ensin näyttäneet, hiljalleen omakseen ottivat sen totuuden, (tällä sanalla Kihlman, niinkuin lukija jo kai on huomannut, ensi aikoina palattuaan Saksasta aina tarkoitti Beckin luona saamaansa uutta käsitystään kristinuskosta), jonka välittäjäksi hän ulkomaanmatkansa kautta oli tullut, ja tietenkin hän silloin ymmärsi alussa olleensa liian hätäinen kuvitteluissaan ja toiveissaan.
* * * * *
Hiljainen elämä vanhassa kodissa äidin luona keskeytyi pikemmin kuin Kihlman oli aavistanut, ja muutenkin tuli uusi vuosi 1853 hänelle odottamattoman vaihtelevaksi. Tammikuulla sairastui Ylihärmässä, ollessaan siellä sukulaisissa, Lauri Stenbäck, joka Vaasan yläalkeiskoulun rehtorina kaupungin edellisenä kesänä sattuneen palon jälkeen oli koulunsa kanssa muuttanut Uuteenkaarlepyyhyn, ja kun Kihlman saman kuun lopulla kävi Essenillä, pyysi sairas häntä hoitamaan virkaansa sillä ajalla, jolloin hänen itsensä lääkärin määräyksestä oli oltava työtä tekemättä. Koska hän oli täysin vapaa ja ajatteli, että olisi hupaista koettaa, miltä tuntuisi opettaa julkisessa koulussa, Kihlman suostui ja niin hän tuli ensi kerran toimineeksi pedagogina. Helmikuun alusta huhtikuun alkupuoleen hän opetti latinaa, hepreaa ja suomea sekä uskontoa, yhteensä 17 tuntia viikossa lukuunottamatta kirjoitusten oikaisua. Mieluisimmat olivat hänestä uskontotunnit, ja käytti hän niitä varten, kertoo hän Beckille, "sitä käytännöllistä dogmatiikkaa, jonka Calmbachin koulunopettaja oli hänelle jäljentänyt". Tehtävä oli niin hänen mieleensä, ettei se ollenkaan tuntunut työltä. Oppilaat istuivat hiljaa ja olivat tarkkaavaisia, niin että opettajatoimen varjopuolet jäivät häneltä kokematta. Jopa sanoo hän huomanneensa, että hän aikaa myöten saavutti poikien luottamuksen ja rakkauden. Kihlmanilla olisi siis ollut täysi syy olla tyytyväinen satunnaiseen kokeeseensa, jollei kivuloisuus taas olisi vaivannut häntä. Maaliskuulla hän ajoittain oli niin heikko, että hänen, palattuaan koulusta, monesti täytyi kohta panna maata.
Siten kului Kihlmanin virkavapaus. Maaliskuun 30 p:nä oli tuomiokapituli määrännyt hänen toukokuun alusta kappalaisen apulaiseksi Munsalaan, eikä hän siis saanut olla kauan Kruununkylässä ennenkuin hänen oli lähdettävä uuteen työpaikkaansa, ryhtyäkseen papilliseen toimintaan.
Munsalan kappeli oli pohjalaisen herännäisyysliikkeen keskusseutuja, ja ennen Kihlmania oli siellä eri aikoina toiminut koko sarja eteviä, innokkaita opettajia, niinkuin Lauri Jos. Achrén, Fredr. Östring, Olof. H. Helander, A. A. Favorin ja viimeksi G. W. Lybeck. Paitsi alkuperäistä herännäisyyspuoluetta oli seurakunnassa hedbergiläispuoluekin, ja kummassakin olivat kaikenlaiset huhut levittäneet epäluuloa tulokasta kohtaan. Kihlman puolestaan tunnusti suoraan alusta alkaen, ettei hän kuulunut mihinkään puolueeseen, vaan tahtoi julistaa puolueetonta totuutta, ja kun kuulijat huomasivat, että hän todella välittämättä toisesta tai toisesta suunnasta saarnasi esillä olevasta tekstistä, niin hän ennen pitkää saavutti luottamusta monella taholla. Hänen luokseen alkoi tulla osaksi semmoisia, jotka olivat pysyttäytyneet erillään puoluekiistoista, osaksi semmoisia, joita kiusaukset ja epäilykset ahdistivat, ja he iloitsivat siitä, että Jumala oli antanut heille totuuden. "Oli ihania hetkiä", Kihlman kirjoittaa Beckille, "kun nämä yksinkertaiset maalaisihmiset kiittivät Jumalaa taivaallisesta totuudesta. Miten olinkaan kiitollinen Jumalaa kohtaan muistaessani Teitä, joka olitte minua opettanut, niin että kykenin auttamaan toisia, jotka opetusta kaipasivat. Kun mielenne käy raskaaksi ja Teistä on kuin tekisitte turhaa työtä, ajatelkaa silloin näitä ihmisparkoja täällä Pohjolassa, jotka kiittävät Jumalaa siitä armosta, jonka hän Teidän kauttanne on heille suonut. Eivät ne ole lukuisia eikä korkea-arvoisia, vaan maamme rehellisiä." —
Vaikka elämä Munsalassakin oli erakkomaista ("nyt olen yksin, niin yksin, ettei minulla ole ketään, jonka kanssa vaihtaisin ajatuksia"), olisi menestyksellinen vaikutus seurakunnassa sekä riittävä aika opintoihin saanut Kihlmanin tyytymään oloonsa siellä, mutta tuskin hän oli alkanut tuntea tämän, kun tuomiokapituli määräsi hänet rovasti Sim. Vilh. Appelgrenin apulaiseksi Kokkolaan. Määräys oli hänelle yhtä aavistamaton kuin vastenmielinen, sillä puhumatta siitä, että kaupungin elämä yleensä oli levottomampaa, odotti häntä uudessa paikassa paljo enemmän työtä. Siellä näet tuli hänen saarnata joka sunnuntai ja monesti sekä ruotsiksi että suomeksi samana päivänä, mainitsematta muita tehtäviä kovin laajassa pitäjässä. Mutta ei ollut muuta neuvoa kuin noudattaa käskyä, ja oltuaan Munsalassa ainoastaan kuusi viikkoa hän muutti Kokkolaan. [Tästä huolimatta näyttää Kihlman kesällä olleen jonkun ajan Munsalassa, missä hänellä silloin oli seuratovereina Essen ja Stenbäck jotka perheineen siellä viettivät kaunista vuodenaikaa Lydia Bergroth (nyk. rouva Hällfors), joka tänne oli seurannut Essenin perhettä, on elämänsä ehtooseen saakka säilyttänyt muiston ensimäisestä purjehdusretkestään, jonka hän Hanna serkkunsa ja Emma Candelin tädin kanssa sai tehdä Kihlman enonsa seurassa kun tämä oli kutsuttu erään sairaan luokse, minne oli kuljettava meritse. Kihlman oli asunut talonpoikaistalossa lähellä kirkkoa, jossa oli saarnannutkin, toiset jonkun kilometrin päässä Veksalassa.]
Onneksi oli Kihlman nyt kesänaikana hyvissä voimissa, joten hän pystyi hoitamaan vaativaa virkaansa, mutta silti hän tunsi, ettei hän voisi jäädä Kokkolaan pitemmäksi aikaa. Ei niin, ettei hän sielläkin olisi saanut ystävällistä kohtelua varsinkin pappilassa, missä asui Appelgrenin luona, ja kuullut monen vakavan kuulijan todistavan, ettei hänen opetuksensa ollut turha. — Erittäin mainittakoon, että Kihlman täällä uudestaan tapasi neiti Emma Riskan, joka sisaren tavoin oli häntä tukenut talvella ja keväällä 1851 ja joka nyt avoimin sydämin vastaanotti hänen julistamansa totuuden, ja että hän tuli läheiseen suhteeseen leskirouva Jeana Hellströmin kanssa, joka myöskin asui Appelgrenilla, lankonsa ja sisarensa luona. Molempien näiden naisten kanssa Kihlman seuraavana aikana oli kirjeenvaihdossakin, vaikka jälkimäinen kuoli jo syksyllä 1854, lähetettyään hänelle siunauksensa sen johdosta, mitä hän oli hänessä vaikuttanut. [Maria Johanna Hellström, joka oli hyvin lahjakas nainen, oli synt. Kemissä 1795, o.s. Thilman. Hänen puolisonsa oli ollut Abr. Hellström, kuollut Alavetelin kappalaisena 1840.] — Se mikä herätti hänessä epäilystä tulevaisuuteen nähden oli: ensiksikin pelko, että hänen terveytensä ei enää kestäisi talven tultua, toiseksi tietoisuus hänen opintojensa puutteellisuudesta. Hän oli tyytymätön itseensä sekä saarnaajana että sielunhoitajana ja oli kuitenkin joutunut asemaan, jossa edistyminen tuskin oli mahdollinen, syystä että hänellä oli liian vähän aikaa lukemiseen. Mietiskellen sinne tänne Kihlman vihdoin syyskesällä päätti vielä pyytää virkavapautta lähteäkseen talveksi Tübingeniin. Syyskuulla hän lähetti anomuksen tuomiokapituliin, mutta vastaus oli tällä kertaa kieltävä. Syynä mainittiin pappien puute, mutta kenties emme suurestikaan erehdy, jos oletamme, että isät Turussa arvelivat hänen jo tarpeeksi oleskelleen ulkomailla, missä niin paljo vaarallisia aatteita liikkui.
* * * * *
Kihlmanin halu palata Tübingeniin ei johtunut yksistään siitä, että sikäläinen oppiaika oli jättänyt häneen rakkaan muiston, vaan myöskin hänen jälestäpäin saamistaan todistuksista, että häntä siellä kaivattiin. Helmikuulla Uudessakaarlepyyssä ollessaan hän oli saanut Beckiltä pitkän kirjeen, pitemmän kuin tämä — niin hän itse väittää — koskaan oli kellekään kirjoittanut, ja se huokui todella mitä vilpittömintä ystävyyttä häntä kohtaan. Beck kiitti Jumalaa hänen onnellisesta kotiutumisestaan, sanoi häntä "uustestamentillisen totuuden tuntemuksessa ja kuuliaisuudessa yhdeksi etummaisia niistä, jotka eivät väistyneet" ja senvuoksi myöskin saivat kärsiä, ja lohdutti häntä siitä, ettei hänen julistustaan tahdottu vastaanottaa. Kihlman puolestaan tuotti hänelle itselleen niinkuin harvat muut iloa ja lohdutusta semmoisina hetkinä, jolloin hänestä tuntui kuin tekisi hän turhaa työtä. — Sitten Beck jutteli omasta paluumatkastaan, miten hän myöhemmin toista viikkoa oli Balingenissa poikansa luona ottanut osaa hedelmänkorjuuseen ja miten hän työn päätyttyä oli toivonut, että Kihlman olisi istunut sohvalla hänen rinnallaan. Vihdoin hän antoi tietoja perheen jäsenistä, kaikenlaisista vastoinkäymisistä, vihamielisten aiheuttamista rettelöistä, jotka kuitenkin lopulta olivat rauenneet tyhjiin, luennoista, ohimenevistä sairauskohtauksista y.m. — niinkuin tavallista on, kun kirjoitetaan joko läheiselle sukulaiselle taikka uskolliselle ystävälle, jonka osanotosta ei ole vähintäkään epäilystä. Kirje päättyi tervehdyksillä Favorinille — "olen iloinen, että tiedän hänen kuuluvan liittoomme" — ja Kihlmanille sekä pikku Hannalle rouvalta ja lapsilta.
Tähän kirjeeseen Kihlman ei tullut vastanneeksi ennenkuin lokakuulla saatuaan tuomiokapitulilta kieltävän vastauksen virkavapausanomukseensa. Hän kertoo olostaan Uudessakaarlepyyssä, Munsalassa ja Kokkolassa, mainiten mitä hyvää ja pahaa häntä oli kohdannut ja pyytäen neuvoa, tuleeko hänen tyytyä johonkin hiljaiseen työpaikkaan maalla, vai noudattaa haluansa vielä päästä vuodeksi tai pariksi Tübingeniin. Usein hän oli muistanut Beckin sanoneen, että hän (Beck) mielellään ottaisi papinviran maalla, jos voisi mielitekoaan noudattaa, ja toiselta puolen myöskin tuntenut ahdistusta sielussaan ajatellessaan kauheaa lukemisen paljoutta nykyisessä oppineessa maailmassa. —
Paitsi kirjeillä ylläpitivät Beck ja Kihlman toisellakin tavalla keskinäistä yhteyttä. Jälkimäisen pyynnöstä ja kustannuksella Beck näet jäljennytti uusia saarnojaan ja osia luennoistaan ja lähetti käsikirjoitukset Suomeen. Ensimäinen lähetys saapui samaan aikaan kun selostamamme kirje, ja opettajan "uhrautuvan rakkauden todistukset" valmistivat Kihlmanille "oikeita juhlapäiviä". Marraskuun lopulla Beck toisen kerran lähetti kirjeen ja paketin käsikirjoituksia, mutta silloin kävi hullusti: kirje hävisi tykkänään ja käsikirjoitukset tulivat perille vasta monen kuukauden ja monen vaivan päästä. Lokakuulla oli Turkki julistanut sodan Venäjää vastaan ja samalla olivat Venäjän ja länsivaltain (Ranskan ja Englannin) välit käyneet niin kireiksi, että jälkimäisten sodanjulistus seurasi maaliskuulla 1854. Näiden valtiollisten olojen tähden pantiin sotasensuuri toimeen, ja Beckin teologiset käsikirjoitukset joutuivat sen käsiin. Paketti avattiin Viipurissa, sisällys lähetettiin Helsinkiin tutkittavaksi, mutta kuori ja lähettäjän luettelo käsikirjoituksista saapuivat oikein Kihlmanille. Näin ollen tiesi tämä tiedustella omaisuuttaan, ja vihdoin hänen onnistuikin saada viattomat kirjoitukset, mutta kirje oli kuin olikin hävinnyt, ja se aiheutti vuoden pituisen seisahduksen kirjeenvaihdossa. Myöhemmin Beck sanoo juuri siinä kirjeessä vastanneensa kaikkeen, mitä Kihlman oli kirjoittanut ja kysynyt.
* * * * *
Tuskin oli Kihlman, niinkuin ennen on kerrottu, purkanut huolensa ystävälleen Tübingenissä ennenkuin uusi odottamaton käänne tapahtui hänen elämässään. Hän sai näet kirjeen (24/10 1853) arkkipiispa Bergenheimiltä, jossa tämä kysyi, eikö hän, koska hän hoitaakseen heikkoa terveyttään ja myöskin jatkaakseen teologisia opintojaan toivoi muutosta nykyisissä virkatehtävissään, haluaisi vastaanottaa määräystä olla hänen, arkkipiispan, apulaisena erinäisiä tehtäviä varten. Tietenkin olisi hänen sitä varten muutettava Turkuun, mutta hänen toimensa, joka tulisi käsittämään "kirjoittamista, asiakirjojen ja ilmestyvien kirjojen tarkastamista (genomgående) y.m.", ei lainkaan estäisi häntä käyttämästä melkoista osaa ajastaan teologisiin opintoihin. Hänen tuli antaa vastaus ennen 11 p:ää marrask., mutta asia oli pidettävä salassa; ainoastaan ystäviensä L. Stenbäckin ja C. G. von Essenin kanssa saisi hän neuvotella siitä.
Kahdella päällä, tuliko hänen suostua vai kieltäytyä, Kihlman kohta lähti Ylihärmään, ja on siis hänen vastauksensa (jonka alustelma on säilynyt) katsottava tulokseksi neuvottelusta Essenin kanssa. Tunnustaen että hänen kiitollisuutensa arkkipiispan osoittamasta luottamuksesta pitäisi näyttäytyä suorassa myöntymyksessä, Kihlman sanoo erinäisten epäilysten kuitenkin estävän häntä ehdottomasti suostumasta. "Minussa on nimittäin jo kauan ja varsinkin viimeisinä vuosina katkerien kokemusten ja tuskallisten perhetappioiden johdosta kehittynyt vastustamaton tarve käsittää ja omistaa kristillinen uskonto. Ajatellen että minun tulee olla säästämättä vaivoja ja kustannuksia tyydyttääkseni tätä tarvetta, olenkin koettanut tutustua kristillisen teologian tuloksiin. Sikäli olen myöskin onnistunut, että kristillinen uskonto vakaumuksen tietä on tullut minulle totuudeksi. Mutta mitä enemmän olen saanut katsoa tämän uskonnon eheään ja laajaperäiseen järjestelmään, sitä tärkeämmältä on minusta näyttänyt tunkeutua eteenpäin ja voidakseni rauhassa tehdä niin, uskalsin anoa virkavapautta yhdeksi vuodeksi." Koska hän ei mitenkään tahtonut luopua aikeistaan jatkaa opintojaan, selittää hän edelleen, olisi hän pakotettu kieltäytymään, jos hänen tehtävänsä arkkipiispan luona tulisivat viemään suuremman osan aikaa, mutta jos mahdollista olisi, että hän saisi käyttää esim. 2/3 ajastaan omiin töihinsä, olisi hän valmis hyväksymään tarjouksen. — "Kumminkin olisi toimi oleva minulle väliaikainen ja minä vastaanotan sen, joko siten helpommin päästäkseni johonkin sopivaan koulunopettajan virkaan taikka kenties vielä saadakseni virkavapautta pitempää ulkomaanmatkaa varten tieteellisessä tarkotuksessa."
Asettaen näin ankarat ehdot suostumukselleen Kihlman luuli arkkipiispan luopuvan tuumastaan. Mutta todellisuudessa kävi niin, että tuomiokapituli 16 p:nä marrask. määräsi Kihlmanin apulaiseksi arkkipiispalle, joka uudessa suosiollisessa kirjeessä lausui toivovansa, että hän uuden vuoden alusta ryhtyisi toimeensa. — Edellisessä kirjeessään oli arkkipiispa myöskin yhtenä ehdotuksensa aiheena maininnut "herra komministerin, kuuleman mukaan, edullisen taloudellisen aseman". Tuomiokapitulin määräyksessä taasen sanottiin, että Kihlmanin tuli palkasta sopia arkkipiispan kanssa. Itse asiassa sai "apulainen erinäisiä tehtäviä varten" elää omillaan, paitsi milloin hän seurasi arkkipiispaa virkamatkoilla. [Tunnettua on että Bergenheim oli velkainen, ja tämän kirjoittaja muistaa poika-ajoiltaan, miten papit juttelivat arkkipiispan pyytäneen toista tai toista varakasta rovastia takaukseen.]
* * * * *
Vaikkei Kihlmanilla Kokkolassa ollut ainoatakaan uskottua ystävää, oli hänen jo taas vaikea lähteä sieltäkin. Hän näet huomasi todeksi, että vilpittömästi toivottiin hänen jäävän sinne. Joulun hän vietti kotona Kruununkylässä, mihin oli "tilannut" pikku Hannankin. Sitte hän jätti hyvästi äidilleen, jolle tuntui raskaalta jälleen erota pojastaan — jota hän koko tänä vuotena oli milloin tahansa voinut tavata, sillä Uuskaarlepyy, Munsala ja Kokkola olivat lähekkäin olevia paikkoja — ja matkusti uudenvuodenaatoksi ja -päiväksi Ylihärmään. Maanantaina 2 p:nä tammik. 1854 Kihlman lähti Ylihärmästä. "Hanna itki yhtä vakavasti kuin hän lauantai-iltana oli nauranut [uuden vuoden pukille]", kirjoittaa hän äidilleen, "mutta isä ei itke koskaan erohetkinä, olematta sentään tunteeton. Nyt Hanna luultavasti nauraa yhtä iloisesti kuin ennen, mutta isä tuntee kaipausta yhtä syvästi kuin erotessa." Loppiaispäivänä kulki Kihlman Pöytyän kautta ja kuuli F. G. Hedbergin saarnaavan ("hyvät luonnonlahjat: kaunis ääni, miellyttävä esitystapa, mutta pinnalla liikkuva") ja saapui illalla Turkuun, missä Heikel oli hankkinut hänelle mukavan 2-huoneisen asunnon nti Blomrosin luona (huoneisto ja täyshoito 14:stä rupl. kuukaudessa).
Kun Kihlman kävi tervehtimässä esimiehiänsä (joista historian lehtori T. T. Renvall ja pyhien kielten lehtori Gust. Er. Eurén olivat uusia), oli tuomiorovasti Edman nähtävästi tyytymätön, että hän oli vastaanottanut toimensa; kyseessä oli muka "kirjoittamista, jota varten ei kappaa eikä kaulusta tarvittu". Samassa (71-vuotias) ukko pahoitteli, että Viipurin kuvernööri (K. von Kothen) oli tullut kirkollisasiain päälliköksi, sillä "kun epoletit johtavat, joutuvat pappien oikeudet hunningolle". Arkkipiispa oli erittäin ystävällinen, vakuutti tarkoittaneensa ainoastaan Kihlmanin parasta ja ehdotti, että tämä säännöllisesti söisi päivällisensä hänen luonaan. Siihen ei Kihlman kuitenkaan myöntynyt, koska asui täyshoidossa. Tulokas saattoi siis olla ja olikin tyytyväinen, mutta hän kirjoitti äidilleen: "tyytyväisempi olisin, jos Äiti ja muut omaiset olisivat täällä: on vähän surullista aina syödä yksin".
Tammikuun 31 p:nä Kihlman kirjoittaa äidilleen, että hän toivoi seuraavana päivänä saavansa loppuun ensimäisen hänelle uskotun tehtävän. Hän oli näet läpikäynyt ja järjestänyt muistutukset, jotka eri tahoilta oli esitetty kirkkolakiehdotusta vastaan. "Muistutukset muodostavat kaksi paksua käsinkirjoitettua folianttia. — Tämä työ on siihen nähden ollut mieltäkiinnittävää, että olen oppinut tuntemaan monta henkilöä maassamme ja saanut yleiskatsauksen eri piirien mielipiteisiin". [Viittaamme vielä E. G. Palménin ennen mainittuun julkaisuun, jossa lausunnot on selostettu.] Muun muassa hän oli tässä kokoelmassa tavannut senkin lausunnon, jossa hän itse niin innokkaasti oli puolustanut yksityisten hartausseurojen pitämistä. Nyt hän kai olisi laatinut sen koko joukon toiseen tapaan, syystä ettei hän enää pitänyt seuroja yhtä tärkeänä kuin ennen. Mutta ei hän siitä mainitse mitään äidilleen. — Samana päivänä kun työ päättyi s.o. helmikuun l:senä lähti arkkipiispa tarkastamaan anneksaansa, Närpiön pitäjää, ja Kihlman seurasi häntä sihteerinä matkalla, joka kesti yhden viikon. Mennen tullen ajettiin yötä päivää, arkkipiispa kuomi- ja Kihlman avonaisessa reessä, niin että 25 penikulmaa kuljettiin 25 tunnissa. Vaikka palatessa oli kauhea pyryilma, ei tämä kuriirinkulku haitannut Kihlmanin terveyttä.
Se seikka, joka nähtävästi oli saanut arkkipiispan ottamaan Kihlmanin apulaisekseen, oli (alkuaan v. 1817 asetettujen) kirkollisten komiteain kokoonkutsuminen 10 p:ään helmik. 1854. Mitä nämä komiteat, joiden jäseniä tietysti tarpeen mukaan oli uusittu, olivatkaan ennen yrittäneet, pääasia on, että niiden tehtävä, uuden virsikirjan, kirkkokäsikirjan, kirkkolain ja katekismuksen toimittaminen oli vielä suorittamatta. Toimelias Bergenheim, joka arkkipiispana oli komiteain esimies, tahtoi nyt luoda uutta intoa siihen tärkeään harrastukseen, jota ne edustivat, ja epäilemättä oli Kihlman edeltäkäsin — sanomme tahalla edeltäkäsin — tyytyväinen, että hänelle oli sallittu olla mukana merkillisessä tilaisuudessa. Muutenkin hän oli erittäin virkeällä mielellä, syystä että hän helmikuun 9 p:nä sai luokseen tervetulleen vieraan, appensa Essenin, joka m.m. tavatakseen Kihlmania oli Turkuun seurannut virsikirjakomitean jäsentä, lankoansa ja ystäväänsä Lauri Stenbäckiä. Minkä vaikutuksen tutustuminen komiteoihin lopulta häneen jätti, huomataan seuraavasta otteesta hänen äidille osottamastaan kirjeestä (21/2): "10 p:nä komiteat alkoivat työnsä, ja sen jälkeen olen ollut alituisessa touhussa. Kun nimittäin komiteat jumalanpalveluksen jälkeen tuomiokirkossa olivat palanneet tuomiokapitulin istuntosaliin ensimaiseen yhteiseen kokoukseensa, ehdotti arkkipiispa, että minut kutsuttaisiin ylimääräiseksi sihteeriksi; ehdotus hyväksyttiin ja minä sain sijan pienen pöydän ääressä. [Pöytäkirjassa käytetään sanoja: 'till biträde för sekreteraren [A. J. Hornborg] vid protokollets förande, egentligen för det fall att sekreteraren af sjukdom eller annat förfall skulle hindras att sitt åliggande fullgöra'. Koska K. itse asiassa ei pitänyt pöytäkirjaa eikä sellaista apulaista komitean sihteerillä ollut ennen eikä myöhemmin, voinee päättää, että arkkipiispa vain tahtoi valmistaa K:lle tilaisuuden perehtyä asioihin, jotta tämä paremmin pystyisi avustamaan häntä tavalla, josta alempana tekstissä puhutaan.] Sen johdosta olen nyt saanut kuunnella kaikkia neuvotteluja ja tulisi kai minun olla hyvin onnellinen saatuani osaa siitä viisaudesta, joka välttämättömästi on tavattavissa maan oppineimmissa ja kokeneimmissa miehissä. Mutta valitettavasti ei niin ole laita. Äiti tuntee minut, että olen luonnostani ylpeä, ja kuvittelee ehkä, että ylpeyteni on syynä siihen, etten minä, vaikka rakastankin viisautta, nytkään tunne itseäni onnelliseksi. Olkoon miten tahansa, joko niin että itserakkauteni estää minua käsittämästä vanhojen viisautta, taikka että heidän viisautensa on vähäinen, varmaa on, etten läheskään tunne itseäni onnelliseksi, vaan olen syvällä tuskalla nähnyt ja kuullut tätä kaikkea. Mitä lähemmin opin tuntemaan heitä, joilta minunlaiseni nuorukaisen pitäisi voida oppia niin paljon, sitä kovapäisemmäksi tulen, sillä luottamukseni vähenee vähenemistään. Sen sijaan että tuntisin itseni vedetyksi näiden korkea-arvoisten miesten puoleen, tunnen yhä suuremman vastenmielisyyden kehittyvän itsessäni heitä kohtaan. Sihteerintyöni ei ole tähän saakka ollut erittäin vaikeaa; mutta joka päivä on minun oltava läsnä heidän kokouksissaan k:lo 9:stä tai 10:sta k:lo l:een a.p. ja k:lo 4:stä k:lo 7:ään i.p. Kemuja (kalaser) kuuluu myös pidetyn loppumatta; mutta en minä ole ollut kutsuttu muualle kuin päivällisiin arkkipiispan ja Edmanin luokse." —
Kihlmanin hämmästyttävän ankara arvostelu tarkoitti kai lähinnä kirkkolaki- ja käsikirja-komiteoja, joiden kokoukset kestivät maaliskuun alkupuoleen saakka — virsikirja- ja katkismuskomiteat hajosivat jo parin virallisen kokouksen jälkeen — ja käy joissakin määrin ymmärrettäväksi, kun ajattelemme, että hän erinäisistä syistä oli asioihin ehkä enemmän perehtynyt kuin arvatenkin useimmat toimikuntien jäsenet. Ei siinä kyllä että hän yksin oli vähän ennen läpikäynyt kaikki muistutukset kirkkolakiehdotusta vastaan, vaan oli hän muutoinkin valmistunut esiintulevien kysymysten käsittelemiseen. Kihlman on näet viidettäkymmentä vuotta myöhemmin kertonut, että Bergenheim, joka entisenä historian lehtorina ei suinkaan ollut mikään tarkka kirkollisten asiain tuntija, aina kokousten edellä kahdenkesken Kihlmanin kanssa tiedusteli tältä, kuinka se tai se asia oli ollut ennen järjestetty, mitä siitä tai siitä säädetty. [Toht. L. Ingmanin tiedonanto. — Jos Kihlman samassa oli tahtonut esittää omia mielipiteitään ja muistutuksiaan, oli arkkipiispa keskeyttänyt hänet ja kysynyt: "mitä opettaa kirkko?" — ainoastaan siitä hän välitti.] Kun lisäksi otamme huomioon hänen luontaisen kriitillisen kykynsä ja ulkomaanmatkan, jolla hän oli niin paljon oppinut, kuullut ja miettinyt, niin on todella sangen luultavaa, että hänellä olisi monesta seikasta ollut syvempää ja järkevämpää sanottavana kuin "vanhoilla", jotka keskeltä virkatoimiaan oli kutsuttu Turkuun. Arkkipiispasta on Kihlman erittäin jutellut, että hän noiden valmistavien keskustelujen jälkeen apulaisensa kanssa oli kokouksissa esiintynyt tarkkana asiantuntijana, niin että komiteain jäsenet olivat ihmetelleet hänen tietojaan. — Essen ja Stenbäck lähtivät jo helmikuun 20 p:nä jättäen Kihlmaniin syvän kaipauksen tunteen.
Maaliskuuhun saakka oli Kihlmanilla, niinkuin edellisestä näkyy, yhtä mittaa työtä, mutta sitten seurasi vapaampi aika. Mainitun kuun 12 p:nä arkkipiispa kyllä kehotti häntä tulemaan hänen kanssaan Helsinkiin, minne hän lähti tapaamaan keisaria, joka uhkaavan sodan aattona oli luvannut käydä Suomessa, mutta kuultuaan, että Kihlman ei ollut terve, hän muutti suunnitelmansa ja matkusti yksin. Kihlmania vaivasi jonkunlainen silmätauti, johon yhtyi kova päänsärky ja kuume ja josta hän toipui vasta kuun lopulla. Sen jälkeen hän saattoi taas ryhtyä kirjoihinsa. Tautinsa aikana hän paljon "kaipasi äidin taikka puolison hellää hoitoa". Kuitenkin hänen emäntänsä teki parastaan hoitaessaan häntä, ja joka päivä kävi lehtori T. T. Renvall häntä katsomassa. Renvall oli näet tällä ajalla Kihlmanin läheisin ystävä Turussa; toinen ystävä, jonka hän kirjeissään mainitsee, oli entinen koulutoveri maist. Titus Reuter. Molemmat olivat myöskin totuudelle alttiita, joten ei heidän kanssaan tullut kysymykseenkään väitellä uskonnollisista asioista. Väittelyjä Kihlman näet kartti. "En ole sillä [väittelemisellä] mitään voittanut", hän kirjoittaa Emma Riskalle, "vaan kyllä vahingoittanut itseäni, niin että on ollut vaikea palata entiseen hiljaisuuteen. Siinäkin kohden on paras seurata Jumalan sanaa." Toiselta puolen Kihlman oli vieraantunut entisestä suosijastaan rovasti H. Heikelistä ja myöskin neiti Caireniuksesta, kumpikin kun ehdottomasti pysyi oppimassaan kristinuskon käsityksessä. Paitsi Renvallin ja Reuterin perheitä — jälkimäisen rouvaa (syntyään Aline Procopé) Kihlman sanoo "vakavaksi naiseksi, jolla on syvä hengellinen kaipio ja josta toivon paljon hyvää" — on vain yksi mainittava, jossa hän seurusteli. Hän kertoo näet jo toisessa kirjeessään äidille (31/1), että hän "yksinäisyydessään päätti käydä tervehtimässä hovioikeudenneuvoksetarta Louise Forssellia (o.s. Höckert). Teinkin niin eräänä iltana ja olin tervetullut. Saatoin oikein nähdä, että niin oli laita. Hän oli tullut vanhaksi, mutta kuitenkin tunsin hänet kohta. — Tyttäret olivat kaikki poissa, joten tutustuminen heihin jäi tuonnemmaksi. Tahdottiin että pitäisin itseäni sukulaisena ja semmoisena kävisin usein perheessä." Forssellin ja Kihlmanin perheet olivat tuttuja Vaasan ajoilta, ja "sukulaisuus" oli siinä, että hovioikeudenneuvoksettaren isän, kauppaneuvos Höckertin ensimäinen vaimo, Hedvig Siniä (joka ei sentään ollut Louisen äiti), oli ollut Kihlmanin äidin isän sisar! Forssellin perhe, joka isän kuoltua (1845) oli muuttanut Turkuun, käsitti paitsi äitiä, kolme tytärtä, Amelie, Hilda ja Julie (ensimäinen vuotta, toinen neljä, kolmas kuusi vuotta Kihlmania nuorempi), ja neljä poikaa, joista nimeltä mainittakoon vain nuorin (s. 1839), Oskar. Että tällä käynnillä oli merkitystä Kihlmanin tulevaisuuteen nähden ilmenee alempana.
* * * * *
Toukokuun ensi päivinä arkkipiispa ilmoitti lähtevänsä tarkastamaan kouluja Pohjanmaalla ja jätti Kihlmanin itsensä ratkaistavaksi, tahtoiko yhtyä matkaan vai jäädä kotia Turkuun. Vaikka tämä sydämestään olisi toivonut tavata rakkaita omaisiaan ja ystäviään kotiseuduillaan, päätti hän kuitenkin, peläten retken kuriirinvauhtia, tällä kertaa jäädä Turkuun, semminkin kuin toinen matka pohjoiseen oli suunniteltu loppukesäksi. Hän ilmoitti vain äidilleen, että arkkipiispa toukokuun 29 p:nä aikoi saapua Kruununkylään ja seuraavana päivänä tarkastaa Kokkolan koulua. Arkkipiispa oli luvannut käydä tapaamassa rouva Kihlmania, ja antoi poika sentähden äidilleen seuraavat neuvot: "Äidin pitäisi tarjota arkkipiispalle ateria kaikkien niiden ateriain edestä, jotka minä syön hänen luonaan. Jos Äidille suodaan antaa hänelle illalliset, niin on hänelle tarjottava jauhopuuroa. Sitä hän syö melkein joka ilta kotonaan eikä luultavasti saa sitä koko matkalla. Äidin ei siis tarvitse muuta kuin istua ja odottaa; kahdenkesken puhellessa voi Äiti myös kysyä, onko hän tyytyväinen minuun. Hoitakaa nyt vieraitanne parhaimman mukaan, mutta älkää hyväntahtoisuudessanne antako heille liian paljon ruokaa, niinkuin tavallista on pappiloissa ja varsinkin kaikkien rovastinrouvien luona!"
Vastauksena tähän ottakaamme äidin kirjeestä (31/5) kuvaus arkkipiispan ja hänen seuralaistensa (lehtori G. F. Helsingius ja notaari A. J. Hornborg) käynnistä Kruununkylän pappilassa. "Eilen illalla k:lo 1/2 7 piispa tuli — varhemmin kuin isäntä [rovasti Cajanus] oli odottanut. Kun Wegelius ja Frosterus ei täyttä puolta tuntia ennen tulivat pappilaan, oli hän vielä arkipuvussa ja parta ajamatta. He kävivät silloin minun luonani ja olivat juuri palanneet Cajanukselle, kun kahdet vaunut vierivät pihalle. Voit uskoa, että ukolle tuli kiire. Tosin hän ehti ulos portaille, mutta ei napittaa kauhtanaansa eikä ottaa kappaansa. Astuttuaan sisään oli piispa hetken päästä kehottanut pappeja riisumaan kappansa, mutta Cajanuksella ei ollut sitä vaivaa. Hän oli kuvitellut piispan välttämättömästi tulevan yöllä, sillä niin oli joskus tapahtunut Appelgrenilla — mutta älä mainitse sitä. K:lo 9 kävi piispa minun luonani. En luullut hänen tulevan niin pian, mutta kuitenkin olin pukeutunut, ajatellen että ei ole vahinkoa, jollei hän tulekaan, mutta jos hän tulisi, olisi julman paha olla häntä vastaanottamatta — olin siis täydessä komeudessa (i full pomp). Cajanus saattoi häntä tänne. Mutta en minäkään päässyt seikkailutta. Rouva Cajanus oli pyytänyt minulta yösijaa kahdelle herralle, ja vähän ennen k:lo 9 oli Lotta ottanut esiin makuuvaatteet laittaakseen vuoteet sänkyyn ja sohvalle, mutta kun huomattiin, että piispa tulee, heitettiin kauheassa touhussa vaatteet keittiökamariin. Sen vuoksi lienee ollut vähän tomuista, kun hän astui sisään, mutta minä osoitin hänet vierashuoneeseeni, jossa hänen oli istuttava sohvassa. Minä taasen tahdoin kainosti istuutua läheiselle tuolille, mutta hän ei sallinut sitä, vaan sanoi, että rovastinrouvan tuli istua sohvalla, niin että hän voisi kertoa Alfredille istuneensa hänen äitinsä rinnalla. Muutoin hän oli iloinen, mutta kun kysyin mitä tärkeää Alfredilla oli tehtävänä, kun hänellä ei ollut piispan antamaa työtä, hän vastasi sangen epämääräisesti, että sillä, joka tahtoo opintoja harjoittaa, oli aina tehtävää. Sitäpaitsi hän sanoi, että sinä olet edistyvä (på uppgående) ja [poika], josta äidillä oli täysi syy iloita." — Rouva Kihlman päätti kirjeensä alkupuolen k:lo 1/2 3, jolloin hänen oli nälkä. Hän oli kutsuttu Cajanukselle päivällisille, joihin odotettiin piispaa Kokkolasta. Kirjeen loppupuolesta seuratkoon vielä pieni ote: "Nyt k:lo 1/2 12 olen ollut sekä päivällisillä että illallisilla, ja minulla on ollut kunnia seurustella korkean patruunasi kanssa. Hän on kohdellut minua erinomaisen kohteliaasti, niin kohteliaasti, että pelkään sen pahoittaneen joitakuita. — Piispa puhui sinusta ja sanoi tänään saaneensa kirjeen sinulta. Hän näytti minulle ulkokirjoituksen, kysyen tuntisinko käsialan, ja oli niin ihastunut kuin olisi kirje ollut morsiamelta. Sinä olet onnen poika saavuttamaan ihmisten suosiota. K:lo 7 aamulla jatketaan matkaa."
Kihlmanista oli kuvaus niin luonnon mukainen, että hän täydellisesti kuvitteli miten kaikki oli tapahtunut. "Että hän (arkkipiispa) olisi kohtelias Äidille, arvasin hyvin. Hän osaa käyttäytyä ihmisten kesken ja varsinkin toisinaan, kun hän tulee vapaammaksi, on hän oikein rakastettava. Unohdin sanoa, että Äidin olisi pitänyt olla olevinaan tietämättä mitään työstäni. Jos arkkipiispa hyvyydestä minua kohtaan ja tietäen, että minä kuitenkin hyvin käytän aikaani, joskus myöntää minulle enemmän aikaa omiin tehtäviini, niin emme kumpainenkaan tahdo, että se tulee tunnetuksi. On ilmankin kateellisia, jotka murisevat. Tiedän esim. yhden esimiehistäni lausuneen, että olen hankkinut itselleni tämän toimen ainoastaan nauttiakseni hyviä päiviä. En muka viitsinyt tehdä työtä ja koska minulla oli varaa elää palkatta, olin keksinyt tämän keinon. Tämän mielipiteen nojassa oli tuomiokapituli jo määräämäisillään minut apulaiseksi Ahvenanmaalle, mutta luovuttiin siitä sentään syystä että arkkipiispa oli poissa. On sentähden erittäin tärkeää, ettei ihmisissä vahvisteta sitä ajatusta, että minulla täällä ei ole mitään tehtävää. Eikä siinä suinkaan ole perää, minä teen uskollisesti työtä aamusta iltaan, yhtä ahkerasti kuin mikä virkaatoimittava pappi tahansa. Mutta vaikka minä elän niin yksinäisesti, etten juuri seurustele kenenkään kanssa, ja esiinnyn vaatimattomasti, näyttää kuitenkin siltä, että olen monen tiellä." — Vähän varhemmin kirjoitti Kihlman Emma Riskalle arkkipiispasta ja heidän keskinäisestä suhteestaan seuraavat rivit: Arkkipiispa "tahtoisi sitä mikä on oikeaa, hän harrastaa sitä; saattaa istua tuntikausia ja puhua siitä (kuinka moni tekee edes niin paljon?), mutta jos on vaikeaa päästä erilleen näkyvästä, vaikka surut ahdistavat, miten paljon vaikeampaa onkaan, kun kaikki käy hyvin ja seisoo kunnian kukkuloilla. Minä en pyydä saavuttaa vaikutusvaltaa hänen luonaan, sillä en ole sen tarpeessa, eikä Jumalan valtakunta ole ihmisten puutteessa. Pyytämättäni olen yhä enemmän saanut kunnioitusta hänen puoleltaan. Lähemmin hän ei tunne mielipiteitäni, sillä hän ei ole niitä kysynyt. Talon rouvan kanssa en ole tullut vähimpäänkään keskusteluun, välillämme ei ole mitään kosketuskohtaa taikka en ainakaan tähän saakka ole huomannut semmoista olevan."
* * * * *
Tämän ajan kuvaus jäisi vaillinaiseksi, jollei puhuttaisi sodastakin. Jo helmikuulla Kihlman kertoo, että Turussa 15 tykkipurtta ja yksi fregatti olivat rakennuksen alla, ja oli sitä varten tilattu 100 pohjalaista kirvesmiestä. Näiden joukossa oli monta tuttuakin, jotka kävivät Kihlmania tapaamassa. "He ovat minulle sangen rakkaita", hän kirjoittaa — "minua huvittaa seurustella aliluokankin kanssa; siinä on jonkunlaista suoruutta ja yksinkertaisuutta, johon panen arvoa". — Kun arkkipiispa oli palannut Helsinginmatkaltaan, kävi hän Kihlmanin luona ja kertoi keisarin sanoneen, että maalla oli odotettavana tuntuvia onnettomuuksia. "Hän tarkoitti luultavasti paitsi sodan yleistä rasitusta ja monia yksityisten perheiden tappioita, että joku tai useampi kaupungeistamme ehkä poltettaisiin taikka joutuisi pakkoverotuksen alaiseksi." Kihlman katseli asiaa uskonnolliselta kannalta. "Meidän aikana", hän kirjoittaa, "on kolera ollut Jumalan rangaistuksena ihmiskunnalle, ja jos sota puhkeaisi nyt samaan aikaan, olisi se minulle niin vähän odottamatonta, että päinvastoin ihmettelisin, jollei se tulisikaan". Kaksi päivää ennen (28/3) olivat todellisuudessa länsivallat julistaneet sodan Venäjää vastaan, mutta vaikka Kihlman ei vielä tietänyt siitä neuvoo hän kuitenkin äitiänsä jonkun luotettavan talonpojan avulla kätkemään osan hopeatavaroitaan johonkin etäiseen, salaiseen paikkaan, itse voisi hän hädän lähestyessä matkustaa Ylihärmään. Jopa hän muistaa äitinsä lehmiäkin — "englantilaiset ovat intohimoisia pihvinsyöjiä". Äiti ei näy olleen läheskään niin levoton ja huolestunut kuin poika, joka joka kirjeessä puhuu sodasta. Syynä siihen oli tietysti sekin, että jälkimäinen alinomaa näki ja kuuli uutta Turussa, jonka kautta sotaväkeä ja sotatarpeita kuljetettiin Ahvenanmaalle. Sitä paitsi oli vanha rouva jotakin kokenut; "vaikka olen jo kestänyt yhden sodan sekä ryöstön ja tappelun Vaasassa, en minä ollenkaan pelkää", kirjoittaa hän. Kun sitte kesäkuun 7 p:nä k:lo 11 illalla, jolloin äiti jo oli pannut maata, Hilma oli häneltä kysynyt, kuka jyskyttää porstuan ovea, niin että akkunat tärisee, oli hänelle pian selvinnyt, että Kokkolassa kahakka oli alkanut. Hän lohdutti hätääntynyttä tytärtään ja kertoo sitten (9/6) levollisesti pojalleen, kuinka englantilaiset, jotka olivat yhdeksässä veneessä lähestyneet rantaa, oli ajettu pakoon. M.m. oli eräs saaristolainen (bonde från Öjan) ahkerasti ampunut erään venäläisen panostaessa pyssyjä. Kun hän näki miten toinen vihollinen toisen perästä kaatui hänen luodeistaan, tahtoi hän säälistä lakata, mutta venäläinen kehotti häntä ampumaan: "minä lataan, ammu sinä!" — S.p. Kihlman kirjoittaa, että Turussakin peljättiin vihollisen tulevan kaupunkia hätyyttämään. Saaristossa englantilaiset maksoivat kaloista y.m. mitä ottivat, mutta sanottiin rahojen olevan "uushopeaa". "Parasta kaikesta oli kuitenkin, että he ryöstettyään, poltettuaan ja petettyään lähimmäistään jättivät ilmaiseksi uusia testamentteja ryöstettyjen lohdutukseksi ja kääntymykseksi. Se on inhoittavaa ulkokullaisuutta." — Emma Riskalle Kihlman lausuu englantilaisten hyökkäysten johdosta: "Koston ja palkinnon hetki on kerran tuleva heillekin, jotka nyt kohtelevat meitä niin julmasti. He ovat nyt mahtavia, mutta aika tulee jolloin joku vielä mahtavampi maksaa heille täydellä mitalla. Siitä olkaamme vakuutetut, sillä se perustuu Jumalan ijäiseen oikeuteen, ja niin on aina käynyt. Mutta meidän tulisi ajatella, että viholliset ovat Jumalan välikappaleita ja ettei mitään tapahdu Jumalan sallimatta. Meidän pitäisi rangaistuksesta käsittää meidän rangaistuksenarvoisuutemme, ja oppia kumartamaan Herran edessä ja uskolla vastaanottamaan Hänet, joka tulee luoksemme semmoisissa rangaistuksissa. Herra ei ole ainoastaan kerran tuleva, vaan Hän on jo tulossa. Jos pysähtyy kärsimättömyyteen iskusta, joka on sattunut, niin joutuu aivan samaan asemaan kuin he, joita Hänen viimeisen tulemisensa aikana toinen vaiva kohtaa toisen perästä, ilman että he sentään kääntyvät Jumalan puoleen, vaan vihassa ja herjauksessa yhä enemmän etenevät Hänestä. Semmoisena aikana kuin tämä nykyinen tulee valppauden olla kahta vertaa suurempi, jotta siten todistetaan olevansa uskollinen palvelija."
* * * * *
Kesänsä Kihlman vietti Turussa kirjojensa ääressä, iltaisin kävellen yksin taikka Renvallin seurassa. Pari kertaa hän saarnasi tuomiokirkossa. Heinäkuun lopulla ilmoitti arkkipiispa aikovansa elokuun viime päivinä lähteä tarkastusmatkalle, joka oli alkava Lohtajassa 31 p:nä, ja tuli Kihlmaninkin seurata häntä. Kuitenkin saisi tämä ("n.b. omalla kustannuksellaan") jo ennen lähteä liikkeelle, voidakseen siten vapaasti viettää joitakuita päiviä sukulaistensa ja ystäviensä parissa. Sen johdosta Kihlman kirjoitti äidilleen, että hän 19 p:nä elok. toivoi saapuvansa Kruununkylään, sitä ennen käytyään Ylihärmässä ottamassa Hannan mukaansa.
Niin sitte tapahtuikin, mitä Kihlmaniin tulee, mutta eräästä Bergenheimin kirjeestä (21/8) päättäen jäi itse tarkastusmatka tekemättä; Turussa oli näet ruvettu pelkäämään, että viholliset hyökkäisivät sinne elokuun lopulla, eikä arkkipiispa tahtonut silloin matkustaa pois. Siitä johtui, että Kihlmanin virkistysmatka tuli kestämään koko syyskuunkin. Enimmän ajan näyttää hän oleskelleen Kruununkylässä s.o. 17 p:ään syysk., jolloin hän äitinsä ja muun perheen seurassa matkusti Ylihärmään. Täältä hän sitte sunnuntaina 24 p:nä, neiti S. Nordenkraftin seurassa, lähti etelään päin. Ensi yöksi he poikkesivat Marielundiin, missä heidän rajuilman vuoksi täytyi viipyä tiistaiaamuun asti. Tästä merkillisestä vierailusta Kihlman mainitsee äidilleen ainoastaan, että "ukko kestitsi meitä kuvauksilla kärsimyksistään ja vainoistaan"; mutta Emma Riskalle hän kirjoittaa laajemmin: "Saimme siis uudistaa tuttavuuttamme Malmbergin kanssa. Hän on täysin näköisensä: sama karkea ja epäpuhdas henki, joka rakastaa puhua synnistä, perkeleestä ja helvetistä, sama viekas ja teeskennelty olemus yksinkertaisen vietteleminen päämääränä; sama antikristillinen perusoppi, että kristinusko ei koskaan tässä maailmassa pysty voittamaan syntiä, minkä opin Malmberg naiivisti julkilausui tähän tapaan: 'Kristus on tullut hankkiakseen (att beställa sig) seurakunnan, joka on puhdas ja tahraton, jossa ei ole pilkkua eikä ryppyä, mutta ei hän koskaan ole saanut semmoista seurakuntaa eikä hän koskaan ole sitä saava.' Malmbergin kanssa on turhaa puhua, sillä hän vakuuttaa jo edeltäkäsin, ettei hän poikkea tieltään, vaikka tahdottaisiin hakata hänet tuhansiin palasiin. Erosimme senvuoksi niinkuin näytti tyytyväisinä, että pääsimme toisistamme." —
Jätettyään neiti Nordenkraftin Alavuden pappilaan, josta hänen oli jatkettava Keuruulle (Bergrothille), Kihlman 28 p:nä saapui Messukylään, Antero Ingmanin luokse. Ingman oli vaikeanlaisen hermotaudin tähden alkupuolen vuotta ollut virkavapaa ja ensin Helsingissä ja myöhemmin Pietarsaaressa nauttinut lääkärinhoitoa, mutta heinäkuun alusta toiminut armovuodensaarnaajana Messukylässä. Täällä hänellä oli aikaa lukutöihin ja rauhaa, jota hän suuresti kaipasi raskaitten kokemustensa jälkeen Alahärmässä, mistä hänelle oli tullut järkyttävän äkillinen lähtö. Kesäkuun 29 p:nä näet eräs uskollinen kansannainen ilmoitti hänelle, että kolme nuorukaista, hänen entisiä rippikoululapsiaan, oli väijyksissä läheisessä metsässä, missä hänellä oli tapana säännöllisesti kävellä, ja oli heidän tarkoituksensa ampua hänet. Pojat olivat silmittömästi suuttuneet siitä, että Ingman saarnatuolista ankarasti nuhdellessaan heitä pahennusta aikaansaaneesta epäjärjestyksestä oli maininnut heidät nimeltä. Onneksi Ingman (syystä että Essen oli tullut hänen luokseen) ei sinä päivänä mennytkään kävelemään, mutta silloin hurjimukset päättivät yöllä murtautua hänen kotiinsa ja surmata hänet hänen vuoteessaan. Estääkseen kauheaa rikosta Ingman ei keksinyt muuta neuvoa kuin viipymättä karata pois paikkakunnalta s.o., jättäen sairaan vaimonsa ja muun perheensä, matkustaa suoraa päätä Messukylään. "Minä itkin katkerasti, kun minun siten täytyi erota entisestä seurakunnastani, mutta ei se auttanut: minun täytyi lähteä. Paljon, paljon olen kärsinyt Alahärmässä."
Nämä viimeiset sanat viittaavat siihen katkeruuteen, jolla Malmbergin herännäispuolue oli kohdellut häntä samoin kuin muita pappeja, jotka olivat siitä luopuneet. Ettei hän uudessakaan paikassa siinä kohden päässyt lepoon on luonnollista. — "'Körttiläiset' väittävät minua harhauskoiseksi", hän kirjoittaa, "mutta 'kläninkikristityt', moniaat hiljaiset ja hurskaat ihmiset, jotka raamatun tunnusmerkkien mukaan näyttävät elävän Jumalassa, hyväksyvät ja vastaanottavat [opetukseni]." — Muutoin Ingman hartaasti koetti perehtyä Beckin oppiin. Heinäkuun 17-27 p:nä oli hän Kihlmanille kirjoittanut 28 sivua pitkän kirjeen, jossa hän esittää muistutuksiaan Beckiä vastaan ja valittaen hänen spekulatiivista oppineisuuttaan koettaa osottaa, että hän ei kaikessa noudata raamattua. Kun vertaa kirjettä siihen kuvaukseen "Beckin teologisesta luonteesta", [J. Tob. Becks Theologiska karakter, tecknad af Anders Wilh. Ingman, liite tekijän julkaisuun: Sjutton kristliga tal af J. T. Beck.] jonka Ingman julkaisi 1866, huomaa kuitenkin muistutusten pääasiassa johtuneen siitä, että hän ei vielä tarpeeksi tuntenut saksalaista jumaluusoppinutta. Kirjeissään hän siitä huolimatta sanoo suuresti kunnioittavansa häntä ja asettavansa hänet kaikkien saksalaisten teologien edelle. Ja myöhemmin (20/10) hän kirjoittaa: "Nykyään olen tutkinut Beckin Lehrwissenchaftia. Siitä kirjasta opin enemmän teologiaa ja eksegetiikkaa kuin kaikista muista apulähteistäni yhteensä. Viikon päästä ryhdyn heprealaiskirjeen eksegetiikkaan ja Beckin etiikkaan muistiinpanojesi mukaan. Mutta etkö tahdo lähettää minulle jatkoa. Haluaisin suuresti lähemmin perehtyä niihin kohtiin omantunnon opista, jotka viimeksi täällä ollessasi luit minulle."
Tästä näemme mikä oli Kihlmanin ja Ingmanin puheenaineena Messukylässä ja myöskin, miten edellinen huomasi totuuden julistuksensa vähitellen itävän. Myöhemmissä kirjeissä Ingman sanoo muuttaneensa saarnatapaansa, ja toivoi hän että Kihlman joskus kuulisi hänen saarnaavan.
Palattuaan Turkuun Kihlman jälleen tunsi yksinäisyyden painoa: "Hannasta on minun yhä vaikeampi erota: hän muistutti minua hankkimaan oman kodin. Mutta sen toiveet ovat nykyään pienet." Kuitenkaan hän ei tahtonut antautua synkkyyteen. — Hänen poissaollessaan oli hänen kirjastonsa ollut maalla, mutta oli se jo tuotu takaisin, koska vihollista ei enää peljätty. Sitä kurjemmat kuuluivat olot olevan Ahvenanmaalla. "Siellä sanotaan talonpoikaisvallan hallitsevan. Ei tahdota mitään tietää esivallasta ja veronmaksuista ei kruunulle enemmän kuin papistolle. Semmoiseen laittomuuteen ovat vihollisen kuvittelut houkutelleet. Eletään hetken elämää ajattelematta kerran tulevan tilinteon päivää. Kun linnoitus luovutettiin, kuuluu vihollinen jättäneen venäläisen jauhovaraston kansan ryöstettäväksi, ja oli siinä syntynyt semmoinen kahakka jakavien kesken, että usea ihmishenki tuhottiin. Varmaa on, että moni, kenties useimmatkin ovat tyytymättömiä tähän laittomuuteen, mutta pahuus on aina oikeamielisyyttä rohkeampi."
Vuoden viime kuukausilta ei ole mitään merkillisempää mainittavana, vaan näyttää Kihlman saaneen jotenkin häiritsemättä jatkaa lukujaan. Kirjeessä äidille Marraskuun 9 p:ltä hän mainitsee, että saksankielen opettajavirka Vaasan lukiossa oli tullut avonaiseksi, kun toht. O. Rancken oli nimitetty historian lehtoriksi, ja kysyy mitä äiti sanoisi, jos hän hakisi sitä. Äiti myöntää, että virka olisi mukava pojan heikolle terveydelle, että loma-aikojen vapaus olisi suuri etu ja että palkkakin, vaikka tuskin 200 ruplaa suurempi, olisi jotakin verrattuna nykyiseen; mutta enemmän kuin nämä seikat yhteensä vaikutti kai sekä äitiin että poikaan ajatus, että virka tuottaisi onnellisen muutoksen jälkimäisen yksityiseen elämään. Turusta, johon hän ei voinut kotiutua, hän pääsisi takaisin Pohjanmaalle, nimittäin Pietarsaareen (missä lukio oli Vaasan palon jälkeen), lähelle Kruununkylää, ja siellä hän voisi järjestää kodin Hannallensakin. Kun sittemmin arkkipiispakin, joka kyllä mielellään olisi edelleenkin pitänyt Kihlmania apulaisenaan, mutta toiselta puolen ei tahtonut estää häntä saamasta taloudellisesti edullisempaa tointa, oli neuvonut häntä hakemaan virkaa, hän lopulta ratkaisikin asian myönteiseen suuntaan. Sanomattakin ymmärretään, ettei Kihlman ruvetessaan saksankielen opettajaksi mitenkään ajatellut luopua teologisista harrastuksistaan; päinvastoin toivoi hän tulevansa semmoiseen asemaan, että hän entistä vapaammin saattaisi käyttää joutoaikaansa jatkaaksensa opintojaan. — Jouluaaton Kihlman vietti lehtori Renvallin perheessä; Bergenheimkin kävi itse kutsumassa häntä luokseen samaksi illaksi, mutta oli hän jo silloin lupautunut Renvallille.
* * * * *
Ennenkuin kertomuksemme siirtyy uuteen vuoteen, on hetkinen viivyttävä Kihlmanin kirjeenvaihdossa v:lta 1854. Siitä näkee, että melkoinen osa aikaa kului hänen ystäviensä ja tuttaviensa asioiden ajamiseen ja vastauskirjeiden laatimiseen heille. Tähän aikaan, jolloin ei vielä ollut olemassa asioimistoja, turvattiin näet, milloin tarvittiin edustajaa vieraalla paikkakunnalla, tuttavien apuun, ja jos kukaan sai Kihlman kokea mitä merkitsi nuorelle papille olla Turussa-asuja sekä läheisessä asemassa arkkipiispaan ja tuomiokapituliin. Jos kyseessä oli ainoastaan viranhakemuksen sisään jättäminen oikealla ajalla, niin oli se yksinkertainen ja helppo asia; mutta monesti vaadittiin vaikeampia. Milloin tuli edeltäpäin tiedustella mitä "apparanseja" toisella tai toisella hakijalla saattoi olla ja sitten ratkaista kannattiko jättää hakemuskirjat viranomaisille vai eikö, milloin koettaa jossakin asiassa vaikuttaa arkkipiispaan siihen tai siihen suuntaan. Vaikkei Kihlmanilta suorastaan pyydettykään mitään, joka olisi ollut hänen omalletunnolleen loukkaavaa, on kuitenkin ymmärrettävissä, että mainitunlaiset tehtävät olivat hänelle vastenmielisiä. Suhteessaan arkkipiispaan hän oli hyvin arkatuntoinen, ja mitä ystävällisempi korkea esimies oli häntä kohtaan, sitä enemmän hän pelkäsi väärinkäyttää hänen luottamustaan. Yleensä hän kokonaan vältti tuttaviensa arvostelemista, rajoittuen siihen että vastasi omantuntonsa mukaan milloin hänen mieltään kysyttiin. Kumminkin näkyy hänen kirjeenvaihdostaan äidin kanssa, että häntä kotiseuduilla aivan viattomasti syytettiin eräiden pappien virkamääräyksistä. Jos kirjeet hänen tuttavilleen olisivat säilyneet, näkisimme epäilemättä, että hän kerran ja toisenkin kieltäytyi "tiedustelemasta" ja "vaikuttamasta" mitä pyydetty oli.
Toisista kirjeistä saamme tietää, ettei Ingman lainkaan ollut ainoa, joka tahtoi oppia tuntemaan Beckiä. Hän oli kyllä ainoa, joka ystävänsä kautta (alussa v. 1855) tilasi kaikki Tübingenin professorin teokset, mutta Frans Bergrothin, hänen rouvansa Hilda Bergrothin ja neiti S. Nordenkraftin, K. Nauklerin, A. Törnuddin, L. Stenbäckin, C. G. von Essenin y.m. huomaamme mielenkiinnolla tutustuneen Kihlmanin ruotsintamiin Beckin saarnoihin, luentoihin taikka osiin hänen teoksistaan. Joko he toivovat saavansa vielä pitää lainaamansa käsikirjoituksen paremmin syventyäkseen siihen taikka pyytävät lisää, uutta. Ainoastaan Favorinin ja Kihlmanin kirjeistä näkyy, että heidän välillään oli ilmaantunut erimielisyyttä jostakin Beckin opin kohdasta. Siitä kai he keskustelivat, kun Kihlman elokuulla matkustaessaan Pohjanmaalle oli yhden päivän ystävänsä luona (Kuorevedellä). — Essen valittaa, että häneltä puuttuu aikaa lukemiseen. "Toisinaan tuntuu minusta onnettomuudelta, että lähdit Saksaan ja toit sieltä uudet aatteet(!)". Eikä hän kuitenkaan voinut jättää niitä siksensä. "Minussa on tarve tunkeutua niiden tuntemiseen." Mutta miten tehdä ilman vapautta ja hiljaisuutta. Onnettominta oli, että hänen piti saarnata ja opettaa toisia ennenkuin itse oli päässyt selvyyteen, totuuteen käsiksi. Myöhemmin hän kirjoittaa: "Mitä enemmän olen alkanut saarnoissani menetellä raamattua selitellen, sitä enemmän vieroitan kuulijani luotani. Mutta niin usein kun varmaan tiedän oikein esittäneeni Jumalan sanaa, olen levollisempi kuin ennen, jolloin kaikki kuulijani hyväksyivät kyhäelmiäni (krior)." — Paljon hän kärsi hajaannnuksesta seurakunnassaan, niinkuin seuraavista otteista näkyy: "Sokeuden tuomio on jo langennut näiden ihmisten yli. Ja suurin askelin he näyttävät edistyvän urallaan — päällikkö etupäässä. Hän on aina yhä innokas saamaan proselyyttejä ja kalastamaan sameassa vedessä. Minä taasen olen pitänyt velvollisuutenani ainoastaan hoitaa virkaani lainmukaisesti ja muuten elää hiljaisesti. Olen tahtonut välttää käännytyspuuhan ja puolueellisuuden näköäkin. Mutta seuraus siitä on, että hän kiihkollaan ja rohkeudellaan, lähettiläittensä kautta, milloin hänellä itsellään ei ole aikaa, voittaa yhä enemmän alaa. Teenkö oikein ollessani hiljaa? Hän panettelee minua voimansa takaa, enkä minä koskaan puhu hänestä. Siten kansan viha minua kohtaan kasvaa kasvamistaan, eikä minun puoleltani ole vastapainoa. Heidän luottamuksensa häneen kasvaa samassa määrässä kuin epäluottamus minuun. Hän saarnaa jotenkin puhtaasti luterilaisen dogmatiikan mukaan ensimäiset askeleet, mutta edemmäs hän ei mene. Ja kun minä käyn edemmäs ja huomautan niistä Jumalan sanoista, jotka puhuvat pyhityksestä, edistyksestä j.n.e., niin on se farisealaisuutta y.m. Viime sunnuntaina, 2:na rukouspäivänä, halusin kuulla, kuinka hän selittää ihanan tekstin Efes. 3, 14-19, joka on aivan vastoin hänen oppiansa. Mutta miten kävi? Hän luki tekstin, otti aineen, jolla ei ollut mitään yhteyttä sen kanssa, eikä sanonut sanaakaan koko tekstistä. Niin pääsi hän siitä loukkauskivestä — ja piti sentään kelpo saarnan (Nohrborgin 19:nä sunnuntaina — mutatis mutandis)." — — — "Nyt juuri oli minulla suora keskustelu muutamien etevimpien malmbergiläisten kanssa. He ovat auttamattomasti paatuneet — niin, uskomattomasti. [Maisteri A.] Forsnäskin, joka oli saapuvilla, kauhistui ja oli ihmeissään. Luullakseni on aika tullut pyyhkäistä pöly jaloistaan ja lähteä tiehensä täältä." —
On todella vahinko, että Kihlmanin vastakirjeet eivät ole säilyneet, vaikka voimmekin pitää varmana, että hän Beckin neuvon mukaan kehotti Esseniä yhä vain "olemaan hiljaa" s.o. välttämään taistelua.
* * * * *
Uuden vuoden 1855 ensi kuukausina Kihlman sanoo arkkipiispan osanneen antaa hänelle niin paljon tehtäviä, että hän joutui pois tavallisesta elämänjärjestyksestään. Mitä laatua nämä tehtävät olivat, siitä hän ei anna lähempiä tietoja, mutta sittenkin voimme päättää, että ne enimmäkseen olivat kirjallista laatua. Siten lienee varmaa, että Kihlman vuoden vaihteella on kirjoittanut sangen laajaperäiset muistutuksensa toht. C. Jos. Estlanderin kirkkokäsikirja-ehdotukseen. [Käsikirjoitus, "Anmärkningar till Handboks Förslaget", käsittää 53 kokoarkin sivua Kihlmanin ylen taajaa käsialaa.] Tarkastus taikka oikeammin tutkimus on vienyt paljon aikaa, sillä muistutukset eivät koske ainoastaan vähäpätöisempiä yksityiskohtia eivätkä rajoitu osoittamaan, missä määrin ehdotus on yhtäpitävä toimikunnan pöytäkirjan kanssa, vaan on Kihlman perinpohjin selvittänyt erinäisiä peruskysymyksiä, niinkuin esim. lapsenkasteen- ja konfirmatio-opin synnyn, tarkoituksen ja pätevyyden raamatun ja tunnustuskirjojen kannalta. Mitä tulee asiantuntemukseen ja ehdottomaan totuudenetsintään, on tämä kirjoitus tavallaan pidettävä Kihlmanin ulkomaanmatkan hedelmänä ja usein siinä suorastaan viitataankin seikkoihin, joihin hän joko Ruotsissa taikka Etelä-Saksassa oli tutustunut. Kumminkaan emme katso aineeseemme kuuluvan tarkemmin selostaa sitä taikka tutkia missä määrin se on voinut vaikuttaa kirkkokäsikirjamme lopulliseen muodostukseen.
Muutamista muista kirjallisista puuhista saamme vihiä Ingmanin ja Kihlmanin kirjeenvaihdosta. Kun Ingman kesällä 1853 oli parannuksilla Turun kylpylaitoksessa, pyysi arkkipiispa häntä tarkastamaan suomalaisia aapiskirjoja ja antamaan niistä lausunnon. Tämän lausunnon hän antoikin Kihlmanille osoittamassaan kirjeessä 24 p:ltä marrask. 1854. Tarkastus koski ensi kädessä Otto Tandefeltin "Kuva-aapelusta", mutta sen ohella myöskin Frenckellin Turussa julkaisemaa ja n.s. viipurilaista aapista, ja oli sen tulos, että kaikki kolme, osaksi kielen osaksi sisällyksen vuoksi, olivat vähemmän tyydyttäviä, ja olivat sentähden Ingman ja (Tampereen tehtaansaarnaaja) Berndt Bergroth yhdessä laatineet uuden, suuresti muutetun laitoksen ensinmainittua. Uusi aapinen oli Turussa tarkastettava, ja näyttää Kihlman sen ja Ingmanin lausunnon johdosta asettaneen kysymyksenalaiseksi, oliko ensimäinen oppikirja lukutaidossa välttämättömästi myöskin oleva ensimäinen oppikirja kristinuskossa. Pitkässä kirjeessä 28 p:ltä jouluk. Ingman näet puolustaa noudattamiaan perusjohteita, jotka siinä olivat yhtäpitäviä entisten aapistentekijäin mielipiteitten kanssa, että aapiskirja on oleva kristillinen oppikirja, jopa siteeraa kirkkoisä Irenaeusta, joka sanoo, että Herra Jesus on ollut pieni lapsi, jotta meidän lapsemme Hänen kauttansa pyhitettäisiin ja uudestasyntyisivät. [Ingmanin ja Bergrothin aapiskirja ilmestyi nimellä: Kuva-Aapinen G. Nordensvanin kustannuksella Hämeenlinnassa 1855. Tietysti tekijäin nimiä ei mainita. Myöhemmin on samasta kirjasesta ilmestynyt kymmeniä painoksia G. W. Wilénin ja Kumpp:n kustantamina Turussa.]
Mutta Ingmanin jälkimäinen kirje sisältää pari muutakin kirkolliskirjallista asiaa. Juuri tähän samaan aikaan oli arkkipiispa kiertokirjeellä kehottanut papistoa antamaan lausuntonsa kysymykseen tulleesta suomalaisen raamatun oikeinkirjoituksen korjauksesta tai uudistuksesta. Samalla kun Ingman ehdottomasti kannattaa sitä, hän lämpimästi puoltaa, että samassa myöskin itse kieltä oikaistaisiin, niin että ilmeiset kielivirheet ja epäjohdonmukaisuudet poistettaisiin. Esitettyään sarjan virheitä ja niiden oikaisuja hän jatkaa: "Pyydän siis, että Sinä viet Herra Arkkipiispalle tämän hurskaan toivoni, että hän — jos mahdollista on — kiertokirjeellä vielä kehottaisi arkkihiippakunnan papistoa, yhdessä lausuntonsa kanssa ortografisesta uudistuksesta, myöskin lausumaan mielensä kielen korjauksesta. Tämä pyyntöni saattaa kyllä korkeasta Esimiehestä näyttää liian rohkealta, jopa, niinkuin sanotaan, tungettelevaiselta (påflugen), itsekin häpeän tätä kirjoittaessani; mutta suotakoon se kuitenkin anteeksi — se on sittenkin johtunut mitä lämpimimmästä pieteetistä, rakkaudesta Suomen komeaan ja arvokkaaseen kieleen, jonka tahtoisin tavata myöskin kaikkein pyhimmässä kirjassamme — suomalaisessa Raamatussa. Minä tunnen mitä syvästi juurtuneita ennakkoluuloja näitäkin uudistuksia vastaan on tavattavissa useissa sangen kunnioitettavissa virkaveljissä, minä tiedän, että he leimaavat kerettiläisyydeksi kirjaimenkin muuttamisen nykyisessä raamatussa, mutta heidän ajattelemattomien anateemojensa pitäisi herjetä lukuisien virkaveljien viisaitten ja perusteellisten lausuntojen edessä, jotka näistä isänmaallisista kysymyksistä annetaan tarkastuskomitealle." — Lopuksi Ingman huomauttaa, että papisto, kun se joku aika ennen oli vastustanut Geitlinin ja Akianderin vaatimia kielellisiä korjauksia, oli johtunut siihen "väärinkäsityksestä: peljättiin että kyseessä oli uudenaikaisia fennomaanisia parannuksia — hinc illae lacrymae".
Mitä Kihlman teki asian hyväksi, jota Ingman niin innokkaasti puolsi, on tietymätöntä, mutta varmaan hän vilpittömästi puhui sen puolesta, ja tunnettu on, että ennen pitkää Ingman itse sai suorittaakseen ehdottamansa korjaustyön. [Ar(thur) H(jelt), Anders Vilhelm Ingman raamatun kääntäjänä. Kyrönmaa I, siv. 58 ss.]
Kolmas asia samassa kirjeessä oli tämä: — Sodan ja luultavasti erittäinkin ylempänä mainittujen tapausten johdosta Ahvenanmaalla oli arkkipiispa antanut Ingmanin tehtäväksi kirjoittaa lentokirjasen kristillisten alamaisten suhteesta lailliseen esivaltaansa. Vaikka Ingman oli hämmästynyt tehtävästä, lupasi hän kuitenkin koettaa, samalla vakuuttaen, että hän ei panisi pahaksi, joskin hänen kirjasensa huomattaisiin kelvottomaksi. Arkkipiispan toivomuksen mukaan oli se oleva valmis tammikuun keskivaiheilla, mutta vasta saman kuun 24 p:nä Ingman lähetti käsikirjoituksen Kihlmanille. Tekijä oli luullut parhaiten suoriutuvansa tehtävästä selittämällä raamatunlauseet 1 Piet. 2: 13-17 vv., mutta hänen kirjelmänsä herätti epäilyksiä, ja varsinkin Kihlman katsoi paraaksi, että se jäisi julkaisematta. Arvostelun syyt nähdään seuraavasta kirjeotteesta (29/5 1855):
"Mitä kirjoitukseesi tulee, en ole voinut muuttaa mielipidettäni siitä. Sillä on monta hyvää puolta, useita kauniita kohtia, jotka hyvin ansaitsevat tulla luetuiksi ja mieleen pannuiksi, mutta yleensä se kaipaa korjausta. Olen varma, että Sinulla itselläsikin ehkä nyt jo ja varsinkin vuoden päästä olisi koko joukko muistutettavaa. Olisi vahinko, jos vähemmin onnistunut peittäisi varjoon mitä siinä on hyvää. Tähän yleiseen arvosteluun nähden on Renvallkin samaa mieltä. Pääsyyt tähän mielipiteeseen ovat: l:ksi ettei ankarasti johdonmukainen ajatus kannata mielenkiintoa. On kuin tekijä toisinaan lämpimän tunteensa viehättämänä olisi menettänyt oikean päämääränsä. Kun nyt kirjoitus esipuheen kautta myöskin olisi tullut riitakirjoitukseksi, [F. G. Hedberg oli samana vuonna ja sen jälkeen kun Ingman jo oli kirjelmänsä kirjoittanut julkaissut valtiollisen lentokirjasen, jota tämä ei hyväksynyt ja jonka epäpätevyyden hän luuli oman kirjasensa todistavan, mutta ei siinä kyllä: 'Myöskin tahdoin tällä, kenties viimeisellä kirjoituksellani tunnustaa evankeliumin käsittämisessä olennaisesti eroavani hedbergiläisyydestä, johon nyt tahdotaan minua lukea. Hedbergiläiset levittelevät täytenä totena, että minä Hedbergin edessä olen peruuttanut oppini — mutta tämä selitys todistaisi kaikkien silmissä kaikkea muuta.' (Kirje Kihlmanille 16/4 1855).] niin olisi päämäärä vielä enemmän hämärtynyt. Toiselta puolen olisi vaikea huomata, että tekijän tarkoitus on ollut kirjoittaa Hedbergiä vastaan, mutta toiselta puolen tekisi tekijän vakuutus, että niin on laita, että lukijan katseen täytyisi kääntyä kahteen suuntaan ja siten tulisi varsinainen päämäärä kärsimään. 2:ksi esiintyy kristinusko kirjoituksesi mukaan melkein täysin välinpitämättömänä valtiolliseen nähden. Sitähän juuri Snellmankin väittää [Viittaus J. V. Snellmanin arvosteluun L. Stenbäckin professorinväitöskirjasta Litteraturbladetin maaliskuunvihkossa 1855. Essen antautui sen johdosta pitkään väittelyyn Snellmanin kanssa, ja kirjeistä näkyy, että Kihlman ja Essen keskenään paljon keskustelivat aineesta. Myös Volmar Renvall (jossakin Turun lehdessä?) kirjoitti Snellmania vastaan. Ingman luuli kirjoituksen olevan Kihlmanilta, mutta tämä sanoo vain puhuneensa asiasta Renvallin kanssa.], ja todella se näyttääkin olevan aivan totta, mutta lähemmin tarkastaessa lienee asia kumminkin toisin. Koska kristinuskon päämäärä on pyhittäen läpitunkea kaikki maalliset olot, ja valtio on yksi tärkeimpiä luonnollisia olosuhteita maan päällä, olen sitä mieltä, että kristinuskon ei pitäisi voida olla välinpitämätön niin tärkeään seikkaan nähden. 3:ksi on minussa herännyt epäilyksiä itse perusaatetta kohtaan, että kristityn on oltava täydellisesti passiivinen, kun hänelle tehdään vääryyttä. Tuleeko hänen kärsiä kaikki? Eikö ole olemassa rajaa, jolla vastarinta on oikeutettu? Kuinka on sveitsiläisten vapaustaistelu arvosteltava kristilliseltä näkökannalta? kuinka alankomaalaisten? — Historia on esittänyt nämä taistelut oikeutettuina, ja runous on levittänyt niiden yli hurmaavan väriloisteen. Muistettakoon Wilhelm Tell! Olisiko hänen pitänyt kumartaa hattua? Olisiko Baumgartenin pitänyt antaa voudin raiskata vaimonsa? Tuleeko kristityn menetellä samalla tavoin, jos valalla vahvistetut sitoumukset rikotaan tai pidetään pyhinä? Nämät ja toisia samanlaisia kysymyksiä on minussa syntynyt, enkä ole voinut tyydyttävästi vastata niihin. Jos olet täysin vakuutettu esittämästäsi mielipiteestä, niin tämä kirjasen painattamisen kolmas este katoaisi." — Kun Kihlman näistä syistä vastustaa painatusta, hän lopuksi vielä huomauttaa, miten vaikea on käsitellä arkaluontoista ainetta ja miten helposti joutuu hiipivän arvostelun alaiseksi. "En tiedä, pelottaako minua ihmispelko. Mutta olen kuullut niin monta soimaavaa arvostelua Hedbergista, etten tahtoisi kuulla semmoista henkilöstä, joka on minua niin lähellä kuin Sinä. Ennen arkkipiispan lähtöä Helsinkiin lausuin, kun minulta sitä kysyttiin, etten mielelläni julkaisisi kirjoitustasi. Hän ei pitänyt siitä, vaan sanoi: 'Kyllä on mukavinta panna kädet ristiin ja odottaa asioiden kehitystä. Mutta sen, joka voisi tehdä jotain hyvää, ei pitäisi olla mitään tekemättä'." —
Kun vertaa niitä viittauksia kristinuskon ja valtiollisen elämän keskinäiseen suhteeseen, jotka ilmaantuvat yllä olevassa arvostelussa, siihen mitä Kihlman 1848 (ks. ylemp.) kirjoitti N. L. Arppelle, täytyy tunnustaa, että hänen kristillinen elämänkäsityksensä oli merkillisesti laajentunut ja syventynyt. Kumminkaan ei ole sillä sanottu, että hän tässäkin olisi Beckin vaikutuksen alainen; päin vastoin saanee pitää tätä todistuksena hänen itsenäisyydestään. Ei hän ainakaan missään mainitse, että Beck olisi esimerkillään tai sanoillaan ohjannut häntä valtiolliseen tai yhteiskunnalliseen toimintaan. — Mitä Ingmanin kirjaseen tulee, ilmestyi se vihdoin 1856, jolloin sota päättyi ja kysymys lakkasi olemasta polttava. Sen vuoksi kai nimi onkin niin vähän silmiin pistävä kuin mahdollista ("1 Petr. 2: 13-17 vv. förklarade af And. Wilh. Ingman"), ja on tekijä itse kustantanut 22-sivuisen vihkosen. Jollemme erehdy on Kihlman kirjoittanut uuden esipuheen (josta viittaus Hedbergiin on jätetty pois) ja myöskin korjannut itse esitystä. [Ks. Aika 1915, helmikuun vihko.]
* * * * *
Helmikuun 22 p:nä lähti arkkipiispa lehtori Eurénin, notaari Rindellin ja Kihlmanin seuraamana Ahvenanmaalle tarkastusmatkalle, jonka, suunnitelman mukaan, piti kestää maaliskuun 20 p:ään, mutta joka todellisuudessa päättyi niin varhain, että jo 16 p:nä jälleen oltiin Turussa. Syynä suunnitelman supistamiseen oli keisari Nikolai I:sen kuolema, joka tapahtui maaliskuun 2 p:nä ja josta tieto saavutti arkkipiispan Saltvikissa 9 p:nä. Äidilleen Kihlman kirjoittaa, että hänestä tuntui kuin olisi hän ollut mukana kolmen viikon kemuissa, niin ylenpalttisesti oli arkkipiispaa ja hänen seuruettaan kestitty. Turussa sanottiinkin, että Kihlman oli lihonut matkalla, mutta toiselta puolen hän väittää, että tarkastajat olivat olleet hyvin ahkeria. Joka päivä oltiin kirkossa k:lo 9:stä k:lo 3:een tai 4:ään, ja oli Kihlmanin tehtävänä ollut ottaa osaa seurakunnan lukutaidon ja kristinuskon tuntemuksen tutkimiseen; matkan lopulla hän Rindellin sairastumisen vuoksi myöskin laati pöytäkirjan. Vaikka ilmat olivat kylmät, ei hän vilustunut, sillä arkkipiispan kuomireessä, missä hänellä oli kunnia istua, oli lämmin ja mukava matkustaa.
Mitään erittäin merkillistä Kihlmanilla ei ollut kerrottavana matkalta — ei ainakaan äidilleen; Essenillehän sitä vastoin lähetti pirteämmän juttelun siitä, mutta valitettavasti on se hävinnyt. Kauniissa Sundin pappilassa hän oli muistellut entistä Vaasan koulun rehtoria ja Kihlmanin perheen ystävää J. C. Ebelingiä, joka siellä oli viettänyt elämänsä viimeiset päivät (1846-47). Vanhoina tuttavina hän mainitsee Sottungan yksinäisessä saaressa tavanneensa F. V. Fredrikssonin ja hänen vaimonsa Betty Adlerstjernan, jotka 5 vuoden erakkoelämän jälkeen ikävöivät päästä sieltä pois. Jomalassa Kihlman tutustui rovasti Chydeniukseen, "komea mies ja suuri väittelijä", ja Finströmissä rovasti von Knorringiin sekä hänen puolisoonsa, o.s. vapaaherratar Lybecker. Jälkimäisten luona oli ollut hyvin yksinkertaista ja porvarillista ja neidit ottivat osaa talousaskareihin niinkuin muutkin papintyttäret. Sitäpaitsi näyttivät he suuresti kunnioittavan vanhempiansa. Kihlman viihtyi siellä hyvin. Viimeinen toimitus oli rovasti Sadelinin luona Hammarlandin pappilassa, minne kaikki Ahvenanmaan papit oli kutsuttu huhtikuun 14 p:ksi. Siellä papit Kihlmanin sanellessa vannoivat uskollisuudenvalan Aleksanteri II:lle, jonka jälkeen arkkipiispa m.m. suostui Sadelinin anomukseen tulla vapautetuksi lääninrovastin toimesta; hänen sijaansa tuli rovasti Chydenius. Ukko Sadelin — niinkuin entisestä tiedämme Kihlmanin äidin muinoinen kosija — oli tullut vanhaksi, jota paitsi hän pikkumaisen tarkkuutensa tähden oli joutunut virkaveljiensä, omien seurakuntalaistensa (he olivat uhanneet ampua hänet) ja kaiken lopuksi venäläisen hallituksenkin epäsuosioon. Hänen rouvansa, jolle joku koiransilmä oli antanut liikanimen kuningatar Pomaré (syystä että oli iholtaan niin tummanruskea ja käytökseltään niin olevinaan), oli ensin tehnyt Kihlmaniin vähemmän edullisen vaikutuksen, mutta sittemmin osoittautunut rakastettavaksi. Hänen olotapaansa kuului ukko vaikuttaneen, hän kun vaati erikoista arvokkaisuutta puolisoltaan. Molemmat olivat kohdelleet Kihlmania suurella ystävyydellä.
Viikko sen jälkeen kun arkkipiispa oli palannut Ahvenanmaalta, lähti hän uudelle tarkastusmatkalle (Ikaalisiin, Kankaanpäähän y.m.), jolle hän ei kuitenkaan vaatinut Kihlmania tulemaan. "Viidettä pyörää vaunujen alla", kirjoittaa tämä, "ei suuresti kaivatakaan". Kihlmanin oli nyt valmistauduttava kokeisiin saksankielen opettajan virkaa varten, jotka olivat määrätyt huhtikuun 15 p:ksi. Paitsi häntä olivat venäjän kielen opettaja G. W. Passelberg ja maisteri Emil Frosterus hakeneet virkaa, mutta ainoastaan jälkimäinen näytti olevan lukuun otettava kilpailijana. Itse asiassa arvosteltiin sekä Kihlmanin että Frosteruksen kokeet arvosanalla approbatur cum laude, mutta sai jälkimäinen 2 ääntä enemmän. Tähän tulokseen Kihlman ei ollut tyytyväinen, sillä hän arveli olevansa ainakin yhtä perehtynyt saksankieleen kuin toinenkin. Tahtomatta väittää lehtorien Heikelin ja Eurénin, jotka olivat asettaneet Frosteruksen hänen edelleen, äänestäneen vastoin vakaumustaan, ajatteli hän sentään, että se vastenmielisyys, jonka hän tiesi kummassakin piilevän häntä kohtaan, oli helposti aiheuttanut päätöksen. Huhtik. 25 p:nä oli asia lopullisesti ratkaistava, ja vaikka kyllä Frosteruksen paperit siinä kohden olivat epätäydelliset, että hänellä ei ollut asetusten vaatimaa saksankielen opettajan todistusta, vaan sen sijaan Vaasan kuvernöörin, Rechenbergin, suosituskirjoitus, oletti Kihlman, että tuomiokapitulin enemmistö olisi oleva sen puolella, joka oli saanut useimmat äänet kokeissa. Siinä mielessä hän edellisenä iltana kirjoittaa äidilleen: "Siten raukesi tämäkin suunnitelma tyhjiin. En ole alustakaan ollut erittäin viehättynyt tästä virasta ja sen vuoksi voin ilman suurempaa mielipahaa luopua siitä." Äidille hän luulee asian tuskallisemmaksi. "Älä kuitenkaan sure! Olenhan tähänkin saakka elänyt kuin lintu oksalla ja koska olen menestynyt, menestyn edelleenkin. — — — Tämä on meidän kesken, ja minulle voi äiti ilmaista ilonsa ja tuskansa, mutta muille, vieraille: tyyneyttä — aina tyyneyttä."
Asia päättyi kuitenkin toisin. Frosterus jätettiin mainitusta muodollisesta syystä kokonaan lukuun ottamatta, ja sitten äänestettiin Passelbergista ja Kihlmanista. Kun kuudesta äänestäjästä kolme oli antanut äänensä edelliselle ja kolme jälkimäiselle, tuli ratkaisu riippumaan seitsemännestä, tuomiorovasti Edmanista. Tämä äänesti Kihlmania, joka siis sai yhden äänen enemmistön. Valtakirja hänelle annettiin heinäkuun lopulla.
Ei ainoastaan valitusajan tähden vaan senkin vuoksi, että arkkipiispa mielellään toivoi hänen mahdollisimman kauan viipyvän Turussa, Kihlman oleskeli siellä kevät- ja lähes koko kesäkaudenkin. Hänen toimistaan tällä ajalla on vain hajanaisia tietoja. — Helluntaipäivänä hän pyynnöstä saarnasi tuomiokirkossa, ja sanoo hän saarnansa herättäneen ainakin sen verran huomiota, että muutamat sitä puolustivat ja toiset moittivat. Tämän yhteydessä sopii mainita, että Kihlman Turussa ollessaan ei pyytänyt saada eikä saanutkaan kannattajia beckiläiselle suunnalleen. Renvall ja Reuter olivat nähtävästi ainoat, joille hän antoi Beckin saarnoja y.m. julkaisuja luettavaksi, ja heidän lämmin ystävyytensä Kihlmaniin perustui juuri siihen kiitollisuuteen, millä he vastaanottivat tämän ohjauksen entistä syvempään ja valoisampaan kristinuskoon. Että näin oli laita näkyy heidän kirjeistään Kihlmanille, kun hän oli muuttanut Pietarsaareen. — Viimeisen kerran Kihlman esiintyi julkisesti Turussa Pipliaseuran vuosijuhlassa 20 p:nä kesäk. Huhtikuun lopulla palattuansa Pietarista, missä oli käynyt onnittelemassa keisaria, oli näet arkkipiispa pyytänyt häntä pitämään juhlapuheen.
Juhannusjuhlan Kihlman vietti arkkipiispan vieraana Paraisten pappilassa ja mainitsee hän almanakassaan, että aattona tanssittiin ja leikittiin vappuriun ympärillä, poltettiin kokko valkea ja esitettiin tableaux vivants (kuvaelmia). — Heinäkuun alussa hän teki viimeisen tarkastusmatkan arkkipiispan seurassa. Silloin käytiin näet Tammelassa, kuultiin tutkintoa Mustialassa y.m. — Viimeiset viikot hän oli yksin Turussa, käyden kuitenkin heinäkuun lopussa sanomassa hyvästi arkkipiispalle Paraisissa ja Forssellin perheelle, joka vietti kesäänsä Kemiössä. Seurustelua tämän perheen kanssa oli Kihlman näet jatkanut koko Turun ajallaan, ja lienee siitä johtunut lähempi tuttavuus kuin kirjeistä päättäen voisi luulla. Kerran on tosin mainittu (äidille nimittäin), että Turussa oli levinnyt huhu, että Kihlman oli kihloissa jonkun neiti Forssellin kanssa, mutta samassa sanotaan, että huhu oli perätön. Kumminkin näkee almanakasta, että tänä kesänä kirjeenvaihto oli alkanut hänen ja neiti Hilda Forssellin välillä.
Elokuun alussa Kihlman valmistautuu lähtemään ja 8 p:nä, viimeisenä minkä hän vietti Turussa, hän kirjoittaa Beckille. Lämpimästi hän kiittää käsikirjoituksista, jotka oli saanut edellisen vuoden alkupuolella ja jotka olivat tuottaneet hänelle paljon hyötyä ja totuuden voimaa, mutta sanoo pelkäävänsä, että Beckin luottamus häneen oli vähentynyt, kun hänen kirjeensä oli jäänyt ilman vastausta. Edelleen hän mainitsee tänä kesänä -aikoneensa käydä Tübingenissä, jollei sota olisi estänyt häntä, ja antaa lopuksi tietoja Turussa-olostaan ja muutostaan Pietarsaareen. Tämä kirje saapui Tübingeniin 18 p:nä, ja jo 22 p:nä Beck kirjoittaa vastauksensa. Hän oli erittäin iloinen, että vihdoin, lähes kahden vuoden päästä, oli saanut tietoja Kihlmanista, sillä koska hän ei ollut aavistanutkaan että hänen kirjeensä 23 p:ltä marrask. 1853 oli kadonnut, hän ei ymmärtänyt miksi hänet oli jätetty ilman vastausta. Nyt hän viipymättä riensi vakuuttamaan Kihlmanille, että hänen luottamuksensa oli muuttumatta, ja että hän piti häntä yhtä rakkaana kuin ennen. Kirjoittaessaan hän ei vielä ollut täysin toipunut tuskallisesta taudista, ja sen vuoksi kirje veikin häneltä kolme päivää ennenkuin hän sai sen valmiiksi. Korvaukseksi siitä, ettei hän jaksanut kirjoittaa pitempää kirjettä, hän lupasi lähettää uusia saarnajäljennöksiä, samalla antaen Kihlmanille täyden vallan julkaista niistä käännöksiä; "jollei se minulle mitään tuotakaan (vaikken minä perheeni tähden olekaan oikeutettu ylpeästi hylkäämään sitä: 1 Kor. 7), niin on kuitenkin asia, joka on kyseessä, siitä hyötyvä". — Kihlman tuumi näet itse julkaista ruotsinnoksia Beckin saarnoista, jota paitsi Ingman ja Törnudd olivat suomentaneet niitä pari kolme.