Alfred Kihlman: Elämän kuvaus. 1 (of 2)

by Eliel Aspelin-Haapkylä

IX.

KIELENOPETTAJA: PIETARSAARESSA 1855-63.

Pietarsaareen-muutto merkitsi Kihlmanin elämässä ratkaisevampaa käännettä kuin hän itse aavistikaan. Vaikka hän ainoastaan paremman puutteessa oli hakenut saksankielen opettajanvirkaa Vaasan lukiossa, tuli hän sitä hoitaneeksi toista kymmentä vuotta eikä hän senkään jälkeen enää palannut käytännölliseen papintoimeen, uralle, jolle alkuaan oli antautunut. Tämä tosiasia ja se, että hän aikaa voittaen yhä enemmän kietoutui liike-elämään, herättänee monessa ajatuksen, että ulkonaisen elämän muutos mahtoi aiheutua sisäisen elämän muutoksesta, toisin sanoen, että kristinusko ja totuudenetsintä, jotka tähän asti olivat hänessä olleet päävaikuttimina, jolleivät kokonaan hävinneetkään, kumminkin väistyivät syrjään maailmallisten harrastusten tieltä. Miten luonnolliselta ja perustellulta sellainen olettamus näyttäneekään, on se todellisuudessa väärä. Sen tulee seuraava kertomuksemme todistamaan, ja joskin lähteemme monelta ajalta ovat niukemmat kuin tähän saakka, on niitä kuitenkin sen verran tarjona, ettei ole vähintäkään syytä epäillä Kihlmanin aina pysyneen sisällisesti ei entisenä, sillä hänen kehityksensä oli taukoamaton, vaan perustuksiltaan samana miehenä, jolle edistyminen totuudessa muuttumatta oli ihmiselämän korkein päämäärä.

Lukuvuodelta 1855-56 ei ole paljon muuta sanottavana kuin että se kului Kihlmanin perehtyessä uuteen tehtäväänsä ja ympäristöönsä. Asunnon hän vuokrasi asessori K. W. Fontellin talosta Pohj. Kanavakadun varrella: ison salin, kaksi kamaria ja keittiön, kaksikerroksisen, punaiseksi maalatun rakennuksen yläkerrassa; alakerrassa asui talon isäntä itse, etevä, kuuluisa, tähän aikaan 61-vuotias herttainen lääkäri perheineen. Kihlmankin eli täällä alusta alkaen perheellisenä miehenä. Tuskin oli hän näet itse Kruununkylästä saapunut Pietarsaareen, kun elokuun viimeisellä viikolla sinne tuli Essen Ylihärmästä tuoden muassaan nyt 8-vuotiaan Hanna Kihlmanin, oman 13-vuotiaan Lydia tyttärensä ja "Emma tädin", joka koko pitkän eronajan oli Hannaa hoitanut. Nämä kolme naishenkilöä jäivät Kihlmanille, tytöt käydäkseen koulua ja mamselli Candelin emäntänä. Seuraavana vuonna tuli vielä kaksi tyttöä lisää, ja siltä ajalta on piirteitä muistiinpantuna kodin alempana luettavaan kuvaukseen.

Miten vaatimaton Pietarsaaren pikkukaupunki näihin aikoihin yleensä olikaan, elettiin siellä kumminkin niin sanoaksemme korotettua elämää. Se johtui siitä että Vaasan kaupungin palon jälkeen syksyllä 1852 sinne oli väliaikaisesti sijoitettu kolme oppilaitosta, lukio, teknillinen realikoulu ja kauppakoulu. Näiden laitosten opettajat ja oppilaat lisäsivät huomattavasti henkistä voimaa ja elämän vilkkautta semmoisella paikkakunnalla, jossa ennestään oli olemassa ainoastaan pieni ala-alkeiskoulu, ja siitä seurasi myöskin, että Kihlmanille, joka kuitenkin tuli verraten suuresta Turusta, täällä oli tarjona työtä ja seurustelua vähintäin yhtä paljon, jopa enemmänkin kuin arkkipiispan kaupungissa. Saksankielen opettajana oli hänellä lukiossa 8 tuntia viikossa, mutta sitä paitsi otti hän hoitaakseen uskonnontunnit (4 viikossa) realikoulussa ja niinikään uskonnon ja raamatunhistorian opetuksen yksityisessä tyttökoulussa. Viimemainittu koulu, ensimäinen laatuaan Pohjanmaalla, oli lukionopettajain L. L. Laurénin ja Osk. Ranckenin perustama ja oli toiminut syksystä 1853. Kihlmanista koulun perustajat saivat hartaan, kykenevän avustajan, ja heihin — etenkin Lauréniin — hän ystävänäkin liittyi lähemmin kuin muihin lukionopettajiin. Tiedoiltaan monipuolinen ja kirjallisesti tuottelias, mutta sairaalloinen ja senvuoksi vaihdellen iloinen ja synkkämielinen Laurén lienee ollut ainoa lukion opettajistosta, jossa Kihlman tapasi myötätuntoa ja vastaanottavaisuutta sisäiseen, uskonnolliseen elämäänkin nähden. Toisissa, enimmäkseen vanhemmissa, nimittäin rehtorissa ja latinan kielen lehtorissa F. J. Odenvallissa, kreikan kielen lehtorissa G. Cannelinissa, matematiikan lehtorissa J. E. Bergrothissa, uskonnon lehtorissa Aug. Liliuksessa ja historian lehtorissa Ranckenissa joko ei ollenkaan ollut edellytyksiä sensuuntaiseen keskinäiseen ymmärtämykseen taikka jäi se kehittämättä. Sitä vastoin sanotaan Kihlmanin suhteen viittä vuotta nuorempaan Georg Z. Forsmaniin — Yrjö Koskiseen — joka v:sta 1854 oli muutamia vuosia lukion apulainen, muodostuneen varsin ystävälliseksi, ja oli kai syynä siihen toiselta puolen nuorekas intomieli, millä hän harrasti suomalaisuutta ja kaikkea isänmaallista, toiselta puolen hänen ja hänen vaimonsa vakava suhtautuminen kristinuskoon. Edelleen mainittakoon realikoulun opettajat: F. E. Conradi — johtaja — harvinaisen kykenevä ja kunnon mies alallaan, ja J. L. Lindskog, syntyään vermlantilainen; molempien kanssa Kihlmanin oli mieluista toimia yhdessä, ja myöhemmin, Vaasassa, jälkimäinen asui hänen talossaankin. Opettajiston ulkopuolella oli Kihlmanilla apteekkari Viktor L. Schaumanissa "lapsuudenystävä", joka monipuolisesti toimelias mies oli paikkakunnan johtavia ja joka nähtävästi tuli paljon vaikuttaneeksi häneen, kun hän jonkun vuoden päästä otti ensimäiset askeleensa liikemiehenä. Keskinäisen kunnioituksen pohjalla pysyi heidän ystävyytensä muuttumattomana Schaumanin kuolemaan asti 1872. [Schauman oli syntynyt Taivassalossa 1822, mutta tuli jo noin 12-vuotiaana oppilaaksi Lindebäckin apteekkiin Vaasassa. Siltä ajalta alkoi Kihlmanin ja hänen tuttavuus.]

Niistä kirjelipuista, jotka Kihlman ensi syksynä lähetti äidilleen, näkyy, että ainoat tapahtumat, mitkä häiritsivät kodin hupaisuutta, olivat milloin Hannaa milloin Lydiaa kehdanneet pääasiassa tilapäiset pahoinvoinnit. Mutta kun lääkäri asui samassa talossa, ei koskaan oltu neuvottomia. Vielä liikkui vihollisten sotalaivoja Pohjanlahdella ja Pietarsaarenkin edustalla, ja toisinaan jymähti kanuunan laukauskin, mutta Kihlman oli siihen jo niin tottunut, ettei hän enää suunnitellut varokeinoja niinkuin edellisenä vuonna kirjoittaessaan Turusta.

Talvikelillä, kun saaristoselät olivat jäässä, oli tie Kruununkylään lyhempi kuin kesällä, ei kahta penikulmaakaan. Sentähden on luonnollista, että Kihlman omaisineen kohta lukukauden päätyttyä matkusti vanhan äitinsä luokse joulun ja uudenvuoden ajaksi, ja helppoa on kuvitella miten hän nautti vapaudestaan, hiljaisesta maalaiselämästään ja kirjoistaan.

Kuukauden päästä palattiin Pietarsaareen ja ensimäisestä kirjeestä, 16 p:ltä tammik. 1856, huomaa, kuinka kaikki oli viihtyisää. "Tullessamme olivat huoneet lämpimät ja miellyttävät. Asessorin rouva kutsui meidät paikalla kahville, ja illalla olin uudestaan kutsuttu alas. Eilen ehtoolla tuli Lydia Essen äitinsä seurassa. Tänään päivällisiksi tuli [Kruununkylästä] Thilda [Grönvall] terveenä ja hyvissä voimissa. Siten on minulla nyt koti täynnä. Thilda on, Emman mukaan, nauranut siitä asti kuin tuli. Voiko ajatella parempaa todistusta, että Thilda, pituudestaan huolimatta, vielä on lapsi?" Thilda, joka nyt oli 15 vaiheilla, oli hänkin tullut kaupunkiin käydäkseen koulua, ja käsitti siis Kihlmanin "perhe" tästä lähtien kolme tyttöstä. — Kevätpuolen merkkitapaus oli sodan päättyminen Parisin rauhaan 30/3 1856.

* * * * *

Jo edellisenä kesänä oli Kihlman ajatellut lyhempää ulkomaanmatkaa; tänä vuonna hän päätti panna sen toimeen. Olipa hän nyt koko kolme kuukautta vapaa, ja sillä ajalla hän kyllä ennättäisi käydä Tübingenissä. Mutta lähteä ainoastaan huvimatkalle, jos kohta tavatakseen kunnioitettua opettajaansa, ei ollut Kihlmanin luonteen mukaista; hän asetti päämääräkseen perehtymisen saksankielen opetusmenettelyihin ja tietojen hankkimisen kansakoulun laadusta ja tuloksista Ruotsissa ja Saksassa. Että niin oli laita ilmenee hänen hajanaisista muistiinpanoistaan. Aihetta kansakoulun tutkimiseen oli Kihlman saanut siitä, että kysymys juuri tähän aikaan oli meilläkin tullut julkisen keskustelun alaiseksi. Hänen ystävistään oli varsinkin Yrjö Koskinen kohdistanut huomionsa asiaan, niinkuin muutamat kirjoitukset Suomettaressa todistavat.

Nähtävästi aikoi Kihlman ensin heti kun lukukausi oli päättynyt lähteä ulkomaille, mutta sittemmin selvisi, että hänen täytyi sitä ennen tehdä matka Itä-Suomeen, joka vaatisi miltei keko kesäkuun, eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin pyytää virkavapautta syyskuun ajaksi, saadakseen tarpeeksi aikaa ulkomaita varten. Syynä tuohon kotimaiseen matkaan oli huoli kiinteästä omaisuudesta, jonka maisteri Fabritius vainajan Pohjanmaalle joutuneet perilliset vielä omistivat Itä-Suomessa. Maaliskuulla 1856 oli Essen kyllä vaimonsa ja muitten perillisten puolesta 11,000 ruplasta "todellista" hop. Joensuun kauppiaille A. J. Mustoselle ja S. Parviaiselle myynyt Utran sahan Liperin pitäjän Kontiolahden kappelissa, mutta jälellä oli Puhoksen saha ja mylly tiluksineen Kiteellä ja niiden myyntimahdollisuuksia tutkimassa oli jonkun perillisten edustajan käytävä siellä. Kun ei Essen eikä kukaan muukaan ollut matkaan halukas, oli Kihlman pakotettu lähtemään. Lykkäystä asia ei sietänyt, sillä nyt; kun rauha oli palannut maahan, näytti aika olevan otollisin tilusten myymiseen, joita N. L. Arppe ei enää tahtonut vuokrata ja joita ei mitenkään voitu Pohjanmaalta käsin hoitaa.

Neuvoteltuaan matkansa tarkoituksesta kauppaneuvos P. Malmin kanssa, joka puolestaan ei pitänyt aikaa suotuisena kyseessä olevalle myynnille, Kihlman kesäkuun 4 p:nä lähti Pietarsaaresta yöpyäkseen Kruununkylään. Äidin terveys oli niin huono, että pojassa heräsi tuskallinen ajatus, että äiti saattaisi kuolla hänen matkalla ollessaan samoin kuin isä oli päättänyt päivänsä hänen edellisen ulkomaanmatkansa aikana. Viipurista hän kirjoitti siitä Essenille ja pyysi, että tämä, jos pelottava aavistus toteutuisi, kohta lähtisi Kruununkylään järjestämään asioita ja turvaamaan Hilma parkaa. Todellisuudessa oli äidillä vielä toistakymmentä vuotta elettävänä, mutta seikka kuvaa Kihlmanin luonteenlaatua: hänen tapansa ei ollut ottaa asioita kevyesti.

Seuraavana päivänä Kihlman poikkesi Ylivetelin pappilaan, minne A. W. Ingman edellisenä vuotena oli tullut kappalaiseksi, ja jatkoi matkaa 6-8 p:nä Perhon, Saarijärven, Rautalammin kautta Kuopioon. Ilmat olivat kauniinlaiset, mutta matkustajan mieli ei laisinkaan siitä parantunut, sillä tie kulki miltei lakkaamatta autioiden seutujen läpi, "autioiden ei ainoastaan sen vuoksi että olivat asumattomia, vaan sentähden että laajat, laajat alat olivat kulovalkean hävittämiä, joka viime kesänä näyttää tehneen ääretöntä vahinkoa maallemme. On jälellä tyhjä erämaa, missä tämä vihollinen on raivonnut". Kuopioon Kihlman saapui sunnuntaina. "Julius [Bergh] oli kirkossa, mutta minä asetuin hänen huoneeseensa, kunnes emäntä näyttäytyi. Odottaessani katselin huonetta ja kalustusta, ja minua todella hämmästytti kaiken yksinkertaisuus. Täällä ei ollut mitään uutta taikka uusmuotista, ja se mikä 10 vuotta sitten oli ollut uutta, oli jo vanhemman näköistä. Sanottakoon meistä pohjalaisista mitä tahansa ja koetettakoon väittää, ettemme ole maailmankaltaisia, mutta sen tunsin kohta, kun vilkaisin ympärilleni, että täällä vallitsee toinen henki. En sano sitä siinä tarkoituksessa, että tahtoisin sillä lausua arvosteluni toisesta tai toisesta hengestä; tarkoitan vain, että on olemassa todellinen erotus Juliuksen ja esim. minun kotini välillä. Kenties voivat molemmat suunnat pitää paikkansa toistensa rinnalla, onhan sekin sydämessä ja vaikuttimissa. Mutta yhtä asiaa pidän minä välttämättömänä: das ist die Sauberkeit (se on siisteys)." — Bergh oli iloinen vieraan tulosta, [Palattuaan ensimäiseltä ulkomaanmatkaltaan oli Kihlman jo kerran ennen tavannut Berghin. Luultavasti tapahtui se 1853 (syksyllä?), jolloin menojen joukkoon on merkitty: "Puhoksen matka 35 r." Eräs Berghin tyttäristä muistelee isänsä silloin hyvin iloisena eteisessä vastaanottaneen Kihlmanin. He olivat suudellen tervehtineet toisiansa, ja Bergh oli taputtanut ystävää hartioille, sanoen: "Nu skall jag klappa kathederdammet af dig" (nyt taputan päältäsi kateederipölyn). — Kumminkaan ei Bergh ollut niitä, jotka hyväksyivät Beckin opin. Kirjeistä huomaa, että vanha luottamuksellinen veljellisyys Berghin ja entisten ystävien — Kihlmanin, Ingmanin, Essenin y.m. — välillä oli laimentunut, ja sen huomaa Kihlmanin kertomuksesta Kuopiossakäynnistäänkin.] ja Inga, vanha palvelijatar Suonenjoelta, sanoi "että teki oikein hyvää sydämelle vielä saada nähdä Pohjanmaankin pappia". Iltapäivällä juteltiin Stenbäckin, Essenin ja Ingmanin viimeaikaisesta julkisesta esiintymisestä, [Tarkoittaa L. Stenbäckin professorin väitöskirjaa ja Essenin polemiikkia J. V. Snellmanin kanssa saman väitöskirjan johdosta sekä Ingmanin kirjoitusta: Om den föregående bättringen i anledning af A. F. Granfelts skrift om nådens ordning. Helsinki 1856.] ja oli Bergh yleensä suosiollinen heitä kaikkia kohtaan. Granfeltin taistelussa oli hän pääasiassa Ingmanin puolella, joskaan ei kaikessa. Myöskin "tuon onnettoman kysymyksen" Martensenin välitilasta Bergh otti puheeksi, ollen sitä mieltä, että paras oli jättää semmoisten asiain aprikoiminen syrjään, ne kun olivat vähemmän oleellisia ja esteenä tärkeämmille. "Nun, man kennt schon diese Stimme (tämä ääni on jo tunnettu)!" — Illalla Kihlman yhdessä Berghin kanssa kävi saksankielen opettajan And. Helanderin luona tiedustelemassa, miten tämä oli järjestänyt aineensa opetuksen lukiossa. Hän tapasi myöskin rouva Helanderin ja hänen sisarensa (C. G. von Essenin sisaria), ja erittäinkin rouva miellytti häntä: "hänen olennossaan oli jotakin perin naisellista". Heidän palatessaan Bergh kysyi, eikö rouva Helander ennen ole murehtinut [sielunsa tilaa]; hän ei tiennyt miten nyt oli, sillä rouva ei käynyt heillä. "Minä ajattelen, että yksi ja toinen Kuopiossa kyllä saattaa murehtia olematta sentään huvitettu sikäläisten n.s. heränneitten seurustelusta." —

Tiistaiaamuna (10 p:nä) Kihlman saapui Joensuuhun, missä hän oli Mustosen ja Parviaisen vieraana, noiden liikemiesten, jotka olivat ostaneet Utran ja nyt miettivät Puhoksenkin sahaostoa. Mustonen asui hyvin mukavasti omassa talossaan, "joka oli uusi niinkuin muutkin tässä kaupungissa", ja Parviainen ehkä vieläkin mukavammin. Kihlmanista he olivat kunnon miehiä, joiden seurassa hän viihtyi, vaikka Parviaisen kanssa oli ainoastaan suomea puhuttava. Mustonen puolestaan oli ihastunut oloonsa Essenillä Ylihärmässä, kun oli käynyt siellä sahanosto-asialla: ei missään hän ollut pikemmin vapautunut vieraisuuden painosta. Neuvottelut veivät Kihlmanin seuraaviin päätelmiin: tilusten arvo on vähintäin 40,000 rupl. hop., Mustonen ja Parviainen ostavat mielellään ja maksavat ehkä 45,000, jollei enemmänkin, mutta ei koskaan perillisten ajattelemaa hintaa, 60,000.

Lähdettyään Mustoselta varhain aamulla Kihlman keskiviikkona iltapuoleen tuli Kiteen Koivikkoon, N. L. Arppen luokse. Talon emäntä, miehensä toinen vaimo, oli kuollut viime marraskuulla ja jättänyt jälkeensä 6 lasta ja 2 lapsipuolta, joita nyt hoiti vainajan äiti, rouva Porthan. Tämä, joka jo tyttärensä eläessä oli tutustunut Kihlmaniin, alkoi itkeä nähdessään hänet, ja vastaanotto muodostui hyvin sydämelliseksi. Eno itse oli Puhoksessa, ja Kihlmankin ajoi kohta sinne ja herätti esiintymisellään suurta hämmästystä; eno näet ihmetteli, että Kihlman, joka muka oli "vähimmin liikemies" kaikista perillisistä, oli lähetetty tälle matkalle! Kun sitte oli vähän katseltu laitoksia palattiin Koivikkoon — "enkä sen jälkeen enää nähnyt Puhosta", Kihlman kirjoittaa, "joka Gela vainajan kertomusten johdosta hänen viattomilta lapsuudenajoiltaan aina väikkyy edessäni suloisen runollisessa loisteessa. Asuntorakennus seisoo siellä nykyään melkein valkoisena: oi, kuinka minä rakastan sitä rakennusta. Ohimennen olisin tahtonut sitä syleillä." — "Eno kohteli minua", hän jatkaa, "ylen ystävällisesti ja suorasti. Suoruus meni siihen saakka, että hän sanoi minun olevan yltiöpäisimpiä uskonnollisia henkilöitä, joita hän oli tavannut, nimittäin ei nyt, vaan kun ensi kerran kävin hänen luonaan. Vaikka eno oli sairastanut vilutautia, oli hän paremmalla tuulella kuin koskaan ennen olin nähnyt. Mutta hyvällä tuulella olikin hyvät syynsä: l:ksi menestyivät asiat oivallisesti. Värtsilä tuotti 600 puutaa takkirautaa päivässä. Möhköä rakennetaan paraikaa tuottamaan yhtä paljon. Eno on myynyt kaikki rautansa, jonka tänä kesänä voi saada, Pietariin ja hyvistä hinnoista. Hän sanoi viime vuonna myyneensä rautaa 270,000 ruplasta; tänä vuonna 140,000:sta. Lautoja hänellä oli 3 à 400,000 ruplan arvosta, ja toivoi hän saavansa ainakin osasta edullisen hinnan. Jollei hän saa edullista hintaa, odottaa hän mieluummin. 2:ksi oli eno sulhanen ja aikoi viettää häitä elokuulla." Morsian oli mamselli Amalia Kristina Seitz, joka useita vuosia oli ollut lasten kotiopettajattarena. Hän oli matkustanut vanhempiensa luokse samana päivänä kuin Kihlman tuli, joten tämä ei nähnyt häntä, mutta kuuleman mukaan hän sanoo häntä hyvin miellyttäväksi ja kunnioitettavaksi naiseksi. Eno oli tyytyväinen valintaansa, mutta rouva Porthan ja naiset yleensä olivat pahoillaan pikaisesta kihlauksesta. "Naiset näyttävät katsovan pikaista kihlausta loukkaukseksi heidän sukupuoltansa kohtaan." — Vielä Kihlman kertoo silloin 53-vuotiaasta Arppesta, että tämä kerättyään enemmän rahaa aikoi perustaa kankirautapajan, "ja sillä hän arvelee suorittaneensa kutsumuksensa maailmassa".

Mitä matkan tarkoitukseen tulee, sai Kihlman Koivikossa tietää, että Arppe ei halunnut ostaa Puhosta; hän oli saanut tarpeekseen puutavaraliikkeestä. Hintaan nähden eno sanoi: "jos saatte 40,000, niin myykää; jos voitte saada enemmän, niin ottakaa!" Kihlman kysyi ja kysyi ja pani kaikki yksityisseikat muistiin, tullakseen siten loppusummaan: 48,000. Nyt hän tiesi mistä hinnasta tarjoaisi Puhoksen Viipurin pohatoille, jos joku niistä oli halukas tekemään kauppoja.

Koivikosta hän lähti 13 p:nä ja poikkesi seuraavana aamuna Ruokolahden pappilaan toht. Joos. Wegeliuksen luokse: "pitkä laiha mies, tukka pitkä, valkea, taapäin kammattu, kunnioitettava ukko". Vieras vastaanotettiin herttaisesti; ukko Wegelius oli näet ollut Fabritiuksen perillisten ensimäinen holhooja ja kuuli mielellään uutisia heistä. Hän oli naimaton ja hänen sanottiin käyttävän melkoisen osan tuloistaan pitäjän köyhien hyväksi. Täällä Kihlman myöskin tapasi everstiluutnantinrouvan Elise Fieandtin (o.s. Hallonblad), joka riemastui nähdessään Gela vainajan miehen ja hyvin muisti Essenin Puhoksen ajoilta "erinomaisen kauniina ja rakastettavana miehenä" ("mihin", kirjoittaa Kihlman leikillisesti asianomaiselle, "minä yhdyin hänen kanssaan"). — Samana päivänä Kihlman ihaili Imatraa, joka ei kuitenkaan tehnyt häneen niin syvää vaikutusta kuin Trollhättan 4 vuotta ennen.

Viipuriin tuli Kihlman 15 p:nä ja viipyi hän siellä useita päiviä vaimovainajansa sukulaisen, kreikan ja heprean kielten lehtorin Joh. Gabr. Fabritiuksen luona, joka hotellista vei hänet omaan kotiinsa. "Täällä olen viettänyt ylen miellyttävää elämää; minua on kohdeltu mitä herttaisimmin. Lehtorin rouva (kauppiaantytär Emilia Dannenberg Pietarista) on hyvin ymmärtäväinen ja mieltäkiinnittävä nainen, ja lapset varsin viehättäviä. Lehtori on oikea mekaanikko ex professo, ja kullakin lapsella on varma taipumus johonkin erikoiseen: yhdellä tekniikkaan, toisella maalaukseen, pienellä 5-vuotiaalla tytöllä musiikkiin ja hän soittaa jo hyvin täsmällisesti. Heidän asuntonsa on Viipurin esikaupungissa keskellä puutarhaa meren rannalla. Valoisa, ilmava veranta, akkunat täynnä kukkia, on kokoushuoneemme. Fabritius laittaa par'aikaa pientä suihkukaivoa tähän verantaan." — Unohtamatta matkansa tarkotusta Kihlman kävi tarjoamassa Puhoksen sahaa suurimmille Viipurin toiminimille: Wahl & kumpp:lle, Rosenius & Sesemanille ja Hackmanille, joista kuitenkin ainoastaan ensin mainittu oli taipuvainen asiaa miettimään. Kun hintaa kysyttiin, vastasi hän: "50,000 ruplaa".

Näin suoritettuaan tehtävänsä Kihlman laati Essenille seikkaperäisen kertomuksen saamistaan tiedoista, havainnoistaan ja laskelmistaan, kertomuksen, joka on tekijälleen varsin kuvaava. Hän sanoo näet kyllä eräässä kirjeessä (Emma Puskalle) tästä matkastaan: "Minun täytyi esiintyä liikemiehenä, mikä ei ollenkaan sovi yhteen luontoni kanssa ja siihen tapaan, jolla nykyaikana asioita toimitetaan"; mutta silti hän tässäkin menetteli sillä tarkkuudella ja pienimpiä seikkoja huomioon ottavalla älykkäisyydellä, jotka olivat hänen luonteensa tunnusmerkkejä. Hän tekee päätelmiä puhuteltavan henkilön ulkomuodosta (esim. eräästä Viipurin liikemiehestä: "lihava ja hyvinvoipa, ulkonäöltään kevytmielinen"; toisesta: "laiha, oikean liikemiehen näköinen") ja panee merkille, millä äänen soinnulla hänelle vastataan, puhumatta siitä, ettei hän unohda verrata toisiinsa eri tahoilta ja eri tiloissa saamiaan tietoja. Siten Essen varmaankaan ei voinut olla muuta kuin tyytyväinen siihen selvitykseen, jonka Kihlman oli hankkinut. Miten oikeaan tämä oli osannut, todistaa se, että koko juttu lopulta päättyi niin, että Mustonen ja Parviainen ostivat Puhoksen sahan, myllyn ynnä siihen kuuluvat tilukset täsmälleen 50,000 ruplasta! Kaupan välittäjänä oli Arppe, joka vaivoistaan pyysi ja saikin noin 300 ruplaa maksavan Huhtilammin uutistalon. Luultavaa on, että etevä, nerokas liikemies Niilo Ludvig Arppe, tarkkasilmäinen ihmistuntija kun oli, tämän kesäisen yhtymän jälkeen piti Kihlmania parempana liikemiehenalkuna kuin ennen oli kuvitellut. Sen voinee päättää siitä vilpittömästä ystävyydestä, joka aina leimaa hänen myöhemmät kirjeensä nuorelle sukulaiselleen ("frände"). Kihlman puolestaan osottaa osaavansa arvostella liikemiestä liikemiehenä, kun hän moittimatta huomauttaa, miten Arppe Fabritiuksen perillisten holhoojana näiden ollessa turvattomina oli Utran ja Puhoksen sahoista maksanut sangen runsaan vuokran, mutta sittemmin alentamalla vuokran 3,000 ruplaan oli liikemiehenä kohdellut entisten holhottiensa miehiä — jolleivät miehet pystyneet katsomaan puoliaan, oli heidän siitä syyttäminen itseään!

* * * * *

Samoin kuin Pietarsaaresta Viipuriin matkusti Kihlman edelleen Helsinkiin — yhteensä 110 à 115 penikulmaa — yhdenistuttavissa kieseissään. Viimemainitussa kaupungissa hän 22 p:nä astui Örnsköld höyrylaivaan, jolla, Turun kautta mennen, juhannuspäivänä saapui Tukholmaan. Samana päivänä tuli sinne Yrjö Koskinenkin höyrylaivalla Hernösandista, minne oli päässyt Merenkurkun yli kurjassa "tervahaahdessa". Yhdessä he kävivät 25 p:nä kunink. kirjastonhoitajan A. I. Arvidssonin luona. Vanha suomalainen oli "iloisa ja uljas" (fryntlig och bussig), puhui suomea ja oli varsin valmis hankkimaan Koskiselle tilaisuutta harjoittamaan tutkimuksia arkistoissa. Kansakoulusta Arvidsson lausui: "Minun täytyy tunnustaa, että olen liiaksi aikaani jälessä ollakseni kansakoulun ystävä. Olen, kenties ikäni vuoksi, tyytymätön ei ainoastaan siihen väärään tapaan, millä se on toimeenpantu, vaan myöskin kansakouluun yleensä. Sen kautta vapautetaan vanhemmat kasvattamasta lapsiaan, ja niin jäävät lapset ilman kasvatusta; sillä eihän kansakoulu kykene korvaamaan vanhempien antamaa kasvatusta."

Tietenkin Kihlman kävi tapaamassa entisiä ystäviään, mutta, sanoo hän, "ainoastaan parin kanssa olin sisällisessä sopusoinnussa". Viittaus tarkoittanee nuorempia Bergmaneja (Carl Henrik ja Robert), joiden kanssa hän oli vaihtanut kirjeitä ja joista ainakin toinen oli käynyt Tübingenissäkin. Muuten Kihlman lehtori Elfvingin avulla, joka Tukholman lukiossa opetti saksan, ranskan ja englannin kieliä, koetti perehtyä tutkimusaloihinsa. Täällä opetettiin uudenaikaisia kieliä 20 tuntia viikossa (6 alimmalla osastolla, 5 toisella, 5 kolmannella ja 4 ylimmällä), ja oli Elfving sitä mieltä, ettei tällä ajalla voinut aikaansaada enempää kuin opettaa pojat kirjoittamaan ja puhumaan yhtä kieltä (ranskaa). Muissa kielissä hän rajoittui siihen, että sai oppilaat ymmärtämään kieliä semmoisina kuin ne esiintyvät kirjoissa. Oli siis selvitettävä itselleen, mitä oppilaille oli tarpeen; jolleivät tarvitse käyttää kieltä puheessa eikä kirjoituksessa, on suullisiin harjoituksiin uhrattu aika jotenkin hukkaan mennyttä. — Kansakoulua moitti Elfving siitä, että katkismusta luetettiin ulkoa sekä että äidinkieltä käsiteltiin liian tietopuolisesti. — Ruotsalainen kansakoulu jakaantui kahteen osastoon: alempi (jokaisen lapsen käytävä) käsitti: 1) sisälukua, 2) uskontoa (katkismus, raamatunhistoria, suullinen kristinuskon opetus), 3) laskentoa (kokonaisluk.), 4) kirjoitusta, 5) kirkkolaulua; ylempi (vapaaehtoisia varten): 1) laskentoa päätös- ja korkolaskuun saakka, 2) maantietoa, 3) yleistä ja isänmaan historiaa, 4) luonnonoppia, 5) viivapiirustusta. Sitä paitsi kummallakin osastolla voimistelua.

Kesäkuun 28 p:nä on almanakkaan merkitty: "W(ilhelm) Tell." Arvatenkin kävi Kihlman silloin teatterissa katsomassa Schillerin kuuluisaa näytelmää, ja johti kai hänet siihen kysymys, josta edellisenä vuonna oli kirjoittanut Ingmanille: miten oli kristittyjen alamaisten suhtauduttava vapautta sortavaan esivaltaan, miten arvosteltava vapautussotaa?

Vaikka Kihlmanin Tukholmassa-olo kesti yhdeksän päivää, ei siitä ole enemmän sanottavaa, ja muutenkaan ei ole paljon tietoja tältä matkalta. Essen, jolle hän seikkaperäisesti kuvasi mitä oli nähnyt ja kokenut, on tiettävästi hävittänyt nämä niinkuin enimmät muutkin kirjeensä, ja sen vuoksi ei meillä ole muita lähteitä kuin harvat kirjeet äidille, yksi kirje Emma Riskalle ja jo mainitut hajanaiset muistiinpanot. — Heinäkuun 3 p:nä Kihlman lähti höyrylaivalla Lyypekkiin, minne saapui 6 p:nä. Eräs laivalla (4/7) tehty muistiinpano ilmaisee, että hän luultavasti vähän ennen lähtöään oli Tukholmassa tavannut Fjellstedtin Lundista: "Toht. Fjellstedt arveli, että kansakoulu ei ollut tuottanut semmoisia hedelmiä kuin toivottu oli", ja oli siihen syynä: 1:ksi että seminaarien opettajiksi oli nimitetty parhaimmilla todistuksilla varustettuja, mutta kristilliseltä kannalta katsoen sopimattomia henkilöitä. Nämät olivat istuttaneet epäkristilliset mielipiteensä kansakoulunopettajiin ja jälkimäiset vuorostaan kansaan. Siten oli kansakoulu useissa paikoin vaikuttanut pahaa. 2:ksi on papisto laiminlyönyt kansakoulun silmälläpidon, joten se on saanut vapaasti kehittyä omaan suuntaansa. "Fjellstedtin mietteet olivat, niinkuin näyttää, aivan tosia, mutta kuitenkin puutteellisia (bristfälliga)."

Lyypekistä matkusti Kihlman viipymättä Hampuriin ja sieltä parin päivän päästä Berliniin. Hampurissa hän kävi sikäläisessä Pestalozzilaitoksessa, jonka muuan vapaamuurari-osasto oli perustanut 1847 vanhempien kuoleman kautta tai muuten turvattomiksi joutuneiden lasten kasvattamiseksi. Nykyään täydessä laitoksessa oli 45 lasta: 30 poikaa ja 15 tyttöä. Aamupäivin luettiin, iltapäivin tehtiin työtä puutarhassa tai pellolla, ja tytöt harjoittivat käsitöitä. Kihlmanin katsellessa laitosta olivat tytöt kiinni käsitöissään, jota vastoin pienemmät pojat (7 vuotta nuorempia ei oteta vastaan) harjoittelivat kirjoitusta tauluille. "Käsialat sangen hyviä." Uskontoa ei opetettu katkismuksesta vaan selittämällä evankelioita (saarnatekstejä). Vasta ripille päästyään lapset erosivat laitoksesta. Johtaja (Grele) mainitsi, että laitoksen päämäärää kasvattaa lapset hyviksi ja kelvollisiksi ihmisiksi ei oltu saavutettu kaikkiin nähden, jotka jo olivat sieltä lähteneet.

Berlinistä on enemmän muistiinpanoja ja niistä näkee, kuinka ahkerasti Kihlman taas käytti tilaisuutta nähdä ja kuulla opettajia, joista saattoi hyötyä. Kahtena ensimäisenä päivänä, heinäkuun 11 ja 12, hän kuuli seitsemän teologista luentoa (proff. Hengstenberg, Vatke, Twesten, Imm. Nitzsch) ja kolmantena, joka oli sunnuntai, neljä saarnaa. Paitsi kunkin luennon tai saarnan ainetta hän usein panee muistiin jonkun arvostelevan ja kuvaavan sanan esiintyjän ulkonaisesta olennosta. Souchon Kolminaisuuden kirkossa: "viittoili paljon, mutta viittoilut ja meluaminen eivät korvaa hengen puutetta"; toht. Nitzsch Nikolainkirkossa: "erittäin ihana saarna, missä liha henkisessäkin haamussaan, tieteen ja taiteen koristamana, paljastettiin ja tarkoin erotettiin ruumiista"; toht. W. Hoffman tuomiokirkossa: "käsivarsia käytettiin ahkerasti — näytti olevan oikea hovimies, joka oli ottanut näytelläkseen kristillisen saarnaajan osaa, syystä että se nykyään on kannattavaa"; kenraalisuperintendentti Büchsel Mattheuksen kirkossa: "esitystapa teeskentelemätöntä ja yksinkertaista, mutta toisinaan liian tuttavallista, oli kuin saarnaaja olisi unohtanut, että der liebe Gott myöskin on pyhä Jumala."

Viimemainitun saarnan jälkeen Kihlman katseli, miten ensin 6 lasta yhdellä kertaa kastettiin ja sitte 2 morsiusparia vihittiin. Tämä näyttää erikoisesti kiinnittäneen hänen mieltään, arvatenkin sen vuoksi että hän Turussa oli perinpohjin tutkinut kirkkokäsikirja-ehdotusta. Buchsel, joka toimitti kasteen ilman käsikirjaa, piti ensin puheen Mark. 16: 16:n johdosta: "Joka uskoo ja kastetaan, se tulee autuaaksi; mutta joka ei usko, se kadotetaan. Hän selitti kasteen tarkoituksen olevan tehdä lapset Jumalan lapsiksi ja taivaanvaltakunnan perillisiksi. Kumminkin myönsi hän, että lapsilla ei nyt ollut uskoa, vaan saisivat he sen kasvatuksen kautta. Oli merkillistä huomata, miten ujostelematta hän puhui tästä lauseesta ikäänkuin hän ei olisi tiennytkään olevansa 'mellan skål och vägg' [s.o. käsittelevän riidan alaista kysymystä]. Sen ohella hän painokkaasti huomautti kummin velvollisuuksista ja kuinka kevyesti ne tavallisesti käsitettiin. Sitten tehtiin ristinmerkki kasvojen ja rinnan päällä: ota tämä pyhä ristinmerkki kasvoihisi ja rintaasi, merkiksi että olet lunastettu (toistettiin 2 kertaa kullekin lapselle). Sen jälkeen sanat opetuslasten nuhtelusta, kun lapsia tuotiin esiin. Sitte Isä meidän, jolloin ainoastaan kummit laskivat kätensä lasten päälle, ja uskontunnustus. Nyt seurasi kysymys, oliko lapsi kastettava ja sitoutuiko se noudattamaan kasteen velvollisuuksia ja luopumaan kaikesta pahasta, jonka jälkeen kaste, rukous ja siunaus." — Vihkiminen toimitettiin samoin ilman kirjaa. "Puhe eräästä raamatun lauseesta: nöyryyttä, lempeyttä, kärsivällisyyttä, suvaitsevaisuutta terotettiin. Sitte kysymys: tahtoivatko esille tulleet ottaa toisensa avioksi ja rakastaa toisiansa myötä- ja vastoinkäymisessä? Sen jälkeen sulhanen ja morsian papin avustaessa vaihtoivat sormuksia ja antoivat toisilleen kättä, samalla kun pappi julisti avioliiton solmituksi kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Sitte laskeutui aviopari polvilleen, ja Isä meidän rukoiltiin. Nyt antoi pappi kummallekin raamatun, johon molempain puolisojen nimet oli kirjoitettu, ja kehotti heitä pitämään kirjan tämän hetken muistona, jolloin olivat luvanneet toisilleen uskollisuutta, käyttämään sitä ahkerasti aamuin ja illoin sekä etsimään siitä lohdutusta kun toinen palaa haudalta, mihin on jättänyt toisen. Viimeiseksi siunaus. Kokonaisuudessaan oli toimitus vakava ja sydämellinen. Näytti kuitenkin siltä, ettei vaikutus kuulijoihin ollut niin suuri kuin se olisi voinut olla." —

Maanantaina Kihlman kävi paitsi yhdellä teologisella luennolla kuulemassa filosofian prof. K. L. Michelet'ä ja historian prof. Leopold von Rankea. Edellinen oli "erittäin viehättävä, toisinaan leikillinen", mutta miten mainio Ranke olikaan historiankirjoittajana, ei hän luennoitsijana tehnyt edullista vaikutusta. "Pieni mies, ulkonäkö jotenkin vähän suositteleva; vaikka istuin toisella penkillä kateederista ja koetin kuunnella mitä tarkimmin, en tiedä sinnepäinkään mitä hän puhui," — Samana päivänä Kihlman tapasi seminaarinjohtajan Thilon ja kuuli hänen vastustavan korkeaa sivistystä seminaarin (? kansakoulun) opettajissa: "heidän on oltava kansan kesken ensimäiset eikä herroista viimeiset". Syystä että koulut olivat suljetut, kehotti hän vierasta palaamaan syksyllä. Myöskin erään uusien kielten opettajan, toht. Mohnin, puheilla Kihlman kävi ja pani merkille, miten hän äänsi erinäisiä saksalaisia sanoja.

Dresdenissä, minne matkustajamme tuli heinäkuun 15 p:nä, olivat koulut avoinna, ja hän kävi useissa oppilaitoksissa, joista tässä mainittakoon Friedrichstadtin kansakoulunopettaja-seminaari. Siinä oli 80 oppilasta, ja oli oppikurssi 4-vuotinen. Samalla kun oppilaat harjoittivat omia opinnoitaan, kuuntelivat he kahtena ensimäisenä vuotena opetusta seminaariin yhdistetyissä köyhäin- ja porvarikouluissa ja kahtena toisena ottivat itse osaa opetuksen antamiseen. Köyhäinkoulussa Kihlman kuunteli saksankielen tuntia: "Lapset olivat tarkkaavaisia, mutta minusta oli se tapa loukkaava, että lapset viittasivat kädellään, kun tahtoivat vastata." Luultavasti hän silloin ensi kerran näki tämän sittemmin meilläkin käytäntöön otetun tavan. — Eräässä toisessa koulussa Kihlman mielenkiinnolla huomasi, miten muuan opettaja hupaisella opetustavallaan osasi pitää lapset virkeinä ja hilpeinä; toisinaan naurettiin ääneen ilman että tarkkaavaisuus väheni.

Heinäkuun 18 ja 19 p:nä teki Kihlman kävelyretken n.s. saksilaiseen Sweitsiin: "ensimäinen todella iloinen päiväni [matkalla]." Wehlenissä hän kävi "vanhan kunnianarvoisan" kansakoulunopettajan luona, joka seurasi häntä osan tietä; sitte hän yksin jatkoi. "Täällä hiljaisessa luonnossa, korkeiden, rosoisten kallioiden keskellä puhui minulle Jumalan näkymätön olemus tavalla, joka käy yli inhimillisen voiman ja taiteen. Voi, nuo suuret, loistavat kaupungit komeine palatseineen, pystykuvilleen, taidetuotteineen, mitä ne ovatkaan verrattuna luonnon yksinkertaiseen suuruuteen! Ja miten erilainen onkaan vaikutus! Siellä mieli hajaantuu, täällä palaa välittömästi itseensä." Saavuttuaan Basteivuorelle, josta on ihana, maailmankuulu näköala 600 jalkaa alempana leviävän Elbelaakson yli, Kihlman jäi sinne yöksi ja näki auringon sekä laskevan että nousevan. "Jos yleensä on herkkä luonnonvaikutuksille, niin ei auringonnousu, tältä paikalta nähtynä, ole jälkiä jättämättä. Minulle oli tämä retki kaikkine yksityiskohtineen todella nautintorikas, jota en voi sanoa matkastani ylimalkaan."

"Aamulla 20 p:nä matkustin Leipzigiin", Kihlman kirjoittaa äidilleen, "ja viivyin siellä 22:een, jolloin tulin Erlangeniin. Täällä samoin kuin Leipzigissä kuuntelin luentoja yliopistossa. Kävin myöskin [saksan kielen ja kirjallisuuden] prof. R. H. G. von Raumerin luona, jonka perheessä vietin kaksi iltaa. 25 p:nä saavuin Nürnbergiin, lelujen kaupunkiin, ja matkustin 26 p:nä Nordlingenin, Augsburgin, Ulmin, Esslingenin kautta Stuttgartiin, johon tulin k:lo 9 illalla. Tällä paikkakunnalla, jonka hyvin tunnen, vietin sunnuntain tuttavieni seurassa. Maanantaiaamuna (28/7) istuin jälleen vaunussa, ei kuitenkaan höyry- vaan postivaunussa, joka 4 tunnissa vei minut Tübingeniin, matkani varsinaiseen päämäärään. Minä menin vanhaan majatalooni, jossa minut kohta tunnettiin ja sanottiin tervetulleeksi. Viipymättä lähdin prof. Beckin taloon, missä minua edellisellä matkallani oli niin hyvänä pidetty. Minä yllätin perheen päivällispöydässä: huudahdus hämmästyksestä, ja — sen uskallan sanoa — isä ei voi koskaan sydämellisemmin syleillä poikaansa kuin prof. Beck syleili minua. Kohta minut kutsuttiin muuttamaan heidän luoksensa ja syömään heidän pöydässään. Niin olen jo tehnytkin ja olen nyt kotiutunut, kun vihdoin olen saanut purkaa kapsäkkini. Olen vakuutettu siitä, että täällä tulen viettämään miellyttäviä ja hyödyllisiä päiviä, ja siten virkistyneenä, jos Jumala sallii, syksyllä palaamaan [kotia]." — Kirjeessä Emma Riskalle Kihlman sanoo: "Beck on aivan näköisensä, paitsi että hän on tullut harmaammaksi. Olen viimein jälleen kerran tullut hiljaisuuteen ja tunnen kuinka hyödyllinen ja tarpeellinen hiljaisuus on. Ilman hiljaisuutta ei voi todella lähestyä Jumalaa." —

* * * * *

Kihlman viipyi Tübingenissä Beckin vieraana kokonaisen kuukauden. Tästä ajasta ja olostaan hän äidilleen kertoo kaikenlaista. Samoin kuin Suomessa olivat ilmat Saksassakin heinäkuuhun saakka kylmänlaiset ja niin epäsuotuisat kasvullisuudelle, että edellisessä maassa viljanvienti kiellettiin; jälkimäisessä maassa loppukesän lämpö (elokuulla oli Tübingenissä toisinaan +34° Cels. varjossa) kyllä sai viljan nopeasti kypsymään, mutta osaksi tuli sielläkin katovuosi (esim. omenapuut eivät antaneet mitään). Itse Tübingenin kaupunki miellytti Kihlmania nyt yhtä vähän kuin ennen. Tunkiot kaduilla, joista kanat ja ankat etsivät ravintoaan, sikojen ja vasikkain teurastaminen ulkona avonaisilla paikoilla ja sänkyvaatteiden tuulettaminen akkunoissa ja talojen edustalla (kerran oli viides osa kaupungin päätoria patjojen y.m. vaatteiden peittämä) vaivasivat häntä tavattomasti. Sanalla sanoen "Tübingen on kaupunki, jossa siivottomuus menee tavattoman pitkälle; mutta tapasin juurikään papin Marseillesta, joka sanoi, että olot siellä olivat kahta vertaa pahemmat."

"Yleisestä rähjäisyydestä ja sopivaisuuden tunteen puutteesta", jatkaa hän sitten, "ei kuitenkaan saa päättää, että kaikki perheet ovat samanlaisia. Beckin talossa olen kaikkialla huomannut kiitettävää siisteyttä. Mutta osoitteena tapojen vanhanaikuisuudesta tahdon mainita, että tässä kodissa käytetään posliinia ainoastaan kahvia ja teetä tarjotessa. Päivällispöydässä käytetään tinalautasia ja tinakulhoja, semmoisia joita Äiti muinoin ripusti koristuksena keittiöön. Mitä ruokiin tulee, on vaihtelevaisuus suurempi kuin Suomessa; varsinkin tarjotaan monenlaisia liemiruokia, jotka ovat hyvin yksinkertaisia, mutta kuitenkin maukkaita. Toivoisin että voisimme niihin vaihtaa kehnon hernerokkamme(?). Ehkä täkäläinen elämänjärjestys huvittaa Sinua. K:lo 8 aamiainen: kahvia taikka maitoa nisuleivän ja voin kanssa (minä juon maitoa); k:lo 1 päivällinen: 1:ksi liemiruokaa, 2:ksi naudanlihaa (keitettyä), 3:ksi papuja, herneitä tai muita vihanneksia perunain kanssa tai joku laji jauhoruokaa; k:lo 4 Vesper eli väliateria: kahvia nisuleivän kanssa ja hedelmiä (istutaan oikein pöydässä, joka sentään ei ole katettu); illallinen k:lo 9. Tavallisesti olemme illastaneet maalla perheen omistamassa huvimajassa ja on silloin syöty voileipää teen taikka oluen kanssa. Kotona tarjotaan liemiruokaa ja pannukakkuja (s.o. pannukakkuja laajuudeltaan, lättyjä paksuudeltaan). Huomaathan, ettei poikasi ole ollut nälkäparannuksilla."

Ennestään tiedämme, että Kihlman ei omaisilleen kirjoittanut mitään Beckin opista eikä siitä teologisen kannan muutoksesta, jonka se oli hänessä aiheuttanut. Nytkään, kun isä oli poissa, hän ei menetellyt toisin, vaikka hän kyllä yleensä tunnusti mitä Beck hänelle merkitsi. Syynä miksi hän niin kauan viipyi Tübingenissä hän mainitsee: ensiksikin että prof. Beck ja koko hänen perheensä niin erinomaisen ystävällisesti kohtelivat häntä, toiseksi että hän Beckissä oli oppinut tuntemaan niin harvinaisen miehen. "En vielä koskaan ole hänen seurassaan tullut houkutelluksi puhumaan taikka tekemään mitään, josta omatuntoni jälestäpäin olisi minua soimannut. Tämä on jotain tavatonta: saattaa tavata oppineita, sivistyneitä, sukkelia ja nerokkaita ihmisiä, eivätkä myöskään semmoiset ihmiset, joilla on taipumusta ja lämpöä uskontoa ja kristinuskoa kohtaan, ole aivan harvinaisia, mutta kuinka usein tapahtuukaan, että nämäkin puhuvat sellaista, jota ei Jumalan sana eikä omatunto voi hyväksyä ja joka senvuoksi saastuttaa tunnollista. Tästä syystä siis, saadakseni seurustella ankarasti siveellisen miehen kanssa, olen minä viipynyt Tübingenissä." —

Niinkuin 1852 oli Beckillä ja Kihlmanilla nytkin tapana kävellä yhdessä keskustellen milloin mistäkin. Lähes joka päivä jälkimäinen pani muistiin mitä huomattavinta Beck kulloinkin oli lausunut, ja siten syntynyt 12-sivuinen vihkonen "J. T. B:n lauselmia 1856" on ainoa, asiakirja, josta näemme mistä ystävykset vaihtoivat ajatuksia. Tässä seuraa valikoima näitä lauselmia.

29/7. Olen yhä enemmän oppinut käyttämään niitä raamatun osia, jotka tavallisesti sivuutetaan muka hedelmättöminä. Varsinkin olen oppinut ymmärtämään, kuinka Kristus kuolemansa edellä koettaa rakentaa uskoa ja luottamusta Jumalaan, eikä ainoastaan viittaamalla tulevaan sovituskuolemaan, vaan sen pohjalla, joka jo oli olemassa. Juuri se onkin yksi vanhan dogmatiikan päähaittoja, että se poistaa luottamuksen Jumalaan, ja tämä haitta on niin tunkeutunut vereemme, että se pysyy siinä sittenkin kun puhtaampi tieto on valaissut ihmisen.

Vainajainpalvelus (Todten-Cultus) tulee yhä yleisemmäksi. Muinoin ei ollut ainakaan kansan kesken tapana koristaa vainajien hautoja: nyt näkee harvoin koristamattoman haudan. Luulisi, ettei siinä ole mitään pahaa, vaan päinvastoin hyvää. Mutta niin ei ole laita. Runouden ja fantasian kautta on kuolemanpelko kadonnut, eikä kuolemassa enää nähdä mitään peljättävää; sen vuoksi voidaan oleskella hautojen keskellä, jota vanhaan aikaan vältettiin. Tämä pelko on jotain luonnollista niissä, jotka eivät Kristuksen kautta ole vapautetut. Sen tuleekin olla olemassa luonnonihmisessä, joka ei ole tullut osalliseksi Kristuksen rauhasta, mutta jollei sitä ole, on hän kaksinkerroin turmeltunut ja vielä enemmän saavuttamaton tosirauhalle kuin puhdas luonnonihminen.

31/7. Raamatun tutkiminen on jokaisen velvollisuus. Itsekunkin tulee harjoittautua siihen, muuten ei ihminen pääse lujuuteen eikä todelliseen yhtenäisyyteen. Toinen ei voi tässä tehdä työtä toisen puolesta. Inhimillisiä apuneuvoja voidaan tosin käyttää, jopa hyödylläkin, mutta aina täytyy ihmisen itsensä harjaantua näkemään omin silmin ja välittömästi vastaanottamaan raamatun vaikutusta. Jos nyt, huolimatta rukouksesta ja tutkimisesta, paljon jää käsittämättömäksi, niin ei tämä käsittämätön ole välttämättömän tarpeellista tietää.

1/8. Kristuksen kirkkoa ja seurakuntaa ei rakenneta joukkokääntymyksillä. Tätä eivät uskonpuhdistajat huomanneet, ja sen vuoksi protestanttinen kirkko alusta alkaen ei tullut congregatio sanctorum'iksi (pyhien yhteydeksi), jota sen olisi pitänyt olla, vaan ulkonaiseksi maailmankirkoksi niinkuin katolinenkin. Mutta Kristuksen kirkko ei myöskään jatku lihallista tietä vanhemmista lapsiin, vaan hengellistä tietä niissä, jotka vapaaehtoisesti ja mielellään vastaanottavat evankeliumin ja taipuvat sen alle. Kristuksen kirkko muuttaa sen tähden asuntoa paikasta paikkaan. Tätä taasen eivät böhmiläiset veljet huomanneet, vaan luulivat he voivansa kirkkokurillaan ylläpitää elämää seurakunnassa ja tahtoivat silloinkin, kun elämä jo oli kadonnut, omistaa elävän seurakunnan etuoikeuksia. Lapseni voin minä kasvattaa hurskaiksi ja hyviksi ihmisiksi, mutta en voi enkä tahdo tehdä heitä kristityiksi. Se on Herran asia ja ihmisen vapaassa tahdossa.

2/8. Merkillistä on, miten omituisesti Herra menettelee puheissaan. Hän ei puhu niin selvästi, että jokainen ilman mitään vaikeutta ymmärtäisi sitä, ja kuitenkin niin selvästi, että tutkiva voi löytää totuuden. Siten ovat Hänen sanansa tuomio ihmisen ylitse (minun sanani on teitä tuomitseva). Jos ainoastaan pintapuolisesti tarkastaa sitä, niin ei tapaa sisällystä, vaan sen sijaan ristiriitaisuuksia, mutta jos uhraa jotakin totuudelle, niin tulee palkituksi löytämättä rikkaita aarteita. Tässä on siis sama olosuhde kuin luonnossa, missä ei myöskään aarteet makaa maan päällä, vaan maan sisällä, ja tulee niitä sentähden kaivamalla etsiä.

3/8. Eräässä sanomalehdessä oli kirjoitus yliopiston muuttamisesta Tübingenistä Stuttgartiin. Tekijä on muuttoa vastaan, mutta yrittäen tyynesti ja puolueettomasti käsitellä asiaa sekä tunnustaen syitä, jotka puhuvat muuton puolesta, menettää todistelu voimansa eikä kirjoitus kykene, niinkuin se kumminkin tarkoittaa, vaikuttamaan ratkaisevasti vakaumukseen. Sen johdosta Beck moittivasti puhui tästä uudenaikaisesta kirjoitustavasta. Kun minä puolustin sitä, huomauttaen että tekijän velvollisuus kaiketi oli tehdä oikeutta jokaiselle ja siis myöskin ottaa vastaväitteet arvostelunalaiseksi, vastasi Beck: On kyllä niin, että jokaiselle henkilölle ja asialle on tehtävä oikeutta, mutta oikeutta ei harjoiteta äänten enemmistöllä, eikä siten että toiseen vaakaan pannaan myötäsyyt ja toiseen vastasyyt. Sellaisella matemaattisella menettelyllä ei löydä totuutta, vaan on joka asialla yksi päänäkökohta, jolta sitä yksistään on katseltava. Muut näkökohdat eivät ole päänäkökohtia ja sen vuoksi eivät ne saa muuttaa sitä, joka on osoittautunut todeksi päänäkökohdalta katsellen. Täytyy siis ennen kaikkea koettaa löytää päänäkökohta ja pitää kiinni siitä eikä antaa sivuseikkojen eksyttää itseään. Siten tekee oikein ja on uskollinen totuudelle. Niin menetteli Luterus arvostellessaan katolista kirkkoa. Paavi, sanoi hän, on Antikristus: me eroamme toisistamme perustuksia myöten. Mutta Hengstenberg sanoo: katolinen ja protestanttinen kirkko ovat perustuksiltaan yksimielisiä. Miksi sanoo Hengstenberg niin? Hän on pelkkien sivuseikkojen vuoksi menettänyt kyvyn huomata sitä, joka on oleellista.

5/8. Niinkuin Kristuksen itse tulee meidän tehdä erotus sen välillä, joka on sanottu vanhoille (laissa), ja sen välillä, jota Kristus vaatii. Jos lakiin pannaan liian paljon, tullaan onnettomaan kysymykseen: voiko ihminen täyttää lakia? ja vielä onnettomampaan vastaukseen: ei, ihminen ei voi täyttää lakia. Raamattu puhuu kuitenkin ihmisistä, jotka vaelsivat Jumalan käskyissä, esim. Zacharias ja Elisabet, joista sanotaan, että he olivat vaeltavaiset kaikissa Herran käskyissä ja säännöksissä nuhteettomasti (Luk. 1: 6). Saattaa siis nyt niinkuin ennenkin elää nuhteettomasti lain mukaan. Ja niin tahtoo Jumala meidän tekevän: sen vuoksi on Hän ilmoittanut meille tahtonsa laissa. Mutta miten heikontuukaan Jumalan lain vaikutus, kun alinomaa toistetaan: lakia ei voi täyttää. Siitä ihminen tylsistyy ja koko hänen siveellinen harrastuksensa häviää. Ja kun nyt lisäksi tulee toinen lause: että me sentähden armosta tulemme vanhurskautetuksi Jumalan edessä, niin ei enempää tarvita täydellisesti turmellakseen ihmistä.

Kun mainitsin erään kirjailijan väittävän, että joka ihmisellä on suojelushenki, vastasi Beck, että se kyllä oli mahdollista, mutta emme tiedä siitä mitään varmaa. Päin vastoin on uskomatonta, että sellainen koneellinen olosuhde (joka ihmistä varten yksi suojelushenki) on olemassa.

Vähän vakavuudella on parempi kuin paljon ulkokullaisuudella. Ratsionalisti, joka vakavasti opettaa jumalasta, hyveestä ja kuolemattomuudesta, voi olla parempi kuin kuollut oikeauskoinen.

8/8. Se majesteetti, jota vastaan meidän aikana ei saa rikkoa ja jota vastaan tehty rikos on anteeksiantamaton, on ihminen. Jos Jumalaa loukataan, ei se merkitse mitään.

9/8. Minä kysyin, tuleeko ihminen, joka ei vielä ole saanut pyhää henkeä ja siis ei vielä ole uudestisyntynyt, ehtoollisessa todella osalliseksi Kristuksen ruumiista ja verestä, taikka ainoastaan niiden vaikutuksesta. Beck vastasi: Miten tarkka täytyykään olla oppiin nähden, niin ei kuitenkaan saa mennä liian pitkälle opin sovelluttamisessa yksityiseen henkilöön, kaikkein vähimmin kaavojen mukaan määrätä mitään. Suuressa kääntymyksessä (Ap. T. 2) saattaa kai olettaa, etteivät kaikki kastetut tulleet osalliseksi pyhästä hengestä ja kuitenkin sanotaan heidän murtaneen leipää.

Juuri paraikaa suorittivat kokeita ne, jotka päättivät teologisen kurssinsa yliopistossa. Beck lausui: Tämä tutkintopuuha hävittää (borttager) joka kerta kaikki mitä minä edellisenä puolena vuotena olen saavuttanut.

15/8. Beck kertoi lapsuudestaan, kuinka hän koulussa meni alaspäin ja kuinka opettajat kohtelivat häntä kelvottomana; hän harjoitti opintoja itsekseen. Jo silloin esiintyi Beck miehenä, jo silloin näyttäytyi itsenäisyys. Kuinka on voimakkaasti saarnattava? Kun sanoo asian suoraan semmoisena kuin se on. Siinä on voima, että kaikki sivuseikat asetetaan syrjään, niin että asia esiintyy selvästi. Niin ilmenee omantunnon voima siinä, että se yksinkertaisesti osoittaa mikä on tosiasiallista. Ei enemmän eikä vähemmän kuin totuus, se on voima, se on sisään tunkevaa.

20/8. Päävirhe vanhassa oppijärjestelmässä on se, että Isä Jumala asetetaan Pojan taakse: Pojan ulkopuolella pelkkää Jumalan vihaa, vaikka kuitenkin Isä Jumala isänrakkaudesta on lähettänyt Pojan.

Jos minun täytyisi elää teologisessa ilmanalassa, niin menettäisin uskoni. Tieteellisyyden nimellä harjoitetaan täällä käsityön tapaisesti mitä kaikkein vähimmin olisi ammatillisesti harjoitettava.

21/8. Jos vertaa tasavaltaa ja yksinvaltaa hallitusmuotoina toisiinsa, ei toista voi sanoa toista paremmaksi. Ei ole se maa onnellisin, jossa valta on kansan käsissä, vaan on tavallisesti semmoisen hallitusmuodon alla sorto pahempikin, syystä että yksityiset tempaavat itselleen vallan ja harjoittavat sitä säälimättömämmin kuin ne, jotka ovat saaneet sen perintönä; mutta toiselta puolen ei sekään maa ole onnellisin, jonka hallitusmuoto on yksinvaltainen. Sitä vastoin on se maa onnellisin, missä valta on hyvillä, ja huomaa! todellisesti hyvillä, olkoon hallitusmuoto mikä tahansa, ja se maa onneton, jota hallitsevat pahat taikka — lapsi.

1/9. Pahentaa ja pahentua (gifva och taga förargelse), ovat sanoja, joiden merkitys on tavallista tarkemmin merkittävä. On tapauksia, jolloin tulee sekä pahentaa että pahentua. Kristus on esim. pahentunut Pietarin vuoksi (Matth. 16) ja hän on usein pahentanut farisealaisia.

2/9. Mitä pääasiallisesti ajaltamme puuttuu, on käsitys vanhurskaudesta, että oikea ei koskaan saa tulla vääräksi eikä väärä oikeaksi, että Jumala armossaan ja anteeksiannossaankin on vanhurskas eikä menettele väärin. Sen tähden ei nyt myöskään ymmärretä, että Jumalan armonosoituksessa täytyy olla järjestystä, ja että kaikki on päättyvä tuomioon, missä kukin saa tekojensa palkan.

Nämä lauselmat riittänevät osoittamaan, miten vakavaa laatua Beckin ja Kihlmanin seurustelu oli, ja ettei jälkimäinen syyttä kiittänyt sitä, niin sanoaksemme, henkisenä terveyslähteenä. Ainoastaan poikkeukselta hän niissä vilahtaa kysyjänä, mutta me voimme sittenkin helposti kuvitella, miten hän tarkkaavaisena ja nöyränä kävelee kunnianarvoisan opettajan rinnalla kiitollisesti kätkien sydämeensä viisaat sanat, joihin tämän syvä henkisen ja maallisenkin elämän kokemus pukeutui.

* * * * *

Elokuun 27 p:nä Kihlman matkusti Stuttgartin kautta Esslingeniin, württembergiläiseen tehdaskaupunkiin, jossa siihen aikaan oli noin 10,000 asukasta. Siellä hän muutamia päiviä k:lo l/2 6:sta aamusin kuunteli opetusta kansakoulunopettaja-seminaarissa ja sitä paitsi myöskin eräässä tyttökoulussa ja n.s. latinakoulussa. Seminaarinjohtajan puolelta hän sai osakseen suurta kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä, ja tyytyväisenä matkaansa hän syyskuun 1 p:nä palasi Tübingeniin, ottamaan matkatavaransa, jotka oli jättänyt sinne. Hänen aikomuksensa oli — niin hän kirjoittaa äidilleen Esslingenistä — 10 p:nä lähteä Württembergistä paluumatkalle, mutta almanakka-muistiinpanot todistavat hänen muuttaneen suunnitelmansa. Oltuaan vielä kaksi päivää Beckin luona erosi hän sieltä syyskuun 4:nä ja teki viikon kestävän huvimatkan Sweitsiin, käyden Konstanzissa ja Bodenjärvellä, missä ennenkin oli ollut. Täältä hän palasi 9 p:nä Stuttgartiin, josta 12:na oikea paluumatka alkoi. Hän matkusti näet Frankfurtin kautta Berliniin, mihin tuli varhain aamulla 14 p:nä, ja sieltä Lyypekkiin, josta Gauthiod laivalla pääsi Tukholmaan. Tukholmassa täytyi hänen jälleen odottaa laivaa kokonaisen viikon, sillä vasta 28 p:nä hän sieltä lähti Örnsköld laivassa. Matkalla tapahtui 29 p:nä, että laiva Ahvenanmaan saaristossa törmäsi karille. Oli niin varhain aamulla, että matkustajat vielä nukkuivat ja heräsivät kovasta täräyksestä. Säikähdys oli suuri, mutta pian huomattiin, ettei hengenhätää ollut; sillä laiva oli lähellä rantaa. Kun sittemmin eräs purjelaiva tuli avuksi, ja osa lastia oli muutettu siihen, keventyi laiva, niin että se irtautui karilta. Vuorokauden viivytyksen jälkeen saapui Örnsköld 30 p:nä illalla Turkuun. — Lokakuun 7 p:nä Kihlman terveenä ja hyvissä voimissa tuli kotiinsa Pietarsaareen — siis viikkoa myöhemmin kuin määrä oli.

* * * * *

Viipymättä ryhtyi Kihlman koulutyöhönsä, ja kun ensin hänen äitinsä ja sitten Essen olivat käyneet Pietarsaaressa tapaamassa pitkältä matkalta tullutta, tasaantui elämä hiljaiseen menoonsa. Kodissa oli se muutos tapahtunut, että lukukauden alussa 11-vuotias Lydia Bergroth [Lydia Bergroth nyk. rouva Hällfors ja Mathilda Grönvall nyk. rouva Forsgård.] Keuruulta oli tullut lisäämään nuorisoa, joka muodosti Kihlmanin lähimmän ympäristön. Ja koska juuri tämä viimeksi saapunut samoin kuin hänen edellään tullut Thilda [Lydia Bergroth nyk. rouva Hällfors ja Mathilda Grönvall nyk. rouva Forsgård.] ovat antaneet tietoja tästä kodista, lienee tässä oikea paikka lupaamallemme kuvaukselle.

Kihlman, joka niinkuin isänsäkin oli vakava ja harvapuheinen, herätti tytöissä ensi sijassa kunnioitusta, mutta toiselta puolen hänen isällinen hyvyytensä sekä jokapäiväinen tottumus vaikuttivat, etteivät he koskaan hänen tähtensä olleet sydän kurkussa, vaan päinvastoin luottamuksella valittivat hänelle vaivansa ja vastuksensa. Heillä oli se käsitys, että hän ymmärsi heitä ja aina valvoi heidän parastaan. Milloin kumminkin sattui että vanhemmat tytöt epäilivät esittää hänelle jotakin ehdotustaan, silloin lähetettiin Hanna airueena alkamaan keskusteluja. Ainoastaan kerran esiintyi Kihlman tosiankarana. Lydia Bergroth ja Hanna olivat muutamana iltana olleet viettämässä erään toverin syntymäpäivää, ja palatessaan sieltä he, jotka ennen eivät olleet kortteja nähneetkään, hengästyksissään kertoivat oppineensa hauskan leikin s.o. pelaamaan korttia. Mutta silloin he eivät kohdanneet hymyilevää ymmärtämystä, vaan saivat päinvastoin mitä vakavimman käskyn olla koskaan ottamatta kortteja käteensä. Varoitus jättikin pysyvän pelikorttien kammon nuoriin sydämiin.

Yleensä puuhasi Kihlman kaiken päivää omissa töissään; ainoastaan illat hän uhrasi perhe-elämälle. Silloin kokoonnuttiin illalliselle saliin, joka oli samalla kertaa vastaanottohuone ja ruokasali. Kun yksinkertainen ateria — johon säännöllisesti kuului "olutjuustoa" (ölost) — oli syöty, luki Kihlman ennenkuin noustiin pöydästä kappaleen eräästä Roseniuksen hartauskirjasta taikka käänsi jonkun kohdan samantapaisesta vanhasta saksalaisesta kirjasta. Sen jälkeen vietettiin tavallisesti iltaa "sänkykamarissa", joka oli Emma tädin ja tyttöjen hallussa. Nuorten tehdessä käsitöitä Kihlman käveli edestakaisin milloin sanatonna, milloin puhuen vakavasti, milloin toistaen pienimpien oppilaittensa koomillisia vastauksia. Niin esim. hän kerran sanoi kysyneensä kahdelta pojalta, mitä he kuiskasivat keskenään, ja saaneensa vastauksen: "Lindqvist säjer, at han int' sku' vila bli kung!" (L. sanoo, ettei hän tahtoisi tulla kuninkaaksi). Kun tytöille tuli uni, sanoi Kihlman hyvää yötä ja meni kamariinsa toiselle puolen salia, missä hän vielä kauan lueskeli ja kirjoitti ennenkuin pani maata.

Vanhempia vieraita nähtiin harvoin, mutta tytöt saivat toisinaan, esim. syntymäpäivinään, kutsua luokseen parhaat ystävänsä. Silloin juotiin teetä ja tavallisesti toimeenpantiin näytäntö, jota ennen "teatterikappale" varta vasten tekaistiin. Tällaisiin illanviettoihin ei Kihlman sentään ottanut osaa. Sitä vastoin hän tyttöjen seurassa teki käyntejä toht. Ranckenilla, jonka kaunis rouva (o.s. Asp) ja suloiset lapset nuorten vieraitten kuvittelussa olivat ikäänkuin vähän korkeampaa lajia olentoja, ja Yrjö Koskisella, joka varsinkin suomalaisessa ympäristössä kasvaneista Lydioista oli henkilöksi muuttunut isänmaanrakkaus. Suuren aatteen kannattamina hän ja hänen jalo vaimonsa, miten vaatimattomasti esiintyivätkään, heidän silmissään elivät tasaista arkielämää ylempänä. Luonnollisesti Koskisen vaikutus koulussa oli suuri isänmaallisen hengen sytyttäjänä; hän näet oli (opettaen Suomen historiaa ja suomenkieltä) myöskin niitä vapaaehtoisia, jotka täällä harrastivat tyttöjen kehittämistä perinnäistä kantaa korkeammalle. Tietenkin yksin Kihlman usein kävi Laurénin luona, joka, luulosairas kun oli, kuvitteli potevansa kaiken maailman tauteja. Kihlman tahtoi saamalla hänet unohtamaan itsensä lyhentää hänen ikäviä hetkiään ja myöskin valmistautua ranskan kielen tunneille, joita hän lukiossa hoiti ystävän puolesta. [Eräs päiväämätön (luultavasti tammikuulta 1856 l. 57) kirje Laurénilta Kihlmanille on oikein tyypillinen luulosairaan kyhäämäksi. Hän toivottaa Kihlmanille onnellista uutta vuotta siinä luulossa, ettei saisi enää koskaan häntä tavata. "Olen nyt taas alati sidottu vuoteeseeni ja saan jälleen uusissa tuskissa maistaa kaiken kärsimyksen katkeruutta ja siten kokea, etteivät tuskani koskaan ole olleet kyllin suuria, ettei seuraava päivä olisi voinut tuottaa vielä vaikeampia." Hän rukoilee Jumalaa siunaamaan Kihlmania hänen hyvyydestään ja ystävyydestään j.n.e. ja päättää: "Sinun kurja Leonardisi.">[

Vihdoin kertoo hyvämuistinen Lydia Kihlmanista uskonnon opettajana tyttökoulussa: "Nyt tiedetään, että hän oli Suomen etevin uskonnonopettaja; niin jo silloinkin. Raamatun historiaa opettaessaan hän muutamilla sanoilla, pienellä piirteellä toi kertomuksen ytimen päivän valoon, niin että oppilas hämmästyen ihmetteli, miksei itse ollut tuota ennen huomannut. Varsinaisilla uskonopin tunneilla ei meillä ollut muuta oppikirjaa kuin raamattu, jota saimme oppia tuntemaan ja rakastamaan. Saimme neljä, viisi raamatunlausetta kerrallaan ulkoa luettavaksi, ja näihin perustuen Kihlman lyhyesti selitti meille uskonopin pääpiirteet ja teroitti muistiimme joitakin tärkeimpiä määritelmiä. Joka tahtoi, sai tunnin ajalla kirjoittaa muistiin minkä ennätti; opetus ei sen vuoksi keskeytynyt. Minä tahdoin, ja kirjoitin vähitellen raamattuni kannet ja tyhjät kansilehdet täyteen. Olen sittemmin, itse uskonnonopettajana ollen, ihmeekseni huomannut, että muistiinpanoni monessa kohden ovat melkein sanasta sanaan yhtäpitävät usean J. T. Beckin 'Leitfaden der Glaubenslehre' nimisessä kirjassa esitetyn määritelmän kanssa. — Tämähän on todistus Kihlmanin erinomaisesta opettajakyvystä, että hän osasi tehdä Beckin syvämieliset mietteet niin selviksi meille tyttösille, että pystyimme panemaan niitä paperillekin." — Että Kihlman alusta alkaen ja sitten yhä edelleen uskonnonopetuksessa seurasi mainittua Beckin teosta, sen todistaa jälkeenjääneiden paperien joukossa oleva vihkonen, jonka irtonaisilla lehdillä hän on lyhyesti ja vapaasti mutta sentään täydellisesti kirjoittanut yhteenvedon siitä. Lehdissä huomaa vuosikymmenien käyttämisen jälkiä.

Päättääksemme tämän kuvauksen Kihlmanin ensi ajoista Pietarsaaresta, lisättäköön vielä, että hänen kasvattava huolenpitonsa tytöistä, jotka asuivat hänen kodissaan, aina oli valveilla. Samoin kuin hartaushetket olivat jatkona uskonnonopetukseen koulussa hän aterioidessa ja kävelyillä kauniina kevätaamuina taikka ensimäisellä jäällä syksyllä sekä Kruununkylänmatkoilla pääsiäis- ja helluntaijuhlina aina koetti rikastuttaa heidän tietovarastoaan ja kehittää heidän huomiokykyään. — Että Kihlman oli niin sanoaksemme synnynnäinen opettaja tuli siis ilmi jo tällä varhaisella kehityskaudella.

Tämä kuvaus Pietarsaaren elämästä ulottuu osaksi v:een 1858, osaksi vielä edemmäskin. Kumminkin on tässä v:lta 1856 taikka tarkemmin sanoen siltä syyslukukaudelta, jona Kihlman palasi toiselta ulkomaanmatkaltaan, lisättävä, että hänessä silloin kypsyi ajatus mennä uusiin naimisiin. Yksinäinen elämä oli näet alkanut häntä painaa — sillä eihän pikku tyttöjen tuottama huvi estänyt kaipaamasta tasa-arvoista seuratoveria — jota paitsi hän ymmärsi, että 11:llä oleva Hanna yhä enemmän tarvitsi äidillisen silmän ja käden johtoa. Oman tyttönsä kasvatuksesta Kihlman näet erityisesti huolehti, niinkuin eräs muistiinpano tältä ajalta osoittaa. Hän mainitsee siinä, että Hannalla oli tapana tulla hänen huoneeseensa selailemaan kirjoja, ja aina kun löysi niistä jonkun kuvan, hän pyysi isää kertomaan siitä. Huomattuaan kuinka kertomuksen pienimmätkin piirteet painuivat lapsen mieleen hän arveli, eikö hän ehkä voisi kertomalla opettaa hänelle kalliimpia uskonnollisia totuuksiakin, ja niin hän alkoi tarkasti mutta sittenkin laajemmin kuin uudessa testamentissa kertoa Jesuksen kuolemasta, hautaanpanosta, ylösnousemisesta, ja oli iloinen siitä tarkkaavaisuudesta, jolla Hanna kuunteli. Toisella kerralla isä kertoi Tuomo sedän surullisen tarinan (Harriet Beecher-Stowen maailmankuulu romaani oli ilmestynyt ruotsinnettuna 1853), ja se liikutti Hannaa niin, että hän itkien painoi päänsä isän rintaa vasten, kunnes hetken perästä lausui: "jos se paha herra olisi täällä (joka ruoski Tuomon kuoliaaksi), niin minä löisin häntä!" Nyt oli isällä suuri vaiva tyynnyttäessä tyttönsä kuohuvia tunteita. Muistiinpano päättyy tunnustukseen, että hän tahtoisi syvästi istuttaa lapseensa siveellisyyttä ja jumalanpelkoa, mutta oli huolissaan siitä, ettei oikein tiennyt kuinka oli menetteleminen, sillä hän oli huomannut, että alituiset kehoitukset voivat viedä aivan vastakkaiseen tulokseen. — Ei ole ihme, että tällaiset mietteet veivät yllä mainittuun päätökseen etsiä itselleen uusi elämäntoveri, johon äiti ja muut läheiset jo aikoja olivat häntä kehoittaneet.

Päättäen Essenin kirjeestä (17/12 1856) oli Kihlman hänelle salaisuutena ilmaissut päättäneensä mennä naimisiin, mutta siitä, ketä hän kosisi, oli hän vielä niin epävarma, että hän arveli mahdolliseksi, että valinta-aika tulisi kestämään 6 vuotta niinkuin hänen tähänastinen leskenäolonsa! Essenistä oli tämä hupainen "eriskummaisuus".

* * * * *

Koko alkuvuodella 1857 Kihlman jokapäiväisten toimiensa ohella lienee enemmän kuin muuta miettinyt juuri mainitun päätöksen toimeenpanoa. Keväällä hän kirjoitti yksinäisestä elämästään m.m. lehtori Fabritiukselle, ja seuraava ote vastauksesta — kaiku hänen kirjeestään — ilmaisee, mihin äänilajiin hän siitä puhui. "Minun täytyy tunnustaa, että Sinä ja Sinun lohduton erakkoelämäsi usein on ollut keskustelunaineena minun ja vaimoni välillä, ja että me vilpittömällä osanotolla kirjeestäsi näimme, kuinka Sinä kaipaat sitä elämäniloa, jota tunteellinen sydämesi niin hyvin ansaitsee. — — — Kenties löytäisit Sinä parannusta sairaalle sydämellesi juuri Viipurissa, jossa kieltämättä naisen kasvatus on paljon korkeammalla kuin missään muussa kaupungissa meillä, sillä [täällä] häntä kasvatetaan enemmän perhe-elämää kuin maailmaa varten."

Alkukesällä Kihlman oleskeli pari viikkoa Ylihärmässä. Vapaina hetkinä näyttää hän ruotsintaneen Beckin saarnoja, joiden julkaisemista hän yhä ajatteli. Runomuotoiset otteet, jotka hän tapasi saksalaisessa alkutekstissä, lähetti hän L. Stenbäckille käännettäväksi. Sen todistaa tämän kirje 26 p:ltä heinäk. Palauttaessaan käännetyt säkeet Stenbäck lausuu: "Ilahduttavaa on saada joitakuita Beckin saarnoja ruotsinkielelle; ne ovat olleet rakkainta sitä lajia luettavaani, enkä minä mistään saarnakokoelmasta ole saanut niin paljon hyvää." Heinäkuun 9 p:nä lähti Kihlman ratkaisevalle matkalle. Keuruulle asti saattoivat häntä Essen ja Hanna, ja jälkimäisen olisi hän mielellään edelleenkin pitänyt seuranaan, mutta lapsen itsekkäisyydellä tämä sanoi, että hänellä olisi hauskempi jäädä Lehtiniemeen [Bergrothin perheeseen]. Matkan ensimäinen päämäärä oli — Viipuri — ei minkään liiketehtävän vaan kaikesta päättäen Fabritiuksen kirjeen johdosta. Kihlman tahtoi katsoa, voisiko hän ehkä siellä löytää elämäntoverin. Kulkien melkein samoja teitä kuin edellisenä kesänä, mutta poikkeamatta mihinkään tien varrella, hän saapui perille 15 p:nä ja jäi kahdeksi viikoksi Fabritiuksen luo, missä hän viimeksi oli niin hyvin viihtynyt. Mitä täällä yritettiin Kihlmanin onneksi on tuntematonta; Essenille hän luultavasti kaikki kertoi, mutta säilyneistä kirjeistä näkyy vain, että "näköalat olivat pimeitä". Äidilleen, joka ei tiennyt mitään matkan tarkoituksesta, poika kirjoitti: "Täältä [s.o. Fabritiuksen perheestä] erosin vähemmillä harhaluuloilla (illusioner), mutta muuttumattomalla kunnioituksella. Talon emäntä saavutti erinomaisen luottamukseni. Semmoinen tulee kuvitelmani mukaan naisen olla: mitä hellin ja ymmärtäväisin äiti ja puoliso. — — — Usein muistin koulutyttöjäni ja toivoin, että he saisivat nauttia niin sivistyneen naisen johtoa." — Tästä huomaa, että Kihlman vähän alakuloisena lähti Viipurista, mutta varmaan erehtyisimme, jos luulisimme sen johtuneen pettyneistä toiveista. Jos elämänkertojalla on oikeus arvata kuvattavansa salattujakin tunteita, niin sanoisimme, että käynti Fabritiuksella oikeammin on käsitettävä viimeiseksi uhriksi unohtumattoman Angelikavainajan muistolle. Toukokuulla oli rouva Fabritius saanut tyttölapsen, jolle annettiin nimi Angelika Irene ja jonka kummiksi Kihlman oli kutsuttu, vaikka hän oli estetty ristiäisiin saapumasta. Lapsen edellisen nimen olivat vanhemmat varmaan valinneet osoittaakseen ystävyyttään Kihlmania kohtaan ja samalla kunnioitusta hänen ensimäisen vaimonsa muistolle. Näin ollen piili menevän alakuloisuudessa sitä tunnelmaa, joka seuraa hyvästijättöä kadonneelle onnelle.

Lähdettyään heinäkuun viimeisenä Viipurista Kihlman elokuun 2 p:nä höyrylaivalla saapui Turkuun, jossa sai asunnon lehtori Renvallin luona. Nyt oli hänellä mielessä Hilda Forssell, keskimäinen niistä kolmesta sisaruksesta, joiden kanssa hän Turunaikanaan oli seurustellut, ja kun ottaa huomioon mitä nykyään tiedetään heidän suhteestaan, ei voi olla ihmettelemättä, miten Kihlman niin kauan epäili, kenen puoleen hänen oli kääntyminen. Siinä jos missään tulee hänen hidas, mietiskelevä luonteenlaatunsa näkyviin. Sisarista oli Hilda ei ainoastaan lahjakkain, vaan myöskin henkisesti kehittynein ja tiettävästi ainoa vakavasti uskonnollinen. Olematta mikään loistava kaunotar, niinkuin hänen äitinsä nuorena kuuluu olleen, oli hän kuitenkin ulkonäöltään viehättävä, kasvonpiirteet säännölliset, sielukkaat. Luonteeltaan hän oli enemmän yhtäläinen kuin vastakkainen Kihlmanille. Hänkin oli tyynesti, älykkäästi miettivä, joskin naisen luonnon mukaan hieman haaveksivaisuuteen taipuva, hänkin osasi hillitä tunteensa, mutta myöskin tarpeen tullen osoittaa suurta tarmoa. Nämä tämän vakavan tytön ominaisuudet lienevät syynä siihen, että kaikki sukulaiset, ystävät ja tuttavat, jotka tunsivat sekä hänet että Kihlmanin, tavattomalla yksimielisyydellä iloitsivat heidän liitostaan: he olivat muka niin "sopivat" toisilleen. — Ensi kerran Hilda Forssell näki Kihlmanin taikka ainakin kuuli hänen saarnaavan eräänä rukouspäivänä toukokuulla 1854 Turun tuomiokirkossa. Silloin oli hänen esiintymisensä ja olentonsa tehnyt kuulijain joukkoon kätkettyyn tyttöön syvän vaikutuksen, joka, kun Kihlman alkoi useammin käydä perheessä, muuttui rakkaudeksi. Kuitenkin hän visusti kätki salaisuutensa muilta, koettaen koko sielunsa voimalla tukehduttaa vaarallista tunnetta. Kihlman taasen oli saanut ensimäisen vaikutelman Hilda Forssellista, kun Ingman 1853 palattuaan kylpyparannuksilta Turussa oli (arvatenkin kiittävin sanoin) puhunut hänestä. Sittemmin seurustellessaan perheessä hän aivan luonnollisesti enimmin kiintyi Hildaan, jopa niin että ajatteli kosinnan mahdollisuutta, mutta siihen asia pitkäksi aikaa jäi. Ensimäisen rakkauden aika oli häneltä jo mennyt — oliko se kunnioitus, oliko se sydämensuosio, jonka tyttö oli hänessä herättänyt, oliko se sitä oikeaa rakkautta, jolle elämänonni oli perustettavissa, sitä hän niin kauan itseltään kyseli. Hän oli näet kehittynyt kauas siltä herännäisten kannalta, joka katsoi "maallista rakkautta" tarpeettomaksi, jopa hyljättäväksi aviota perustettaessa. Kesällä 1855, kun Forssellin perhe oli muuttanut Kemiöön (paikan nimi oli Nordanå), Kihlman ja Hilda vaihtoivat kirjeitäkin, mutta niissä käsiteltiin vain uskonnollisia kysymyksiä m.m. Kihlmanin esitelmän johdosta Pipliaseuran vuosijuhlassa. Hän oli näet lähettänyt esitelmänsä tulevalle morsiamelleen luettavaksi.

Myöhemmistä kirjeistä näkyy, että ratkaisu tapahtui Titus Reuterin luona Lofsdalin tilalla Paraisten kauniissa saaristossa. Turusta oli Kihlman siis lähtenyt ei Kemiöön, missä Forssellin perhe nytkin asui, vaan Lofsdaliin ystävänsä Reuterin luo. Että Hilda Forssell oleskeli täällä ei ole ihmeteltävää, sillä rouva Aline Reuter oli hänen läheinen, uskottu ystävänsä [Tämä ystävyys oli jo alkanut 1844, jolloin Hilda Forssell lähetettiin Turkuun, missä hän sai kasvatuksensa setänsä, senaattori Reinh. Forssellin, kustannuksella rouva Salmbergin pensionaatissa.] mutta tiesikö Kihlman lähtiessään sinne, että hän siellä tapaisi hänet, sitä emme voi sanoa. Miten ollakaan, elokuun 17 p:nä illalla he menivät kihloihin. Sen jälkeen Kihlman kävi Kemiössä morsiamensa kodissa, missä sovittiin, että häät vietettäisiin joululomalla.

Koko kihlausajan ylläpidettiin vilkasta kirjeenvaihtoa. Kirjeet ovat säilyssä ja ansaitsisivat suurempaakin huomiota kuin tässä voi niiden osaksi tulla. Jos Kihlman oli tavaton kirjeentekijä, niin oli sitä hänen Hildansakin, eikä sulhanen voinut olla julkilausumatta iloansa siitä, että morsian osasi niin hyvin sanoiksi pukea mitä tunsi ja ajatteli. Vaikka Hilda tunnustaa: "Onneni sielu on yhtymisemme Jumalassa", eivät kuitenkaan uskonnolliset selvittelyt olleet kirjeissä pääasiana, vaan, niin sanoaksemme, valmistus yhteiselämään. He olivat siksi vähän olleet yhdessä, että kummallakin oli paljon sanottavaa itsestään ja oloistaan, jota toisen tuli tietää. Tietenkin suodaan rakkaudellekin sananvuoroa, ja erittäin on Kihlmanista mainittava, että hänen rakkautensa näyttää kasvamistaan kasvaneen: hän "tuntee itsensä viisi vuotta nuoremmaksi ja juoksee portaitansa ylös kuin poika", ja hän istuu puoliyöhön tutun postimestarin luona odottamassa postin tuloa, saadakseen heti morsiamensa kirjeet ja rientääkseen juoksujalassa kotia niitä lukemaan. Joitakuita piirteitä ja kohtia täytyy kuitenkin ottaa näistä kirjeistä. — Paluumatkalla Turusta pysähtyi Kihlman Vaasaan. Eräänä iltapäivänä hän seurasi Levónia veneretkellä Sandvikiin, missä tällä oli kesähuvila. Sieltä hän illalla teki kävelyn uuteen kaupunkiin, "jonka asema on mitä ihanin. Siellä on oikea paratiisi mitä luonnonympäristöön tulee. Siellä rakensin suurimmassa kiireessä meille ilmalinnan ja näin meidät niin onnellisina kuin täällä maan päällä voi olla. Mutta onnemme on Jumalan kädessä. Kuitenkaan en toivoisi miellyttävämpää paikkaa asuakseni kuin Klemetsöön niemi."

Suurta huolta tuotti morsiamelle ajatus, miten hän kykenisi saavuttamaan sijan sulhasen lähimpäin, hänen tyttärensä ja äitinsä sydämissä. Ensimäisiä uutisia, joita Kihlman kertoi, olikin tieto, miten nämä vastaanottivat sanoman hänen kihlauksestaan. Kun hän sopivan valmistuksen jälkeen kysyi Hannalta, mitä tämä pitäisi siitä, jos saisi oman äidin, oli vastaus: "Kyllä minä pitäisin siitä, kun hän vain olisi kiltti ja rehti" (beskedlig och präktig). "Präktig" on sana, selittää kirjoittaja, jota Pietarsaaren koulutytöt käyttävät tarkoittaakseen: hyvyyttä, lempeyttä, kelpoisuutta y.m. Isä sanoi sitte, että äiti todella oli tulossa ja tietenkin oli hän rehti. Siitä Hanna ihastui ja hän vaati isää seikkaperäisesti kuvaamaan tuntematonta äitiä, eikä tyttö siitä lähtien enää muuta ajatellutkaan. Kun hän myöhemmin sai kirjeenkin uudelta äidiltään, oli hän täysin tyytyväinen ja ikävöi vain hänen tuloaan. Joku päivä myöhemmin lähtivät molemmat, isä ja tytär, viemään uutista Kruununkylään. Siellä oli Kihlman ensin illallista syödessä kierrellen kaarrellen kysynyt, mitä äidin mielestä meidän maassamme kunnon emännältä oli vaadittava. Äiti oli luetellut koko joukon hyviä ominaisuuksia ja m.m. sanonut, että hänen tulee osata tehdä sahtia (kaljaa) ja leipoa. Poika väitti vastaan arvellen, että voidaanhan meilläkin, niinkuin esim. Saksassa on tapana, ostaa leipää ja sahtia y.m.; mutta sitä ei äiti myöntänyt, se tulisi liian kalliiksi. Sittemmin Kihlman kysyi, mitä äiti sanoisi, jos hän todella hakisi itselleen puolison, niinkuin äiti usein oli kehottanutkin. "Kyllä sinä tiedät", vastasi äiti, "että se olisi minulle mieluista, mutta sen minä sanon, että hänen, minun miniäni, täytyy osata leipoa." — "Mutta, lausuin minä, jos olisin unohtanut tiedustella morsiameni leipomataitoa, ja jos, olettakaamme pahinta, hän ei osaisi leipoa, mitä sitten? 'Silloin', virkkoi äiti hymyillen, 'silloin täytyisi kai minun ottaa hänet oppiin.' Näiden valmistusten jälkeen annoin hänelle kirjeesi, ja Hanna otti myöskin esiin saamansa kirjeen, ja kun Mummo oli päättämäisillään kirjeesi Hannalle, sanoi hän: 'kyllä hän osaa leipoa' ja siunasi meidän liittoamme." Ehkä merkillisin näistä kirjeistä on eräs (6/11), jossa Kihlman morsiamelleen kuvaa omaa luonnettansa. Siitä teen pitemmän otteen, sillä jollei kuvaus olekaan täysin oikea taikka paremmin sanoen oikein täydellinen ja siis meidän käsityksemme mukaan tyydyttävä, niin on se kuitenkin syvällisen itsensätutkimuksen tulos: — — — "Jos luen jotain suuresta miehestä taikka jotain suuren miehen kirjoittamaa (ja sitä teen mielelläni), niin tunnen itseni niin äärettömän pieneksi. Minä näen ja tunnen mikä on suurta, sydämeni sykkii sitä katsellessa, enkä voi tyytyä keskinkertaiseen, mutta — suuruus — se ei ole tullut eikä koskaan tulle osakseni. Jokaiselle menneelle ajanjaksolle jätän hyvästi syyttäen itseäni siitä, etten ole suorittanut mitään huomattavaa ihmisyyden hyväksi. Toisinaan painaa minua tunto siitä, että olen laiminlyönyt ja menettänyt aikani — — —

"Se suuri vika, joka vaivaa minua ja aina on tielläni, on hitaisuuteni. Se on perintö äidiltäni, joka ei myöskään koskaan saa mitään valmiiksi, ei ainakaan oikeassa ajassa. Samoin on minunkin laitani: suunnitelmia voin tehdä, mutta kun on ryhdyttävä suunnitelman toteuttamiseen, silloin tunnen sisässäni merkillisen hitausvastuksen, ja jos minun onnistuukin voittaa se, niin sorrun kuitenkin tavallisesti myöhemmin vastuksen alle, joka kieltää minua täydentämästä mitä olen alottanut. Kun tähän tulee lisäksi toinen suuri vikani, epäröiminen (obeslutsamhet), jonka luulen perineeni isältäni, niin on toiminnan mahdollisuus murrettu. Mitä voi epäröivältä ja hitaalta odottaa! Mutta kun tiedän, että voisi ja pitäisi tehdä paljon, niin kärsin sitä enemmän itsekseni, mutta varon myöskin seurustelua toisten kanssa, syystä etten voi viedä mukanani sitä iloisuutta, jonka reipas työ tuottaa, enkä tahdo viedä mukanani ikävyyttä.

"Erittäin olen tänä syyslukukautena ollut hyvin tyytymätön itseeni hitaisuuteni vuoksi. Prof. Granfelt on luvannut (sanon sen vain Sinulle) tutkia minua teologiassa ja antaa minulle todistuksen teologiankandidaattiarvolauseella. Olin toivonut voivani tänä syksynä tehdä jotain asian hyväksi, mutta ei mitään, ei rahtuakaan ole tullut tehdyksi ja ainoastaan sentähden että ensin oli suoritettava kaikenlaisia pikku tehtäviä, jotka onnettoman hitaisuuteni vuoksi olivat jääneet kesken.

"Niin, rakas Hilda, on sulhasesi laita. Kumminkaan en ole vielä laannut toivomasta, että minäkin ihmistyn, ja vahvistaakseni toivoani kätkemällä huoleni uskolliseen sydämeesi olen uskaltanut paljastaa Sinulle heikkouteni, vaikka hyvin ymmärrän, että nämä tunnustukset eivät voi Sinua ilahduttaa. On kuitenkin, luullakseni, parempi, että Sinä edeltäkäsin vähän tunnet minua kuin että jälestäpäin teet epämiellyttäviä huomioita.

"Mutta eräs hyväkin puoli täytyy minun esiintuoda: minulla on elävä oikeudentunto, ja siltä puolen olen aina saavutettavissa, jos muuten olisinkin saavuttamaton. Vetoa siihen ja minä taivun! Muistuta minua oikeasta, niin Sinä olet kosketellut kieltä, joka toivoakseni ei koskaan taukoa soimasta sydämessäni. Sentähden kun Sinä kirjeessäsi 25 p:ltä varoittaen lausut: 'Sinun tulee aina muistaa kuinka riippuvainen minä olen Sinusta', ja minä luin nämä minulle osoittamasi sanat, silloin soi se äänekkäästi sisässäni: niin, Sinä uskollinen tyttö, sen olen aina, aina muistava.

"Niin, vieläkin on minulla yksi hyvä puoli: minä pidän ankarasti kiinni totuudesta ja kaikki teeskentely ja valhe on minulle vastenmielistä. Kun siis olen lausunut sanan taikka antanut lupauksen, on minulle omantunnon asia pysyä siinä. Olen sentähden, syystä että tahdon pitää lupaukseni, säästäväinen niiden antamisessa. Mutta luullakseni tulet huomaamaan, että minä, mikäli ihmiselle on mahdollista, tahdon olla sanassani pysyvä." — —

Kuulkaamme nyt mitä morsian vastaa (18/11): "Vai niin, Sinä olet niin epäröivä ja hidas! On kyllä totta, että ihminen on jäävi arvostelemaan itseänsä, eikä minun senvuoksi pitäisi kiinnittää huomiotani todistuksiisi itsestäsi. Mutta on myöskin totta, ettei kukaan ihminen voi tuntea toista niin hyvin kuin rehellinen ja itseään tutkiva saattaa tuntea itseänsä. Luulen senvuoksi, että itsestäsi langettamasi tuomio on oikea ja otan osaa tyytymättömyyteesi niihin vaikeuksiin ja esteihin, joita vastaan Sinun on taisteltava suorittaessasi elämäntyötäsi. Sillä tiedän, että Sinä taistelet näitä vaikeuksia vastaan ja että Sinä toivot vielä 'ihmistyväsi'. Saa nähdä miten minun käy tässä kohden. Sillä Sinun tulee tietää, etten minäkään ole päättäväinen, vaikka melkein luulen olevani vähemmin epäröivä kuin Sinä. Mitä taasen hitaisuuteen tulee, luulen olevani sinun edelläsi. Hitaus on ryöstänyt minulta paljon, sen vuoksi olen laiminlyönyt paljon sekä sisällisessä että ulkonaisessa suhteessa. Toinen meistä ei siis voi jakaa toiselle mitä toiselta puuttuu. Mutta me voimme auttaa toisiamme, me voimme työskennellä toistemme hyväksi, kun me työskentelemme parantaaksemme itseämme.

"Aikomasi tutkinto ilahduttaa sydäntäni: Sinä pääset siten toiminta-alalle, jolle voimasi yksistään ovat uhrattavat ja jolla olet oikeassa työssäsi. Voimasi ovat uhrattavat, yksistään uhrattavat pyhemmälle ja siunauksellisemmalle kuin kielenopetus. Niin olen Sinusta ajatellut ja iloitsen sentähden, että ura yhä enemmän aukenee. Hyvin ymmärrän, että Sinusta on ikävää, että työ siihen suuntaan tänä syksynä on ollut seisahduksissa; mutta tokko sentään hitautesi on syynä siihen? Onhan sinulla ollut muutakin työtä, jota ei ole käynyt laiminlyödä." — Näkyyhän jo näistä otteista, että näillä tulevilla puolisoilla oli edellytyksiä semmoiseen keskinäiseen ymmärtämykseen ja sopusointuun, joka on onnellisen avioelämän välttämätön ehto. Siinä vakaumuksessa Kihlman kirjoittaakin (15/11) tavallista lennokkaammin:

"Terve tultua siis, oi kuningatar, pieneen valtakuntaasi! Hallitse hyveilläsi, ja valtasi on oleva suuri! Hallitse hyveilläsi, ja valtakuntasi on oleva onnellinen, sillä hyveiden ilmassa ihmisen sielu tuntee sitä sanomatonta mielihyvää, joka yksistään ansaitsee onnen nimen.

"Uneksinko, kun puhun onnesta maan päällä, maan, joka on kärsimyksen ja onnettomuuden asunto? Ei, en minä uneksi, sillä minä en puhu onnesta, joka on kärsimystä vailla, vaan onnesta, joka pysyy keskellä kärsimystäkin ja kenties parhaimmin juuri silloin, onnesta hyveessä, onnesta Jumalassa. Onnea meille!" —

Ensimäisenä adventtina kuulutettiin avio ensi kerran, ja häät oli määrätty tammikuun 8 p:ksi. Joulun vietti Kihlman kuitenkin Kruununkylässä äitinsä luona, mutta kolmantena joulupäivänä hän Hannan ja Emma tädin kanssa lähti Turkuun, minne saavuttiin 30 p:nä iltapuolella. Lokakuulla oli Forssellin perhe muuttanut Kemiöstä Kakskerran Möllbyhyn, ja sinne Pohjanmaalta tulijatkin uuden vuoden aattona matkustivat. Turusta oli sinne vain noin penikulma, mutta kun heikkoa jäätä oli ajettava, "olivat kaikki kovin peloissaan"; kuitenkaan ei onnettomuutta tapahtunut.

Uuden vuoden 1858 vastaanotti siis Kihlman morsiamensa kodissa. Tässä kodissa olisivat häätkin oikeastaan olleet vietettävät, mutta se oli liian ahdas, puhumatta siitä, että jäiden heikkous teki vieraiden matkustamisen sinne arveluttavaksi. Sen vuoksi päätettiin toimeenpanna häät Turussa erään rouva Ladden luona, jolla oli tapana vuokrata huoneustonsa semmoisiin tarkoituksiin, ja niin sitte tapahtuikin ennen mainittuna päivänä. Itse häistä mainittakoon vain, että ne olivat mielialaltaan vakavat, vaikkei mikään muistuttanut sulhasen ensimäisten häitten "seuroja". Kutsuttuina olivat ainoastaan Forssellin perheen ja Kihlmanin lähemmät tuttavat; pappina toimi Renvall.

Kihlmanin aikomus oli ollut päästä kotia lukukauden alkuun, mutta huono keli esti sen. Hän tahtoi palata reellä niinkuin oli tullutkin, mutta almanakan lupauksista huolimatta maa pysyi paljaana. Vasta 19 p:nä tapahtui lähtö, sillä silloin oli vähän lunta satanut, mutta kumminkin täytyi monesti käyttää rattaita ja kuljettaa rekiäkin rattailla. Eräänäkin päivänä päästiin vain puolikolmatta penikulmaa eteenpäin, ja koko matkaan meni seitsemän päivää. Ainoastaan pikimmältä poikettiin Vaasaan, ja Isossakyrössä käytiin F. O. Durchmanilla ja L. Stenbäckillä.

Itsestään on ymmärrettävää, että Kihlmanin kotielämä tästä lähtien melkoisesti erosi ennen kuvaamastamme. Hän vei kyllä puolisonsa entiseen asuntoonsa, mutta sen kalustus oli osaksi uudistettu, osaksi täydennetty, ja asessorin pienemmässä rakennuksessa oli vuokrattu eri huone Hannaa, Lydia Bergrothia ja Emma tätiä varten. Nämä mainitut oleskelivat kuitenkin enimmäkseen "ylhäällä", mutta öisin he nukkuivat omassa huoneessaan; Lydia v. Essen ja Thilda Grönvall olivat jo lopettaneet koulunsa. Mitä seurusteluun tulee, muodostui sekin toisenlaiseksi. Hilda Kihlmanilla oli paljon sukulaisia Pietarsaaressa, joista mainittakoon enot: rovasti Johan Höckert (kuoli 80-vuotiaana 1859), kauppias Herman Höckert ja alkeiskoulun rehtori August Höckert, sekä tädit: Margret Höckert (naimaton) ja kauppaneuvos P. Malmin rouva Charlotte. Sen vuoksi ja Kihlmanin aseman johdosta lukion opettajana eivät puolisot voineet olla käymättä useissa kaupungin alkuperäisistä ja oppilaitosten kanssa sinne muuttaneista perheistä. Kihlman kirjoittaa kyllä äidilleen, että hänellä olisi ollut parempaakin tehtävää kuin "käydä visiiteillä", mutta pikku kaupungissa on vaikeampi rajoittaa seurusteluaan kuin suuressa, ja olihan siinä ystävyydessä, millä puolisoja kohdeltiin, aihetta tyytyväisyyteenkin. Tavallisten kutsuiltojen ohella oli toisia erikoisempiakin. Niin esim. kun musiikki-intoilija toht. Cannelin tuli viulunsa kanssa ja lehtorin rouva Bergrothin tai jonkun muun säestämänä koko illan soitti sävelmiä Preciosasta, Normasta y.m. taikka kun Hanna oli syntymäpäivänään kutsunut 41 koulutoveria ilon pitoon. Kihlman nautti suuresti soitosta eikä vähemmin lapsilaumasta, kun se leikkien ja riemuiten sai salin muistuttamaan mehiläispesää. — Rouvasta lisättäköön erityisesti, että hän hyvin viihtyi "kauniissa" kodissaan ja että hänen suhteensa Hannaan ja anoppiin kehittyi mitä parhaimmaksi. Anoppi oli näet niin kokenut ja viisas, että hän ei sekaantunut lastensa asioihin. Sitä vastoin Emma täti, miten olikin avulias, ei voinut olla joissakin määrin häiritsemättä nuoren rouvan vapautta, ja sen vuoksi hän syksyllä 1859 muutti pois (Essenille).

Kysyä saattaa, oliko Kihlman nyt niin onnellinen kuin hän kihlausajan kirjeistä päättäen oli kuvitellut? Ettei hänen onnensa ainakaan heti ollut ehdoton, sen näkee rouva Fabritiuksen vastauksesta (11/1 1858) kirjeeseen, jonka sulhanen oli joku päivä ennen häitä kirjoittanut hänelle. Siitä huomaa näet, että Kihlmanin itsetutkiskelu, oliko hän valinnut oikein vai eikö, oli kehittynyt melkein sairaalloisuudeksi. Hän oli luonut itselleen fantasiakuvan morsiamestaan ja kun hän havaitsi jonkun piirteen, joka ei vastannut tuota kuvaa, häiritsi se hänen rauhaansa ja aiheutti jatkuvaa levottomuutta. Ystävättären muistutukset ja neuvot olivat kuitenkin erinomaisen viisaita, eikä ole syytä epäillä niiden vaikuttaneen Kihlmaniin, sillä ne vetosivat juuri niihin voimiin joita hän piti suurimmassa arvossa: oikeuden ja totuuden tuntoon ja luottamukseen Jumalan isälliseen johtoon. Mutta juuri se tosiasia, että Kihlman oli omilla tunnustuksillaan osottanut olevansa semmoisten huomautusten tarpeessa, todistaa, ettei se onni, joka tuli hänen osakseen toisessakin aviossa, rakentunut itsestään ilman sisällisiä taisteluja. — Lähteemme eivät salli meidän luoda syvempiä katseita näihin taisteluihin, eikä sitä kaivattanekaan, koska näet lopputulos oli hyvä, mutta viittaus niihin ei kuitenkaan ole ollut vältettävissä. Varma asia on, että Kihlmanin toinen avio on suuresti edistänyt hänen kehitystään voimalliseen, terveeseen miehuuteen, ja siinä hänen Hildansa uskollisella rakkaudella ja henkevällä ymmärtämyksellä ei liene ollut vähäinen ansio.

* * * * *

Keväältä 1858 on merkittävä eräs todistus siitä, miten Kihlman seurasi yleistä kotimaan elämää. Toukokuun 2 p:nä hän näet kirjoitti Oskar Forssellille siitä mielten kuohusta, jonka Snellman oli aikaansaanut eräällä taholla kirjoituksellaan "suomalaisesta siirtolaisuudesta Ruotsissa": "Olen tarkkaavaisuudella seurannut kirjallista [? valtiollista] elämää Helsingissä tänä keväänä, mikäli se ilmenee sanomissa ja aikakauskirjoissa. En tiedä mitä sinä ajattelet esim. protestanttisesta kysymyksestä (!), mutta minun mielestäni on J. V. S. jälleen esiintynyt miesten miehenä (kara-karl). Sydämeni oikein keventyi, kun luin S:n kirjoitukset, ensin siirtolaisuudesta ja sitte vastauksen vastaväittäjille (protestanterne). Minua on aina pistänyt vihaksi tämä ylioppilaspoikien kärsimätön meluaminen (sqvadronerande) kansallisuudestamme sekä siihen yhtynyt muka ymmärtäväinen nykyisten olojen moittiminen. Luullakseni voi Suomi ja suomalainen kansallisuus in spe semmoisista puhuvista fennomaaneista [Nimitys fennomaani on tässä ivallisesti käytetty; 'protestantit', jotka esiintyivät Snellmania vastaan olivat n.s. 'verettömiä'. — Ks. Th. Rein J. V. Snellmanin elämäkerta. II. 4:jäs luku.] sanoa: Jumala varjelkoon minua ystävistäni, vihollisistani suoriudun kyllä. Minun vakaumukseni on, että semmoiset ystävät, jotka juuri eivät tee muuta kuin likaavat omaa pesäänsä, taikka toisin sanoin elävät vain oppositsionista, ovat maan asialle vaarallisempia kuin avonaiset viholliset. Olen kuullut niiden olemassaoloa pidettävän välttämättömänä samoin kuin kuhnurien, mutta kyllä kai siinä tapauksessa joukko niistä aina väliin on otettava hengiltä, niin etteivät laiskurit näännytä yhteiskuntaa, — Mutta sinä, joka olet lähempänä, sano missä kohden ovat nämä herrat vastustajat käyneet Snellmanin edelle. He tahtovat luulotella hänen olevan ajastaan jälessä. On sangen paha, että nämä herrat ovat niin salaperäisiä taikka niin vaatimattomia, mutta mielelläni haluaisin tietää jotakin siitä [mitä he ovat aikaansaaneet]."

* * * * *

Kevätlukukauden jälkeen matkusti Kihlman perheineen Vaasaan, mihin häntä oli pyydetty pitämään puhetta Pipliaseuran vuosikokouksessa. Tällä matkalla päätettiin jäädä kesäksi Vaasan läheisyyteen. Sandvikissa oli näet vuokrattavana asunto — "tavallinen pappilan rakennus, semmoinen kuin Härbärge [Kruununkylässä]", kirjoittaa Kihlman äidilleen — ja siihen asetuttiin. Levónin perhe asui nurkka nurkassa, uimapaikka oli lähellä, ruokaa saatiin kaupungista, ja uudenkaupungin alueelle sopi tehdä mielenkiintoisia kävelyretkiä. "Puuvillakehräämö nousee yhä korkeammalle Brändön rannalla. Jonkun viikon päästä ollaan katonharjalla, mikä ei ole ihme, kun 300 miestä on työssä. — Räätäli Sambergin hotelli on jo valmis, ja saa hän siitä hyvän vuokran (2 à 300 rupl.); Revell on rakennuttanut suuren ulkorakennuksen; Levón rakennuttaa paraikaa melko suurta puurakennusta. Arkkitehti Setterberg laskee perustusta tiilirakennukselle; ja 'residensin' [hovioikeuden ja lääninkanslian] perustus on niinikään tekeillä. Viehättyneenä kaupungin ihanasta asemasta olisin minäkin taipuvainen ostamaan tontin ja alkamaan rakentaa. Aluksi rakentaisin vain pakarituvan, jota vastedes käyttäisin kesäasunnoksi, kunnes muutamme Nikolainkaupunkiin. Mutta rakentaminen on suuri asia, ja minä pelkään siihen liittyviä huolia ja kustannuksia, jonka tähden siitä arvatenkaan ei tule mitään(!)" — Huomaa, niin kirjoitti 34-vuotiaana mies, joka 70-vuotiaana ei epäillyt ryhtyä rakentamaan suuren suurta kivimuuria Helsingissä!

Ainoa huomattava tapaus tänä kesänä oli se, että Kihlman maalla ollessaan sai vastaanottaa kaukaisen vieraan, teologiankandidaatti L. Wagnerin Stuttgartista, joka Beckin "uskollisena oppilaana" oli tämän kehotuksesta "elävänä kirjeenä" lähtenyt häntä tervehtimään. Wagner seurasi perhettä myöskin Pietarsaareen, kun sinne palattiin elokuun loppupuolella, ja Kihlman vei hänet vielä Kruununkyläänkin äitinsä luokse, jotta hän saisi nähdä suomalaisen pappilan. Paluumatkalle vieras lähti 14 p:nä syysk., ja Stuttgartista käsin hän sittemmin vakuuttaa Suomesta ja Kihlmanin kodista saaneensa pitkän matkansa pysyvimmät muistot.

Toinen kahta vertaa huomattavampi seikka tuli syksyn osalle. Lokakuun 4 p:nä synnytti rouva Kihlman esikoisensa, jolle ristiäisissä 20 p:nä annettiin nimi: Alfred Oswald. Mitä tämä merkitsi pienen perheen elämässä on helppo kuvitella. Lydia Bergroth, joka jo keväällä oli päättänyt koulunkäyntinsä, mutta vuotta myöhemmin kävi Pietarsaaressa, todistaa: "Oswald oli tietysti koko perheen keskipisteenä."

Samoin kuin muuttunut kotielämä samoin laajentunut seurustelu, puhumatta koulutoimesta, esti tästä lähtien Kihlmania etsimästä yksinäisyyttä, jota hän leskenäolo-aikanaan oli niin rakastanut. Sitä vastoin hän alkoi entistä enemmän kääntää huomionsa julkisiin asioihin ja osottaa toimeliaisuutta, jota tuskin oli häneltä odotettu. Tämä käänne voidaan lukea v:sta 1859, jollei suorastaan toisen avion alusta. Sanalla sanoen Kihlman ikäänkuin havahtui ei ainoastaan huomatakseen vaan myöskin ottaakseen osaa siihen vilkastuneeseen yritteliäisyyteen, joka maassamme oli ilmaantunut sodan jälkeisinä vuosina, ja mainitulta vuodelta on pari tosiasiaa merkittävänä, jotka ehdottomasti todistavat muutoksen tapahtuneen.

Lukuunottamatta Kihlmanin merkitsemiä osakkeita 1857 perustetussa Vaasan Puuvillateollisuus oy:ssä oli hän tähän saakka sijoittanut omat ja tyttärensä puolesta hoitamansa rahat ainoastaan lainoihin, joita yksityiset häneltä pyysivät; mutta 1859 hän Viktor Schaumanin kanssa perusti "luujauhomyllyn", joka itsessään olematta mikään suurenlainen laitos kumminkin oli maanviljelykselle tärkeä ja tiettävästi ensimäinen laatuaan Suomessa. Että Kihlman oli yrityksessä osallinen muutenkin kuin rahojen antajana, näkee siitä, että hän asiaan kuuluvista teknillisistä seikoista vaihtoi kirjeitä lehtori Fabritiuksen kanssa. Tämä oli kohta sen jälkeen, kun Kihlman 1857 oli käynyt Viipurissa, perheineen matkustanut Leipzigiin, ja sieltä hän nyt saattoi lähettää ystävälleen asiantuntijoilta hankittuja tietoja ja neuvoja. Kesällä 1859 mylly olikin valmis, ja heinäkuun 17 p:nä suoritettiin ensimäinen tilaus (Österbotten höyrylaivalla 135 leiv. 9:ssä säkissä maanviljelyksen harrastuksesta kuuluisalle vapaaherra J. A. Bornille Helsinkiin). Mutta koska mylly kävi tuulen voimalla (se oli alkuaan vanha tuulimylly) ja sen tuotantokyky riippui ilmoista, rakennettiin seuraavana vuonna Ähtävänjoen Kiiskikoskelle (Gersfors) vesimylly samaa tarkotusta varten, ja sen jälkeen oli tuotanto sekä runsaampi että varmempi. Eräästä Schaumanin uutena vuotena 1870 tekemästä taulukosta otamme seuraavat numerot molempien myllyjen toiminnasta kymmenvuotiskaudella 1859-69: perustamiskustannukset ja juoksevat menot 56,451 mk, jauhettu luita 174,906 leiv. ja saatu jauhoja 162,943 leiv., voitto paitsi myllyjä 39,324 mk. Tästä näkyy, että Kihlmanin ensimäinen liikeyritys oli sangen menestyksellinen.

V. 1859 Kihlman myöskin osti tontin uudessa Vaasassa, saman, jota hän jo edellisenä kesänä oli tuuminut, mutta jonka hän nyt omistajan (apteekkari J. H. Lindebäckin) kuoltua sai huokeammasta hinnasta. Tontti (n:o 6 2:sen kaupungin osan 2:sessa kortteerissa) sijaitsi kauniilla paikalla Ranta- ja Vuorikadun kulmassa, josta rantapuiston lävitse ja ylitse näkyi melkoinen osa kaupungin ulappaa. Tietysti Kihlman pian ryhtyi rakennuspuuhiin, ja se selittää, että hän lähinnä seuraavina vuosina usein teki matkoja Vaasaan. Lähimpinä neuvonantajina ja apumiehinä hänellä siellä oli arkkitehti Setterberg, ja vanha ystävä Levón, joka oli kehittynyt paikkakunnan yritteliäimmäksi liikemieheksi ja jolla muutenkin aina oli tekemistä uudessa kaupungissa. Levón oli näet sieluna puuvillatehtaan johdossa (joka oli hänen alotteestaan syntynytkin) ja hän omisti naapuritontit (Vuorikadun pohjoispuolella), joilla myöskin rakennustyö oli käymässä. Tammikuulla 1859 oli senaatti määrännyt, että vanhan Vaasan kaupunginoikeudet lakkaisivat heinäkuun ummetessa 1862, mutta milloin lukio ja realikoulu muutettaisiin takaisin Pietarsaaresta oli vielä tuntematonta. Vasta myöhemmin näet määrättiin, että näiden oppilaitosten oli alotettava toimintansa Vaasassa syksystä 1863.

Vielä mainittakoon, että Kihlman jo 1858 oli ruvennut ajattelemaan maatilan ostamista. Aiheena oli toiselta puolen arvelu, että rahojen sijoitus maatilaan olisi edullinen, toiselta puolen aikomus valmistaa hovioikeudenneuvoksetar Forssellille perheineen tilaisuus muuttaa takaisin Pohjanmaalle. Varsinkin rouva Kihlman toivoi sydämestään, että äiti asuisi lähempänä. M.m. oli välipuheita Mullolan talosta Isossakyrössä, Åminnesta Maalahdella ja erittäinkin Norrminnesta Koivulahdella. Viime mainitussa paikassa kävi Kihlman V. Schaumanin kanssa, mutta tämä asiantuntija oli sitä mieltä, että tila ei voisi tulla kannattavaksi, ja niin ostotuuma raukesi. Kuitenkin Kihlman perheineen asui siellä pari kesäkautta.

* * * * *

Kesällä 1859 Kihlman omaisineen oleskeli anoppinsa luona Möllbyssä. Turkuun tultiin juhannuksen jälkeen, jolloin siellä paraikaa oli pappeinkokous. Kihlman ilmoittautui osanottajaksi kokoukseen ja hänen vaimonsakin seurasi keskusteluja, ennenkuin he lähtivät maalle. Äidilleen hän siitä kirjoitti: "Minäkin esiinnyin muutamia kertoja, mutta ehkä olisi ollut parempi, että olisin vaiennut. Mielipiteeni eivät kuitenkaan päässeet määrääviksi minun kauttani. Minä ujostun helposti, kun minua vastustetaan. Kumminkin tapahtui minulle se ilo, että sääty hyväksyi useat kannattamani mielipiteet". [Ks. Handlingar i anl. af prestmötet i Åbo d. 28 juni — 1 juli 1859. Åbo 1860. Siitä näkee, että Kihlman esitti laajempia, perusteellisia lausuntoja seuraavista kysymyksistä: (1) raamatun saattamisesta yleisempään käytäntöön, (2) kotiopetuksen parantamisesta, (7) rippikouluista, (9) katekismussaarnoista, (14) pyhäpäivien viettämisestä. S.p.s. 312, 313 huomaa, että Kihlman kokouksessa, jonka lukion opettajat Pietarsaaressa pitivät 10/3 1859 valmistaakseen aineita pappeinkokouksen käsiteltäväksi, ehdotti, että ranskan ja venäjän kielten opetus poistettaisiin lukion ohjelmasta ja lykättäisiin yliopistoaikaan, joten elävistä kielistä ainoastaan suomi "maan omana kielenä" ja saksa "enimmin kehitettynä tieteellisenä kielenä" säilytettäisiin. Varsinkin oli luonnotonta, että kaikkien oppilaitten, jopa tulevien pappienkin täytyi lukea venäjää. — Pappeinkokouksista 1859 ja 1860 huomauttaa Martti Ruuth (Kirkollinen alkeisopetus aikakautena 1800-1860, Piispa H. Råberghille omistetussa julkaisussa 1913), "että suuri osa niistä papeista, jotka nyt ovat Turun papiston neuvotteluissa johtavana kantajoukkona — C. G. von Essen, F. O. Durchman, J. Grönberg, C. F. Stenbäck, A. Kihlman, F. G. Hedberg, E. M. Rosengren y.m. — joko olivat 1842 vuoden Turun pappeinkokouksessa syytettyjen ja nuhdeltujen penkillä olleita 'nuoria pappeja' tai olivat heidän hengenheimolaisiaan.">[ —

Heinä- ja elokuun vaihteella teki Kihlman Hannan kanssa viikon matkan Kirkkonummelle tavatakseen Saksasta palannutta Fabritiuksen perhettä, joka oli kesäksi asettunut Westerkullan tilalle. Möllbystä Kihlman kirjoitti Emma Riskalle: "En tunne itseäni koskaan onnellisemmaksi — kuin milloin Kristuksen totuus on saanut sijaa sisässäni. Semmoista onnellista aikaa olen taas saanut kokea maalaiselämän hiljaisuudessa, jossa olen saanut käyttää päiväni sanan tutkiskeluun. Tämä sana on ihmisen terveyslähde ja tätä kaivoa tahdotaan sulkea ja korvata ihmiskirjoituksilla, jotka ovat kurjia kaivoja (usla brunnar)!" — Terveinä palattiin Turun matkalta, mutta melkoinen osa syksyä elettiin vähemmän tyydyttävissä oloissa. Kihlmania vaivasi näet pitkällinen henkitorven tulehdus, jonka tähden hänen täytyi pysyä kotona ja jättää koulutuntiensa hoito muille. Kumminkin hän joulukuulla oli niin toipunut, että saattoi perheineen lähteä jouluksi Kruununkylään.

Yleensä nämä vuodet eivät tarjoa merkillisiä tapahtumia, jotka suorastaan kuuluisivat Kihlmanin elämäkertaan, ja pienemmille, joskin ajoittain syvästäkin tuntuville, seikoille jokapäiväisessä elämässä tässä ei ole tilaa. Siten mainittakoon v:lta 1860 ainoastaan seuraavaa: kesänsä vietti perhe Kruununkylässä Kihlmanin äidin luona. Juuri tällä ajalla Kihlman huomasi yrityksensä saada ostaa sopiva maatila turhaksi ja sen johdosta hän kirjoittaa humoristisesti äidilleen: "Kenties onkin parempi, että pysyn kiinni kirjassa kuin aurassa." Kun kumminkin anopin kanssa oli sovittu, että tämä tyttärineen muuttaisi Pohjanmaalle, vuokrasi Kihlman heille uudessa kaupungissa huoneuston, johon perhe jo syksyn alussa asettui. Vaasassa käydessään elokuulla teki Kihlman "setä Grönvallin" kanssa retken Molnträskille, joka muinoin oli ollut hänen isänsä lempipaikkoja. "Ah! kuinka kaikki oli autiota! Haan kautta johtava tie kytömaalle, joka ennen oli niin kaunis, on kokonaan häviön alainen ja puut kaadettu. Itse kytömaa on metsittynyt, ojat kasvaneet umpeen taikka täynnä vettä. Riihi voitaisiin sentään helposti saada kuntoon. Täällä olisi tarpeeksi tilaisuutta maanviljelykseen, jos sitä kaipaan". —

Tänä vuonna puuhattiin paljon oppilaitosten takaisinmuutto-asiassa. Vaasan porvaristo laati anomuksen, jossa esitettiin toivomus, että muutto tapahtuisi jo 1861. Kun sitten arkkipiispa syksyn alussa kävi Vaasassa, pyydettiin häntä puoltamaan anomusta. Bergenheim olikin valmis kannattamaan asiaa ja lupasi Pietarsaaressa tiedustella mitä siellä arveltiin, mutta nähtävästi hän ei saanut suoraa vastausta. Rehtori Odenvall, koulujen tarkastaja (Vöyrin rovasti) toht. Estlander y.m. olivat ehdottomasti muuttoa vastaan; toiset olivat kyllä sen puolella, mutta nekin vaativat varmuutta siitä, että lukio saisi laajemman huoneuston kuin Pietarsaaressa, että uudessa Vaasassa olisi tarpeeksi huoneita opettajille ja oppilaille, että siellä olisi kirkko, lääkäri, apteekki ja postikonttori y.m. Näin luetaan Wasabladetiin (17/11) painetussa lausunnossa, jonka Kihlman oli esittänyt opettajiston kokouksessa 3 p:nä marrask. ja johon G. Boehm, Osk. Blomstedt, J. G. Hedman, L. L. Laurén, Aug. Lilius ja G. Cannelin pääasiassa olivat yhtyneet. Sitte mainitussa lehdessä vielä julkisesti väiteltiin asiasta (kirjoittajat olivat: åäö ja xyz, edellinen merkki Osk. Ranckenin, jälkimäinen Alfr. Kihlmanin), mutta ilman muuta tulosta kuin että vaasalaisten toiveet pettyivät ja että koulujen palauttaminen lykkääntyi, niinkuin jo ennen on sanottu, v:een 1863.

Mitä Kihlman lepoaikoina lueskeli siitä ei ole tarkempia tietoja, mutta yhä näkee, että hän oli Beckin opin välittäjä niille, jotka olivat siihen mieltyneet. Kirjeistä näemme, että Nauklér ja Favorin olivat jäljentäneet Kihlmanin kääntämät osat Beckin etiikkaa ja pyysivät saada jatkoa. Varsinkin haluaa sitä Favorin, jonka joulukuulla oli muuttaminen Kuusamosta Inariin; hän lähettää Kihlmanin kautta terveisiä Beckille: "hän on minulle rakas ja kallis". L. Stenbäck puolestaan kysyy vielä kerran, missä Beckin saarnojen käännökset viipyvät? Syynä siihen, etteivät ne ilmestyneet julkisuuteen oli tietenkin Kihlmanin usein mainittu hitaus. Niistä käännöksistä, jotka vielä ovat olemassa hänen jälkeenjääneiden paperiensa joukossa, olisi syntynyt sievonen julkaisu, mutta hänessä ei ollut rahtuakaan sitä antamisintoa, joka on kirjallisen toiminnan perusedellytyksiä. — Muita syvemmin oli Ingman perehtynyt Beckin teologiaan, mikä tuli näkyviin kun hän syyslukukaudella 1860 julkaisi teologiantohtorinarvoa varten väitöskirjansa: "Om det bibliska trosbegreppet och dess historiska utveckling". [Raamatullisesta uskonkäsitteestä ja sen historiallisesta kehityksestä.] Hän kirjoittaa Kihlmanille (14/12): "Väittelytilaisuudessa, joka kesti k:lo 1/2 3:een i.p. suoriuduin jotenkin hyvin: vastaväittäjä (Granfelt) vastusti enimmäkseen dogmaattiselta kannalta, minä vastasin raamatulliseneksegeettisesti — kumpikin pysyi mielipiteessään. Teologiemme vastenmielisyys Beckiä kohtaan on suuri. Hyljätä väitöskirjaani he eivät voi — sen oppineisuusansiot tunnustetaan, mutta sen bengel-beckiläinen eriuskoisuus herättää 'herrojen' ihmettelyä. Schauman ja Lille irvistelivät ja liikahtelivat pilkallisesti joka kerta, kun vastaväittäjä vastusti beckiläisiä mielipiteitä." Seuraavana vuonna Ingman kirjoittaa (28/11 1861): "Beck on minun etevin (förnämsta) inhimillinen opettajani. Voin sanoa, että minä nyt rakastan häntä koko sydämestäni, vaikka en katso ansaitsevani edes hänen oppilaansa nimeä." — Vasta nyt sai siis Kihlman kuulla ystäviltään tunnustuksia, jommoisia hän oli toivonut jo kohta palattuaan ensi kerran Tübingenistä.

* * * * *

Vuoden vaihteella oli kaksi suurta liikeyritystä tekeillä, joihin Kihlman kiinnitti melkoista huomiota. Tammikuulla 1861 oli näet osakkeiden merkintä päättyvä sekä "Maanviljelyspankkiin" (maamme ensimäinen yksityispankki, joka perustavassa kokouksessa helmikuulla sai nykyisen nimensä: Suomen Yhdyspankki) että Tampereen Pellava- ja rautateollisuus oy:öön. Jälkimäiseen osakemerkintään olivat A. Törngren ja G. A. Wasastjerna kehottaneet kansalaisia, ja oli heidän tarkotuksensa yhtiölle luovuttaa omistamansa tehdaslaitokset — Wasastjerna: masuunin, konepajan ja sahan sekä Haverin talon ja rautakaivoksen ja Törngren: pellavakehräämön ja -kutomon Tampereella. [Rautatehtaat olivat vanhemmat, salaneuvos Aug. Ramsayn, vuorimestari G. Idestamin ja laamanni N. J. Idmanin 1842 muodostaman yhtiön perustamat; Wasastjerna osti ne v. 1856 50,000 ruplasta ja uudisti ja laajensi liikettä seuraavina vuosina. Pellavatehtaan perustamiseen ryhtyi ensin Törngren kuitenkin pian yhtyäkseen Wasastjernaan. Tehdasrakennukset valmistuivat 1859. Ks. Elias Lodenius, Tammerfors Linne och Jern-manufaktur Aktie-Bolag 1856-1906, Helsingfors 1908.] Yhtiön kanta-pääoma oli oleva 1,000,000 ruplaa; maanviljelyspankin taasen 1,500,000, joten siis molemmat merkinnät yhteensä tiesivät puolenkolmatta miljoonan ruplan samanaikaista sijoitusta. Kihlmanista oli tämä sen ajan oloihin katsoen merkkitapaus, niinkuin olikin, ja muistiinpanoista näkee, että hän kriitillisesti tarkasti yritysten suunnitelmia. M.m. hän huomauttaa, että Törngren ja Wasastjerna eivät lähemmin selittäneet, miksi he luovuttamastaan omaisuudesta vaativat juuri 736,000 ruplaa, niinkuin kutsumuskirjoituksessa sanottiin. Kumminkin Kihlman merkitsi 80 osaketta Yhdyspankissa ja "pari" osaketta Tampereen pellava- ja rautateollisuus oy:ssä, jonka jälkimäisen toiminnassa ja kehityksessä hänellä tulevaisuudessa oli oleva erittäin tärkeä osa.

* * * * *

Olemme jo ennen huomanneet, että Kihlman ei enää pitänyt valtiollisia kysymyksiä yhdentekevinä kristitylle. V. 1861 saamme siitä entistä merkittävämmän todistuksen eräässä kirjeessä, jossa hän arvostelee 10 p:nä huhtik. annettua julistuskirjaa n.s. Tammikuun valiokunnan kokoonkutsumisesta. Nyt, kun tunnemme tämän asian seikkaperäisen historian, [Ks. Th. Rein, Johan Vilhelm Snellman II, luvut 6 ja 7.] pistää kohta silmään, että Kihlman lähtee siitä väärästä olettamuksesta, että kyseessä oli tahallinen valtiokeikaus. Erehdys oli kuitenkin hyvin luonnollinen ja yleinen, eikä vähennä kansakunnassa nousseen vastustuksen merkitystä, sillä juuri se johti julistuskirjan pikaiseen "selvittämiseen" s.o. muuttamiseen. Kihlmanin kirjeestä on olemassa ainoastaan jäljennös, josta ei näe milloin ja kenelle se on kirjoitettu. Kumminkin on päätettävissä, että se oli osoitettu langolle, maisteri Oskar Forssellille, Helsingissä ja päivätty 26/4 1861. Se seuraa tässä:

"Päivän suuri uutinen: qvasi-valtiopäivät, saa minut jälleen katkaisemaan hiljaisuuden keskenämme.

"Tämä äärettömän tärkeä uutinen on täälläkin täydellisesti käsitetty. Olen puhunut siitä tämän pikku yhteiskunnan ymmärtävimpien kanssa, niiden, joiden mielipide tavallisesti määrää yhteiskunnankin, ja nämä ovat samoin kuin minäkin hämmästyksissä. Tällä ajalla, jolloin kansallistunto Euroopassa on herännyt, kun kansakunnat, joilla ei ole ollut eduskuntalaitosta, ovat taistellen hankkineet itselleen semmoisen, tahdotaan kiertää, väliaikaisesti lakkauttaa meidän perustuslaillinen valtiosäädäntömme ja pyydetään vielä lisäksi, että kansakunta itse antaa tälle keikaukselle vahvistuksensa. Meidän tulee itse osaltamme miinoittaa esi-isiltä peritty valtiosääntömme, joka on tukemme ja toivomme siitä saakka kun meidät yhdistettiin perustuslaittomaan keisarikuntaan ja jonka me suomalaisina kansalaisina olemme valalla vahvistaneet. Korkeampien valtiollisten päämäärien vuoksi, joita emme tunne ja joista meidän ei edes sallita tietää, siis hyvässä uskossa on meidän viattomina lapsina annettava pois kallein omaisuutemme, perustuslakimme. Yhtä viattomasti tulee meidän uskoa tuleviin valtiopäiviin, vaikkeivät olosuhteet enemmän kuin puolen vuosisadan aikana ole myöntäneet semmoisia. Meidän on luottaminen siihen, vaikkei meille suoda tietoa siitä, mitkä nämä olosuhteet ovat, jotka ovat estäneet täyttämästä tätä kansakunnan kauan kytenyttä toivoa, ja mitä mahdollisuuksia on olemassa, että olosuhteet tulevat muuttumaan. Meidän on oltava mukana säätämässä lakeja, jotka kasvavat laittomuuden pohjalla. Meidän tulee myöntyä laittomuuteen, meidän tulee tehdä pahaa, jotta siitä koituisi hyvää. Mitä hyvää? Kenties muutettuja perustuslakeja ad interim s.o. ensimäisiin valtiopäiviin, jotka tulevat kun olosuhteet ovat muuttuneet. Mutta olkoon niin, että paljon hyvääkin saattaisi koitua ehdotettujen valtiopäivien kautta, sillä pahakin voi aiheuttaa hyvää, niin voiko tämä otaksuttu hyvä korvata sitä alennusta, mihin vajoaa kansakunta, samoinkuin yksityinenkin, joka pelkuruudesta taikka välinpitämättömyydestä halveksii ihmisen kalleimpia oikeuksia ja velvollisuuksia. Samalla kun kansakunta vastaanottaa sille pyytämättä heitetyn armolahjan, tunnustaa se itsensä kerjäläiseksi, se on luopunut uskomasta ihmiselliseen ja valtiolliseen oikeuteensa, se antautuu armoille ja saa syyttää itseään, kun sitä kohdellaan armoilla-eläjänä. Seuraus on toisten kansakuntain ylenkatse, oman hallitsijan ylenkatse, oman itsensä ylenkatse. Siinä voitto.

"Tähän suuntaan täällä ajatellaan. Kuitenkin on myöskin olemassa lyhytnäköisiä, jotka tahtovat selittää kaikki parhaimpaan päin ja välittämättä laittomista muodoista kiinnittävät huomionsa siihen hyvään, jonka ehdotettu toimenpide mahdollisesti voisi maalle tuottaa, toivoen, että lainmukaiset valtiopäivät pian seuraisivat. Näiden tunnuslause näyttää olevan: parempi jotain kuin ei mitään. Tämän ajattelutavan löyhyys on ilmeinen.

"Mutta mitä on tekeminen? Koska seisomme laillisuuden pohjalla ei meidän tarvitse kiivastua. Meillä on hyvä asia eikä meidän pidä pilata sitä millään laittomuudella. Ei mikään olisi mieluisampaa niille, jotka eivät suo meille hyvää, kuin että hairahtuisimme menettelemään laittomasti. Mutta lähinnä olemme sitä mieltä, ettei meidän tule komeilla vakaumuksellamme, joskin julkilausumme sen. Luottaen totuuden voimaan toivomme, että tämä julkilausuminen ei ole turha. Mielipide on kehittyvä ja olkoon se kyllin voimakas kuuluakseen Pietariin asti! Jos maassa kerran tullaan toivottuun selvyyteen, niin on Suuriruhtinaskin tietävä, mitä maa ajattelee. Olisiko avonainen adressi taikka lähetyskunta mahdollinen? Tämä menettelytapa olisi rehellinen ja johtaisi kenties siihen, että esitys peruutetaan taikka jonkun verukkeen nojassa jätetään toimeenpanematta. Mutta jollei sitä peruuteta, pitäisi kai jokaisen suomalaisen kansalaisen voida kevään ja kesän kuluessa tulla käsittämään velvollisuutensa olla ottamatta osaa vaaliin. Jollei vaaleja voida kaikkialla välttää, niin pitäisi kai ilman suurempaa vaivaa voida saada valitut, maamme ymmärtäväisimpiä miehiä, oivaltamaan, että heidän tulee joko luopua taikka ensimäisessä istunnossa, joka myöskin olisi oleva viimeinen, selittää, etteivät he voi sekaantua säätyjen oikeuksiin. Pääasia on mielestämme, että oikea käsitys asiasta tulee mahdollisimman yleiseksi. Jos se kerran on olemassa, niin tietää jokainen toimia velvollisuutensa mukaan.

"Osatkoon Suomen kansa antaa arvoa perustuslaillisille oikeuksilleen ja tyynesti, miehekkäästi pitämällä niistä kiinni herättää kunnioitusta asianomaisissa!" —

Samana päivänä kirjoitti Kihlman samasta asiasta myöskin tehtaanisäntä G. A. Wasastjernalle, joka vastauksessaan (Tampere 7/5) kertoi, miten julistuskirja oli vastaanotettu senaatissa sekä kansalaiskokouksesta, jossa hänkin oli ollut saapuvilla, ja adressista, jonka perille saattamisen "selitys" teki tarpeettomaksi. — Forssell, jota silmätauti vaivasi, ei kyennyt vastaamaan ennenkuin syksyllä (10/10), jolloin olot olivat melkoisesti muuttuneet. Hän tunnustaa hyväksyvänsä Snellmanin mielipiteen valiokunnasta ja jatkaa sitten: "Mitä tulee käsitykseeni Snellmanista itsestään ja häneen kohdistetuista kunnottomista hyökkäyksistä, niin tiedät mielipiteeni, kun mainitsen, että minulla oli kunnia olla 'niiden muiden henkilöiden' joukossa, jotka olivat saapuvilla kun hrat T. Renvall, G. Ehrström ja A. Meurman allekirjoittivat tänä päivänä [Finlands] allmänna Tidn:ssä julkaistun kirjelmän Aug. Schaumanille." — [Ks. Rein, m. p. Myöskin A. Meurman kertoo tästä: Muistelmia I s. 184 ss. Snellmanilaisten kokous oli Catanilla ja oli niitä läsnä 17.]

Osoitteena miten kysymys valtiopäivistä oli Kihlmanin mielessä mainittakoon lopuksi, että hän opettajiston jäähyväiskekkereissä toht. G. Cannelinille, joka keväällä 1861 muutti Sääksmäelle kirkkoherraksi, piti siitä lämpimän puheen: Paha haltia oli kauan vainonnut Suomea hallan ja sodan muodossa, jopa oli se "korkeampien valtionetujen" nimisenä estänyt valtiopäivien kokoonkutsumista ja hidastuttanut maan kehitystä; vihdoin oli rakas suuriruhtinaamme kuitenkin ilmoittanut tahtovansa tehdä totta valtiosäännöstämme, ja meillä on syytä luottaa hänen sanoihinsa. Nyt tarvitaan vain kunnon miehiä, jotka osaavat puhua ja vaieta eivätkä välitä ruhtinaan eikä kansan suosiosta: heidän tulee voittaa paha haltia. Eläköön Suomen hyvä haltia!

* * * * *

Kihlmanin kotielämästä on kerrottava, että 11 p:nä helmik. 1861 syntyi pikku Oswaldille veli, joka sai nimen Lorenzo. Tämä tapaus sekä toisten lasten kivuloisuus teki alkuvuoden jotenkin levottomaksi. Kihlman itsekin tunsi semmoista raihnaisuutta, että kysyi asessorilta neuvoa. Fontell kehotti häntä lähtemään Böhmiin, jossa muka Ferdinands Qvellen vesi olisi hänelle otollista; Essen taasen, joka lähti Sundsvalliin kylpemään, pyysi häntä yhtymään seuraansa. Kesä vaikutti kumminkin niin virkistävästi, että matkustaminen ei enää tuntunut välttämättömältä: "Saada kerran jälleen oikein elää hiljaisuudessa itsensä ja perheensä kanssa — silläkin on melkoinen vetovoimansa." Nämä sanat Kihlman kirjoitti Essenille Koivulahden Norrminnestä, jossa hän omansa ja Forssellin perheen kanssa vietti kesänsä. Mikä työ häntä täällä kiinnitti, siitä kohta alempana.

Kohta juhannuksen jälkeen Kihlman kävi Tampereella oppiakseen lähemmin tuntemaan Pellava- ja rautateollisuus oy:n tehtaita. Essenille Kihlman kirjoittaa (13/7): "Tampereen matkasta ainoastaan tämä: Mahdotonta on voida tarkastaa tätä suurenmoista liikettä. Tässä täytyy luottaa perustajien tietoihin, arvostelukykyyn ja rehellisyyteen. Ja näissä kohden tekee Törngren erittäin hyvän vaikutuksen. Hän sanoi yrityksestä: jollei erinomaisia onnettomuuksia tapahdu, voivat osakkeenomistajat toivoakseni odottaa 10 prosenttia. Sen ohella hän puhui suoraan omista kohtaloistaan, erehdyksistään y.m. Mies on hyvin miellyttävä." Valitettavasti ei monta vuotta kulunut ennenkuin kirjoittajan käsitys Törngrenistä oli kokonaan muuttunut. — Kysyen äidiltäänkin, tahtoiko tämäkin ottaa jonkun osakkeen, Kihlman sanoo: "kehräämössä kehrätään niin paljon lankaa kuin viisikymmentätuhatta akkaa voisi aikaansaada."

Tässä yhteydessä mainittakoon vielä Kihlmanin liikemiespuuhista, että hän tänä vuonna Levónin näkymättömänä toverina oli mukana hankkimassa Vaasaan höyrypurren, jonka tehtäväksi tuli toimittaa hinauksia ja välittää liikettä vanhan ja uuden kaupungin välillä. Se maksoi Tukholmassa 7,700 riksiä, ja sen nimi oli "Svalan" (Pääskynen). — Mitä rakennustyöhön uudessa Vaasassa tulee, oli Kihlman ensin ajatellut kaksikerroksista kivirakennusta tornineen, ja Setterberg oli semmoisen jo suunnitellutkin. Mutta silloin selvisi, että ne 8,000 ruplaa, jotka Kihlman oli ajatellut voivansa panna taloon, eivät läheskään riittäisi. Nyt hän päätti rakentaa vaatimattomasti — puusta, ja sitä varten Levón syksyllä 1861 huutokaupassa huokeasta hinnasta (1,611 r.) osti hänelle Hjertmanin talon vanhat rakennukset, jotka sijaiten hovioikeuden puistokäytävän eteläpuolella olivat säästyneet vanhan Vaasan palossa.

Paitsi muita tavallisempia asioita oli Kihlmanilla tänä syksynä aivan erikoinen mietiskelynaihe. Uuden Vaasan kappalaisen virka oli julistettu avonaiseksi ja monelta taholta kehotettiin häntä hakemaan sitä. Kihlman oli, niinkuin tiedämme, aina pitänyt kielenopettajavirkaansa väliaikaisena, eikä hän sentähden voinut olla välinpitämätön, kun tilaisuus päästä oikealle alalle tarjoutui hänelle. Se mikä häntä enimmin epäilytti oli hänen ruumiillinen heikkoutensa, mutta kumminkin hän vihdoin saatuaan tietää, että Essen ei tulisi hakemaan, lähetti "paperinsa" Turkuun. Hakijoita oli 40 ja niistä pantiin 12 ehdolle — näiden joukossa Kihlmankin, ja tuli hänen pitää vaalisaarnansa 9 p:nä maalisk. 1863. Sen päivän kohdalle on hän merkinnyt almanakkaansa: "Saarnasin ruotsiksi ja suomeksi Vaasan lautakirkossa ['Brädkyrka' s.o. se Tilapäinen rakennus, jota Vaasassa palon jälkeen käytettiin kirkkona.]; julkilausuin toivomuksen että minut jätettäisiin lukuunottamatta vaalissa." Siis oli Kihlman sittenkin lopulta tullut siihen päätökseen, ettei virka ollut hänelle otollinen, ja hänen syynsä olivat kylläkin päteviä. Hän oli nimittäin vasta viran haettuansa saanut tietää, että kappalaiselta vaadittiin suomenkielenkin taitoa, sekä että virkatoimet olivat moninaisemmat kuin hän oli aavistanutkaan. Niin hän kirjoittaa Levónille, joka omasta ja muitten puolesta oli kysynyt, oliko hänen vakaa toivomuksensa, ettei häntä valittaisi? — Valituksi tuli K. W. Wegelius, Kruununkylän kappalaisen poika.

* * * * *

Nyt on huomio käännettävä siihen Kihlmanin erityiseen tehtävään, johon hän ryhtyi Norrminnessa, ja jota hän jatkoi koko loppupuolen vuotta. Tämä tehtävä oli 1857 ilmestyneen virsikirjaehdotuksen eli n.s. Runebergin virsikirjan tarkastaminen. Ansio siitä että Kihlman kävi siihen käsiksi on Essenin. Essen oli näet jo kevätpuolella päättämäisillään saman tehtävän ja hän pyysi (kirjeessä 12/5) Kihlmania "läpilukemaan" virsikirjamuistutuksensa, jotka olivat pian lähetettävät Turkuun sensuroitaviksi. Kihlman myöntyi, mutta ei ennättänyt alottaakaan ennenkuin Norrminnessa. Sieltä hän kirjoittaa (13/7): "Lauantaina viikko sitte tulin kotia [Tampereen matkalta] enkä ole tällä viikolla suorittanut enemmän kuin 38 virttä." Kumminkin oli Essen, siinä luulossa, että Kihlman jo oli läpikäynyt käsikirjoituksen, pyytänyt saada sen Sundsvalliin, missä hän kylpyparannuksilla ollessaan painattaisi kirjansa [näin tehden ei myöskään sensuurilupaa olisi tarvittu]. Jos Essenin määräys lähettämisestä olisi ollut ehdoton, olisi hän tietysti saanut koko käsikirjoituksen, ja Kihlman olisi luopunut tarkastuksesta, mutta kun Essen oli katsonut tärkeäksi, että hän sen suorittaisi, ja hän itsekin "työn aikana oli siihen mieltynyt, niin että hänellä ei ollut mitään jatkamista vastaan", lähetti hän vain sen vähäisen osan käsikirjoitusta, joka oli valmistunut. Tästä johtui, että Essenin tuuma painattaa muistutukset Sundsvallissa raukesi ja että Kihlman yhä enemmän syventyi tehtäväänsä. "Minä teen työtä aamusta iltaan", hän kirjoittaa (24/7), "ja vaimoni toruu minua siitä, että istun liikkumatta, mutta tuskin saan sentään enemmän kuin 20 virttä päivässä valmiiksi. — Osuuteni työssä on varmaan tullut laajemmaksi kuin Appi-isä on tarkoittanut, alan nyt käsittää sen. Kuitenkin tahdon jatkaa koska olen asiaan ryhtynyt ja toivon, että Appi-isällä ei ole mitään sitä vastaan."

Näin tapahtui, että Kihlman, sen sijaan, että hän olisi ainoastaan "läpilukenut" Essenin muistutukset, tuli tämän rinnalla kirjan varsinaiseksi tekijäksi. Hän jatkoi näet tarkastustyötä pitkin syksyä, ja kun se vihdoin oli päättynyt, huomasivat molemmat, että todellinen yhteistyö oli välttämätön, jos tahtoivat aikaansaada eheää kokonaisuutta. Sen johdosta Kihlman päätti pyytää virka vapautta yhdeksi kuukaudeksi, ja kun hän 11 p:nä. tammik. 1862 perheineen oli palannut Kruununkylästä, missä joululoma oli vietetty, lähti hän viipymättä Ylihärmään, ja siellä alkoi nyt ankara työ. Pappilan vinttikamarissa, missä Kihlman asui, Essen ja hän työskentelivät k:lo 6:sta aamulla k:lo 10:een tai 1 l:een illalla, eikä heitä nähty alhaalla muuta kuin ruoka-aikoina, jollei sattunut vieraita tulemaan. "Ellei pelko, että työ ehkä ei valmistu oikeaan aikaansa, tuottaisi huolta, voisin sanoa, että kaikki on hyvin", kirjoittaa Kihlman (30/1) vaimolleen. "Työ on meistä sangen hupaista; ei kukaan teoksemme lukija saata uskoa kuinka erinomaisen hauskaa meillä on ollut. Toisinaan nauramme niin että vatsaa pakottaa. Toivottavaa olisi, että lukija saisi edes kymmenennen osan hupiamme. Mutta naurettava häviää, kun se tulee paperille. Juuri synnyttyään on vitsi kirpein. — Älä sentään usko, että me ainoastaan laskemme leikkiä: on meillä pimeätkin hetkemme. Semmoinen oli meillä eilen, kun työstä ei tahtonut loppua tulla, ja kaikki tuntui vaikealta." Edelleen Kihlman kertoo seisovansa koko päivän pulpetin edessä kirjoittamassa. Aamuin hän joi kaksi kuppia kahvia ja iltapäivin yhden, mutta ei tavallista, vaan "Garibaldikahvia" s.o. ohrakahvia. Voittaakseen aikaa oli hänellä tapana jo päivällisen jälkeen alhaalla sanoa hyvää yötä ja illaksi juoda vain teetä, joka tuotiin yläkertaan. — Tämä voimien ääretön jännitys vei toivottuun tulokseen. Työ tuli ajoissa valmiiksi, ja 19 p:nä helmik. Kihlman jälleen oli Pietarsaaressa, missä hänen omaisensa olivat häntä suuresti kaivanneet. Ponnistus ei ollut laisinkaan vahingoittanut hänen terveyttään. Essenin, virsikriitikon kielellä lausuttu, Hilda Kihlmanille osoitettu arvostelu hänen miehestään oli: "muoto huononnettu, sisällys säilytetty" — mikä kai merkitsi, että hän oli laihtunut.

Tämä yhteistyön kautta syntynyt kirja tarkastettiin lopullisesti 10-19 p:nä heinäk. Ilmajoella, johon Essen keväällä oli muuttanut pitäjän kappalaiseksi. Sen jälkeen se lähetettiin Turkuun sensuroitavaksi ja painettavaksi, ja ilmestyi se kirjakauppaan ennen vuoden loppua [Förslag till Svensk Psalmbok för de Evangeliskt-Lutherska församlingarna i Finland (Hfors 1857 Den s. k. Runebergska psalmboken) granskadt af C. G. v. Essen och Alfred Kihlman. Åbo, 1862.]. Kaikesta päättäen ei Essenin alkuteos ollut kovin laaja, kenties samoin kuin J. H. Roosin ja A. Mobergin samanlaatuiset noin puoli sataa sivua; sitä vastoin käsittää Essenin ja Kihlmanin yhteinen julkaisu 240 sivua. Että jälkimäisellä on suuri ansio siitä, että tarkastus tuli niin perusteelliseksi, ettei yksikään muu vedä sille vertoja, on ilmeistä, mutta luonnollisesti on mahdotonta tarkemmin osoittaa mikä on toisen, mikä toisen osuutta työssä. Kumminkin monessa kohden tuntuu Kihlmanin kirjoitustapa, samoin kuin sisällyksessäkin tapaa mielipiteitä, jotka helposti tuntee hänen omikseen. Esimerkkinä semmoisista kohdista mainitsemme selityksen, mitä Jumalan seurakunnalla raamatun mukaan oikeastaan on ymmärrettävä (s. 130 ss), sekä kahden Runebergin alkuperäisen virren puolustuksen Roosin ahdasmielistä kritiikkiä vastaan (s. 178 ja s. 181). Nämä virret ovat 312 Hur skön är än ej jorden ja 321 Bevara, Gud, vårt fosterland. Edellisen johdosta sanotaan: "Roos ei tahdo kuulla puhuttavan maan ihanuudesta. Hän pelkää, että siten viritetään maallista mieltä: maata rakastavia on muutenkin liian paljon. Onkohan tämä pelko oikeutettu? Onkohan todella vaarallista rakastaa luonnonkaunista? Tuleeko kristityn tukahduttaa taipumustaan siihen? Emme usko sitä. Maa on ihana: se on kieltämätöntä, yöllä ja päivällä se levittää kauneutensa silmiemme eteen. Ei näkymätön ole tuleva meille rakkaaksi ummistamalla silmämme siltä, joka näkyy. Päinvastoin lausutaan: Miten voitte rakastaa Jumalaa, jota ette näe, jollette rakasta lähimmäistänne, jonka näette? Niin myös: kuinka voi tuntea taipumusta taivaallista ihanaa kohtaan, jollei maallinen ihana mitään vaikuta? Ettei edes Vanh. Testamentissa peljätty maan kauneutta, näkyy Davidin psalmeissa tavattavista ihanista luonnonkuvauksista. Ja kuinka vähän Kristus tahtoi, että silmät ummistettaisiin luonnolta ja sen ihanuudelta, näkyy siitä, että hän itse sanoo: 'Katsokaat kedon kukkia, ei Salomo kaikessa kunniassansa ollut niin vaatetettu kuin yksi heistä'." — Jälkimäisestä virrestä taasen: "On totta, että tämä virsi muistuttaa 'Maamme-laulua', mutta että se sen vuoksi on hyljättävä, ei ole itsestään selvä. Kun virsi käsittelee samaa aihetta, ei ole ihme että yhtäläisyyttä on olemassa. Jos yleensä aihe: isänmaa on virsikirjassa käsiteltävä, niin missä se tapahtuu sopivammin kuin tässä? Ja mitä muita motiiveja voitaisiin käyttää kuin Runebergin käyttämät? Onhan totuus, jota ei kenkään tahtone kieltää, että kaikista maista isänmaa on rakkain sille, jonka ei ole onnistunut tukahduttaa luonnollista tunnettaan syntymäseutuansa kohtaan. Saattaa pitää muita maita parempina monessa suhteessa, saattaa niitä rakastaa, jopa etsiä niissä uuden isänmaankin; mutta aina rehellinen, turmeltumaton mies, jolla on joku rahaa korkeampi harrastus, on tunteva itsensä pieteetin tunteella kiinnitetyksi vanhaan isänmaahansa. Isänmaanrakkaus voi monessa olla tiedoton, mutta tarvitaan vain, että hän joutuu joksikin ajaksi sen ulkopuolelle, ja palatessaan on hänen sydämensä sykkivä aivan toisella lailla, kun hän jälleen näkee sen kalliorannat. Se on sykkivä lämpimästi ei ainoastaan rakkaiden puolesta, jotka täällä asuvat, vaan myöskin rannan, kallion, manteren, maan ja kaiken sen puolesta, joka siinä on." — — — Epäilemättä oli Essen yhtä mieltä, mutta koska Kihlman kirjeissään on ylistänyt luonnon ihanuutta (esim. käytyään saksilaisessa Sweitsissä) ja myöskin tunnustanut, että isänmaa ulkomailla oli käynyt hänelle entistä rakkaammaksi, saattaa pitää varmana, että nämä otteet ovat hänestä lähtöisin.

Essenin ja Kihlmanin teos herätti melkoista huomiota ja sitä arvosteltiin sekä sanomalehdistössä että yksityisissä kirjeissä. Moni lukija vainusi siinä beckiläisiä mielipiteitä, ja vielä useampi loukkaantui sukkeluuksista ja ivallisista käänteistä, joilla tarkastajat olivat esitystään höystäneet. Muistutukset vähemmän arvokkaasta kirjoitustavasta koskivat kipeästi kumpaankin, ja varsinkin näyttää Essen tunteneensa syylliseksi: "Jokainen, joka meidät tuntee", hän kirjoittaa Kihlmanille, "tietää, että minä olen irvihammas (spefågel), sinä vakava". Ja totta onkin, että Essenillä oli synnynnäinen taipumus ivaan ja kokkapuheiden latelemiseen, jota vastoin Kihlman, olematta vailla ivanlahjaa, oli enemmän huvitettu sukkeluuksista kuin tottunut niitä esittämään. Kumminkin on ilmeistä, että asiasta tehtiin liian suuri numero. Pääasiassa oli kritiikki tarkoitukseltaan mitä vakavinta ja yleensä pätevääkin — se täytyi vastustajienkin myöntää, ja ainoastaan pedanttinen ahdasmielisyys saattaa väittää Kihlmanin olleen väärässä, kun hän Essenille muistutti, että "eräitä asioita voidaan ainoastaan ivalla tehokkaasti vastustaa; yksinkertaista olisi mielestäni vakavasti käsitellä parantumattomia ennakkoluuloja". Erittäinkin Essen kumminkin katui sitä tapaa, jolla Runebergin virsi 148 oli arvosteltu (ja oli kai hän itse siinä kohden syyllinen).

Koska yksityisissä kirjeissä, tekijöille suorastaan esitetyillä arvosteluilla on erikoinen arvonsa, mainitsemme tässä muutamia semmoisia. — A. W. Ingman, joka nyt oleskeli Helsingissä, syystä että oli määrätty syksystä 1862 hoitamaan raamatun eksegetiikan professorin virkaa (1864 hän nimitettiin varsinaiseksi professoriksi), lausui ensin useissa kirjeissä Essenille omat mielipiteensä ja muittenkin. Hän paheksui suuresti ystäviensä kirjoitustapaa ja erityisiä heidän väitteitäänkin. F. L. Schaumanin arvostelun hän selosti näin (huomaa! ote ei ole Ingmanin alkuperäisestä kirjeestä, vaan Essenin kirjeestä Kihlmanille): "En pidä kirjan tyylistä: se on paikoittain melkein poikamainen. Heidän ei olisi pitänyt laskea leikkiä komitean kanssa. Myöskin ovat herrat liian ylimielisiä Roosia kohtaan, joka mielestäni usein on oikeassa heihin verraten, esim. arvostellessaan Runebergin isänmaan virttä. Mutta mitä kirjan sisällykseen tulee, ovat he minusta käsittäneet tehtävänsä vakavalta kannalta: muistutukset ovat usein perusteellisia ja päteviä, joskin monessa kohden minun mielipiteistäni eroavia." Sittemmin (2 p:nä huhtik. 1863) Ingman kirjoitti Kihlmanille erittäin sydämellisen kirjeen, jossa hän tunnustaa olleensa niin ankara ainoastaan sen vuoksi, että hän pelkäsi julkaisun vahingoittavan Beckin mainetta.

[Otamme mielenkiintoisen kirjeen tähän kokonaisuudessaan:

"Rakas Lanko! Kauan olen ajatellut kirjoittaa Sinulle muutamia sanoja, jotta et mahdollisesti väärinkäsittäisi arvosteluani Essenin ja Sinun teoksestasi.

"Älä suinkaan luule, että olen väärin ymmärtänyt kritikoimiani lauseita kirjassasi, sillä, koska minulla pääasiassa on sama peruskäsitys kristinuskosta kuin Sinulla, niin ymmärsin Sinut sangen hyvin. Mutta mikä lukiessani kirjaanne teki minuun tuskallisen vaikutuksen — oli se osaksi ylpeä, osaksi kevytmielinen ääni, joka kauttaaltaan siinä vallitsee, — ja koska olen ystävänne täytyy minun suoraan julkilausua Teille, etten hyväksy semmoista epäpyhää kirjoitustapaa. Te vaaditte korkeaa pyhitystä, ja se on oikein, mutta miksi näyttäydytte itse lihallisina ja veitikkoina (putslustiga)? Semmoisilla aseilla ei koskaan onnistu voittamaan toisinajattelevia; päinvastoin teette siten kirjoittaessanne oman siveellisen ja hengellisen harrastuksenne sangen epäiltäväksi. Ja se mikä enimmin tuskastuttaa minua on se, että myöskin ukko Beck, jonka oppilaana Sinua pidetään, puheena olevan kirjanne kautta tulee väärinkäsitetyksi. Kaikki tämä yhteensä teki, että minun oli katseltava teostanne ikäänkuin vastustajienne silmillä. Minä puolestani sekä ymmärsin kaksimieliset (tvetydiga) lauseet — minä tunsin muutamin paikoin Sinun dogmaattiset mietelmäsi — että tunsin myöskin varsin hyvin Teidän persoonalliset tyyppinne, niin etten minä mitenkään harmistunut; mutta nyt, kun tarkastan teostanne, täytyy minun asettua esim. Ol. Helanderin, Jul. Berghin ja myöskin Schaumanin, Fredrikssonin y.m. kannalle. Ja kun itse otat huomataksesi näitä vaikuttimiani, niin et Sinä suinkaan saata väärin selittää arvostelutapaani. Sanon vielä kerran, että vastenmielisyyteni Teidän teoksenne ulkonaista muotoa kohtaan johtui sydämellisestä suosiostani sitä kristinuskon käsitystä kohtaan, jota Beck puolustaa. Ei yksikään ihminen ole niin väärin ymmärretty meillä kuin juuri tämä mainittu jumalanmies; mutta että hän (niinkuin pelkään) tulee vielä enemmän väärinkäsitetyksi kirjanne kautta, se, rakas veli, se — teki minut murheelliseksi.

"Mutta nyt piste ja loppu sille asialle. Uskallan toivoa, että suoruuteni vain on vahvistanut ystävyyttämme. Sinä olet kuitenkin se, joka uskonnollisissa ajatuksissa olet minua lähinnä tässä maassa. Sinä olet myöskin hyvin väärinkäsitetty ihmisten kesken; mutta ole varma siitä, että minä, se sama, joka kirjoittaessani Essenille, niin ankarasti moitin kirjaasi, aina puolustan Sinua, kun kuulen hengellisten tai hengettömien Sinua moittivan.

"Osoitteeksi jatkuvasta ystävyydestäni Sinua kohtaan lähetän
Sinulle tässä muotokuvani. Sum tuus totus And. Wilh. Ingman.

"J. K. Hyvin harvat niistäkin, jotka ovat minua lähinnä,
näyttävät ymmärtävän minua."

* * * * *

Vahinko että Kihlmanin vastaus on hävinnyt. Siinä kuvastui kai hänen luonteenlaatunsa samoin kuin Ingmanin hänen kirjeessään, ja niin olisi selväksi käynyt, että ivan käyttäminen ja ymmärtäminen on luonteenlaadussa (temperamentissa).]

Mutta moitteiden ohella tuli kauniita tunnustuksiakin. Prof. B. O. Lille, virsikirjakomitean jäsen, kirjoitti Essenille ehdottomasti kiittävän, jopa ylistävän kirjeen, joka samalla kertaa ilahdutti ja "nöyryytti" vastaanottajaa. Hyvää se teki Kihlmanillekin: "Minulla on harvoin elämässäni ollut niin iloista hetkeä kuin saadessani Appi-isän tiedonannon Lillen kirjeestä." — Toinen kaunis tunnustus luetaan toht. (sitten piispa) A. J. Hornborgin Aug. Liliukselle osottamassa kirjeessä (20/2 1863): "Kiitä häntä [Kihlmania] samalla siitä Runebergin virsikirjan arvostelusta, jonka hän yhdessä ystävä v. Essenin kanssa on aikaansaanut. Perusaatteisiin ja enimmäkseen yksityiskohtiinkin nähden olen ja olen aina ollut ihan samaa mieltä kuin he. Että he ovat tehneet oikeutta Runebergille ei ole vähimmin ilahduttanut minua. Sekä Roos että Moberg ovat tässä kohden tehneet syntiä, ja varsinkin jälkimäinen on liian yksipuolinen ja epärunollinen antautuakseen sille alalle. Vielä kerran: Essenin ja Kihlmanin näköpiiri on osoittautunut sekä laajaksi että kirkkaaksi, heidän totuudenrakkautensa ja tietonsa on erehtymätön, ja minä kiitän heitä sydämestäni erittäin arvokkaasta avustuksesta tärkeän kysymyksen selvittämiseksi, jonka he ovat antaneet suomalaiselle kirkollemme ja seurakunnalle." — [Uudempi arvostelu ei ole suinkaan tinkinyt mitään samanaikuisten kiitoslauseista. V. T. Rosenqvist (Runebergs insats i arbetet för åstadkommande af en ny svensk psalmbok i Finland Ruots. Kirjallisuusseuran juhlajulkaisussa: J. L. Runebergs minne 1904) sanoo sitä etevimmäksi ilmestyneistä arvosteluista. Arvostelijat osoittavat laajoja hymnologisia tietoja, runollista ymmärtämystä, hyvää ennakkoluulotonta arvostelukykyä, eivätkä epäilleet antaa täyttä tunnustusta Runebergille.]

* * * * *

Kesä vietettiin jälleen Norrminnessa, mutta vähemmällä nautinnolla kuin vuotta ennen. Näin kirjoittaa Kihlman (31/8 1862) äidilleen ilmoittaen, että hän perheineen oli palannut Pietarsaareen: "Kesäkausi on siis loppunut. Mutta mikä kesä! Harvat ne päivät, joina olen voinut käyttää kesävaatteita. Ainoastaan jonkun kerran kesä- ja elokuun keskivaiheilla olen uinut. Kaiken päätteeksi tulivat kylmän ja kostean kesän lopulla kovat hallayöt. Mitä koko kesän oli peljätty, on tapahtunut: vuoden sato on suureksi osaksi hävinnyt. — — — Kaikkialla parkua ja valitusta! Häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, että olen ollut yhtä varomaton kuin enemmistö. Sen vuoksi ei meillä ole näkki- eikä reikäleipää talossa eikä täällä saa mistään ostaa ei ruista eikä jauhoja eikä leipää. Emma Riskalta sai Hilda eilen illalla lainaksi 7 naulaa leipää. Muuten olisimme tänään olleet ilman leipää: ensi kerran eläissäni. Kauppiaat odottavat joka päivä jauhoja ja jyviä: kun niitä tulee, saa kuitenkin rahalla mitä tarvitaan, mutta nyt väliajalla täytyy säästää leipää. Jos oikein tunnen hyvän äitini, niin on hän ollut varovaisempi. Toivon sentähden, että Äidillä on, mitä Äiti tarvitsee. Näissä oloissa en voi kutsua Äitiä tänne, niin mielellämme kuin näkisimmekin Äidin täällä, jollei Äiti tuo leipää muassaan. Viikon päästä lienee kuitenkin puutteemme ohimennyt." — Jotenkin yleisen kadon vuoksi kärsittiin nälkää laajoissa osissa maatamme, joskin rahankeräyksillä koetettiin hätää vähentää. Kihlman puolestaan antoi puutteenalaisille 50 ruplaa, sillä määräyksellä, että ne käytettäisiin Kruununkylän köyhien hyväksi.

Juur'ikään mainitun kirjeen lopussa oli toisenlainenkin surullinen uutinen: "Isäntämme, asessori Fontell, on kuolemaisillaan. Ukko raukka on jo ruumiin näköinen, eikä hänellä ole monta päivää jälellä. Minä suren rakkaan ukon poismenoa. Hän on monta kertaa auttanut minua ja omaisiani ja tuhansia muita! Jumala siunatkoon häntä!" — Fontell kuoli 2 p:nä syysk. k:lo 3 a.p., yleiseksi suruksi ja kaipaukseksi. Ja kaipaus oli sitä suurempi kuin Pietarsaari pitkäksi aikaa jäi kokonaan ilman lääkäriä. Vasta kahden ja puolen kuukauden päästä tehtiin sopimus Uudenkaarlepyyn lääkärin kanssa, että hän kerran viikossa(!) kävisi Pietarsaaressa antamassa sairaille apua. Kaksi eri kertaa Kihlman lähetti Vasabladetiin (nimettömiä) huomautuksia tästä arveluttavasta asiaintilasta. — Vielä mainittakoon erikoinen seikka, joka puolestaan oli painanut mitä surullisimman leiman muutenkin kolkkoon kesään, nimittäin Oskar Forssellin sairaus. Hän oli näet täksi suveksi tullut omaistensa luokse, mutta ei terveenä. Päinvastoin hänen pitkällisestä silmätaudistaan y.m. johtunut hermostumisensa kehittyi täydelliseksi mielipuolisuudeksi. Kihlman oli enimmin kiintynyt tähän nuorimpaan lankoonsa ja tehokkaasti hän avusti Forssellin perhettä sairaasta huolehtimisessa, kunnes kuolema toi parannuksen.

* * * * *

Tänä syksynä alkoi lukion viimeinen lukuvuosi Pietarsaaressa, ja tapahtui se uudella johdolla. Vanha rehtori Odenvall, joka v:sta 1844 saakka oli ollut oppilaitoksen päällikkönä, oli viimeisinä vuosina säännöttömällä elämällään ja pahennusta herättävällä käytöksellään tehnyt itsensä mahdottomaksi, ja siitä syystä hänen virka toverinsa toukokuulla 1862 valitsivat lehtori J. E. Bergrothin rehtoriksi ja lehtori Aug. Liliuksen vararehtoriksi. Edellinen oli kumminkin juur'ikään saanut matkarahan ulkomailla valmistuakseen 1862 perustettavaksi päätetyn ja sittemmin 1864 avatun normaalikoulun yliopettajaksi matematiikassa eikä hän sen vuoksi koskaan toiminut Vaasan lukion rehtorina, vaan jäi tämä tehtävä alusta pitäen jälkimäisen osaksi. Lilius astui siis syyslukukauden alussa uuteen arvoasemaansa, ja oli arkkipiispa Bergenheim saapunut siihen tilaisuuteen. Kun arkkipiispa onnitteli oppilaitosta uuteen, parempaan johtoon, olivat oppilaat näkevinään, että entinen, mahtavuudestaan kuulu rehtori kalpeni, mutta toiselta puolen puhuja ei laiminlyönyt tunnustaa eroavankin johtajan (aikoinaan suuria) ansioita, joten katkeraan sekottui sopiva annos makeata. Yleensä oppilaat eivät voineet olla säälimättä langennutta suuruutta, ja näyttää melkein siltä kuin olisi Odenvall vaistomaisesti vedonnut nuorten luontaiseen myötätuntoon. Lahjoittaessaan yhden ruplan tänä syksynä lukioon tulleelle, puujalalla kulkevalle J. E. Wefvarille (sittemmin filos, maisteri, kansanmuistojen kerääjä ja kolportööri) hän lausui: "Int' e' ja' så barsk som ja' ser ut!" (En ole niin ankara, kuin miltä näytän). [Virkaveljet tahtoivat, että Odenvall olisi jättänyt erohakemuksen, mutta hän jäi kuin jäikin lehtorinvirkaansa. Vaasassa hänen elämänsä ei suinkaan ollut nuhteetonta, mutta oppilaita kohtaan hän oli sävyisä ja tarjosi halukkaille ylimääräisillä tunneilla johtoa latinaisten kirjailijain kääntämisessä suomeksi.] Varmaa on, että lukion elämä tästä lähtien muodostui rauhallisemmaksi kuin lähinnä edellisenä aikana, ja siitä oli epäilemättä kiittäminen uuden johtajan lempeämpää luonteenlaatua.

Kihlmanin suhteesta Odenvalliin ei ole tarkkoja tietoja, mutta kuitenkin voi kirjeistä päättää, että hän ei ollut rehtorin suosiossa. Toiselta puolen huomaa oppilaiden isien Kihlmanille osoittamista kirjeistä, että tämä rettelöiden sattuessa oli koettanut rauhoittaa oppilaita ja myöskin oli saavuttanut näiden luottamuksen. Kun Essen, jolla itsellä oli poika lukiossa — eikä suinkaan kiltimpien joukkoon luettava —, kertoo Odenvallin, jonka hän eräänä loma-aikana oli tavannut, syytäneen valheita Kihlmania kohtaan, niin on sangen luultavaa, että kyseessä oli jälkimäisen suhde oppilaisiin. Miten lieneekään, keräsi Kihlman tällä ajalla kokemuksia siitä, miten nuorten kanssa on parhaiten meneteltävä, kokemuksia, joista hänellä kyllä oli oleva hyötyä tulevaisuudessa. — Niistä monesta lukiolaisesta, joita Kihlman — tavallisesti isien pyynnöstä — erityisesti piti silmällä ja avusti ahdingon sattuessa, mainittakoon tässä vain Gustaf Malmberg, herännäisjohtajan poika. N. G. Malmberg oli kuollut 21 p:nä syysk. 1858 (tuskin enemmän kuin 51 ja puolen vuoden vanhana) ja jättänyt jälkeensä 7 lasta. Tämän entisen ystävänsä pojalle Kihlman yhdessä Essenin, Frans Bergrothin, Jul. Berghin y.m. sukulaisten ja ystävien kanssa hankki tarpeelliset varat lukion ja ylioppilastutkinnon suorittamiseksi.

Tässä yhteydessä myöskin pari sanaa Kihlmanista saksankielen opettajana — nyt vasta sen vuoksi, että tämän kirjoittaja juuri tänä syksynä (1862) oppi hänet opettajana tuntemaan. Kielenopetuksessa hän ei harrastanut mitään uudistusta. Menettely oli näet sama kuin vanhastaan kouluissamme tavallinen. Ensin luettiin kielioppia, sitten alettiin kääntää saksasta ruotsiksi tehden selkoa sanoista j.n.e. Puheharjoituksia ei yritettykään. Kihlmanin päämääränä oli saada oppilaansa lukemaan ja ymmärtämään saksalaista kirjakieltä, ja sen päämäärän hän yleensä saavuttikin. Pääansio menestyksestä tulee hänen tyynelle, tasaiselle, vakavalle opettajaolemukselleen. Ei tullut kysymykseenkään hutiloida hänen aineessaan. Aine oli tosin semmoinen, että hänellä ei ollut mainittavaa tilaisuutta vaikuttaa oppilaiden sydämiin, mutta hänen esiintymisensä herätti aina kunnioitusta, ja kunnioituksessa oli tarpeeksi kiihoketta oppilaille.

* * * * *

Tänä Pietarsaaren viimeisenä aikana eli Kihlman ajatuksissaan yhtä paljon jollei enemmän Vaasassa. Kun hän, niinkuin ylempänä on mainittu, oli luopunut aikeesta rakentaa "kivilinnaa", alkoi hän suunnitella kaksikerroksista puurakennusta, ja sitä varten oli jo perustus laskettu ennenkuin hänellä oli käsissä tarkka kustannusarvio. Sen hän näet sai vasta tammikuulla 1863 Vaasassa käydessään, ja tuotti se hänelle suuren yllätyksen. Palattuaan kotia hän kirjoittaa (24/1) äidilleen: "Kadun katkerasti talonrakennustani. Toivoin saavani sen kaksikerroksisena valmiiksi 6,000 ruplalla. Mutta kustannusarviosta näen, että se nousee — voiko sitä kuvitellakaan? — 11,000 taikka mahdollisesti 10,000 ruplaan. Joudunhan siten vararikkoon!" Koska toisen kerroksen vuokra ei olisi tuottanut kohtuullista korkoa kustannuksille, jätti Kihlman senkin sikseen. Näin mahdollisimman mukaan rajoittamalla suunnitelmaansa ja hankkimalla Kruununkylästä ahkeran, taitavan työnjohtajan sai hän vihdoin asiat sujumaan tyydyttävästi, ja sen jälkeen elettiin toivossa, että ennen vuoden loppua voitaisiin asettua uuteen taloon uudessa kaupungissa.

* * * * *

Miten paljon Essenin ja Kihlmanin virsikirja-arvostelua olikaan moitittu, olivat he kumminkin siinä näyttäneet semmoisia tietoja ja semmoista kykyä, että he kumpikin sillä avasivat itselleen uran laajemmille toimialoille. Huolimatta vastustuksestaan kutsuttiin näet Essen keväällä 1863 jäseneksi suomalaiseen virsikirjakomiteaan, jonka piti kokoontua Turkuun kohta juhannuksen jälkeen, samalla aikaa kuin ruotsalainen virsikirjakomiteakin. "Ajatteles, että tulen istumaan saman pöydän ääressä kuin Porvoon piispa, joka 25 vuotta sitten ajoi minut ulos hiippakunnastaan, ja että minulla on oleva sama sananvalta kuin hänellä! Tempora mutantur" — kirjoittaa Essen Kihlmanille. Samaan aikaan tahtoi arkkipiispa kutsua Kihlmanin katkismuskomiteaan, vaikka asia jäi sikseen Kihlmanin vastauksen johdosta. Tässä lähemmät tiedot.

Ensin arkkipiispa (10/4) kirjoitti ja kysyi, eikö Kihlman ottaisi kirjoittaakseen niitä kahta oppikirjaa — toinen kristinopin päätotuuksia esittävä, järjestelmällinen kokoelma raamatunlauseita ja virsikirjaotteita, toinen katekeettinen kristinuskon oppikirja —, jotka papisto kokouksessaan 1859 oli toivonut aikaansaataviksi. Kihlman ei kieltäytynyt kummastakaan tehtävästä, vaikka varsinkin jälkimäinen häntä arvelutti; olivathan tuhannet Ruotsissa ja Saksassa epäonnistuneet siinä yrityksessä. Onnistuakseen, ajatteli hän, pitäisi olla enemmän yleisön suosima kuin hän, jonka teos luultavasti jo edeltäpäin herättäisi epäluuloa. Sitä paitsi olisi työ suoritettava hiljaisuudessa; julkista määräystä hän ei mitenkään tahtonut vastaanottaa. — Tyytyväisenä vastaukseen kirjoitti arkkipiispa sitten (8/5) samasta asiasta, sanoen tahtovansa kutsua Kihlmanin katkismuskomitean jäseneksi. Kiittäen luottamuksesta vastasi Kihlman nyt laajemmin ja luultavaa on, että seuraava kohta hänen kirjeessään vaikutti, että arkkipiispa luopui aikeestaan:

"On selvää, että uskonnon oppikirja luterilaiselle seurakunnalle ei voi sisältää oppeja, jotka ovat ristiriidassa tämän seurakunnan tunnustuksen kanssa. Siinä olen täysin samaa mieltä kuin hra Arkkipiispa. Mutta tämä on ainoastaan asian toinen puoli ja sillä on toinenkin. Käsitys kristinuskosta ei ole kuluneena kolmena vuosisatana pysynyt muuttumatta. Juuri luterilaisessa kirkossa on koetettu tulla selvyyteen erinäisistä kohdista, jotka vielä uskonpuhdistuksen aikana jäivät jonkunlaiseen hämärään, eikä harrastus ole ollut turha. Esimerkkinä mainittakoon sakramenttioppi. Varsinkin lapsenkaste oli 16:nnella vuosisadalla eräs crux theologorum. Siitä esitettiin väitteitä, jotka olivat ristiriidassa kirkon omien perusaatteiden kanssa: oletettiin esim. että lapsi kasteen kautta saapi kristillisen uskon, uskon Kristukseen, vaikka ennen uskottiin ja tunnustettiin: 1) että sakramenttien autuuttava vaikutus oli riippuvainen sakramenttia nauttivan henkilön uskosta, ja 2) että tämä usko aikaansaatiin ainoastaan evankeliumin saarnaamisella. Jos nyt on onnistuttu selvittämään tämä ristiriita, niin eikö sitä ole huomioonotettava uudessa oppikirjassa, eikö ole saavutettuja tuloksia hyväksikäytettävä, ainoastaan sentähden ettei niihin tultu jo uskonpuhdistuksen aikakautena, ovatko ne jätettävät sikseen, vaikka ne ovat sopusoinnussa kirkon yleisten periaatteiden kanssa, ja sen sijaan semmoiset pysytettävät, jotka ovat ilmeisessä ristiriidassa näiden kanssa? Ei yksikään ajatteleva kristitty usko enään, että pienellä lapsella on taikka voi olla erikoista kristillistä uskoa: onko nyt uudessa oppikirjassa, tästä kristillisestä tietoisuudesta huolimatta, opetettava päinvastoin, ainoastaan sen tähden, ettei täydellisempi ja oikeampi käsitys ole merkitty konkordiakirjaan (Formula Concordiae)? Onko seurakuntamme oleva pakotettu oppikirjoissaan aina pysymään siinä, mitä esi-isät 16:nnella vuosisadalla olettivat, vaikka seurakunta sittemmin onkin tullut parempaan vakaumukseen? Ja jos edistyminen on mahdollinen, kuka on astuva etupäässä ja johtava sitä, jollei opettajat? Minun mielipiteeni on sen vuoksi, että oppikirjaa laatiessa ei ainoastaan ole pidettävä silmällä tunnustuskirjoja vaan myöskin oltava oikeutettu ja velvollinen hyväkseen käyttämään mitä vuosisatojen kuluessa on saavutettu kristinuskon puhtaammassa ja täydellisemmässä käsittämisessä, vaikka se ei olisi tunnustuskirjoissa (symboliskt) vahvistettu, jos se vain on yhtäpitävää kristinuskon perustotuuksien kanssa ja johtuu kirkon yleisistä perusaatteista. Siten pysymällä tunnustuskirjain hengessä ja uskonpuhdistuksen suuressa perusaatteessa, Jumalan sanan kuuliaisuudessa, täytetään, käsittääkseni, kaikki vanhurskaus kirkon tunnustukseen nähden samalla kuin huomioon otetaan kehittyneempi kristillinen tietoisuus. Mutta jos vaaditaan enemmän, jos vaaditaan että ankarasti on noudatettava tunnustusta myöskin yksityiskohdissa, jopa siinäkin, missä se on ristiriidassa Jumalan sanan ja itsensäkin kanssa, silloin olen sitä mieltä, että arvossa pidetään vain asian toista puolta, ja olen minä sielustani ja sydämestäni liian paljon protestantti voidakseni tulla käytetyksi niin epäprotestanttiseen tehtävään.

"Mitä oppikirjan muotoon tulee, on minun mielipiteeni, että Luteruksen vähää katkismusta, kuinka suuria ansiopuolia sillä voikaan olla, kumminkaan ei vahingotta voida panna uuden oppikirjan perustukseksi. Minun mielestäni on geneettistä menettelyä noudatettava s.o. kristinuskon sisällys esitettävä niinkuin se itse aikojen kuluessa on kehittynyt, siis tässä järjestyksessä: luominen, lankeemus, synti, laki, armo Kristuksessa, jos laki, niinkuin Luteruksen katkismuksessa asetetaan etupäähän, niin on se väärässä paikassa. Tulisi liian laajaksi lähemmin perustella mielipidettäni, katson riittäväksi, että ainoastaan olen esiintuonut sen."

Kihlman jättää arkkipiispan ratkaistavaksi, voiko hän tulla kutsutuksi komiteaan. "Jos yllä oleva lausuntoni ei ole tarpeeksi kirkollinen, niin toivon, että hra arkkipiispa vapauttaa sekä komitean että minut sovittamattomista väittelyistä." — Arkkipiispa ilmaisi oman kantansa ainoastaan siten, että hän ei kutsunut Kihlmania komiteaan.

* * * * *

Erosta ja muutosta Pietarsaaresta mainittakoon ainoastaan seuraavaa. Lukiossa oli tutkinto toukokuun 29 p:nä, tyttökoulussa ["fruntimmerskolan">[, jossa Kihlman piti päättäjäispuheen ja joka kokonaan lakkautettiin [Koulu oli toiminut 10 vuotta. Korkein oppilasluku oli ollut (1856) 36, sittemmin 25 à 30. Väheneminen johtui siitä, että valtio perusti tyttökouluja Ouluun ja Vaasaan. Tämä yksityinen koulu suljettiin ilman vaillinkia. Opettajain palkka oli vaihdellut 17-30 kop. välillä tunnilta. Kihlmanin palkka oli ollut 18-20 ruplaa vuodessa. "Kun palvelee semmoisesta palkasta, on oikeutettu torjumaan kaikki puheet omanvoiton-pyynnistä.">[, syystä että opettajat lähtivät pois, 30 p:nä ja realikoulussa kesäkuun 1 p:nä, jonka saman päivän iltana kaupunkilaiset pitivät jäähyväiskekkerit koulujen opettajille ja heidän perheilleen. Sen jälkeen tehtiin hyvästijättö-käynnit ja pakattiin omaisuus lähetettäväksi Vaasaan. Kihlmanin tavarat menivät purjealuksessa, rouva ja lapset matkustivat maitse 11 p:nä kuskina luotettava "Luu-Kalle", joka muutoin oli luumyllyliikkeen varsinainen hoitaja, mutta Kihlman yhdessä virkaveljiensä kanssa Österbotten höyrylaivalla 13 p:nä. Silloin olivat kaikki Pietarsaaren "herrat, rouvat ja lapset" laivasillalla hyvästijättämässä. "Me erosimme kaikki vilpittömällä kaipauksella", kirjoittaa Kihlman äidilleen. "Minä ainakin olen viihtynyt hyvin Pietarsaaressa enkä voi koskaan muistella sitä paikkakuntaa muuta kuin ystävyydellä." Ilma oli mitä herttaisin, ja 7 tunnin päästä oltiin Vaasassa.