X.
KIELENOPETTAJA: VAASASSA 1863-66.
Käydessään toukokuulla Vaasassa tarkastamassa Kehräämö-yhtiön tilejä oli Kihlman tontillaan nähnyt päärakennuksen kohonneena akkunain puolikorkeuteen; kun hän kesäkuulla, lopullisesti jätettyään Pietarsaaren, saapui uuteen olopaikkaansa, oli se jo katon alla, mutta paljon puuttui vielä ennenkuin se oli asuttavassa kunnossa. Sen vuoksi asettui perhe Forssellille, ja oman kodin valmistumista kiirehdittiin mahdollisuuden mukaan. Jopa tapahtui että Kihlman erotti huolimattoman rakennusmestarin ja ryhtyi itse, asuen päiväkaudet työmaalla, "renkikamarissa", valvomaan sisustustöitä. Kuitenkin hän ennen pitkää huomasi, että tehtävä oli hänelle ylivoimainen, ja luovutti komennon entistä luotettavammalle ammattimiehelle. Elokuun keskivaiheilla oli vihdoin kolme huonetta kunnossa, ja isän ja äidin kihlauspäivänä, 17:ntenä, perhe muutti uuteen kotiinsa. Sittemmin valmistui huone huoneen perästä, ja talven tullen oli talo jo täysin asuttu: Kihlman perheineen kuudessa huoneessa paitsi keittiötä ja kahta otsikkohuonetta — toinen Hannan, toinen isän kirjastohuone — jotka muodostivat niin sanoaksemme jäännöksen ajatellusta toisesta kerroksesta ja joiden akkunoista oli ihana näköala ulapalle; maisteri Lindskog kahdessa huoneessa eteläispäädyssä, joihin oli eri sisäänkäytävä; Emma Riska täysihoitolais-lukiolaisineen pienessä rakennuksessa (2 huonetta ja keittiö) pihan pohjoispuolella; ja kaksi lehmää navetassa, joka makasiinirakennuksen ohella rajoitti pihaa itäpuolelta. Piha oli jotenkin laaja, niinkuin pikkukaupungeissamme tavallista on, mutta puutarhaksi määrätty tontinosa oli pieni — molemmilla, pihalla ja puutarhalla, se yhteinen etu, että olivat avoinna etelää kohti. "Talo on kelvollinen ja kauniilla paikalla", vakuuttaa Kihlman äidilleen. — Lähimmät naapurit samassa korttelissa olivat toht. Rancken perheineen, joka asui Vuori- ja Koulukatujen kulmassa, ja kuvernööri, parooni C. G. Wrede perheineen, joka asui Rantakadun varrella eteläänpäin Kihlmanin talosta. Korttelin kaksi keskimäistä tonttia oli asumattomia, ja oli toinen Kihlmanin, toinen Wreden vuokraama. Edellinen näistä kasvoi nuorta koivumetsää, sen läpi kulki Oikotie ("Ginvägen") Koulukadulle, ja siinä oli viehättävä leikkipaikka Kihlmanin, Ranckenin ja viimemainitun kadun varrella asuvan rehtori Hallstenin lapsille; jälkimäisellä oli kuvernöörillä perunamaa, kanala, pukki, kotka ja aikoinaan kenties muitakin eläviä turvallisten aitausten sisällä. Pitkin Koulukatua istutti Kihlman koivuja, jotka vielä lienevät paikoillaan, sillä tontteja ei ole myöhemminkään asuttu, vaan ovat ne tasoitetut lasten leikkitantereksi.
Kesällä ja syksyllä 1863 oli Kihlman, niinkuin on helppo ymmärtää, kokonaan kiinni taloudellisissa puuhissa. Niin sitä enemmän kuin hän Vaasassa tavallaan tuli maanviljelijäksikin. Hänen vanhempansa näet eivät olleet myyneet niitä pieniä viljelysmaita, jotka he ammoisista ajoista omistivat varsinkin Molnträskin rannoilla, vaan joutuivat ne nyt väliaikaisilta vuokralaisilta heidän poikansa hoitoon. Sieltä Kihlman jo ensi kesänä korjautti heiniä lehmilleen, ja hän päätti uudestaan ottaa viljelyksen alle entisen metsistyneen kuokkamaan sekä rakennuttaa tupa- tai ehkä oikeammin huvilarakennuksen samoille paikoille, jossa hänen isällään oli ollut tupansa. Seuraavana vuonna tuuma toteutuikin, ja huvilaan otettiin asukkaita hoitamaan ja vahtimaan tiluksia. Olihan tästä sekä huvia että hyötyä, mutta myöskin paljon kiusaa, sillä kokemus osoitti pian, että oli sangen vaikeaa saada asumukseen luotettavaa väkeä. Äidilleen Kihlman kertoo kaikista näistä niinkuin muistakin kotielämänsä myötä- ja vastoinkäymisistä, mutta tässä ei ole tilaa muulle kuin tekemillemme viittauksille.
Perhe menestyi hyvin uudella paikkakunnalla, joskin elämä Pietarsaaressa oli ollut hiljaisempaa, idyllimäisempää. Rouvalla oli nyt äiti ja sisaret lähimpinä seuralaisinaan, ja lapset olivat terveitä. Seitsemättätoista käyvä Hanna, josta — "silmäterästään" (ögonstenen — tätä lempinimeä Essen usein käytti kirjeissään Kihlmanille Hannasta puhuessa) — isä tänä vuonna kirjoitti äidilleen: "hän kukoistaa, on ahkera ja elää nyt kaiketi onnellisinta elämäänsä", oli suurimman osan suvea sukulaisissa Keuruulla ja tuli kotia vasta kun rakennus oli asuttavassa kunnossa; Oswald, nyt jo viidennellä, oli Pietarsaaressa ollut milloin minkin taudin ahdistama, mutta Vaasassa hän voimistui merikylvyistä; Lorenzo eli "pikku veli" vihdoin oli terve ja iloinen, niinkuin hänen tapansa ennenkin oli ollut. Näin ollen saattoi Kihlman tyytyväisenä alottaa toimintansa uudessa kodissa, josta hän lausuu: "kaikki on varsin siistiä ja enemmän kuin tarpeeksi hienoa kielenopettajalle", ja uudessa ympäristössä, missä hänellä, joka syntyään oli vaasalainen, ei puuttunut ystäviä.
* * * * *
Tänä syksynä toteutui Suomen kansan toivomus, johon Kihlmankin oli sydämestään ottanut osaa: 15 p:nä syysk. avasi keisari Aleksanteri II Helsingissä ensimäiset valtiopäivät — enemmän kuin puolen vuosisadan loma-ajan jälkeen. Essen oli siellä mukana arkkihiippakunnan kappalaisten edustajana; Kihlmanin aika ei ollut vielä tullut. Kumminkin oli jälkimäinenkin huomattavalla tavalla osallinen päivän vietossa. Vaasan yhteiskunta oli näet päättänyt juhlia merkkipäivänä, ja se tapahtui seuraavalla tavalla. Aamulla ammuttiin 101 laukausta Sandöllä "kaupungin vanhoilla kanuunilla, 9 luvultaan, jollemme erehdy" (sanotaan Wasabladetissa) ja k:lo 11 oli hartaushetki kirkossa, missä Kihlman saarnasi. Hänen saarnansa pääajatukset olivat seuraavat:
Me tunnemme enemmän tai vähemmän selvästi, että Jumalan suojaava kaitselmus tarkoittaa maallisiakin asioitamme, ettei hän, joka on opettanut meitä rukoilemaan: Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme, voi paheksua, että käännymme hänen puoleensa, kun maallisen elämämme ehdot ovat kyseessä. — Jumala johtaa kansojen kohtaloita. Kansan menestys ei ole sen suuruudessa eikä suurissa sotajoukoissa; pienikin kansa voi olla onnellinen, jopa säilyttää itsenäisyytensä. Jumalanpelko ja vanhurskaus kohottaa kansan; ylimielisyys, Jumalan ylenkatse, heikomman oikeuden polkeminen, sanalla sanoen, synti vie kansan perikatoon. Näin ollen on kansalla tavallaan kohtalonsa käsissään, syystä että se voi luottaa Jumalan turvaan, jos se tunnustaa hänestä riippuvansa ja tämä tunnustus pääsee voimaan kansan koko elämässä, niin yksityisessä kuin julkisessa. — Näiden perusaatteiden pohjalla loi puhuja katsauksen kansamme historiaan ja osoitti sen nykyisen aseman tunnusmerkkinä olevan, että se oli lakien määräämä, että se oli riippuvainen ei yksityisten eikä hallituksen mielivallasta vaan oikeasta, semmoisena kuin se laeissa oli julkilausuttuna. Säätyjen kokoontuminen todisti parhaiten tämän aseman laadun, todisti että Suomen kansalla oli oikeus päättää omissa asioissaan ja yhdessä hallitsijan kanssa säätää lakinsa ja verottaa itseänsä. Puolen vuosisadan aikana oli kansakunta ollut kielletty harjoittamasta tätä oikeutta; nyt oli muutos tapahtunut, ja "senvuoksi vallitsi tänä päivänä juhlallinen tunnelma koko Suomen kansakunnassa, sen vuoksi sykkivät kaikkien sydämet, niin senaattorin kuin talonpojan, niin harmaantuneen sotavanhuksen kuin nuoren neitosen, ilosta ja toivosta, sen vuoksi olivat ei ainoastaan kansakunnan edustajat tänään kokoontuneet pääkaupunkiin, vaan koko kansakunta oli siellä, kansakunta oli jättänyt jokapäiväiset toimensa ja ajatuksensa siivillä rientänyt valtiollisen elämänsä keskuspisteeseen. Kansakunta ympäröi mitä kauneimpana turvallisuus- ja kunniavahtina ruhtinaansa ja edustajansa, ja vaikka se muodosti silmänkantamattoman paljouden, se hiljaa ja kunnioittaen kuunteli hallitusmahtien keskustelua". — Tänään vietettiin Suomen kansan astumista täysikäisyyden asteelle, ja sen ilo oli oikeutettu, joskin kaksi seikkaa vielä painoi kansan sydäntä: toinen se, että sen valtiollisten oikeuksien harjoittaminen voitiin mielivaltaisesti keskeyttää pitemmäksi aikaa, toinen se, että Suomi, syystä että sillä oli Venäjän kanssa yhteinen hallitsija, saattoi tulla vedetyksi suurvaltioitten keskinäisiin selkkauksiin ja siten joutua sodan jalkoihin. Mutta olihan kansamme sittenkin onnellisempi kuin useimmat ei-itsenäiset kansat. —"Ketä oli Suomen kansan kiittäminen nykyisestä asemastaan? Totta kyllä keisari Aleksanteri I:sen suurisuuntaista jalomielisyyttä ja keisari Aleksanteri II:sen yhtä suurisuuntaista oikeamielisyyttä. Mutta olisikohan semmoista jalomielisyyttä osoitettu mille kansalle tahansa? Eiköhän Suomen kansa urhoollisuudellaan, uskollisuudellaan, lainkuuliaisuudellaan, kärsivällisyydellään ole herättänyt ruhtinaissa kunnioitusta ja tällä siveellisellä voimalla voittanut itselleen, mitä se ei koskaan muulla tavoin olisi voinut itselleen hankkia? Mutta mistä ammensi Suomen kansa tämän voiman? Eiköhän uskosta viisaaseen, pyhään, oikeamieliseen, kaikkivaltiaaseen Jumalaan, joka isällisen lempeästi hallitsee maailmaa ja kuitenkin mieheen katsomatta palkitsee kunkin, kunkin yksityisen ihmisen ja kunkin kansan sen tekojen mukaan?" — — — Suuremmat oikeudet enentävät vastuuta. Kun saamme ratkaista omat asiamme, tulee meidän osata tehdä se tiedolla ja ymmärryksellä. Jos erehdymme on meidän syyttäminen itseämme. "Ennen kaikkea on otettava menneisyydestä oppia tulevaisuutta varten. Muistakaamme aina, että siveellinen voima, se kunnioitus, jonka herätämme lainkuuliaisuudellamme, maltillamme, uskollisuudellamme ja kärsivällisyydellämme, että tämä voima on sadantuhannen pajunetin voimaa suurempi, että tämä voima on voittamaton. Lopulta täytyy kuitenkin kaikkien, niin ruhtinaitten kuin kansojen, kumartaa oikeaa. Oikea ei tässä maailmassa edisty ilman vastustusta, mutta jos vain pysytään siinä uskollisesti, järkevästi ja maltillisesti, niin on se kumminkin vihdoin voittava". — Valtiopäivät ei ole mikään taikakeino, joka käden käänteessä muuttaa olot. Paljon on meillä tarpeita, paljon uhrauksia vaatii niiden tyydyttäminen, ja kärsivällisesti on parannusharrastusten tuloksia odotettava, eikä ole edes sanottu, että me itse saamme korjata sadon. "Ovathan esi-isämme jotakin tehneet meidän hyväksemme; emmekö me tekisi jotakin jälkeläistemme hyväksi." — Mutta katoavaa on kaikki maallinen, kansatkin, valtiotkin häviävät, ainoastaan Jumalan valtakunta, Jeesuksen Kristuksen perustama, on ijäti pysyvä. "Etsikäämme ijäistä, niin voimme ijäisen valossa arvostella maallisia ilmiöitä, ja uskollisuutemme pienessä, maallisessa, on tuottava ijäisen palkinnon." — Puhe päättyi rukoukseen suuriruhtinaan ja kansanedustajain edestä.
Se vakava isänmaallinen tunnelma, se syvä käsitys juhlapäivän historiallisen tapauksen merkityksestä, joka esiintyy tässä puheessa, todistaa kuinka Kihlman näinä vuosina oli kansalaisenakin kypsynyt.
Juhlimista jatkettiin sitte niin, että porvaristo antoi päivälliset 80 hengelle Holmbergin ravintolassa. Niissä v.t. pormestari J. Kr. Svanljung suomenkielellä esitti ensiksi keisarin ja sitte säätyjen maljan, ja seurasi sen jälkeen Levónin maljapuhe paikkakunnalla jo puolitoista vuotta olleelle kuvernöörille, parooni Wredelle — "kansan miehelle", saman puhe vastatulleelle presidentti S. Ekbomille ja J. Kurténin lukion ja realikoulun opettajille, joten tämä tilaisuus myöskin muodostui Pietarsaaresta palanneen opettajiston tuliaispidoiksi. — Illalla oli vihdoin tanssijaiset Kjellmanin ravintolassa. —
* * * * *
Syystä että Kihlmanin talon sisustustyöt kestivät melkein jouluun saakka, ei perhe halunnut lähteä jouluksi Kruununkylään, eikä mummo myöskään tullut Vaasaan. Sitä vastoin lähti Kihlman Hannansa kanssa vuoden vaihteella matkalle, jolla käytiin Essenillä Ilmajoella, Pietarsaaressa ja Kruununkylässäkin. Enimmän aikaa viivyttiin Pietarsaaressa, jossa matkustajia tutuissa perheissä pidettiin erittäin hyvinä. "Oli oikein hupaista jälleen nähdä kaikki nuo vanhat tutut kasvot", Kihlman kirjoittaa vaimolleen, "tuntui olevan niin ujostelematonta, niin kodikasta, niin gemüthlich". He asuivat apteekkari Schaumanilla, jonka kanssa Kihlman suoritti luujauhomyllyjen tilejä, tullakseen siihen päätökseen, että "tämä liike oli nykyään parhaimpia". Se tuotti 6 prosenttia "ja sitä paitsi käytetyn pääoman vähennystä". Tämä yhteinen liike ja yhteistyössä kehittynyt tosiystävyys aiheutti, että Kihlman ja Schauman jälkimäisen kuolemaan asti ylläpitivät erittäin vilkasta kirjeenvaihtoa, jossa oli puhetta muustakin kuin liikeasioista. Muuten Schauman, joka oli harras kasvitarhan viljelijä, tavantakaa muistutti Kihlmanin perhettä Pietarsaaren ystävistä lähettämällä vihanneksia, kukkia ja kypsiä rypäleitäkin (ensikerran syksyllä 1864). Kihlman puolestaan koetti hankkia menekkiä Vaasassa pohjoisemman kaupungin mainitunlaisille tuotteille.
Vielä matkalla ollessaan sai Kihlman vaimonsa kirjeestä lukea sanoman, että Emma Riska oli kuollut 11 p:nä tammik. (1864). Ei ainoastaan hänen omansa, vanhemman, ja hänen vaimonsa, nuoremman, ystävyyden tähden — joka jälkimäinen pukeutui sanoihin: "Jumalan ikuinen rauha tälle lämpimälle, jalolle sielulle! Kaipaan häntä syvästi" — vaan myöskin sen vuoksi, että vainaja oli asunut heidän talossaan, liikutti tieto Kihlmanin sydäntä. Kotia tultuaan hän hautasi uskollisen ystävättärensä, jolle lukiolaiset kantajina tekivät viimeisen palveluksen. [Emma Riskan jälkeen muutti Kihlmanin talon pienempään rakennukseen ensin neidit Berg, sitte neiti S. Nordenkraft ja 1866 neiti Lovise Alcenius, joka luujauhomylly-yhtiön asiamiehenä osti maalaisilta luita. Luut säilytettiin talon makasiinissa, kunnes ne lähetettiin Pietarsaareen.]
* * * * *
Koulutyötä oli Kihlmanilla Vaasassa vähemmän kuin Pietarsaaressa, nimittäin lukiossa 8 tuntia ja realikoulussa 4, s.o. yhteensä 12 viikossa. Sitä vastoin häneltä ei puuttunut muunlaisia tehtäviä. Jo v:sta 1860 oli Kihlman kuvernööri O. von Blomin määräyksestä Vaasan teknillisen realikoulun johtokunnan jäsen, joulukuulla 1863 Vaasan maistraatti kutsui hänet kaupungin rahatoimikamarin puheenjohtajaksi ja helmikuulla 1864 hänet kutsuttiin Vaasan Piplia- ja evankelisen seuran komitean jäseneksi. Kun tämän lisäksi vielä mainitaan, että hän Vaasaan tultuaan myöskin vastaanotti määräyksen olla Yhdyspankin Vaasan haarakonttorin johtokunnan jäsen (toiset olivat: H. Rosenberg ja Levón) ja samoin valittiin Puuvillakehräämön johtokunnan jäseneksi, niin ymmärrämme, että Kihlmanilla, joka kaikissa toimissaan oli niin erinomaisen tarkka ja tunnollinen, oli tarpeeksi monta rautaa tulessa. — Tässä yhteydessä mainittakoon, että Kihlman jo 1859 oli kutsuttu Suomen Lähetysseuran asiamieheksi, jonka tehtävänä olisi ollut lähetystointa varten kerättyjen rahojen lähettäminen seuran johtokunnalle Helsinkiin. Siihen hän kuitenkin (14/11 1859) antoi kieltävän vastauksen, "siitä syystä etten minä vielä ole voinut tulla vakuutetuksi siitä, että lähetysasia on sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa". Kihlmanin epäilykset lähetysasiaan nähden johtuivat tietenkin Beckin vaikutuksesta.
Mitä seurusteluun tulee, oli se Vaasassa rajoitetumpi kuin Pietarsaaressa. Täällä oli vähemmän sukulaisia kuin siellä, ja uusia tuttavuuksia perhe tuskin etsi. Kirjeistä päättäen on vain yksi uusi seurustelu tuttava mainittava, nimittäin kuvernööri, parooni Wrede perheineen, joka niinkuin ylempänä on mainittu oli lähin naapuri eteläpuolella samoin kuin kauppaneuvos Levón oli lähin naapuri pohjoispuolella. Keväällä 1864 oli Jalasjärvellä karhu kierretty. Parooni Wrede, joka oli innokas metsästäjä, pani silloin toimeen metsästysretken, jolla hän johti toista kymmentä vaasalaista nimrodia ja sitä paitsi (kuopiolaista?) luutnantti Höökiä metsän kuningasta vastaan. Tietysti yksi ei kyennyt pitämään puoliaan niin monta vastaan: karhu kaatui Höökin luodeista. Sittemmin mesikämmen tuotiin Vaasaan (luultavasti viimeinen tätä lajia, joka siellä on nähty), ja Wrede toimeenpani peijaispäivälliset tapauksen kunniaksi. Tässä tilaisuudessa piti Kihlman humoristisen maljapuheen isännälle, omistaen tälle sen kunnian, joka sodassa aina myönnetään päällikölle, vaikka hän itse ei olisikaan vihollisen verta vuodattanut. Niin puhuja teki sitä mieluummin, kun hän eräitten muitten kanssa oli uskaltanut epäillä retken menestystä.
Yleensä Kihlman ja hänen perheensä terveyden puolesta viihtyivät hyvin Vaasassa, mutta kumminkin ansaitsee merkitä, että hän huhtikuulla (1864) käydessään vaasalaisten osakkaitten edustajana Pohjalaisen höyrylaiva oy:n vuosikokouksessa Porissa, vilustui tavalla, joka pitkäksi aikaa teki hänet raihnaiseksi. Onneksi hänen rintansa kesti tämänkin uhkaavan vaaran, ja kesäksi hän jälleen toipui, mikä oli sitä hauskempaa, kun vanha äiti Kruununkylästä nyt tuli katsomaan poikansa uutta kotia. Siten täyttyi Kihlmanin lukuisissa kirjeissä esitetty toivomus saada kokeneelle, rakkaalle äidilleen "jonkunlaisella ylpeydellä näyttää" — niin hän kirjoittaa — "mitä hän oli kyennyt aikaansaamaan". Muuten oli äidillä toinenkin syy tulla: perheeseen oli näet helmikuulla ilmestynyt kolmas poikanen, joka oli saanut isänsä velivainajan nimen, Siegwarth. Tämän tulokkaan oli Kihlman esittänyt äidilleen humoristisessa kirjeessä, jonka pienokainen itse oli kirjoittavinaan rakkaalle Mummolleen: "Vaikka minun voimani eivät juuri sallisi mitään ponnistusta, kaikkein vähimmin kirjalliseen suuntaan, olen kuitenkin katsonut sopivammaksi itse käydä kunniatervehdyksellä Mummoni luona kuin antaa jonkun muun esittää minut. — — — Mummolla on kolmaskin pojanpoika, jota erotukseksi pikku veli Lorenzosta, saksaksi nimitetään 'Brüderle'. Maallinen elämänurani alkoi perjantaiaamuna 19 p:nä helmik. klo neljänneksen yli 5:n. — — — Sen jälkeen olen melkein taukoamatta harrastanut iälleni kuuluvien velvollisuuksieni noudattamista. Olen nukkunut, nukkunut yöt ja päivät. Tämä minun menettelyni on enentänyt suosiotani äitini, isäni ja isoäitini y.m. luona, ja lauseita on kuulunut, jotka ovat minulle hyvin imartelevia, mutta joita kainouteni ei salli toistaa. Jos tulevaisuudessakin voin yhtä helposti niittää laakereita, niin tulee minusta varmaan mainio mies. Mutta jättäkäämme tulevaisuus siksensä: Minä en välitä siitä, en ollenkaan, olen, Mummo, todellakin niin tyyni kuin ei minulla tulevaisuutta olisikaan." — Avautuuhan tässä meille vilahdus Kihlmanin onnelliseen kotiin, josta lukiolaistenkin kesken juteltiin, että isä oli ottanut pojan kätkyestä käsiinsä ja sitä ihaillen huudahtanut: "Ganz sonderbar!"
Elokuulla vietti Kihlman iloisia päiviä Essenillä Ilmajoella. Siellä oli näet 21 p:nä Lydia von Essenin ja insinööri Edvin Bergrothin häät. Saman kuun 8 p:nä oli toinenkin tuntemamme Lydia, nimittäin Lydia Bergroth Keuruulla viettänyt häitä v. t. kappalaisen (Kihlmanin oppilaan Helsingin ajoilta) Adolf Vegeliuksen [Kuollut 1868 Perhon kappalaisena.] kanssa, ja tämä nuori pari oli myöskin saapunut häihin Ilmajoelle. Kuvaavaa Kihlmanille on, että hän vähän ennenkuin Vegelius rouvineen lähti Esseniltä pyysi saada puhutella nuorta rouvaa kahdenkesken. Silloin hän oli antanut Gelansa sisaren tyttärelle neuvoja alkavaa uutta elämää varten, sanoen m.m. miten hänen tuli koettaa tehdä kotinsa miellyttäväksi ja että hän ei saisi surkutella miestään, vaikka tällä olisi vaikeitakin tehtäviä, vaan aina rohkaista häntä täyttämään velvollisuuttansa. Kun hän odotti miestään kotia, piti kylmällä säällä olla iloinen roihu uunissa ja lämmin ruoka pöydälle pantavana. Pöytä oli aina siististi katettava ja kesäisin asetit tuoreella krassilla tai persiljalla koristettavat. Semmoisia neuvoja hän antoi puhuen paljon muutakin, niinkuin ainakin isä kodista eroavalle lapselleen.
* * * * *
Muuten tämä vuosi kului ilman merkkitapauksia Kihlmanin elämässä. Joulukuulta on sentään kerrottava, että silloin, 21 p:nä (1864), kuoli kauppias Gust. Th. Forssell Turussa 73 vuoden ikäisenä. Hän oli hovioikeudenneuvos vainajan Forssellin veli ja jätti jälkeensä melkoisen omaisuuden, joka, kun hän itse oli ollut naimaton, joutui jaettavaksi kahdelle sisarelle ja kahden veljen lapsille. Siten hovioikeudenneuvoksetar ja hänen perheensä, jonka toimeentulo oli ollut kaikkea muuta kuin huoleton, pääsi taloudellisesti turvalliseen asemaan; Kihlmanin rouvan osalle tuli noin 25,000 markkaa. — Melkein tasan kuukautta myöhemmin sattui toinen kuolemantapaus, josta tässä siteeraamme Kihlmanin omat sanat kirjeestä äidilleen (5/2 1865): "Viime viikolla saimme tiedon, että lankoraukkani, onneton Oskar Forssell, on kuollut [25 ja puolen vuoden vanhana] Sjählön sairaalassa sunnuntaina 22 p:nä tammik. Kirjoittaja ei sano muuta kuin että hänen tautinsa oli lyhyt. Siten on siis tämä elämä päättynyt, elämä niin täynnä toivoa ja surua. Oskar oli luonnoltaan tavattoman lahjakas; itse viljeli hän luonnonlahjojaan väsymättömällä ahkeruudella. Hän oli todella toivorikas nuorukainen. Ja juuri silloin, kun hän oli herättänyt oikeutetuimpia toiveita, otettiin häneltä kaikki: ensin sumentuu hänen ruumiillinen silmänsä, ja vaipuneena synkkämielisyyteen sen johdosta, että hänen uransa oli katkennut, kalvaa synkkämielisyys, jota pakollinen toimettomuus ylläpitää, hänen sielunvoimiaan, jotka sortuvat pimentääkseen sielunkin silmän. Sen jälkeen elää tämä ennen niin älykäs nuorukainen vielä kolmatta vuotta eläimenlaatuisessa tilassa kertaakaan avaamatta suutansa puheeseen. Voi, miten kurja onkaan ihminen! Kuinka surkeaksi hän voikaan tulla kaikella ymmärryksellään! Kuitenkin oli Oskar nuorukaisen esikuva, ja se, joka jättää jälkeensä semmoisen muiston, ei varmaankaan ole turhaan elänyt. Rauha hänen ylitsensä!"— Tähän lisättäköön vain, että Forssellin muisto ja maine jäi elämään hänen pohjalaisten toveriensa piiriin, jotka olivat hänestä odottaneet enemmän kuin kenties kenestäkään muusta. Julkisuudessa hän tuskin ollenkaan oli esiintynyt, mutta eräs hänen tutkielmansa Saulin luonteesta oli herättänyt ihastusta Fredrik Cygnaeuksessa, joka ilman tutkintoa antoi hänelle aineessaan korkeimman arvosanan. —
Syyskuun 1 p:nä 1864 oli Normaalikoulu Helsingissä alkanut toimintansa, ja oli tällä uudella oppilaitoksella silloin kolme yliopettajaa, J. E. Bergroth matematiikassa, H. L. Melander historiassa ja C. J. Lindeqvist kielissä, joista ensinmainittu myöskin oli koulun rehtori. Lokakuulla (9 p:nä) Kihlman kirjoittaa äidilleen: "Helsingistä olen näinä päivinä saanut tervehdyksen Bergrothilta, että minun ei pidä liiaksi kiinnittää itseäni Vaasaan. Tämä viittaa muuttoon. Lilius on ehdolla Kokemäelle. Mitä on tekeminen?" Se oli ensimäinen enne siitä, että Helsingissä oli valmistumassa Kihlmanille uusi laajempi toimiala. Ettei tämä asia kuitenkaan kohta ottanut sujuakseen suotuisasti, sen saamme tietää myöhemmistä kirjeistä. Huhtikuun 5 p:nä 1865 Kihlman kirjoittaa: "Helsingistä kuuluu paljon uutisia. Komitea on asetettava kouluasioita varten. Sen tulee laatia kouluille uusi vuosirahasääntö. Tarkoitus on korottaa opettajien palkkoja. Vahinko vain että minä ja moni muukin koulumies eronnee ennenkuin ehdotuksista totta tulee. Minä puolestani en jaksa enää odottaa. Jollen pian tavalla tai toisella saa parempaa palkkaa, niin otan eron. Olen nyt palvellut kirkkoa ja koulua 19 vuotta ja kiivennyt 100 ruplasta 300:aan. Arvelen tehneeni tarpeeksi yleiseksi hyväksi, kun pikkurahasta olen uhrannut parhaimmat voimani. — Helsingistä kuuluu niinikään, että minut on senaatissa esitetty normaalikoulun teologianlehtoriksi. En ole oikein tyytyväinen siihen, sillä minullakin pitäisi olla sananvuoro asiassa. Kuitenkaan ei minulta ole mitään kysytty, mikä on sangen kummallista. Jonakin kauniina päivänä saan kenties lukea sanomista, että minut on nimitetty, ja arvatenkin luullaan, että minulle on osoitettu suurikin armo, kun minulle annetaan 1000 ruplaa 23 tunnista viikossa. Minä olen toista mieltä: minusta on nimittäin mitä raskain ja vaikein työ opettaa uskontoa 4 tuntia päivässä. Onhan se oikeaa rippikoulun pitämistä koko vuoden, ja semmoisesta työstä ei saisi edes niin paljon, että lastensa kanssa voisi syödä itsensä kylläiseksi. Se on surkeaa! Ja kestääkö terveyteni niin ankaraa työntekoa? Olen sentähden hyvin epätietoinen, onko minun suostuttava tarjoukseen. Olenhan jo 10 vuoden vanha koulukarhu (skolfux) ja tunnen jo tämän viran painon. En ole enää niin kärsivällinen. Pelkään myöskin etten enää ole niin sopiva. Jos tarjous olisi tullut 10 vuotta sitten, silloin olisi ollut toisin: nyt on ukko jo väsynyt — — — poikiin." — Ainoastaan neljä päivää myöhemmin (9/4) hän kirjoittaa samasta asiasta. Bergroth oli ilmoittanut sen olevan esillä senaatissa, ja että hän epäilemättä nimitettäisiin, jos hän itse tahtoo. Hänen tuli senvuoksi viipymättä lähettää myöntymyksensä. Virkatoimi käsitti 23 tuntia viikossa, ja palkka oli 800 ruplaa sekä 250 vuokrarahoja. "Saatuani tietää nämät ehdot, olin kyllä hetken epävarma; mutta pian oli päätökseni tehty. Minä sähkötin eilen: 'Koska 23 tunnin työ palkitaan tavallisella pedagogisella nälkähoitokeinolla, en voi vastaanottaa tarjousta.' — Äiti ehkä ihmettelee päätöstäni. En ole kuitenkaan katsonut mahdolliseksi menetellä toisin, tekemättä mitä suurimpia uhrauksia. Ensiksikin menettäisin useita tuhansia ruplia myymällä taloni, josta varmaankaan en saisi 6,000 ruplaa enemmän, edelleen omani ja perheeni mukavuuden kodissa, sillä Helsingissä olisi meidän tyydyttävä korkeintaan 5:een huoneeseen, jotka maksavat 300 ruplaa vuokraa. Vihdoin olisin saanut paljon ja vaikeaa työtä, josta en Helsingissä olisi elänyt niukastikaan. Jos minun on nälkää näkeminen, niin on se minulle mieluisempaa 8 kuin 23 tunnin työllä. On todella häpeällistä tehdä semmoinen tarjous. Jos tahdon vaikkapa huonoimman rengin, niin en voi tarjota hänelle vähempää kuin ruokaa; mutta valtio ei häpeä antaa koulunopettajain palvella vähemmästä kuin ruuasta. — — — Olen siis vapaa muuttokysymyksestä, joka on koko vuoden häirinnyt rauhaani."
Sähkösanoman ohella oli Kihlman kirjeessä laajemmin esittänyt kantansa, ja vastauksessaan Bergroth tunnusti, että hän täysin käsitti sen ja että kielto oli luonnollinen. Lehtorinvirka oli nyt vuodeksi eteenpäin jätettävä sijaisen hoidettavaksi, ja aikoi Bergroth koettaa sillä aikaa saada viran mukavammaksi, s.o. tuntien luvun vähennetyksi 12:een tai 13:een ja palkan korotetuksi 1,350 ruplaan. Menestys oli kuitenkin epävarma. — Tämä Bergrothin lupaus ei suinkaan ilahduttanut Kihlmania, sillä se palautti hänet epävarmuuteen, josta hän juuri oli tuntenut itsensä vapautuneeksi.
Lukijasta, joka tietää, että Kihlman itse, säästääkseen heikkoa terveyttään, oli valinnut vaatimattoman virkansa ja myöskin ottanut lukuun, että hänen toimeentulonsa ei ollut riippuvainen siitä, oliko palkka vähän isompi tai pienempi, tuntunee kirjeotteissa esiintyvä tyytymättömyys oudolta, mutta näennäinen epäjohdonmukaisuus on helposti selitettävissä. Se johtui näet siitä, että koulunopettajain palkkakysymyskin oli tänä uudistusten aikana tullut päiväjärjestykseen. Opettajain kesken oli se kaikkialla puheenaiheena, ja niin kauas oltiin jo päästy, että, niinkuin ylempänä mainittiin, Helsingissä asetettiin komitea laatimaan kouluille uutta vuosirahasääntöä. Mitä erittäin Kihlmaniin tulee, oli hän maaliskuulla käynyt Turussa (Forssellin pesänsuoritusasioissa) ja silloin T. Reuterin kanssa erikoisesti neuvotellut kielenopettajain asemasta. Sen huomaa eräästä pitkästä Reuterin kirjeestä, jossa ei ainoastaan ole kysymys siitä, että heidän palkkansa olisivat korotettavat kohtuulliseen määrään, vaan myöskin että heidän tulisi saada joku sopiva (esim. lehtorin) arvonimi. Kihlman puolestaan, joka otti vähäpalkkaisten ja puutteenalaisten virkaveljiensä asian omakseen, ei tyytynyt esittämään mielipiteitään yksityisessä kirjeessä vaan tahtoi saattaa ne julkisuuteenkin, ja antoi 22 p:nä toukok. 1865 Vaasan lukion tarkastuspöytäkirjaan seuraavan suorapuheisen lausunnon:
"Koska minulle on myönnetty tilaisuus esittää pia desideria oppilaitosten hyväksi, olen sitä mieltä, että minun on lausuttava sana palkkakysymyksestä. On kyllä epämiellyttävää esiintuoda toivomuksia tässä asiassa, syystä että siten antautuu alttiiksi epäluulolle, että puhuu vain omasta puolestaan. Kumminkin kestän mieluummin semmoisen halpamielisen epäluulon kuin vaikenen, milloin koulun ja nousevan sukupolven paras on kyseessä. Jotta opetus olisi semmoinen kuin sen tulee olla, vaaditaan minun käsitykseni mukaan ensi sijassa kelvollisia henkilöitä, jotka rupeavat opettajiksi. Mutta kelvollisia opettajia ei ole saatavissa taikka ainakaan ei toimessaan pysytettävissä, jos palkat ovat kehnoja, riittämättömiä. Kehno ravinto tekee aikaa myöten välttämättömästi kehnoja työntekijöitäpä kelvollisessakin työntekijässä voi lopulta syntyä ylenkatse itseään ja tehtäväänsä kohtaan, kun hän huomaa, että se, verrattuna muihin toimiin yhteiskunnassa, saa tältä halveksimista osoittavan palkan. Koulun, nousevan sukupolven, huolestuneiden vanhempien, oikeuden ja kohtuullisuuden nimessä vaadin, että koulunopettajille myönnetään palkka, joka vastaa heidän tehtävänsä tärkeyttä ja on verrattava kirkollisten ja siviilivirkamiesten palkkoihin; minä vaadin Suomen koulun opettajalle niin suuren palkan, että hänellä on, ei ainoastaan yksinkertainen ruoka itselleen ja perheelleen, vaan että hän, jonka tulee olla sivistyksen levittäjä ja edustaja, myöskin voi antaa omille lapsilleen sivistyneen kasvatuksen. Kuinka suuri palkka, laskettuna markoissa taikka viljassa, siinä tapauksessa olisi oleva, siitä saattaa olla eri mieliä katsoen elintarpeiden vaihteleviin hintoihin eri paikkakunnilla. Yleensä ja silmällä pitäen rahan nykyistä arvoa uskaltaisin olla sitä mieltä, että jos 2,000 mk. olisi vähin määrä ja 6,800 korkein, niin ei olisi liiallisiin menty; vähemmällä palkanmuutos ei monestakaan tuntuisi todelliselta palkankorotukselta. On nimittäin muistettava, että koulunopettajat tähän saakka ovat voineet muuttaa kirkon palvelukseen, ja siinä saada palkan, joka on riittänyt täyttämään pedagogisen virkauran tuottaman vaillingin. Korotettakoon palkkaa vähitellen, rehellisten ja tunnollisten opettajain kehotukseksi, niin etteivät he vanhuudessaan kiroa sitä hetkeä, jolloin ryhtyivät työhön, joka ei ole tuottanut heille tarpeellista elatusta. Ei ole minun eikä meidän opettajain asia vastata kysymykseen, mistä varat semmoisiin palkkoihin ovat otettavat. Meidän oikeutemme ja velvollisuutemme on sanoa, mitä koulu tarvitsee saavuttaakseen päämääränsä; kansakunnan asia on päättää, tahtooko se vai eikö antaa varoja siihen. Jollei tahdota myöntää lasten opettajille kohtuullista palkkaa, niin tyydyttäköön semmoiseen opettajistoon, jonka ainoastaan kykenemättömyys menestymään muilla urilla on määrännyt kasvattajantoimeen." —
* * * * *
Kesällä 1865 oli Kihlmanilla monenlaisia huolia. Hän oli, niinkuin ennen on mainittu, Puuvillakehräämön johtokunnan jäsen ja, Levónin matkoilla ollessa, jonkun aikaa myöskin toimitusjohtaja. Amerikassa riehuvan sodan ja siitä johtuvan puuvillansaannin vaikeuden tähden oli kehräämö seisonut koko edellisen vuoden. Se ei siis ollut tuottanut mitään, vaan päinvastoin oli vararahastosta menetetty 9,000 mk. V. 1865 oli tehdas taas pantu käyntiin, mutta eräs onnettomuus oli vähällä uudestaan aiheuttaa sen seisahduttamisen. Juhannuspäivänä tapahtui näet, että höyrylaiva "Österbotten", jolla oli m.m. lastina puuvillaa kehräämöyhtiölle, ajoi karille Sandön eteläpuolella ja loukkaantui niin pahoin, että suuri osa lastia turmeltui. Kihlman osti kuitenkin vakuuttajilta ensin sen osan puuvillaa, joka ei ollut kastunut, ja sitten myöskin alennetusta hinnasta merenvahingoittamat pakat, joiden huomattiin olevan sisältä pilaantumattomia. Näin kävi mahdolliseksi pitää tehdas käynnissä, ja oli toimenpide senkin tähden edullinen, että puuvillan hinta samaan aikaan taas kohosi 35 prosenttia.
Mainittu merionnettomuus tuotti Kihlmanille muutakin harmia. Oli nimittäin niin, että höyrylaivat vasta tähän aikaan olivat alkaneet tulla kaupungin rantaan, sen sijaan että ne ennen olivat pysähtyneet Brändöhön. Mitä "Österbotteniin" tulee, oli muutos päätetty maaliskuulla yhtiökokouksessa Porissa, jossa Kihlman vaasalaisten osakkaitten puolesta oli ehdottanut asian. Huolimatta siitä, että hän oli puhunut muitten edustajana ja että yhtiökokous yksimielisesti oli hyväksynyt ehdotuksen, ruvettiin yksityisesti ja julkisestikin syyttämään häntä ja Levónia onnettomuudesta ja vaatimaan, että heidän oli korvattava vahinko. Itse asiassa oli yksistään luotsi syypää onnettomuuteen, hän kun vastoin kapteenin mielipidettä oli tahtonut kulkea Sandön ympäri, jotta ei laivaa tarvittaisi kääntää itse rannassa ennen lähtöä. Syytettyjen viattomuus oli kuitenkin jokaiselle järkevälle niin selvä, ettei asiasta sen enempää tullut; mutta tunnollisesta Kihlmanista oli sentään ikävää kuulla, että hänen sanottiin ajaneen "nurkkakunnan" (kotteri) asiaa. Laivat laskivat yhä edelleen kaupungin rantaan ja — onnellisesti, sillä nyt ei enää kukaan halunnut kiertää Sandön ympäri.
Tämän yhteydessä mainittakoon, että varsinkin tänä vuonna kämnärioikeuden puheenjohtaja J. Kr. Svanljung teki nimensä kuuluisaksi Vaasankirjeillään y.m. kertomuksen- tai sadun muotoon laatimillaan kirjoituksilla kaupungin oloista Åbo Underrättelser-lehdessä. Etenkin näissä jälkimäisissä vilisi viittauksia yksityisiin henkilöihin, joiden yhteisenä tunnusmerkkinä oli, ettei niissä selitetty asioita parhaimpaan vaan pahimpaan päin. Nykyään olisi turhaa seikkaperäisemmin tutkia, mitä tekijä viittauksillaan on tarkoittanut: kaikki asianomaiset ovat poissa, ja silloiset päivän riitakysymykset ovat unohtuneet. Kuitenkin on tässä merkittävä, että Kihlmankin esiintyi julkisuudessa nimimerkki "Kr:in" kirjoitusten johdosta. Se tapahtui ensiksi niin, että hän Helsingfors Tidningariin (n:o 213, 14/9) lähetti pari mietelmää ("Tankar"), joissa hän mainitsematta mitään nimeä tai asiaa ankarasti tuomitsi semmoisia kynäniekkoja, jotka salakavalasti pyytävät vahingoittaa toisten nimeä ja mainetta. Joku aika myöhemmin Kr. (Å. U:rissa) "yleisen järjen nimessä lausui hylkäävän tuomion ajattelevan herran tekeleestä", missä hän oli havaitsevinaan jesuitismiä, sofismiä, hierarkiaa y.m. pahaa. Silloin Kihlman painatti Wasabladetiin kirjoituksen, jonka pääajatus oli: "Se koira älähtää, johon kalikka koskee." — Tämä sananvaihto oli kumminkin vähäpätöinen ottelu verrattuna siihen musertavaan iskuun, joka pari viikkoa myöhemmin kohdistettiin Svanljungiin. Nimellä "Herra Kr." ilmestyi näet H. T:ssa (n:o 227:n liitteessä, 2/10) 8 palstaa pitkä kirjoitus, jonka tarkoitus oli jollei pakottaa häntä vaikenemaan kuitenkin seikkaperäisesti karakterisoimalla hänen kirjailijatointaan tehdä se vastaisuudessa tehottomaksi. Kirjoituksen alla luettiin nimet: J. Ekström, J. O. I. Rancken, A. G. J. Hallsten, Joachim Kurtén, Fr. E. Conradi, Alfr. Kihlman, J. W. Sabelli ja G. v. Troil, mutta eräästä kirjeestä (15/10) Kihlmanin äidille saamme tietää, että se "suurimmaksi osaksi" oli Kihlmanin laatima, jota paitsi "muutamat kappaleet" olivat laamanni Ekströmin kirjoittamat. Varsinkin alkupuolessa tunteekin helposti edellisen tekijän täsmällisen ja terävän esitystavan, mutta katsoen koko kirjoituksen aiheeltaan välttämättömästi mieskohtaiseen laatuun emme tahdo sitä tässä selostaa. Mistä syystä ja missä hengessä Kihlman oli ottanut osaa tähän mielenosoitukseen ilmaisevat seuraavat lauseet äidille: "En ole esiintynyt hra Kr:n tähden vaan loukatun totuuden [ja] yleisön tähden, jotta se tietäisi, missä määrin Kr:in tietoihin on luottaminen. — — — Mitä tulenkaan kärsimään, ja vaikka ei esiintymiseni tuottaisikaan näkyvää hedelmää, niin en kuitenkaan kadu sitä, sillä minä olen noudattanut vakaumustani: olen tehnyt mikä mielestäni on ollut velvollisuuteni." — Ohimennen sopii huomauttaa, että Vasabladet, joka olisi ollut lähinnä oikaisemaan mitä Kr:in kirjelmissä saattoi olla erehdyttävää, nykyään oli L. L. Laurénin käsissä ja että hän, miten olikaan näppärä kynämies, pelkäsi antautua taisteluun Kr:in kanssa. Siitä johtui että kaupunkilaisten itsepuolustus ilmestyi helsinkiläisessä lehdessä. Muutoin koko tämä seikka jälleen todistaa, että Kihlman kyllä osasi voittaa hitaisuutensa, milloin hänen oikeuden- ja totuudentuntonsa kehotti häntä toimimaan.
* * * * *
Uutisista, jotka Kihlman tänä syksynä kertoi äidilleen, kuuluvat muutamat hänen elämäkertaansakin. Niin esim. se, että syyskuulla perhe jälleen lisääntyi: syntyi näet neljäs poika, joka sai nimen Uno Rafael. — Toinen uutinen koski Esseniä. "Esseniltä olen saanut kirjeen", mainitsee Kihlman 1 p:nä lokak. "Paljon mietittyään on hän suostunut noudattamaan kutsumusta ensi kevätlukukautena hoitaa käytännöllisen teologian professorinvirkaa, joka on vapaa [Porvoon piispaksi tulleen] Schaumanin jälestä. He [Essen perheineen] muuttavat siis koetteeksi Helsinkiin. Jollei miellytä, niin palataan Ilmajoelle. Se on nyt toinen kappalainen, joka kutsutaan professoriksi. Miten ovatkaan ajat muuttuneet!" — Kolmas uutinen koski kirjoittajaa itseä. Aug. Lilius oli nimitetty Kokemäen kirkkoherraksi, ja Kihlman oli hakenut siten avonaiseksi tullutta teologianlehtorin virkaa. Hän oli ainoa hakija, mutta hänen oli suoritettava asianmukainen opinnäyte tullakseen kysymykseen. Näin oli siis Kihlmanillekin avautumassa uusi ura.
Loppuvuodeksi oli Kihlmanilla nyt yllin kyllin työtä väitöskirjan kirjoittamisessa. Selittäessään marraskuun lopulla, miksi niin harvoin kirjoitti äidilleen, hän lausuu: "Äiti, joka tuntee luontoni, saattaa ymmärtää, kuinka levoton olen. Tahdon tehdä niin hyvää työtä kuin mahdollista, ja sen vuoksi täytyy minun käyttää siihen jokaista vapaata hetkeäni. En pane koskaan maata ennenkuin puoliyön jälkeen ja kuitenkin ennätän mielestäni niin vähän. Monet toimeni vaikuttavat hyvin häiritsevästi. En saa koskaan rauhaa ennenkuin yöllä." Aineekseen hän oli valinnut kysymyksen lapsenkasteesta, joka, niinkuin edellisestä tiedämme, oli aikoja sitten kiinnittänyt hänen mieltään.
Luonnollista on, että joululomakin kului tässä työssä. Itse joulun vietosta sisältää seuraava kirjeenote kuvaavan piirteen (äidille 7/1 1866): "Kiitän sydämellisesti kaikista joululahjoista. Kalleinta minulle oli Isän muotokuva. Nähdessäni sen tulin niin liikutetuksi, että minun täytyi vetäytyä syrjään vuodattaakseni Isän muistolle pyhitetyn kyyneleen. Oli kuin olisin hengessäni tavannut hänen henkensä. Jumala suokoon hänelle rauhansa! On omituinen tunne siten hengessään elävästi seurustella aikoja sitten poismenneen kanssa. Ah, kuinka pian jopa lähimmät omaisemmekin unohtavat meidät maan päällä!"
* * * * *
Uutena vuotena 1866 oli Kihlmanin lähdettävä Turkuun painattamaan ja julkisesti puolustamaan väitöskirjaansa, joka hänen lähtiessään ei vielä ollut valmis. Ilmajoelta hän (13/1) kirjoittaa Hildalleen, että hän Hannan seurassa hauskan matkan jälkeen oli saapunut Essenille, että hän tälle oli lukenut osia teoksestaan ja "saanut painatusluvan" ja että hän oli päättänyt matkustaa Tampereen kautta nauttiakseen appensa seurasta, jonka piti lähteä Helsinkiin. Tietysti tulikin siten matkan alkupuoli hupaiseksi, mutta kun hän Huutijärvellä (Kangasalla) erosi Essenistä, oli alkanut sataa vettä aivan niinkuin kesällä, ja Kihlmanin oli ylen vaikea lumettomalla tiellä päästä eteenpäin. Hän myöhästyikin kokonaisen päivän ja saapui hyvin alakuloisena "vanhaan Turkuun". Eikä hän aluksi sielläkään saanut kehotusta, niinkuin näkyy seuraavasta otteesta (Hildalle 19/1): "Keskiviikko-[tulopäivän]iltana kävin Titus Reuterin kanssa Renvallilla. — Torsten tuli levottomaksi, kun sai tietää aineeni. Sen johdosta syntyi vilkas keskustelu, jossa Renvall koetti antaa minulle parempia mielipiteitä, ilman että saatoin muuttaa vakaumustani. Lopputulos oli, että voisi tulla arveluttavaksi, jos pysyisin kannallani. Eilen tein tervehdyskäynnin piispan ja muitten konsistorin jäsenten luona, ja kaikki kohtelivat minua siivosti ja ystävällisesti. Piispa oli oikein sydämellinen; mutta saatuaan tietää aineeni tuli hän hyvin alakuloiseksi. Hän selitti miten vaikeaksi kävisi, jos minä esittäisin harhaoppisia (heterodoxa) mielipiteitä, että minä saatoin hänet välikäteen, että hän tahtoi nimittää minut, mutta voisi hän itsekin tulla oikeauskoisten hyökkäysten esineeksi, syystä että hän, jonka tuli valvoa kirkon parasta, nimitti uskonnon opettajaksi henkilön, joka avonaisesti julkilausui kirkon käsitykselle vastakkaisia oppeja y.m. Hetken hiljaa kuunneltuani näitä purkauksia, sanoin olevani valmis kohta lähtemään kotia enkä suinkaan haluavani vastoin kirkonhallituksen tahtoa pakkautua kenenkään tielle j.n.e. Piispa vastasi silloin heti, että hän ei lainkaan tarkoittanut, että minun oli lähdettävä pois, että hän päinvastoin toivoi, että tulen nimitetyksi, ja että hän itse puolestaan oli täysin levollinen seurauksiin nähden; mutta hän ainoastaan pelkäsi hedbergiläisten valitushuutoja y.m. Minä juttelin hänen kanssaan pari tuntia ja sain kutsun päivälliselle tänään. — Niin ovat asiat: pelkään vähin, että palaan kotia toimittamatta asiaani. Kumminkin olen nyt tavallista levollisempi. Menköön miten tahansa: päätökseni on peruuttamaton, että olen toimiva velvollisuuteni ja omantuntoni mukaan. — Älä puhu lähemmin näistä seikoista, jotta ei tarpeetonta lavertelua syntyisi. Piispa pitää minusta sydämellisesti, mutta pelkää (är rädd), tapansa mukaan. Peittäkäämme hänen heikkoutensa. Voit sanoa, että väitöskirjani on herättänyt epäilyksiä, mutta että toivon voivani poistaa ne. — Bergrothilta ei kuulu mitään. Jos niin tapahtuisi, ettei minua täällä hyväksyttäisi ja että asia Helsingissäkin menisi myttyyn, niin katsoisin täyttäneeni kaiken teologisen vanhurskauden ja sanoisin teologialle, nimittäin tälle inhimilliselle teologialle, joka tuottaa sydämelle ainoastaan rauhattomuutta, ikuiset jäähyväiset, ja sanoisin sen ilman kaipausta tai surua. On helpompi olla ihminen, kun ei ole teologi." —
Toiseltakin taholta Kihlmania ahdistettiin. Eräs "kysyjä" (Frågare) pyytää näet (A. U. n:o 8, 20/1) saada tietää, oliko tuomiokapituli, joka nykyisin oli hyväksynyt muutaman kielenopettajan hakemuksen lehtorin virkaan, sitä mieltä, että kaikki semmoiset olivat hakukelpoisia, vai oliko tässä vain poikkeus kyseessä? Sen ohella hän tiedustelee, oliko prokuraattorin vai kenen velvollisuus ryhtyä asiaan, jos vääryyttä oli tapahtunut? — "Ikävä on, että minulla on kadehtija", kirjoittaa Kihlman (22/1) mainiten "kysyjän" (jonka hän luulee maisteri C. G. Swaniksi). [Tämä lienee ollut erehdys. Ainakaan ei maist. Swan enää muista kirjoittaneensa mitään Turun lehtiin. Eräässä toisessa kirjeessä Kihlman sanoo Swanin aikovan hakea virkaa, jota tämä ei kuitenkaan tehnyt. Mahdollisesti aiheutti jonkun antama tieto, että Swan oli ajatellut viran hakemista, olettamuksen, että hän oli kysyjä. — Kysymys johtui siitä, että Kihlman ei ollut suorittanut pedagogian tutkintoa, mutta tuomiokapituli lienee ollut sitä mieltä, että hän pappina oli pätevä uskonnonopettajaksi.] tiedustelut. "Kysymyksestä saattaisi luulla, että minä matelemisella olen hankkinut itselleni jonkun armon. Jos olisin tiennyt, etten ole hakukelpoinen, niin en olisi vaivannut itseäni tänne, ja jos vielä tietäisin, etten sitä ole, niin lähtisin pitemmittä mutkitta pois. Nyt en tiedä mitä olen. Renvall sanoo tuomiokapitulin selittäneen minut päteväksi; Hornborg sanoo, että kysymys vielä on ratkaisematta. Saattaa siis tapahtua, että sitte kun olen suorittanut opinnäytteeni minut selitetään epäpäteväksi, ja koko työni on ollut turha. — — Olen tarjonnut palvelustani; jollei minua voida käyttää uskonnonopettajana, niin kelpaan kai vieläkin kielenopettajaksi, niinkuin ennen." —
Kaikki sujui hyvin. Arkkipiispa oli purkanut huolensa Renvallille, joka oli rauhoittanut hänet, ja Kihlman kiirehti kirjansa valmistumista. Hän kirjoitti uudestaan johdannon, jonka jälkeen painatus alkoi, ja sen jälkeen hän suuressa ahdistuksessa jatkoi työtään. Oli näet jo määrätty, että helmikuun 10 p:nä tapahtuisivat käytännölliset kokeet ja 12:tena väittely.
Keskellä tätä kiirettä kirjoitti Essen esittelijäsihteeri toht. Waenerbergin salaisuutena kertoneen, että senaatissa 18 p:nä oli käsitelty ehdotusta, että Kihlman ilman hakemusta nimitettäisiin normaalikoulun yliopettajaksi. Äänestäessä oli neljä ollut vastaan, neljä Kihlmanin puolella, jälkimäisten joukossa puheenjohtaja. Siitä seurasi, että esitys oli lähetettävä Pietariin, jollei pöytäkirjaa tarkistettaessa muutosta tapahtunut, jota Waenerberg ei ollut katsonut luultavaksi. "Niin ovat asiat, rakas Hilda. Olen tänään usein huokaillut Jumalalle, että hän johtaisi kaikki parhaimmaksi. Minä olen entiselläni. Jos tieto tulisi, että ehdotus on mennyt myttyyn, niin olisin iloinen, en ainakaan murheellinen. Mutta jos se hyväksytään, silloin, Hilda, täytyy meidän alistua ja mennä, minne Herra kutsuu meidät. Tapahtukoon Jumalan tahto!" Samasta kirjeestä (25/1) otamme vielä seuraavat rivit: "Niin, rakas Hilda, lapsiamme täytyy meidän hoitaa: minun tulee käyttää enemmän aikaa heitä varten. Se on kuitenkin pysyvintä, mitä voi jättää jälkeensä: hyvin kasvatettuja lapsia. Das Gute soll man nur nicht erzwingen. On oltava hyvin kärsivällisiä ja antaa hyvän juurtua. Meidän tulee olla yhtä kärsivällisiä kuin Isä taivaassa on meitä kohtaan. Kuinka kärsivällisesti hän odottaakaan parannustamme! Ja hän voisi kai kyllä käyttää montakin pakkokeinoa! Mutta rakkaus on oleva vapaaehtoinen. Jollei se sitä ole, jos siinä on vähintäkään pakkoa, niin on se ulkokullaisuutta, ja kaikki on turmeltu."
Seuraavasta kirjeestä (30/1) näkyy, että Kihlman vielä kuukauden vaihteella oli samassa pinnistyksessä. "Toisinaan olen oikein epätoivossa. Eikä kuitenkaan auta menettää rohkeuttaan: minun täytyy kestää. Ei ole paljo jälellä, mutta kaikki vaatii aikansa, ja kun sanoja tulisi punnita kultavaa'alla, pitäisi olla enemmän aikaa ja ennen kaikkea — rauhaa. Tätä jälkimäistä en ole voinut saada." — — —
Viikon päästä oli teos kuitenkin valmis: "Dogmen om barndopet. Historisk-kritisk afhandling." Tutkimuksessa, joka käsittää 100 sivua, tekijä on seikkaperäisesti esittänyt ja perustellut samat mielipiteet, jotka jo tavataan hänen muistutuksissaan toht. C. J. Estlanderin käsikirjaehdotuksen johdosta (1854-55) ja joista hän oli kirjoittanut arkkipiispalle, kun tämä tahtoi kutsua hänet katkismuskomitean jäseneksi (1863). Tässä riittänevät seuraavat otteet ilmaisemaan Kihlmanin lähtökohdan ja lopputulokset:
"Luterilainen kirkko ei muodosta mitään poikkeusta muista erikoiskirkoista. Ei sekään ole yhdenmukainen Kristuksen todellisen kirkon kanssa. Eikä ole sille häpeä tunnustaa epätäydellisyyttänsä ja pyrkimystään parempaan. Mutta se on häpeä, jos se elää sokeassa itsetyytyväisyydessä kaipaamatta enempää edistystä ja täydellisentymistä. Jos se sanoo: minä olen rikas, olen kylläinen enkä tarvitse mitään, niin on se sokea ja tarvitsee totuuden silmävoidetta oppiakseen tuntemaan köyhyyttään. Mutta niin ei voi se kirkko sanoa, joka asettaa pyhän raamatun, kristillisen totuuden lähteenä, itseään korkeammalle, kehottaen itsekutakin siitä välittömästi noutamaan enempää valoa, ja joka pitää tunnustuskirjoissa säilytetyn tunnustuksen todistuksena siitä, miten raamatullinen totuus määrättynä aikana on käsitetty. Protestanttisen kirkon oppineimmat ja hurskaimmat teologit eivät senvuoksi olekaan epäilleet avonaisesti osoittaa, mitä puutteita he ovat huomanneet kirkonopissakin, ja lahjojensa mukaan koettaa myötävaikuttaa kristillisen totuuden täydellisempään käsittämiseen."
"Niihin dogmeihin, jotka kaipaisivat enempää tutkimista ja jotka olisivat saatavat parempaan sopusointuun kokonaisuuden kanssa, luemme sakramentteja koskevan. Erittäinkin olisi kasteenoppi lapsenkaste-muodossaan huolellisemman perustelun tarpeessa (tarfva en omsorgsfullare begrundning)." [Siv. 3-4.] — — —
"Miten vaikea tämä uskonkappale onkaan ja miten horjuva käsitys siitä historian todistuksen mukaan onkaan ollut, näyttää meistä kuitenkin niin paljon varmalta, että lapsenkasteen hylkääminen ei ole oikeutettu. Ainoastaan silloin kun lapsenkasteelle annetaan merkitys, jonka kautta kristinuskon tärkeimmät totuudet saatetaan vaaraan, on oikeutettua vastustaa sitä. Että teoriat lapsen uskosta ja uudestasyntymisestä ovat aiheuttaneet semmoisen vaaran, ei ole kiellettävissä". [Siv. 98.] —
"Mutta koska raamatussa lapsenkastetta ei nimenomaan käsketä eikä edes mainita, niin ei sen laiminlyömistä voida leimata antikristilliseksi. Sitä vastoin on täydellisesti kristinuskon henkeä vastaan tehdä lapsenkaste pakolliseksi toimitukseksi. Koska Kristus, jolla yksin on oikeus säätää lakeja seurakunnalleen, ei ole määrännyt vissiä aikaa, jolloin kaste on toimitettava, ei mikään inhimillinen valta (myndighet) ole oikeutettu rajoittamaan Hänen myöntämäänsä vapautta. Kirkko toimisi ainoastaan sopusoinnussa korkean Perustajansa hengen kanssa, samoin kuin arvonsa mukaisesti, vapaalle vakaumukselle perustettuna yhteytenä, jos se jättäisi yksityiselle seurakunnanjäsenelle vallan määrätä, milloin hänen lapsensa ovat kastettavat." — [Siv. 99.]
Itse väittelystä Kihlman kertoo äidilleen: "Viime keskiviikkona sairastuin lievään vatsakuumeeseen. — Sairauteni tähden ei käytännöllisistä kokeista lauantaina tullut mitään. Maanantaina [12 p:nä] tunsin itseni [kiitos olkoon lääkärin ja ystäväni T. Reuterin hoidon] siinä määrin paremmaksi, että päätin väitellä. [Kirjoittaessaan kotiinsa Kihlman humoristisesti lausuu: 'Tiedän että ajatuksissanne olette luonani, kun olen kiikissä (i pressen)! Olen usein muistanut Ragnar Lodbrokin sanoja käärmekuopassa: 'Kyllä kai porsaat röhkisivät, jos tietäisivät, mitä karju kärsii'.'] Nousin sairasvuoteeltani ja lähdin suoraan kateederiin. Kestin ihmeellistä kyllä yli neljä tuntia, k:lo ll:sta yli 3:een saakka. [Toht. J. A.] Lindelöf oli ex officio opponens, prior oli eräs pastori Alopaeus, ylimääräisinä esiintyivät arkkipiispa ja rovasti E. M. Rosengren (innokas hedbergiläinen). Lindelöf ja arkkipiispa olivat erittäin humaanisia, samoin Alopaeus. Rosengren [joka vasta väittelytilaisuudessa oli saanut kirjani käsiinsä] huusi ja melusi ja teki itsensä naurettavaksi koko yleisön edessä. Olen jäävi arvostelemaan itseäni, mutta luullakseni en menestynyt huonosti: ainakaan ei väitteitäni osoitettu vääriksi. Lopputulos on sentään epävarma. Minua pidetään kerettiläisenä, kirkolle vaarallisena henkilönä. On mahdollista, että teoreettinen opinnäytteeni hyljätään, taikka ainakin katsotaan vähäarvoiseksi, vaikka väittelyssä tunnustettiin, että väitöskirjani oli laadultaan akateeminen, ja että siis olin tehnyt enemmän kuin tarvittiin. Jos minut hyljätään, ei Äidin pidä surra. En minä aio sitä hävetä, päinvastoin merkitsen sen ansioluettelooni. Kumminkin toivon vielä hyvää loppua. Arkkipiispa ja tuomiorovasti ovat puolellani, niin myös Lindelöf. — Huomenna [14 p:nä] ovat käytännölliset kokeet k:lo 8-10. — Tämän hevoslääkityksen jälkeen tunnen itseni paremmaksi enkä huonommaksi. Jumalalle kiitos kaikesta. Antaudun hänen turviinsa, sillä etsin Häntä ja Hänen totuuttaan. Vaikka ihmiset eivät hyväksy minua, toivon sentään, että Hänen mielihyvänsä ei ole minusta kääntynyt." [Olemme ottaneet tämän kirjeestä äidille, syystä että kirjeet vaimolle ovat liian seikkaperäiset.]
Kokeet eivät onnistuneet täysin tyydyttävästi, osaksi liiallisesta perusteellisuudesta, osaksi väsymyksestä (Kihlman valmistautui niihin k:lo 4:ään aamulla!). Pari tuntia myöhemmin tuomiokapituli kokoontui tekemään päätöstään. Tietopuolinen opinnäyte arvosteltiin korkeimmalla arvolauseella, käytännölliset kokeet lähinnä korkeimmalla, ja Kihlman nimitettiin teologianlehtoriksi Vaasan lukioon. Kun kapitulin jäsenet k:lo 2 saapuivat päivällisille Kupittaan ravintolaan, mihin asianomainen oli kutsunut heidät, toivat he hänelle tämän tiedon ja onnittelunsa — sitä tervetulleemmat, kun hän viime hetkeen saakka oli odottanut pahinta. Heikko kun oli sairautensa jälkeen, istui uusi lehtori ja isäntä palttoo päällä arkkipiispan ja presidentti Procopén välillä, joka jälkimäinen oli kutsuttu vanhana tuttuna. Kihlmanin esittämien maljojen jälkeen piti arkkipiispa hänelle mitä kauneimman ja sydämellisimmän onnentoivotuspuheen. Päivällisten syötyä istuttiin maljakon ympärillä ystävällisesti pakisten k:lo 8:aan illalla. Keskellä juhlatilaisuutta sai Kihlman sähköteitse lämpimän onnentoivotuksen virkatovereiltaan Vaasasta, mikä suuresti ilahdutti häntä. — Tuomiokapitulin äänestyksestä annettiin hänelle sittemmin tieto, että jotkut herroista olivat tunteneet samoja tunteita kuin Herodes, kun hän ajatteli, että Johannes Kastaja oli mestattava. Sen täytyi tapahtua, joskin raskaalla sydämellä. Sentähden kesti neuvottelu tavattoman kauan. "Hjelt oli minua vastaan ja samoin Hornborg. Jälkimäiselle Renvall muistutti, ettei hänkään, Hornborg itse, ollut puhdasoppinen tutkimuksessaan kasteesta; miksi oli hän niin tarkka minuun nähden? Hjelt oli lopulta selittänyt, että hän ei tahdo vastustaa minua, koska arkkipiispa, jonka lähinnä tulee vastata kirkon puhtaan uskon säilyttämisestä, sekä 4 teologiantohtoria katsoi voivansa hyväksyä minut." Lopputulos oli tietoperäisestä opinnäytteestä 25/28 (Arkkipiispa, Hjelt ja Hornborg kukin 3, muut kukin 4) ja käytännöllisestä 23/28 (Renvall ja Hornborg kumpikin 4, muut kukin 3). "Arkkipiispa antoi tietoperäisestä ainoastaan 3 ääntä, luultavasti näyttääkseen, ettei hän sentään hyväksynyt sisällystä, taikka jotta hän ei tekisi itseään moitteenalaiseksi; Hornborg taas antoi 4 ääntä käytännöllisessä korvatakseen mitä oli vähentänyt toisessa äänestyksessä." — Varmana pidettiin, että Kihlman ei olisi saanut painatuslupaa, jos käsikirjoitus olisi valmiina kiertänyt kapitulilaisten luona. Nyt se oli hänelle annettu Renvallin vastuulla — ja tästä huomaa, että Kihlman luultavasti olisi palannut tyhjin käsin Turusta, jollei teoksen myöhäinen valmistuminen olisi tehnyt edeltäkäyvää tarkastusta mahdottomaksi.
Voimistuakseen viipyi Kihlman Turussa 20 p:ään, ollen koko ajan mitä ystävällisimmän huomaavaisuuden esineenä tuttaviensa puolelta. Arkkipiispan epäilykset näyttivät kerrassaan hälvenneen, ja erotessa hän suuteli Kihlmania. Kumminkin tunsi tämä enimmin kiitollisuutta tuomiorovasti Renvallia kohtaan, joka tosiystävänä oli häntä tukenut.
Miten tyytyväinen Kihlman oli, sen huomaa seuraavista riveistä äidille (25/2): "Niin, hyvä Äiti, olen nyt taas hupaisessa kodissani. Olen suorittanut tehtäväni tavalla, joka on saavuttanut tuomarieni tunnustuksen. — Olen nyt teologianlehtori: tulevaisuuteni on jotenkin turvattu. Saan käyttää aikaani ja kykyäni semmoiseen, joka on minulle sydämen asia. Olen nyt mielestäni päässyt toivomusteni perille. Korkeammalle en ole pyrkinyt, toivon vain, että terveys ja voimat sallisivat minun siunauksellisesi vaikuttaa sillä paikalla, johon olen tullut. Minulla on niiden kunnioitus, jotka tuntevat minut, minulla on ymmärtäväinen, lämpimästi tunteva, jalosti ajatteleva, rakastettu vaimo, eivätkä lapseni vielä aiheuta mitään erikoisia huolia. Olen niin onnellinen ja tunnen itseni niin onnelliseksi, ja onnentunteeni kahdistuu siitä, että Äiti vielä elää ja, saatuaan kärsiä niin paljon huolia minun tähteni, on onneni todistajana. Sydämeni on täynnä kiitollisuutta Jumalaa, kaiken hyvän antajaa kohtaan."
Äidin vastaus on liikuttavan hellä: "Minun on vaikea sanoin ilmituoda onnellisuutta ja iloa, joita olen saanut kokea, kun olet, lauseesi mukaan, päässyt toivomustesi ja harrastuksesi perille. Ainoastaan Jumala tietää, mitä kiitollinen sydämeni tuntee. — Et sinä ole koskaan tuottanut minulle surua, paitsi silloin kun päätit lähteä Saksaan. Silloin itkin ja tuskittelin erotessani sinusta — ja nyt, juuri se levottomuus ja tuska, jotka silloin vaivasivat minua, ovat nyt muuttuneet minulle syvimmäksi iloksi ja riemuksi. Tiedät, kuinka sydämestä rakas aina olet minulle ollut: sinun onnesi on ollut minun onneni. Jos Jumala sallii, että jotain semmoista tapahtuu jollekin sinun omaisistasi, niin silloin vasta tunnet, minkä onnen minä nyt olen kokenut." — — —
Mutta ei Kihlman sittenkään ollut ilman huolia. Toiselta puolen huolestutti häntä ajatus, että Helsinkiin-muutto kenties oli edessä, toiselta puolen hän luuli väitöskirjansa synnyttävän ikävää polemiikkia. "Jos siitä olisi hyötyä totuudelle, niin polemiikki olisi ilahduttava. Mutta tavallisesti se kehittyy toraksi ja herjaukseksi, jota en rakasta. Olen kuitenkin yleensä levollinen. Ei kukaan voi minua tuhota (förderfva), jollen itse sitä tee. Lokaa voidaan heittää päälleni, mutta sillä en ole tuhottu. Voidaan osoittaa, että olen väärässä, mutta en silläkään ole tuhottu. Olen ainoastaan tahtonut tietää, mikä on totuus, ja muuttaisin mielelläni mielipidettä, niin pian kun huomaisin erehtyneeni." [Että muutkin odottivat polemiikin syntyvän, todistaa esim. seuraava ote K. E. Stenbäckin kirjeestä (13/3) Kihlmanille: "Onneksi että olet päässyt Turun kiirastulesta. Olen mielenkiinnolla lukenut kirjasesi lapsenkasteesta. Sinä pitelet surkeasti oikeauskoisuutta — ihmeellistä, että tuomiokapituli antoi: laudatur. — Mutta odotappas — kyllä tullee satamaan anateemoja sekä idästä että lännestä. Ja jollei niin tapahdu — todistanee vaikeneminen niin tärkeässä asiassa joko että hengellinen välinpitämättömyys on yleinen taikka että — totuus voittaa yhä enemmän alaa." —]
* * * * *
Totta puhuen Kihlmanin tutkimus herättikin sangen suurta huomiota kirkollisissa ja uskonnollisissa piireissä, eikä siitä aivan vähän kirjoitettukaan, vaikkei se sentään aiheuttanut mitään merkillisempää polemiikkia. Ollen sitä mieltä, ettei syventyminen tähän riitakysymykseen enemmän kuin muihinkaan esiintyviin puhtaasti teologisiin erimielisyyksiin välttämättömästi kuulu elämäkertaan, tahdomme vain ohimennen merkitä muutamia siihen liittyviä ilmiöitä. — Jo maaliskuun alussa julkaisi A. V. Ingman eräässä kirjoituskokoelmassa (Uppsatser i bibliskt-theologiska ämnen, 3:mas vihko) lyhyen tutkimuksen nimeltä: "Uuden testamentin kasteenopin peruspiirteet." Mainitsematta Kihlmanin nimeä tekijä alkusanoissaan kuitenkin viittaa hänen teokseensa. Myönnettyään näet ensin, ettei yksikään kirkollinen oppi ole enemmän sumun ja pimeyden peittämä kuin lapsenkasteen uskonkappale, hän lausuu, "että eräs täysin oikeutettu tieteellinen tutkimus on saanut aikaan, että kaikki hurskaimmat kristityt nyt jännityksellä odottavat herätetyn riitakysymyksen selvitystä". Muutoin Ingman puolustaa lapsenkastetta ja kehottaa — baptisteja miettimään hänen esittämiään todistuksia. Tästä voinee päättää, ettei Kihlmanin tutkimus ollutkaan välittömästi aiheuttanut kirjoitusta, vaan luultavasti se tosiasia, että juuri näihin aikoihin baptismi oli alkanut saada kannattajia Suomessa (Ahvenanmaalla ja Pohjanmaan ruotsalaisissa rannikkopitäjissä). Mitä Kihlmaniin tulee, oli hän kokonaan vieras baptistiselle liikkeelle, eikä hän suinkaan ollut tarkoittanut sen puolustamista. Kenties saattaakin olettaa, että Ingman juuri senvuoksi jätti Kihlmanin nimen mainitsematta ja hänen kirjansa sisällyksen koskettelematta, ettei häntä luettaisi lahkolaisiin, joihin tekijä koetti vaikuttaa. — Edelleen tavataan Kirjallisen Kuukauslehden huhtikuun numerossa A. F. Granfeltin kirjoittama arvostelu. [Ruotsiksi kirjoitettu, toimituksen suomentama.] Se alkaa tunnustamalla, että Kihlmanin teos todistaa tekijän omistavan useita todellisen tieteellisyyden avuja, nimittäin "selvän ajatuksen-juoksun, historiallisen tutkimushengen, tarkastaja-terävyyden sekä miellyttävän, täysi-painoisen ja selvä-ymmärteisen lausetavan" sekä "jumaluus-opissa ei aina tavallisen uskalluksen, jonka hän on osoittanut julkisesti ja peittämättä lausumalla ne päätökset, joihin tutkimuksensa on hänen vienyt eräässä kysymyksessä, missä oma vakaumuksensa näkyy eroavan kirkon opista." Lähemmin selostamatta kirjan sisällystä, jossa löytyy "paljon sekä hyvää että totta", hän sitte huomauttaa, että tekijän premissien oikeastaan olisi pitänyt johtaa hänet hylkäämään lapsenkasteen, ja puolustaa m.m. omaa julkaisemassaan dogmatiikassa esitettyä kantaansa, jota Kihlman ei ollut hyväksynyt. — Vihdoin mainittakoon, että (Angelniemen kappalainen) H(egesippus) H(ippolytus) H(jerpe) vielä s.v. eri kirjasena julkaisi 56 sivua käsittävän arvostelun. Tämä tarkastaja ei myönnä Kihlmanin tutkimuksella olevan tieteellistä taikka muutakaan arvoa. Se on muka kauttaaltaan pintapuolinen, ja tekijän tarkoitus on ryöstää kirkolta lapsenkaste. Jos hän menestyy siinä, ennustaa arvostelija, niin menetetään pian pyhä ehtoollinenkin ja lopuksi koko raamattu!
Tietääksemme Kihlman ei esiintynyt julkisuudessa puolustaakseen teostaan. Syynä oli kai ei ainoastaan hänen vastenmielisyytensä ryhtyä julkiseen polemiikkiin, vaan myöskin ajan puute. Asuinpaikan ja viran vaihto sekä monet muut seikat tekivät näet nyt seuraavan ajan ehkä levottomimmaksi jaksoksi hänen elämässään.
Mitä muutoin tulee tähän Kihlmanin yritykseen luoda valoa lapsenkasteen, Ingmanin sanoja käyttääksemme, "sumun ja pimeyden peittämään" uskonkappaleeseen, tahtoisimme lopuksi sanoa seuraavaa: Olkoonpa niin, että hän kenties monessakin kohden erehtyi, kumminkaan ei kellään, joka on tutustunut hänen kehitykseensä, voine olla vähintäkään epäilystä siitä, että hän ryhtyi aineeseen sisällisestä pakosta. Kun samalla on tunnustettava hänen lähtökohtansa pätevyys, nimittäin että kristitylle raamattu on korkein totuuden lähde ja myöskin että "ei tavallista" uskallusta vaadittiin julkituomaan kirkon opista eroavia mielipiteitä, niin tullaan siihen päätökseen, että hänen julkaisunsa oli kunniakas teko, sen vakavan harrastuksen arvoinen, joka nuoruudesta saakka oli häntä elähyttänyt. Ettei Kihlman ollut mikään reformaattori-, uudistajaluonne, sen tiedämme, sellaiseksi hän oli liian mietiskeleväinen, liian "hidas", mutta tarkoittiko hän teoksellaan aikaansaada uudistusta vai eikö, oli se hänen sielunsa syvimmän intomielen, hänen totuudenetsintänsä tuote.
Ylempänä huomautettiin, että Kihlman pari kertaa ennen oli ilmituonut ajatuksensa lapsenkasteesta. Itse asiassa on tutkimus oikeastaan katsottava myöhään kypsyneeksi hedelmäksi hänen opinnoistaan ensimäisellä Saksan matkalla. Olipa hän Stuttgartissa syventynyt tunnustuskirjojen tarkastukseen ja Tübingenissä saanut varman pohjan, miltä käydä hämäriin kysymyksiin käsiksi, ja uskalluksen julkilausua päätelmänsä. Juuri kiireimmän työn aikana Turussa hänelle saapui maisteri (sittemmin yliopettaja) K. Ervastin välittämä tervehdys Beckiltä, jolle hän Wagnerin käynnin jälkeen (1858) ei ollut antanut tietoja itsestään, ja silloin Kihlman kirjoitti vaimolleen: "Ahdistuksen hetkinä olen usein ollut siellä [Beckin luona Tübingenissä]." Ohimennen mainiten Beck ei ollut hyväksynyt hänen valitsemaansa ainetta, ei mielipiteitten vuoksi, vaan sen tähden, että tutkimus sisällykseltään välttämättömästi tulisi olemaan pääasiassa kriitillinen eikä myötäperäinen (positiv).
[Saman huomautuksen teki Granfeltkin mainitussa arvostelussaan.
Koska puheena ollut Kihlmanin teos on ainoa hänen itsensä julkaisema, olen pyytänyt toht. Erkki Kailalta arvostelua siitä nykyajan kannalta, ja on hän hyväntahtoisesti antanut seuraavan lausunnon, jonka otan tähän lyhentämättä: "A. Kihlmanin väitöskirja 'Dogmen om barndopet' on akateemisestikin katsoen arvokas tutkimus. Sen vahvimpana puolena on kritiikki, asianomaiseen kirkonoppiin sisältyvien heikkouksien ja ristiriitojen esittäminen; heikompi on esitys tekijän omasta kannasta. Mutta tutkimus tahtookin olla etupäässä 'historiallis-kriitillinen'. Tutkimus on myöskin pääosaltaan itsenäistä työtä. Esityksessään omantunnon- ja uskonpsykologiasta Kihlman tosin nojautuu opettajaansa Beckiin; myöskin hän pitää Beckin käsitystä lasten kasteesta totuutta lähimpänä, mutta tekee sitäkin vastaan muistutuksia. Mutta mitä itse dogmin kritiikkiin tulee, esiintyy siinä kauttaaltaan Kihlmanille ominainen dialektinen terävyys. Tällaisen tutkimuksen esittäminen v. 1866 osoittaa myöskin suurta rohkeutta, sillä aika kulki kirkollisessa suhteessa taantumuksen merkeissä ja vallitsevalta kirkolliselta taholta katsoen oli tutkimus pahasti harhaoppinen."
Missä määrin Kihlmanin tutkimuksella on ollut vaikutusta meikäläisissä oloissa on vaikea sanoa. V. 1886 toisen kirkolliskokouksen hyväksymässä käsikirjassa ovat kastettavalle lapselle asetetut kysymykset poistetut, samoin manaus (exorcismi), mitkä muutokset epäilemättä tapahtuivat Kihlmanin haluamaan suuntaan; mistä vaikutuksesta on minun vaikea sanoa. Epäilemättä n.s. "raamatullinen suunta" (piispa Johansson y.m.) näitä muutoksia kannattivat. V:n 1886 kastekaavassa kuitenkin identifioidaan lapsenkaste ja uusi syntyminen, mikä on kokonaan Kihlmanin intentiooneja vastaan. Siinä suhteessa 1913 hyväksytty kastekaava paljon enemmän vastaa Kihlmanin toivomuksia; sitä paitsi on siinä vaihtoehtoisia kaavoja, niinkuin hän toivoi. Luulen että Kihlman olisi ollut tyytyväinen ainakin muutamiin näistä.
Kihlmanin ehdotus, että kirkkolaissa vanhemmille asetettu lastenkastepakko poistettaisiin, ei ole meillä saanut mainittavaa kannatusta. Jollei uskonnonvapauslakia saada, on kuitenkin tapauksien logiikka siihen luultavasti johtava. Tunnettu positiivinen ja raamatullinen teologi Schlatter (Tübingen) kirjoittaa asiasta dogmatiikassaan: "Der Lage wäre wohl am meisten angemessen, wenn wir wieder die gemischte Praxis bekämen, wie sie in der Kirche des römischen Reiches vorhanden war, wo die Taufe erwachsener und die von Kindern nebeneinander bestanden. Es wäre für die Gemeinde und die ganze Taufpraxis eine wesentliche Förderung, wenn sich je und je nicht nur Kinder sondern auch Männer zur Taufe einfänden, die sie mit eigenem Wissen und Willen begehren und zu sägen vermögen, warum sie sich an Christus wenden." Das christliche Dogma s. 467 s. 1911.]
— Huomattavaa on, että 1866 muutenkin muodostui jonkinlaiseksi merkkivuodeksi Beckin opinkannan, "uusimman raamatunteologian" historiassa Suomessa. Sinä vuonna näet Ingman vihdoin julkaisi kokoelman ruotsinnoksia (Sjutton kristliga tal) Beckin saarnoista ja sen yhteydessä luonnekuvauksen hänen oppisuunnastaan sekä eri vihkosen, jossa hän puolusti Beckin raamatunteologiaa ruotsalaisen toht. Landgrenin ilmeisestä väärinkäsityksestä johtuvia syytöksiä kohtaan. Tästä näkyy, kuinka hitaita Beckin ystävät meillä todellisuudessa olivat esiintymään julkisuudessa, ja, jollei oteta lukuun Kihlmanin ainoastaan käsikirjoituksissa luettavia ruotsinnoksia, tuli nyt vasta laajemmalle yleisölle mahdolliseksi tutustua saksalaiseen opettajaan. Oli kulunut 14 vuotta siitä ajasta, kun Kihlman palasi Tübingenistä!
Mahdollisen Helsinkiin-muuton aiheuttama levottomuus sai Kihlmanin Hannan kanssa huhtikuun keskivaiheilla käymään pääkaupungissa. Siellä häntä kohtasi uutinen, että hänet 15 p:nä oli nimitetty normaalikoulun yliopettajaksi uskonnossa. Hänen aikomuksensa oli ollut, jos mahdollista, vielä kieltäytyä, mutta Cleve oli sitä mieltä, että hän tekemällä niin saisi sekä itsensä että hänet moitteenalaiseksi. Sentähden Kihlman kirjoittaa vaimolleen (23/3): "Asia on siis peruuttamaton. Kirjoitan tätä, ystäväni, kyyneleet silmissä. Tiedän että olen menetellyt epäviisaasti, jos minua arvostellaan niinkuin ihmiset tavallisesti tekevät. Vaihdan varman hyvän varmaan pahaan; mutta en voi muuta. Jos olisin kieltäytynyt, olisi omatuntoni alituisesti soimannut minua siitä, että olen oman mukavuuteni tähden pelkurimaisesti vetäytynyt taistelusta. Minä astun siis eteenpäin Jumalan nimessä: Jumala, jonka tahtoa olen tahtonut noudattaa, suojelkoon minua ja suokoon voimaa palvelijalleen! Nyt on pysyttävä rohkeina, hyvä Hilda, emme saa edeltäkäsin pitää asiaa pahempana kuin se todellisuudessa on. — Pääasia on, että meillä on sydämen rauha tietäessämme, että olemme tehneet oikein, ja että me puolisot pysymme yksimielisinä, yhteisesti tukien toisiamme." [B. O. Lillen kirjeessä L. Stenbäckille 29 p:ltä maalisk. 1866 mainitaan Kihlmanin Helsinginmatkasta seuraavin sanoin: "Kihlman on vieraillut täällä yhden viikon ja on nyt, niinkuin sanomista näet, kiinnitetty tänne tulevaisuudeksi. Että hän jättää Vaasan ja mitä hänellä siellä on, osoittaa erittäin kaunista velvollisuudentuntoa ja kuuliaisuutta korkeammalle kutsumukselle. Toivokaamme, ettei hän täällä vähemmin kuin Vaasassakaan kykene herättämään teologian harrastusta ja valmistamaan papinalkuja. Teologien kanssa on hän täällä ankarasti väitellyt ja näyttänyt, ettei hän ole heitä heikompi opissa eikä dialektisessa kyvyssä. Hänen väitöskirjansa olisi hyvin kelvannut professorinkin virkaa varten, ja kuka tietää, eikö hänkin vielä joudu professorin istuimelle niinkuin hänen sukulaisensa [Ingman ja Essen].">[ — Palattuaan kotia hän jo kirjoittaakin äidilleen (1/4) vähän toisessa äänilajissa: "Onneksi huomasin koulun olot semmoisiksi, että niiden tuntemus antoi minulle rohkeutta ja halua astua aisoihin. Tosin on sillä ääretön vastuu, jonka tulee järjestää uskonnonopetus koko maata varten ja myötävaikuttaa koulujen uskonnonopettajain valmistukseen. Tunnen syvästi minulle uskotun työn tärkeyden. Minä vaipuisin kuormani alle, jollen voisi toivoa, että Jumala on suova minulle voimia suorittamaan tehtävää, johon minut on kutsuttu. Minua lohduttaa, etten itse ole ottanut askeltakaan saadakseni virkaa, vaan pikemmin vastustanut asiaa. Minun täytyy siis käsittää nimitykseni Jumalan sallimaksi ja minun on vain mentävä, mihin minut kutsutaan." —
Miten suuri erotus olikaan yliopettajaksi nimittämisen ja entisen tarjouksen välillä tulla uskonnonlehtoriksi normaalikouluun, ei Kihlman nytkään voinut taloudelliselta kannalta kiittää asemansa muutosta. Hänen palkkansa tuli olemaan 4000 mk. ja vuokrarahoja 1,400, jota paitsi muuttoavuksi myönnettiin 1,000. Mutta ottaen lukuun 1,200 markan suorituksen leski- ja orpokassaan, vuokran y.m. välttämättömät menot tuli Kihlman siihen päätökseen, että hänellä ensi vuoden toimeentuloon oli ainoastaan 2,700 mk.
* * * * *
Aika oli yleensäkin taloudellisesti huolestuttava. Puuvillakehräämö oli jälleen pantu seisomaan, ei niinkään Amerikansodan vaikutuksesta, vaan sen vuoksi että katovuosien kautta köyhtynyt kansa ei kyennyt ostamaan lankoja. Kihlmanin mielestä oli "parempi nukkua itsensä köyhäksi, kuin tehdä työtä tullaksensa köyhäksi". Kun näet ei edes 1/5 osaa tuotannosta voitu myydä, oli jatkaminen turhaa. Ettei osinkoa voitu jakaa oli yhtä selvä kuin se, ettei kukaan halunnut ostaa osakkeita. — Paremmin menestyivät jotkut muut liikeyritykset, joissa Kihlman oli osallisena. Niin luujauholiike, niin viljakauppa, jota Schauman Pietarsaaressa näinä vuosina oli harjoittanut (jyviä ostettiin syksyisin ja myytiin jauhettuina keväisin; Kihlman antoi rahat, Schauman hoiti asiat; mitä saatiin yli 6 pros. se jaettiin tasan), niin Yhdyspankki, joka jakoi 8 pros., ja myöskin Pohjalainen höyrylaiva-oy., joka oli tuottanut 10 pros., vaikka ainoastaan 5 jaettiin. Sitä vastoin Pellavakehräämön asema Tampereella ei ollut täysin selvä. "Sanotaan", kirjoittaa Kihlman äidilleen, "että liike menestyy hyvin, mutta en ole varma, että niin todella on laita. Varmaa on, että osakkeita ei voitaisi myydä nimellisarvosta. Tässä liikkeessä on minulla ainoastaan 1,500 ruplaa; mutta Gustaf Wasastjernalla on siinä nykyään 800,000 ruplaa. Jos liikkeen käy huonosti, taittaa se Wasastjernan niskan. Törngren, joka peri 400,000 ruplaa, on nyt vararikon partaalla onnistumattomien yritystensä johdosta. Siinä on varoittava esimerkki olla tuhlaamatta esi-isien hien ja vaivan hedelmiä. — Olen tähän asti kerännyt vähän, mutta käyttänyt paljon. Jo on aika miettiä asiaa." Kesäkuulla kävi Kihlman Tampereella ottaakseen osaa yhtiökokoukseen. Siinä päätettiin jakaa 7 pros. Mutta ei se poistanut Kihlmanin huolia, jotka aiheutuivat siitä, että liikettä oli johtanut "jotenkin uhkarohkea (öfverdådig) henkilö, Törngren". Kokouksessa tapahtui edelleen, että entisen johtokunnan sijaan valittiin uusi, jonka jäseniksi tulivat Alfred Kihlman, protokollasihteeri, sittemmin esittelijäsihteeri ja Valtiokonttorin ylitirehtööri Sixtus Calamnius sekä mol. oik. kandidaatti Gideon Wasastjerna. "Tehtävämme on kyllä oleva vaikea. Saa nähdä, pystymmekö mitään toimittamaan."
Taloansa Kihlman ei vielä saanut myydyksi, vaan vuokrasi hän oman asuntonsa pormestari K. O. Elfvingille. Samoin täytyi hänen vastaiseksi antaa viljelysmaansa Molnträskillä vuokraajan haltuun. Hänen suunnitelmansa oli ollut aikaansaada siellä pieni maatila, joka elättäisi omistajansa, ja oli hän sitä varten ostanut lisää maata, niin että siellä jo olikin jotenkin tarpeeksi kytömaita, niittyjä ja metsää; mutta kaikesta oli nyt luovuttava.
* * * * *
Syntymäpäivänään Kihlman kirjoitti äidilleen: "Tänään täytän 41 vuotta. Huu kauheaa, kuinka olen vanha! Ja mitä olen minä maailmassa aikaansaanut!" Samassa hän ilmoittaa, että oli ruvettu pakkaamaan tavaroita lähetettäväksi Helsinkiin. Lähetys tapahtui purjelaivalla ja onnistui hyvin. Perhe jäi kuitenkin Vaasaan kesäksi, joskin uusien vuokralaisten tähden oli pakko asua kovin ahtaasti. Jäähyväiskäynti Kruununkylään oli suunniteltu jo kesän aluksi, mutta oli lykättävä heinäkuuhun, syystä että kesäkuulla pikku pojat toinen toisensa perästä sairastuivat tuhkarokkoon. Tauti meni kuitenkin menoansa ilman pahempia seurauksia, vaikka se oli valinnut niin sopimattoman ajan ilmaantuakseen. Käynti Kruununkylässä tuotti suurta tyydytystä sekä mummolle että Vaasan perheelle, joka siellä nautti hiljaista lepoa rauhattoman alkukesän jälkeen. Eräs asiapaperi 26 p:ltä heinäk. todistaa, että äiti ja poika m.m. neuvottelivat keskenään omaisuutensa hoidosta, joka näinä aikoina ei ollut helppo asia. Kihlman itse oli vuosien kuluessa pannut puolet jollei enemmänkin omista ja tyttärensä varoista osakkeihin ja muihin arvopapereihin, jota vastoin äiti huolimatta poikansa neuvoista oli jatkanut lainausliikettä, niin että hänellä nyt oli noin 120,000 mk. saatavana Kruununkylän talonpojilta. Vaikka lainanottajat yleensä olivat luotettavia, katsoi Kihlman asiaa kuitenkin arveluttavaksi. "Vuosikymmenen kuluessa ovat olot Suomessa suuresti muuttuneet. Ennen oli rahamiesten vaikea sijoittaa varojaan, nyt ovat katovuodet aiheuttaneet yleisen rahanpuutteen, josta välttämättömästi on johtunut kaikkien tavara-arvojen aleneminen. Jos nyt talo olisi myytävä siten että se olisi maksettava käteisellä, niin ei siitä saataisi enemmän kuin puoli hintaa, jos sitäkään." Näin ollen olisi mahdotonta, tarpeen tullen, melkoista vahinkoa kärsimättä saada lainat maksetuiksi. Kihlman neuvoo sentähden äitiään olemaan myöntämättä enemmän lainoja kruununkyläläisille, joista useimmat ovat velkaantuneita, vaan sen sijaan sijoittamaan rahat niin, että ne saadaan irti, jos tarve vaatii. Rahoja takaisin vaatiessa tulee tietysti noudattaa kaikkea mahdollista armahtavaisuutta varsinkin niitä kohtaan, jotka koettavat lyhentää velkojaan; niitä kohtaan taasen, jotka vain enentävät velkataakkaansa, on ankaruus paikallaan. Vihdoin Kihlman muistuttaa äitiään siitä, että velkakirjat, joissa rahat on merkitty ruplissa, ovat laadittavat uudestaan, ja velka merkittävä markoissa. Se olisi oikeastaan ollut tehtävä jo edellisenä syksynä (1865), jolloin rahanmuutos tapahtui ja tuotti kapitalisteille 18 prosentin voiton. — Myöhemmistä kirjeistä huomaa, että äiti kyllä koetti noudattaa näitä neuvoja, vaikka hän ei, kun lähinnä seuraavina vuosina olot kävivät yhä ahtaammiksi, voinut olla edelleenkin auttamatta rakkaita kruununkyläläisiään.
Elokuun 16 p:nä Kihlman perheineen lähti Vaasasta. Isossakyrössä käytiin L. Stenbäckillä, "joka aina oli iloinen saadessaan vieraita", ja Alavudella K. F. Stenbäckillä. Tultiin sitte Visuvedelle, josta höyrylaivalla kuljettiin Tampereelle. Sieltä jatkettiin maanteitse Hämeenlinnaan, missä 20 p:nä astuttiin junaan, jolla saavuttiin Helsinkiin. Matka oli alituisten sateitten vuoksi mitä rasittavin, mutta kumminkin tultiin terveinä perille.
End of Project Gutenberg's Alfred Kihlman I (of 2), by Eliel Aspelin-Haapkylä