II.
REHTORI, LIIKE- JA VALTIOPÄIVÄMIES 1870-1876.
Normaalikoulun olot olivat Kihlmanin tullessa rehtoriksi kaikkea muuta kuin normaalisia, mallikelpoisia. Jo ensimmäisessä vuosikertomuksessaan hän huomauttaa tärkeimmistä puutteista, nimittäin 1) että normaalikoulun opettajat oli jätetty osattomiksi, kun (16/4 1869) säädettiin, että alkeisopistojen opettajilla oli oikeus palkankoroitukseen 10 vuoden nuhteettomasta palveluksesta, mistä johtui, että parhaimmat opettajakyvyt mieluummin hakivat virkoja muissa kouluissa; 2) että normaalikoulussa oli ainoastaan 6 vakinaista ja noin 25 tuntiopettajaa, joilla jälkimmäisillä ei ollut oikeutta eläkkeeseen taikka muuhun avustukseen, jos sairastuivat ja kuolivat; ja 3) ettei koululla ollut tarkoituksenmukaista omaa taloa, vaan täytyi sen miten kuten tulla toimeen vuokratuissa huoneissa. Näitä epäkohtia oli uusi rehtori milloin vakavin, milloin ivallisin sanoin yhä uudestaan saattava viranomaisten mieleen, kunnes ne korjattiin. Että parannus kerran tulisi, sitä ei hän epäillyt. "Herrojen tuntiopettajien", sanoo hän erittäin näille, "oli vain huolehdittava siitä, että he elivät, kun muutos tapahtui (!)"
Syyslukukauden alussa 1870 Kihlman sai rehtorina ensi kerran kokea, miten työlästä oli hankkia tarpeellinen määrä tuntiopettajia ja aikaansaada lukujärjestys, joka tyydyttäisi näitä kaikkia, joista useimmilla oli tunteja muissakin kouluissa. Tehtävä oli tällä kertaa tavallista vaikeampi, syystä että yliopettaja Lindeqvistillä oli virkavapaus (kirjoittaakseen latinan oppikirjaa) ja että kaksi muutakin kielenopettajaa oli poistunut. Ei ole ihme, että Kihlman yksityisesti arvostelee olosuhteita vielä ankarammin kuin mainitussa vuosikertomuksessa (Lindeqvistille 8/9): "On oikea vitsaus tämä tuntiopettaja-järjestelmä nykyisessä laajuudessaan. On luokkia, joilla on 4 läksyä aamupäiväksi. Mikä luonnottomuus (abnormité)! Ja mikä on seuraus? Jos tulokset ovat huonoja, niin syytetään koulua, saksalaisuutta (tyskeri) ja opettajia. Mutta varovasti ei olla aavistavinaankaan oikeata syytä. Anna anteeksi, että vaivaan Sinua purkauksillani; mutta suu puhuu mitä sydän on täynnä. Ja sydämeni on näinä päivinä ollut kuohuksissaan siitä, että koulultamme puuttuu tarpeellinen määrä vakinaisia opettajia." —
Lukuvuosi meni sitten menoansa ilman suurempaa häiriötä, vaikka johtaja tavan takaa saikin "neulanpistoja", jotka aikaa myöten tekivät hänet "ärtyiseksi" (retlig). Niin sanoo Kihlman itse muutamassa kirjeessä, lähemmin selittämättä mitä hän tarkoitti. Saattaa kuitenkin arvata, että neulanpistot olivat taholta tai toiselta tulleita ymmärtämättömiä muistutuksia ja moitteita koulua vastaan. Siitä huolimatta hän oli rehtorintoimessaan niinkuin kaikissa muissakin toimissaan ylen tarkka ja tunnollinen. Todistukseksi otamme seuraavat rivit kirjeestä A. A. Levónille (12/12 1870), joka oli pyytänyt pojalleen lupaa lähteä kotiin (Vaasaan) joku päivä ennen lukukauden loppua: "Minun on hyvin vaikea antaa poikien matkustaa pois, ennenkuin lukeminen on päättynyt. Jos annan lupaa yhdelle, tulee kymmenkunta toista pyytämään. Jos annan lupaa kymmenelle, ovat luokat vähentyneet, ja jäljelläolevat pojat arvelevat, ettei heidän tarvitse vaivata itseään enemmän kuin toistenkaan, jotka ovat poissa. Koko koulu joutuu hajaannustilaan. Työtä tehdään vain näön vuoksi. Jollen taas anna lupaa kymmenille, pidetään minua puolueellisena, syystä että olen antanut muutamille. Periaatteeni on senvuoksi olla antamatta lupaa kellekään, jollei erittäin tärkeitä syitä esitetä. Uskollisena periaatteelleni kielsin luvan Henrik Wredeltä, kun hän kävi pyytämässä. Mutta kun ylioppilas (Wrede) vielä tuli ja sanoi, että isä, kuvernööri, oli matkustanut heitä vastaan Lapualle, ja että veljesten oli lähdettävä 15 p:nä, en katsonut voivani enää kieltää, vaikka olenkin pahoillani, että minua melkein pakotetaan toimimaan periaatteitani vastaan. Ymmärrän hyvin, että poikien joululoma on liian lyhyt, sekä myöskin, ettei vahinko ole suuri, jos he menettävätkin jonkun päivän lukukauden lopulla. Heidän tähtensä voisin ja tahtoisinkin antaa lupaa; mutta koulun järjestys kärsii eri vapautuksista, ja tätä järjestystä olen velvollinen ylläpitämään. Olen sen vuoksi vastannut kieltäen kaikille paitsi Wredelle. Olkoon hän nyt vapaaherra, koska hän on sitä ja hänen isänsä niin tahtoo. Sinun pojallasi siis ei ole lupaa matkustaa." —
Neulanpistojen aiheuttajia oli normaalikoulun suomalainen osastokin, joka toisten mielestä oli parempi kuin ruotsalainen, muka siitä syystä — että johtajat ja opettajat enemmän suosivat sitä [E. G. Palmén, m.p. s. 564 (Kothenin lausunto).], ja toisten mielestä taas kärsi siitä — että johtajalla ja opettajilla ei ollut aikaa suoda sille samaa huolta kuin toisille [E. G. Palmén, m.p, s. 579 (J. Ph. Palménin lausunto).]. Arvostelut olivat aivan vastakkaisia, mutta kumminkin yhtäpitäviä rehtoria syytettäessä. Muutoin kouluylihallitus ja senaatti kevätpuolella 1871, kun Kihlman oli tehnyt esityksen 5:nnen luokan toimeenpanemisesta, katsoivat hyväksi määrätä, että osasto saisi käsittää ainoastaan 4 luokkaa, niin että sitä ylöspäin jatkettaessa alhaalta päin typistettäisiin. Silloin suomalaisen koulun ystävät, niinkuin tiedetään, päättivät perustaa yksityisen ensimmäisen luokan, josta sittemmin kehittyi suomalainen alkeisopisto — nykyinen suomalainen normaalilyseo. Samaan aikaan tiesi Kihlman myöskin kertoa Lindeqvistille (11/3 1871), että Kothen olisi tahtonut heti muuttaa koko osaston Hämeenlinnaan; mutta olivat toiset vastustaneet "silmänräpäyksellistä muuttoa". Kihlman puolestaan arveli: "Luulen Kothenin ajavan läpi mitä tahansa, niin kauan kuin hän on paikallaan. Viranomaiset eivät pääse hänestä vähemmällä kuin taipumalla hänen tahtonsa mukaan. Kothenin tapaisen miehen täytyy joko hallita tai kaatua!" — Vaikka ehdotus suomalaisen normaalikoulun muuttamisesta Hämeenlinnaan ainoastaan yksityistä tietä oli tullut tunnetuksi, otti kasvatustieteellinen yhdistys 4 p:nä huhtik. 1871 käsitelläkseen kysymystä: "Millä paikkakunnalla voi suomalainen normaalikoulu parhaimmalla menestyksellä harrastaa tarkoitustansa?" Kihlman oli (arvatenkin siitä syystä, että Cleve piti itseään jäävinä) puheenjohtajana kokouksessa, johon oli saapunut tavattoman paljon osanottajia. Varsinaista keskustelua ei kuitenkaan syntynyt, sillä kaikki olivat yksimielisiä siitä, että normaalikoulun oikea paikka oli Helsinki, missä pedagogian professori toimi ja missä opettajakokelaat voivat edistyä tieteessään. Sen maltillisen muodon alla, mihin läsnäolijat pukivat ajatuksensa, että muuttoehdotus mainituista ja muistakin syistä oli hylättävä, piili syvää katkeruutta. Kihlmanin loppusanoista otamme tähän viimeiset: "Ottaa ollenkaan puheeksi normaalikoulun muuttaminen paikkakunnalta, missä pedagogiikan edustaja toimii, se on samaa kuin selittää sellainen edustaja tarpeettomaksi. Tosin voidaan sanoa kaikenlaista; voidaanhan sanoa, että pedagogiikka ei ole mikään tiede. Mutta kun samalla puhutaan oftalmologian ja syfiliksen professoreista, niin on sentään vaikea asettaa kyseeseen ihmisen henkisen, kehityksen tietämisen tieteellistä oikeutusta." — Tästä huomaa miten Kihlmania ei katkeroittanut yksistään suomalaisen normaalikoulun asia, vaan yleensä se häikäilemätön omakylläisyys ja mielivalta, jonka alaiseksi koululaitos oli joutunut.
Eräässä kirjeessä K. Ervastille, joka Kihlmanin kehoituksesta 1869-70 oli ollut tuntiopettajana uskonnossa suomalaisella osastolla, mutta nyt oli uskonnon lehtorina Oulussa, on Kihlman seuraavin sanoin kuvannut parooni von Kothenia. "Vai niin, onko kouluylihallitus niin epäsuosiossa Teillä, että luullaan sen pystyvän mihin mielettömyyteen ja laittomuuteen tahansa! En oudoksu sitä. Päällikkö, joka ei ainoastaan ole tietämätön kaikesta, mikä opetusalaan kuuluu, vaan myöskin täydellisesti ylenkatsoo pedagogiikkaa ja kaikkia sille alalle antautuneita, pitäen heitä pölkkypäinä ja yömyssyinä, päällikkö, joka ilmaisee kantansa kutsumalla kouluylihallituksen jäseniksi ei miehiä, joilla on, vaan joilta (paitsi Bergrothilta) puuttuu pedagogisia tietoja: päällikkö, joka oloja tuntematta kaduilla ja kujilla pipeille ja papeille jaarittelee Suomen koulun rappiotilasta: semmoinen päällikkö on ainakin tehnyt mitä mahdollista on itse tullakseen yleisön epäsuosioon ja saattaakseen koko ylihallituksen osalliseksi tästä kohtalostaan. Yleensä ei tiedetä paljon siitä, mitä ylihallituksessa tapahtuu, mutta sen verran luulen toki tietäväni, että siellä jo uskalletaan ajatella toisin kuin päällikkö. Uuteen koululakiehdotukseen on liitetty vastalauseita vähemmistön, s.o. päällikön ja Antellin puolelta. Tietääkseni ei vakinaista opettajaa ole ilman tuomiota erotettu. Mutta täälläkin on niin, että jos jotain perin mieletöntäkin kerrotaan ylihallituksesta, niin arvellaan, että se kyllä on mahdollista. Luottamus on kokonaan hävinnyt, ja syypäänä siihen on nykyinen päällikkö, joka, niin kauan kuin hän pysyy paikallaan, on tekevä epäiltäviksi kaikki olot, henkilöt ja asiat, joiden kanssa hän on tekemisissä. Kumminkin toivotaan, että hänen aikansa on lyhyt." — Kerrottuaan sitten Nordqvistin kissannaukujaisista (15 p:nä huhtik. 1871) [Nordqvistin kissannaukujaisista ks. Eliel Aspelin-Haapkylä, Muoto- ja muistikuvia I s. 117 ss.], ja Kothenin menettelystä sijaiskanslerina, hän kun, sen sijaan että olisi koettanut välittää, oli uhannut yliopistoa sulkemisella y.m., kirjoittaja palaa vielä uuteen kouluasetusehdotukseen, joka parast'aikaa oli senaatin käsiteltävänä, ja lausuu viimein: "Asema on sangen surullinen: tiedetään, että muutoksia valmistetaan, ja tiedetään että asia on ei-ammattimiesten käsissä. — Sen jälkeen kuin Kothen tuli, on Cleveltä vain kerran kysytty neuvoa, nimittäin kun räätäli oli epävarma ylitarkastajan univormusta. Mutta ei hän silloinkaan tiennyt vastata (!)"
Ohimennen on mainittava, että normaalikoulunkin oppilaita oli huomattu ottaneen osaa Nordqvistin kissannaukujaisiin. Huhu tulevasta mielenosoituksesta oli houkutellut koulunuorisoakin Nordqvistin asunnon edustalle, eikä ole ihme, että pojat huusivat muiden mukana. Kun Kihlman kehoitti syyllisiä ilmoittautumaan, he noudattivat kehoitusta. Vaikkei luultavaa ole, että rehtori piti asiaa suurena rikoksena, ei hän voinut jättää epäjärjestystä rankaisemattakaan, vaan tuomitsi erään, silloin toverien kesken johtavassa asemassa olevan oppilaan kuudeksi tunniksi karsseriin. Saatettuaan tuomitun vankilaan istui rehtori siellä puolen rangaistusaikaa hänen kanssaan keskustellen konventista y.m. Mennessään hän toivoi, että jäävä tulisi hyvin toimeen loppuajankin. Näin on asianomainen itse kertonut lisäten, että toverien kesken luultiin kouluylihallituksen (Kothenin) pakottaneen rehtorin langettamaan tuomion [Epäilemättä oppilaiden olettamus oli perätön, sillä tuskin olisi Kihlmania voitu pakottaa langettamaan tuomiota, joka soti hänen oikeudentuntoansa vastaan. "Kyllä minä olen kumaraharteinen", oli hän kerran lausunut kotona erään kiistan johdosta kouluylihallituksen kanssa, "mutta en minä taivuta selkääni kouluylihallituksen edessä!">[. Ennestään tiedämme, että Kihlman ei ollut erittäin halukas rehtorintoimeen, jota hän puolitoista vuotta hoiti v.t:nä. Kun uusi rehtorinvaali kevätlukukauden lopulla 1871 oli tapahtuva, hän omasta ja perheensä puolesta ilmoittikin tovereilleen, että hän mielellään luopuisi siitä. Mutta siitä huolimatta hänet valittiin vakinaiseksi.
* * * * *
Kun palaamme Kihlmanin yksityiseen elämään, emme voi olla muistuttamatta hänen osanotostaan sanomalehdistön 100-vuotisjuhlaan 16/1 1871 — se on laatuaan hyvä esimerkki hänen halustaan aina olla mukana henkisesti ja kansallisesti merkittävissä tilaisuuksissa. Siellä hän myöskin jälki-istunnossa (Nachspiel) piti humoristisen puheen lyhyestä sensoritoiminnastaan T. T. Renvallin sijaisena Turussa sodanaikana 1854. Åbo Underrättelserissä oli ollut väärä uutinen, että englantilaiset olivat hävittäneet Tammisaaren kaupungin. Seuraavassa numerossa uutinen peruutettiin, mutta kuvernööri, joka siihen aikaan ensiksi sensuroi lehden, pyyhki peruutuksen. Kihlman puolestaan hyväksyi esimiehensä toimenpiteen, sillä tietysti täytyi kuvernöörin paremmin tietää, miten asian laita oli. Tammisaari oli siis hävitetty, ja Kihlman ehdotti maljan kaupungin muistoksi! [Juhlan seikkaperäinen kuvaus ja myöskin Kihlmanin puhe sanasta sanaan, ks. Muoto- ja muistikuvia I, siv. 90 ss.]
Alkupuolen kesää viipyi perhe Helsingissä. Syynä siihen oli, että rouva Kihlman 15 p:nä kesäk. synnytti pojan — viimeisen sarjassa — jolle annettiin nimi Lennart Sigurd. Sittemmin muutettiin Espoon saaristosta Moisansin rusthollista vuokrattuun kesäasuntoon, joka oli noin 2 tunnin laivamatkan päässä Helsingistä, ja asui yliopiston kirjastonhoitaja toht. K. Collan perheineen samassa talossa pihan toisella puolella. Kauan ei kuitenkaan täällä oltu yhdessä. Hanna lähti heinäkuulla Keuruulle ja sieltä elokuulla Jyväskylään, hospitantiksi kansakouluseminaariin, ja isä teki matkan Pohjanmaalle. Hän kävi tapansa mukaan Vaasassa, Pietarsaaressa ja Kruununkylässä, missä nyt Mathilda Grönvall hoiti hänen asioitaan, vähitellen perien takaisin vanhan rovastinrouvavainajan lainaamat rahat. — Kuinka Kihlman tässä kohden menetteli, näkee eräästä kirjeestä pastori Fredrik Hedbergille Pirttikylässä (20/5 1871), joka oli ollut välittäjänä muutamassa velkomisasiassa: "Olen iloinen että sain vahvistusta käsitykselleni, miten pitää kohdella velallisia. Menneinä nälkävuosina kiirehti moni perimään saatavansa oikeuden kautta. Siten joutuivat velalliset perikatoon, ja velkojat vahingoittivat itseänsä usein menettämällä ei ainoastaan koron, vaan osan pääomastakin. Minun mielipiteeni mukaan oli paras kärsivällisesti odottaa; siitä oli hyötyä velkojalle samalla kuin velallista säästettiin." — Paluumatkalla Kihlman vilustui ja Tampereelle saavuttuaan täytyi hänen kutsua lääkäri luokseen. Tämä pakotti hänet hoitamaan itseään viikon päivät, ennenkuin jatkoi matkaa Helsinkiin. Siten alulla ollut keuhkotulehdus peräytettiin.
Pietarsaaressa olivat Kihlman ja Schauman selvittäneet yhteiset asiansa, "jotka osoittivat sen onnellisen tuloksen", kirjoittaa edellinen vaimolleen, "että luumyllyt olivat antaneet takaisin kaikki niihin pannut rahat. Itse laitokset olimme siis saaneet lahjaksi. Jos kaikki liikkeet menestyisivät niin onnellisesti, niin kyllä pian pääsisi riippumattomaksi. Älä kuitenkaan puhu kenellekään tästä liikkeestä. Kaikki liikeasiat vaativat vaiteliaisuutta." — Tampereelta Kihlman kirjoitti V. Schaumanille kirjeen (5/8 1871), josta otamme seuraavat rivit, jotka, vaikkei kirje ollutkaan viimeinen, kirjoittajan tietämättä tulivat olemaan viimeinen, lämmin hyvästijättö ystävälle: "Vihdoin, veljeni, sydämellinen kiitos viimeisestä yhdessäolosta. Olen elämässäni kokenut niin paljon huonoa, että oikein nautin, kun kerran tapaan jotain vastakkaista. Sinä olet antanut minun kokea miehuullista, älykästä ja rehellistä (manlig, klok och redbar) liiketoimintaa sekä vanhaa ystävyyttä, joka ei ruostu. Tästä kaikesta kiitän ja siunaan Sinua. Jumala siunatkoon Sinua ja omaisiasi!" — Apteekkari Viktor Leonard Schauman kuoli halvaukseen matkalla ollessaan Vaasassa 3 p:nä helmik. 1872, ei vielä täyteen 50 vuotta vanhana. Saatuaan sähkösanoman, kirjoittaa Kihlman (4/2) Ph. U. Strengbergille Pietarsaareen: "(Eilisestä) en ole voinut muuta ajatella. Voi, mitä olemmekaan menettäneet tässä taitavassa, ahkerassa, toimeliaassa, uskollisessa ja jalosti ajattelevassa miehessä! Kuinka pitkä aika onkaan kuluva, ennenkuin hänen paikkansa yhteiskunnassamme on täytetty, jos se koskaan täytetään! — — Minä olen kärsinyt korvaamattoman tappion. Ja se merkitsee paljon." — Vainajan vanhimmalle pojalle Waldemar Schaumanille Kihlman kirjoitti yhtä sydämellisesti, luvaten avustaa perhettä kaikessa kykynsä mukaan.
* * * * *
Syyskausi 1871 alkoi kamalan vieraan, koleran, merkeissä, mutta Kihlman, joka kirjeessä Hannalleen sanoo tavallisesti tunteneensa pahoinvointia jo kuullessaan puhuttavan tästä taudista, oli "henkisesti ja ruumiillisesti tyynenä" peloton. Hän, samoin kuin perhe, pysyikin terveenä. Jos jotain huolestuttavaa tapahtuisi, antaisi hän heti tiedon siitä — se oli ja oli aina ollut hänen periaatteensa. Milloin hän ei kirjoittanut, tuli läheisten tietää, että kaikki oli hyvin. Huomattavin henkilö, jonka elämänlangan kolera täällä katkaisi, oli juur'ikään mainittu Savolaisten laulun ja Vaasan marssin säveltäjä K. Collan. Hän kuoli 12 p:nä syysk. Vasta tänä kesänä oli Kihlman Espoossa tutustunut Collaniin, joka oli vain 3 vuotta nuorempi. Hyvä suhde oli rakentunut heidän ja heidän perheidensä välille, joten uuden ystävän äkkinäinen poismeno herätti haikeaa kaipausta Kihlmanin kodissa. —
Mihin määrään Kihlmanin mielentyyneys ulottui, sitä emme kuitenkaan näe hänen kirjeistään, mutta aikalaiset tietävät kertoa, että kaksi henkilöä kuoli koleraan itse siinä talossa, mistä kouluhuoneisto oli vuokrattu. Rehtori ei kuitenkaan tehnyt melua sen johdosta. Hän näet ajatteli, että jos hän tekee asiasta virallisen ilmoituksen, suljetaan koulu joksikin ajaksi, ja silloin oppilaat vapaina ollessaan olisivat vain suuremmassa vaarassa sairastua. Parempi oli hänestä antaa asiain mennä tavallista menoaan, ja kaikki kävikin onnellisesti. Nykyjään ei tätä kuitenkaan suvaittaisi, eikä se olisi mahdollistakaan — siinä määrässä on terveydenhoito edistynyt. Mutta muistettava on, että bakteerien tuntemiseen perustuva tautien tartuntaoppi oli silloin vielä keksimättä. Yleensä tiedetään Kihlmanin myöhemminkin pitäneen koulutöiden keskeyttämistä taudintartunnan pelosta joutavana, melkeinpä moitittavana toimenpiteenä.
Myöhemmin (19/10) Kihlman kirjoittaa tyttärelleen: "Kellokoneisto on vedetty ja täydessä käynnissä. Koulussa olen säännöllisesti k:lo IX-I a.p. ja k:lo IV-VI i.p. Usein on k:lo VI:en jälkeenkin paljon tehtävää, niin että viivyn siellä VII:ään ja VIII:aan. Yleensä ei koulu tänä lukukautena ole tuottanut paljon ylimääräisiä huolia. Poikkeukset järjestyksestä ovat olleet harvoja ja vähäpätöisiä; pääasia on saada järjestys toimeen, jos sitten hartaasti valvoo järjestystä, niin tulevat poikkeukset siitä poikkeuksiksi — huomaa! jos koululla vain on kelvollisia opettajia. Minun kokemukseni mukaan vaatii siis koulu: 1:ksi vilpitöntä harrastusta (intresse) ja 2:ksi aikaa. Jos koulu saa tämän osakseen, ovat tulokset hyviä ja tyydyttäviä. — Liikeasiat (tarkoitan pellavakehräämöä) eivät myöskään ole tuottaneet huolia. Tehtaan työ käy hyvin, kurssi on oivallinen, rahoja riittävästi juokseviin menoihin. Tavaton on sen vuoksi erotus entiseen verraten, jolloin aina oltiin rahanpuutteessa. Nyt tämä liike kärsii oikeastaan vain siitä, että menekki ei ole niin suuri kuin sen tulisi olla, ja että tuotanto sen johdosta on supistettu. Seuraus siitä on, että ihmisikä kuluu, ennenkuin velat saadaan maksetuksi. Tämä on korjattava, ja sitä johtokunta nykyjään harrastaa."
* * * * *
Lokakuun 26 p:nä oli keisari allekirjoittanut kutsumuksen Suomen säädyille kokoontua valtiopäiville 1 p:nä helmik. 1872, ja uuden valtiopäiväjärjestyksen mukaan oli maan koulunopettajilla ensi kerran oikeus valita edustajia pappissäätyyn. Helsingin etevimmän koulun rehtorina Kihlman kutsui kaupungin vakinaiset koulunopettajat kokoukseen neuvottelemaan m.m. valtiopäivämiesehdokkaista. Kirjeessä rehtori A. G. J. Hallsténille Vaasassa hän seuraavana päivänä (21/11) kertoo kokouksen tuloksista: Yksimielisiä oli oltu siitä, että ennen muita Cleve oli valittava. Oli kyllä odotettu, että yliopisto valitsisi hänet, "koska hän oli ollut sieluna vastarinnassa nykyistä yliopiston (s.o. Kothenin) hallitusta vastaan, jota hallitusta yleisesti oli moitittu, mutta sen sijaan oli valittu (paitsi prof. C. G. Ehrströmiä) Lindelöf, joka (rehtorina) oli antanut käyttää itseään saman hallituksen välikappaleena." Cleve oli siis koulun parhaana, itseoikeutettuna edustajana valittava koulunopettajain puolelta. Olla valitsematta Cleveä olisi asettua kouluylihallituksen puolelle, menetellä samoin kuin se, syrjäyttää pedagogisen tieteen edustaja. Syystä että luultiin Cleven saavan yleisintä kannatusta Kuopion hiippakunnassa, oli päätetty kirjoittaa asiasta sikäläisiin koulukaupunkeihin. Porvoon hiippakunnan ehdokkaiksi oli asetettu prof. Yrjö Koskinen ja Kihlman taikka lehtori Strömberg (kokouksessa Porvoossa 28/8 1871 olivat hiippakunnan koulunopettajat päättäneet valita 2 edustajaa, korkeimman laillisen määrän). Turun hiippakunnassa oli "kuuleman mukaan" ehdokkaiksi ajateltu: Euréniä, Hjeltiä, Hallsténia sekä kenties Reuteria ja Ranckenia.
Vaalien lopullinen tulos oli, että Turun hiippakunnasta valittiin Hallsten, Porvoon Kihlman ja Yrjö Koskinen ja Kuopion Cleve. Tähän voimme lisätä, että Kihlman aina, niinkauankuin hän oli vaalikelpoinen, edusti Porvoon hiippakunnan koulunopettajia — s.o. kaikkiaan kahdeksassa säätykokouksessa.
Joulukuun 26 p:nä Kihlman kirjoittaa Levónille: "Hetki sitten sain valtakirjan olla valtiopäivämies. Kaikissa täällä ollaan, sanoi pukki kun pää leikattiin (!). [Sananlasku ruotsalaisessa kirjeessä suomeksi kirjoitettu.] Siinä uutta puuhaa. Mistä saada ymmärrystä vastata kaikkeen, sitä en käsitä. Vaikeaa on puhua ja toimia ilman vakaumusta; puhua ja toimia toisten vakaumuksen mukaan on mieltäni vastaan. Pääasiallisesti tullaan pyytämään veronlisäystä (niin kerrotaan) eli määrärahoja (anslag). Jos niin on laita, olen jotenkin selvillä kannastani. En myönnä penniäkään muuten kuin ehdolla, nimittäin ehdolla, että sekä uusia että vanhoja määrärahoja käytetään kansakunnan toivomusten mukaan. Jos kansan tulee maksaa, niin on mielivalta lopetettava. Jos taasen mielivalta edelleenkin on jatkuva, niin ei meidän ainakaan ole suoritettava palkintoa tullaksemme vielä mielivaltaisemmin pidellyiksi. Kas siitä luullakseni ei tule mitään." —
* * * * *
Ennenkuin puhumme erittäin 1872 v:n valtiopäivistä lienee paikallaan ääriviivoittaa Kihlmanin kuva valtiopäivämiehenä yleensä. Sellaisen kuvan luominen on näet jo tässä mahdollinen, koska hän heti esiintyy tavattoman valmiina tähän tehtävään, miten hänen käsityksensä yksityisistä asioista saattoikin vuosien kuluessa kehittyä. Kirkon ja koulun alalla hänen asiantuntemuksensa ja kokemuksensa olivat mitä perusteellisinta laatua ja niin myöskin teollisuus- ja pankkiliikkeen alalla. Näin oli hänellä jo ensi hetkestä suuremmat edellytykset kuin useimmilla muilla säädyn jäsenillä käsittelemään mitä erilaisimpia kysymyksiä. Mutta hän ei pysähtynyt siihen, vaan ollen valtiopäivämiehenä yhtä tarkka ja tunnollinen ja ahkera kuin ennen teologisissa, pedagogisissa ja liikeharrastuksissaan hän johdonmukaisesti syventyi kaikkiin esille tuleviin asioihin, ja seuraus siitä oli, että hänellä aikaa voittaen säädyssään tuskin oli vertaansa monipuolisessa asiaintuntemuksessa. Pintapuolisempi luonne kenties olisi käyttänyt tällaista etevämmyyttä loistaakseen tiedoillaan. Kihlman sitä vastoin, vaikka puhuikin verraten usein, rajoitti hitaanlaisesti esitellyt, mutta asialliset, ankarasti loogilliset, muodollisesti virheettömät, toisinaan ivalla maustetut lausuntonsa sellaisiin selityksiin ja huomautuksiin, jotka hänen mielestään olivat ehdottomasti asiaan vaikuttavia — pitää puheita lehterillä olevaa yleisöä ja sanomalehtiä varten ei ollut hänen luonteensa mukaista. Samassa asiassa hän esiintyi ainoastaan kerran tai pari, ollen vastaamatta vastaväitteisiin, milloin asian ratkaisu ei näyttänyt sitä vaativan taikka milloin keskustelu oli heilahtamassa enemmän tai vähemmän yksityis- tai mieskohtaiselle alalle. Tämä tapa ottaa osaa keskusteluun aiheutti, että Kihlmania aina kuunneltiin suurella huomaavaisuudella ja kunnioituksella, ja eräs maailman- ja elämänkatsomukseltaan hänestä kaukana oleva, mutta kuitenkin arvossa pidetty säädynjäsen kuuluu kerran huudahtaneen: "Merkillinen mies, tuo Kihlman, joka kerta kun hän säädyssä esiintyy, on hänellä jotain erikoista, asiata valaisevaa sanottavana." Itsestään on ymmärrettävää, että pappissäädyn enemmistö — vaikka hänen vaikutuksensa siihen erinomattain kirkollisissa asioissa ei ollut suuri, sillä häntä pidettiin liian vapaamielisenä — opittuaan hänet tuntemaan säännöllisesti valitsi hänet tärkeimpiin luottamusasemiin. Siten Kihlman myöhemmillä valtiopäivillään toimi valitsijamiesten puheenjohtajana, tärkeän valtiovaliokunnan ja puhemiesneuvoston jäsenenä sekä valittiin pankkivaltuusmieheksi ja pankintarkastajaksi y.m.
Kihlmanin suhteesta pappissäätyyn sopii ehkä tähän ottaa hänen oma lausuntonsa kirjeestä (9/3 1873) A. J. Hornborgille, joka parastaikaa toimitti tunnettua matrikkeliansa ja oli sitä varten pyytänyt saada hänen elämäkertansa. Hornborg oli, ehkä vain leikillisesti, olettanut, että Kihlman arvatenkin mieluimmin jäisi pois pappien seurasta; mutta vastaus ei suinkaan ollut leikillinen: "Mutta mistä olet saanut päähäsi, että mieluimmin olisin erilläni pappisseurasta? Ei ole olemassa säätyä, jota minä niin korkeasti kunnioitan kuin pappis- ja opettajasäätyä. On totta: minä en pidä ulkokullaisuudesta, ja tekopyhyys (skenet af helighet) on se vaara, johon pappi helposti voi langeta; mutta eihän ole pakko lakata olemasta ihminen, vaikka onkin pappi, ja pappi, joka on ihminen, se on henkilö, jonka edessä kumarran tomuun asti. Se on tosi-ihminen, sillä onhan tosi-ihminen myöskin pappi — eräässä merkityksessä."
Kihlman luettiin ja kuului suomalaiseen puolueeseen ja hän otti aina osaa puolueen yksityisiin kokouksiin sekä valtiopäivien edellä että niiden aikana. Kumminkaan hän ei ollut puoluemies tavallisessa merkityksessä. Hän osasi näet tarkoin säilyttää itsenäisyytensä puolueeseen nähden, niin että hän saattoi mitä tärkeimmissä asioissa (esim. asevelvollisuuskysymyksessä) asettua omalle kannalleen ja olla hairahtumatta puolue-elämässä niin tavallisiin mieskohtaisiin "letkauksiin". Syynä Kihlmanin liittymiseen suomenmielisiin olikin (samoin kuin prof. A. F. Granfeltin) ehkä enemmän järjen tai oikeudentunnon kuin sydämen vaatimus. Huolimatta nuoruudenaikansa hartaista ponnistuksista oppia suomea oli tämä kieli jäänyt hänelle jotenkin vieraaksi: hän puhui ja kirjoitti ainoastaan ruotsia [Totta kyllä olemme nähneet Kihlmanin kirjoittamia suomalaisia kirjeitä, mutta ne ovat sangen virheellisiä. Suomalaista puhetta hän täysin ymmärsi, niinkuin vakiopäiväkeskusteluista huomaa, ja poikkeuksetta hän luki suomalaisen kirjankin, mutta tuntien vaillinaisen kielentaitonsa hän ei mielellään suomea puhunut.]. Edelleen hän herännäisyysaikanaan kyllä oli oppinut tuntemaan ja kunnioittamaan vakava- ja syvämielistä suomalaista talonpoikaiskansaa, mutta tuskin suuresti erehdymme, jos oletamme, että Pohjanmaan ruotsalainen kansa sittenkin oli hänen sydäntään lähempänä, puhumatta siitä, että hänen isoisänsä oli ollut ruotsinmaalainen. Näin ollen oli hän niin sanoaksemme luonnostaan ruotsinmielinen. Mutta toiselta puolen on huomioonotettava, että hänen vanhat ystävänsä, Essen, Ingman, Yrjö Koskinen y.m., kuuluivat suomalaiseen puolueeseen, että hänen maailmankatsomuksensa oli sama kuin heidän, ja että hän jo nuorena oli oppinut kansallisessa liikkeessä näkemään Suomen tulevaisuuden. Nämä viimemainitut seikat ovat laatuaan siksi määrääviä, että ne aikana, jolloin suomenmieliset vielä yleisesti keskenään puhuivat ruotsia, olisivat riittäneet kiinnittämään kenen muun tahansa puolueeseen, mutta Kihlmanille ne eivät olleet ratkaisevia. Hän on näet itse (normaalikoulun vuosikertomuksessa 1886) — tehdessään selkoa "niistä periaatteista, jotka hän oli omaksunut" kansallisuuskysymyksessä — tunnustanut, että hän kristillisenä kansalaisena oli katsonut velvollisuudekseen asettua suomenkielisen kansan puolelle, koska se kärsi vääryyttä yhteiskunnan puolelta: ensiksi siinä että sen täytyi opettaa lapsilleen toista kieltä, jos tahtoi antaa heille korkeampaa sivistystä, toiseksi siinä että se oli pakotettu oikeuden edessä taipumaan tuomittavaksi kielellä, jota se ei ymmärtänyt. Kansalainen, päättää hän sitten, joka jokaisessa yksityiskohdassa toimii oikeuden mukaan, ei ole puoluemies, vaikka hän ehkä siltä näyttääkin.
Yhtä itsenäinen kuin suomalaisen puolueen jäsenenä oli Kihlman muutoinkin. Jos tahtoo yhdellä sanalla ilmaista hänen käsitystapansa, niin lienee kai oikeinta sanoa hänen yleensä olleen konservatiivinen eli vanhoillinen, jopa toisinaan vahvastikin konservatiivinen. Mutta erinäisissä kysymyksissä saattoi hän esiintyä ehdottomasti vapaamielisenäkin. Näennäinen ristiriitaisuus johtui siitä, että hän aina mietiskelevän, kriitillisen luontonsa mukaan pyrki täysin itsenäiseen käsitykseen ja vakaumukseen kustakin esille tulleesta asiasta, ja silloin saattoi käydä niin, että tulos ei vastannutkaan sitä, mitä muut olivat odottaneet silmälläpitäen hänen yleistä kantaansa. Mutta miten olikaan ja vaikka hän ei ensinkään väittänyt löytäneensä kaikista parhainta ratkaisua, noudatti hän kuitenkin ehdottomasti vakaumustaan, kunnes hän keksi jotain parempaa s.o. jotain, jota hän vastaiseksi saattoi pitää parhaimpana vastauksena kysymykseen, mikä kulloinkin kiinnitti hänen ajatuksiansa. Toisin sanoen käsitellessään yhteiskunnallisia ja valtiollisia kysymyksiä hän oli sama totuudenetsijä kuin uskonnon alalla — mietinnän askartelukenttä oli toinen, mutta ei harrastuksen päämäärä eikä tunnollisuus vakaumuksen noudattamisessa.
Lopuksi muutamia pikkupiirteitä, jotka täydentävät kuvaa. Kihlman istui aina paikallaan istuntosalissa jättämättä sanaakaan kuulematta — eikä hän siis kuulunut "tupakkavaliokuntaan", vaikka hän polttikin tupakkaa. Hänellä oli aina edessään pieni, tavallisesti sinikantinen, kapea kirjanen, johon hän ensin lyijykynällä, sitten aina musteella kirjoitti kunkin puhujan nimen ja viittauksen lausunnon sisällykseen — joskus liittäen siihen arvostelevan sanankin — ja tietysti päätökset äänimäärineen. Valiokunnissa hän oli yhtä tarkka kuulija ja muistiinpanija. Näin oli hänellä povitaskussaan pieni pöytäkirja kaikesta, mitä oli kuullut ja nähnytkin valtiopäivillä, ja milloin tarvittiin, saattoi hän ystävilleen antaa täsmälliset tiedot mistä tahansa. Mutta pääasia oli kuitenkin se, että hän itse täten verrattomalla tarkkaavaisuudella seurasi valtiopäivätyötä. — Samoin hän väsymättä luki kaikki esitykset ja mietinnöt, jopa niin tarkkaan, että hän ei koskaan jättänyt tarkastamatta numeroita ja laskelmia, missä semmoisia sattui olemaan. — Näin tunnollisesti Kihlman käsitti tehtävänsä valtiopäivämiehenä, ja kuitenkin hän huhtikuulla 1872 lausui eräässä kirjeessä tyttärelleen: "Kyllä valtiopäivillä on paljon työtä, mutta miten paljon vähemmän voimia kysyvää (ansträngande) se onkaan kuin koulutyö! Entistä enemmän olen oppinut käsittämään, kuinka koulunopettajan työ on raskasta, jos sitä vertaa muiden virkamiesten työhön!" —
Valtiopäivillä 1872 Kihlman esitti yhden ainoan anomusehdotuksen, nimittäin oman talon hankkimisesta normaalikoululle, ja tuli se hyväksytyksi. Pankki- sekä säädyn yksityisen valitusvaliokunnan jäsenenä hän sai ensimmäisen kokemuksensa valiokuntatyössä. Ensimmäinen kysymys, jonka käsittelyyn hän ratkaisevasti vaikutti, tarkoitti yötyötä tehtaissa.
Rovasti J. Grönberg oli jättänyt säädylle anomusehdotuksen, missä esitettiin toivomus, että yötyö tehtaissa terveydellisesti ja siveellisesti vahingollisena kiellettäisiin, ja heti samassa istunnossa, jossa se luettiin julki, Kihlman, vaikka tunnustikin anomuksentekijän hyvän tarkoituksen, asettui ehdottomasti vastustavalle kannalle. Tottunut kun itsekin oli yötyöhön, hän ei pitänyt sitä työläisillekään epäterveellisenä eikä myöskään siveellisesti vaarallisena, sillä tapahtuihan työ valoisissa huoneissa tarkan valvonnan alla. Sitä paitsi antautuivat työläiset siihen vapaaehtoisesti elättääkseen itseään ja perhettään. Ilman yötyötä ei tehdasliike monestikaan kannattaisi, ja työläiset kärsisivät puutetta, nälkää. — Joskin Kihlman ehkä etupäässä katseli asiaa tehtailijan kannalta, ei hänen esiintymisensä olisi herättänyt suurempaa huomiota saatikka loukannut ketään, mutta onnettomuudekseen hän tässä ensimmäisessä valtiopäiväpuheessaan — maidensprech'issään — käytti aseenaan ivaa. Niin hän esim. lausui: "Yksilön vapaus määrätä itsestään, tämä pyhä (oikeus) on uhrattava. Miksikä? Jotta kiusaus juoppouteen ja haureuteen vältettäisiin. Tekemällä yötyötä joutuvat ihmiset kiusaukseen. Jos he nukkuisivat, olisi kiusaus loitolla. Autuaat ovat ne, jotka nukkuvat! Autuaat, sillä nukkuva ei tee syntiä. Tämän ajatustavan mukaan olisi toivottavaa, että päivätyökin kiellettäisiin. Jos kaikki nukkuisivat yöt päivät, mikä rauha vallitsisikaan maan päällä!" — Näin hänen ei olisi pitänyt puhua, vaan muistaa, mitä hän ennen (virsikirjan arvostelun johdosta) oli kokenut, nimittäin että papit eivät kärsi ivaa. Seuraavassa istunnossa rovasti A. F. Borenius otti pitääkseen Kihlmanille mitä ankarimman nuhdesaarnan, jonka kuitenkin puhemies liian mieskohtaisena keskeytti. Silti hän sai sanotuksi, että puhe oli tehnyt häneen tuskallisen vaikutuksen, ja erittäin viitatuksi lauseeseen: "autuaat ovat ne, jotka nukkuvat j.n.e.", jossa muka pyhän raamatun sanoja oli sopimattomasti muunneltu (variera). Kihlman puolusti itseään väittämällä pitäneensä ainoastaan asiaa silmällä; jos hänen esitystapansa oli ollut moitittava, oli hän kovin pahoillaan siitä. Mutta kun hän myöhemmin (23/2) pöytäkirjaa tarkistettaessa, tahtoi liittää siihen selityksen, enemmistö ei sitä sallinut (minkä johdosta kuitenkin useat ilmoittivat vastalauseensa). Itse anomusehdotus lähetettiin säädyn yksityiseen valitusvaliokuntaan, jossa se sai enemmistön ehdollisen kannatuksen, mutta Kihlman liitti mietintöön laajan vastalauseen. Lopullisessa käsittelyssä sääty päätti jättää asian sikseen, parhaasta päästä siitä syystä, että jo 1868 oli ilmestynyt asetus, joka tarkoitti alaikäisten suojaamista liikarasitukselta tehdastyössä. — Kihlman oli siis voittanut [Kun hän kirjeessä T. Reuterille (30/3) kertoo asian ratkaisusta, hän lisää: "Mutta mitä mahdottomia tyhmyyksiä lausuttiinkaan keskustelussa! Yksi lainsäätäjä sanoi: mieluummin joutukoot lapset ja nuoriso köyhäinhoidon huostaan, kuin heidän sallittakoon tehdä työtä tehtaissa. Toinen: mieluummin kerjätkööt kuin työskennelkööt tehtaissa; mieluummin joutukoon maan teollisuus häviöön kuin tehtaissa sallittakoon yötyötä. On melkein häpeämätöntä olla valtiopäivämies ja puhua semmoista mielettömyyttä.">[, mutta ymmärrettävää on, että hän tästä lähtien oli varovaisempi sanoissaan, eikä hän — mikäli olemme kuulleet — säilyttänyt miellyttävää muistoa ensimmäisestä parlamentaarisesta teostaan.
Toinen anomusehdotus, johon nähden Kihlmanin mielipide samoin pääsi voitolle, oli kirkkoherra Frans Snellmanin, joka ehdotti, että säädös joulukuun 16 p:ltä 1828, että aviottomien lasten kuolleet ruumiit olivat jätettävät anatomiasaliin, kumottaisiin. Tunteellisista syistä kylläkin huomioonotettava ehdotus jätettiin sikseen, koska ei voitu esittää toista keinoa, millä voitaisiin hankkia lääketiedettä tutkiville ylioppilaille tarpeellinen määrä "subjekteja".
Maaliskuun 1 p:nä tapahtui pappissäädyssä, että arkkipiispa (Bergenheim), sittenkuin oli luettu porvarissäädystä tullut pöytäkirjanote, missä kehoitettiin muitakin säätyjä yhtymään L. Mechelinin anomusehdotukseen, että säädyille myönnettäisiin oikeus vahvistaa valtion tulo- ja menoarvio, kielsi keskustelun asiasta. Sitä perustuslakien tulkintaa vastaan, jolla arkkipiispa puolusti menettelyään, ilmoitti 22 säädyn jäsentä vastalauseensa. Näiden joukossa ei ollut Kihlman. Miksikä ei, sen saamme tietää seuraavasta kirjeotteesta (T. Reuterille, 30/3): "Tahdot tietää, kutka pappissäädyn jäsenet eivät protesteeranneet puhemiehen kieltoa vastaan keskustella porvarissäädyn lähettämästä anomuksesta. En voi antaa siitä täydellistä tietoa. Useimmat (luullakseni 23 tai 24) ja etevimmät protesteerasivat taikka niinkuin silloin sanottiin ilmoittivat vastalauseensa (reserverade sig). Ei-vastalauseen ilmoittajista tunnen piispa Schaumanin, toht. Alopaeuksen ja allekirjoittaneen ja joitakuita minores gentium. Sinä kai hämmästyt ja huudahdat: Sinäkin Brutukseni! Niin, semmoinen on asian laita, ja syy on seuraava. Minulla on yleensä periaate, etten toimi toisten auktoriteetin, vaan oman käsitykseni ja vakaumukseni mukaan. Valtiopäivämiehenä olen entistä enemmän painanut tämän periaatteen mieleeni ja katsonut velvollisuudekseni sitä noudattaa. Kun arkkipiispa kielsi keskustelun, istuin minä niinkuin kaikki muut suu auki, eikä kukaan lausunut sanaakaan sulasta hämmästyksestä. Kaikki alkoivat tutkia valtiopäiväjärjestystä ja erittäin sen 63 §:ää. Istunnon lopulla pyydettiin asia pöydälle. Kun nyt arkkipiispa selitti kysymyksen olevan lopullisesti ratkaistun eikä enää voivan tulla pöydälle pannuksi, koska ei keskustelua millään ehdolla saanut tapahtua, silloin ilmoittivat Hornborg, Forsman (Yrjö Koskinen), Ehrström, Renvall, Cleve, Hjelt y.m. vastalauseensa. Minä en voinut siinä hetkessä käsittää, mitä vastaan he panivat vastalauseensa, sillä 63 §:n mukaan puhemies voi tehdä niinkuin hän teki, jos hän katsoo (finner) kysymyksen olevan arkaluontoista laatua. Kysymyksen ei tarvitse olla arkaluontoinen, vaan ainoastaan että hän katsoo sitä arkaluontoiseksi. Arkkipiispa oli siis laillisessa oikeudessaan, ja kun niin oli laita, en voinut käsittää, mitä vastaan he panivat vastalauseensa. Minä pyysin selitystä, mutta en saanut muuta kuin että pantiin vastalause hänen käsitystään vastaan. Kun tämä selitys ei minusta ollut tyydyttävä (ilmoitetaanhan vastalause silloin, kun joutuu vähemmistöön, sekä sen osoittamiseksi, ettei ole ottanut osaa johonkin päätökseen), päätin toimia vakaumukseni mukaan, s.o. alistua puhemiehen kieltoon ilman vastalausetta, vaikka minun samoin kuin muiden mielestä puhemiehen mainitsemat syyt hänen menettelyynsä olivat kokonaan etsimällä etsityitä (alldeles sökta). Minun tulee myös mainita, ettei puhemies tilaisuudessa lukenut, vaan ainoastaan mainitsi (citerade) perustuslain pykälät, joten minun silloin oli mahdotonta arvostella syiden pätevyyttä. Kun sittemmin olin tarkastanut samat pykälät ja huomannut, että niitä oli käytetty ainoastaan verukkeena, olisi minulla kyllä ollut halu panettaa tämä käsitykseni pöytäkirjaan, mutta se olisi tietänyt, että minä oman itseni tähden tahdoin kosketella haisevaa asiaa. Minusta ei minun persoonani ollut niin suuriarvoinen eikä muutenkaan ollut niin tärkeää, että jälkimaailma saisi tietää mitä ajattelin, ja sen vuoksi jätin asian sikseen. Sanotussa on Sinulla selitys menettelyyni."
Samassa kirjeessä Kihlman selvittää kantansa toiseenkin kysymykseen nähden, jopa semmoiseen, joka näillä valtiopäivillä herätti tavallista suurempaa hälinää. Porvarissäädyssä olivat C. A. Öhrnberg, F. Kiseleff ja L. Mechelin esittäneet anomusehdotuksen ruotsinkielen professorinviran aikaansaamisesta yliopistoon, ja oli sääty, samalla kuin se päätti lähettää anomuksen yleiseen valitusvaliokuntaan, myöskin päättänyt kehoittaa muita säätyjä yhtymään siihen. Pappissääty asettui kuitenkin epäilevälle kannalle ja lykkäsi lopullisen vastauksen antamisen siksi, kunnes valiokunnan mietintö oli valmistunut. Kihlmankin oli lausunut mielensä, katsellen asiaa näkökohdalta, "jolta", sanoi hän, "minä tavallisesti katselen asioita ja olosuhteita, nimittäin käytännölliseltä". Luettuaan selostuksen H. D:sta oli T. Reuter kirjoittanut, että hän ei voinut hyväksyä ystävän lausuntoa, vaikka hänkin olisi hylännyt anomuksen. Siihen Kihlman vastaa: "Valitan, ettet hyväksy lausuntoani ruotsalaisesta opettajanvirasta; itse en ole huomannut, että minulla olisi syytä katua sanojani. Olen vieläkin sitä mieltä: 1:ksi että kouluissa nykyjään paremmin huolehditaan ruotsinkielestä kuin ennen esim. meidän kouluaikanamme, koska nyt luetaan sekä ruotsalaista kielioppia, että ruotsalaista kirjallisuutta; 2:ksi että ruotsinkielisistä kouluista tulleet ylioppilaat edelläkäyneen kouluopetuksen vuoksi nyt luonnollisesti ovat entistä vähemmin enempien opintojen tarpeessa; 3:ksi että sitä vastoin ylioppilaiden, joiden äidinkieli on suomi ja joita koulussa ja lukiossa on opetettu suomenkielellä, sangen todennäköisesti tarvitsee yliopistossa jatkaa opintojaan ruotsinkielessä; 4:ksi että epäilemättä olisi hyvä, jos meillä olisi varaa kustantaa opettajia tässä ja useissa muissakin aineissa, mutta koska varat eivät myönnä rajatonta määrää yliopistonopettajia, niin on välttämätöntä tarpeellisten joukosta valita enimmin tarpeelliset; ja 5:ksi että yliopiston konsistoorin tehtävä on suorittaa tämä valikoiminen; ja että siis tämä auktoriteetti on asiassa sanansa lausuva. — Luulen siis, että olisi hyvä, jos saisimme yliopistoon opettajan, jolla on tyylillistä kykyä (stilistisk förmåga) ja jonka tehtävänä olisi korjata ruotsalaisia kirjoituksia. Saada sinne mies, joka luennoitsisi ruotsin kieliopissa ja muinais-pohjoismaisessa kielessä, saattaisi myöskin olla hyvä, mutta minun mielestäni se on luettava vähimmin pakottaviin tarpeisiin. Ajattelen näet, että ylioppilaan tulee kyetä tutkimaan niin helppoa kielioppia kuin ruotsalainen on, ja muinais-pohjoismaalaiseen kieleen nähden täytyy meidän tulla toimeen vastedes niinkuin tähän saakka." — Asia päättyi niin, että ainoastaan aatelis- ja porvarissäädyt yhtyivät kannattamaan anomusta. Kihlmanin käytännöllisesti järkevä lausunto asiassa osoittaa, miten vieras hänelle oli ruotsinmielinen henki. Ruotsinmielisille oli näet ruotsinkielen professorinviran perustaminen toiselta puolen kunnia-asia, toiselta puolen kysymys viran hankkimisesta hartaalle ruotsinkielen tutkijalle A. O. Freudenthalille. Suuri olikin kiihko, minkä pappis- ja talonpoikaissäädyt aikaansaivat kieltäytymällä yhtymästä anomukseen.
Erikoisena ilmauksena Kihlmanin vanhoillisuudesta pidettiin kai aikanaan hänen esiintymistään n.s. kunnallisvaliokunnan ehdotuksen johdosta, että pappissääty luopuisi erikoisoikeuksistaan (säädyn jäsenten omistamien talojen verovapaudesta) kaupungeissa. Käsitellessään arm. esitystä kaupunkien kunnallishallinnosta oli näet valiokunta katsonut suotavaksi, että kaupunkien asukkaat oikeuksiin nähden olisivat mahdollisimman yhdenvertaisia. Kihlman vastusti ehdotusta, ei sen vuoksi, ettei erikoisoikeuksista yleensä koskaan olisi luovuttava, vaan sentähden, että hänestä semmoisen teon edellytyksenä tuli olla erittäin tärkeä syy, jommoista nyt ei ollut olemassa. Hän viittasi Englantiin, missä on tapana sitkeästi pitää kiinni erikoisoikeuksista, kunnes on päivän selkeästi osoitettu, että niistä luopuminen tuottaa kansalle todellista hyötyä. Pappissäädyn enemmistö oli kumminkin toista mieltä. — Vähän myöhemmin Kihlman joutui päinvastaiseen asemaan säätynsä enemmistöön nähden. Se tapahtui, kun käsiteltiin yleisen valitusvaliokunnan mietintöä L. Mechelinin anomuksesta, että ne asetukset kumottaisiin, jotka asettavat juutalaiset maan lakien ulkopuolelle. Kihlman oli yhtä mieltä muiden puhujain kanssa siitä, että maamme ei kaipaa juutalaisia; "olemme tähän asti tulleet toimeen ilman heitä ja toivokaamme, että tästä lähtien voimme Jumalan avulla elää ilman Jumalan kansan apua". Mutta kysymys oli oikeudesta. "On sanottu: asukoot muissa maissa, vaan ei meidän maassamme. Heillä on kuitenkin oikeus elää maan päällä; ja jos me suomalaiset sanomme, etteivät he saa elää maassamme — onhan meillä oikeus sulkea heidät pois täältä, — niin tunnustamme samalla, että muillakin on oikeus sulkea heidät pois maastansa, eikä loppupäätelmä voi olla mikään muu, kuin että ihmiskunnalla on oikeus poissulkea heidät maan päältä. Semmoista vääryyttä en voi ottaa omalletunnolleni, ja sen vuoksi on mielestäni nykyjään epäkohta Suomessa olemassa; sen vuoksi toivon myöskin, että tämä epäkohta kumotaan, että jotakin tehdään vuosisatoja kestäneen vääryyden poistamiseksi, joka painaa Suomen kansaa." Tällä hän ei tarkoittanut, että ovet olivat avattavat juutalaisen kansakunnan huonoille aineksille (pelko, että nämä tulvaisivat maahan, määräsi useimpain muiden puhujain kannan), vaan ehdotti hän, että anottaisiin keis. esitystä, jossa määrättäisiin, millä ehdolla juutalaisille olisi sallittu asettua maahan. — Sääty päätti 20 äänellä (12 vastaan) hylätä sekä anomusehdotuksen että mietinnön. Ainoastaan Borenius ja Kihlman ilmoittivat vastalauseensa. — Tähän kysymykseen nähden Kihlman siis oli säätynsä enemmistöä vapaamielisempi. Itsekin hän eräässä kirjeessä asettaa kysymykset rinnakkain, lausuen, että pappissääty oli "erikoisoikeus-asiassa yhtä kristillinen kuin juutalaiskysymyksessä epäkristillinen!" Myöhemmin Kihlman kuitenkin asettui toiselle kannalle jälkimmäiseen kysymykseen nähden.
Tärkeimpiä asioita näillä valtiopäivillä oli kysymys uusista rautateistä, ja oli yleinen valitusvaliokunta mietinnössään ehdottanut, että ensi kädessä oli anottava Hämeenlinnan-Tampereen ja Viialan-Turun ratojen rakentamista. Ottaen lähtökohdakseen sen periaatteen, että valtion ennen kaikkea tulee huolehtia emäradoista ja yksityisten joko omin keinoin taikka valtion avustuksella rakentaa sivuratoja, Kihlman pitkässä puheessa puolusti sitä käsitystä, että Viialan-Turun tie oli katsottava sivuradaksi, jonka rakentaminen lähinnä kuului turkulaisille. Sitä vastoin oli hänen mielestään Hämeenlinnan-Tampereen tie, pohjoisen emäradan osana, ensiksi ja viipymättä aikaansaatava, ja samalla aikaa tarpeelliset tutkimukset suoritettavat Pohjanmaan rataa varten, jonka rakentamiseen ryhdyttäisiin niin pian kun edellinen oli valmis ja varat suinkin sallivat. — Hän joutui vähemmistöön; mutta lohdutti itseään valtiopäivien lopulla sillä valtiovaliokunnan antamalla tiedolla, että varoja olisi sekä toiseen, että toiseen rataan.
Koulukysymys oli kuitenkin 1872, kiitos uuden kouluylihallituksen, kaikista polttavin. Kaikissa säädyissä esitettiin anomuksia kouluopetuksesta ja koululaitoksen järjestämisestä. [Talonpoikaissäädylle oli Heikura jättänyt anomuksen kouluasiassa, ja häntä oli senaattori Antell — niin kertoo Kihlman T. Reuterille — Kothenin läsnäollessa kehoittanut peruuttamaan anomuksen sanomalla, että häntä olisi houkuteltu sen esittämiseen. — "Kothen ja Antell suomalaisen kansakunnan kasvattajina", lisää kirjoittaja, "siinä pukki puutarhurina!">[ Yleinen valitusvaliokunta käsitteli kaikkia laajassa mietinnössä ja ehdotti, että säädyt anoisivat, että kouluylihallituksen kokoonpano järjestettäisiin sen ehdotuksen mukaan, jonka 1867 v:n säädyt olivat periaatteellisesti hyväksyneet, sekä että säädyille suotaisiin oikeus ottaa osaa kouluasetuksen laadintaan taikka ainakin antaa lausuntonsa siitä ennenkuin se julkaistaisiin. Kun asia toukok. 11 p:nä tuli keskustelun alaiseksi pappissäädyssä, esiintyi ensiksi piispa Schauman syvästi tunnetuin sanoin hyväksyäkseen mietinnön ponsineen, ja kun hän vaikeni, nousi koko sääty seisoalleen ja yhtyi hänen sanoihinsa. Ainoa, joka ei niin tehnyt, oli valtioneuvos L. L. Lindelöf. Hänen mielestään mietintö ei ollut vapaa ennakkomielipiteistä eikä arvostelu kouluylihallituksesta oikea. Kun sitten toht. Hornborg oli puolustanut mietintöä Lindelöfin huomautuksia vastaan, pyysi Kihlman sananvuoroa tarkastaakseen erinäisiä muistutuksia normaalikoulua vastaan, jotka oli otettu mietintöön eräästä vastalauseesta, minkä muuan kouluylihallituksen jäsen (nimittäin itse päällikkö, parooni von Kothen) oli liittänyt saman hallituksen enemmistön laatimaan koululakiehdotukseen. Vastalausujan mielestä normaalikoulu ei suinkaan ollut mallikelpoinen. Opettajat olivat näet enimmäkseen tuntiopettajia, useita tärkeimpiä aineita opetettiin alemmilla luokilla ilman oppikirjaa, ja oli koko laitoksen kehitys pääasiassa riippuvainen opettajien subjektiivisista mielipiteistä, josta kaikesta johtui, että oppilaiden edistys oli huonompi kuin vanhoissa hyvissä kouluissa. Tahtomatta pitää normaalikoulua nuhteettomana Kihlman huomautti, että koulu ei lainkaan ollut syypää siihen, että opetusta suuressa määrässä annettiin tuntiopettajien kautta, vaan johtui se siitä että hallitus ei ollut välittänyt lukuisista pyynnöistä, että asiat järjestettäisiin paremmin. Mitä siihen tuli, että opetusta annettaisiin ilman oppikirjoja, ei muistutus ollut todenperäinen: ennen oli niin ollut laita, mutta aikaa myöten oli tarpeelliset kirjat kirjoitettu, huolimatta siitä, ettei tekijöille koskaan suoritettu täyttä, asetuksenmukaista palkkiota. Yhtä vähän perää oli muistutuksella opetusmetodeja vastaan, sillä ne eivät olleet yksityisten opettajien keksimiä, vaan "tulos ihmiskunnan työstä pedagogisella alalla". Edelleen oli vastalausuja vaatinut, että vähemmän tärkeitä aineita pitäisi poistaa. "Mutta juuri tämän kysymyksen", jatkaa puhuja, "kysymyksen siitä, mitkä aineet olisivat vähemmän tärkeinä poistettavat lukujärjestyksestä, on jokainen asiaan perehtynyt huomannut kovin vaikeaksi ratkaista. Vastalausuja on ottanut asian kevyesti. Hän on poistanut äidinkielen, jopa tavallaan molemmat äidinkielet. Hänen mielestään äidinkieltä ei enää tulisi opettaa kouluissa. Toinen äidinkieli olisi taas oleva valinnainen venäjän rinnalla. Sen, jolla on jotain käsitystä siitä mitä opetukseen kuuluu, on luullakseni vaikea yhtyä vaatimukseen, että äidinkieli poistettaisiin. Tulee sitten kysymys venäjänkielestä, jonka opetus, vastalausujan mielestä, on siihen määrään laiminlyöty julkisissa kouluissa, että nuorukaiset, jotka ovat päästetyt yliopistoon varustettuina todistuksella, että ovat lukeneet venäjää, ovat osoittautuneet tässä kielessä heikommiksi kuin alhaisimpien luokkien oppilaat 50 vuotta sitten. Jos vastalausuja olisi sanonut, että julkisista oppilaitoksista päästetyillä oppilailla on osalta ollut heikot, jopa liian heikot tiedot venäjässä, niin luulen hänen väitteensä enemmän lähestyneen totuutta. Luulen nimittäin, että todella niin on laita, että osa niistä nuorukaisista, jotka viime vuosina ovat suorittaneet ylioppilastutkinnon, on ollut puutteellisesti perehtynyt venäjänkieleen. Mutta jos kysytään, mistä se johtuu, niin ei syy ole mikään muu kuin se, joka aiheuttaa, että tiedot missä muussakin aineessa tahansa saattavat olla heikkoja, nimittäin että opettajat kyseessä olevassa aineessa ja eri oppilaitoksissa ovat olleet huonoja — jos sitävastoin oppilaitoksella on ollut kykenevä ja harras opettaja venäjänkielessä, niin ovat oppilaat tässä aineessa oppineet, mitä heidän on tullut oppia s.o. määrätyn oppikurssin. Lisäksi tulee, että, mikäli tunnen oloja, venäjän opinnot eivät ole taantuneet, vaan päinvastoin edistyneet sen jälkeen kuin se lakkasi olemasta pakollinen oppiaine — mikä tapahtui mietinnön johdosta, jonka oli esiintuonut keisarikuntaan kuuluva, epäsuomalainen mies, professori Baranoffski, mies, jonka muistoa Suomessa aina siunataan. Tärkein tekijä venäjänkielen samoin kuin jokaisen aineen oppimisessa on se, että mielellään opitaan mitä opitaan, ja tässä suhteessa voin minä mainita kaikenlaista valaisevaa, esim. juuri olot normaalikoulussa. Täällä ovat, niinkuin tunnettu on, venäjä ja kreikka vaihtoehtoisia, ja kolmella korkeimmalla luokalla, semmoisina kuin ne olivat lukuvuoden lopulla 1871, oli 76 oppilaasta 36 valinnut kreikan ja 40, siis enemmän kuin puolet, venäjänkielen. Olen iloinnut siitä sen vuoksi, että mielestäni venäjä on meillä tärkeä oppiaine sekä liikemiehille että monelle virkamiehelle. Venättä ei ole normaalikoulussa opetettu näön vuoksi, vaan vallan vakavasti. Kun kumminkin vastalausuja, joka on kouluylihallituksen päällikkö ja jolla on Hänen Keis. Majesteettinsa erikoinen luottamus kouluasioissa, on väittänyt, että yliopistoon päästetyt nuorukaiset yleensä ovat osoittautuneet heikommiksi kuin alimpien luokkien oppilaat 50 vuotta sitten, niin on hän mielestäni astunut totuuden rajan yli ja on hänen lausuntonsa kautta käynyt mahdolliseksi, että Hänen Keisarillisen Majesteettinsa silmät voisivat tulla hämmennetyiksi (kunde blifva förd bakom ljuset). Tämän olen tahtonut saada sanotuksi, syystä että vaikenemistani olisi voitu selittää niin, että minä olen myöntänyt todenperäisiksi nämä normaalikoulun ja erittäinkin venäjänkielen opintoihin kohdistetut väitteet. Tunnustan kaikkien kuullen, että Suomen asukkaat toivovat, että yhteys ja luottamus vallitsee venäläisen ja suomalaisen kansakunnan välillä, toivovat sitä yhtä hartaasti kuin hänen Majesteettinsa on julkilausunut saman toivomuksen siinä puheessa, jolla nämä valtiopäivät avattiin, ja kuin se viime kuukausina on esiintuotu erinäisissä venäläisen sanomalehdistön kirjoituksissa. Mutta juuri sen tähden, että meillä on se vakaumus, että näiden molempien, toistensa rinnalla asuvien kansakuntien tulisi tuntea toisiansa, me myöskin käsitämme venäjänkielen opintojen tärkeyden. Mutta koska me käsitämme sen, toivomme me, että kieli on niiden opittava, joille se on tarpeen, ilman että muita pakotetaan siihen, sillä jos niin tapahtuu, tulee koulukurssiin kuuluvien välttämättömien oppiaineiden luku entistään suuremmaksi, ja siitä on kasvatus ja opetus arveluttavalla tavalla kärsivä. — Valiokunnan mietintö ehdottaa myöskin, että maan säädyt anoisivat oikeutta ottaa osaa yleisten koulu- ja opetuslakien säätämiseen; tätä oikeutta pidän minä luonnollisena oikeutena. Jo luontokin velvoittaa vanhempia huolehtimaan lapsistaan, samoinkuin lapsia turvautumaan vanhempiinsa. Edelleen on tämä oikeus jumalallisestikin perustettu, sillä isälle ja äidille eikä kellekään muulle lausutaan: kasvattakaa lapsianne kurissa ja Herran pelvossa; ja tämä oikeus perustuu vihdoin perustuslailliseen valtiosääntöömmekin. Sen mukaan on meillä oikeus verottaa itseämme, eikä kansakunnalta voida vaatia veroa eikä suostuntaa ilman myönnytystämme, ja meillä, joilla siis on oikeus määrätä omaisuudestamme, meillä ei olisi oikeutta siihen nähden, jonka arvo on suurempi, omiin lapsiimme, meillä ei olisi oikeutta lausua sanaakaan, kun on kyseessä määrätä jotain heidän kasvatuksestaan. Tämä oikeus perustuu lopuksi siihen käsitykseen, jonka hallitus itse on osoittanut omistavansa tässä asiassa. 1867 v:n valtiopäivillä esitettiin tämä kysymys säädyille, jotta ne antaisivat lausuntonsa siitä, tahtoivatko ja millä tavoin tahtoivat hankkia tarpeelliset varat oppilaitosten järjestelemiseen koulukomitean ehdottaman tarkoituksen mukaan. Hallitus oletti siis itse, että 1867 v:n säädyt tarkastaisivat komitean ehdottamaa tarkoitusta ja lausuisivat siitä mielensä. Säädyt tekivätkin niin. Ne hyväksyivät ehdotuksen pääasiassa, hyväksyivät tarkoituksen, ja sen vuoksi on minusta 1872 v:n säädyillä erityinen oikeus anoa, mitä anovat. Näyttää siis siltä, ettei säätyjen anomus ole kohtuuton. Me anomme ainoastaan mitä me luonnon ja Jumalan lain mukaan olemme velvolliset anomaan, nimittäin että saamme noudattaa velvollisuutta, jonka on meille määrännyt Jumala, joka vaatii että vanhemmat vastaavat lasten kasvatuksesta; toiselta puolen on hallituksellakin velvollisuutensa nuorison kasvatukseen nähden, mutta sen velvollisuus ei ulotu edemmäs kuin valvomaan, että vanhemmat tekevät mitä heidän tulee, etteivät he jätä nousevaa sukupolvea ilman opetusta ja kasvatusta. Mutta valtio ja hallitus menee edemmä; jos se tunkee perheen rauhoitettuun piiriin, niin ottaa se päällensä edesvastuun, jota sen pitäisi pelätä eikä tavoitella. Miten katselenkaan asiaa, joko kansakunnan tai hallituksen puolelta, en voi muuta nähdä kuin että molemmilla on sama harrastusperä, nimittäin että nuoriso kasvatettakoon hyvin ja kelvollisiksi ihmisiksi; ja kun kansakunnalla epäilemättä tässä kohden on luonnollinen ja jumalallinen ja yhteiskunnallinen oikeus, eikä se voi toivoa mitään muuta kuin hallituskaan, niin uskallan odottaa, että hallitus on huomioonottava kansakunnan toivomukset ja jättävä kansakunnan lapset kansakunnalle itselleen kasvatettaviksi." — Kun vielä eräs puhuja oli lyhyesti vastannut Lindelöfille, ja tämä oli huomauttanut, että hän ei pyytänyt puolustaa kouluylihallitusta, hyväksyi sääty yksimielisesti mietinnön. — Jo sitä ennen oli sääty yksimielisesti hyväksynyt Yrjö Koskisen anomusehdotuksen, että suomalainen normaalikoulu pysytettäisiin Helsingissä. Etteivät nämä koululaitosta koskevat anomukset, huolimatta siitä, että kaikki säädyt yhtyivät niitä kannattamaan, johtaneet toivottuun tulokseen, saamme alempana nähdä.
Se mitä tässä on kerrottu, todistanee mitä ylempänä mainittiin, että Kihlman jo ensi valtiopäivillään oli valmis ottamaan osaa säätyjen työhön. Eikä hän säästänyt voimiaan. Hänen vanhin poikansa muistaa eräänä päivänä toukokuulla 1872 säälien ihmetelleensä isän raskasta työtaakkaa, hän kun ei suonut itselleen edes välttämätöntä päivällislomaa eikä tarpeellista yölepoa. Siihen oli isä vastannut, että hän tällä kertaa tekee minkä suinkin voi, vaikka hänen toimintansa valtiopäivillä on herättänyt niin paljon vastustusta ja tyytymättömyyttä, että häntä varmaankaan ei enää toista kertaa valita valtiopäivämieheksi. — Siinä Kihlman kyllä erehtyi; mutta sanat voidaan sentään ymmärtää. Vastustajain tyytymättömyys oli äänekkäämpää kuin myötätuntoisten suosio.
* * * * *
Valtiopäivät päättyivät 15 p:nä kesäk., mutta ei Kihlman silti päässyt vapaaksi. Hän oli näet valittu tarkastusvaliokunnan jäseneksi sekä pankkivaltuusmiehen toiseksi varamieheksi, ja edellinen toimi tuotti hänelle paljon työtä. Perhe oli jo muuttanut maalle, Järvenpäähän, niinkuin kesällä 1870; mutta isällä ei ollut tilaisuutta montakaan päivää nauttia suven suloisuutta. Kun hänen vaimonsa kerran omasta ja lasten puolesta valitti, että hän aina työskennellen Helsingissä antoi heidän ikävöidä maalla, lohdutti Kihlman kirjoittajaa huomauttamalla, että kyllä kai tämä sentään oli iloinen siitä, että hänen miehensä nautti luottamusta: varmaankaan hän ei tyytyisi mieheen, joka aina viruisi kotona, kykenemättä mihinkään julkiseen toimeen. Hildaa tämä huomautus enemmän huvitti kuin lohdutti. Hänen piti muka olla tyytyväinen yksinäisyyteensä, kun tiesi että hänellä oli kelpo ja moneen tehtävään kykenevä mies, hänen, joka juuri miehensä kelpoisuuden vuoksi ikävöi häntä. "Rakas ystävä", lausuu hän, "minun puolestani saisit kyllä olla vähemmin taitava liike- ja virkamies, jos sen sijaan saisin yhden ainoankaan tunnin päivässä rauhallisesti nauttia seurastasi!" — Valiokunnan työ kesti 16 p:ään elok., jolloin päättäjäiset vietettiin päivällisillä Alppilassa. Seuraavana päivänä Kihlman matkusti Järvenpäähän; mutta silloin ei ollut enää kahta viikkoa jäljellä, ennenkuin koulu alkaisi.
Perheoloihin nähden on muutoin mainittava, että Hanna Kihlman oli mennyt kihloihin normaalikoulun voimistelunopettajan (seuraavana vuonna Uudenkaarlepyyn seminaarin lehtoriksi nimitetyn) Viktor Heikelin kanssa. Niinikään oli neiti Mathilda Grönvall (jo 1871) joutunut kihloihin henkikirjuri Hjalmar Forsgårdin kanssa. Tämä jälkimmäinen seikka aiheutti, että Kihlman tänäkin kesänä teki kahden viikon matkan Pohjanmaalle, nimittäin serkkunsa häihin, jotka vietettiin 25 p:nä heinäk. Kruununkylän Sofielundissa. Kihlmanilla oli muassaan Oswald ja Lorenzo. Hanna oli saapunut sinne toista tietä. Rovastin rouva Kihlmanin lahjoittamilla varoilla oli neiti Grönvall ostanut maatilan Kruununkylästä, ja sinne pariskunta asettui asumaan. Rouva Forsgårdin sijalle Sofielundiin tuli hänen sisarensa neiti Emelie Grönvall, sillä Hilma Kihlman ei olisi voinut yksin hoitaa kotoaan ja talouttaan.
* * * * *
Edellisestä tiedämme, että Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön asema nykyjään oli paremmalla kannalla. "Pellavayhtiö" uusittiin vuosi vuodelta, kunnes Yhdyspankki jälleen (1873) myönsi luottoa, ja kurssi oli entistä edullisempi. Tilinpäätös v:lta 1871 osoitti 436,000 mk nettovoittoa, 14% nimelliselle osakepääomalle, "tulos, joka", kirjoittaa Kihlman Ekströmille Vaasaan (7/5 1872), "nousee rohkeimpien toivomustemme yli". Kumminkaan ei yhtiö voinut jakaa osinkoa, ennenkuin ylempänä mainitut velat pankeille oli maksettu. Vapautuakseen niistä päätti yhtiö ottaa 10-vuotisen kuoletuslainan, joka syksyllä 1872 tulikin täyteen merkityksi, ja silloin voitiin ylimääräisessä kokouksessa (27/9) tehdä päätös 3 %:n osingon jakamisesta v:lta 1871.
Oikealle liikemiehelle on luonteenomaista ei ainoastaan varovasti ja tunnollisesti hoitaa liikettään semmoisena, jommoisena se alkujaan on olemassa, vaan myöskin laajentaa sitä mikäli olosuhteet myöntävät. Ettei Kihlmanilta puuttunut tätäkään taipumusta, ilmenee m.m. seuraavasta. Kerrottuaan että Tampereen yhtiö oli päättänyt avata oman myymälän Helsingissä, Kihlman kirjoittaa (29/1 1871) Levónille uudesta tuumasta. "Puuhiomoteollisuus alkaa nyt tulla hyvin muotiin. Liike onkin todella houkutteleva. Pietarissa on puumassan hinta 2 rupl. puudalta, joka tehtailijalle maksaa 3 mk., ja kysyntä on rajaton. Pääasia on omistaa hyvä koski semmoisella paikalla, josta kuljetus ei tule liian kalliiksi. Minä mietin kovasti yhtiön liikkeen laajentamista perustamalla puuhiomon. Sinä naurat. Ajattelet, että olemme jo tarpeeksi laajentaneet liikettämme. Mutta kun meillä on voimaa, onko oikein olla käyttämättä sitä? Onko oikein ylenkatsoa vuotuista 50,000 mk:n tuloa? Eikö voimakkaassa koskessa ole sopivaa paikkaa? Mutta putouksen tulee olla korkea, sillä paljon voimaa tarvitaan!"
Ajatus ei anna Kihlmanille rauhaa. Insinööri, sittemmin prof. Rud. Kolster tutkii yhtiön osuutta Tampereen koskessa, ja insinööri H. Kauffman tekee kustannuslaskelmia. Käyttämätön vesivoima huomataan melkoiseksi, ja perustamiskustannukset lasketaan 125,000 mk:ksi (siihen luettuna 10,000 mk:n liikepääoma). Syyskuulla 1871 esittää sitten prof. C. G. von Essen (joka Kihlmanin, A. V. Lagerborgin ja C. G. Lundeniuksen kanssa oli muodostanut eri yhtiön) ehdotuksen, että hän ottaisi perustaakseen puuhiomon pääasiassa sillä ehdolla, että hiomon nettovoitto tulisi hänelle, perustajalle, joka laskee siitä hyväkseen 10 % korkona perustamis- ja liikepääomalle sekä jäännöksen pääoman kuoletuksena, ja että puuhiomo olisi hänen omansa, kunnes kuoletus on loppuun suoritettu, mutta että se sitten luovutettaisiin kokonaan pellavakehräämöyhtiölle; tontista ja vesivoimasta olisi vuotuisena vuokrana maksettava 500 mk.
Ehdotus hyväksyttiin, välikirja tehtiin, ja 1872 v:n alusta ryhdyttiin uuden tehdaslaitoksen perustamistöihin. Ja yritys menestyi oivallisesti. Noin 8 vuoden kuluttua olivat perustamiskustannukset (326,500 mk) kuoletetut ja 10 % koko pääomasta maksettu, ja puuhiomo joutui syksyllä 1881 pellavakehräämön omaksi — eikä enää semmoisena, jona se ensin oli ollut, s.o. puusta rakennettuna, vaan ihan uutena kivestä, jopa laajennettuna ja ajan vaatimusten mukaan uudistettuna. —
Vaikka Essen oli se, joka julkisesti esiintyi puuhiomo-yrityksen ehdottajana ja perustajana, oli Kihlman sittenkin sen syntysanan lausuja. Kun eivät kehräämöyhtiön omat varat riittäneet siihen, eikä hän itse yhtiön johtokunnan puheenjohtajana voinut asettua toisen yhtiön johtoon, sai hän vanhan ystävänsä ja appi-isänsä astumaan sijaansa. Puuhiomoyhtiön varsinaiseen johtoon Essen ei kuitenkaan liene ottanut osaa, ja sitä paremmin saattoi hän, kun joku vastoinkäyminen sattui, muistuttaa Kihlmanille, kuka oikeastaan oli alkuunpanija. Onneksi kehittyi asia, niinkuin jo sanottiin, hyvin ja tuo suuri Tampereen liike, jonka Kihlman oli pelastanut uhkaavasta perikadosta, itse vaaraan joutumatta laajentui uudella tuottavalla tehtaalla. [Onnistunut yritys antoi Essenille paljon aihetta vitseihin. Yhtiön osakkaita nimitti hän "slipareiksi" (hiojiksi), jota sanaa ruotsinkielessä käytetään merkityksessä ovela, nokkela mies.] Toiseksi on tässä puheeksiotettava eräs seikka, joka näinä vuosina tavattomassa määrässä kiinnitti ja kuohuttikin Kihlmanin mieltä, nimittäin hänen takauksensa Gust. Wasastjernan edestä, joka jo ennen on useita kertoja mainittu. Tämä asia ei ole merkillinen ainoastaan sen vuoksi, että se, niinkuin hän itse on tunnustanut, sai hänet ponnistamaan voimansa Tampereen yhtiön hyväksi (uhkaava vahinko oli näet torjuttavissa vain, jos yhtiön osakkeet pysyivät arvossa), vaan myöskin niiden selkkausten tähden, jotka se aiheutti, sekä sen lopullisen, kaikki laskelmat tyhjäksi tekevän päätöksen vuoksi.
Edellisessä luvussa on kerrottu, että Kihlmanilta lokakuulla 1869 Yhdyspankin puolesta (kuvernöörinviraston kautta) vaadittiin 100,000 mk, joista hän A. A. Levónin kanssa oli täytetakauksessa, mutta että hän lohdutti itseään sillä, että panttina olevat osakkeet olivat myytävät ja Wasastjernan konkurssijuttu selvitettävä, ennenkuin maksun suuruus oli määrättävissä ja siis takaus suoritettava. Yhdyspankki ei kuitenkaan halunnut tyytyä niin pitkään odotukseen, ja kun kuvernöörinvirasto, Kihlmanin antaman selityksen johdosta pitäen asiaa riidanalaisena, 10 p:nä marrask. 1869 oli neuvonut pankkia asianomaiseen oikeuteen, haastatti se 30 p:nä syysk. 1870 Kihlmanin oikeuteen. Juttu oli ensi kerran esillä raastuvanoikeudessa 26 p:nä marrask. 1870 (ylioppilastalon vihkimispäivänä; Kihlman kertoo menneensä raastuvasta juhlaan), mutta lykättiin 14 p:ään tammik. 1871, syystä että Kihlman pyysi saada vastata kirjallisesti. Olot olivat niin kehittymättömiä, että Kihlman turhaan tiedusteli itselleen asianajajaa, ja sentähden hän mainittuna päivänä oikeudessa esitti selityksen, jonka hän itse oli kirjoittanut (kumminkin saatuaan neuvoja laamanni J. Ekströmiltä, joka Vaasassa ajoi samaa juttua Levónin puolesta). Ilman virkatyylin tavoittelua on selitys ajatukseltaan terävästi ja loogillisesta ja esitykseltään selvästi kirjoitettu. — Tässä kirjoituksen pääpiirteet:
Yhdyspankin vaatimus oli, että Kihlman velvoitettaisiin maksamaan 100,000 mk korkoineen (6 % 14 p:stä marrask. 1868) ja oikeudenkäyntikuluineen, kuitenkin siitä poisluettuna 28,273 mk 74 p, minkä summan pankki oli saanut panttina olleesta 100 Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön osakkeesta (jotka ohimennen mainiten takausmiehet olivat huutokaupassa ostaneet), sekä se osinko, joka ehkä vast'edes jaettaisiin Wasastjernan konkurssipesästä. Niin valmis kuin Kihlman olikin täyttämään sitoumuksestaan johtuvat velvollisuudet, hän kieltäytyi noudattamasta näennäisiä velvoituksia, ja semmoisiin hän luki pankin vaatimuksen. Ryhtyessään sitten selitykseensä hän tahtoi ensin luoda taustan kuvaukselleen, s.o. kertoa takaussitoumuksen synnyn. — Ansaitakseen rahaa oli Yhdyspankki eräästä Wasastjernan velasta mennyt takaukseen ulkomaalaiselle pankille ja saanut vakuudekseen joukon Tampereen yhtiön osakkeita. Kun velkaa ei suoritettu, täytyi Yhdyspankin astua väliin ja, perimättä Wasastjernalta näin syntynyttä saatavaansa, vaati se tältä täytetakausta. Tämä vaatimus aiheutti, että velallisen ystäviä ja ystävien ystäviä pyydettiin suostumaan semmoiseen sitoumukseen, ja kun nämä menivät täytetakaukseen, ei se tapahtunut voitonpyynnistä — jos he olisivat kieltäytyneet, olisi pankin täytynyt tyytyä yksistään panttiin. Kihlman myöntää kyllä, ettei tämä vaikuttanut asian juridilliseen puoleen, mutta se osoitti, että pankki, jos se kärsikin tappiota, ei kokisi muuta vahinkoa kuin minkä uhalla se alkujaan oli ryhtynyt etua lupaavaan asiaan. Tämä tapahtui 1864. Laina annettiin 6:ksi kuukaudeksi, mutta 6 vuotta myöhemmin se oli vielä maksamatta. Huomattuaan, ettei lainanottaja edes korkoon nähden täyttänyt velvollisuuttaan ja ettei lainanantajakaan näyttänyt suuresti välittävän tästä huolettomuudesta, takausmiehet viimein, uudistaessaan sitoumuksensa, liittivät siihen lisämääräyksen, että he olisivat vapaat takauksestaan, jollei pankki 6 kuukauden kuluessa lankeemispäivästä ryhtyisi semmoiseen lainhakuun, mihin se lain mukaan oli velvollinen ennen 12:n kuukauden kuluttua.
Käydessään sitten pääasiaan Kihlman huomauttaa, että, kun kerran oli olemassa takaus, joka merkitsi vapaaehtoista sopimusta takaajain ja pankin välillä, ei toisella asianomaisella enemmän kuin toisellakaan ollut oikeutta olla täyttämättä sitoumuksiaan. Takauskirjoituksen mukaan oli Kihlman mennyt täytetakaukseen, s.o. luvannut vastata vajauksesta, joka syntyisi, jollei pankki pantista taikka muusta velallisen omaisuudesta saisi täyttä korvausta, eikä häntä siis laillisesti voitu vaatia suorittamaan muuta kuin vajaus. Edelleen oli sitoumuksessa sanottu, että lainhaku oli tapahtuva 6 kuukaudessa lankeemispäivästä lukien. Mutta ymmärrettävästi ei lainhaku saattanut tarkoittaa mitä tahansa, vaan ainoastaan vajausta, jonka suuruudesta pankin tuli mainitussa ajassa ottaa selkoa. Siihen oli näet pankki velvollinen, koska se oli lisämääräyksen hyväksynyt, ja sen olisi niin muodoin pitänyt viipymättä myydä pantti ja, jollei se siten olisi saanut omaansa, ryhtyä toimenpiteisiin, jotka tarkoittivat velallisen muun omaisuuden rahaksi muuttoa. Mutta mitä oli Yhdyspankki tehnyt? Velan lankeemispäivän s.o. toukok. 14 p:n jälkeen 1869 pankki ei pannut tikkua ristiin, ennenkuin se 24 p:nä syysk. kuvernöörin kautta vaati Kihlmania maksamaan 100,000 mk korkoineen ja oikeudenkäyntikuluineen, luvaten suorittaa takaisin, mitä vast'edes ehkä saataisiin velallisen puolelta. Sittemmin, s.o. noin kaksitoista kuukautta myöhemmin (30 p:nä toukok. ja 13 p:nä kesäk. 1870) se möi panttina olleet osakkeet, ja vihdoin se 30 p:nä syysk. 1870 haastatti Kihlmanin oikeuteen jälleen vaatien häneltä 100,000 mk. y.m. Kun nyt huomioon otetaan, että Wasastjerna elokuulla 1869 luovutti omaisuutensa velkojilleen ja että siis pantin myynti olisi voinut tapahtua ja myöskin mahdollisen vajauksen täyttäminen olisi voitu häneltä vaatia sitä ennen, ei kukaan tiedä, miten asia olisi voinut suoriutua, semminkin kun osakkeista 1869 maksettiin paljon enemmän kuin 1870 — jos pankki olisi tehnyt, mitä se oli velvollinen tekemään. Laiminlyöntinsä tahtoi pankki nyt korjata vaatimalla oikeuden kautta takausmiestä suorittamaan koko velan ja se oli sitä mieltä, että se niin menetellessään oli täsmällisesti täyttänyt tuon lisämääräyksen, että lainhaku oli tapahtuva 6 kuukauden kuluessa. — Lyhyesti, Yhdyspankki oli toiminut mielivaltaisesti: laiminlyönyt, mitä sen olisi tullut tehdä säilyttääkseen oikeutensa takausmiehiä kohtaan ja sitä vastoin tehnyt vaatimuksen, johon sillä ei ollut oikeutta — eikä siitä voinut muuta johtua, kuin että se siten oli menettänyt oikeutensa. Siinä Kihlmanin selityksen pääsisällys.
Luonnollisesti asia lykättiin. Yhdyspankki kirjoitti vastauksen, ja saatuansa lukea sen laati Kihlman — tehden työtä koko yön klo 10:een aamulla, jolloin oli mentävä oikeuteen — uuden, yhtä pitkän, terävän ja loogillisen puolustuskirjoituksen kuin edellinen. Sen jälkeen tuomio langetettiin 1 p:nä huhtik. 1871: raastuvanoikeus vapautti takausmiehet heidän sitoumuksestaan, syystä että Yhdyspankki ei ollut täyttänyt takaukseen liitettyä lisämääräystä eli ehtoa. "Tästä takauksesta, joka niin monta vuotta oli häirinnyt minun ja Äitivainajani lepoa, selitettiin minut vapaaksi", kirjoittaa Kihlman (14/5 1871) nti Mathilda Grönvallille. "Usko pois, että tämä voitto on ilahduttanut minua! Kumminkaan ei juttu ole sillä ratkaistu. Yhdyspankki on vedonnut Turun hovioikeuteen, ja minä voin menettää toisessa oikeudessa, mitä olen voittanut toisessa. Kumminkin tuotti minulle suurta iloa, että voitin heti ensimmäisessä oikeusasteessa, vaikka Yhdyspankki aina isoisesti oli väittänyt, että olen väärässä ja ettei kukaan lainoppinut hyväksyisi mielipidettäni. Yhdyspankki sai kuin saikin kauhean pitkän nenän."
Hovioikeuteen saapui Yhdyspankin valituskirja valitusajan lopulla ja toimitettiin se Kihlmanille Helsinkiin sillä määräyksellä, että se oli palautettava 8 päivän kuluessa. Kirjoitus viipyi kuitenkin 5 päivää matkalla (!), joten vastauksen antamiseen oli vain 3 jäljellä. Näistä oli taas Kihlman kahtena päivänä (lukukausi oli näet loppumassa) niin kiinni virkatoimissaan, että hän vasta viimeisenä — eräänä lauantaina — saattoi ryhtyä työhön. Eikä hän silloinkaan saanut rauhaa ennenkuin illalla. Kirjoittaen kello edessään hän siten tulisessa kiireessä kyhäsi vastauksensa, viedäkseen sen yöllä Suomi-laivaan, jonka piti lähteä klo 2 aamulla. Ymmärrettävää on, että Kihlman tällaisessa jännityksessä ei saanut aikaan vastausta, johon olisi ollut tyytyväinen. Hän kertoi (Ekströmille 6/6 1871), ettei hän ole uskaltanut lukea alustelmaansa pelosta, että hän huomaisi sen puutteelliseksi, ja hän kirosi oikeusjärjestystä, joka myöntää kantajalle kaksi kuukautta hyökkäyksen valmistamiseen, mutta ei vastaajalle puolustukseen enemmän kuin 8 päivää, luettuna, ei siitä päivästä, jolloin hän saa asiakirjat käsiinsä, vaan siitä, jolloin hyökkäysaika loppuu. —
Kauan täytyi Kihlmanin odottaa tuomiota. Vasta 13 p:nä tammik. 1872 hän kirjoittaa Ekströmille saaneensa salaisuutena kuulla, että hovioikeus oli ratkaissut jutun niin, että "Yhdyspankki oli oikeudenkäynnillään säilyttänyt oikeutensa, mutta että maksuvaatimus, tehtynä ennenkuin Wasastjernan vararikkojuttu oli loppuun ajettu, oli liian varhainen". "Vaikka näillä sanoilla lausuttu ajatus on mielettömyys (ett nonsens)", lisää kirjoittaja, "ja minun siis pitäisi epäillä ilmoituksen oikeutta, täytyy minun kuitenkin uskoa pääasia, nimittäin että olen hävinnyt." — — "Tämä päätös on tehnyt minuun hyvin ikävän vaikutuksen. Kipeästi on sieluuni koskenut, että oikeus on niin vaikeasti löydettävissä. Joko toinen tai toinen tuomioistuin on tuominnut aivan väärin, ja ne ovat kuitenkin kumpikin kollegeja (kokoonpantuja useista jäsenistä)."
Kihlman olisi tahtonut valittaa senaattiin, mutta sitä hän ei voinut, kun Turun hovioikeus oli kieltäynyt vastaanottamasta vetorahaa ja palauttanut asian raastuvanoikeuteen. Mutta todellisuudessa hänen ei tarvinnutkaan itse valittaa saadakseen tietää senaatin kannan tässä oikeusjutussa. Vaasassa oli näet, niinkuin jo ohimennen on mainittu, Yhdyspankin ja toisen takausmiehen, Levónin, välillä tapahtunut aivan samanlainen oikeudenkäynti, ja sitten kuin siellä — aivan päinvastoin kuin Helsingissä ja Turussa — raastuvanoikeus oli ratkaissut jutun pankin eduksi, mutta hovioikeus katsonut takausmiesten olevan oikeassa, oli pankki keväällä 1872 valittanut hovioikeuden tuomiosta senaattiin. — Marraskuun 27 p:nä Kihlman kirjoittaa Ekströmille, että asia sillä viikolla oli ratkaistava senaatissa. "Muutamia iltoja sitten tarkastin koko kirjevaihdon. Tulos oli: kyllä on varmaa, että meidän puolellamme on oikeus. Mutta saammeko oikeutta, riippuu tuomarin kyvystä löytää oikeus." Viisi päivää myöhemmin hän kertoo Levónille, että Yhdyspankki oli voittanut yhden äänen enemmistöllä, niin erimielisiä olivat senaattorit olleet. "Murheellinen olen tänään ollut, en niinkään tappion tähden, sillä se on nyttemmin, Jumalan kiitos, (osakkeiden hinnan nousun vuoksi) melkoisesti vähentynyt, vaan sen vuoksi, että korkein oikeus on hyväksynyt Yhdyspankin mieli- ja omavaltaisen menettelyn oikeana ja laillisena. On oikein ja laillista rikkoa sopimus, jos vain noudattaa jonkinmoista lain varjoa (iaktager något sken)." Vielä katkerammat olivat Kihlmanin mietteet (Levónille 5/1 1873), kun hän ystävän puolesta oli lunastanut pöytäkirjan senaatista. Siinä näet perustettiin tuomio (aivan samoin kuin hovioikeuskin oli tehnyt) siihen, että muka takausmies oli liittänyt sitoumukseensa ainoastaan sen ehdon (endast det förbehåll), että lainhaku oli tapahtuva 6 kuukauden kuluessa. Kihlmanin mielestä oli tämä ilmeinen valhe, sillä eihän Yhdyspankin vaatimus, että takausmiehet maksaisivat koko velan, ollut se lainhaku, jonka mahdollisen vajauksen takaajat olivat ehdoksi panneet. "Ja semmoisen tuomion alle pannaan häikäilemättä oma ja keisarin nimi! Se on kauheaa! Jos olemme valitettavia, niin on toisia, joita tulee vielä enemmän valittaa. Tarkoitan maata ja tuomareitamme! Surkea se maa, jossa mielivalta saa hallita ja jossa lainkäyttö pyhittää sen. Onnettomat ne tuomarit, joilla ei ole kykyä erottaa oikeaa ja väärää toisistaan, jotka antavat oikeutta sortajalle ja kieltävät sitä sorretulta! Onneton se kansa, missä sana ja sopimus rikotaan, ja rikos leimataan oikeaksi teoksi!" —
Nämä sanat ilmaisevat, kuinka Kihlmanin oikeudentunto oli loukattu. Eikä Yhdyspankki pyytänyt lieventää asiaa. Päinvastoin pankin uusi pääjohtaja, parooni J. Cronstedt (edelläkävijä, P. A. Törnqvist, oli kuollut 1872) [Yhdyspankin pääjohtajaksi Törnqvistin jälkeen ajateltiin J. Kurténiakin Vaasasta. Kihlman kehoitti häntä lämpimästi vastaanottamaan tarjouksen, kirjoittaen m.m.: "Minun mielestäni ei miehestä, joka on pystynyt täyttämään tämän paikan, voida ajatella, että hän on elänyt turhaan." Kurténilla ei kuitenkaan ollut halua muuttaa pois kotiseudultaan.], jo ennenkuin Kihlman oli nähnytkään tuomion kysyi, eikö tämä nyt tahtonut ryhtyä suoritukseen. Kun Kihlman vastasi, ettei hän vielä ollut selvillä asiasta, lausui Cronstedt, että "Yhdyspankilla oli keinoja, millä se voisi pakottaa takausmiehet suoritukseen". Uhkaus oli edellisen mielestä kerrassaan epähieno, ja senvuoksi hän vastasi: "Jos Teillä on keinoja pakottaa meidät toimimaan eduksemme, niin käyttäkää niitä. Se on Teidän asianne." Kihlmanista Turun hovioikeuden tuomio, josta ei kukaan ollut valittanut, antoi hyvän aiheen odottaa, kunnes Wasastjernan konkurssi oli selvitetty. Ja sitten kuluikin taas kuukausia, ilman että pankki käytti mitään "keinoja". Vasta syksyllä Kihlman kirjoittaa (3/10) Ekströmille, että pankin puolelta kysymys suorituksesta oli uudistettu, mutta että hän yhä mietti, eikö oikeudenkäyntiä ollut jatkettava: "tulisi näet saada oikeutta, koska on oikeassa (få rätt, när man har rätt)." Asian rahallinen puoli oli menettänyt merkityksensä, mutta juriidillinenkin puoli oli tärkeä, ja senaatin oikeusosastossa oli tapahtunut henkilömuutoksia, jotka tekivät toisen ratkaisun mahdolliseksi. Kumminkin Kihlman Yhdyspankin pankkivaliokunnan jäsenenä epäili ryhtyä asiaan, ja kun vähän myöhemmin osinko jaettiin Wasastjernan konkurssista, hän päätti kuin päättikin jättää asian sikseen. "Minä eroan tästä oikeudenkäynnistä", hän kirjoittaa Levónille (8/11 1873), "säilyttäen siitä mitä epämiellyttävimpiä muistoja. Olen saanut sen kokemuksen, että Suomessa voi olla täysin oikea asia ajettavana, mutta kuitenkin saattaa hävitä maan oikeuksissa. Siten on päättynyt tämä juttu, jolla on ollut melkoinen vaikutus elämääni." — Todellisuudessa ei asian menettämisen olisi pitänyt kovin hämmästyttää Kihlmania. Kun hän näet kolme vuotta ennen esitti asiansa toht., sittemmin prof. R. Montgomerylle, oli tämä sanonut: "Kaikki riippuu tuomarin laadusta. Suuri osa heistä tuomitsee totuntatavan mukaan, ja sangen yleinen on se käsitys, että takausmiehellä ei ole mitään oikeuksia, vaan on luotu kärsimään."
Mutta tämän takauksen historia ei päättynyt tähänkään. Ostamalla panttina olleet Tampereen yhtiön osakkeet oli Kihlman tullut omistamaan niitä enemmän kuin hän oli ajatellut taikka muuten olisi itselleen hankkinut (kaikkiaan 92), ja kun ne aikaa myöten nousivat aavistamattomaan arvoon, muuttui pelätty tappio odottamattomaksi eduksi.
* * * * *
Tunnettua on että 1872 v:n säädyt kokonaan pettyivät toivossaan, että kouluylihallitukseen kohdistettu ankara arvostelu ja anomus, että kansanedustus saisi ottaa osaa kouluasetuksen säätämiseen, tuottaisivat suotuisia tuloksia. Päinvastoin Kothen kahta kiihkeämmin ajoi tarkoitusperiään ja käyttämällä julkiselta tarkastukselta enemmän tai vähemmän salattuja teitä hän saikin aikaan, että uusi kouluasetus jo 4/6 p:nä heinäk. 1872 vahvistettiin ja 8 p:nä elok. julistettiin heti noudatettavaksi. Samoin ratkaistiin kysymys suomalaisesta normaalilyseosta 22 p:nä elok. niin, että se seuraavan vuoden (1873) syksystä oli alkava toimintansa Hämeenlinnassa [Seikkaperäisen esityksen näistä asioista antaa E. G. Palmén m.p. s. 582-593.].
Kirjeessään T. Reuterille (21/8) Kihlman purkaa tunteensa uuden koululain johdosta. "Siinä on paljon hyvää", sanoo hän, "mutta kaikki on mitä suurimmassa määrässä vastenmielistä siitä syystä, että se on mielivallan teos." Samoin kuin säädyssä hän nytkin ankarasti moittii, että hallitus loukkaamalla jumalallista ja luonnon lakia tunkeutuu yksityisen ihmisen rauhoitetulle alalle. "Mielivaltaisilla hallitustoimilla synnytetään perheissä tuo syvä tyytymättömyys, joka kauan salassa kyteneenä vihdoin ajan tullen syöksyy ilmi yhteiskunnan perusteita järkyttävässä, väkivaltaisessa purkauksessa. Miten onnellisia olisimmekaan, jos me itse olisimme saaneet järjestää opetuslaitoksemme!" Tietenkin riippuu paljon siitä, miten lakia sovellutettaisiin, mutta vaikka kouluylihallitus kykenisikin menettelemään järkevästi ja intohimottomasti, ei sen toiminta helposti voisi tulla siunaukselliseksi, koska epäluulo sitä kohtaan oli syvä. Tulevaisuus näytti sen vuoksi Kihlmanista kovin pimeältä.
Ensi aikaan ei oikein tietty, missä määrin uusi kouluasetus tarkoitti normaalikouluakin, sillä sen 2 §:ssä sanottiin, että normaalilyseoihin nähden olivat voimassa näitä oppilaitoksia varten erittäin julkaistut säännökset. Tämä se aiheutti ensimmäiset rettelöt kouluylihallituksen ja normaalikoulun rehtorin välillä. Jo 12 p:nä syysk. 1872 kouluylihallitus virkakirjeessä huomautti rehtoria siitä, että hän vastoin uutta kouluasetusta oli ollut antamatta koululle lupaa keisarin kruunauspäivänä, ja koska siitä näkyi, että hän oli epäillyt noudattaa mainittua asetusta, kehoitettiin häntä kaikissa soveltuvissa kohdissa ottamaan huomioon sen säädökset, mutta jos vaikeuksia tai esteitä esiintyi jonkun pykälän sovelluttamisessa, tuli rehtorin hyvissä ajoissa ilmoittaa asiasta ylihallitukselle. Käyttäen hyväkseen hänelle "suosiollisesti myönnettyä oikeutta", kääntyi Kihlman nyt ylihallituksen puoleen nöyrällä ilmoituksella, että uuden kouluasetuksen sovelluttamista yleensä normaalikoulussa oli kohdannut sangen vakava este. "Uusi kouluasetus itse", kirjoitti rehtori, "on asettunut esteeksi sen sovelluttamiselle tässä koulussa." Ylempänä mainitusta 2 §:stä ilmeni näet, että uusi kouluasetus ei ensinkään ollut kumonnut normaalikoulua varten annettuja säädöksiä, vaan päinvastoin tuli H. M:ttinsa sanojen mukaan juuri näitä ja yksistään näitä noudattaa tässä koulussa. Muuta ajatusta rehtori "ei ollut voinut löytää H. K. M:ttinsa yksinkertaisista sanoista (enkla ord)". Tätä käsitystä puolusti sekin, että keisari oli käskenyt tarkastaa normaalikoulua varten julkaistuja säädöksiä. Mutta "jos tahdottiin sanoa, että H. K. M:ttinsa tarkoitus kuitenkin oli ollut, että uuden kouluasetuksen tuli julistamishetkestä saakka olla voimassa normaalikouluunkin nähden, niin tietäisi väite, että H. K. M:ttinsa oli tarkoittanut toista kuin hän oli lausunut. Sellainen käsitys H. K. M:ttinsa tavasta julkilausua ajatuksensa on mielestäni minulle sopimaton (anser jag för mig otillständig)". Ei rehtorilta enemmän kuin kellään muullakaan alamaisella ollut oikeutta tulkita H. K. M:ttinsa ajatusta toisin kuin sanojen mukaan, eikä hän sen vuoksi ollut uskaltanut tehdä mitään muutoksia normaalikoulussa uuden asetuksen johdosta. Hän anoi nyt, että ylihallitus tahtoisi H. K. M:tiltaan pyytää selitystä mainittuun lainkohtaan. "Jos H. K. M:ttinsa selittää, että 2 §:n määräys erityisten säännösten voimassaolosta normaalikouluun nähden on niin ymmärrettävä, että osa niistä on pidettävä voimattomana ja korvattava osalla uuden kouluasetuksen säädöksistä, niin on tämän kouluasetuksen sovelluttamisen este normaalikoulusta poistettu, ja H. K. M:ttinsa siten selittämä tahto on oleva noudatettavanani, samoinkuin tämä tahto oli lakinani, kun minä syysk. 7 p:nä en antanut normaalikoulun oppilaille lupaa."
Huolimatta ivallisesta pohjasävelestä oli kirjoitus niin hyvin perusteltu, ettei kouluylihallitus voinut olla pyytämättä selitystä senaatilta. Kirkollisasiain päällikkö A. Mechelin piti kyllä kirjelmää ylihallitusta vastaan tähdättynä, verukkeisiin nojaavana vastalauseena (protest); mutta muut senaattorit katsoivat Kihlmanilla olleen syytä esitykseensä, ja selitys annettiin siihen suuntaan, että normaalikoulun tuli soveltuvissa kohdissa noudattaa uutta kouluasetusta ja olisi kouluylihallituksen tehtävä vastaiseksi antaa siihen nähden lähempiä määräyksiä. — Marraskuulla ylihallitus ilmoitti selityksen rehtorille määräten samalla, että uutta kouluasetusta tuli noudattaa pääasiassa oppiaikaan, loma-aikoihin ja kurinpitoon katsoen (viimeiseen nähden asetuksessa ei kuitenkaan ollut mitään normaalikoululle uutta), jota vastoin oppilaiden vastaanotto, lukukausimaksut ja opettajain palkat pysyivät muuttamatta.
Jos Kihlman oli toivonut, että asiat nyt olivat selvillä, niin kyllä hän siinä pettyi. Kevätpuolella näet "satamalla satoi" uusia määräyksiä. Syyslukukaudella oli lukukausimaksut kannettu vanhan lain mukaan, mutta 4 p:nä tammik. säädettiin, että siinä kohden oli noudatettava uutta lakia. Edelleen senaatti 7 p:nä helmik. päätti vaatia, että rehtori tilintekoonsa tuntiopettajien palkkaamiseen käytetyistä varoista liittäisi todistuksen, ettei ainoatakaan maksettua tuntia oltu joko opettajalle sattuneesta esteestä taikka huolimattomuudesta laiminlyöty. Se oli Kihlmanista aivan kohtuutonta, sillä normaalikoulun "opettajilla ei yleensä ollut tapana laiminlyödä tuntejaan", ja koulu oli tuntiopettajiltakin vaatinut ei ainoastaan ulkonaista hetkellistä työtä, vaan heidän sydämensä rakkautta, ja tositeossa saanutkin heiltä apua tuntien ulkopuolella, eikä senvuoksi sairauden sattuessa heti oltu kylmästi lähetetty laskua laiminlyödystä tunnista. "Tämä käsitystapa oli nyt tullut oikaistuksi. Onko siitä koituva todellista hyötyä koululle ja valtiolle, on tulevaisuus osoittava." — Toukokuun 8 p:nä määrättiin, että lukukausi oli päättyvä 30 p:nä samaa kuuta eikä 15 p:nä kesäk., niinkuin säädetty oli ollut ja jota silmällä pitäen opetus oli järjestetty. Kun kumminkin 10 opettajaa tahtoi ottaa osaa promotsioniin samana 30 p:nä, pidettiin loppututkinto todellisesti 29 p:nä. — Vihdoin julistettiin 29 p:nä toukok. 1873 H. K. M:ttinsa arm. asetus Suomen normaalilyseoista, jonka tarkoitus ilmeisesti oli vähentämällä pedagogian professorin vaikutusta lähentää nämä oppilaitokset maan muihin lyseoihin ja saattaa ne kouluylihallituksen käskynalaisuuteen. [Ks. Normaalikoulun vuosikertomuksia 1873 ja V. T. Rosenqvist, Svenska normallyceum i Helsingfors 1864-1914, siv. 43-50.]
Luonnollista on, että lukuisat uudet säännökset vaikeuttivat koulun johtoa, ei ainoastaan tänä uuden kouluasetuksen ensimmäisenä vuonna, vaan myöhemminkin — semminkin kun, sanoo Kihlman, "ei aina ollut helppoa käsittää käskyjen oikeaa tarkoitusta". Mutta ei hän myöskään salannut mitä hän ajatteli uutuuksista. Paitsi ylihallitukselle lähettämissään kirjelmissä julkilausui hän mielensä vuosikertomuksissa. Lukuvuoden lopussa ilmestyvä "programmi", joka kyllä ei levinnyt laajalle, mutta jota kumminkin luettiin koulu- ja asianomaisissa virkapiireissä, oli näet hänen äänenkannattajansa. Siinä hän suppeasti, mutta kuitenkin riittävän selvästi arvosteli ylihallinnon toimia kunakin kuluneena vuonna, käyttämällä hänelle ominaista, hillityn ivallista kieltä, joka ei ollut koskematta vallanpitäjiin. Vuosikertomus v:lta 1873 ei tässä kohden eronnut muista.
Mitä kouluylihallitukseen tulee, tapahtui siinä lukuvuoden lopulla se huomattava muutos, että parooni v. Kothen, jolle normaalikoulun erikoisasema ja sen puolustajakin olivat erityisesti vastenmielisiä, anoi ja sai virkavapautta huhtik. 15 p:stä — eikä enää palannut. Että kenraalin poistuminen tanterelta tuntui helpotukselta, on selvää, mutta sillä ei vielä hävinnyt se suunta kouluasioiden johdossa, jonka hän oli perustanut.
* * * * *
Kihlmanin perhe-elämästä on v:lta 1873 kerrottava, että Hannan ja Viktor Heikelin häät vietettiin 14 p:nä toukok. morsiamen kodissa. Kutsuttuina vieraina oli saapuvilla sukulaisia ja ystäviä, joihin jälkimmäisiin myöskin kuului osa isännän virkatovereja koulusta. Isä itse vihki nuoren parin pidettyään sitä ennen syvämietteisen puheen avioliiton merkityksestä ja onnen ehdoista, ja toimituksen jälkeen hän luki ääneen 103:nnen psalmin: Kiitä Herraa, minun sieluni. Vakavan puheen ja ylevän kiitosvirren sanotaan niin vaikuttaneen kuulijoihin, että "marsalkat" (sulhaspojat) pidättyivät sovinnaisista hääpuheistaan, jotta eivät häiritsisi isän virittämää tunnelmaa.
Heti häiden jälkeen lähtivät vastanaineet ulkomaanmatkalle, kulkien höyrylaivalla Räävelin kautta Lyypekkiin ja sieltä eteläänpäin Italiaan saakka. Paluumatka kävi Wienin kautta, missä tänä kesänä oli maailmannäyttely, ja oli se niin suunniteltu, että he elokuulla saapuivat Uuteenkaarlepyyhyn. Uusi seminaari, jossa Heikel oli lehtorina, oli näet siellä avattava syyskuun 1 p:nä. Tänä keväänä oli Kihlman perheineen pakotettu muuttamaan asuntoa. Uusi koti Etelä-Makasiininkadun N:o 4:ssä, nykyään jo hävinneessä puurakennuksessa, ei ollut yhtä mukava kuin edelliset, mutta sekin oli lähellä koulua, sekä normaalikoulun vuokrattua huoneistoa että myöskin sen omaa taloa (vastapäätä saksalaista kirkkoa), jonka talon rakentamista nyt juuri aloitettiin entistä tehokkaammin suunnitella. — Kesänsä oli perhe, niinkuin tiedämme, viettänyt milloin missäkin maalla tai saaristossa. Tänä vuonna oli Kihlman Espoosta ostanut maa-alueen ja rakennuttanut oman huvilan, joka sijaitsi meren rannalla Rulludd-nimisellä, ennen asumattomalla, metsäisellä niemellä. Rakennus valmistui kesäkuun lopulla, ja 1 p:stä heinäk. perhe asettui siihen asumaan. Paitsi ympäristön alkuperäistä luontoa teki tämän kesäasunnon viihtyisäksi se, että perheellä läheisinä naapureina oli sukulaisia ja ystäviä. Hilda Kihlmanin veli, kapteeni Alfred Forssell, perheineen, vanha äiti, hovineuvoksetar, ja sisar Julia asuivat Finnån kartanossa, jonka Forssell oli vuokrannut ja jonka omistajaksi hän myöhemmin tuli. Insinööri Edvin Bergrothilla taasen oli huvila läheisessä Granholman saaressa, ja hoiti hänen, leskimiehen, taloutta neiti Emma Candelin, tuttu Kruununkylän ja Pietarsaaren ajoilta. Vihdoin oleskeli usein itse Rulluddissa neiti Amelie Forssell, jota paitsi pojilla oli oma toverinsa Rainer Vuoriossa (silloin Forsberg), joka käyden normaalikoulun suomalaisella osastolla totutti heitä suomea puhumaan ja joka myöhemmin tuli kuuluisaksi ylioppilastenorina. Helsinkiin ja takaisin oli säännöllinen laivakulku, ja kun ei matka vienyt puoltatoista tuntia enempi, saattoi Kihlman mukavasti käydä omaistensa luona. Kaikenlaiset puuhat pitivät näet häntä nyt niinkuin ennenkin joka viikko päiväkausia peräkkäin kaupungissa [Rulludd ja Granholma kuuluivat yhdessä Lindelöfin ja Krogiuksen huvilain kanssa Granö saaressa vanhimpiin Helsingin koko läntisessä saaristossa. Sitä ennen sanotaan siellä olleen varsinaisia huviloita vain Geitlinin Tallholmassa. Muutoin asuivat helsinkiläiset talonpoikais-asunnoissa, jotka kesäkuukausiksi luovutettiin perin halvasta vuokrasta.].
Kihlmankin oli aikonut tänä kesänä tehdä ulkomaanmatkan, käydäkseen Wienin maailmannäyttelyssä "pedagogisessa tarkoituksessa" ja kenties myöskin teollisessa, sillä Tampereen yhtiökin oli lähettänyt sinne tuotteitaan, jotka palkittiin. Hän oli jo saanut virkavapauttakin, mutta sanomalehtien tiedot koleran ilmestymisestä Wienissä aiheuttivat matkan lykkäämisen, kunnes otollinen aika oli mennyt ohi.
Heinäk. 10 p:nä k:lo 11 illalla — jolloin hänellä oli "vapaa hetki, mikä oli sangen harvinaista" — Kihlman Helsingistä kirjoitti Viktor ja Hanna Heikelille. Siitä otamme muutamia piirteitä. — Toissa iltana oli Hannan kirje Napolista tullut Rulluddiin. Perhe oli ollut kutsuttuna Finnå'hon, kirje otettiin mukaan ja luettiin julki istuessa "saman meren rannalla, jolla se oli kirjoitettu". Suurella mielenkiinnolla oli matkustavia seurattu Italian halki Napoliin ja Vesuviolle. — Kaikki viihtyivät hyvin Rulluddilla. Lennart oli ruskettunut, Oswald ja Enzo kalastivat ja raivasivat "aarniometsää" huvilan ympäriltä. Paikka, sanoo kirjoittaja, voi aikaa myöten tulla sieväksi. Ei historialliset muistot, vaan puhdas luonto ympäröi meitä siellä: "olemme ensimmäiset ihmiset, jotka ovat tunkeutuneet tähän pyhäkköön."
Vihdoin oli, jatkuu kertomus, normaalikoulukin otettu armoihin. Kenraalikuvernööri oli ratkaissut, että sille oli talo rakennettava Tähtitornivuoren juurelle. "Olen siitä hyvin tyytyväinen." Sen jälkeen kirjoittaja ottaa puheeksi uuden normaalikoulu-asetuksen, mainiten entisestä eroavia kohtia — esim. että hän oli saanut 200 mk:n palkankoroituksen, mutta tuli hänen senvuoksi palvella 30 vuotta, sensijaan että ennen oli vaadittu ainoastaan 25 — ja jatkaa sitten: "Rehtorinpalkkio on koroitettu 800:sta 1200 mk:aan, mutta siitä tulen tuskin hyötymään, koska minut luultavasti syksyksi erotetaan. Olen näinä päivinä saanut tietää, että ylihallituksessa paraikaa laaditaan minua vastaan noin 2 arkin pituista kirjoitusta senaattiin. En tiedä, mitä olen rikkonut, enkä tiedä mitä tarkoitetaan: tahdotaanko syyttää minua majesteettirikoksesta vai aiotaanko tyytyä uuden rehtorin nimittämiseen. Tiedän vain, että jotain on tekeillä. Olen tietysti koettanut arvata, mitä on kyseessä: olen ajatellut vuosikertomusta, ja luultavasti käytetään sitä aseena minua vastaan. Valmistaudun siis lähtöön (reträtt) ja toivon voivani hyödyttää isänmaatani, vaikka minut pannaankin pois viralta — virasta, jota en ole hakenut. Elämäni tulee paljon rauhallisemmaksi, ja minä voin levollisesti nauttia rauhastani, koska en itse ole vetäytynyt työstä, vaan toiset ovat poistaneet minut. Että olisin menetellyt väärin ja että siten itse olisin aiheuttanut eroni, sitä en voi vielä ymmärtää. Olen pyytänyt noudattaa velvollisuuttani, ja levoton olen vain sen vuoksi, että olen saanut niin vähän aikaan. Olen käyttänyt totuuden kieltä oppilaita, tovereita, esimiehiä ja esivaltaa kohtaan. Enkä ole voinut tehdä toisin. Jos minut sentähden hylätään, niin ei se ole minun asiani. En minä siitä tule huonommaksi." — — Seuraavana päivänä on Kihlman lisännyt saaneensa kuulla, että ylihallituksen kirjelmä oli jäänyt sikseen, vaikka närkästys (indignation) häntä kohtaan oli suuri.
Mahdollista on, että ylihallitus luopui aikeestaan senvuoksi, että Kothen ei enää palannut, ja se selittäisi myöskin, että Kihlman vuoden lopulla (27/11) kirjoitti T. Reuterille: "Minun suhteeni ylihallitukseen näyttää parantuneen." Kumminkaan ei Kihlmanin ja ylihallituksen väli piankaan tullut hyväksi. Se on seuraavasta näkyvä, ja sangen luultavaa on, että tuota 2 arkin pituista kirjoitusta talletettiin vastaisuutta varten, jollei kokonaan uutta kirjoitettu. Ainakin on eräs entinen senaattori tämän kirjoittajalle kertonut, että valtioneuvos Lindelöf kouluylihallituksen päällikkönä oli hänelle lukenut ankaran kirjelmän Kihlmania vastaan. Se oli ollut osoitettu senaatille, mutta oli jäänyt lähettämättä. Huomautukseen, että olihan Kihlman oikeuden ja totuuden mies ollessaan tekemisissä ylihallituksenkin kanssa, vastasi vanha senaattori hymyillen: "Vaikka olikin, mutta ei sillä tavoin (kuin Kihlman) kirjoiteta esimiehille!" — Siinä "villakoiran ydin": Kihlmanilla ei ollut sitä lajia nöyryyttä, jota opitaan virkavallan portaita noustessa.
* * * * *
Tässä muistutettakoon lyhyesti, että suomalainen normaalikoulu tänä syksynä aloitti toimintansa Hämeenlinnassa. Sen rehtoriksi tuli toht. J. G. Geitlin, jossa Helsingin normaalilyseo menetti yhden parhaimpia opettajiaan. Kirjevaihto Kihlmanin ja hänen välillään todistaa, että he olivat tulleet läheisiksi ystäviksi, ja milloin Geitlin johtajatoimessaan kaipasi neuvoja, kääntyi hän aina täydellä luottamuksella ystävänsä puoleen. Tähän samaan aikaan oli yksityisen suomalaisen alkeisopistonkin asia kehittynyt sille kannalle, että senaatilta oli saatu lupa laitoksen laajentamiseen täydelliseksi opistoksi. Syksyllä 1872 alkanut uusi rahankeräys oli näet tuottanut niin paljon, ettei yritys enää epäilyttänyt sen perustajia. Lokakuulla 1873 valittiin koululle johtokunta, ja tuli silloin Kihlman varajäseneksi. Mutta — sanottakoon se jo tässä — myöhemmin s.o. syksystä 1881, jolloin prof. Cleve oli muuttanut Helsingistä, hän kutsuttiin johtokunnan varsinaiseksi jäseneksi, ja kun seuraavana vuonna prof. Yrjö Koskinen, joka Cleven jälkeen oli ollut puheenjohtajana, oli tullut senaattoriksi, valittiin Kihlman puheenjohtajaksi. Näin tuli Kihlman läheltä seuraamaan näiden suomalaisten opistojen kehitystä samalla kuin hän rehtorina hoiti niitä suomenkielisiä luokkia, jotka vielä toimivat ruotsalaisen normaalilyseon yhteydessä.
Koska normaalilyseon historian kirjoittaminen on ulkopuolella suunnitelmaamme, voimme olla kajoamatta niihin muutoksiin koulun toiminnassa, jotka jo mainitut ja muutkin näinä aikoina ilmestyneet asetukset aiheuttivat. [Ks. V. T. Rosenqvist m.p. siv. 51 ss.] Ymmärrettävää on, että rehtorilla varsinkin, lukuvuoden 1873-74 alussa, jolloin m.m. lukujärjestys ensi kerran oli laadittava uuden kouluasetuksen mukaan, oli, niinkuin on tapana sanoa, seitsemän päivää viikossa. Mutta tiedämmehän, että hän kykeni selvittämään mitä vaikeimpia pulmia. Työ ei masentanut häntä; se, joka ajoittain sai hänen mielensä masennuksiin, oli se, että niin monet muutokset olivat hänestä epäoikeutettuja, mielivaltaisia. Eri seikoista täytyi hänen myöskin vaihtaa kirjelmiä ylihallituksen kanssa, mutta nekin voimme sivuuttaa. Ainoastaan yksi tänä vuonna ilmennyt erimielisyyden aihe Kihlmanin ja ylihallituksen välillä ansaitsee erikoista huomiotamme, nimittäin kysymys rehtorin velvollisuudesta antaa takaus niistä rahoista, joita hänen tuli virkansa puolesta kantaa, hoitaa ja tilittää. Kihlmanin esiintyminen tässä asiassa on hänelle erityisesti kuvaava.
Kiertokirjeessä kesäk. 19 p:ltä 1873 oli ylihallitus kehoittanut kaikkia oppilaitosten johtajia kouluasetuksen 114 §:n mukaan ennen syyskuun loppua lähettämään mainitunlaisen takauksen. Kihlman ei kuitenkaan noudattanut kehoitusta, ja senvuoksi hän sai erityisen (27/11 päivätyn) muistutuksen viimeistään ennen tammik. 15 p:ää 1874 toimittaa takauksen ylihallitukseen. Siihen vastasi Kihlman (31/12), että hän totta kyllä oli ollut lähettämättä takausta, mutta se ei ollut tapahtunut huolimattomuudesta eikä muistamattomuudesta, vaan erään esteen takia, josta hän pyysi saada antaa seuraavan selityksen. Hän ei ollut koskaan pyytänyt ketään takaukseen, osaksi senvuoksi ettei hän ollut sitä tarvinnut, osaksi sentähden että hänestä oli kohtuutonta, että C. ja D. takaavat asiaa, josta A:lla ja B:llä ehkä oli suurta hyötyä, mutta C:llä ja D:llä ei vähintäkään. Itse hän oli tosin sääliväisyydestä tai auttaakseen puutteenalaisia mennyt takaukseen, mutta myöskin katkerasti kokenut, mihin vaaraan siten joutuu. Senvuoksi hän oli päättänyt olla auttamatta lähimmäistään, milloin apua anottiin takauksen muodossa. Siitä johtui, ettei hän itsekään voinut pyytää ketään takaukseen. Eikä hän kyseessä olevassakaan tapauksessa ollut tuntenut halua luopua periaatteestaan, sitä vähemmin, kun oli kaksin verroin vastenmielistä pyytää ketään ominaistakaukseen määrästä, jonka suuruutta ei kukaan ihminen voinut tietää. "Minä en ainakaan voi alistua mielipahaan saada joko kieltävä vastaus taikka myöntävä, jossa jälkimmäisessä tilassa minä mielestäni olisin uhrannut jotakin, jota pidän ylen kalliina, nimittäin riippumattomuuteni." Tämä este oli aiheuttanut, ettei hän ollut eikä nytkään voinut noudattaa ylihallituksen käskyä.
Kun Kihlman näin kieltäytyi antamasta lain määräämää takausta, oli hän täysin selvillä siitä, että hänet voitaisiin senvuoksi erottaa rehtorin toimesta. Saatuaan kuulla, että rehtorit A. V. Sundel Hämeenlinnassa ja K. H. Kahelin Jyväskylässä eivät myöskään vielä olleet lähettäneet takausta, oli hän näet joulukuulla kirjoittanut kummallekin ilmoittaakseen, että hän oli päättänyt olla taipumatta, ja kehoittaakseen heitä yhtymään kieltoon — siten olisi ehkä ollut mahdollista, että kyseessä oleva lainkohta muutettaisiin, mutta toiselta puolen piti heidän olla valmiit vastaanottamaan sekin seuraus teostaan, että heidät erotettaisiin. Kumminkin on käsitettävä, että Kihlmanin tunteet olivat sekavia. Sen huomaa eräästä lausunnosta, jonka tapaamme kirjeessä (20/1 1874) hänen vaimolleen (Kihlman oleskeli syystä, josta puhumme alempana, koko tammikuun Turussa). Hilda Kihlman oli kuulemansa mukaan kirjoittanut, että kaikki muut rehtorit olivat antaneet takauksen (mikä kuitenkin oli erehdys, sillä Kahelin oli myöskin kieltäytynyt, joskin vähemmän jyrkässä muodossa) ja että ylihallitus aikoi lähettää Kihlmanin kirjelmän senaattiin, sekä kysynyt, oliko tämä iloinen todennäköisestä erostaan. — "Tunteeni ovat tässä tapauksessa", vastasi Kihlman, "niinkuin usein on laita, sekavia. Olen iloinen, että pääsen virasta, joka lukukausien aikana ryöstää minulta joka tunnin päivässä, joka estää minua harjoittamasta opintoja, joka estää minua elämästä perheeni kanssa, joka tekee minut hermostuneeksi ja kärtyiseksi, joka sanalla sanoen nielee minut ja siinä määrässä kysyy toimintakykyäni, etten saa aikaa enkä rauhaa täyttääkseni muita velvollisuuksiani, joista Jumala ei ole vapauttanut minua. Iloitsen siis siitä hetkestä, jolloin tämä olosuhde on päättyvä, ja sen johdosta jälleen olen tunteva suurempaa sopusointua sisässäni. — Mutta minä en voi iloita siitä, että semmoisia lakeja säädetään, joiden kautta tunnollinen virkamies pakotetaan luopumaan valtion palveluksesta. Minä suren myöskin sitä orjamieltä, joka alistuu mitä mielettömimpiin vaatimuksiin. Kaikki rehtorit, kirjoitat Sinä, ovat lähettäneet takauksen. Mitä sanotaankaan sen johdosta? Luonnollisesti sanotaan: ei yksikään ole huomannut mitään kohtuutonta lain vaatimuksessa. Ainoastaan minä olen niskoitellut. Minä se olen tuo härkäpää, tuo mahdoton, taipumaton rettelömies, joka asetun esivaltaa vastaan. Lopulta minä se olen, joka olen moitittava ja rangaistava ja hyljättävä; ja virkaveljeni ja ylihallitus ja koko maailma on vanhurskas. Minä yksin olen haiseva, ja kun minä semmoisena heitetään ulos, niin kaikki siunaavat itseään ja sanovat: Amen, hänelle tapahtui oikein, amen. — Mutta katsopas, tämä on minun silmissäni surullista, hyvin surullista. Kun oikea tehdään vääräksi ja väärä oikeaksi, silloin minua väsyttää elämä ja tämä maailma, diese verkehrte Welt (tämä takaperoinen maailma)." —
Emme tiedä mitä ylihallituksessa asiasta tuumittiin, mutta kauan sai Kihlman odottaa, ennenkuin hän virallista tietä siitä kuuli enemmän. Vasta kun hänelle kirjelmällä 15 p:ltä toukok. 1874 ilmoitettiin, että senaatti ylihallituksen esityksestä oli nimittänyt hänet edelleen hoitamaan rehtorinvirkaa, kysyttiin häneltä samassa, eikö hän voisi antaa edes laillista takausta taikka muuta vakuutta hoidettavistaan rahavaroista, ja saisi hän kummassakin tapauksessa itse merkitä sen määrän, mistä takaus tai vakuus oli annettu. — Näin oli kysymys muodoltaan melkoisesti muuttunut; mutta vaikka Kihlman myöntääkin sen, hän kuitenkin vastaa, että hänen on mahdotonta luopua periaatteistaan. Huomauttaen, että säätyjen ehdotus, että Suomen pankin virkamiehiltä ei enää vaadittaisi n.s. virkatakausta, oli saanut korkeimman vahvistuksen, hän sanoo, ettei hänkään tahtonut kannattaa järjestelmää, jota hän piti kohtuuttomana. Sitä paitsi hän ei voisi antaa laillistakaan takuuta pyytämättä toisia myöntymään siihen ja siten joutumatta semmoiseen asemaan, ettei hän voisi kieltäytyä, jos häneltä pyydettäisiin samanlaista palvelusta. Sitä vastoin tarjosi hän mielellään yksityisen omaisuutensa vakuudeksi. Mutta koska hän itse oli jäävi arvostelemaan tämän vakuuden arvoa, osoitti (refererade) hän "niinkuin tällaisissa tapauksissa on tapana" maan etevimpiin luottolaitoksiin, Suomen pankkiin, Yhdys- ja Pohjoismaiden osake-pankkeihin, sekä kauppahuoneisiin H. Borgström & Kumpp. ja F. Kiseleff. Jos näiden liikkeiden johtomiehiltä kysyttäisiin, voitiinko häntä pitää siveellisesti ja taloudellisesti pätevänä vastaamaan (viimeisen tilinteon mukaan) Smk:sta 9,199:30, ja vastaus olisi rauhoittava (lugnande), niin näyttää siltä, että valtiolla olisi semmoinen vakuus kuin oikeuden mukaan on pyydettävissä. Jättää joku osa omaisuuttansa ylihallituksille talletettavaksi, oli hänestä sekä tarpeetonta että periaatteisvastaista. Tarpeetonta senvuoksi, että kouluneuvosto milloin tahansa saattoi tarkastaa rehtorin hoidossa olevat varat, periaatteisvastaista sentähden, että valtio on pidättänyt itselleen yksinomaisen oikeuden oppilaitosten johtajien nimittämiseen. Rehtorinvirka oli nykyään luottamustoimi, johon hallitus määrää kenen tahtoo asianomaiselta edes kysymättä, tahtooko hän ottaa ylen vastuunalaisen ja voimia vaativan tehtävän, josta palkka ei ollenkaan vastannut työtä. Että sen lisäksi vaadittiin takausta, oli jotenkin kohtuutonta, sillä siten jäivät kaikki oikeudet toiselle puolelle ja kaikki velvollisuudet toiselle. "Erityisen vakuuden vaatimus vie siihen luuloon, että epäillään omaa luottamusta. Minä puolestani en pidä itseäni velvollisena antamaan muuta vakuutta kuin persoonani tarjoaman. Jollei se kelpaa vastaamaan 10,000 mk:sta, niin olen kai minä paljoa vähemmän kelpaava hoitamaan ja kasvattamaan neljättä sataa ihmislasta."
Kuinka varma Kihlman oli siitä tuloksesta, johon hänen "niskoittelemisensa" johtaisi, näkyy seuraavista sanoista, jotka hän kirjoitti C. J. Lindeqvistille (13/8 1874): "Odotan joka päivä, että minut erotetaan rehtorinvirasta. Olen nimittäin kieltäytynyt antamasta takausta, ja ylihallitus on sen johdosta ilmoittanut senaatille, että syytä ei ole minun persoonani tähden syrjäyttää lain määräystä. Mitä siitä seuraa, on ymmärrettävissä." — Kumminkin Kihlman erehtyi, sillä asia päättyi hänen täydeksi voitokseen. Seuraavan vuoden alkupuolella ilmestyi näet 25 p:nä helmik. 1875 päivätty arm. julistus, että kouluasetuksen 114 §:n viimeisessä momentissa luettava säännös koulunjohtajain velvollisuudesta antaa takaus hoidettavistaan rahavaroista oli kumottu. — Kihlman oli jo marraskuulla saanut tiedon senaatin kannasta, ja kun hän kirjeessä C. J. Arrheniukselle Turussa (10/11 1874) oli maininnut asian, vastasi tämä: "Onnittelen loistavaan voittoon rehtorintakaus-kysymyksessä! Korvaamattomuutesi on aiheuttanut menestyksen. Toinen olisi arvatenkin saanut ilman enempää viivytystä erota." Kun kysymys oli käsittelynalaisena, hoiti ensin V. von Haartman ja sitten C. J. Jägerhorn ylihallituksen päällikön virkaa, mutta kun se ratkaistiin, oli L. L. Lindelöf astunut tähän asemaan. Kenties oli tällä päällikköjen vaihdoksella joku merkitys asian päätökseen nähden. Kihlmanille tuotti voitto epäilemättä melkoista tyydytystä.
* * * * *
Ohimennen on jo sanottu, että Kihlman tammikuulla 1874 oleskeli Turussa. Matkan aihe oli seuraava. — Syksyllä 1871 oli Vaasan koulunopettajisto kiertokirjeellä ehdottanut maan pedagogeille, että nämä eroaisivat kirkollisviraston leski- ja orpokassasta ja perustaisivat kouluvirastolle oman eläkerahaston. Ajatus saavutti yleistä hyväksymistä, ja 1873 valittiin kaksi edustajaa, joiden tuli johtokunnan kanssa tutkia ja ehdottaa, millä perusteilla mainittu vanhempi rahasto olisi jaettava ja uusi järjestettävä. Useimmat äänet saaneina olisi rehtori Hallstenin (Vaasa) ja toht. Sucksdorffin (Hämeenlinna) pitänyt ryhtyä tehtävään, mutta kun edellinen kieltäytyi ja jälkimmäistä jostakin syystä pidettiin jäävinä, kutsuttiin ääniluvussa lähimmät, nimittäin lehtori Strömborg ja Kihlman, Turkuun, missä työ oli yhdessä jaettavan rahaston johtajan, rehtori Arrheniuksen kanssa suoritettava. Kihlman oli ennen vaalia, kuultuaan että häntä ajateltiin ehdokkaaksi, pyytänyt, ettei häntä valittaisi (ja sen vuoksi saanutkin vähemmän määrän ääniä), mutta nyt täytyi hänen kuitenkin noudattaa kutsumusta. Vapautusta hän ei ollut toivonut ainoastaan sentähden, että hänellä kotonakin oli yllin kyllin työtä, vaan senkin vuoksi, ettei hän ennen ollut lainkaan perehtynyt leski- ja orpokassan asioihin ja että hän oli aikonut loma-aikana käydä Pohjanmaalla.
Matkustaen yhdessä tulivat Kihlman ja Strömborg uudenvuodenpäivänä Turkuun. He asettuivat Seurahuoneelle asumaan, ja jo 2 p:nä tammik. oli ensimmäinen kokous (leski- ja orpokassan huoneustossa entisessä yliopistotalossa). Siinä sovittiin, että ensin oli laskettava, kuinka paljon koulunopettajain puolelta oli kassaan suoritettu perustamisvuodesta 1842 lukien. Vaikka apumiehiä palkattiin ja työtä tehtiin sekä kotona että yhdessä, meni tähän ja muihin esitöihin noin kolme viikkoa. Vasta sen jälkeen alkoivat neuvottelut jakosuunnitelmasta, uuden kouluviraston leski- ja orpokassan ohjesäännöstä y.m., johon meni pari viikkoa, niin että Kihlman vasta 6 p:nä helmik. pääsi lähtemään kotimatkalle.
Huolimatta ahkerasta työstä tämä viiden viikon ero koulusta ja muista jokapäiväisistä puuhista ei ollut virkistämättä Kihlmania. Turussa hänellä oli tilaisuutta seurustella vanhojen ystävien kanssa (m.m. hän säännöllisesti söi päivällistä Reuterin perheessä), mihin Helsingissä tuskin oli aikaa, ja kirjeissä vaimolleen hän tuli julkilausuneeksi tunteita, jotka kotioloissa harvoin saivat sananvuoroa. Todistaaksemme tämän otamme muutamia otteita näistä kirjeistä; ne sallivat näet luoda katseen Kihlmanin sielunelämään.
Tammikuun 8 p:nä oli Kihlman lähettänyt sydämellisen tervehdyssähkösanoman Hildalleen heidän hääpäivänsä muistoksi. Se tuotti rouvalle suurta iloa, niinkuin hän vastauskirjeessään tunnustaa. Sisällisessä yhteydessä tämän tunteiden vaihdon kanssa oli seuraava kohta Kihlmanin kirjeessä (24/1): "Viime lauantaina, Antonin päivänä, olimme kutsutut konsistorinnotaari Anton Dahlin luokse. Tämä käynti elvytti minussa rakkaita muistoja, muiston siitä ajasta, jolloin ensin lähestyin Sinua. Dahl asuu näet Marjalinin talossa, missä Äitisi ja Sinä asuitte, kun minä olin turkulainen. Salissa istuimme yhtenä perheenä; en muista mistä puhuimme, mutta senaikuiset tunteeni lienevät olleet tavattomia, koska minä astuessani huoneeseen vastustamattomasti palauduin 20 vuotta takaisin ajassa, eikä siinä kylliksi, vaan minä tunsin myöskin jälkikaiun sen ajan sopusoinnusta. Kuulin kaiun selvästi, ja se soi niin mieluisasti ja tuntui niin suloiselta. Ja rakkaus, miten sitä voidaankin pitää voimassa ja nuorentaa, jos vain jotakin tehdään sen hyväksi. Kun näen vanhanpuoleisen parin, miehen ja vaimon, jotka istuvat rinnakkain katsomatta toisiansa ja puhumatta toistensa kanssa, ikäänkuin olisivat väsyneet toisiinsa, niin surkuttelen heitä. He eivät osaa uudistaa rakkauttaan. Mutta me, Hilda, Sinä ja minä, me osaamme. Me olemme 16 vuoden avion jälkeen kuin vastanaineet. Me voimme tuntea niinkuin silloin, ja me voimme puhua toistemme kanssa niinkuin silloin, jopa katsella toisiamme niinkuin silloin. Se on ihanaa, Hilda. Hullua on, ettei aina ole onnellinen, kun saattaisi sitä olla. Mutta välttämätöntä on, että kiinnittää huomiota onneensa. Muuten voi käydä niin, ettei nauti siitä, vaikka se onkin olemassa, syystä ettei välitä siitä." —
(30/1) "Kirjeestäsi 26 p:ltä näen, että kirjeeni 24 p:ltä on tuottanut Sinulle sydämellistä iloa. Niin kummallisesti käy tässä maailmassa. Se, joka näytti aiheuttavan surua, muuttui ilon aiheeksi. Sinä surit Turunmatkaani, ja kuitenkin olet siitä saanut syvää iloa. Jos olisin pysynyt kotona, niin olisit tuskin elänyt semmoisia hetkiä, joita nyt näytät kokeneen. Jokapäiväisissä puuhissa jäävät julkilausumatta sydämen tunteet, jotka ero vetää esiin. Näyttää siltä kuin oltaisiin vähemmin alttiita ilmaisemaan tunteitaan toisilleen sen vuoksi, että tilaisuutta siihen on aina olemassa. Totuntatapa on vaarallinen vihollinen onnelle. Totuntatapa estää näkemästä lähimpää ympäristöään oikeassa valossa. Totuntatapa saa käsittämään tavallisen tavallisena. Ja kumminkin on se tavallinen hyvä, josta kodissa nautitaan, niinkuin esim. puolison uskollinen ja harras rakkaus, jotain tavatonta, sillä se voisi olla toisenlainen. Lämmin ja pysyvä rakkaus on jotakin ylimaallista (öfverjordiskt), jotakin, joka ansaitsee tulla huomioon otetuksi. Senvuoksi, armaani! Samoin kuin Jumalan armo joka aamu on uusi; toivoisin myöskin sydämestäni, että minun silmäni voisivat joka aamu avautua näkemään tätä uutta armoa. Ja mikä onnettomuus onkaan elää keskellä Jumalan aina uusia lahjoja ja kuitenkin tallustaa eteenpäin (lunsa fram) niinkuin sokea. Ei, Hilda, ei se kannata. Totisesti täytyy meidän nähdä ja elää ja olla onnellisia! Nyt tällä hetkellä näen Sinut kamarissasi, iloisena ja onnellisena, näen rakkautesi, tämän voimakkaan rakkauden, jota ihailin Sinussa, kun me täällä Turussa aloitimme avioelämämme. Das ist was zu sehen (se on jotakin nähtävää)! Minä näen lapsesi ympärilläsi, kukin tavallaan tuottaen Sinulle iloa lahjoillaan. Se on myöskin ihana näky! Jumala siunatkoon Sinua ja heitä!"
Paitsi näitä yhtä harvinaisia kuin merkillisiä tunteenilmauksia, jotka todistavat kuinka onnelliseksi Kihlmanin toinen avio oli muodostunut, otamme jälkimmäisestä kirjeestä vielä joitakuita kohtia. — "Keskiviikkona olimme kutsutut (kuvernööri) kreivi Creutzille. Siellä oli koko kaupungin hienosto. Joukko nuoria esiintyi (eri kansojen ja aikojen) puvuissa. Nuoriso tanssi; vanhat pelasivat korttia, ja sitä jatkettiin illallisiin asti, se on k:lo 1:een. Ei ole puolustettavissa, että niin monta tuntia käytetään tavalla, joka ei virkistä, vaan väsyttää. Tämän illan paras muisto on emäntä, ystävällinen, komea rouva, jota oli oikein miellyttävä katsella."
"Eilen k:lo 5 i.p:llä piti Wilhelm Johansson ruotsalaisen raamatunselityksen kirkossa. Halusin kuunnella tätä vanhaa oppilasta. Teksti oli tuo ihana Efes. 1: 15-23. Harvoin saa Suomessa kuulla jotain niin täysikelpoista. Oli ylentävää! Vahinko että esitys muodollisessa suhteessa antoi syytä muistutuksiin! Mutta muoto ei ole pääasia." — — "Tänään k:lo 1/2 12 hautajaiset (tuomiorovasti) Renvallilla (jonka vanhin poika oli kuollut). Iltapäivällä piti Josua Johansson suomalaisen raamatunselityksen. Tässä oli muotokin nuhteeton. Onnellista että maassamme on semmoisia pappeja." Sen jälkeen meni kirjoittaja tuomiokapituliin, tehdäkseen arkistotutkimuksia. Hän luettelee muinaisia, sittemmin kuolleita tuttavia, joiden nimet hän tapasi asiapapereissa, ja sanoo heidän jättäneen työnsä jälkeläisten jatkettavaksi. "Niin, työ on meidän osamme ja velvollisuutemme", lausuu hän sitten, "niin kauan kuin elämme, ja ainoastaan se mitä olemme tehneet ja vaikuttaneet on jäljellä, kun me itse olemme poissa. Ja jos joku nykyisistä pojista taikka vielä syntymättömästä sukupolvesta joskus tilapäisesti jonakin iltahetkenä muistaisi meitä tai meidän nimeämme, niin tapahtuu se sen työn vuoksi, jonka me kerran aikanamme olemme suorittaneet. Mutta toimeton ei jätä mitään jälkeensä. Sentähden, ystäväni, meidän ei pidä napista, vaikka työ joskus näyttää käyvän liialliseksi."
"Täällä Turussa on minulla myöskin ollut kylläksi työtä. Mutta kun minä vertaan sitä kotityöhön, niin täytyy minun tunnustaa, että minun on täällä paljon parempi olla. Täällä tekee työtä niin paljon kuin jaksaa, täällä saa myöskin tavallisesti istua rauhassa. Täällä eivät alituiset harmit häiritse. Rauhallinen elämä on vaikuttanut niin, että olen luullakseni lihonnutkin. Olisi kauheaa saada suuri vatsa kannettavakseen minne vain kävelee! Olen aina säälinyt lihavia. Mutta toivoakseni on kotielämä parantava minut lihavuudesta." —
Mitä itse jakokysymykseen tulee, ei sen selostaminen kuulune Kihlmanin elämäkertaan. Kuitenkin mainittakoon, että se vuosikausia edelleenkin tuotti hänelle puuhaa. Turussa oli työ sikäli jäänyt keskeneräiseksi, että asian kirjallinen esitys suoritettiin keväämmällä kotona, kunkin kirjoittaessa osaansa, jonka jälkeen se painettiin. Sittemmin tapahtui että papisto ainoastaan osaksi hyväksyi koulunopettajain ehdottamat jakoperusteet ja vaati itselleen enimmän osan siitä pääomasta (200,000 ruplaa), joka aikoinaan oli kassaan tullut yleisistä varoista myönnettynä lahjana. Kihlmanista oli, vaatimus aivan kohtuuton, ja hän syytti siitä, niinkuin kirjeistä näkyy, A. J. Hornborgia ja F. W. Hjeltiä, joiden sanoihin papit muka luottivat itse perehtymättä kysymykseen. Uudelleen valittuna saattamaan jakoasian ja erimielisyydet jakoperustuksista senaatin ratkaistavaksi Kihlman oli se, joka laati senaattiin jätettävän kirjelmän (alustelma on näet vielä olemassa). Senaatin päätös (v:lta 1878) oli, että kassa oli jaettava koulunopettajain ehdottamilla perusteilla. Kun Kihlman vihdoin oli mukana itse jakoa toimeenpantaessakin, ei liene liiaksi sanoa, että hänellä oli melkoinen ansio tärkeän asian aikaansaamisesta.
* * * * *
Keväällä 1874 täytti normaalikoulu kymmenen vuotta, ja sen johdosta Kihlman vuosikertomuksessa luo katsauksen menneeseen aikaan. Hän kuvaa ensin koulun synnyn ja ihanteellisen päämäärän tavalla, jonka jo tunnemme (ks. ylempänä), ja todistaa, että mitä laitokselta puuttuikaan, ei siltä ainakaan puuttunut intoa toteuttaa aatettaan. Osoittaakseen, mitä oli aikaansaatu, hän mainitsee, että oppilaiden koko luvusta 661 oli 113 erittäin hyvillä arvolauseilla (51 laudaturia, 38 cum laudea, 24 approbaturia) tullut ylioppilaaksi, sekä luettelee 24 opettajien julkaisemaa oppikirjaa. Mutta maassamme on ollut ja on vieläkin olemassa, sanoo hän sitten, toinenkin käsitys koulusta, kokonaan vastakkainen sille, joka on saanut normaalikoulun syntymään. Ja nyt hän purevalla ivalla karakterisoi niitä, jotka perinpohjaisesti halveksien kasvatusoppia ja koulunopettajia ovat sitä mieltä, että koulu on loppumattomasti uudestaan muodostettava sen mukaan kuin ajat ja henkilöt mielipiteineen vaihtelevat, että pedagogit muodostavat ihmisluokan, joka kaikista vähimmin pystyy arvostelemaan koulukysymyksiä, että heidän on vain oltava hallinnollisen vallan välikappaleita ja että heidän tulee tietää, että hyvien oppikirjojen toimittaminen ei ole mikään ansio. Samassa määrässä kuin tämä jälkimmäinen katsantotapa voittaa alaa, muuttuu koulu elottomaksi koneistoksi, jossa opettajat työskentelevät käsityöntapaisesti ja lasten sielut kutistuvat hengen puutteesta.
"Normaalikoulu, joka olennoltaan on vastalause mielivaltaista kokeilua vastaan koulun alalla", Kihlman päättää katsauksensa, "on samalla yhtä oleellisesti vastalause koulumiehen muodollista ja käsityöntapaista menettelyä vastaan. Normaalikoulun opettajisto on huolimatta kaikista vastoinkäymisistä pysynyt uskossa ihanteeseen, ja tässä uskossa harrastanut kehitystään. — Normaalikoulu päättää kymmenennen vuotensa kiittäen Jumalaa, joka on antanut voimia toimintaan ja ylläpitänyt rohkeutta ja työintoa." — —
Sen jälkeen seuraa seikkaperäinen esitys uusien asetusten sisällyksestä ja monesti vaikeasta sovelluttamisesta. Viimeiseksi mainitaan asetus 10 p:ltä heinäk. 1873, jonka kautta muutettiin entinen määräys, että tulevien koulunopettajain käytännölliset kokeet olivat arvosteltavat pedagogian professorin johtaessa, ja hänen sijaansa asetettiin asianomainen yli-inspehtori kouluylihallituksesta. Tästä ja muista muutoksista käytännöllisiin kokeihin nähden huomauttaa Kihlman lyhyesti, että ne oli toimeenpantu yliopettajakollegion mieltä kysymättä.
* * * * *
Lauantaina huhtik. 4 p:nä 1874 sai Kihlman sähkösanoman, että hänen tyttärensä, Hanna Heikel, oli onnellisesti synnyttänyt esikoisensa, pojan, joten hän oli saavuttanut isoisän arvon. Jo vähän tätä ennen oli Hanna, tuleva tapahtuma mielessä, kysynyt isältään, mitä tämä ajatteli kasteesta ja kävikö sen jättäminen siksi, kunnes lapsi saattaisi itse päättää siitä. Samassa kirjeessä (6/4), jossa Kihlman ilmoittaa saaneensa ilosanoman, hän kirjoittaa: "Pyydät, että lausun mieleni kasteesta. Yleensä on vaikea ryhtyä kysymykseen. Niin tärkeää asiaa ei voida suorittaa muutamilla riveillä, ja pinnallinen käsittely on taas huonompi kuin ei mikään. Ja nykyoloissa, kun olet sairas ja rauhan tarpeessa, lienee vielä sopimattomampi kajota siihen. Minun menettelytavastani tiedät, etten pidä lapsenkastetta syntisenä toimituksena. En olisi kastattanut lapsiani, jos olisin uskonut, että siinä toimin Jumalan tahtoa vastaan. Mutta minä en tuomitse ankarasti niitä, jotka eivät anna kastaa lapsiansa. Enkä myöskään usko, että tuomari korkeudessa ankarasti tuomitsee tätä laiminlyöntiä. Että tullaan osalliseksi Jumalan armosta ja siunauksesta sekä lapsuudessa kastettuna että kasteen saaneena kypsyneemmällä iällä, sen todistaa kirkon historia. Ulkonainen valeleminen (tvagningen) ei ole pääasia, mutta melkein pääasiaksi tekevät sen ne, joilla on äärimmäisyyksiin meneviä mielipiteitä tässä kysymyksessä." —
Saman kuun 26 p:nä tuli Kihlmanille toinen sähkösanoma Pohjanmaalta, mutta oli sen sisällys odottamaton ja surullinen. Siinä ilmoitettiin näet, että hänen ainoa sisarensa, Hilma, oli kuollut. Hän oli kuusi vuorokautta ollut sairaana, ja vaikka lääkäri Kokkolasta oli käynyt hänen luonaan, ei apua saatu. Tauti oli isorokko. Kihlman tunnustaa, että suruun ja kaipaukseen liittyi hänessä tunnonvaivoja sen johdosta, ettei hän varsinkaan viime aikoina ollut osoittanut enemmän veljellistä rakkautta tälle sisarelle, joka niin hyvin olisi tarvinnut veljen alituista hoitoa. "Mutta, minä poloinen olen niin puuhieni rasittama, etten paraimmalla tahdollakaan ehdi kaikkeen käsiksi." — Pahoinvointi, korkeimman luokan oppilaiden erotutkinnot y.m. estivät Kihlmania lähtemästä hautajaisiin, joiden toimeenpanemisen hän uskoi serkuilleen Emelie Grönvallille ja rouva Forsgårdille. Heidän tuli kutsua kaikki, joista vainaja oli pitänyt. "Se oli viimeinen kunnianosoitus Hilmalle, joka oli saanut seisoa varjossa tässä maailmassa."
Heinäkuulla teki Kihlman vaimonsa ja poikiensa Oswaldin, Lorenzon ja Henrikin seurassa matkan Kruununkylään, viimeisen kerran nähdäkseen Sofielundin, muinoisen äidinkotinsa. "Minä tapasin vanhan kodin tyhjänä ja autiona", hän kirjoitti myöhemmin Lindeqvistille (13/8). "Vanha palvelusväki, vanhat huonekalut ja vanhat muistot olivat minua vastaanottamassa; mutta kaikki puhui minulle niin suruisesti ja synkästi. Kaikkialta soi huuto katoavaista, katoavaista, epävakaista, muuttuvaista. Minun olisi pitänyt hajoittaa koti ja myydä kaikki, mutta en voinut ryhtyä siihen. En ainakaan tahtonut olla surullisen näyn todistajana." — Oltuaan noin viikon päivät Kruununkylässä lähti Kihlman perheineen 17 p:nä paluumatkalle, ja 26 p:nä oltiin jälleen Rulluddissa. Vasta syksyllä hajoitettiin Sofielundin koti. Osa irtaimistoa lähetettiin Helsinkiin, osa myytiin huutokaupalla, ja sitten myytiin asuinrakennuskin, joka muutettiin aivan toiseen paikkaan.
Loppukesältä on tässä mainittava höyrylaiva Österbottenin palo 20 p:nä elok. Reposaaren ulkopuolella. Tämä onnettomuus, jonka vertaista Suomen vesillä on harvoin sattunut ja joka herätti kauhua ja sääliä ympäri maan, koski Kihlmaniin ja hänen vaimoonsa erittäin läheltä sen vuoksi, että matkustajain joukossa oli useita heidän sukulaisiaan ja ystäviään, nimittäin rehtori August Höckert, kauppaneuvos Otto Malmin rouva Maria ja hänen sisarensa, pastori A. A. Favorin ja hänen tyttärensä Hanna y.m. Helsingissä Kihlman tapasi erään saksalaisen Lappe-nimisen kauppiaan, joka oli ollut mukana ja kertoi hänelle seuraavaa: Peräsalongin matkustajat istuivat päivällispöydässä, kun ilmoitettiin, että valkea oli irti. Riennettyään kannelle näkivät he tulen riehuvan keskilaivalla, mutta musta savu esti huomaamasta, mitä tapahtui etukannella. Matkustajat syöksyivät veneisiin, jotka riippuivat koukuissaan. Niin muiden muassa August eno, rouva Malm sisarineen ja myöskin Lappe. Mutta kun viimemainittu huomasi veneen olevan täynnä, arveli hän itsekseen viisaammaksi jäädä laivaan ja hyppäsi takaisin peräkannelle. Itse asiassa vene menikin kumoon, kun sitä yritettiin laskea alas, ja useimmat, jotka olivat koettaneet sitä tietä pelastua, hukkuivat — niiden joukossa mainitut pietarsaarelaiset. Sitävastoin pelastuivat laivalle jääneet. Suuri oli heidänkin hätänsä ollut. Tuli lähestyi lähestymistään, ja kokonainen tunti meni, ennenkuin apu saapui. Favorin ja hänen tyttärensä olivat pelastuneiden joukossa.
* * * * *
Se menestys, jota kuvaamiemme vaikeiden aikojen jälkeen varsinkin v:sta 1871 alkaen oli huomattu Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön toiminnassa, jatkui jatkumistaan seuraavinakin vuosina. Että Kihlmanilla siitä huolimatta oli edelleenkin paljon huolia ja työtä suuren liikkeen johtamisessa, on ymmärrettävää, mutta hänen kirjeensä todistavat, että hänen ei enää tarvinnut elää semmoisessa tuskallisessa ahdistuksessa kuin ennen. Edellä kaikkea hän nyt piti silmällä liikkeen vahvistumista siten, että jaettiin mahdollisimman pieniä osinkoja ja sen sijaan käytettiin rahoja velkojen maksamiseen, tehdaslaitosten parantamiseen ja vararahaston kartuttamiseen. Vuoden 1872 nettovoitto oli 442,578:88, ja 1873 nousi se jo yli puolen miljoonan, mutta 1873 jaettiin vain 3 1/2 % eikä 1874-kään enemmän kuin 5 %. Sitävastoin ansaitsee huomioon ottaa, että viimemainittuna vuonna velat vähenivät melkein puolella miljoonalla, että vararahasto nousi yli yhden miljoonan, että telakalle oli rakennettu uusi konetehdas ja uusia koneita hankittu Tampereen tehtaisiin, puhumatta muista parannuksista.
Mutta sama vuosi, 1874, tuotti myöskin useita vastoinkäymisiä, sekä Helsingissä että Tampereella. Maalisk. 11 p:nä hävitti tulipalo telakan valimon katon, ja ainoastaan neljä päivää myöhemmin, sunnuntaina 15 p:nä, tapahtui telakan pumppuhuoneessa höyrypannun räjähdys. Jälkimmäisestä onnettomuudesta Kihlman kirjoittaa Hanna Heikelille: "Neljä ihmishenkeä on tuhoutunut ja vielä on kaksi vaarassa. Mikäli on voitu selvittää asiaa, aiheutui onnettomuus jostakin koneenkäyttäjän huolimattomuudesta. Miten lieneekään, tämä tapaturma on vaikuttanut minuun järkyttävästi ja tuskallisesti, ja paljon vaivaa on minulla ollut mahdollisuuden mukaan palauttaakseni kaikki järjestykseen." Tulipalo tuotti 25,000 mk:n vahingon ja kahden viikon työn seisauttamisen telakan kiireisimmällä ajalla. Tampereella taasen sattui 18 p:nä toukok. tulipalo puuhiomo-tehtaassa, ja 6 p:nä kesäk. paloi kolme työväen asuntoa. Molemmat tulipalot uhkasivat toisia kalliimpia yhtiön rakennuksia, mutta saatiin onneksi ajoissa rajoitetuiksi ja sammutetuiksi.
Nämä onnettomuudet olivat jonkinlaisia tulossa olevien huonompien aikojen enteitä. V:sta 1875 alkaen näet nettovoitto jälleen suuresti alenee. Silloin se oli 362,640:85 ja 1876 ainoastaan 200,000 mk. Syyt tähän olivat useaa laatua. Työväen kasvavat vaatimukset vaikuttivat, että palkat, jotka 1872 olivat olleet 350,134 mk, 1875 nousivat 394,000 mk:aan. Edelleen oli pellavavuosi sekä Suomessa että Venäjällä huono, niin että pellavien ostoon meni 150,000 mk enemmän kuin edellisenä vuonna. Vihdoin ilmestyi vedenpuute koskessa, vaatien tilapäisiä laitoksia, jotta saataisiin tarpeeksi vettä tehtaisiin. Kun kaiken lisäksi tuli yleinen ahdinko ulkomaisessakin liikemaailmassa ja sota syttyi Venäjän ja Turkin välillä 1877, niin ei mikään voinut pelastaa yhtiötä ja sen johtokuntaa uudelleen kokemasta samanlaisia vaikeuksia kuin 1860-luvun loppuvuosina. Että kumminkin yhtiön tehtaiden tuotteet edelleen pysyivät sillä etevyyden kannalla, jolle ne tämän vuosikymmenen alussa olivat kohonneet, sen todisti 1876 v:n teollisuusnäyttely Helsingissä. Siinä oli näet yhtiö monipuolisesti edustettuna tehtaidensa tuotteilla ja saavutti loistavan tunnustuksen, nimittäin kolme ensimmäistä, yhden toisen, kolme kolmatta palkintoa sekä yhden niistä kuudesta kultamitalista, jotka erityinen kunnialautakunta jakoi kaikkein etevimmille näytteillepanijoille.
* * * * *
Ohimennen on jo mainittu, että normaalikoulun talon paikka 1873 lopullisesti määrättiin. Rakennuskysymys oli jo v:sta 1864 ollut vireillä, ja samalla kun eri paikkoja oli ehdotettu, oli myöskin uusia rakennussuunnitelmia laadittu. Niin nytkin. Kun päätetty oli että koulu oli rakennettava Unioninkadun varrelle vastapäätä saksalaista kirkkoa, saivat normaalikoulun opettajat tehtäväkseen laatia seikkaperäisen ehdotuksen, jonka mukaan piirustukset valmistettaisiin. Syyslukukaudella 1873 ehdotus syntyikin, ja kesällä 1874 tulivat rakennusylihallituksen päällikön A. H. Dahlströmin tekemät piirustukset normaalikoulun rehtorille, jonka oli niistä annettava lausuntonsa. "Ne on laadittu ehdotuksemme mukaan", kirjoittaa Kihlman (13/8) Lindeqvistille. "Niistä puuttuu ainoastaan huone yliopettaja-kollegiota varten; ja rehtorinkanslia käsittää vain yhden huoneen. Myöskin on rehtorin Amtswohnung (virka-asunto) jäänyt pois. Mutta suurimman osan tonttia täyttää - maneesirakennus. Se on totta, eikä Kurressa ['Kurre' sen aikuinen ruotsinkielinen pilalehti.] kerrottua(!)" Kenen keksintö se lieneekään ollut, että normaalikoulun pihalle rakennettaisiin maneesi sotilaiden harjoituksia varten, varmaa on, ettei Kihlman pitänyt mitään tärkeämpänä kuin saada tuo nerokas tuuma raukeamaan. Ydinkohdaksi hänen lausunnossaan tulikin sentähden maneesirakennus taikka oikeammin sen sopimattomuuden osoittaminen, ja hänen esityksensä päättyy seuraavin sanoin: "Sanotun perustuksella ja kun minä vakavasti olen harkinnut, miten hiljaisuus lähimmässä ympäristössä sekä riittävän laaja leikkipaikka oman tontin alueella ovat koululle oleellisia elinehtoja, en minä katso voivani eikä minun tulekaan olla, kasvavien ja tulevien sukupolvien puolesta ja silmälläpitäen niiden sekä henkistä että ruumiillista kehitystä, nöyrimmästi alistamatta tutkittavaksi, eikö puheenaoleva tontti saisi jakamattomana kuulua normaalikoululle, ja eikö aiottua maneesirakennusta voitaisi muuttaa toiseen paikkaan, varsinkin kun sitä varten sopiva alue, suomalaisen kaartin kasarmin takapihan ja suunnitellun kirurgisen sairaalan välillä, lienee saatavissa."
Kihlmanin vastalause otettiin huomioon, ja niinkuin tiedetään on ruotsalaisella normaalilyseolla nyt avara leikkikenttä tontillaan, ja maneesi sijaitsee sille ehdotetulla paikalla. Piirustukset koulurakennusta varten tulivat kuitenkin vielä useiden muutosten alaisiksi, ennenkuin senaatti antoi niille lopullisen vahvistuksensa. Itse rakennustyöhön ryhdyttiin 1877, ja kesäkuulla 1880 koulu sai talon haltuunsa. Silloin oli tämä maamme etevin oppilaitos 16 vuotta asunut vuokratuissa huoneistoissa, muuttanut paikasta paikkaan ja kärsinyt kaikista niistä epämukavuuksista, jotka tavallisesti ovat vuokralla-asujain osana.
Ennestään tiedämme, että normaalikoulu kärsi toisestakin puutteesta, joka ei ollut vähemmän huolestuttava kuin oman kodin puute. Tarkoitamme vakinaisten opettajain puutetta, jota aina vain korvattiin tuntiopettajilla. Tämä kysymys tuli vuosi vuodelta polttavammaksi, ja yhä innokkaammin muistutti Kihlman asianomaisia, miten välttämätöntä oli parantaa oloja. Se näkyy varsinkin 1875 ja 1876 vv:ien vuosikertomuksista, joissa kummassakin asian käsittely vie siihen päätelmään, että asetus normaalilyseoita varten oli mitä pikimmin tarkastettava ja vuosirahasääntö uudistettava, sillä juuri siitä riippui opettajakysymys.
Edellisessä mainituista kertomuksista on Kihlmanin lähtökohtana se järkkymätön tosiasia, että jokaisen koulun kelpoisuus riippuu opettajiston kelpoisuudesta, ja hän tutkii sitten, mitä nykyaikaiselta opettajalta vaaditaan. Ennen riitti että opettajalla oli tarpeellinen määrä fakkitietoja, sillä hänen tehtävänsä oli vain kuulustella läksyjä, s.o. tarkastaa, olivatko oppilaat suorittaneet kotityönsä, nyt tulee opettajan ennen kaikkea osata opettaa sekä tarkastaa, onko opetettu tietomäärä todella tullut oppilaan henkiseksi omaisuudeksi. Sitä paitsi oli opettajalla ennen aikaan patukassa yleiskeino kaikkea oppilaissa ilmaantuvaa pahaa vastaan. Nyt on tuo yleislääke poistettu, vaikka ihmisluonnon heikkoudet ovat entisellään. Mistä on nyt apua saatava? Vastaukseksi antaa Kihlman seuraavan kuvauksen nykyaikaisesta opettajasta, jonka otamme tähän sanasta sanaan, sillä emme suurestikaan erehtyne, jos väitämme, että hän siinä enemmän tai vähemmän kuvaa itseänsä. "Opettaja on jotenkin aseeton pahaa vastaan, jollei hänellä ole muita apukeinoja kuin kouluasetuksen sallimat rangaistustavat. Mutta mistä johtuu, että kelpo opettajan ainoastaan poikkeukselta tarvitsee käyttää rangaistusta taikka muuta oikaisukeinoa kuin muistuttavaa sanaa tai varoittavaa katsetta? Miksi on muutoin huolimaton ja tarkkaamaton oppilas tarkkaavaisempi kelpo opettajan tunnilla? Sen vuoksi että kelpo opettaja opettaa niin selvästi ja mielenkiintoa herättävästi, että hän jännittää haluttomankin tarkkaavaisuuden. Miksi valmistautuvat oppilaat paremmin kelpo opettajan tunnille? Sen vuoksi että hän on opettanut heitä valmistautumaan oikealla tavalla ja että he kunnioituksesta häntä kohtaan eivät voi eivätkä tahdo alistua velvollisuuden laiminlyönnin tuottamaan häpeään. Miksi täytetään muutamien opettajien toivomukset, vaikka toivomukset sisältävätkin jotain enemmän kuin oppilaat ovat velvolliset tekemään, samalla kuin toisten opettajien lainmukaisia käskyjä uhmataan? Sen vuoksi, että kelpo opettaja asemansa tietoisuudessa ei koskaan osoita ylimielisyyden merkkiäkään, vaan on koko olennoltaan yhdellä kertaa puolueettoman vakavuuden sekä nuoriin ja heidän kehitykseensä kohdistetun lämpimän rakkauden ilmaisu. Kelpo opettaja ei ole epäluuloinen; hänen päähänsä ei pälkähdäkään pitää tapahtunutta lainrikkomusta hänen opettaja-arvonsa tahallisena loukkauksena. Kelpo opettaja ei ole tyytymätön eikä kärtyinen, vaan ystävällinen ja iloinen, aina huomaavainen ansioon nähden ja halukas tunnustamaan sitä, silloinkin kun se näyttäytyy taholla, jolta ei sitä ole odotettu. Kelpo opettajalla täytyy olla ihmistuntemusta, voidakseen oikein arvostella ja oikein kohdella erilaisia luonteita, joita hän koulussa tapaa. Tässä kohden ei ole olemassa valmiita sääntöjä. Kaikki riippuu olosuhteista ja opettajan arvostelukyvystä. Sanalla sanoen: nykyään ei opettajalta vaadita ainoastaan, että hän on taitava aineessaan, vaan myöskin että hän on pedagogisesti kokenut mies, joka luonnonlahjoillaan, arvostelukyvyllään, humaniteetillaan, velvollisuudentunnollaan ja ennen kaikkea rakkaudellaan nuorisoon ja siitä johtuvalla väsymättömällä kärsivällisyydellä herättää nuorisossa kunnioituksen ja hartauden, jotka vaikuttavat, että lainrikkomukset tulevat koulussa poikkeustapauksiksi."
"Toden totta eivät ole vähäiset ne vaatimukset, jotka nykyään kohdistetaan opettajiin: yleistä lahjakkaisuutta, erikoista taipumusta opettajatoimeen, tieteellistä ja pedagogista sivistystä, ylevää mielenlaatua, mielenmalttia, itsensähillitsemistä, lämmintä sydäntä ja kristillistä kärsivällisyyttä. Mutta ken tahtoo tinkiä näistä vaatimuksista? Ei suinkaan tiede eikä myöskään vanhemmat, joiden suurin ilo on ja tuleekin olla, että ovat lapsilleen löytäneet opettajia, jotka todellisuudessa vastaavat tätä kuvaamme." [Tässä pieni piirre, joka näyttää kuinka Kihlman todellisuudessa tutki tulevan opettajan kelpoisuutta. — August Ramsay (senaattori, pankinpäällikkö) tuli 1876 normaalikoulusta 17-vuotiaana ylioppilaaksi. Saman vuoden syksyllä sattui matematiikan lehtorinvirka Viipurissa tulemaan avonaiseksi, ja sijainen oli heti hankittava hoitamaan sitä. Kun ei ollut sopivaa opettajakokelasta tiedossa, tarjosi yliopettaja A. Streng tehtävän entiselle oppilaalleen Ramsaylle arvellen, että tämä hyvin pystyisi täyttämään paikan. Ehdotus oli imarteleva vastatulleelle ylioppilaalle, mutta kokematon kun oli hän epäili kykyään. Streng antoi hänelle miettimisaikaa seuraavaan päivään, ja Ramsay meni kysymään neuvoa vanhalta rehtoriltaan, Kihlmanilta. Tämä istuu otsa nojattuna kättä vasten ja miettii. Sitten hän äkkiä nostaa päänsä, katsoo Ramsayta silmiin ja kysyy: "Pelkäätkö (är du rädd)?" — "Pelkään (ja)", vastaa Ramsay. — "Ota sitten vastaan tarjoumus!" päättää Kihlman. "Koska näen, ettet ole olevinasi, vaan ymmärrät asemasi, niin toivon että menestyt." — Ramsay noudatti neuvoa, oli puolitoista vuotta Viipurissa ja kaikki meni hyvin.]
Tämän on Kihlman esittänyt osoittaakseen, että nykyaikaisilta opettajilta vaaditaan yhtä paljon henkistä kykyä ja tietoja kuin miltä muilta valtion virkamiehiltä tahansa, ja huomauttaakseen, ettei ole muuta kuin oikeuden ja kohtuuden mukaista, että heidän palkkansa uuden kouluasetuksen kautta 1872 korotettiin. Sitten hän kääntyy normaalilyseoihin ja sanoo, että näiden oppilaitosten nimikin sisältää sen vaatimuksen, että opettajien, jotka niissä toimivat, tulee olla ei ainoastaan tavallisessa merkityksessä kykeneviä, vaan kerrassaan mallikelpoisia. Normaalikoulun opettajan velvollisuus ei rajoitu oppilaiden opettamiseen, vaan tulee hänen myöskin ohjata ja kehittää opettajakokelaita heidän tulevaan elämäntehtäväänsä. Huomautettuaan sitten, mitä erityisiä vaikeuksia opettajalla tässä kohden on voitettavana, hän panee merkille, että menestyksen takeena on yksistään se, että normaalikouluun keskitetään maan etevimmät opettajakyvyt. Tämän päämäärän saavuttamiseksi ei hänestä kuitenkaan ole olemassa välttämättömiä edellytyksiä. Lehtorien ja kollegain palkka [Vanhimman lehtorin palkka oli 4,000 ja vuokrarahaa 800, vanhimman kollegan 3,000 ja vuokrarahaa 600 mk; yliopettajan palkat 4,000-4,600 ja vuokrarahaa 1,400 mk.] on sama Helsingissä kuin maaseuduilla, ja ainoa erotus on se, että pääkaupungissa toimivilla on 200 mk enemmän vuokrarahoja. Tämän lisärahan vuoksi ei kukaan mielellään muuta maaseudulta kalliimpaan Helsinkiin. Yliopettajain palkat ovat kyllä lehtorin palkkoja paremmat, mutta niitä ei myöskään korotettu 1872, vaikka 1864 v:n jälkeen, jolloin ne ensin määrättiin, sekä elantokustannukset että heidän työnsä on melkoisesti enentynyt. Näin Kihlman on perustellut jo ylempänä mainitun vaatimuksensa, että asetus normaalikouluista oli uudistettava.
Lukuvuoden alussa 1874-75 oli normaalikoulussa vakinaisia opettajia: neljä yliopettajaa, kaksi lehtoria, kaksi kollegaa ja kaksi opettajaa; samana lukuvuotena saatiin yksi lehtori lisää ja 1875-76 kolme kollegaa ja (jollemme erehdy) kolme opettajaa. Tämä ei kuitenkaan ollut seurauksena Kihlmanin kirjoituksista, vaan siitä että tuntiopettajat, joiden palkka oli ollut 2,50-3,50 tunnilta, keväällä 1875 kääntyivät rehtorin puoleen pyynnöllä, että heidän palkkansa korotettaisiin 4-5 mk:aan. Kun anomus ylihallituksen kautta oli saapunut senaattiin, ratkaistiin kysymys niin, että tuntiopettajain oli tyytyminen entiseen palkkaansa, mutta olivat kaikki vielä avoinna olevat normaalikoulun opettajanvirat julistettavat haettaviksi. Syynä tähän oli ilmeisesti ollut se, että tuntiopettajain palkkaaminen uhkasi tulla kalliimmaksi kuin vakinaisten opettajain asettaminen! Muuten on merkittävä, että senaatti tällä päätöksellään teki mitättömäksi sen tärkeän periaatteen, jota normaalikouluun nähden ennen oli noudatettu, että näet ei mitään virkaa julistettaisi haettavaksi, jollei tiedossa ollut edes yksi täysin otollinen hakija. Siitä huomaa, ettei senaatissa välitetty Kihlmanin todisteluista, että normaalikoululla tulisi olla mallikelpoisia opettajia. Epäilemättä näkivät korkeat viranomaiset hartaan rehtorin vaatimuksissa turhaa ihanteellisuutta, joka ei sopinut käytännölliseen elämään. — Ylempänä on sanottu, että säädökset koulunopettajain käytännöllisten kokeiden suorittamisesta 1873 uudistettiin yliopettajakollegion mieltä kysymättä. Kumminkin tarjoutui kollegiolle tilaisuus esittää mielipiteensä asiasta, kun senaatti (29/1 1875) oli kouluylihallitukselta tiedustellut, eikö olisi mahdollista lyhentää kokeiden suorittajain ilmoitusaikaa (ylihallituksen määräyksen mukaan se oli kaksi viikkoa). Tästä seikasta ylihallitus näet kuulusteli yliopettajakollegion ajatusta. Kihlmanin 30 p:nä huhtik. päiväämä vastaus, joka painettuna olisi käsittänyt 1 l/2-2 arkkia, muodostui mitä seikkaperäisimmäksi tutkielmaksi koko kokeidensuoritus-järjestelmästä. Koska tarkempi selostus veisi liiaksi tilaa, mainittakoon tässä vain kirjoituksessa esitetyt päätoivomukset tai -ehdotukset. Ne olivat lyhyesti sanoen, että kokeiden toimeenpano kokonaan uskottaisiin yliopettajakollegiolle, jonka puheenjohtajana silloin oli kasvatustieteen professori, ja että ylihallituksen tehtävä rajoitettaisiin tarpeellisten määräysten antamiseen ja valvontaan, että näitä määräyksiä ja asetuksia noudatettiin. Siten voitaisiin ilmoitusaika lyhentää, samalla kuin muutoksista olisi hyötyä kaikille viranomaisille ja itse asialle, Pedagogian professorin läsnäolo takaisi, että ei ainoastaan molemmissa normaalikouluissa, vaan myöskin erilaatuisten kokeiden arvostelemisessa noudatettaisiin samaa mittakaavaa — johon nähden milloin toisen milloin toisen ylitarkastajan saapuvilletulo ei antanut mitään varmuutta. — Ei liene syytä oudoksua, että ylihallitus ei ottanut ajaakseen näitä muutosehdotuksia. Olisihan se edellyttänyt suurempaa vaatimattomuutta kuin joltakin ylihallitukselta voi pyytää. Ainoastaan eräissä sivukohdissa otettiin Kihlmanin huomautuksia varteen. Ilmoitusaika lyhennettiin 10:ksi päiväksi, ja ylihallitus luopui oikeudestaan muuttaa ohjelmaa, jonka yliopettajakollegio kulloinkin oli laatinut kyseessä olevia kokeita varten [V. T. Rosenqvist m. p. s. 71.].
Paitsi mainitunlaisissa laajakantoisemmissa kysymyksissä saattoi erimielisyys normaalilyseon rehtorin ja kouluylihallituksen välillä sekä lisäksi tämän ja senaatinkin välillä tulla tuntuviin toisenlaatuisiakin, vuotuisesti uusiutuvia asioita järjesteltäessä. Mitä vaivaa ja kiusaa Kihlmanilla siitä oli, nähtiin esim. kesällä 1876, jolloin hänen täytyi laatia kuusi (!) eri tuntijako-suunnitelman ehdotusta, ennenkuin syyskuun lopulla (!) viranomainen vahvistus saatiin. Pääsyy oli tällä kertaa senaatin, jota Kihlman ankarasti arvostelee kirjeessä O. Ranckenille (28/7). Hänestä johtui sen menettely tietämättömyydestä ja omahyväisyydestä (inbilskhet). Asioita on liiaksi, päätökset tehdään sympatiian ja antipatiaan mukaan, tarkoin lukematta asiapapereita, ja kun yksityisesti senaattoreita puhuttelee, he tunnustavat etteivät olleet asiaa käsittäneet ja kehoittavat naiivisti uudistamaan saman esityksen!
Vihdoin mainittakoon tässä, että syyslukukauden 1876 cause célebre teatterimaailmassa, "yölepakko-juttu", tuotti Kihlmanillekin kiusaa. Helsingfors Dagblad oli näet kertoessaan, miten joukko ylioppilaita 17, 18 ja 19 p. marrask. yhä kiivaammilla mielenosoituksilla olivat aikaansaaneet, että yliopiston viranomaiset kielsivät Joh. Straussin kevytmielisen operetin näyttelemisen ruotsalaisessa teatterissa, maininnut koulunuorisonkin avustaneen ylioppilaita. Tutkittuaan asiaa oli Kihlman kuitenkin tullut siihen vakaumukseen, että ei ainakaan normaalilyseon oppilaita ollut ottamassa osaa mielenosoituksiin ja tuskin muitakaan. Kirjoituksessa, joka oli osoitettu Dagbladin päätoimittajalle, hän selitti, millä syillä hän katsoi voivansa pitää oman koulunsa oppilaat syyttöminä, ja kehoitti toimitusta julkilausumaan, mitkä ne oppilaitokset olivat, joita syytös tarkoitti. Vastaus oli silloiseen tapaan kiertelevä: myönnettiin, ettei normaalilyseolaisista mitään tietty; mutta rehtorille ei suinkaan luettu kunniaksi, että hän oli ryhtynyt puolustamaan oppilaitaan.
* * * * *
Vuoden lopulla 1874 valittiin Kihlman kaupungin valtuuston jäseneksi. "Jumala armahtakoon!" kirjoittaa hän Hannalle. "Mielestäni on minulla ennestäänkin kylläksi puuhaa ja enemmänkin, ja nyt annetaan lisää. Eikä ole luvallista kieltäytyä luottamuksesta." Mitä Kihlman tässä uudessa toimessa vaikutti, siitä ei ole tietoa. Kumminkin jaksoi hän olla tunnollinen siinäkin. Sen näkee siitä, että hän jo ensi kesänä valittaa, että valtuusto oli kolme kertaa turhaan kutsuttu kokoon. Monet "isät" loistivat poissaolollaan, mutta Kihlman ei ollut niitä.
Että Kihlmanilla sittenkin oli aikaa kaikenlaiseen muuhunkin, siitä ei puutu todistuksia. Siten on sanottava, että hän ei suinkaan ainoastaan valtiopäivillä taikka nimeksi kuulunut suomalaiseen puolueeseen, joka juuri 1870-luvulla taisteli kuumimmat taistelunsa. Päinvastoin hän hartaasti otti osaa erinäisiin suomalaisiin yrityksiin.
Ensinnäkin on merkille pantava, että Helsingin suomalaisen alkeiskoulun asia oli Kihlmanille kallis. Se oli hänestä Suomen kansan voimakas ja loistava vastalause sitä mielivaltaisuutta vastaan, joka karkoittamalla suomalaisen normaalikoulun Hämeenlinnaan oli tuhonnut kaksiosastoisen normaalikoulun ihanteen, missä ruotsin- ja suomenkielinen nuoriso olisi saanut keskinäisessä hyvässä sovussa rinnakkain kilpailla tiedoissa ja kaikenpuolisessa edistyksessä. Miten hänkin tunsi sitä katkeruutta, joka tämän asian vuoksi oli yleinen suomenkielisessä ja -mielisessä osassa kansaamme, sen huomaa seuraavista sanoista, jotka tavataan viimeksi mainitussa kirjeessä: "Luonnollisesti on tämä oppilaitos aivan tarpeeton sen mielestä, joka ajattelee, että sivistys on ainoastaan ruotsalaisia varten ja että suomalainen kansa ei ole kypsynyt vastaanottamaan muuta sivistystä kuin realikoulun tarjoaman. Niin, se on oikein paikallaan. Realikoulu, se sopii suomalaisille. Se tiedetään niin hyvin kuin oltaisiin Jumala!" — Ylempänä on jo mainittu, että Kihlman toimi alkeiskoulun johtokunnan jäsenenä.
Toinen yritys suomenmielisten taholla, jonka syntyä Kihlman oli tyytymyksellä tervehtinyt, oli Morgonbladet, 1872 alkanut ruotsinkielinen, mutta hengeltään suomalaiskansallinen lehti. Se perustettiin syystä että Helsingfors Dagblad ja sen yleisö joko ei ollenkaan lukenut taikka ei välittänyt siitä, mitä suomeksi kirjoitettiin. Kihlman oli itse mukana raha-avustuksilla kannattamassa lehteä ja kehoitti muitakin siihen. M.m. hän kirjoittaa: "Jos siis tahdotaan toista lehteä kuin Dagbladet, täytyy olla valmis maksamaan kunnolliset palkat toimittajille. Mutta ei ole odotettavissa, että hyväkään toimitus heti valloittaa yleisön; (aluksi) riittää että lehti pysyy pystyssä. Siihen on tultava (että se tulee toimeen avutta). Mutta ei heti paikalla, ainakaan kun on kyseessä työ suomalaisuuden hyväksi. Totuntatapa vaikuttaa, että pidetään lehteä, johon on totuttu, ja jos tämä lehti on ansiokkaasti toimitettu, niinkuin Dagbladin on laita, niin tarvitaan todella tavallista parempaa asianymmärrystä luopuakseen siitä. Täytyy käsittää, ettei Dagbladin kaikki ansiot korvaa sen puutteita, jotka ovat: epärehellisyys polemiikissa, paatumus (obotfärdighet) eli kieltäytyminen tunnustamasta erehdyksiä, viha suomalaisia pyrintöjä kohtaan, kätkettynä kaikenlaisten kauniiden sanojen alle, huonosti peitetty vastenmielisyys koulumiehiä kohtaan, jotka Dagbladin mielestä ovat valepukuisia fennomaaneja j.n.e. Maassamme on ihmisiä, jotka näkevät ja osaavat arvostella Dagbladin puutteita ansion mukaan. He ovat väsyneet lehden vastenmieliseen tapaan panetella kaikkea, joka on joutunut sen epäsuosioon, ja sen inhoittavaan itsekylläisyyteen, ja he ovat toivoneet, että uusi lehti syntyisi, joka etupäässä olisi rehellinen ja toiseksi osoittaisi lämpöä ja mielenkiintoa sitä harrastusta kohtaan, joka tahtoo kohottaa suuremman osan maan väestöä s.o. suomalaisen väestön ruotsalaisen väestön vertaiseksi, ja vihdoin koettaa tehdä omakseen ne ansiot, jotka Dagbladet aikojen kuluessa on saanut, päivän kysymysten käsittelyyn nähden." — Nämäkin sanat todistavat, että Kihlman täydellisesti oli samalla kannalla kuin Morgonbladetin perustajat ja lukijat, niinhyvin mitä tulee vastapuolueen lehden arvostelemiseen kuin uuden lehden tarkoitukseen.
Kolmas yritys, jota suomalainen puolue näinä aikoina harrasti mitä suurimmalla innolla ja uhraavaisuudella, oli 1872 perustettu suomenkielinen teatteri. Tämä "tyhjästä luotu" taidelaitos oli suomenmielisten oikea helmalapsi, jonka edistyksestä iloittiin ja jonka vastoinkäymisiä surtiin, koskaan kuitenkaan epäilemättä sen tulevaisuutta. Että Kihlmankin otti osaa näihin iloihin ja suruihin, hämmästyttänee ehkä monta lukijaa, mutta muistettava on, että tässä ei ollut kyseessä tavallinen huvituslaitos, vaan suomalaisuuden edustaminen erikoisella sivistyselämän alalla. Niin Kihlmankin käsitti asian, ja kun hän avusti suomalaista teatteria, tapahtui se siis samasta syystä, mistä hän harrasti suomenkielistä koulua, nimittäin halusta edistää Suomen kansan sivistystä. Siten hän (19/6 1875) kirjoittaa entiselle virkatoverilleen, rovasti A. Liliukselle, joka oli samalla kertaa lähettänyt roponsa sekä suomalaiselle koululle että teatterille, pyytäen että Kihlman toimittaisi rahat perille: "Hyvä on, että maassamme on miehiä, jotka eivät epäile tehdä rahallisia uhrauksia, jotta suomea puhuva kansamme tulisi osalliseksi inhimillisestä sivistyksestä. Sekä koulu että teatteri tarvitsee edelleen isänmaanrakkauden tukea." Ja samoin Kihlman ajatteli vielä 20 vuotta myöhemminkin. Kun näet 1890-luvulla perustettiin osakeyhtiö Kansallisteatterin talon rakentamista varten ja eräs puuhan alkuunpanijoista kävi hänen luonaan kysymässä, tahtoiko hän ottaa osaa yritykseen, vastasi hän: "Mitä minuun itseeni tulee, en minä ole teatterin tarpeessa, mutta minä ymmärrän, että niitä on olemassa, joille se on tarpeellinen ja jotka sen puutteessa kenties antautuisivat huonompiin huvituksiin" — ja hän merkitsi 5000 mk asian hyväksi.
Näin mitä tulee varsinaiseen teatteriin, mutta läheisempi oli Kihlmanin suhde suomalaiseen oopperaan, jonka lyhyt loistokausi Emmy Strömer-Achtén, Ida Basilierin ja Alma Fohströmin merkeissä 1870-luvulla jätti unohtumattoman muiston sen ajan kansallismielisiin. Hän oli luonnostaan perin musikaalinen, ja Helsinkiin tultuaan hän mielellään, milloin työ suinkin salli, kävi konserteissa tai muissa soitannollisissa tilaisuuksissa, "säveleiden taivaassa unohtaakseen vilinän ja puuhan täällä alhaalla" (rouva Forsgårdille 17/10 1875). Että Kihlman näin ollen mieltyi oopperaan, jonka musiikki oli yhtä viehättävää kuin helposti tajuttavaa, ei ole ihme. Olihan silloin vuorovaikutus näyttämöllä esiintyjäin ja naiivisti innokkaan katsomon välillä suorastaan ihanteellinen, ja taiteellisen esityksen herättämä tunnelma yleensä niin valtava, ettei meillä sen jälkeen ole samanvertaista koettu. Oopperan tarjoamaan musikaaliseen nautintoon antautui siis Kihlmankin — mutta omalla tavallaan. Samoin kuin säännöllisesti konserteissakin valitsi hän itselleen jonkun huomaamattoman paikan, esim. yhden ta'immista istuimista jossakin ensi rivin aitiossa, ja siinä hän istui eteenpäin kumarassa, otsa nojattuna oikeaa kättä vasten, niin että silmät ja kasvot olivat melkein peitossa. Siten hän nautti vain korvillaan, hyvin vähän välittämättä siitä, mitä näyttämöllä tapahtui. Todistuksena että niin oli laita mainitaan, että hän kerran kuultuaan Verdin Traviatan oli kysynyt, mitä merkitsi se "samettiliuska", joka heitettiin kolmannessa näytöksessä, tarkoittaen silkkikukkaroa, jonka Alfred korkeimman halveksumisensa merkkinä heittää Violettalle. Kuinka harras oopperassa kävijä Kihlman oli, näkyy seuraavista sanoista Oswaldille (3/4 1876), joka silloin oleskeli Keuruulla: "Miten olen ollut työssäni kiinni, käsität siitä, että (Rossinin) Sevillan parturi, jossa Ida Basilier, hra Navrátil ja hra Otto esiintyvät, on jo annettu neljä kertaa ilman että olen ainoanakaan iltana saanut kuulla tätä oopperaa. (Gounod'n) Faustin, joka annettiin en muista kuinka monta kertaa, sain niin monesti kuulla, että (täysin) tunnen ja ymmärrän sen musiikin, ja erinäiset sävelmät soivat (alati) sisässäni. Nautintorikkaita olivat nämä Faust-illat, ne olivat ylentäviä ja tavallaan elettiin oikein musikaalista elämää. Parturia annetaan nyt suurella menestyksellä ja täysille huoneille. Ruotsalainen teatteri on luonnollisesti myöskin alkanut esittää laulukappaleita. Nykyään annetaan (Bellinin) Unissakävijä, ja tarkoitus kuuluu olevan aikaansaada ruotsalainen lyyrillinen näyttämö kilpailemaan suomalaisen kanssa ja, jos mahdollista, tappamaan sen."
Mutta sitten tuli aika, jolloin tätä hiljaista, vaatimatonta musiikinihailijaa ei enää nähty Arkadiateatterissa. Kantavieraat, jotka olivat tottuneet hänen läsnäoloonsa, kysyivät silloin toinen toisiltaan: mikä on tullut Kihlmanille, kun hän ei enää käy oopperassa? Arvoitus selvisi, kun joku kertoi eräiden vakavien ihmisten loukkaantuneen siitä, että hän kävi teatterissa. Tavalla tai toisella oli asia tullut hänen tietoonsa, ja siitä lähtien hän oli lakannut käymästä siellä. Oswald muistaa isän, kun asia oli tullut puheeksi, huomauttaneen Paavalin neuvosta uskossa heikkojen suhteen (Room. 14: 15); hän ei tahtonut herättää pahennusta. Lisättävä lienee, että Kihlman koulun rehtorina oli ylen arka maineestaan; hän katsoi velvollisuudekseen olla antamatta syytä muistutuksiin. Jos kyseessä olisi ollut yksistään laulun ja soiton nautinto — vaikkapa teatterissakin —, hän tuskin olisi välittänyt ihmisten puheista, sillä hänen käsityksensä oikeasta ja luvallisesta ei riippunut toisten arvosteluista. Ohimennen mainitsemme, että Essen ja Ingman eivät koskaan käyneet teatterissa; sitä vastoin prof. Granfelt joskus kävi siellä.
Toukok. 13 p:nä 1875 täytti Kihlman 50 vuotta. Menneellä vuosisadalla ei vielä ollut tapana tällaisista merkkipäivistä tehdä niin suurta melua kuin nykyään. Sanomalehdet vaikenivat asiasta, ja ainoastaan sukulaiset, ystävät ja muut läheiset tuttavat käyttivät tilaisuutta esittääkseen asianomaiselle onnentoivotuksensa ja hartaudentunteensa. Mitä Kihlmaniin tulee, sai hän tavallista runsaammassa määrässä vastaanottaa rakkauden ja kiitollisuuden osoituksia sekä vilpittömiä onnentoivotuksia, ei ainoastaan omaisilta ja ystäviltä, vaan myöskin niiden laitosten puolelta, joiden parasta hän oli harrastanut. Eikä ihme. Kaikki, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä, ja joiden etua hänen virkansa puolesta oli tullut valvoa, tiesivät kuinka väsymätön hän oli ollut, kuinka harras velvollisuuksiensa täyttämisessä. Eikä siinä kyllä, he näkivät, tunsivat ja nauttivat itsekin siitä menestyksestä, jonka hän ponnistuksillaan oli aikaansaanut. Normaalilyseo oli yleisesti tunnustettu erittäin eteväksi oppilaitokseksi. Sen oppilaat olivat etevimpiä ylioppilaskokelaiden joukossa, ja itse koulussa vallitsi mitä parhain henki sekä opettajien että oppilaiden kesken. Ja samoin oli, niinkuin tiedämme, Kihlman menestynyt myöskin suurimmassa liikemiestehtävässään, Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön johdossa. Oltuaan perikadon partaalla oli yhtiö saanut osakseen entiseen verraten onnellisia vuosia. Tämän kaiken johdosta hänelle 50-vuotispäivänä lausuttiin kiitollisuuden ja kunnioituksen tunnustuksia.
Miten nämä tunnustukset, ja rakkaudenosoitukset Kihlmania ilahduttivat ja liikuttivat, on hän kirjeessä tyttärelleen julkilausumat melkein hämmästyttävin sanoin — niin ne eroavat jokapäiväisestä sovinnaisuudesta, joka tavan mukaan leimaa tällaisten merkkipäivienkin vieton. "Toukokuu on antanut minulle runsaasti ilonaiheita. Kaikkialla olen saanut korjata rikkaita, verrattomia hyvityksen ja kiitollisuuden satoja. En ole hävennyt vastaanottaa, mitä minulle on annettu, sillä minä tiedän, että olen yrittänyt toimittaa jotain maailmassa. Olen vastaanottanut sen kainostelematta (utan pryderi), mutta mitä sisäisimmällä kiitollisuudella. On juhlahetkiä elämässä, jotka ovat unohtumattomia, autuaita hetkiä, jotka saavat aavistamaan, mitä taivaallinen autuus on. — Lisäksi on minulla ollut onnea ja iloa, jonka eroavat oppilaat ovat tuottaneet, kun ovat kunnialla suorittaneet (ylioppilas)tutkintonsa. Ja että Oswald oli niiden joukossa, se oli kaiken huippu."
* * * * *
Edellisessä olemme jo maininneet eri seikkoja, jotka eivät kuulu ainoastaan 1875, vaan myöskin 1876 v:n historiaan, johon tämä luku päättyy. Täydennykseksi kerrottakoon tässä vielä muutamia yksityisiä tapahtumia.
Elokuun 30 p:nä 1875 kauppaneuvos A. A. Levón Vaasassa kuoli lyhyen ajan sairastettuaan. Samoin kuin Viktor Schauman oli Levónkin Kihlmanin nuoruudenystäviä, vaikka 5 vuotta vanhempi. Varhemmin heitä yhdisti herännäisyys, johon Levónkin oli liittynyt; uuden Vaasan perustamisajoilta heillä taas oli ollut paljon yhteisiä liikeharrastuksia. Heidän kirjeenvaihtonsa oli sangen taaja ja osoittaa ystävällistä, luottamuksellista väliä, vaikkei sentään Levónille lähetetyissä kirjeissä tapaa yhtä sydämellisiä tunteenpurkauksia kuin Schaumanille osoitetuissa. Kumminkin oli tämänkin ystävän poismeno tuntuva surunaihe Kihlmanille, ja hartaasti hän otti osaa Levónin perheen ja suurten liikeyritysten kohtaloon. Pitkissä kirjeissä, joita hän lähetti muille tuttavilleen Vaasaan, hän esittää mietteitä ja neuvoja niiden hoidosta. Eräs hovioikeudenneuvos Jonas Sandmanille osoitettu kirje (11/10 1875) päättyy: "Mitä olen sanonut, on lähtenyt sydämestä, joka vuosikymmeniä on ollut kiintynyt poismenneeseen ystäväämme, ja nyt mielellään tahtoisi edistää hänen tarkoituksiaan ja jälkeenjääneiden lastensa parasta." —
Keväällä 1876 tapahtui onnettomuus, joka syvästi koski Kihlmaniin ja hänen vaimoonsa. Maaliskuun alussa lähti Oswald, joka nyt ensi vuoden ylioppilaana halusi sekä nauttia että hyötyä vapaudestaan, Keuruulle täydentääkseen suomenkielen taitoaan. Hän asui pappilassa, rovasti Bergrothilla, missä hän, niinkuin hyvissä sukulaisissa ainakin, oli kuin kotona. Pääsiäislauantaina (15/4) hän oli lähtenyt ulos pyssy mukana. Äkkiä hän huomaa tavallisten varisten joukossa yhden valkoisen ja toivoen saavansa harvinaisen linnun yliopiston museoon hän alkaa ajaa variksia takaa. Aita sattuu eteen, kiireessään hän yrittää hypätä yli pitäen pyssyä piipusta, hana hipaisee aidakseen, pyssy laukeaa ja vie häneltä oikean käden peukalon, jota paitsi muutamia haulia tunkee kasvoihinkin. — Vahinko oli vakava, mutta meneehän semmoisissa tapauksissa usein henkikin. Apteekkari sitoi haavan, kunnes lääkäri tuotiin Jyväskylästä, ja pappilassa oli mitä hellin hoito tarjona. Mutta miten vastaanotettaisiin sanoma kodissa, ja mitä varsinkin äiti sanoisi? Se kysymys painoi ennen kaikkea Oswaldin mieltä, hänen koettaessaan miehekkäästi kestää kohtaloaan. Pääsiäispäivänä k:lo 11 a.p. Kihlman sai sähkösanoman, jonka järkyttävään tapaturmailmoitukseen (rauhoittavassa tarkoituksessa) oli liitetty sanat: "toivoaksemme ei hengenvaaraa!" Todellisesti olivat sanat omansa enentämään levottomuutta. Vaimolleen, joka vielä oli heikkovoimainen erään taudin jälkeen, josta vast'ikään oli toipunut, Kihlman ei uskaltanut mainita mitään. Hänen täytyi yksin kantaa tuskallista salaisuutta ja odottaa tarkempia tietoja, jotka viipyivät kauan, sillä kirjeet ja sähkösanomat olivat Keuruulta lähetettävät Jyväskylän kautta. Puolitoista viikkoa kului ennenkuin äitikin sai tietää tuon jobinpostin. Sillä aikaa oli Kihlman lähettänyt kansanhaavurin Matts Haglundin (vanha tuttu ja ystävä Kruununkylän ajoilta, joka oli saanut virallisen luvan toimia haavalääkärinä) Keuruulle hoitamaan Oswaldia ja kirjoittanut useita kirjeitä pojalleen. Ja nämä kirjeet ansaitsevat erityistä huomiota, ne kun ovat niin täynnä isänrakkautta ja hienotunteisuutta. Vaikka isä ei salaa tuskallista levottomuuttaan, ei kirjeissä tapaa ainoatakaan noista nuhtelevista jälkiviisasteluista: kuinka saatoitkaan olla niin varomaton! j.n.e., jotka vain ovat kiviä onnettomuuden kohtaaman kuormaan. Sitä vastoin hän kaikin tavoin koetti ylläpitää rakkaan poikansa rohkeutta.
(18/4) "Toivoaksemme ei hengenvaaraa! Siis on olemassa ainoastaan toivoa, että henki on pelastettavissa. — Tilani on näinä päivinä ollut tuskallinen. Sieluni on alati ollut luonasi, enkä kuitenkaan ole tiennyt, miten Sinun on. — Juuri epävarmuuden vuoksi — — olen tahtonut säästää äitiä. — Rakas Oswaldini! Toivon, että kannat tuskiasi miehen rohkeudella ja kestäväisyydellä. Kärsimys terästää luonnetta. Kärsimys voi sitä tehdä, kärsimys kun vie ihmisen itseensä. Kärsimyksen tulee viedä Jumalan luo. Kärsimys voikin sen tehdä, sillä oikea itsensätuntemus vie Jumalan, korkeimman hyvän, luo. Jumala auttakoon Sinua, lapsi raukka, ruumiin ja sielun puolesta. Jumala siunatkoon Sinua!"
(22/4) Saatuaan lähempiä tietoja: "Kiitän kyyneleet silmissä, että elät ja että on toivoa parantumisestasi. — — Sinun täytyy oppia kirjoittamaan vasemmalla kädellä, ja hyvällä tahdolla voi vaikeampaakin oppia. — — Älä anna mielesi masentua tarpeettomista tulevaisuudenhuolista. Luota Jumalaan ja tee joka hetki, mitä Sinun tulee! Ole rauhallinen ja tyyni."
(24/4) "Kuinka onnellisia saammekaan olla onnettomuudessa! Miten toisin olisikaan voinut käydä!"
(27/4) "Tänään olen kertonut Äidille onnettomuutesi. — Olethan Sinä meillä vielä, joskin olet ruumiillisesti vahingoittunut. Henkisesti olet terve, ja se on paljon, paljon enemmän! Tahdomme yhdessä kantaa ruumiillista vammaasi. Toivoakseni me yhdessä jaksamme jotakin. — — Iloitse paljosta, joka Sinulla vielä on! Jumala siunatkoon Sinua, Oswaldini!"
Haava parantui verraten nopeasti, mutta uutta peukaloa ei kasvanut entisen sijaan, niinkuin yksi pikku veljistä oli olettanut! Toukokuun lopulla tuli Oswald kotia. Hänen oma ja isän toivo, että hän onnettomuudestaan huolimatta johonkin kykenisi maailmassa, oli täysin määrin toteutuva. J. V. Snellman ei ollut suotta lohduttanut edellistä sanoilla, "eihän sitä peukalolla ajatella!"