Alfred Kihlman: Elämän kuvaus. 2 (of 2)

by Eliel Aspelin-Haapkylä

III.

REHTORI, LIIKE- JA VALTIOPÄIVÄMIES 1877-1884.

Edellisessä luvussa kuvattu ajanjakso Kihlmanin elämää oli verrattuna 1860-luvun loppukauteen yleensä rauhallinen ja menestyksellinen, mutta nyt seuraa taasen sarja levottomia, jopa tuskallisia vuosia. Ajanluonteen vaihdos aiheuttaa, että aloitamme uuden luvun.

Ensiksi on puhuttava pitkästä säätykokouksesta, joka neljän kuukauden kesälomaa lukuunottamatta kesti kokonaisen vuoden: 23/1 1877 — 24/1 1878. Että Kihlmanin kyky jo oli tyystin tunnettu, sen todistavat hänen lukuisat luottamustoimensa. Hän oli valitsijamies, vakinainen jäsen valtio-, tarkastus-, raha- (kultakannalle siirtymiskysymyksen käsittelyä varten) ja lisätyssä talous-valiokunnassa, varamies yleisessä valitus-, lisätyssä suostunta- ja lisätyssä laki- ja talous-valiokunnassa sekä valittiin valtiopäivien lopulla jälleen pankkivaltuusmiehen varamieheksi ja säätytalo-valiokunnan jäseneksi! — Muiden koulunopettajain edustajain kanssa Kihlman teki kolme anomusehdotusta: suomenkielisten koulujen lisäämisestä, teollisuuskoulujen perustamisesta ja kouluasetuksen muuttamisesta koulunopettajain palkankorotuksen perusteihin nähden.

Kun seuraavassa teemme selkoa Kihlmanin esiintymisestä erinäisissä kysymyksissä, rajoitumme tietysti semmoiseen, jolla vieläkin on merkitystä taikka joka on hänelle erityisesti kuvaavaa. Kevätkaudelta on kuitenkin vähän mainittavana, sillä työ oli silloin pääasiallisesti keskittynyt valiokuntiin.

On sanottu, että Kihlman useimmiten esiintyi vasta keskustelujen loppupuolella, mutta kyllä joskus tapahtui niinkin, että hän aloitti keskustelun. Niin teki hän, kun (27/3) käsiteltävänä oli yleisen valitusvaliokunnan mietintö prof. O. Donnerin anomusehdotuksesta yliopiston vakinaisten opettajien lisäämisestä. Pitkässä puheessa, jossa hän pääasiassa kannatti anomuksen tarkoitusta, hän otti erikoisesti tarkastaakseen tieteen yleismaailmallisuuden periaatetta, jonka nojassa vastikään "eräs ulkomaalainen oli saanut viran yliopistossa, vaikka kotimainen mies oli hakenut samaa virkaa ja huomattu siihen päteväksi." [Tarkoittaa ruotsinmaalaisen toht. M. G. Mittag-Lefflerin nimittämistä matematiikan professoriksi; toinen pätevä hakija oli suomalainen toht. Ernst Bonsdorff.]. Koska tämä aikanaan merkillinen osa lausuntoa vieläkin pitää paikkansa, otamme sen tähän:

— "Sanotaan, että tiede on yleismaailmallinen, ja epäilemättä on siinä perää. Erittäin lienee se totta eräisiin tieteisiin nähden. Mutta miten yleismaailmallinen tiede liekään, tarvitsee se kuitenkin paikan maailmassa, missä se voi seisoa. Tieteen harjoittajat ovat ihmisiä ja semmoisina he tarvitsevat perustan, mille voivat asettua. Tämä perusta on isänmaa luontoineen, kansoineen. Totta on: tiedemies seisoo niin korkealla, että hänen katseensa ulottuu kaikkeuden yli ja siis kauas yli isänmaan ahtaiden rajojen. Mutta ei hän kumminkaan seiso niin korkealla, että isänmaallinen ja lähinnä oleva sen vuoksi tulisi mitättömäksi. Päinvastoin tulee näennäisesti vähäpätöinenkin tiedemiehelle merkitseväksi, ja se mikä toisista ihmisistä on pientä, tulee hänelle suureksi, koska se täyttää paikkansa suuressa kokonaisuudessa. Juuri sentähden on tiedemiehestä tärkeää luoda valoa isänmaahan, sen luontoon, kieleen, historiaan, tapoihin, lakeihin ja oloihin, ja kun tiedemies niin tekee ja yleismaailmallisen tieteen alttarille laskee isänmaallisten tieteellisten harrastustensa hedelmät, ei ole ollut tapana pitää tätä työtä epätieteellisenä, vaan on se päinvastoin tuottanut tiedemiehelle kunniaa. Usein on hänen nimensä ainoastaan sen kautta pelastunut unohduksesta. Sen vuoksi saattaa, ymmärtääkseni, sanoa, että tiede on kansallinen samalla kuin se on yleismaailmallinen, eikä näin ollen, kun on perustettu puhtaasti tieteellisiä laitoksia, niinkuin tiedeakatemioita, isänmaallista puolta ole katsottu vähäarvoiseksi. Sen vuoksi on tiedeakatemiat perustettu omaan maahan, ja ulkomaalaisia on kutsuttu niiden kunniajäseniksi, jotta siten kunnioitettaisiin heitä ja itseään, mutta akatemiain varsinaiset työntekijät ovat kuitenkin kotimaisia miehiä, kukin alallaan. Jos nyt Suomella olisi varaa toimeenpanna oma tiedeakatemia, ja jos Suomi paikkojen asettamisessa noudattaisi periaatetta, että yksistään tieteellinen ansio on silmällä pidettävä, niin valittaisiin luonnollisesti akatemian jäseniksi, ei kotimaisia miehiä, vaan kuuluisuuksia kaikista maailman kolkista. Jos isänmaallisuus on merkitystä vailla, voitaisiin siten kokoonpantu akatemia sijoittaa mihin tahansa Suomen ulkopuolelle, ja Suomella olisi vain kunnia lähettää tälle tiedeakatemialle palkkaneljännekset sekä kunnia siitä, että se ennen muita on perustanut aito kosmopoliittisen tiedeakatemian. Jos siis tästä näkyy, että on täysi syy epäillä, onko tieteelle eduksi puhtaasti tieteellisten virkojen asettamisessa huomioonottaa ainoastaan tieteellisiä ansioita, niin tulee syy vielä painavammaksi, kun muistetaan, että professorinvirat Suomen yliopistossa eivät ole vain tieteellisiä virkoja, vaan että professorien ollessaan tiedemiehiä myöskin tulee olla opettajia, pedagogeja. Opettajana tulee yliopistonopettajan suullisesti vaihtaa ajatuksia oppilaidensa kanssa, ja voidakseen menestyksellä sitä tehdä ja siten menestyksellisesti opettaa, on häneltä vähintään vaadittava, että hän osaa maamme äidinkieliä. Jollei hän osaa niitä eikä edes pidä velvollisuutenaan oppia niitä, on hänen suhteensa oppilaihin muodostuva erittäin vaikeaksi. Jos suomalainen nuorukainen jo voi vetäytyä antautumasta tieteelliselle uralle, kun hän huomaa sen olevan jotenkin toivottoman, niin lienee opettajalle, joka ei osaa molempia kieliämme, perin vaikeaa herättää nuorisossa tieteellistä harrastusta, ja samoinkuin hän siten vieraantuu oppilaistaan, vieraantuu hän myöskin ympäröivästä elämästä. Hän ei ymmärrä sitä, ja siitä on vain yksi askel väärinkäsitykseen, ja väärinkäsitys voi sittemmin kehittyä joksikin sitäkin pahemmaksi On olemassa olosuhteita, joihin nähden ei ajan pitkään voi pysyä välinpitämättömänä tai vieraana. Ne tunkeutuvat päälle, ja se, joka tahtoisi olla välinpitämätön ja vieras, tulee siten häirityksi, ja se synnyttää hänessä helposti välinpitämättömyyden sijasta vastenmielisyyttä. Jos semmoinen olosuhde syntyisi, että yliopiston opettajat tulisivat vieraiksi oppilailleen, vieraiksi kansakunnan elämälle, jopa tuntisivat vastenmielisyyttä sitä kohtaan, niin muuttuisi maan ja yliopiston väli toisenlaiseksi kuin ennen. Yliopisto on ollut kansakunnan helmalapsi, mutta niin ei olisi enää laita. Siitä syystä on mielestäni se menettely, että yliopisto hankkii itselleen opettajia ulkomailta, mitä vähimmin onnellinen, ja sentähden olen myöskin sitä mieltä, että jos anotaan jotakin yliopiston opettajavoimien lisäämiseksi, niin on anomuksessa julkilausuttava se toivomus, että kotimaisilla miehillä, milloin he ovat taitavia ja päteviä, aina tulisi olla etusija ulkomaalaisiin verraten, mutta että kuitenkin ulkomaalaiselle vast'edeskin niinkuin tähän asti on myönnettävä oikeus kilpailla, joskin sillä ehdolla, että hän osoittaa semmoista harrastusta ja rakkautta sitä maata kohtaan, johon hän tahtoo vaihtaa oman isänmaansa, että hän oppii maan molemmat kielet ja osoittamalla taitavansa nämä kielet todistaa kykenevänsä menestyksellisesti hoitamaan tulevaa opettajatehtäväänsä. En tiedä minkälaisen yliopistonopettajan ihanteen Suomen kansa on luonut itselleen, mutta kun muistamme, että Suomen kansa on pystyttänyt muistopatsaan yhdelle ainoalle yliopistonopettajalle, niin luulen kuitenkin ymmärtäväni, että tämä muistopatsas Auran rannalla ilmaisee, että yliopistonopettajan ihanne Suomen kansan mielen mukaan ei ole suuri yleismaailmallinen tiedemies, vaan isänmaallinen tiedemies (den patriotiske vetenskapsmannen)."

Yliopiston konsistorin menettely siinä nimitysasiassa, johon Kihlman viittaa, oli kansallisissa piireissä herättänyt melkoista tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Tyytymättömyyden, mutta ei katkeruutta, tahtoi puhuja julkilausua ja hän teki sen tavalla, jota ei voi ajatella maltillisemmaksi, vaikka toiselta puolen ei mitään puuttunut niistä perusteista, joihin tyytymättömyyden oikeutus nojasi.

Valtiopäivien kulissien takana tapahtui nyt niinkuin ainakin paljon semmoista, josta painetut asiakirjat eivät tiedä mitään. Ainoastaan sattumalta on toisesta tai toisesta seikasta muisto säilynyt jossakin samanaikaisessa yksityisessä kirjeessä. Siten saamme seuraavasta kirjeotteesta (Ekströmille 3/4) tietoa eräästä ehdotuksesta, joka herätettyään hetkellisen hälinän raukesi tyhjiin, mutta joka silti aikaa kuvaavana ansainnee huomiota. Ekström oli ennen maininnut jotain asiasta, ja siihen Kihlman vastaa: "Toivoakseni ei se asia kuitenkaan enää kiinnitä edustajien mieltä. Se sukelsi odottamatta esiin ja aiheutti äkillisen, mutta pian ohi menevän levottomuuden. Tarkoitus, jos tarkoituksesta saa puhua, ei ollut niinkään huono. Tiedettiinhän, että perintöruhtinas kesäaikoina mielellään oli käynyt saaristossamme, jopa sanottiin hänen tiedustelleen erään Suomenlahden rannalla sijaitsevan maatilan hintaa. Nyt ajateltiin: jos tuleva Suuriruhtinaamme viettäisi muutamia viikkoja vuodesta Suomessa, niin oppisi hän tuntemaan ja rakastamaan maatamme ja kansaamme. Mitä parempaa voisimme toivoa kuin että Ruhtinaamme pitäisi meistä? Jotta hänellä olisi tilaisuutta oleskella keskellämme, voitaisiinhan tarjota hänelle pieni maatila. Niin esitettiin asia minulle. Sanoman mukaan oli aate (senaattori) Molanderin. Ainakin hän pani kysymyksen vireille. Kenties hän oli kuitenkin välikappale. Ken tietää? Mutta jos Molander oli aatteen keksijä, niin ei onnenonginta liene johtanut häntä, sillä hän on tunnettu kunnon mieheksi. Suunnitelma ei onnistunut, ja minun mielestäni oli hyvä, että niin tapahtui, vaikka olisi ollut onnellisempaa, jollei sitä olisi edes puheeksi otettu. Heti näyttäytyi, että asia oli vaikea toimeenpanna. Kuka saattoi sanoa, minkälainen tila olisi lahjansaajan mieleen? Jos tila olisi vähäpätöinen, saattaisi asia tulla naurettavaksi. Suurta maatilaa ei taas voitu ajatella. Miten käsittäisi Keisari sen, että jo alettiin kääntää katse nousevaa päivää kohti? Ja eikö olisi mahdollista, että lahja saattaisi vaivata (blifva generande) vastaanottajaa? Hän kenties ajattelisi: nyt annetaan, mutta luultavasti vaaditaan minulta jotain sopivalla hetkellä. Ja jos hän tekisi jotain Suomen hyväksi, eikö silloin voitaisi Venäjällä sanoa: kyllä sen ymmärtää, miksi hän muistaa Suomea j.n.e. j.n.e. Lyhyesti: heti ilmaantui vaikeuksia, joita ei voitu selvittää. Oltiin joutumassa uralle, jolle ei mikään velvollisuus käskenyt lähtemään. — Kun asia meni myttyyn, toivon sen menneen iäksi. En minä ainakaan ole pitkään aikaan kuullut kenenkään puhuvan koko asiasta." — —

Samassa kirjeessä Kihlman julkilausuu ensi kerran mielensä tämän säätykokouksen tärkeimmästä kysymyksestä, asevelvollisuudesta. Vielä hän ei ole päättänyt, mille kannalle hänen oli asettuminen, mutta me huomaamme, kuinka asia koski häneen, ja ymmärrämme, kuinka vakavasti hän sitä mietiskeli, kunnes hänen syyskaudella tuli lopullisesti määrätä asemansa. "Uudet asiat tunkevat lakkaamatta päälle", Kihlman kirjoittaa, "eikä ehditä ajatella mennyttä. Nyt ovat mielet täynnä asevelvollisuusasiaa. Näyttää siltä kuin tulisi tämä n.s. 'velvollisuus' synnyttämään paljon epäilyksiä. Eihän ole kiellettävissä, että kansa on velvollinen puolustamaan itseänsä vihollisten hyökkäyksiä vastaan. Mutta ei siitä seuraa, että kaikkien tulee sitä tehdä taikka että puolustajat ovat arvalla määrättävät, s.o. sotaväenotolla (konscription). Semmoinen järjestys aiheuttaa epäilemättä velvollisuuksien ristiriitaa. Minä kuulun, niinkuin näet, epäilijöihin. — Surullinen tosiasia on tämä asevelvollisuus, jonka kaikki Euroopan kansat nykyään hyväksyvät todellisena velvollisuutena. Ei koskaan, ei edes suuren Napoleonin aikana Euroopan kansat olleet niin varustettuja sotaan kuin ne nykyään ovat taikka ovat tulemassa. Kristinuskon periaatteen, että jokaisessa ihmisessä kansallisuudesta huolimatta tulee nähdä veljensä, työntää tositeossa toinen periaate syrjään, että näet jokaisessa vieraassa kansakunnassa on nähtävä vihollinen. Humaniteetin periaate, että kaikki riidat järkevien olentojen kesken ovat järkevällä tavalla ratkaistavat, s.o. siten että puolueettomuutta, tietoa ja oikeutta edustavat viranomaiset (auktoriteter) tutkivat asioita ja lausuvat niistä tuomionsa, tämä periaate syrjäytetään lapsellisena harhakuvana, ja sen sijaan esitetään ainoana käytännöllisenä keinona, että riita ratkaistaan voiman s.o. nyrkkioikeuden avulla. Tämä on siis ihmiskunnan kehityksen tulos: epätoivo totuudesta ja oikeudesta, epäluottamus kansojen kesken, yleinen varustautuminen, joka helposti vie sotaan ja joka, jollei sotaa synnykään, kumminkin maksaa hän äärettömästi, että ainoastaan vähän jää jäljelle humaniteetin kehitystä varten. Ja kaiken tämän kurjuuden yli heitetään sitten siveellinen leima (sken), velvollisuuden leima."

"Auta minua nyt, rakas veli, jälleen uskomaan ihmisyyteen, joka minun mielestäni tuntuu joutuneen pahan vallan omaksi (hemfallen åt en ond makt)!" — —

Vielä mainittakoon kevätkaudelta Kihlmanin esiintyminen naissivistysasiassa(20/4). Keskustelussa, jonka aiheutti yleisen valitusvaliokunnan hylkäävä mietintö ritaristossa ja aatelissa esitetystä anomusehdotuksesta, että komitea asetettaisiin laatimaan ehdotusta naissivistyksen kohottamiseksi, oli Kihlman niiden joukossa, jotka vastustivat mietintöä. Voimakkaammin kuin kukaan muu hän huomautti siitä ristiriidasta, joka ilmeni hallituksen menettelyssä, kun se näet koululaissa myönsi naisillekin oikeuden saada miesopettajille tarkoitettuja kolleganvirkoja tyttökouluissa, mutta samalla kielsi heiltä oppikoulujen ja yliopiston ovet. "Eikö tämä ole ilmeinen ja huutava vääryys, vääryys niin suuri, ettei sen poistamista ole lykättävä, vaan siihen mitä pikemmin sitä parempi käytävä käsiksi?"

* * * * *

Huhtikuulla syttyi sota Venäjän ja Turkin välillä. Se ei estänyt valtiopäivien työtä jatkumasta toukokuun viimeiseen päivään, josta kesäloma alkoi; mutta tietysti verinen temmellys järkytti Suomenkin elämää. Ennen on jo mainittu, että Tampereen yhtiön tulos v:lta 1876 oli huono. Sodan johdosta ruplan kurssi aleni alenemistaan, ja samassa määrässä kävi asema tukalammaksi. "Liike on ylläpidettävä kotimaisella myynnillä, joka siihen nähden on riittämätön", kirjoittaa (21/6) Kihlman Ekströmille. "Ei ole hauskaa olla johdossa tällaisten olojen vallitessa. Mutta eihän eletä nauttiakseen aina menestystä."

Kesäksi oli Kihlman vuokrannut omaisilleen asunnon Sääksmäen Hakalassa, ja perhe oli muuttanut sinne jo 12 p:nä kesäk. Itse hän pääsi lähtemään vasta juhannuksen aikana. Rulluddissa asuivat Viktor ja Hanna Heikel lapsineen, jotka nyt olivat muuttaneet Helsinkiin. Kesänvietosta Sääksmäellä ei ole erikoisempaa kerrottavana. Kihlman kävi säännöllisesti kerran viikossa Helsingissä (tai joskus Tampereella) kulkien soutuveneellä Sääksmäen selän yli Kuurilan asemalle. Seuraa saatiin Otto Donnerista ja hänen perheestään. Donner oli näet kesäksi asettunut Rapolaan, eikä C. G. von Essenkään ollut kaukana. Jälkimmäinen oli näet, tultuaan täysinpalvelleeksi 1875 ja sen jälkeen vielä hoidettuaan professorinvirkaa yhden vuoden, keväällä 1876 muuttanut ostamalleen Herniäisten maatilalle Hattulaan. Kummankin asunnon ohitse kulkevan höyrylaivan ansiota oli, että "appi-isä" ja "vävy" saattoivat mukavasti käydä toistensa luona. Vihdoin mainittakoon, että prof. C. G. Estlanderkin perheineen asui tänä kesänä Sääksmäellä (Ikkalassa). Joskus seurusteltiin näidenkin kanssa, vaikkei se Helsingissä tullut kysymykseen. Kesä oli kylmänlainen, ja se sai Kihlmanin pelkäämään, että kovat ajat olivat tulossa.

Elokuun lopulla palattiin Helsinkiin. Tuskin viikko sen jälkeen sattui kuolemantapaus, joka erittäin läheltä koski Kihlmania ja josta hän samana päivänä, syyskuun 5:nä, kirjoitti Essenille:

"En tiedä, onko Appi-isä jo toista tietä saanut ilmoituksen tänään sattuneesta surullisesta tapauksesta, ja riennän sentähden kertomaan siitä. Hyvä, rehellinen ystävämme Antero (Ingman) on päättänyt maallisen toimintansa. Se tapahtui tänään noin k:lo 1 p:llä. Antero, joka oli voinut pahoin kotimatkallaan Ruovedeltä, oli täällä toipunut ja oli täydessä toimessa. Varsinkin eilen hän oli tuntenut itsensä erittäin terveeksi, hänellä oli ollut oivallinen ruokahalu, ja illalla hän oli laskenut leikkiä omaistensa kanssa sekä yöllä nukkunut hyvin. Tänään hän teki työtä tavalliseen tapaan. Aamupäivällä oli (heille) ollut kutsuttuna vanha Wegeliuksen herrasväki, rovastinrouva Ottilia (Stenbäck) ja Lydia Wegelius (s. Bergroth). Antero seurusteli vieraiden kanssa, luki julki tekstin (kymmenestä pitalisesta miehestä) ja alkoi puhua siitä. Äkkiä hän keskeyttää sanoen: 'koskee niin kipeästi sydämeeni', nostaa ylös kätensä, vaalenee ja — kuolee. Heti lähetetään hakemaan lääkärejä, jotka tulevatkin neljänneksen kuluessa. Mutta tutkittuaan hänen tilaansa, avattuaan suonta y.m. selittävät he, että kaikki oli lopussa. N.s. sydämenhalvaus oli silmänräpäyksessä tehnyt lopun hänen elämästään. — Kas siinä ulkonainen puoli tapahtumaa, josta Lydia iltapäivällä kertoi minulle. — Olen Hildan kanssa käynyt vainajan kodissa ja nähnyt Anteron kalpeat kasvot. Hän makaa sohvallaan työhuoneessaan. Yliopiston avajaissaarnan oli Antero jo kirjoittanut valmiiksi: Uskosta ja hyvästä omastatunnosta. — Antero jättää jälkeensä tiedekuntaan tyhjän paikan, joka ei ole helposti täytettävissä. Niin hurskas teologi on harvinainen! Ja semmoinen suomalainen ja semmoinen ystävä! — Niin harvenee harvenemistaan pieni ystäväpiirimme!" —

Ingmanin kuolema merkitsi paljon Kihlmanille. Vaikk'emme ole voineet mitään kertoa heidän seurustelustaan Helsingin aikana, tiedämme kuitenkin, että heitä yhdisti mitä lämpimin, mitä vilpittömin ystävyys. Se juontui nuoruuden ajoilta, oli vakaantunut samanlaatuisten kokemusten koulussa ja lopulta saanut järkkymättömän perustan uskonnollisen vakaumuksen yksimielisyydessä. Sinä päivänä, jona Kihlman täytti 50 vuotta, sanotaan hänen pitäneen tavattoman sydämellisen puheen Ingmanille.

Hautajaiset olivat syyskuun 9 p:nä. Gustaf Johansson toimitti ruumiinsiunauksen, ja Kihlman piti haudalla puheen. Hän huomautti, että vainaja köyhyyden ankarassa koulussa varhain oli kokenut elämän koko vakavuutta ja siitä saanut sen vakavuuden piirteen, joka oli hänelle ominainen. Ylioppilaana ensin antauduttuaan filologisiin (erittäin myöskin suomenkielen) ja filosofisiin tutkimuksiin hän lopulta kuitenkin sydämen rauhaa saadakseen kääntyi uskonnon alalle ja tuli papiksi. Kirkon palvelijana hän sai aikaa palata kieliopintoihinsa ja hänelle uskottiin suomalaisen raamatunkäännöksen korjaustyö. Tämä "korjaustyö tuli hänelle hänen oman uskonsa korjaukseksi. Välttämättömyys tyystin tarkata alkutekstiä palautti hänet siihen aikaan, jolloin Jumala puhui pyhien miestensä kautta. Tutkiessaan tekstiä oli kuin hän jälleen olisi kuullut Jumalan välittömästi puhuvan. Järkytettynä Jumalan läheisyyden tunnosta hän kuunteli tätä puhetta ja paljon todellisen ennakkoluulon kuonaa putosi hänen sielustaan. Hänen puhtaimmaksi ilokseen tuli nyt suomenkielestä tavata jumalallisten ajatusten oikeat ilmaisumuodot". Sittemmin tultuansa eksegetiikan professoriksi hän eli yksinomaisesti kutsumustaan varten työllään ja rakkaudellaan vaikuttaen oppilaisiinsa, joiden kautta hän kuolemansakin jälkeen "puhuu Jumalan sanaa Suomen kansalle". Vainajan uskollisuuden palkka oli, että hän sanaa selittäessään tauditta ja tuskitta muutettiin siihen parempaan maailmaan, johon hän nuoruudestaan asti oli ikävöinyt ja toivonut. "Semmoinen usko kuin vainajan näyttäytyy välttämättömästi kaikissa elämänsuhteissa. Vainajan lämmin isänmaanrakkaus, hänen hellyytensä perheenisänä, hänen uskollinen ystävyytensä, hänen ihmisystävällinen mielenlaatunsa ja avuliaisuutensa, joka tuskin tiesi rajoja, kaikki oli yhteydessä hänen vilpittömän lapsenuskonsa kanssa. Mutta se usko, jolla hän on kuunnellut Jumalan puhetta ja jolla hän sitten on puhunut Jumalan sanaa Suomen kansalle, tämä usko se on, joka tekee hänet, A. W. Ingmanin, yhdeksi Suomen muistettavia miehiä." [Tidskrift för Teologi och kyrka 1877, s. 411.]. —

Käytännöllisenä miehenä Kihlman myöskin osoitti ystävyyttään auttamalla vainajan omaisia pesän valmistamisessa selvitystä varten. Aluksi pelättiin, että tulos näyttäytyisi hyvinkin huonoksi, Ingman kun rajattomassa hyväntahtoisuudessaan oli ollut liian valmis menemään takaukseen teologian ylioppilaiden y.m. nuorten tuttavien lainoista. Mutta vähitellen huomattiin, ettei ollutkaan hätää. Tappio nousee "korkeintaan noin 5,000 mk:aan", kirjoittaa Kihlman (23/9) Essenille. "Kun kaikki otetaan lukuun, on Ingman ollut oikea malliekonoomi(!) Ainakin täytyy minun tunnustaa, että olisin iloinen, jos voisin selvittää asiani 5,000 mk:n tappiolla. Se seikka, että Anteron liiketoiminta tavallisesti rajoittui kolmenumeroisiin lukuihin, Vaikuttaa suuresti kokonaisuuteen. Jos montakin tappiota ilmaantuisi, ei loppusumma kuitenkaan tule melkoiseksi." — Saman kirjeen lopussa Kihlman lausuu omasta puolestaan: "Olen pannut paljon aikaa omienkin asioiden selvittämiseen ja taloni järjestämiseen ollakseni valmis, kun hetki tulee. Mutta valitettavasti tehtävä ei ole äkkiä suoritettu. Siihen menee aikaa. Samoin myös kun on selvitettävä suhde velkojaan tuolla ylhäällä. Kunpa se tili kerran tulisi selväksi! Se on se suuri voitto- ja tappiotili, johon kaikki tilit yhtyvät! — Minä olen kituillut rinnastani." —

Muutkin kirjeet tältä ajalta todistavat, että Kihlman oli sekä ruumiillisesti että sielullisesti masennuksissa. Pohjois-Suomessa oli kato melkein yleinen, eikä vuodentulo etelämpänäkään ollut kiitettävä. Sen johdosta olivat pankit jo alkaneet vähentää luottoaan. Toiselta puolen sodan pitkittyminen sai odottamaan pahaa ja pahempaa. Valtiopäivien tähden hän oli rajoittanut virkatoimensa mahdollisimman vähäiseen: hän opetti uskontoa ainoastaan VII:nnen luokan molemmilla osastoilla sekä hoiti, mikäli aika myönsi, yliopettajan erikoistehtäviä. Rintaansa varten hän joi Emsin-vettä. Kun säätykokous jälleen oli ryhtynyt työhönsä, hän kirjoittaa (5/10) Essenille: "Aika on kaikin tavoin ankara. Olen paljon kärsinyt näinä päivinä, jopa niin että ruumiini ei ole jaksanut pysyä pystyssä. Eilen ja tänään olen kuitenkin ollut reippaampi. Ei ole vielä onnettomuutta tapahtunut, mutta en voi olla olematta levoton tulevaisuuteen nähden. Venäläinen voima on osoittautunut voimattomuudeksi. Järjestelmä kantaa hedelmänsä. Korkeammille paikoille on asetettu henkilöitä, jotka eivät ole arvoasteita suorittaneita, vaan sukulaisten y.m. suosittelemia. Korkeammalta virkamieheltä ei ole ensi kädessä vaadittu tietoja ja taitoa, vaan guvernementale Gesinnung s.o. ennen kaikkea vallitsevan järjestelmän hyväksymistä. Jonkun ajan se käy päinsä, mutta esim. sodassa se ei kauan kelpaa. Niillä vastoinkäymisillä, jotka Venäjä tänä kesänä on kärsinyt, täytyy olla syynsä, eikä se voi olla mikään muu, kuin sotaväkeä koskevien asiain huono johto sodan aikana ja sitä ennen. 'Ei pidä kuulla pedogogeja pedagogisissa kysymyksissä' — on periaate, joka välttämättömästä vie perikatoon niin Venäjällä kuin Suomessa ja kaikkialla. — Kuinka kauan Venäjä jaksaa jatkaa sotaa, on mahdotonta ennustaa. Luultavasti jaksaa se kauankin, koska Turkkikin jaksaa. Mutta paholainen mahtaa riemuita katsellessaan tätä sotanäyttämöä. Ihmisten tapa kohdella toisiaan on varmaan hänen mieleensä. Jumala armahtakoon maapalloraukkaamme ja valistakoon meitä! Mutta emmehän me tahdo tulla valistetuiksi!" — —

* * * * *

Valtiopäivien loppukausi vaati nyt niinkuin ainakin voimia ja kestävyyttä. Onneksi Kihlman toipui niin, että hän yhtä mittaa jaksoi olla mukana ja ottaa osaa loppumattomiin keskusteluihin.

Erinäisistä asioista huomattakoon ensiksi kysymys suomenkielisistä kouluista, jonka polttavuutta se tosiasia todistaa, että kolmattakymmentä anomusehdotusta sellaisista kouluista oli tehty. Anomusehdotukset lähetettiin Yleiseen valitusvaliokuntaan, ja varamiehenä tuli Kihlmankin osalliseksi niiden käsittelyyn. Valiokunnan enemmistö oli kyllä myöntyväinen puoltamaan suomalaisten koulujen perustamista, mutta vaati samalla, että kouluissa vast'edes oli toista kotimaista kieltä niin "täydellisesti" opetettava, että oppilaat voisivat "esteettömästi" käyttää sitä sekä puheessa että kirjallisesti, ja oli päämäärän saavuttamiseksi m.m. lyseoiden viidenneltä luokalta alkaen yhdessä tai useammassa aineessa pakollisesti opetusta annettava toisella kotimaisella kielellä. Kasvatusopilliselta kannalta Kihlman ehdottomasti vastusti näitä vaatimuksia sekä valiokunnan keskusteluissa ja mietintöön liittämässään perusteellisessa vastalauseessa, johon A. Meurman ja muut valiokunnan suomenkieliset jäsenet yhtyivät, että oman säätynsä pitkässä keskustelussa samasta kysymyksestä. Näin menetellen hän ei suinkaan vastustanut toisen kotimaisen kielen opetuksen parantamista, hän tahtoi vain, ettei koululta vaadittaisi liikaa. 'Täydellisen' tiedon ja taidon antaminen jossakin kielessä tai aineessa hänestä oli enemmän kuin koululta oli oikeutta pyytää; mutta silti oli kyllä tarpeen, että toiselle kotimaiselle kielelle määrättäisiin enemmän tunteja, ja sopisi niitä parhaiten ottaa venäjän kieleltä, jolla oli liian suuri tuntimäärä verrattuna kotimaisiin kieliin ja jonka opetus voitaisiin aloittaa vasta 5:nneltä luokalta. Säätyjen anomuksen ponsista näkyy, että Kihlman sikäli sai mielipiteensä läpi, että vaatimukset täydellisestä toisen kotimaisen kielen taidosta ja myöskin kaksikielisestä opetuksesta jätettiin pois, jota vastoin hänen ehdotustaan venäjän kielen tuntimäärän vähentämisestä ei katsottu sopivan mainittavaksi tässä yhteydessä. — Kun pappissäädyssä keskusteltiin siitä, mihin kaupunkeihin suomenkielisiä kouluja oli perustettava, tahtoi Kihlman, että samalla mainittaisiin, mitkä ruotsalaiset koulut ehkä voitaisiin lakkauttaa. Tapansa mukaan katsellen asioita käytännöllisesti hän näet piti mahdottomana, että kaikki kyseessä olevat koulut voitaisiin perustaa, jolleivät ruotsalaisten koulujen kustannukset vähentyisi. Sitä paitsi ei ollut kelvollisia opettajiakaan tarpeeksi, ja "yksi hyvä oppilaitos, missä oli kelpo opettajia, oli parempi kuin kaksi, joissa oli ala-arvoisia opettajia". Virkamiehille y.m. yksityisille hän ei myöntänyt oikeutta vaatia lapsilleen kouluopetusta toisella kielellä kuin paikkakunnan yleisellä. Anomuksen ponsissa ei kuitenkaan sanottu mitään ruotsalaisista kouluista.

Edelleen ansaitsee huomiotamme Kihlmanin esiintyminen eriuskolaislaki-kysymyksessä, joka hallituksen esityksen johdosta tuli käsittelyn alaiseksi. Lakivaliokunta oli erinäisillä muutoksilla hyväksynyt esityksen, mutta pappissäädyssä se kohtasi vastustusta. Kun noin kahdestatoista puhujasta useimmat olivat puhuneet esitystä vastaan, pyysi Kihlman sananvuoroa puolustaakseen sitä. Hänestä oli uskonnonvapaus kaikkialla tarpeen, ja kun se oli meilläkin tunnustettu kirkkolain 6 §:ssä, oli eriuskolaislain säätäminen välttämätön seuraus siitä. Oli sanottu, että laki oli tarpeeton, koska ainoastaan joku kymmenkunta tai satakunta ihmistä kaipasi sitä. "Mutta ovatko muutaman sadan ihmisen omantunnonasiat", lausuu Kihlman, "taikka ovatko muutaman kymmenen ihmisen omantunnonasiat taikka edes yhden ainoan ihmisen omantunnonasiat jotakin, jonka saamme laiminlyödä, me jotka korkeimpana opettajanamme pidämme häntä, joka opetti meille, että yksi ainoa ihmissielu on koko maailman aarteita kalliimpi. Jos pidämme ihmisen arvoa niin juurena, silloin emme suinkaan saa katsoa muutamien kymmenien tai satojen ihmisten uskonnollisia asioita niin vähäpätöisiksi, ettei meidän tarvitse välittää niistä. Vaikuttavatko ainoastaan suuret joukot pappissäätyynkin, tähän säätyyn, joka edustaa näkymätöntä, jonka tulee puhua näkymättömien etujen puolesta, jonka tehtävänä on osoittaa niitä näkymättömiä aarteita, jotka ovat olemassa, vaikka ne meiltä maailman hyörinässä niin helposti unohtuvat? On sanottu, että tämä laki olisi sekä tarpeeton että myöskin riittämätön, koska meillä on liian vähän kokemusta säätääksemme semmoista lakia. Mutta niin kai lienee kaiken lainsäätämisemme laita. Se on niinkuin kaikki ihmistyö epätäydellistä, ja jollei meidän tulisi säätää muita lakeja kuin sellaisia, joita ei enää tarvitsisi parantaa, silloinhan vaadittaisiin meiltä enemmän kuin ihmiselle on mahdollista. Ajattelen, että kaikki lakimme ovat vast'edes muutettavat, ja niin tämä eriuskolaislakikin, mutta onhan yksikin askel uralla jo jotain. Mutta muutamista puhujista ei tämä laki ole ainoastaan tarpeeton ja riittämätön, vaan myöskin vahingollinen, koska se muka houkuttelisi ihmisiä eroamaan evankelis-luterilaisesta kirkosta. Iloitaan siitä yhteydestä, joka tähän asti on maassamme vallinnut uskonnollisessa suhteessa, ja pelätään, että yhteys on häviävä eriuskolaislain vaikutuksesta, mutta tässäkin tulee huomata, mikä ero on olemassa näkyvän ja näkymättömän välillä. Näyttää kyllä siltä kuin yhteys olisi olemassa, mutta jos tunkee syvemmälle ihmisiin, niin huomaa, että maamme ei ole mikään poikkeusmaa, vaan että näennäisen yhteyden alla todellisesti on sangen suurta eroavaisuutta käsityksissä, ja missä niin ei ole laita, on yhteyttä sen vuoksi, ettei mitään ajatella asiasta. Uskotaan mitä kirkko uskoo, olematta kuitenkaan selvillä siitä, mitä kirkko uskoo. Jopa on eräs puhuja mennyt niin pitkälle, että hän arvelee eriuskolaislain sallivan ihmisten elää kurittomasti. Se on katsella asiaa liian pimeästi. Määräähän laki itse, että eriuskolaisten, ennenkuin saavat perustaa oman seurakunnan, tulee tehdä selkoa järjestyksestään, ja että hallitus ei saa hyväksyä mitään seurakuntaa, jolla ei ole järjestyssääntöjä ja toimihenkilöä, joka valvoo sen noudattamista. Ne syyt, jotka täällä tänä päivänä on esitetty eriuskolaislakia vastaan, ovat minusta semmoisia, joita aina voidaan esittää milloin vain kysymys siitä herätetään. Kumminkin pitäisi luterilaisessa kirkossa lain, joka on uskonnonvapauden ilmaisu, voida saada kannatusta, koska todellisesti luterilainen kirkko itsekin on separatistikirkko, kirkko, joka on eronnut yleisesti vallitsevasta katolisesta kirkosta, ilman muuta oikeutusta kuin raamatun sanaan nojaava vakaumus. Niin, kristinusko itse — onhan sekin uskonto, joka syntyi aikaan, jolloin vallitseva uskonto s.o. juutalainen uskonto saattoi uutta uskontoa vastaan väittää, että sen tunnustajat olivat niin harvalukuiset ja niin vähäarvoiset maassa, ettei voinut eikä tullut heistä välittää." — —

Kun sittemmin yksityiskohtaisesti tarkastettaessa tultiin säädökseen, että avioliitto evankelis-luterilaisen kirkon jäsenen ja eriuskolaisseurakuntaan kuuluvan välillä oli vahvistettava kirkollisella vihkimisellä, oli Kihlman sitä mieltä, että sellaisissa tapauksissa avion solmiminen yhteiskunnallistenkin viranomaisten edessä olisi sallittava, joten ei eriuskolaista pakotettaisi alistumaan hänelle vieraan kirkon menoihin. Tähän vapaamieliseen käsitykseen ei kuitenkaan kukaan yhtynyt. — Tarkastuksen jälkeen äänestettiin lakiehdotuksesta kokonaisenaan, ja hylättiin se 16 äänellä 15:ttä vastaan.

Vasta 10 p:nä jouluk. alkoi asevelvollisuuskysymyksen käsittely pappissäädyssä, ja oli ensi päivän keskustelu pääasiassa periaatteellista laatua. Päinvastoin kuin olisi voinut odottaa Kihlman ei ottanut osaa siihen. Ainoa, joka kristilliseltä kannalta periaatteellisesti vastusti asevelvollisuutta, oli Kihlmanin entinen asuintoveri Turussa, pastori K. F. Öller. Mihin käsitykseen Kihlman oli tullut, se saatiin kuulla, kun oli alettu yksityiskohtaisesti tarkastaa lakiehdotusta. Tärkeimmät lausuntonsa esitti hän 4 §:n johdosta, jossa säädettiin, että arvalla oli määrättävä, kuka oli tuleva vakinaiseen sotaväkeen, kuka reserviin. Jo ensimmäisestä lausunnosta näkee, miksi hän ei periaatteellisesti vastustanut asevelvollisuutta. "Minä myönnän hätäpuolustuksen (nödvärn) oikeudeksi ja velvollisuudeksi. Minä katson olevani sekä oikeutettu että velvollinen jopa tappamaan henkilön, joka hyökkää minun ja omaisteni kimppuun, tunkee huoneeseeni tehdäkseen väkivaltaa minulle ja omaisteni pyhimmille oikeuksille, jos nimittäin tämä ei tapahdu kristillisen vakaumukseni tähden — sillä semmoisissa tapauksissa kristinuskon perustaja käskee kärsimään ja kestämään, jos näet joku tekee väkivaltaa jollekin ihmiselle Kristuksen tähden ja syystä että hän tunnustaa kristityn nimeä. Mutta samoin kuin yksityinen on sekä oikeutettu että velvollinen jopa käyttämään väkivaltaa ja tappamaankin puolustaakseen itseään ja omaistensa henkeä, kunniaa ja hyvettä (dygd), samoin on valtiokin sekä oikeutettu että velvollinen puolustamaan ja varjelemaan itseään väkivaltaa vastaan, kun se tulee toisen valtion puolelta, ja jos kerran myönnetään, että valtio on sekä oikeutettu että velvollinen panemaan väkivallan väkivaltaa vastaan, niin ei pitäisi kenelläkään olla syytä — omantunnon nimessä vastustaa asevelvollisuutta. Ainoastaan väärä käsitys velvollisuudesta johtaa omantunnon nimessä kieltäytymään täyttämästä tätä velvollisuutta, ja tämä väärä käsitys on oikaistavissa valistuksen kautta." Mutta, arvelee puhuja, saattaa niinkin käydä, että oikaisu osoittautuu mahdottomaksi. Silloin on muistettava, että Jumala opettaa meitä olemaan kärsivällisiä heikkoja kohtaan. Ja tästä hän johtuu asettamaan valiokunnalle kysymyksiä, joiden vastauksista selviäisi, mikä merkitys ja oikeus myönnetään yksityisen omalletunnolle: Voiko vielä niinkuin ennen vääriä (orättrådiga) sotia syntyä. ("Vääränä sotana pidän sitä, missä hyökätään viattoman päälle.") Voiko tavallinen ihminen arvostella, onko sota oikeutettu vai eikö? ja jos sota yksityisen asevelvollisen vakaumuksesta on väärä, tuleeko hänen osanottonsa siihen luvalliseksi, kun hallitus käskee häntä? "Minä puolestani uskon, että se mikä on väärää pysyy vääränä, vaikka hallituskin käskee, ja minä luulen, että valiokuntakin on samaa mieltä. Mutta minä tahdon kysyä, mitä tämän henkilön sellaisessa tapauksessa tulee tehdä, ja onko valiokunta ottanut huomioon semmoisen henkilön aseman. Omantuntonsa tähden täytyy hänen kieltäytyä ottamasta osaa väärään sotaan, mutta jos hän niin tekee, niin en ymmärrä muuta kuin että häntä pidetään semmoisena, joka rikkoo sotaväen ensimmäistä lakia, kuuliaisuutta, vastaan, ja hän yksinkertaisesti ammutaan. Mutta miksi hän todella ammutaan? Siksi että hän toimii, niinkuin Jumala tahtoo, ja siksi, että hän ei noudata ihmisten tahtoa. Hän ammutaan sen vuoksi, ettei hän tahdo tehdä väärin, vaan noudattaa Jumalan tahtoa. — Voin kyllä ajatella, että tähän vastataan, että valtio ei voi huomioon ottaa yksityisen omantunnonepäilyksiä. Mutta juuri siinä ollaan luullakseni väärässä, kun vastataan niin. Jos nimittäin tahdotaan lainsäädännössä noudattaa kristillisiä periaatteita, on niin meneteltävä, ettei kristillinen omatunto joudu semmoiseen ristiriitaan." Milloin kyseessä oli oman maan puolustus, ei tällaista tapausta voisi olettaa, mutta kun kysymykseen tuli lähteä sotaan maan rajojen ulkopuolelle, oli asema toinen, ja silloin pitäisi omantunnon turvaamiseksi laissa oleman jotakin sanottuna. "Enkä tiedä muuta turvaa kuin että asevelvolliselta sotaväeltä kysytään, tahtooko se vai eikö lähteä sotaan Suomen rajojen ulkopuolelle?" Mitä nimenomaan 4 §:ään tulee, katsoi puhuja suotavaksi, että ainakin pitäisi oleman sallittua, että kaksi, joista arpa on määrännyt toisen vakinaiseen väkeen, toisen reserviin, saisivat vaihtaa asemaa, jos he nimittäin sitä haluavat.

Niistä puhujista, jotka nousivat Kihlmania vastaan, mainitsemme vain prof. Forsmanin (Yrjö Koskisen), joka m.m. lausui: "Ylipäänsä ei voitane, niinkauankuin vakioyhteys on olemassa, myöntää yksityiselle henkilölle, että hänen pieni yksilöllisyytensä niin tärkeällä hetkellä kuin se on, jolloin valtio maailmanhistoriallisena yksilönä esiintyy historian näyttämöllä, vaatii mielipiteelleen merkitystä kokonaisuutta vastaan. Ei ole kysymys hänen omastatunnostaan, eikä hänelle saa olla omantunnon asia, että hän uhraa henkensä asian edestä, jonka se yhteiskunta, johon hän kuuluu ja josta hänen olemassaolonsa on riippuvainen, julistaa ja katsoo oikeaksi." — Kihlmanin vastalausunnosta otamme jälleen seuraavan kohdan: "Kun täällä on puhuttu omastatunnosta, on se tapahtunut — ainakin olen minä saanut sen vaikutelman — jonkinlaisella ylenkatseella taikka niinkuin se olisi jotakin, josta ei olisi välitettävä. Muistan esim. semmoisia lausetapoja, että niille, joilla on niin kokoonpantu (konstrueradt) omatunto… Olisin toivonut, ettei semmoista säveltä olisi kosketettu. Myönnän, että siinäkin on jotain oikeutettua. Omatunto kaikilla ihmisillä on kokoonpantu — jos käytän sitä sanaa — ihan samalla tavalla. Se on voima (mahti) ihmisessä, joka vaatii, että hänen tulee toimia vakaumuksensa mukaan. Omatunto ei sano, mikä todellisissa (konkreta) tapauksissa on oikein, vaan se sanoo ainoastaan tällä äärettömästi muita voimia ylemmällä voimalla 'sinun tulee tehdä oikein'. Mutta kun toisen omatunto sanoo yhtä ja toisen omatunto toista, niin todistaa se, että omatunnon sanonta ei ole todistus siitä, että jokin on ulkonaisesti (objektivt) oikein, vaan ainoastaan että se on omakohtaisesti (subjektivt) oikein. Se, että joku vetoaa omaantuntoonsa, ei siis todista, että hän on asiallisesti oikeassa. Mutta se todistaa, että hän kunnioittaa sitä sisäistä voimaa, joka käskee aina toimimaan oman eikä muiden vakaumuksen mukaan. Se on siis yksilöllisyys eli omakohtaisuus, jolla omassatunnossa on todellinen ja voimakkaasti oikeutettu tuki, ja juuri tälle omakohtaisuudelle eli yksilöllisyydelle, tälle, niinkuin prof. Forsman sanoi 'pienelle yksilöllisyydelle', kristinuskon perustaja myönsi oikeutusta, oikeutusta kaikkia maallisia voimia vastaan, olkoon kuinka suuria tahansa. Meille kaikille on tiettynä, että kunkin meistä tulee, niinkuin sanat kuuluvat, tehdä tiliä itsestään, ja jos minun on tehtävä tili itsestäni, omista teoistani, niin täytyy minun myöskin olla vapaa teoissani, ja sen vuoksi täytyy kristillisen valtion taikka kristillisen lainsäädännän antaa tilaa yksilöllisyydelle. Jollei se niin tee, on kristillinen lainsäätäjä menetellyt niinkuin se, jolla on kristinusko toisessa lokerossa ja lainsäädäntä toisessa, hän on toiminut niinkuin se, jolla ei kristinusko ole sydämessä, vaan jossakin muualla; sillä jos kristinusko on sydämessä, s.o. ihmisen subjektissa, hänen 'minuudessaan', täytyy tämän hänen 'minuutensa' tulla vaikuttavaksi myöskin hänen säätäessään lakia. Kysymys, onko siis omalletunnolle annettava tilaa, onko omantunnonepäilyksiä otettava huomioon vai eikö, on siis todellisesti kysymys siitä, tunnustammeko Kristusta mestarinamme ja opettajanamme lainsäädännän alalla, vai tuleeko meidän jouduttuamme lainsäädännän alalle kääntää hänelle selkämme ja lausua: 'Hän ei sovi enää meille.' Jollei sovi ottaa huomioon kristillistä omaatuntoa, niin olisi se samaa, kuin jos sanoisimme: 'Kristus ei sovi meille, kristinusko ei sovi yhteiskuntalaitoksellemme' s.o. me kiellämme Kristuksen. Jos siis tahdomme olla kristityitä lakia säätäessämme, niin on meidän noudattaminen mestarimme esimerkkiä ja antaminen pienelle yksilöllisyydelle tilaa, oikeutusta. Kuinka suuri tämä tila on oleva taikka kuinka se on tapahtuva, siitä saattaa, nähdäkseni, olla eri mieliä. Mutta siitä ei voi olla eri mieltä, onko tehtävä totta kristinuskosta (göra allvar af kristendomen). — Tulin aamupäivällä asettaneeksi valiokunnalle muutamia kysymyksiä todelliseen tapaukseen nähden, en senvuoksi, että se mielestäni erittäin kuului tähän pykälään, vaan osoittaakseni, miten täytyy asettua varmalle kannalle siihen katsoen, tahtooko välittää omastatunnosta vai eikö. Prof. Forsman otti vastataksensa kysymyksiini ja esitti m.m., että sotaa usein käydään oikeuskysymysten ratkaisemiseksi ja että siten on vaikeaa, jopa mahdotonta edeltäkäsin sanoa, mikä on oikein. Sillä prof. Forsman ei ole vastustanut minua. Minä myönnän sen, ja sanoinkin nimenomaan, että monessa ja kenties useimmissa tapauksissa on yksilön vaikea ratkaista, onko sota oikea vai eikö. Mutta minä kysyin, eikö koskaan tapahdu, että ihminen, joka ei istu kuningasten neuvoshuoneessa, voi sanoa: 'tämä sota on väärä', ja jos niin tapahtuisi, silloin kysyin: 'menetteleekö asevelvollinen, joka on vakuutettu siitä, että sota on väärä, väärin, kun hän päällystölleen ilmoittaa, ettei hän voi ottaa osaa sotaan?' Siihen kysymykseen en ole saanut vastausta. Minua osoitettiin historiaan ja minua muistutettiin Anjalan liitosta. Minulle sanottiin, että sotilaan ei tule ajatella, vaan totella. Niin, minä myönnän, että on vaikea sallia sotilaan ajatella. Mutta minun täytyy sitten ensi kädessä pitää kiinni siitä, että on vielä vaikeampi sanoa sotilaalle, ettei hän saa ajatella, koska hän kumminkin on ihminen. Kieltää sotilasta ajattelemasta on sekin taas räikeässä ristiriidassa kristinuskon koko suunnan kanssa, joka kehoittaa ihmistä ajattelemaan. Ja nykyiset valtiotkin, jopa semmoisetkin, jotka ennen ovat kannattaneet periaatetta, että hallitsija ajattelee alamaistensa puolesta, että alamaisten ei tule eikä ole lupa ajatella, vaan ainoastaan totella, semmoisetkin valtiot, sanon minä, ovat huomanneet, että se periaate todellakin on periaate, joka vie valtion turmioon. Että siis asia yksinkertaisesti, lyhyesti ratkaistaan sanomalla: 'sotilas ei saa ajatella, sotilaalla ei ole oikeutta päättää, onko sota väärä vai eikö', sillä ei päästä vaikeasta pulmasta. Siten on se näet vain ratkaistu vanhalta valtio-oikeudelliselta kannalta, joka ei kunnioita yksilöllisyyttä kristillisten vaatimusten mukaan. Jos asetutaan semmoiselle kannalle, silloin, väitän minä, on käännytty selin Kristukseen. Mutta kun sanon tämän, myönnän toiselta puolen, miten vaikeaa on tässä selvittää ne vaikeudet, jotka johtuvat siitä, että täytyy kristilliselle yksilölle myöntää oikeus, jonka Jumala on hänelle myöntänyt ja jota ei kukaan ihminen voi häneltä ottaa, ja sovittaa se semmoisiin laitoksiin kuin sotalaitos, joka vaatii ehdotonta kuuliaisuutta. Olen puolestani ajatellut, että lain pitäisi antaa sen verran tilaa kristilliselle yksilöllisyydelle, että esim. sotilas, kun on kyseessä sota, josta voi olla eri mieliä ja joka vaatii, että mennään isänmaan rajojen ulkopuolelle, eikä ole vain tämän puolustamista, olisi oikeutettu ilmoittamaan päällystölle, että hän ei voi ottaa osaa sotaan, koska pitää sitä vääränä, ja että häntä ei siis saataisi rangaista niinkuin lainrikkojaa. Sillä hän ei ole rikkonut jumalallista lakia vastaan eikä siis ihmisellistäkään vastaan, joka jälkimmäinen ei saa olla muuta kuin jumalallisen lain ilmaisu." — —

Keskustelua jatkettiin vielä, vaikka ilman mitään tulosta. Sitä vastoin lisättiin 23 §:ään, missä lueteltiin ne syyt, joista vapautus sotapalveluksesta voitaisiin myöntää, Kihlmanin ehdotuksesta, että asevelvollista, joka uskonnollisten epäilysten takia vaati vapautusta, oli käytettävä semmoisiin sotilaallisiin tehtäviin, jotka eivät loukkaisi hänen omaatuntoansa. Kun valiokunta ei kumminkaan pitänyt lisäystä tarpeellisena, ei säädyn enemmistö vaatinut sen säilyttämistä. — Siten Kihlmanin ei onnistunut saada lakiin ainoatakaan kohtaa, missä yksilön omalletunnolle olisi myönnetty sitä sananvuoron oikeutta, jota hän oli sille vaatinut. Ja arvattavasti olikin hänen vaatimuksensa sotilaalliselta kannalta arvostellen, lievintä sanaa käyttääksemme, epäkäytännöllinen. Mutta jos niinkin, oli se erinomaisesti kuvaava hänelle itselleen. Niille, jotka kenties ovat olettaneet, että Kihlman väsymättömästi puuhaten käytännöllisissä toimissa vähitellen luisui alas siltä ihanteelliselta kristillisen totuuden kannalta, jolle hän nuorempana oli pyrkinyt, osoittaa hänen esiintymisensä asevelvollisuusasiassa, että niin ei ollut laita. Ei hän lainkaan ollut oppinut mitään tinkimään siitä, minkä hän oli käsittänyt oikeaksi ja totuudenmukaiseksi. Puolustaessaan omantunnon merkitystä ja yksilöllisyyden oikeutusta Kihlman puhuikin erityisellä lämmöllä, ja kun prof. Forsman vastatessaan oli nimittänyt tätä lämpöä "närkästyksen lämmöksi", pyysi hän vastustajansa olemaan vakuutettu siitä, että hän ei ollut puhunut närkästyksen, vaan "vakaumuksen lämmöllä". — Ettei Kihlmanin vakaumus myöhemminkään muuttunut, näkyy siitä mitä hän (22/10 1878) kirjoitti tuomiorovasti Renvallille: "Käsityksemme asevelvollisuudesta oli erilainen. En ole voinut tulla vakuutetuksi siitä, että olin väärässä. Mutta minä kunnioitan toisten vakaumusta, kun sillä, niinkuin tässä tapauksessa, on tärkeitä syitä puolellaan."

* * * * *

Kihlman aloitti vuoden 1878 sangen apealla mielellä. Saattoihan sota kestää kauan ja levitä Balkanin seutuja laajemmallekin, kotimaassa oli sateinen syksy vähentänyt toiveita vuoden satoon nähden, ja asevelvollisuuslaitoskin tuotti huolia. Kumminkin hän suuresti nautti oudosta, suloisesta vapaudesta, joka seurasi valtiopäiviä. Toimitus- ja tarkastusvaliokunnan jäsenenä hän näet vielä pysyi erillään rehtorintoimestaan. "Minulla on vain muutamia tunteja viikossa normaalilyseossa, missä ei kukaan pyydä sananvuoroa koettaakseen osoittaa, miten päin mäntyyn olen ajatellut ja puhunut. Muutoin saan istua kotona ja lukea, mikä aina on enimmin huvittanut minua. Seurustelu kirjailijain kanssa tyydyttää enemmän sielua kuin pääkaupungin tavallinen seurustelu" (rovasti J. V. Johnssonille 22/2). Mutta ennen pitkää tapaukset häiritsivät hänen lepoansa. San Stefanon rauhansopimus lopetti kyllä sodan Venäjän ja Turkin välillä, mutta sitten alkoi sodan uhka Englannin puolelta, ja se oli kahta pahempi. Että niin oli laita, todistavat seuraavat rivit (Essenille 28/4): "Menneet viikot ovat olleet minulle vaikeita. Kaksi kertaa eläessäni olen kokenut semmoista ahdistusta (ångest): Ensi kerran kun Gela kuoli ja toisen kerran 1868, kun Tampereen yhtiö oli sekaantumaisillaan Wasastjernan häviöön. Nyt uhkaa sota, ja sen vaikutukset ovat nyt jo näkyvissä siinä, että kaikki liiketoiminta on pysähtynyt. Maa menee jo päivä päivältä taapäin, sillä joka päivä syödään pääomaa. Ja kuitenkin ollaan vasta alussa. Jollei Herra armahtavaisuudessaan lyhennä tätä aikaa, niin tulevat onnettomuudet arvaamattomiksi. Olen edeltäkäsin maistanut vaivaa, joka voi tulla. Olen maistanut sitä ainoastaan mielikuvittelussa, mutta sekin on mielestäni ollut enemmän kuin riittävää. Mutta kaikki on kestettävissä ja voitettavissa, jos vain ei tarvitse olla yksin, jos vain saa nähdä vilahduksenkaan Hänestä, joka elää tänäänkin ja toimii ja hallitsee niinkuin vuosituhansia sitten. Jokapäiväinen rukoukseni on: Herra, jos mahdollista on, ota pois tämä kalkki, kuitenkin tapahtukoon Sinun tahtosi eikä minun! Jumala johtaakin kaikki parhaimpaan päin, vaikka tiet ovat ihmeelliset!" — "Olen tullut Appi-isälle julkilausuneeksi sydämeni salaisuudet. Ne ovat semmoisina säilytettävät." — Onneksi sodan uhka pian haihtui. "Taivaanranta kirkastuu kirkastumistaan", hän kirjoittaa syntymäpäivänään. "Tänään täytän 53 vuotta. Olkoon jäljellä oleva aikani rauhallisempi kuin entinen!" Silloin kuin odotettiin sotaa, oli Kihlman aikonut perheineen muuttaa sisämaahan kesäksi, ja oli Essen tarjonnut sukulaisilleen asunnon Hattulassa. Tuuma raukesi kuitenkin, kun ei enää ollut syytä pelätä, että englantilaiset häiritsisivät saaristojemme rauhaa. Kesä vietettiin siis jälleen Rulluddissa, mutta vähän Kihlman nautti kesälomastaan. Sen voimme päättää siitä, mitä alempana on kerrottava hänen liikeasioistaan, sittenkuin ensin olemme maininneet erinäisiä seikkoja 1878 vuoden loppupuolelta.

Syksyllä Kihlman mielellään palasi tavalliseen koulutyöhönsä. "Voin paremmin päästyäni täyteen toimeen", hän kirjoittaa Essenille (24/9). "Ja onhan kallisarvoista olla virassa, missä tietää palvelevansa Jumalaa. Totta kyllä koulutoimeni ei näytä suoranaisesti paljon edistävän Jumalan valtakuntaa, mutta jos on niin kuin Luther sanoo, että piikakin palvelee Jumalaa, kun hän lakaisee lattiaa, niin luulisihan voivan pitää minunkin tointani koulussa Jumalan palveluksena. Pidän kiinni siitä käsityksestä ja tunnen itseni onnelliseksi siinä uskossa, että minäkin saan palvella Jumalaa."

Normaalilyseo ei enää toiminut talossa N:o 48 Kasarminkadun varrella, jossa se oli asunut v:sta 1867, vaan oli muuttanut Suomalaisen alkeiskoulun taloon Ratakadun varrella, taloon, joka oli rakennettu kansan keräämillä varoilla, sen jälkeen kuin korkeat viranomaiset olivat karkoittaneet suomalaisen normaalikoulun Hämeenlinnaan, koska muka Helsingissä ei tarvittu suomenkielistä oppikoulua. "Mikä kohtalon iva!" huudahtaa Kihlman kirjoittaessaan tästä muutosta (K. H. Kahelinille 6/9 1878). Ja hän todistaa myöhemmin, että oppilaat ja opettajat viihtyivät erittäin hyvin uudessa kodissaan, sekä että sopu erikielisten, saman katon alla työskentelevien koulujen oppilaiden välillä oli täysin tyydyttävä. Rehtorintoimikin tuntui helpommalta uudessa mukavassa huoneustossa, varsinkin kun suomalaisen osaston viimeinenkin luokka keväällä oli kadonnut — osaston, joka yksistään tuntiopettajain hoitamana oli tuottanut paljon puuhaa.

Samoin kuin 1877 sattui myös 1878 kuolemantapaus, joka mitä lähimmin koski Kihlmania. Kotoisen ystävän Ingmanin jälkeen Kihlman menetti ulkomaalaisen ystävänsä ja opettajansa J. T. Beckin. Miten kuolinsanoma häneen vaikutti, on hän julkilausunut kahdessa kirjeessä: (neiti Lovise Alceniukselle, vanhalle ystävälle Vaasassa 1/1 1879) — "Eilen, vuoden viimeisenä päivänä, saimme surullisen sanoman, että prof. Beck Tübingenissä kuoli 28 p:nä ja haudattiin jo 30 p:nä. Olen syvästi murheellinen. Olin toivonut kerran vielä pääseväni ulos tapaamaan häntä tässä elämässä. Nyt on liian myöhäistä! Ah! mitä olemmekaan menettäneet tässä miehessä! Hän oli Jumalan mies, totuuden todistaja, armoitettu ja runsaslahjainen kuin harvat muut. Hän oli ensiarvoinen tähti ja on suurella uskollisuudella ja väsymättömällä kärsivällisyydellä levittänyt jumalallista valoa. Onnellista hänelle, että hän niin suuren työn ja vaivan jälkeen on saanut astua Herransa rauhaan ja lepoon. Autuas hän, joka on päättänyt päivänsä ja saavuttanut sataman, johon hän järkkymättä ohjasi purttansa! Hän oli vieras maan päällä ja hän etsi parempaa isänmaata ja on löytänyt sen. Mutta me! Ah, tuntuu niin tyhjältä ja autiolta! Parhaimmat menevät! Kuka on rakentava sulun pahaa vastaan? Jumala armahtakoon meitä ja antakoon meille uskollisia paimenia! — Kristus elää ja on alati sama. Hän olkoon turvamme, ohjaajamme, auttajamme joka päivä tänä uutena vuonna."

(Essenille 13/1 1879) — "Vanha vuosi, joka tuotti niin paljon surua, toi lopuksi myöskin surullisen tiedon Beckin kuolemasta Tübingenissä. Siis on hänkin poissa, kunnioitettavin ihminen, jonka tässä maailmassa olen oppinut tuntemaan. Hän oli vuosisadan mies (en sekular man), Jumalan mies, aikamme profeetta. Minä asetan hänet kristillisen kirkon etevimpien miesten, Augustinuksen, Lutherin, Spenerin rinnalle. Hän oli uskollinen Jeesuksen tunnustaja sanoissa ja toimessa, sisäisessä ja ulkonaisessa elämässä. Ah! kuinka minua tuskastuttaa, etten repinyt itseäni irti kodin siteistä, vielä kerran istuakseni hänen kanssaan ja kuullakseni hänen sanojaan ja nähdäkseni hänen katsettaan ja tunteakseni hänen uskollista kädenpuristustaan. Nyt on liian myöhäistä! — Kuitenkin — Jumala elää. Kun kaikki otetaan pois, on kuitenkin Hän, Iankaikkinen, jäljellä, ja Hän tahtoo olla meidän ikuinen osamme, tahtoo olla ei ainoastaan etsittävänä vaan myöskin löydettävänä. Oi, mikä sanomaton onni onkaan löytää Jumala! Antakoon Jumala suuresta armahtavaisuudestaan meille uusia välikappaleita niiden sijaan, jotka hän on kutsunut luotamme iankaikkiseen rauhaan."

"Beckin oman toivomuksen mukaan oli hänen ruumiinsa avattu. Silloin tavattiin hänen sisässään joukko kasvannaisia, ilmatorvessa, keuhkoissa y.m. Niiden johdosta hän oli epäilemättä kärsinyt paljon. Kuitenkin hän jatkoi luentojaan viidenteen päivään ennen joulua. Vuoteessa hän ei ollut ainoatakaan päivää. — Jumala olkoon sydämestä kiitetty armosta ja valosta, jonka Hän tämän palvelijansa kautta on antanut!" —

* * * * *

Vaikka Kihlman jo oli paljon kokenut, oli se aika, jolloin hän sai niin vakavan muistutuksen merkillisestä, käänteentekevästä Tübingenissä-olostaan, vaikeimpia ja tuskallisimpia hänen elämässään. Tämä johtui vastoinkäymisistä hänen liiketoiminnassaan. Oli nimittäin niin, ettei ainoastaan Tampereen yhtiö jälleen ollut joutunut suureen ahdinkoon, vaan oli hän itsekin menettämäisillään koko omaisuutensa. Tästä on nyt kerrottava — ensin hänen hoitamansa yhtiön, sitten hänen omista asioistaan.

On jo parissa kohden mainittu, että ajan valtiolliset tapahtumat järkyttävästi vaikuttivat liike-elämään. Ymmärtääksemme nyt esitettävää, on tässä erittäin painostettava, että se, mitä Suomessa saatiin kokea, oli pääasiassa vain välttämätöntä seurausta maailman markkinoiden muuttumisesta. Suotuisat olot, jotka 1870-luvun alkupuolella ja keskivaiheilla olivat niillä vallinneet, vaihtuivat 1877-78 päinvastaisiksi. Suomen vientitavaroiden hinnat laskivat laskemistaan, ja se koski etenkin puutavarain vientiä, joka oli ollut runsain rahalähde. Hintojen alenemiseen tuli lisäksi se, että kultakannan voimaan astuttua (9/8 1877) vientiliikkeen harjoittajat menettivät sen edun, joka heillä oli ollut siitä, että ulkomaille myydessään olivat saaneet lukea hyväkseen hopean arvon alentumisesta johtuneen Suomen ja ulkomaisen rahan välisen kurssieron. Nämä seikat aikaansaivat sen, että suurin osa niistä puutavaraliikkeistä, joiden perustamisen luottamus hyvien aikojen jatkumiseen oli aiheuttanut, joutui vararikkoon [Ks. Emil Schybergson, Suomen Pankki 1811-1911, siv. 242.]. Näin syntynyt pula, joka 1879 kohosi huippuunsa, oli niin yleinen ja niin turmiollinen yksityisille ja pankeille (Suomen pankin täytyi vuosina 1876-81 siirtää epävarmoihin saataviin tai kokonaan tileistä poistaa noin kolme miljoonaa markkaa), että ainoastaan lyhytnäköisyys voi selittää toisen tai toisen liikemiehen silloisen häviön syntyneen asianomaisen varomattomuudesta. Oikeammin on sanon siinä ilmenneen jotakin liike-elämän traagillisuudesta, joka taustalla väijyy kaikkia siihen antautuneita.

"Menneen vuoden tulos on masentava", kirjoittaa (9/10 1878) Kihlman Ekströmille. "Tampereen tehtaat antoivat tosin 67,085 mk. 14 p. nettovoittoa, mutta laivatelakan tappio nousi noin 67,800 mk:aan, joten lopputuloksena ei ole mitään voittoa, vaan vähäinen tappio. Pääsyynä siihen, että tehtaat tuottivat niin vähän, oli venäläinen kurssi ja vähentynyt menekki. Jos kurssi 1877 olisi ollut sama kuin 1876, olisi voitto ollut n. 367,000 mk. Yhtiömme on siis kurssin vuoksi menettänyt n. 300,000 mk. Melkoinen uhri tälle alttarille! Liian pitkäksi kävisi esittää syyt telakan huonoon tulokseen. Johtaja, insinööri Hult, ei pystynyt tehtäväänsä. Hän erosi v:n 1877 päättyessä. Valitettavasti ei samalla kertaa erotettu rahastonhoitajaakin, vaan vasta myöhemmin. Kassassa on huomattu melkoinen vaillinki, jonka hän oli peittänyt väärällä kirjanpidolla. Luullakseni nousee vaillinki ehkä 14,000 mk:aan. Nyt on uutta väkeä entisten sijalla, ja johtokunta koettaa saada järjestystä liikkeeseen." Työtä ei ollut telakalta puuttunut (vaikka ei toivon mukaan tuottavaa), päinvastoin; mutta ei myöskään vaikeuksia mainittujen ohella. M.m. eräs englantilainen laiva, jota oli korjattu 4 viikkoa, oli kieltäytynyt maksamasta laskua ja sen vuoksi hälyyttänyt taivaan ja maan, kunnes voitiin esittää niin sitovia asiakirjoja, että vastustus kävi mahdottomaksi. Myöskin Tampereella oli, kassöörin kuoleman jälkeen, huomattu 9,000 mk:n vaillinki rahastossa. —

"Kaikkialla vastoinkäymisiä ja vaikeuksia", jatkaa Kihlman sitten. "Ajat ovat olleet niin tukalia, että ovat muistuttaneet 1867 v:n oloja. Osakkaat odottavat osinkoa; mutta meidän, jotka olemme johdossa ja kernaasti jakaisimme suuria osinkoja, täytyy olla iloisia, että elämme. Nyt on se aika, jolloin on ostettava pellavia. Pankit eivät anna rahoja, niillä kun niitä ei ole. Olemme nyt niinkuin menneenä vuonna kääntyneet hallituksen puoleen. Eilen ja tänään olen lainan tähden käynyt senaattorien luona. Nordenstamkin oli ystävällinen ja lupasi suostua, jos rahoja on. Jollemme saa hallitukselta, syntyy uusi puuha saada Suomen pankkia myöntämään laina järkevillä ehdoilla. Oi, vaivalloista ja huolestuttavaa on tämä liike-elämä!" — Rahoja saatiin lainata valtiolta. Jos vuosi 1877 oli ollut telakalle onneton, oli vuosi 1878 sitäkin onnettomampi. M.m. oli se ottanut hankkiakseen Venäjälle 4 hinaaja-alusta. Työ tuli kalliimmaksi kuin laskettu oli, jota paitsi se myöhästyi, niin että sen johdosta oli sakkoja maksettava. Tilaus tuotti kaikkiaan 83,230 mk tappiota! Tällaiset tapaukset sekä se seikka, että telakan velka pääliikkeelle puheena olevana vuonna jo nousi 1,240,000 mk:aan, sai yhtiön vihdoin sille käsityskannalle, jolla Kihlman oli ollut jo 1866, että näet telakasta oli enemmän vahinkoa kuin hyötyä ja että siitä oli tappiollakin päästävä. Lähes kaksi vuotta kestivät kumminkin neuvottelut ja puuhat, ennenkuin myynti tapahtui. Tarkoitus oli perustaa osakeyhtiö, jolle laitos luovutettaisiin 700,000 mk:sta. Tuuma raukesi kuitenkin, kun valtio ei suostunut siirtämään telakkayhtiön vastattavaksi 300,000 mk:n velkaa, joka oli laitokseen kiinnitetty. Silloin ilmoitettiin ylimääräisessä kokouksessa huhtikuulla 1880 m.m. insinööri O. Eklundin ostotarjous, ja hänelle Vihdoin myytiin telakka konepajoineen. Hinta oli ainoastaan 425,000 mk, ja siitä oli 200,000 mk kiinnityslainana, josta vastuu joutui ostajalle. — "Laivatelakka myyty", kirjoittaa Kihlman (12/5 1880) parooni J. Cronstedtille Kissingeniin. "Paremmat ajat koittanevat nyt (Tampereen) yhtiölle." Eivätkä Kihlmanin toiveet pettäneet. Huolimatta siitä tilapäisestä tappiosta, jota telakan myynti tiesi, alkaa tästä lähtien pääliikkeen voittoisa nousu. V. 1878 oli jaettu 2 % ja 1879 3 %, kumpanakin vuonna reservirahaston avulla, mutta 1880 jo 5 l/2 % ja sen jälkeen yhä enemmän. Vielä 3 p:nä tammik. 1879 oli Kihlman puhuessaan yhtiön asioista kirjoittanut (hovioikeudenneuvos E. A. Montinille): "On oikein masentavaa, että siten vuosi vuodelta kaikki vaivat ja huolet näyttäytyvät hedelmättömiksi. Pitäisi kai menestyksen tulla niin monien huonojen vuosien jälkeen. Kuitenkin — mitä on tehtävä? Ei mitään muuta kuin uudestaan kyntää ja kylvää toivossa, että Jumalan siunaus kerrankin on tuleva. Antakoon Jumala voimia kestämään! Niitä on, jotka luulevat että tänä vuonna liike-elämässä käänne parempaan päin on ilmaantuva. Tapahtukoon niin!" Ja niin tapahtuikin. V:sta 1880 alkoi menestyksen aika, joka vihdoin palkitsi Kihlmanille hänen väsymättömyytensä ja sitkeän luottavaisuutensa. — Yhtiön johdossa tapahtui 1879 se muutos, että S. Calamniuksen ja L. Mechelinin sijalle, jotka molemmat pyysivät, ettei heitä enää valittaisi, tulivat kauppias A. F. Vasenius ja prof. O. Donner, joka jälkimmäinen kuolemaansa asti oli suurin osakas yhtiössä (180 osaketta).

Nyt tulemme Kihlmanin omiin asioihin, jotka niinkuin ylempänä mainittiin näinä aikoina olivat joutuneet mitä arveluttavimmalle kannalle. Tämä aiheutui hänen suhteestaan kapteeni Fabian von Schantziin, joka parilla sanalla esiteltäköön lukijalle. Fabian von Schantz, säveltäjä Filip von Schantzin nuorempi veli, oli erottuaan Haminan kadettikoulun ylimmältä luokalta tullut ylioppilaaksi ja sen jälkeen lähtenyt merille. Merimiehenä hän edistyi höyrylaivapäälliköksi, mutta antautui myöhemmin liikealalle, ensin Haminassa (harjoittaen viljanvientiä y.m.), sitten Helsingissä. Maanmittarin poikana hän ei voinut aloittaa suurella pääomalla, mutta, vanhan sotilassuvun jälkeläinen kun oli, häneltä ei puuttunut yritteliäisyyttä ja rohkeutta. Ollen ruumiiltaan kookas, ryhdiltään ja esiintymiseltään reipas ja miellyttävä, puheessaan älykäs ja sytyttävä kapteeni von Schantz pian sai huomatun aseman liikemiespiireissä, ja uusia yrityksiä suunniteltaessa oli hän ensimmäisenä mukana. Milloin ja miten Kihlman ensiksi tutustui 14 vuotta nuorempaan Schantziin (synt. 1839, k. 1910), sitä emme tiedä, mutta liikeyhteyteen he joutuivat samaan aikaan, jolloin, niinkuin ennen on kerrottu, Kihlman innokkaasti puuhaten oli saanut toimeen puuhiomon Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön alueelle. Arvatenkin sama innostus taivutti Kihlmanin yhtymään Schantziin, kun tämäkin kääntyi puutavaraliikkeen alalle, jonka ensimmäinen kiihoittava kultainen aika oli käsissä. Marraskuulla 1872 perustettiin Hämeenlinnaan Höyrysaha-OY 160,000 mk:n pääomalla, josta Kihlman omisti 80 etuoikeutettua ja 30 kantaosaketta sekä F. v. Schantz noin 40 ja Magnus Gadd 10 jälkimmäistä lajia. Helmikuulla 1874 lunasti yhtiö kaikki osakkeet Saarelan Höyrysaha-OY:ssä Hattulassa (50 os. à 5,000 mk — joista Kihlman otti osalleen 26 os.). Yhtiön voitto oli 1873: Smk 35,538:79 ja 1874: 126,449:29, eikä ole syytä epäillä erehdystä, koska Kihlman itse on tarkastanut tilinpäätöksen. V. 1875 oli voitto mitätön siitä syystä, että oli sattunut tulipaloja sahoissa ja sen vuoksi aikaa hukattu. V. 1874 lunasti yhtiö 10 etuoik. os. (10,000 mk) ja suoritti osinkona 20 % kanta- ja 10 % etuoik. osakkeista; v. 1876 päätettiin jakaa 100 % kanta- ja 10 % etuoik. osakkeista, mutta osinko samoin kuin etuoikeutettujen osakkeiden kuoletus tältä ja seuraavalta vuodelta jätettiin vararahastoon. — Schantz oli Hämeenlinnan Höyrysaha-OY:n toimitusjohtaja samoin kuin myöskin Lahden höyrysahayhtiön [Lahden höyrysaha-oy. oli alkuaan pankinjohtaja V. R. Frenckellin sekä Ruotsin alamaisten, tukkukauppias Aug. Muellerin ja kunink. sihteerin K. H. Casselin perustama (säännöt vahvistettu 1872 — pääoma 350,000 mk). Luultavasti Hämeenlinnan höyrysahayhtiön omistajat lunastivat Lahden sahan 1875. sillä tiedämme, että Kihlman syksyllä 1875 osti 5 kpl etuoik. Lahtis Ångsåg A.B.-nimisen yhtiön osaketta à 5000 mk. Sitä vastoin näyttää s. v. palanut Saarelan saha jääneen uudestaan rakentamatta.], jossa Kihlmanilla oli melkoista vähempi osuus; osinkoina oli hän 1875-77 kantanut yhteensä Smk 4,785:63. Hoitoon nähden yhtiöt olivat hyvin lähellä toisiaan, jollei yhdistetyt.

Jo kesällä 1878 oli Lahden yhtiö hädässä. "Rajuilma lähestyy lähestymistään", kirjoittaa Kihlman 31/7 Helsingistä vaimolleen. "Tänään on Lahden oleminen tai ei-oleminen ratkaistava. — — Ei kuitenkaan ole välttämätöntä, että yhtiön vararikko vie minut onnettomuuteen. On monta mahdollisuutta. Kumminkin koetan tutkia itseäni, saadakseni ainakin jotain etua kauheasta asemasta. Samoin pyydän päästä selville Jumalan tahdosta ja velvollisuudestani tässä tilassa. Jokainen tila tuo muassaan erinäisiä velvollisuuksia. Eihän voi olla väärin luottaa Jumalan apuun. Mutta ei myöskään voi olla oikein istua kädet ristissä sanattomana valitellen. Jokin (menettely) on varmaan oikea, ja siitä tahdon saada selkoa toimiakseni sen mukaan." — "Rajuilma on mennyt ohi", kirjoitti hän muutamia päiviä myöhemmin. "Aurinko paistaa jälleen. F(abian) v. S(chantz) on lähtenyt kalastamaan Hämeeseen. Olen kuin lapsensynnyttäjä, joka nauraa kyyneleet silmissä."

Se mikä teki sekä Lahden että Hämeenlinnan yhtiön "olemisen tai ei-olemisen" niin tärkeäksi Kihlmanille, ei suinkaan ollut pääoma, jonka hän oli pannut osakkeihin, vaan suuret takaussitoumukset, joihin hän oli mennyt yhtiöiden lainoista. Yhtiöiden vararikko merkitsi hänelle omaa taloudellista perikatoa — vähemmästä ei ollut kysymys! Mutta toiselta puolen kysyttänee, kuinka on selitettävissä, että Kihlman, jolla ennestään oli niin ikäviä kokemuksia takuusitoumuksista, taas oli pistänyt päänsä ansaan. Vastaukseksi huomautamme seuraavaa: Hämeenlinnan OY:n ylempänä mainittu voitto, josta päätettiin jakaa 100 % (vaikka osinko jätettiin maksamatta), oli kirjojen mukaan paljon suurempikin ja siitä johtui, että Kihlman taatesssaan lainoja piti yhtiöiden asemaa varmempana kuin se todellisuudessa oli. Ettei hän tarkemmin tutkinut ja seurannut asioita, johtui taas siitä, että hänellä muilta puuhiltaan ei ollut aikaa siihen (niin hän jälkeenpäin valitti). [Erittäin kuuluu Kihlman maininneen, että Schantzilla oli tapana tulla vekseliensä ja lainakirjojensa kanssa aamulla, jolloin hänellä koulun vuoksi oli kaikkein vähimmin aikaa käytettävänä.]. Kun siis Schantz pyysi hänen nimeänsä velkakirjoihin, ei hän näy aavistaneenkaan vaaraa. Hän piti kai lainanottoja tilapäisten puutteiden aiheuttamina toimenpiteinä, jommoisiin hän itse tavan takaa oli ryhtynyt Tampereen yhtiön puolesta. Mutta menettelikö sitten Schantz vilpillisesti? Ei suinkaan ole syytä epäillä hänen rehellisyyttään, sanovat asiantuntijat. Tuo 100 % tai suurempi voitto oli luultavasti aivan oikea hetkellään, mutta aika oli sellainen, että hopean arvonvaihteluiden vuoksi kurssitkin vaihtelivat tavattomassa määrässä, joten, kun puutavarain hinnat äkkiä alenivat, kaikki laskelmat saattoivat pettää ja todella pettivät. Vihdoin näyttää siltä, että Schantz, vaikka hän varovaisuuteen ja tunnollisuuteen nähden oli Kihlmanin suora vastakohta, oli avonaisella olennollaan, iloisella tarmokkuudellaan niin sanoaksemme hurmannut liiketoverinsa. Kihlman luotti Schantziin, luotti häneen ihmisenä, luotti häneen liikemiehenä, erehtyen kumpaiseenkin nähden. Kirjeissään hän aina syyttääkin itseään. Schantzista kerrotaan, että hän myöhemmin oli myöntänyt olleensa aivan kokematon, kun hän ryhtyi puutavaraliikkeeseen. — Oli kaiken tämän laita miten oli, niinkuin jo sanoimme, Kihlmanin taloudellinen perikato oli kyseessä, ja se tosiasia on pidettävä mielessä ymmärtääksemme Kihlmanin sielunelämää näinä aikoina. Kun vaara elokuulla 1878 näytti olevan ohi, matkusti Kihlman Tampereelle ja puuhatessaan pellavayhtiön asioissa hän tunsi huojennusta. "Työ on siunausta", hän kirjoittaa (11/8) Hildalleen. "Olla joutilaana ja sureksia (grubbla), se on pahinta. Mutta houkuttelu antautua siihen on sangen suuri ja uudistuu alati. Työ auttaa sitä vastaan. Paras apu olisi tietenkin luottaa Jumalaan, joka on isämme ja tahtoo, että häntä niin nimitetään. Mutta miten epäileekään sydän tehdä sitä! Voi sitä ihmissydäntä! Ken voi sitä tutkia! Miten neuvoton ja heikko (se onkaan)! Jumalaan luottaminen käy kyllä päinsä, kun sen ohella on muutakin, mihin luottaa. Mutta luottaa Jumalaan yksistään, se on jotain toista. Silloin ilmenee uskon laatu." Kolme päivää myöhemmin: "Minun on nyt parempi olla. Olen taistellut kuuman taistelun: on kuin olisin vaeltanut kuoleman pimeän laakson kautta, missä kaikki riisutaan, niin että seisoo yksin ja alastomana Jumalan edessä. Olen kokenut sydäntä lävistäviä tuskia enkä luullakseni kauan sitä kestäisi. Kuitenkin olen voittanut ja tullut rauhallisemmaksi. Kiitän Jumalaa kokemastani surusta: joskin suru alkuaan on ollut maallinen, on se sentään muuttanut luontoa ja tullut terveelliseksi suruksi. Sitä en epäile. Uskon samoin kuin Sinä, että on olemassa parempia tavaroita kuin maalliset ja että saamme osamme niistä, kun vakavasti etsimme niitä. Jumalan sana on ollut lohdutuksenani, muuten olisin hukkunut. Jumalan sana ja rukous: kas siinä vanhat parannuskeinot. Eivätkä ne keinot ole vanhentuneet." —

Syksy kului ilman onnettomuutta, mutta myöskin ilman mainittavaa parannusta. Vasta uusi vuosi toi odotetun iskun.

Tammikuun lopulla 1879 Kihlman oleskeli toista viikkoa Turussa. Hän oli näet Strömborgin ja Hallsténin kanssa valittu koulunopettajain edustajana suorittamaan leski- ja orpokassan jakoa. Aika tuntui hänestä virkavapaudelta liiketoimista. "Olen saanut aikaa valmistautua siihen, mikä tulossa on", hän kirjoittaa. "Olen muistanut Herran sanoja Pietarille: kun vanhenet, ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, mihin et tahdo. Kuinka sattuva tämä onkaan minuun nähden! Ja mitä voin tehdä? Minun täytyy taipua siihen, että minut sidotaan ja viedään minne halutaan. Ainoastaan kärsiä ja kärsiä tietäin, etten ole parempaa ansainnut. Herra on vanhurskas!" —

Helmikuulla 1879 alkoivat olot kärjistyä. Schantz oli lähtenyt ulkomaille ja sitä ennen antanut Kihlmanille prokuravaltuuden, mutta ei mitään rahoja lankeavia vekseleitä varten. Kirjeessä Gaddille hän (20/2) ilmoittaa, että tämän asettama 600 mk:n vekseli oli mennyt protestiin, sillä (insinööri) Ullnerilla (Hämeenlinnan sahanhoitajalla) ei ollut rahaa, millä olisi sen lunastanut. "Niin pitkällä siis ollaan, että yhtiöllämme ei ole 600 mk:aa käytettävänään. Schantz otti kuitenkin joulukuulla 24,000 mk:n lainan, panttaamalla 300 standerttia yhtiön puutavaroita. Niillä rahoilla olisi yhtiö voinut maksaa koko kevään korot, mutta Schantz käytti ne omiin tarpeisiinsa ja lupasi lähettää rahaa ulkomailta. Jopa on hän sähköttänytkin toivovansa voivansa lähettää, mutta milloin? Minusta on yhtiö konkurssikypsä, ja oikeinta olisi siis myöskin tehdä konkurssi. Mutta mitä tehdä, kun päähenkilö on poissa ja on jättänyt kaikki tuuliajolle. Ullner on vihainen eikä näy olevan luotu asemaa varten. Olen kerrassaan masentunut ja voin ainoastaan äärimmäisellä ponnistuksella koota voimani hoitaakseni virkaani koulussa." —

Mutta vaikeampia koettelemuksia oli tulossa. Cronstedtin (Yhdyspankin) pyynnöstä Kihlman vaati Hämeenlinnasta tarkempia tietoja yhtiön tilasta. Saatuaan mitä oli pyytänyt kirjoittaa hän (11/3) Gaddille: "Tulos on kauhea." V. 1878 oli menetetty 270,000 mk. Varoja oli vain saha kalustoineen ja muutamia tuhansia tukkeja. Valmis tavara (14,000 tukkia + 300 standerttia) oli hypoteekkina Suomen pankin antamista lainoista. Mutta, sanottiin, todellisuudessa ei Sörnäisissä ollutkaan niin paljon, vaan puuttui pantista 350 st. Tämä sanoma vaikutti järkyttävästi Kihlmaniin. Hän ei ymmärrä, miten asia on selitettävä, eikä tyydy Ullnerin huomautukseen, että hypoteekkilainoja ottaessa on tapana arvioida puutavarat — likimäärin. Hän pyytää Gaddia viipymättä tulemaan Helsinkiin ottamaan selkoa asiasta. "Huomenna menen Suomen pankkiin saadakseni tietää, paljonko tositeossa on pantattuna. Meidän on saatava tietää totuus, puhdas totuus heti ilmoittaaksemme siitä, jos vilppiä on tehty. En tahdo kantaa tätä salaisuutta tuntiakaan kauemmin kuin välttämätöntä on. Muuten voisi minuunkin langeta se varjo, että olin muka tietoinen rikoksesta. Aioin jo tänään ilmoittaa siitä, mutta en voinut, kun minulla iltapäivällä oli koulussa tunti. Sitäpaitsi pidin oikeampana ensin tutkia asiaa, ennenkuin otan kohtalokkaan askeleen. Asia näyttää niin mahdottomalta, että minun vielä täytyy olettaa erehdyksen tapahtuneen. Ja jos niin on, olisi väärin nostaa ennenaikaista hälinää. Luullakseni täytyy minun kuitenkin yksityisesti puhua tästä jollekin, esim. Cronstedtille. Sillä en voi yksin kantaa tätä asiaa. Kun olen menettänyt kaiken omaisuuteni, pitääkö minun menettää kunnianikin, taikka onko minuun lankeava epäilyksen varjo, että olen ollut tietoinen rikoksesta ilmoittamatta sitä? Sentähden, Magnus veli, riennä tänne, niin että pääsemme totuuden perille: joka tunti on kallis." — Arvattavasti pulma selvisi tyydyttävästi; mutta olemme kuitenkin kertoneet seikan, jotta nähtäisiin, mitä kaikkea Kihlmanin oli kokeminen.

Samaan aikaan vaadittiin Kihlmania maksamaan 75,000 mk, josta hän kolmen muun kanssa oli takauksessa. Laina, Kalevayhtiön antama Lahden yhtiölle, oli jo joulukuulla langennut. Pitempään lykkäykseen ei tahdottu suostua, mutta Kihlman ei pitänyt oikeana suorittaa lainaa, sillä siten olisi vääryyttä tehty muille velkojille. Hädissään hän kirjoittaa toisille takaajille ja Schantzille, joka yhä viipyy ulkomailla koettaen saada rahoja Sunilan höyrysahan ostoon. Jopa hän oli Ullnerille ilmoittanut, että oli menestynytkin puuhissaan ja että Hämeenlinnan yhtiö oli pelastettavissa. Mutta mitä se merkitsi, kun rahoja ei näkynyt. Kihlman puolestaan mietti, oliko hänen heti paikalla luovuttaminen omaisuutensa velkojilleen.

Näin kului kevätkausi mitä tuskallisimmissa olosuhteissa ilman mitään ratkaisua sinne taikka tänne päin. Millainen Kihlmanin sisällinen elämä oli, ilmenee seuraavista kirjeotteista.

Essenille, jota vuoden alussa lievä halvaus oli kohdannut, mutta joka kuitenkin siitä vähitellen toipui, Kihlman kirjoittaa (3/4): "Monta ja pitkää päivää ja pitkiä öitä on kulunut siitä kun viimeksi tapasimme toisemme." Usein oli hänen ajatuksensa olleet appi-isän luona, mutta hän oli ollut kirjoittamatta säästääkseen häntä suruiltaan ja kärsimyksiltään. "Mielelläni sallisin Appi-isän katsella sisääni. Appi-isä saisi silloin nähdä itsesyytöksiä, surua, ahdistusta, pelkoa sekaisin, surua menneen, tehdyn ja laiminlyödyn johdosta, pelkoa Jumalan tuomioiden edessä tässä maailmassa ja tulevaisessa. Samalla saisi Appi-isä nähdä, miten minä huolimatta kaikista synneistä, huolimatta kaikesta nykyisestä ahdistuksesta, huolimatta kaikesta kasautuvasta työstä, huolimatta jokapäiväisistä vaivoista koetan pitää kiinni uskosta Jumalaan. — Daavidin psalmeja käytän paljon. — (Gustaf) Johansson käy toisinaan luonani ja tuottaa minulle mielihyvää." —

T. Reuterille (5/4): "Sydämellinen kiitos osoittamastasi myötätunnosta. — — Aline on ollut sangen hyvä minua kohtaan sekä Turussa että täällä ja Hildalle lähettämissään kirjeissä. — Turussa elin vielä toivossa, ja toivo teki hyvää. — Nyt en enää toivo, että minut säästetään peloittavasta kärsimyksestä, ja ennenkuin siihen tottuu, on olotila aivan tavallisuudesta poikkeava. Ennen kaikkea olisin hiljaisuuden tarpeessa, mutta miten pyytää hiljaisuutta keskellä myrskyä!" —

Essenille (6/4, palmusunnuntaina): "Kaksi seikkaa on ilahduttavaa: 1) että terveyteni viime aikoina on parantunut; ja 2) että olen saanut aikaa tutkiakseni olemustani niin kauan kuin vielä kykenen siihen. Kuolema tulee usein äkkiä. Tuntuu siltä kuin kävisin ilman kiirettä kuolemanhädän (dödsprocessen) läpi. Uskallan pitää näitä seikkoja Jumalan armahtavaisuuden todistuksina minua kohtaan."

Toukokuulla tuli Kihlmanin toinen poika, Lorenzo, ylioppilaaksi — vanhemmille sitä suuremmaksi iloksi, kun hän kevätpuolella oli ollut sairas. Hän kirjoittautui lakitieteelliseen tiedekuntaan. Sen johdosta isä kirjoitti Essenille: "Siis ei tämäkään poikani teologiksi. Olisin kumminkin toivonut, että edes joku pojistani olisi tullut siksi, miksi minun olisi pitänyt tulla, nimittäin teologian tohtoriksi, mutta ei näy käyvän toivoni mukaan."

Vasta heinäkuun alussa palasi Schantz ulkomailta. Hän sanoi tarjonneensa 1,700,000 mk Sunilasta, ja jos kaupasta tulisi tosi, pelastuisivat Lahden ja Hämeenlinnankin yhtiöt. Mutta Kihlman oli menettänyt luottamuksensa häneen. Sen sijaan että Schantz olisi lohduttanut häntä, näyttää levottomuus kiihtyneen. T. Reuterille Kihlman kirjoittaa (7/7): "Kiitos viimeisestä yhdessäolosta. Minulla on tarve puhua siitä, mikä lähinnä painaa sydäntäni. Sydämeni on niin täynnä, niin täynnä kuin tahtoisi se räjähtää palasiin. Helpottaa hetkeksi, kun saa ystävälle purkaa surunsa; mutta hetkeksi vain. Tuskat palaavat pian kuni raivottaret. En tiedä, miten voin kestää, jollei muutosta tule. Jumala iäisessä hyvyydessään auttakoon minua ja Sinua ja kaikkia, jotka välittävät hänen tahdostaan!"

Näin kuluivat päivät, viikot, kuukaudet. Elokuun lopulla oli Kihlman taas Turussa, missä eläkekassan jako lopullisesti tapahtui. Siellä oli kesän aikana tavallista yksinäisempää, ja sen vuoksi Kihlman miltei joka päivä kirjoitti Hildalleen, jolta hän ei salannut mitään liikeasemaansa eikä myöskään sisälliseen elämäänsä nähden. Jopa näemme, että hän pojilleenkin, ainakin vanhemmille, oli kertonut mitä odotettavissa oli. Sen todistaa Oswaldin kirje, jossa tämä levollisesti puhuu siitä, ettei kuitenkaan voitu menettää enemmän, kuin jo oli totuttu ajattelemaan menetetyksi. Avonainen rakkaussuhde omaisiin ja heiltä saatu lohdutus vaikuttivat arvatenkin enemmän kuin Kihlman aavistikaan siihen, että hänen sieluntilansa vain poikkeukselta oli niin tuskallinen kuin viimeinen kirjeote ilmaisee. Hän oli liian rehellinen luonne antautuakseen semmoiseen salakähmäisyyteen, mistä monelle uhkan alaiselle suurimmat tuskat koituvat — kun näet rakkaimmiltaan peittää sielunsa ahdistuksen ja sen syyt. — Huolestuttavinta lapsista oli se, että isän voimat ilmeisesti heikkenivät. Eikä ihme, kun hän ei enää saanut nukkua, hän joka ennen oli vaipunut uneen niinpiankuin oli laskeutunut vuoteelleen. Niin häntä ahdistivat omantunnon vaivat, että hän tarpeettomasti oli pannut perityn omaisuuden alttiiksi, ja kuvittelu, että perhe, jos voimat pettäisivät, jäisi köyhyyteen. Ymmärrettävästi kaikki tämä — ei suinkaan köyhyyden pelko, vaan isän sisälliset ja ruumiilliset kärsimykset — syvimmin koskivat Hilda Kihlmaniin, mutta koko ajan hän osoitti erinomaista mielentyyneyttä. Hän sulki raskaat huolensa sydämeensä, jotta hän ei purkamalla niitä enentäisi miehensä ahdistusta.

Vielä vuoden lopulla on asema muuttumaton. Essenille Kihlman kirjoittaa (3/11): "Liikeasemastani en voi ilmoittaa mitään rauhoittavaa. Olen kokonaan riippuvainen Fabian von Schantzista, enkä tiedä mitä hän saa aikaan. Ei hän vielä ole tehnyt vararikkoa, mutta minulle on tietämätöntä voiko hän välttää sitä. Minä puolestani toivon vähän. Tulevaisuus on siis pimeä. — Olen koettanut valmistautua siihen, mikä tulee. Mutta luontoni ei todellakaan ole luotu kestämään niin suuria kärsimyksiä kuin näyttää olevan tulossa. Olen hento (vek), liian hento, ja voimani murtuu helposti."

Huolimatta Schantzin ponnistuksista — hän oli syksyllä jälleen lähtenyt ulkomaille — pantiin, Kalevan anomuksesta, Lahden yhtiö 18 p:nä jouluk. 1879 konkurssitilaan. (Hämeenlinnan höyrysahayhtiö pantiin konkurssiin lokakuulla 1880). Puolentoista vuoden epävarmuus oli vihdoin ohi, eikä Kihlmanilla ollut muuta neuvoa kuin tyytyä kohtaloonsa. Ja vaikka hän oli sanonut olevansa "hento, liian hento", hän ei ainoastaan mukautunut oloihin, vaan osoitti jälleen verratonta sitkeyttä, jopa niin kestävää, että hän voitti kukistuessaankin. Se ihme näet tapahtui, että hänen onnistui suorittaa kaikki sitoumuksensa ja että hän ei ollut puilla paljailla sittenkään, kun oli menettänyt koko omaisuutensa!

Kamppailu kesti kumminkin vuosikausia, mutta tila ei myönnä meidän kuvata sitä yksityisseikkoja myöten. Sen sijaan luomme tässä vain katsauksen siihen asiain menoon, joka vihdoin vapautti Kihlmanin hänen tukalasta asemastaan.

Helmikuulla 1880 ilmoitti Kihlman Suomen pankille ja Yhdyspankille, joilla oli suurimmat saatavat Schantzilta, että Kaleva uhkasi häntä lainhaulla Lahden yhtiön ennen mainitun 75,000 mk:n suuruisen velan johdosta, josta hän kolmen muun kanssa oli takauksessa, ja anoi, että hänelle myönnettäisiin oikeus antaa vakuus 1/4 osasta velkaa korkoineen, s.o. 20,500 mk:sta. Tämä aiheutui siitä, ettei hän heti voinut suorittaa sitoumuksiaan eikä ilman lupaa tahtonut suosia toista velkojaa toisten kustannuksella. Hänen mielestään olisi konkurssimenettely ehdottomasti ollut epäedullinen velkojille; hän näet ei epäillyt voivansa aikaa voittaen täyttää velvollisuuksiaan, jollei häntä pakotettaisi vararikkoon. Tutustuttuaan Kihlmanin pesäluetteloon pankit antoivatkin myöntävän vastauksen.

Lyhennettynä oli pesäluettelo seuraavanlaatuinen:

Kirjaan pantu arvo Rahaksimuunto-arvo

Kiinteimistöjä Smk 72,300:— Smk 61,500:—
Osakkeita " 448,580:— " 247,650:—
Obligationeja " 43,778:— " 46,986:—
Varmoja saatavia " 58,503:— " 58,503:—
Epävarmoja " 104,383:— " 3,131:—
Yht. Smk 727,544:— Smk 417,770:—

Irtaimisto Smk 8,000:— Smk 8,000:—

Ei mitään velkoja, mutta sitävastoin:

Sitoumuksia Hämeenlinnan Höyrysaha-OY:n puolesta 487,500:—
Sitoumuksia Lahden Höyrysaha-OY:n puolesta 359,100:—

Osakkeista mainittakoon pääerinä: 92 Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusos. (n. 1400 kpl), 55 Yhdyspankin ja 160 Pohjoismaiden Osakepankin os., 17 Nokian oy:n os. (à 200), 700 Vaasan Puuvillateollisuus OY:n os. (a 50) sekä osakkeet Lahden ja Hämeenlinnan höyrysahayhtiöissä (nyt arvottomia). Näistä myytiin selvityksen aikana kaikki pankkiosakkeet ja osa teollisuusosakkeista, mutta m.m. Tampereen osakkeita jäi 50 edelleenkin Kihlmanin haltuun.

Joulukuulla 1880 ilmoitti Kihlman, että Lahden yhtiön omistama Lakomäen talo Viitasaaren pitäjässä oli myytävä pakkohuutokaupalla 17 p:nä s.k., ja kun ei muista ostajista ollut tietoa, pyysi hän saada ostaa talon — joka oli rasitettu Suomen pankin antamalla 300,000 mk:n kiinnityslainalla, mistä m.m. Kihlman oli täytetakauksessa korkeintaan 150 à 160,000 mk:sta. Pyyntöön suostuttiin sillä ehdolla, ettei hinta nousisi yli 125,000 mk ja että Kihlman asetettaisiin hallinnon alaiseksi, jota hoitaisi Kihlman itse ja lakitieteiden kandidaatti Theodor Wegelius.

Helmikuun 9 p:nä 1881 Kihlman ilmoittaa 90,000 mk:sta ostaneensa Lakomäen, jonka laajoilla (n. 14,000 tynnyrinalaa) mailla kasvoi hyvä metsä, ja anoo saada arvopaperi-panttia vastaan ottaa 50,000 mk:n lainan, voidakseen käyttää hyväkseen talon metsää. Anomukseen myönnyttiin samoinkuin samanlaisiin myöhempiin pyyntöihin, nimittäin 28 p:nä marrask. 1881 (50,000), 19 p:nä lokak. 1882 (100,000) ja 21 p:nä elok. 1883 (40,000). Viimeisen anomuksen ohella Kihlman saattoi jo ilmoittaa, että 1881 v:n metsänhakkuu oli tuottanut voittoa 84,933 mk, ja odotettiin 1882 v:n hakkuusta 40 à 50,000 mk:n voittoa.

Helmikuun 8 p:nä 1884 esitetyt tilit vuosilta 1881 — 1883 osoittavat, että velkoja oli suoritettu 339,761 mk; jäljellä olevat velat korkoineen (à 5 %) nousivat 425,358 mk:aan, mutta varoja oli 411,721, joten vajaus oli enää vain 13,637.

Hallinto, joka alkujaan oli toimeenpantu kahdeksi vuodeksi, pidennettiin nyt vuodeksi eteenpäin, ja sen jälkeen vielä pari kertaa, niin että se oli voimassa elokuun 1 p:ään 1886. Tilinteot osoittavat jatkuvaa menestystä. Helmikuun 10 p:nä 1885 olivat varat 572,954 mk, velat 483,612, joten ylijäämä oli 89,342, ja 5 p:nä marrask. s.v. olivat velat vähentyneet 271,944 mk:aan, jota vastoin varoja oli 352,007 s.o. ylijäämä teki 80,063. Viimeinen tilinteko tapahtui 28 p:nä heinäk. 1886, ja silloin oli velkoja vain 83,520 mk, varoja 168,098, ja ylijäämä siis 84,578. Hallinto ilmoitti samalla, että sen toiminnan aikana oli velkoja suoritettu: Hackman ja Kumpp:lle 5560; Kalevalle 15,474; Yhdyspankille 250,522; Suomen pankille 276,526 ja V. Heikelille 54,673, jonka ohella vielä oli maksamatta 82,827: Summa Smk 685,586. Suorittamattoman määrän tarjoutui Kihlman kohta maksamaan.

Lähes 700,000 mk tuli siis liikeyhteys Fabian von Schantzin kanssa maksamaan Kihlmanille, mutta silti hän oli tyytyväinen päätökseen. Hän oli suorittanut kaikki sitoumuksensa ja vielä 6 % korkoa koko ajalta — jota vastoin pankkivaltuusmiehet arvioidessaan Kihlmanin varoja 1880 olivat epäilleet, riittäisivätkö ne lopullisesti rahaksi muutettuina enempään kuin 50 %:iin vastattavasta. Arviota, johon tietenkin ajan kurssiolot vaikuttivat, pidettiin niin luotettavana, että toiminimi Paul Wahl & Kumpp. Viipurissa, jolla oli 40,000 mk:an saatava Lahden yhtiöltä, suostui heti vastaanottamaan 50 % lainasta täytenä maksuna. Myöhemmin Kihlman kuitenkin suoritti toisenkin puolen tätä lainaa. — Ohimennen mainittakoon, että Kihlman näyttää — emme tiedä millä perustuksella — toivoneen, että pankit tyytyisivät 5 % korkoon, mutta todellisesti hänen täytyi suorittaa 6 %.

Arvostellessaan niitä seikkoja, jotka olivat myötävaikuttaneet onnelliseen tulokseen, asetti Kihlman ensi sijaan sen, että velkojat ja varsinkin pankkivaltuusmiehet, luopuen tavallisesta menettelystä, myöntyivät omaisuuden vähitellen tapahtuvaan rahaksimuuttoon. Sitä ilman olisivat kaikki ponnistukset olleet turhia. Toinen edullinen seikka oli se, että takausmiehen sallittiin ostaa Lakomäen talo, jonka metsien käyttö hallinnon aikana antoi voittoa lähes 160,000 mk, ja oli siinä lehtori Gaddin suoma taitava ja uuttera avustus ollut suuriarvoinen. Lopuksi mainitsemme yhden seikan, josta Kihlmanin itsensä ei sopinut huomauttaa, nimittäin luottamuksen hänen rehellisyyteensä ja tunnollisuuteensa. Jollei velkojilla ja erittäin pankeilla olisi ollut ehdotonta luottamusta häneen, niin olisi kai tavallisuuden mukaan vaadittu kiireellistä rahaksimuuttoa. Se sekä hallinnon — lähinnä Kihlmanin — uupumaton harrastus ja tarmo ensiksi ja viimeiseksi veivät hänet voittoon.

Kihlmanille erittäin kuvaavana lisättäköön edelliseen vielä seuraava piirre. — Kun Kihlmanin omaisuus asetettiin hallinnon alaiseksi, sai hän nimenomaisen luvan käyttää hyväksensä kaikki palkkauksensa, ja se johti hänet keväällä 1880 perustamaan "hiljaisen" yhtiön nimeltä OLHL (hänen poikiensa nimien alkukirjaimet), johon kuului hänen vaimonsa ja lapsensa. Tätä yhtiötä varten hän alakuloisina hallintovuosina säästi sievoisen summan (useita kymmeniä tuhansia markkoja). Mutta ei siinä kyllä. Lainaamalla Oswaldin nimessä kauppaneuvos Otto Malmilta tarpeelliset rahat hän lunasti sille 9 niistä Tampereen yhtiön osakkeista, jotka hänen täytyi myödä, ja kun paras osa Lakomäen metsää oli käytetty velkojen suorittamiseen, hän järjesti asiat niin, että OLHL-yhtiö osti sen omakseen. Näin Kihlman tahtoi turvata omaistensa toimeentulon. Toiminimellä, joka tuskin oli tunnettu perheen ulkopuolella, oli oma kirjanpitonsa, eikä Kihlman myöhemminkään katsonut sen omaisuutta itselleen kuuluvaksi; yhtiö purkautui vasta parikymmentä vuotta myöhemmin.

* * * * *

Pitkän, Kihlmanin elämässä tärkeän episodin jälkeen, joka alkoi niin tuhoa ennustavasti, mutta kuitenkin päättyi verraten onnellisesti, palaamme 1880 v:n alkupuoleen. — Vuosi oli perheessäkin alkanut surun merkeissä. Tammikuulla kuoli Kihlmanin anoppi, hovioikeudenneuvoksetar Forssell, ja rouva Kihlman oli samaan aikaan vuoteen omana. Kumminkin sairas toipui ja kun, niinkuin tiedämme, asiat pian järjestyivät niin, että Kihlmanille näyttäytyi pelastuksen mahdollisuus, silloin muuttui hänen mielialansakin. Kirjeistä katoavat tuskalliset masennuksenilmaisut, ja sen sijaan ne jälleen kuvastavat päivien loppumatonta puuhaa, joka lukuvuoden lopulla, tavallisuuden mukaan, kasvoi kaksinkertaiseksi. Muun muassa oli hänen laadittava vuosikertomus, eikä puheen ainetta puuttunut. Hallitus oli näet noudattamatta 1877 v:n säätyjen anomusta suomalaisten koulujen perustamisesta ensin antanut asiain levätä puolitoista vuotta ja sitten 1879 asettanut suuren komitean kouluasiaa tutkimaan koko sen laajuudessa. Komitea, jonka enemmistö oli ei-pedagogeja ja taatusti ruotsinmielisiä, oli saanut mietintönsä valmiiksi maaliskuulla 1880. Siinä ehdotettiin, alkujaan toisen kotimaisen kielen opetuksen nimessä, latinankielen lykkäämistä 4:nteen luokkaan, joten kolmesta alimmasta luokasta muodostettaisiin pohjakoulu — yhteinen erisuuntaiselle myöhemmälle opetukselle. Sanalla sanoen: kyseessä oli koululaitoksen perusteellinen uudistus. Kihlman puolestaan todistaa vuosikertomuksessaan, että ainakin normaalilyseossa toisen kotimaisen kielen opetuksen tulos oli parempi kuin missään muussa aineessa; torjuakseen ehdotusta latinan lykkäämisestä hänellä ei ollut tarpeeksi tilaa, mutta hän huomauttaa, että sen toteuttaminen tietäisi suurempaa mullistusta koulun alalla, kuin koskaan ennen oli ajateltu, ja että kansanedustajat eivät suinkaan olleet sitä tahtoneet. Helppo on moittia, vaikea luoda uutta parempaa. "Tieto siitä tekee koulunopettajan varovaiseksi; ne, jotka eivät tunne kouluoloja, eivät epäile ehdottaa mitä rohkeimpia, mitä mullistavimpia muutoksia."

Normaalilyseo päätti työnsä 31 p:nä toukok., syystä että se nyt oli muuttava uuteen taloonsa. Muutto tapahtui mainitun päivän iltapuolella. Seuraavana päivänä muutti Kihlman itse perheineen huokeampaan asuntoon, nimittäin suomalaisen alkeiskoulun kolmanteen kerrokseen. Kesäksi oli päätetty asettua Tampereelle. Isännöitsijä, konsuli Wahlgren, oli näet heikontuneen terveyden tähden pyytänyt virkavapautta, ja kesäkuun keskivaiheilta elokuun loppupuolelle oli hänen asuntonsa Kihlmanin käytettävänä. Kesäkuu kului kuitenkin enimmäkseen Helsingissä, nuorimman pojan sairauden takia. Täältä kirjoittaa isä (11/6) Oswaldille, joka toukokuulla tultuaan filos, kandidaatiksi oli lähtenyt Lappiin kasvitieteellisiä tutkimuksia varten: "Sen jälkeen kuin vaikea (s.o. lukukauden loppu- ja muutto-) aika on ohi, on minulla ollut vähän rauhaa, niin että olen voinut lukea, en sanomalehtiä, noita ajanhukkaajia, vaan kirjoja, lukea levollisesti ja mietiskellen. Olen tutustunut mieheen, josta kyllä olen kuullut puhuttavan, mutta jota en ennen ole tuntenut, nimittäin tanskalaiseen, S. Kierkegaardiin. Hän oli ensi luokan nero, totuuden mies, ja ajatteli olemassaolonsa tarkoitusta, ja uskalsi sitten olla mitä ajatteli. On tosi nautinto kohdata tosi-ihminen tässä maailmassa, missä alituisesti tapaa näköihmisiä (skenmänniskor). Jumala johtakoon Sinua, Oswald, totuudessa!"

Tampereella käytti Kihlman aikansa samanlaiseen tarkastustyöhön kuin kesällä 1869, samalla kuin hän hoiti isännöitsijän tehtäviä. Tästä hän kirjoittaa Ekströmille (24/7): "Pellavateollisuus on hyvin mutkallinen ja vaatii ymmärtääkseni suurta huolta ja kokemusta. Hyvällä järjestyksellä on paljon, paljon voitettavissa ja huonolla järjestyksellä paljon menetettävissä. Mitä enemmän tutkin tehdastyötä, sitä enemmän huomaan, miten tärkeää on perehtyä yksityiskohtiin voidakseni itsenäisesti arvostella asioita. Luulen, että tämä pitempi oloni täällä tuottaa hyötyä yhtiölle, ja itse olen tyytyväinen, että olen saanut tilaisuutta yksin todellisesti johtaa tätä liikettä. Kun isännöitsijä on kotona, ei tule kysymykseen kurkistaa joka nurkkaan. Nyt sitä vastoin ovat kaikki sopet avoinna, jos tahdon tarkastaa niitä — ja minä tahdon!" — Tilaukset olivat melkoisesti enentyneet, sillä kansan ostokyky oli kasvanut. "Teollisuuden kukoistus riippuu kansan hyvinvoinnista." —

Tämän yhteydessä mainittakoon, että Wahlgren ei palannut terveenä, vaan täytyi hänen syksyllä luopua toimestaan, ja tuli hänen sijalleen 1881 v:n alusta ruotsalainen (Göteborgista kotoisin oleva) C. L. Lundström. Samoin erosi 1880 konetehtaan päällikkö, saksalainen insinööri H. Kauffmann, jonka sijaan saatiin kotimainen mies, ennen Varkauden tehdasta johtanut R. Munsterhjelm. Vihdoin tapahtui 1882 pellavatehtaan teknillisen johtajankin vaihto, siten että entinen saksalainen teknikko erotettiin ja että hänen sijaansa otettiin tälle paikalle ensimmäinen suomalainen mies, insinööri J. Theodor Durchman, joka oli Kihlmanin oppilaita normaalikoulusta. — Tämän ohella lisättäköön, v:lta 1881, että silloin muunnettiin yhtiön irtisanottavat kiinnityslainat, yhteensä 900,000 mk, obligatiolainaksi (500,000 + 200,000 + 200,000), jonka toimen kautta yhtiön raha-asema melkoisesti vakaantui, samalla kuin korkoja säästettiin ja myöskin vapauduttiin pitkällisestä velkasuhteesta Suomen pankkiin.

* * * * *

Emme ole vielä maininneet sanaakaan Kihlmanin koulupuheista, ja kuitenkin hän rehtorina piti pari ja useampiakin joka vuosi s.o. lukukausien alkaessa ja päättyessä ja muulloinkin, milloin aihetta ilmaantui. Puheet ovat kaikki säilyneet, sillä hän kirjoitti aina edeltäkäsin puheensa. Siitä johtui, että hän, vaikka kehoitukset ahkeruuteen, oppi- ja loma-aikojen oikeaan käyttämiseen ja kaikenlaiset varoitukset niinkuin koulupuheissa ainakin yhä uudistuivat, ei kuitenkaan ykstoikkoisesti ja ikävästi toistanut itseänsä. Päinvastoin tuntuvat lyhyetkin puheet niin sanoakseni tuoreeltaan ajatelluilta, ja kun niiden julkilausumistakin leimasi hänen vakava henkensä, hänen hiljainen, mutta sentään kuuluva ja ikäänkuin tarkkaavaisuutta vaativa äänensä, niin ei käyne epäillä, että toinen tai toinen sana iti ja kantoi hedelmiä.

Tietenkin Kihlman puheissaan mielellään käytti hyväkseen olevien olojen tarjoamia aiheita, ja silloin hän omituisen hartaasti etsien asian ydintä koetti selvittää ja teroittaa ilmiöiden aatteellista puolta tavalla, joka kiinnitti ainakin kehittyneemmän nuorison osan mieltä. Lukuvuoden alussa 1880 oli hänellä erikoisena puheen aiheena se, että normaalilyseo 16 vuoden jälkeen vihdoin aloitti toimintansa oman katon alla. Rehtorin silloisesta puheesta seuraa tässä pääosa.

Huomautettuaan, miten koulun laatuaan erikoinen sisällinen elämä menestyäksensä vaatii vastaavaa ulkonaista rakennusta sekä miten normaalilyseon aikoja sitten suunniteltu talo erinäisistä syistä oli jäänyt rakentamatta, kunnes hallituksen hyväntahtoisuus lopulta oli aikaansaanut, että koulu nyt ilokseen saattoi alkaa työnsä tarkoituksenmukaisessa omassa kodissa, jatkoi hän:

"Jos vertaa tätä taloa koulutaloihin, joita vielä tämän vuosisadan alulla käytettiin, ei ainoastaan huomaa, kuinka käsitys koulun tarpeista on kasvanut, vaan myöskin kuinka koulun tärkeys ja merkitys on edistynyt yleisessä tietoisuudessa. Semmoinen talo kuin tämä on siihen nähden tärkeä todistaja. Eivät ole vähäiset ne kustannukset, jotka rakennus on vaatinut. Mutta näitä kustannuksia, näitä suuria uhrauksia ei ole vältetty, kun on ymmärretty, mikä ääretön merkitys koululla on yhteiskunnassa. Eikä koulurakennukseen käytetyt rahat ole hukkaan heitetty, yhtä vähän kuin jyvät, jotka kylväjä näennäisesti heittää hukkaan maahan. Ei ne ole hukkaan heitetty, vaan päinvastoin talletettu, ei, ne on enemmän kuin talletettu, ne on tehty hedelmällisiksi, vuotuista korkeaa korkoa tuottaviksi, niin — ne ovat enemmän kuin hedelmällisiä, ne ovat se pääoma, jossa on yhteiskunnan tulevaisuus, samoin kuin maahan heitetyssä siemenessä on miljoonien ihmisten toimeentulo tulevina vuosina. Tämä on ymmärretty, ja sen mukaan on toimittu. Tämä talo todistaa sen."

"Sen, joka tahtoo harrastaa korkeaa ja jaloa päämäärää, täytyy valmistautua siihen, että hänen harrastustaan ei arvioida arvon mukaan, vaan päinvastoin ymmärretään väärin, jopa ymmärretään niinkin väärin, että mitä uhrautuvaisemmin hän toimii, sitä hyödyttömämpänä, jopa vahingollisempana pidetään hänen ahkeroimistaan. Semmoinen on varsinkin toiminta henkisellä alalla, erittäin kasvattajan toiminta. Kasvattaja ei saa pitää silmällä lähintä, hän ei saa pyytää nähdä kypsiä hedelmiä, hänen täytyy tehdä työtä toivon hyväksi. Hänen tulee tietää, että jaloimmat hedelmät kypsyvät hitaasti. Odottaessaan tulee hänen seisoa lujana eikä kärsimättömyydestä kääntyä yleisen mielipiteen tuulenpuuskien mukaan. Kuinka hän muutoin kasvattaisi muuta kuin tuuliviiriä. Mutta ei ole lainkaan helppoa väsymättömästi harrastaa kaukaista päämäärää, varsinkin kun työ pitkiin aikoihin ei saa tunnustusta, vaan käsitetään väärin. Siinä moni työntekijä väsähtyy, ja parhaatkin opettajat tuntevat kiusausta antautua masennukseen ja toivottomuuteen, josta voimat herpaantuvat ja toimi käy tarmottomaksi. Mutta jos pysyy ihanteen uskossa, niin tulee — semmoinen on Jumalan johto — virkistyksen aikoja tai ainakin hetkiä, jolloin huomaa, että uskollinen työ ei ole ollut turhaa. Minun mielestäni on tämä päivä sellainen virkistävä päivä, sillä tänään on meillä tämän koulun opettajilla ilo nähdä ja kokea, että harrastuksemme kuitenkin on saavuttanut tunnustuksen, joka ei ole halveksittava. Miten raskaana tämä talo seisookin tässä silmiemme edessä, se on kuitenkin aatteellinen rakennus, sillä siinä on aate toteutettu."

"Mutta jokainen virkistys on lepohetki, jona tosin saa levähtää, mutta ainoastaan kootakseen uusia voimia uusiin ponnistuksiin. Jokainen palkinto sisältää kehoituksen jatkuvaan taisteluun. Ainoastaan iäisyyden rannalla viittailee oikea voitonpalmu. Vasta iäisyydessä on Jumalan kansalle — jumalallisten ihanteiden uskollisille taistelijoille — rauha valmistettuna. Siellä iäisyydessä on palkinto lepoa ja rauhaa. Ei niin ajassa. Täällä on vastuunalaista tulla palkituksi, sitä vastuunalaisempaa, mitä suurempi palkinto on. Siten tuottaa tämä rakennus meille koulun opettajille yhtä suuren vastuun kuin se uhraus, jota sen aikaansaanti on vaatinut. Ilahduttavaa on sivistyksen ystäville astua näihin valoisiin saleihin, mutta opettajalle se on samalla raskasta. Miten, hän kysyy itsekseen, miten voin minä tyydyttää sitä luottamusta, joka on minulle osoitettu. Miten täytän suuret vaatimukset, jotka isänmaan uhrausten kautta on minuun kohdistettu? Siten hänen ilonsa rajoitetaan, hänen ilonsa tulee vakavaksi, tietoisuus vastuun painosta, jota hän kantaa, ajaa hänet lepopaikalta liikkeelle, ajaa hänet itseensä, ihanteiden maailmaan, s.o. Jumalaan. Jumalan luona vastuuta ei suinkaan hyväillä pois, päinvastoin velvollisuudet vahvistetaan ja teroitetaan, teroitetaan sekä syvyyteen että laajuuteen nähden. Mutta siellä saavutaan kuitenkin korkealle asemalle, joka on yläpuolella tilapäistä moitetta ja myöskin tilapäistä kiitosta. Jumalan luona pääsee lujaan asemaan, jolla voi seisoa tyynenä keskellä ajan myrskyjä. Sama Jumala, joka antaa ihmisen nähdä ihanteen, osoittaa myös tien päämäärään, hän, kaiken voiman ja väkevyyden Jumala, lahjoittaa tyhjentymättömästä vahvuudestaan (voimaa) halvalle ihmiselle, joka ei pyydä olla enempää kuin ainoastaan Jumalan palvelija. Mutta palvelijan tulee, jos hän tahtoo olla hyvä ja uskollinen palvelija, ennen kaikkea huomata Herransa viittaus. Tätä viittausta täytyy meidän opettajien joka päivä ja tunti noudattaa nuorisoa johdattaessamme, niin on meidän tekeminen, jos tahdomme olla Jumalan oikeita avustajia ja rakentaa jotain pysyvää sekä aikaa että iäisyyttä varten. Meillä täytyy olla Jumala muassamme — taikka oikeammin: meidän täytyy olla yhdessä Jumalan kanssa, jos työmme huolimatta kaikista uhrauksista ei ole oleva hukkatyötä. Tehdä työtä ja kumminkin tehdä työtä turhaan! Kuinka kauheaa! Ja kumminkin käy helposti niin. Jollei Herra rakenna huonetta, jollei henkistä rakennusta pystytetä Jumalan tahdon mukaan ja suunnitella niin, että hän voi olla osallisena työssä, niin rakentajat tekevät turhaa työtä. Jatkakaamme siis, kunnioitetut virkaveljet, voimistuneina harrastuksemme menestyksestä ja käsittäen elämäntehtävämme entistä syvemmin taisteluna, joka on osanamme. Se olkoon kiitoksemme isänmaalle, hallitukselle ja kaikille, jotka ovat myötävaikuttaneet tätä taloa rakennettaessa."

"Tekin, tämän oppilaitoksen nuoret oppilaat, ymmärtänette, ettei näitä saleja ole avattu Teille, jotta Te täällä tekisitte kujeitanne ja laiminlöisitte velvollisuuksianne. Oppiakseen ja harjoittaakseen semmoista ei tarvita semmoista taloa kuin tämä. Kujeita ja laiskuutta opitaan kadullakin. Täällä tulee Teidän vanhempienne, opettajienne, isänmaanne tahdosta — huomaa, Jumalan tahdosta — oppia jotain muuta. Kun tulette tänne, ei vaadita, että Teillä on tietoja, mutta sitä vaaditaan, että Te niin kauan kuin olette täällä tahdotte hankkia itsellenne tietoja. Ei myöskään vaadita, että te kaikissa kohden osaatte oikein käyttäytyä, mutta sitä vaaditaan, että Te annatte opettaa itsellenne miten Teidän on käyttäytyminen. Vihdoin ei vaadita, että Teidän tulee olla nuhteettomia, mutta sitä vaaditaan, että Te annatte oikaista virheitänne ja itse ahkerasti harrastatte edistyäksenne tiedoissa ja hyvissä tavoissa. Te, normaalilyseon oppilaat, olkaa normaalioppilaita, ei ainoastaan nimeksi vaan tositeossa. Te olette normaalioppilaita, jos te olette kuuliaisia niitä kohtaan, joilla on käskynvalta Teihin nähden, ja jos olette tiedonhaluisia. Harrastakaa sitä päivä päivältä. Silloin Te oikein kiitätte isänmaata tästä talosta. Niin, tämän talon uskon minä erittäin Teidän hoitoonne. Pitäkää sitä tavallaan omananne. Ettehän Te tahdo vahingoittaa tätä kallista omaisuuttanne; ettehän Te tahdo ainoallakaan likapilkulla pilata talon puhtautta. Päinvastoin tahdotte pitää silmällä, ettei kukaan muukaan tahraa sitä, mikä on ilonne. Sitä odotan ja toivon Teiltä. Ettekä Te petä luottamustani." —

Miten hyvin Kihlman viihtyikään uusissa kouluhuoneissa ja rakkaassa koulutyössään, oli hänen mielensä vielä tänä syksynä jotenkin raskas. Inhimillisesti arvostellen hän oli kykenemätön suorittamaan kaikki takuusitoumuksensa. "Mutta eihän mitään ole Jumalalle mahdotonta." — "Terveys on syksyllä ollut hyvä", hän jatkaa Essenille (5/12). "Kumminkin painavat ne taakat, joita minun täytyy yksin kantaa sisässäni, toisinaan niin, että tahdon menehtyä. Olen kiitollinen jokaisesta auringonsäteestä, joka valaisee synkkää polkuani." Mutta jo parin viikon päästä oli ääni muuttunut. Hän oli ostanut Lakomäen talon ja kirjoittaa (18/12) Gaddille: "En voi kieltää, että tänään ensi kerran kahdessa vuodessa toivon valo on koittanut. Siitä on minun ensi kädessä kiitettävä Sinua, joka olet auttanut minua (metsän) arvioimisessa ja edelleen luvannut apuasi. Ilman Sinua olisi toivoni mennyt."

* * * * *

Alkupuolella vuotta 1881 merkittäköön pari kuolemantapausta. Helmikuulla kuoli Kihlmanin lanko, Keuruun rovasti F. H. Bergroth. Heidän välinsä ei koskaan ollut erittäin läheinen (intim), mutta silti aina hyvä, ja Kihlman pani arvoa vainajan iloiseen luonteenlaatuun, joka "sekin oli lahja"; vainajan leski Hilda Bergroth, Angelika Kihlmanin sisar, kuoli puolitoista vuotta myöhemmin elokuulla 1882. Samaan aikaan kuin Bergroth kuoli Fredrik Cygnaesuskin, "suuri idealisti" kirjoittaa Kihlman Essenille, "ja mahtava puhuja, joka toisinaan pystyi vaikuttamaan yleisöön. — Mahtajat (koryfeerna) katoavat katoamistaan, ja jäljelle jää pelkkiä arvoisia kansalaisia (!)"

Kotielämä oli tavallista hiljaisempaa, vanhemmat pojat kun olivat ulkomailla. Parantaakseen terveyttään oli Lorenzo jo syksyllä lähtenyt Sweitsiin, ja toukokuulla matkusti Oswald Strassburgiin, harjoittaakseen opintoja ja valmistaakseen väitöskirjaa kasvitieteen alalla. Äiti se pääasiassa ylläpiti kirjeenvaihtoa poissaolevien kanssa, mutta isäkin kirjoitti milloin aika myönsi, ja hänen kirjeistään me poimimme piirteitä, jotka kuvaavat kirjoittajaa itseään ja oloja. Niin hän esim. (20/5) kirjoittaa Oswaldille: "Minua on sydämestä ilahduttanut, että Sinulla on ollut onni saada asua (pastori Koppin) perheessä, joka ei kohtele Sinua vieraana, vaan perheen ystävänä. Niinikään olen iloinen siitä, että toiveesi opettajaasi nähden ovat täyttyneet. On verraton etu tavata taitava, kelpo opettaja. Silloin sujuu työ riemuisasti, vaikka tunteekin oman vähäpätöisyytensä. Tyydytys, jonka kokee työskennellessään semmoisen henkilön johdolla, on suloisinta mitä elämä tarjoaa. Mutta mahdotonta on aina tehdä työtä. Väliin ja varsinkin iltaisin on lepo tarpeen, lepo toisten seurassa. Toverielämä antaa kyllä jotain, mutta ei kaikkea. Jos sitä vastoin on vapaa pääsy perheeseen, aito saksalaiseen perheeseen, missä rauha ja Gemüthlichkeit vallitsee, silloin on oikein niinkuin olla pitää. Silloin on ilo täydellinen. Tämän tiedän omasta kokemuksestani." —

Toukokuun 12 p:nä vietettiin yleisesti maassa Snellmanin juhlaa. "Dagbladilla ei sinä päivänä ollut tilaa rivillekään Snellmanista. Onhan sekin kuvaavaa. Minäkin olin juhlassa." — Myöhemmin (2/7) Kihlman kirjoittaa Snellmanista: "Hän on sairas ja raihnainen. Eräänä iltana puolitoista viikkoa sitten kävin hänen luonaan. Oli surkeaa nähdä suurta miestä niin kärtyisenä omassa kodissaan. Hän pelasi lautapeliä minun kanssani, mutta ei osannut peliä eikä tehnyt neuvojeni mukaan, vaan aina päinvastoin ja hävisi tietysti. Mutta hän väitti vain, että minulla oli papinonni." — Kihlmanin käynti Snellmanin luona tapahtui vajaata kahta viikkoa ennen tämän kuolemaa. Snellman kuoli näet heinäkuun 4 p:nä kesäasunnossaan Kirkkonummella. Kihlman oli hautajaisissa läsnä.

Edellisestä tiedämme, että jälleen puuhattiin uudistuksia koulunalalla. Molemmille pojilleen Kihlman kirjoittaa, että koulukysymys oli ratkaistu senaatissa: latinan kieli oli lykättävä ylemmälle luokalle. Se merkitsi uuden perustuksen laskemista maan sivistykselle, koulun "täydellistä uudistusta (omgestaltning) kalastustentarkastajan (J. A. Malmgren'in) ja kaasuinsinööri (Edvin) Bergrothin mielipiteiden mukaan (!)" Kirjoittajan vakaumus on, että siitä oli koituva vahinkoa nousevalle polvelle ja koko maalle, ja heti alussa suurta sekaannusta. Ehdotus oli kesäkuun alkupuolella lähetettävä Pietariin. Tarkoitus oli, että keisari hyväksyisi uudistuksen ennen valtiopäiviä. "Jos niin tapahtuu", ennustaa Kihlman, "syntyy suuri hälinä maassa, sillä on toimeenpantu muutos, jota ei kukaan ollut pyytänyt."

Tämä seikka painoi siinä määrin Kihlmanin mieltä että hän ei tiennyt mitä aihetta käsittelisi vuosikertomuksessaan koulun toiminnasta. "Kaikki mitä puhuu kouluasioista on hukkaan heitettyä", sanoo hän Oswaldille. Sittemmin hän otti "tarkastaakseen usein julkilausuttua mielipidettä, että maan pedagogit eivät ymmärrä kouluasioita". Lukija, joka ei tunne 1870- ja 80-lukujen kouluhistoriaa meillä, saattaisi helposti luulla, että Kihlmanin kirjoitus oli jonkunlainen Don Quijoten hyökkäys tuulimyllyjä vastaan, sillä nykyjään on vaikea olettaa, että koulunopettajia koskaan tositeossa olisi katsottu kykenemättömiksi arvostelemaan kouluasioita. Mutta todellisesti oli mainittuna aikana sellainen käsitys jotenkin yleinen varsinkin vallanpitäjissä. Kuinka se esiintyi parooni von Kothenissa näyttää m.m. seuraava ote eräästä hänen kirjeestään (15/3 1871) ylitarkastaja C. Synnerbergille, joka parast'aikaa oli tarkastusmatkalla: "Etsikää varsinkin semmoisia henkilöitä, joita voidaan suositella oppi- ja myöskin realikoulujen rehtoreiksi, koettakaa istuttaa heihin eloa ja henkeä, ja osoittakaa yleensä, että sentimenttaalinen, pöyhkeä, uudenaikaisesi pedagoginen suunta (aera) laulaa joutsenlauluansa ja että Herra Ylitarkastaja on eforus, joka ei ole riippuvainen pedagogisista yhdistyksistä, vaan itse tutkii ja päättää kaikki, mikä koskee sitä alaa, joka on Herra Ylitarkastajalle määrätty [V. T. Rosenqvist, Carl Synnerberg, s. 48 (Särtryck ur Sv. Litteraturskpts Förhandlingar o. Uppsatser 29). — Kertoman mukaan olisi J. V. Snellmankin kerran, kun Kihlman 1870-luvun alussa alkoi hänelle puhua kouluasiain surkeudessa, vastannut hänelle tuolla paradoksilla: 'eivät koulunopettajat käsitä pedagogiikkaa.' Tämä oli sitä enemmän katkeroittanut toisen mieltä, kun hän suuresti kunnioitti Snellmania.]." Kun taas kysymme, miten tämä mielipide pysyi voimassaan Kotheninkin ajan jälkeen, niin emme erehtyne olettaessamme, että syynä siihen olivat kielikysymys ja puoluetaistelut. Koulunopettajat olivat suureksi osaksi suomenmielisiä ja heitä pidettiin yleensä sellaisina. Siitä seurasi luonnollisesti, että hallitus, joka ylipäätään vastusti suomalaisuutta, ei halunnut kysyä neuvoja pedagogeilta. Ja mukavinta oli päästä siitä toistamalla lausetta: pedagogit eivät ymmärrä kouluasioita! — Tietysti ei Kihlmanin ollut vaikea osoittaa, että mainittu koulunopettajiin kohdistettu syytös oli täydellisesti todistamaton ja vailla todennäköisyyttäkin, ja sen vuoksi hän päätti kirjoituksensa pyyntöön, että vanhemmat ja holhoojat, jotka toivoivat, että opettajat rakkaudella kohtelisivat ja ohjaisivat heidän lapsiaan ja holhottejaan, omasta puolestaan eivät tekisi itseään osallisiksi vieraisiin synteihin "kuuntelemalla panettelua, joka niinkuin mato jäytää koulun elinjuurta". — Oswaldille Kihlman kirjoitti, että hän varmaankin taas saisi kärsiä tästä kirjoituksesta.

* * * * *

Kesällä kirjoitti Kihlman entistä useammin Oswaldille sisältörikkaita kirjeitä; Lorenzo palasi heinäkuulla terveenä ja reippaana. Veljekset olivat tavanneet toisensa Strassburgissa ja tehneet yhteisen kävelyretken Vogesien vuoristoon. Sen johdosta isä muistaen omaa nuoruuttaan kirjoittaa (22/6): "Sellainen jalkamatka vapaassa luonnossa on jotain ihanaa, varsinkin Sinun iässäsi. Mikä onni saada huolista vapaana vapaasti määrätä kulkunsa vieraassa maassa, missä kaikki on uutta! Vahinko olisi semmoisissa oloissa tuntea koti-ikävää. Ei, koti-ikävä pitää karkoittaa kauas luotaan. Koti-ikävä on vaiva, joka estää avoimin silmin huomaamasta, mitä vieraassa maassa olisi nähtävänä, nauttimasta ja oppimasta. Ja kun sitten tulee kotiin, täytyy katkerasti katua, että on ollut ulkomailla ruumiillaan ilman että sielu on ollut mukana. Katumus katkeroittaa elämää kotona, samoin kuin koti-ikävä katkeroitti elämää ulkona, ja siten ei siellä eikä täällä tule tehdyksi mitä pitäisi. Miten rakas koti liekään, niin ei se saa häiritä mieltä ja estää toimimasta ja nauttimasta, mitä kulloinkin on tarjona. Koti-ikävä on tauti, ja jos se pääsee valtaan, on työkyky ja työhalu mennyt. Toivon että mitä parhaimmin varustaudut tätä tautia vastaan."

Kesäk. 3 p:nä 1881 sai kreivi Adlerberg eron kenraalikuvernöörin virasta, ja hänen sijaansa nimitettiin kreivi F. Heyden. Edellisestä lausuu Kihlman: "Eihän kreivi Adlerberg ole ollut mikään etevä henkilö, mutta hän on kuitenkin tahtonut hyvää maalle, ja eräissä tilaisuuksissa on hän valvonut sen oikeutta. Jos häntä olisi ystävällisemmin kohdeltu, olisi hän ehkä voinut toimittaa enemmän." Heyden tuli Helsinkiin 18 p:nä k:lo 11 illalla. Asemalle kokoontunut kansa tervehti häntä hurraahuudoilla, kun hän astui vaunuihin ajaakseen keisarilliselle palatsille (kreivitär Adlerberg ei ollut vielä muuttanut kenraalikuvernöörin talosta). Tämän näki ja kuuli Kihlman, joka samana iltana palasi "vuositutkinnostaan" s.o. Tampereen yhtiökokouksesta. Joku päivä myöhemmin oli suuri vastaanotto, missä Kihlmankin oli läsnä. "Jokainen esitettiin, ja jokaista hän kätteli. Hän on lyhyenläntä, 60-vuotias mies, parrakas, suopea ja ystävällinen näöltään, vilkaskatseinen, vaatimaton ja suora. Minuun hän teki hyvän vaikutuksen." Noin viikko myöhemmin piti kreivi Heydenin käydä Tampereella, ja siitä syystä lähti Kihlmankin 26 p:nä sinne. "Maanantaina tuli kenraalikuvernööri prokuraattori Sederholmin ja asessori Slöörin seurassa Tampereelle, missä hänet vastaanotti (tehtailija) Nottbeck, joka oli käynyt Helsingissä tervehtimässä ja kutsumassa häntä luokseen. Hän asui siis Nottbeckilla. K:lo 4 olivat Tampereen kaupunkilaisten toimeenpanemat päivälliset Seurahuoneella. Luonnollisesti olin minäkin kaupunkilaisena siellä. Päivälliset kestivät 4 tuntia, tarjoilijat kun olivat harvalukuiset. Toht. Blåfield esitti kenraalikuvernöörin maljan ja lausui hänet tervetulleeksi. Hän (kk.) oli ilmoittanut toivovansa, ettei mitään puhetta pidettäisi. Näyttää siltä, että hän ei rakasta mairittelua eikä komeutta. Matkustaa niinkuin muut ihmiset tavallisella junalla. Pöydässä istui hän Hämeenlinnan kuvernöörin, Ammondtin, ja kenraali Reibnitzin välissä. Päivällisten jälkeen, joissa tuttavallisuus ja hyvätuulisuus oli vallinnut, hän kävi Pyynikillä. Seuraavana a.p. tuli hän m.m. pellavakehräämöön. En luullut hänen tulevan sinne. Olin sen vuoksi tavallisessa työpuvussani. Vastaanotin hänet myyntimakasiinissa. Hän teki muutamia kysymyksiä — ja lähti. Käynti kesti ehkä 4 minuuttia. Voila tout… Ensimmäinen vaikutelmani vahvistui. Heyden näyttää olevan koruton, yksinkertainen mies, joka rakastaa työtä ja jolla on hyvä huomiokyky. Kaikkialla, missä hän liikkuu, saavuttaa hän rakkautta ja häntä tervehditään riemulla (!)" — Sangen merkillinen oli tämä uuden kenraalikuvernöörin ensi vaikutus niin vakavaan ja tyynesti arvostelevaan mieheen kuin Kihlman. Selitykseksi sopinee huomauttaa, että Kihlman yleensä oli taipuvainen ajattelemaan hyvää ihmisistä, niin kauan kuin he eivät olleet osoittaneet ansaitsevansa toista arvostelua. Varsinkin reipas, suora käytös vaikutti aina edullisesti häneen, niin myös henkinen etevyys, joka ei lainkaan aina ole yhtynyt mielen hyvyyteen ja sydämen puhtauteen. Tämä, sanoisimmeko, luonteen heikkous Kihlmanissa sai hänet kerran ja toisen ikävyyksiin ja vaikeuksiin (muistettakoon Malmbergiä, v. Schantzia ja Lindeqvistiä, josta viimemainitusta enemmän alempana). Muutoin teki uusi kenraalikuvernööri moneen muuhunkin kansalaiseen yhtä edullisen vaikutuksen. Ja kun ylimysmielinen Adlerberg oli ollut "liberaalien" suosima, ei ole niinkään outoa, että näöltään niin vaatimaton mies kuin Heyden herätti sen ajatuksen, että hän olisi kansanvaltaisempi mielipiteiltään ja paremmin oivaltaisi meikäläisiä oloja. Todellisuudessa saatiin myöhemmin nähdä, että niin ei ollut laita.

Tänä kesänä vietti Suomalaisen kirjallisuuden seura 50-vuotisriemujuhlaansa, ja tapahtui se uudessa normaalikoulun huoneustossa. Talon isäntänä otti Kihlman osaa juhlan viettoon, ja oli m.m. saapuvilla päivällisissä Kaivohuoneella 30 p:nä kesäk. — Hän oli silloin sangen iloinen mieleltään, kirjoittaa hän Oswaldille. Edellisenä iltana oli hän Gaddilta saanut hyviä uutisia Lakomäeltä, että nimittäin 26,000 tukkia oli uimassa merta kohti! Hän ei enää epäillyt vapautumisensa mahdollisuutta.

* * * * *

Valtiopäivät olivat jälleen tulossa ja Kihlman antaa Oswaldille tietoja valmisteluista. "Porvoon hiippakunnan koulunopettajat jakaantuvat", kirjoittaa hän (30/9), "Koskisen ja minun toiselta puolen ja toht. (Gabriel) Laguksen ja Strömborgin välillä toiselta puolen. Koskisen ja minun asiani ovat huononneet v:sta 1876." Vaalin tulos oli sen vuoksi epävarma (mutta päättyi kuitenkin niin, että Kihlman ja Yrjö Koskinen tulivat valituiksi). Kihlman itse oli menettänyt useita ääniä omassa koulussaankin. "Olen itsekseni kysynyt, mikä lienee syynä? Ollaanko sitä mieltä, että minä viime valtiopäivillä huonosti valvoin koulun etua? En luule sitä. Mutta minua pidetään fennomaanina, taikka oikeammin liittyneenä suomalaiseen puolueeseen, etten voi esiintyä sitä vastaan, jos tahtoisinkin. Mutta siinä tehdään minulle vääryyttä. Näytinhän viime valtiopäivillä, että asevelvollisuusasiassa voin vastustaa Koskista. — Kielikysymys luullakseni on ollut määräävänä tässä vaalissa nyt enemmän kuin koskaan." Samoin oli laita mitä tulee pääkaupungin edustajain vaaliin. Ignatiusta ei valittu, vaikka hän oli maamme tietorikkaimpia kansalaisia — hän oli liian suomenmielinen. Viikinkien ehdokkaat valittiin, mutta ne, joita Dagblad erittäin suositteli, jäivät valitsematta. Dagblad kärsi siis täydellisen tappion. — "Ei tule olemaan hauskaa olla näillä valtiopäivillä."

Erään opettajan sairauden tähden oli Kihlmanin täytynyt tänä syyslukukautena opettaa uskontoa kuudella luokalla. Niin kertoo hän kirjeessä Oswaldille (19/12). "Mutta työ koulussa ei ole ollut vahingoksi", jatkaa hän, "päinvastoin. Minun on hyvä olla nuorison keskellä, jota rakastan, ja ilomielin minä esiinnyn opettajana. Minä uskon, että toimintani nuorten kesken ei ole kokonaan turha. Ainakin voin minä ehkäistä kaikenlaista pahaa. Kunpa vain voisin olla yhtä tyytyväinen opettajistoon nähden! Ei ole olemassa, niinkuin pitäisi, yksi henki ja yksi sielu opettajakunnassa, enkä näe mitään mahdollisuutta aikaansaada muuta kuin ulkonaista sopua. Eroavaisuus ilmaantuu uskonnollisessa katsantotavassa, valtiollisissa mielipiteissä, jopa pedagogisellakin alalla. Lisäksi tulee henkilökohtaista vastenmielisyyttä. Kuinka ovat nämä eroavaisuudet voitettavissa? Sitä mietiskelen, mutta turhaan. Ja kumminkin olisi ylen tärkeää, että oppilaitoksen opettajat toimisivat yhdessä, yhtenä miehenä. Mitä enemmän hajaannus kasvaa, sitä enemmän on oppilaitos juureltaan turmeltunut. Lukukauden aikana ei kuitenkaan mikään kina ole häirinnyt opettajien keskinäistä sopua. Ollaan varovaisia, mutta varovaisuus, joka on välttämätön, todistaa sisällisen eroavaisuuden olemassa-oloa."

"Kansallisten puolueiden taistelulla on luonnollisesti osansa tässä epäkohdassa, ja tämä taistelu näyttää tulevan yhä leppymättömämmäksi. Katkeruus ja epäluottamus kasvaa kummallakin puolella. Niin esim. kun opettajat torstaina (15/12) olivat kokoontuneet minun luokseni päivällisille, lausuin minä m.m., että me nyt olimme joutuneet niin pitkälle, että kyseessä oli venäjänkielen ottaminen perustavaksi kieleksi oppikouluissamme, että me kenties viikon kuluessa saamme Pietarista ilmoituksen siitä; että koulu ei ole syypää siihen, koska koulunopettajat yleisessä kokouksessa ja kouluylihallituskin olivat vastustaneet koulun uudistusta, vaan että ne miehet, jotka huolimatta koulun vastustuksesta kiihkeästi olivat vaatineet uudistusta, ne miehet olivat tahtomattaan syypäät onnettomuuteen, joka oli tulossa. Niin minä. Eräs opettaja, Martin Wegelius, ilmoitti minulle silloin jäljestäpäin, että olin erehtynyt. Asia oli nimittäin muka niin, että kreivi Heyden, ennenkuin hän lähetti ehdotuksen Pietariin, oli kutsunut Y(rjö) K(oskisen) luokseen ja kysynyt hänen mielipidettään. Silloin oli Y. K. ehdollisesti hyväksynyt ehdotuksen, nimittäin sillä ehdolla, että hän, Ignatius ja kenraali Järnefelt, tulisivat senaattoreiksi. Ensiksi ei Wegelius ollut tahtonut uskoa sitä, mutta lopulta hän oli tullut vakuutetuksi. — Sinä uskot siis nyt, sanoin minä, sellaista? — Niin kyllä. — Minä kerron tämän todistuksena siitä, miten puolueviha voi sokaista ihmisiä. Uskotaan kaikkea, jopa mahdottomintakin henkilöstä, joka on toisella valtiollisella kannalla."

"Ei koskaan ole pingoitus puolueiden välillä Suomessa ollut suurempi. Ja näissä oloissa on säätykokous alkava. Jos nyt koulukysymys ratkaistaisiin uudistavaan suuntaan, joko toisin taikka toisin, niin odotan pelottavia taisteluita. Mutta jos koulu saa olla rauhassa ja ainoastaan muutamia suomalaisia kouluja perustetaan, niin voivat asiat kehittyä rauhallisemmin. Ja minulla on aihetta toivoa, että tällä kertaa ei mitään uudistusta panna toimeen. Toivon niin. Muutamissa päivissä saadaan kai varmuus tässä asiassa, joka nyt useita vuosia Damokleen miekkana on uhannut koulun päätä."

Asia menikin Kihlmanin toivon mukaan. Sen hän kertoo kirjeessä (21/12) Ekströmille: "Päivän suuri uutinen on, että keisari ei ole vahvistanut senaatin ehdotusta oppikoulujen uudistuksesta, eikä myöskään ehdotusta tehdä venäjänkieli perustavaksi kieleksi latinan sijasta. Tämä jälkimmäinen ehdotus olisi voitu hyväksyä, kun latina senaatin ehdotuksen mukaan oli lykättävä ylemmälle (framskjutas). Jos tämä olisi tapahtunut, ja kuinka lähellä sitä oltiinkaan, mitä arvaamattomia seurauksia olisikaan siitä johtunut! Kuinka olisimmekaan jääneet takapajulle opinnoissamme ja kuinka olisikaan sellainen muutos saanut maan kuohuksiin! Ja kenen syy, jollei niiden, jotka uudistushalussaan ovat ummistaneet silmänsä idästä päin uhkaavalle vaaralle. Voidaan olla eri mieltä koulun järjestämiseen nähden, mutta meidän oloissamme ei pitäisi koskaan unohtaa, että meidän ennen kaikkea täytyy olla vanhoillisia. Vanha, josta suurin osa maan asukkaita vakaumuksesta pitää kiinni, on sitäpaitsi pitkän traditsionin pyhittämä. Mutta jos tahdotaan uutta, jonka soveliaisuudesta ainoastaan joku osa on vakuutettu, niin on olemassa kolmas, joka lausuu: no niin, te tahdotte uutta, olkaa hyvä, saatte venäjän. Ettei tämä nyt ole tapahtunut, että vaarallinen hetki on mennyt ohi, siitä iloitsen sydämestäni, ja iloni on sitä suurempi, kun vakaumukseni mukaan koulu nykyjään toimii hyvin eikä kaipaa mitään perusteellista, vaan ainoastaan osittaista muutosta. Muistaakseni on Veli niitä, joista latinan lukeminen koulussa on tarpeetonta ja hyödytöntä. Se mielipide on nyt tullut muotiin, ja koska suuri joukko kannattaa sitä, niin sovellutettakoon sitä koetteeksi. Semmoinen sovellutus voi meidänkin maassa tapahtua n.s. realilyseoissa. Odotettakoon, kunnes nähdään, mitä tuloksia latinan hylkääminen tuottaa. Mutta vaikka tulokset olisivatkin tyydyttäviä, niin olisi toisellekin mielipiteelle annettava oikeutta, varsinkin kun vanha kokemus todistaa, että latinan lukeminen ei tee (ketään) kykenemättömäksi valtion ja kirkon eri tehtäviin. Kuinka monta taistelua vältettäisiinkään, jos toistenkin mielipiteitä kunnioitettaisiin ja jos tahdottaisiin sallia vastakkaistenkin mielipiteiden elää elämäänsä. Siinä on onnettomuus, että kaikki on muutettava sen mielipiteen mukaan, joka kulloinkin on vallassa. — Suo anteeksi, Veli, että näin vuodatan sydämeni in pedagogicis & politicis. Mutta olen tottunut niin tekemään Veljelle, ja sydän on tänä iltana tavallista iloisempi ja sen vuoksi puhelias." —

Paitsi mainittua oli Kihlmanilla muitakin aiheita tyytyväisyyteen. Professorit O. Donner ja Jaakko Forsman, jotka suomenmielisten ehdokkaina yliopistossa olivat joutuneet alakynteen C. G. Estlanderin ja J. W. Runebergin rinnalla, olivat kuitenkin molemmat tulleet valituiksi: edellinen Turun hiippakunnan koulunopettajain, jälkimmäinen Kuopion hiippakunnan pappien edustajaksi. — Ennen mainittu johtomiesten vaihto Tampereen tehtaissa oli osoittautunut edulliseksi. Tuotanto oli kasvanut ja samoin myynti. Rahoja oli tullut yllin kyllin. Lorenzo, niinkuin edellisinä syksyinä ja taas myöhemminkin Oswald, oli menestyksellä avustanut pellavia ostettaessa (s.o. 1,200 mk:n palkkiosta toiminut kassöörinä ostomatkoilla, mikä oli vastuunalaista ja vaarallistakin syrjäisillä seuduilla). Kihlmanilla oli siten ollut rauhallinen syksy liikeasioihin nähden. — Tämän kaiken hän viimemainitussa kirjeessään kertoo Oswaldille. Erityisenä uutisena isä vihdoin kirjoittaa, että Helsingissä oli ukko (kauppaneuvos) H. Borgströmin aloitteesta perustettu puutarhayhdistys ja että hän oli ottanut yhden osakkeen yrityksestä joululahjaksi pojalleen. "Yhdistykseen kuuluu myöskin Mossberg (prof. S. O. Lindberg). À propos Mossberg: olet kai kuullut, että hän on tullut 'Jeesuksen Kristuksen ritarikunnan jäseneksi'. Mikä kohtalon leikki! Jeesuksen Kristuksen ritarimerkki, ja se ripustetaan Mossbergin rintaan!" [Kasvitieteen prof. S. O. Lindberg, syntyjään ruotsinmaalainen, oli kuuluisa sammalien tuntija, ja siitä johtui hänen liikanimensä Mossberg. Hän oli tunnettu mainiona n.s. Göteporin vitsien tekijänä ja kiroilijana. Tämä kai oli syynä siihen yllätykseen, jonka Kihlmanissa herätti tieto, että Portugalin hallitus oli antanut hänelle harvinaisen kunniamerkin tunnustukseksi L:n suorittamasta työstä sikäläisten sammalkokoelmien hyväksi.].

* * * * *

Tammik. 19 p:nä 1882 alkoivat valtiopäivät, joilla kielipuolueet jäykemmin kuin koskaan ennen olivat vastatusten. Kihlmanin kannan tunnemme ennestään, joten ei ole syytä oudoksua, että hän kertoo tammikuulla Koskisen, Reinin, Ignatiuksen, E. G. Palménin ja F. W. Hjeltin kanssa pitäneensä valmistavia neuvotteluja. Luultavaa on että näissä neuvotteluissa m.m. päätettiin, että tästä lähtien suomenkieltä oli mahdollisuuden mukaan käytettävä keskusteluissa. Ainakin mainitsee Kihlman, että pappissäädyssä muutos siihen suuntaan tapahtui. "Y(rjö) K(oskinen) puhuu aina suomea, mutta sitä paitsi moni muu, niinkuin Stenbäck, Rosengren, Grönberg, (J. A.) Lindelöf, Geitlin y.m. Kielikysymyksestä ei enää taistella: se on säädyssä ratkaistu." Ruotsinmielisiä siellä tuskin olikaan muita kuin Estlander, Runeberg ja rovasti O. M. Nordström. — Puhemiehenä oli Porvoon piispa, A. J. Hornborg, kun Bergenheim korkean ikänsä vuoksi oli kieltäytynyt. Avauspäivänä tekaistiin arvoitus: Nordström on säädyssä vanhin, Runeberg nuorin, Schroderus kaunein, kuka on järkevin?

Yhdessä J. G. Geitlinin kanssa esitti Kihlman anomusehdotuksen venäjänkielen opetuksen lykkäämisestä 5:nteen luokkaan. Yleinen valitusvaliokunta ei kuitenkaan ennättänyt käsitellä kysymystä.

Ensimmäisen kinastuksen synnystä kertoo Kihlman Oswaldille: "Pappissäädyssä on Hjelt ehdottanut, että Säädyt tahtoisivat keisarille osoittamassaan adressissa julkilausua alamaisen kiitollisuutensa armollisesta valtaistuinpuheesta, missä keisari lupaa astua isävainajansa jälkiä, myöntää säädyille esitysoikeuden sekä ilmoittaa aikomuksensa olevan kokoonkutsua säädyt jo kolmen vuoden päästä. Jos milloinkaan, on semmoinen adressi nyt paikallaan, kun jokaisen isänmaanystävän täytyy sydämestään iloita lukiessaan mainittua puhetta, joka sanoissa ja toimessa ilmaisee niin suurta suosiollisuutta. Kumminkin näyttää ehdotus synnyttäneen levottomuutta liberaalisessa puolueessa, joka aikoo esittää anomuksen muistopatsaan pystyttämisestä Aleksanteri II:selle. Kokonainen kuukausi meni, ennenkuin saatiin toimeen adressi, missä ei ainoastaan esitetty alamaisia kiitoksia, vaan myöskin pyydettiin lupaa muistopatsaan pystyttämiseen. Aateli ja varsinkin porvarissääty on kaikin keinoin juonitellut niin yksinkertaista ja luonnollista asiaa vastaan kuin se on, että onnitellaan ruhtinasta, joka vast'ikään on noussut valtaistuimelle. Adressissa ollaan näkevinään jonkinlaista matelua (kryperi) t. m. s."

Samalle Kihlman kirjoittaa edelleen: "Prof. Reinin anomusehdotus H. M:ttinsa suomalaisten neuvonantajien suuremmasta vastuunalaisuudesta hyljättiin aatelissa. Vielä semmoinen voitto liberaaleille, ja ne ovat hukassa. Meidän säädyssämme on C. G. E(stlander) enemmän kuin kerran joutunut kiinni salaisista ajatuksista (latenta meningar), jotka hän kaikessa hiljaisuudessa on kätkenyt anomuksiinsa, ja on sen kautta menettänyt säädyn luottamuksen. Runebergiin sitä vastoin luotetaan paljon enemmän, ja Runeberg on todellisesti esiintynyt kyvykkäämmin kuin oli voitu odottaa. Runeberg ja minä olemme joutuneet taisteluun juutalaiskysymyksestä, jossa minä olin ankarasti rajoittava (strängt inskränkande). Kansalaisoikeuksien myöntäminen juutalaisille Suomessa olisi, luullakseni, suureksi vahingoksi kansallemme, ja minä olen kutsuttu valvomaan Suomen kansan enkä juutalaisten parasta. Mitä kokemuksia juutalaisista on Elsassissa, siitä voinee pastori Kopp sanoa jotain." —

Koska H. Dagblad aikoinaan selitti, että Reinin anomus hylättiin kostoksi siitä, ettei ruotsinmielisten anomuksia pappissäädyssä oltu hyväksytty, on syytä vähän lisätä kirjeotteen selvittämiseksi. Kihlman näet viittaa kahteen anomukseen, joita pappissääty ei lähettänyt valiokuntaan ja joiden arvostelemiseen hän itsekin otti osaa. Toinen anomus oli Estlanderin teollisuuskoulujen perustamisesta. Kihlman, joka esiintyi ensiksi, sanoi lämpimästi kannattavansa anomuksen tarkoitusta — olipa hän itsekin esittänyt samansuuntaisen anomuksen edellisillä valtiopäivillä — mutta huomautti eräistä lauseista perusteluissa, joita hän ei voinut hyväksyä. Siten oli anoja sanonut: "Odottamaton ratkaisu, joka, huolimatta kotimaisten viranomaisten kaikista harrastuksista tyydyttää säätyjen toivomuksia, on tullut kouluasiain osaksi, ja jonka kautta se on palautettu siihen asemaan, mihin säätykokous 4 vuotta sitten jätti sen, on ryöstänyt myöskin teollisuuskoululta toivon saada perustan, mille rakentaa." Kihlman puolestaan todisti, etteivät säädyt 1877 lainkaan toivoneet semmoista perusteellista koululaitoksen uudistusta, joka sittemmin oli kyseessä ollut. Päinvastoin. "Säädyt 1877 pitivät onnettomuutena, mitä kotimaiset viranomaiset ovat pitäneet onnena. Sellaiset erilaiset käsitykset siitä, mitä kouluun nähden tulisi tehdä taikka olla tekemättä, ovat mielestäni aivan vastakkaisia. Niin on H. M. keisarikin ymmärtänyt asian, ja hän on selittänyt, että se ei ollut sopusoinnussa säätyjen toivomuksen kanssa, ja sitävastoin käskenyt laatia uuden ehdotuksen säätyjen toivomusten mukaan. Sanoa nyt näissä oloissa, että viranomaiset ovat harrastaneet säätyjen toivomusten tyydyttämistä, näyttää minusta selittämättömältä; samalla hetkellä kuin H. M:ttinsa on selittänyt, että jotakin ei ole tehty, sanoa että se kuitenkin on tehty, tuntuu minusta sopimattomalta ja niin sitä enemmän, kun mainittu väite ei ole yhtäpitävä todellisuuden kanssa." Edelleen huomautti puhuja, että anoja ei ollut maininnut sanaakaan teollisuuskoulujen kielestä, vaikka säädyt 1877 olivat anoneet kahta ruotsalaista ja kahta suomalaista ja eräs komitea v:lta 1874 kahta ruotsalaista ja yhtä suomalaista. Anojan "laiminlyönti on minusta näyttänyt ajatukselta". Kolmas muistutus tarkoitti sitä, että anoja sanoi teollisuuskoulun kouluasian ratkaisun kautta menettäneen 'perustan, mille rakentaa', vaikka realikouluja ennen oli pidetty riittävänä perustana teollisuuskouluille. Tästä ilmeni siis, että teollisuuskoulujenkin toimeentulo oli asetettu yhteyteen oppikoulujen uudistuksen kanssa. Puhuja jätti säädyn ratkaistavaksi, voitaisiinko hänen muistutuksiaan pitää niin tärkeinä, että niiden tulisi seurata anomusta valiokuntaan. Esittämällä näitä "salaisia ajatuksia" Estlanderin perusteluista Kihlman ei siis tarkoittanut vastustaa anomuksen lähettämistä valiokuntaan, mutta muut puhujat arvostelivat niitä ankarammin. He luulivat näkevänsä Estlanderin perusteluissa tarkoituksen saada uudestaan henkiin viritetyksi keisarin vast'ikään hylkäämä ehdotus 3-luokkaisesta poikakoulusta, jota varten latinankielen opetus oli tahdottu lykätä 4:nteen luokkaan, ja lopputulos oli, että anomusehdotus 19 äänellä 12 vastaan hylättiin.

Toinen anomusehdotus, johon Kihlman kirjeessään viittasi, oli Estlanderin ja Runebergin yhteinen kansalaisoikeuksien myöntämisestä maassa syntyneille juutalaisille. Sääty hylkäsi tämänkin anomuksen 26 äänellä 6 vastaan. Pitkässä keskustelussa esiintyi Kihlmankin osoittaakseen, että anojain päämotiivit: maalle odotettava hyöty ja humaniteetin käsky eivät olleet päteviä, huomauttaen lopuksi, että heidän ja vastustajien mielipiteiden eroavaisuus oli vain asteellinen. Anojatkin myönsivät näet, että oli oltava varovaisia juutalaisten maahanmuuttoon nähden; vastustajat olivat siis ainoastaan heitä varovaisemmat. — Yleensä näyttää Kihlmanin käsitys juutalaiskysymyksestä v:lta 1872 siinä muuttuneen, että hän ei enää, niinkuin silloin, arvostellut asiaa yleisen oikeuden, vaan enemmän käytännöllisyyden kannalta.

Muutoin ei Kihlman näillä valtiopäivillä, miten ahkerasti ja taitavasti hän ottikaan osaa asioiden käsittelyyn, missään kysymyksessä esiintynyt erikoisemmin huomattavasti. Säätykokous oli merkillinen sen kiivauden johdosta, millä puolueet taistelivat keskenään; mutta siihen nähden oli Kihlmanilla varma kantansa. Tahtomatta koskaan esiintymisellään enentää kiihkoa, hän pysyi yhtä lujana suomalaisia kouluja puolustaessaan kuin vastustaessaan koululaitoksen uudistamista vanhoja perustuksia mullistavaan suuntaan. — Esimerkkinä siitä, miten puoluehenki 1882 määräsi eri säätyjen päätökset, mainittakoon että anomusehdotus suomalaisen normaalilyseon takaisin siirtämisestä Helsinkiin luonnollisesti saavutti pappis- ja talonpoikaissäädyn kannatuksen, jota vastoin toiset, ruotsinmieliset säädyt, eivät tahtoneet korjata parooni von Kothenin väkivaltaista toimenpidettä muuttaa lyseon Hämeenlinnaan, vaikka se aikanaan oli ollut vastoin sekä säätyjen että hallituksen tahtoa. Vasta seuraavilla valtiopäivillä syntyi yhteinen anomus siitä asiasta.

* * * * *

Valtiopäivät päättyivät 7 p:nä kesäk., ja jo seuraavana oli Kihlman omaistensa luona Rulluddissa. Kuitenkin tuli kesä sangen levottomaksi. Sen vaikuttivat valtiopäivien jälkitoimet, liikepuuhat ja niiden aiheuttamat matkat sekä kaksi erityistä matkustusta, toinen Turkuun, koulunopettajain eläkekassan tarkastusta varten, toinen Moskovaan. Venäjän vanhassa pääkaupungissa oli tänä vuonna taide- ja teollisuusnäyttely, missä Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus OY:kin oli pannut näytteille erinäisiä kokoelmia tuotteistaan, ja Kihlmanin teki mieli itse nähdä, miten ne pitivät puoltansa kilpailussa.

Menomatkalla ollessaan Kihlman kirjoitti (5/7) Pietarista, että kaikki oli hyvin, paitsi että hän oli unohtanut passinsa Helsinkiin. Kumminkin toimitti hänelle uuden passin pankinjohtaja Neiglick, joka myöskin näytti hänelle Pietaria. "Miten Helsinki kuitenkin on pieni verrattuna Pietariin!" Tuskallista oli hänestä, ettei voinut puhua ihmisten kanssa. — Moskovassa otti hänet vastaan isännöitsijä Lundström Tampereelta ja vei hänet lähellä näyttelyä ja ulkopuolella kaupunkia olevaan ruotsalaiseen hotellintapaiseen. Kovin väsyttävää oli Kihlmanista käydä näyttelyssä, mutta uskomattoman paljon oli siellä nähtävää ja opittavaa. Suuresti häntä hämmästytti ihmispaljous ja mahtava liike. Erityisesti kiinnitti hänen mieltään taidenäyttelykin. "Siellä on tauluja, joita ei väsy katselemasta." — "Meille on palkinnoksi ehdotettu: Venäläinen kotka. Saa nähdä lähteekö se?" (Kyllä se todella lähti.) — "Nyt juuri ajaa taas 3 täyttä dilisansia akkunani ohi. Kas tuossa tuli 4:jäs ja 6 isikkaa ja 5 talonpoikaisrattaat. Niin loppumattomasti. Toista on täällä elämä kuin Rulluddilla. Niin, täällä on suuri maailma ja sen meluava elämä. Onnellista en, että voi olla tyytyväinen, vaikkei omista mitään sen loistosta. Ja, rakas Hilda, minkälaisia hevosia! Täällä saisit nauttia niiden näöstä; useat ovat erinomaisen kauniita." [Rouva Kihlman kuuluu kovasti pitäneen hevosista ja olleen ihastuksissaan, kun sai ajaa hyvillä hevosilla.] — Sunnuntaipäivän aikoivat Kihlman ja Lundström käyttää katsellakseen kaupunkia. Kenraali Skobeleff oli juuri kuollut keskellä monipäiväistä hurjistelua. —

Kihlman palasi matkaltaan terveenä samoin kuin Oswaldkin, joka tuli kotiin kesän lopulla, oltuaan toista vuotta ulkomailla. Jo sitä ennen oli hän voinut isälleen ilmoittaa, että hänen väitöskirjansa oli valmis, mikä tälle tuotti suurta iloa. Väittely tapahtui kuitenkin vasta kevätlukukaudella 1883, jolloin tekijä myöskin tuli lisensiaatiksi. Kihlmanilta itseltään kului lukuvuosi 1882-83 ilman merkillisiä tapahtumia. Kumminkaan ei vuosi ollut onnellisiin luettava. Elokuun lopulla näet rouva Kihlman vielä ollessaan Rulluddissa äkkiä ja vaarallisesti sairastui, niin että hän vuoteessaan makaavana oli tuotava kaupunkiin eikä koko talvena kyennyt nousemaan. Ajoittain odotettiin vain kuolemaa, kunnes kevätpuolella huomattiin parantumisen oireita, ja kesällä 1883 terveys palasi tulematta sentään koskaan entiselleen.

Että kokonaiselta talvikaudelta on tuskin mitään kerrottavana Kihlmanin elämästä, johtuu siitä, että hänen kirjeenvaihtonsa entiseen verrattuna oli suuresti supistunut. Ensiksikin olivat lähimmät ystävät kuolleet ja toiseksi antoi joka päivä hänelle niin paljon puuhaa, että hänellä ei koskaan ollut "aikaa." Iltaisin hän taasen, väsynyt kun oli, mieluimmin meni levolle.

Kesällä 1883 kävi Kihlman Lorenzon seurassa pitkän ajan päästä jälleen Pohjanmaalla. Kirjeestä, missä hän kiittää rouva Forsgårdia vieraanvaraisuudesta, näemme että hän m.m. vieraili entisillä kotipaikoillaan. "Kruununkylä on minulle muistojen seutu", lausuu hän siinä. "Joka askeleella kohtaa minua muistoja, muistoja ajalta, jolloin nuorena aloitin elämäntoimintani perheen isänä ja kirkon palvelijana. Hyvältä tuntuu voida hyvällä omallatunnolla tarkoituksiini nähden katsella taapäin nuoruuden aikaan. Mutta tuntuu surulliseltakin, että huomaa niin vähän jälkiä toiminnassaan, kun kolmannes vuosisataa on kulunut. Näen muutamia istuttamiani koivuja Härbärgellä. Mutta koetinhan minä istuttaa muutakin, ja kyllä kai siitä on olemassa joku kasvu, vaikka asian laita on semmoinen, että sellaiset kasvit eivät ole ihmissilmän nähtävissä." — Pietarsaaressa oli Kihlmanilla vielä myllyliike. Waldemar Schauman oli isännöitsijänä hoitanut sitä, mutta kun hän nyt oli asettunut Vaasaan, sopi Kihlman kapteeni G. Serlachiuksen kanssa, että tämä rupeaisi isännöitsijäksi. Vaasassa oli jo 1877 (sittemmin kauppaneuvos) Axel Schauman (25,000 mk:sta) ostanut Kihlmanin talon [Kirjojen mukaan oli se maksanut Kihlmanille 2,136:50 hop. ruplaa (tontti 185:50, Hjertmanin vanha talo 537:-, rakennuskustannukset 1,414:—). Vert. I.]; mutta Molnträskin tiluksia hoiti Ollus niminen vouti, joka oli luvannut suorittaa 500 mk vuokraa vuodessa, mutta todellisesti ei maksanut mitään. Kun isäntä kävi Molnträskillä, oli lampi, jolla hänen isänsä oli kalastanut, kuivattu, ja aaltojen sijasta hän näki heinäsuovia. Ollus oli ennen aikonut ostaa tilukset 6000 mk:sta, ja nyt Kihlman lupasi antaa kaikki 3000:sta. Mutta sittenkin jäi kauppa tekemättä. Ollus näet ei ollut toimelias eikä edes rehellinen. Kevätpuolella 1884 hän kaupunginmatkalla tapaturmaisesti kuoli, ja kun vähän sen jälkeen tulipalo oli hävittänyt Molnträskin asuinrakennuksen, saatiin tietää, että vouti oli ilman lupaa myynyt tiluksia (!). Kihlmanilla oli sitten rettelöitä lesken kanssa, vaikka hän osoittautuikin erittäin myöntyväiseksi häntä kohtaan. Kun tilukset y.m. omaisuus vihdoin myytiin huutokaupalla, supistui tulos mitättömän vähäiseen.

* * * * *

Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiöllä oli 1883 hyvä vuosi. Voitto edelliseltä vuodelta oli 551,900 mk, josta puuhiomo oli tuottanut 245,600. Osinkona jaettiin 8 %. "Olen erittäin iloinen, että yhtiö on tullut siihen asemaan, että se voi antaa osakkailleen kunnollisen osingon", kirjoitti Kihlman (19/6) Hallonbladille Sortavalaan.

Mutta äkkiä muuttui ilo huoleksi. Keskiviikkona 5 p:nä syysk. k:lo l/2 8 illalla, kun päivän työ oli päättynyt, pääsi valkea irti höyrypannu- ja vyyhdintähuoneissa, ja tulipalo syntyi, joka saatiin rajoitetuksi vasta k:lo 4 aamulla, sen jälkeen kuin suurin osa komeaa tehdasta koneineen kaikkineen oli hävinnyt. Ajan sanomalehtien mukaan voisimme kuvata järkyttävää näytelmää, jota ei ainoastaan kaupunkilaiset vaan myös markkinoille kokoontunut maalaiskansa kauhistuen katseli. Mutta mieluummin annamme tulipalosta sen tyynemmän ja valaisevamman kertomuksen, jonka Kihlman (23/9) kirjoitti Ekströmille:

"Sanomista on pääasia jo tunnettu. Suurempi osa pellavatehdasta, nimittäin suuren rakennuksen 3 ylintä kerrosta ja koko valkaisu-sivurakennus sekä näissä kerroksissa olleet koneet ovat hävinneet. Pelastetut ovat sitä vastoin: päärakennuksen molemmat alemmat kerrokset, missä häkilöiminen ja etukehräys tapahtuu, kaasuhuone, hiomo, saha, konetehdas ja muut rakennukset paitsi yhtä hiilihuonetta. Samoin on myöskin suurempi osa lankavarastoa ja koko kangasvarasto pelastunut. Kaikki tuhoutui muutamassa tunnissa. Miten suuri hävitys olikin, olisi se kuitenkin voinut olla paljon suurempi. Erittäin tärkeää yhtiölle on hiomon ja konetehtaan pelastus — siitä voi olla paljon hyötyä. Sammutettaessa toimittiin tarmokkaasti, ja Nottbeck-naapurilta saatiin hyvää ja voimakasta apua. Tulipalon syy on selittämätön; valkeaa ei oltu kuukausiin käytetty vyyhdintähuoneessa, missä se ensin huomattiin. Suurta pumppulaitostamme, jolla olisimme voineet hallita tulta 5:nnessäkin kerroksessa, ei voitu käyttää syystä, että tulipalo alkoi aivan pumpun lähellä, niin ettei savun tähden voitu päästä sinne edes tulen ilmestyessä. Vaikka minä paikalla olen toimeenpannut mitä tarkimpia tutkimuksia, en kuitenkaan ole saanut minkäänlaista johtoa järkevään selitykseen onnettomuuden syystä. — Palovakuutusta saatiin 1,355,000 mk, josta 100,000 varaston likaantumisesta."

"Johtokunta on kuuluttanut ylimääräisen yhtiökokouksen lokakuun 23 p:ksi. — Mutta koska johtokunta ei voi niin kauan istua kädet ristissä, vaan pikaiset toimet ovat tarpeen, kutsuttiin täkäläiset osakkaat kokoukseen viime sunnuntaina, ja olivat kaikki sitä mieltä, että johtokunnan tuli ryhtyä kaikkiin toimiin saadakseen tehtaan käymään niin pian kuin mahdollista. Siten katsottiin tarkoituksenmukaiseksi, että vuoden pellavasato samoin kuin ennenkin ostettaisiin sekä että heti tilattaisiin muutamia koneita, joten kävisi mahdolliseksi jo ensi talvena saada käyntiin ne 66 kangaspuuta, jotka meillä vielä on. Kuusi keväällä tilattua kehruukonetta on matkalla Englannista. Varsinkin koettaa johtokunta saada suuren rakennuksen katon alle ennen talven tuloa. Muuria ei tarvitse repiä, ja senvuoksi alettiin jo lauantaina asettaa parruja 3:nteen kerrokseen. Koneinsinööri nimeltä Felber Englannista tulee tänne jonkun päivän päästä, ja hän tekee suunnitelman, miten eri osastot voitaisiin uudella, mukavammalla tavalla järjestää, sekä antaa neuvoja koneiden valitsemisessa y.m. Työtä edistetään kaikella tarmolla."

"Edellisestä näet, ettei onnettomuus ole masentanut rohkeuttamme. Meidän täytyy, niin tuumii johtokunta, aloittaa uudestaan ja koettaa ponnistamalla voimiamme taistella kovaa kohtaloa vastaan. Toivomme, että me palovakuutusrahoilla voimme aikaansaada uuden tehtaan, joka on vanhaa parempi. Valitettavasti ei se edes höyryn aikakaudella voi tapahtua käden käänteessä. Vasta ensi keväänä voivat koneet saapua, ja niiden paikoilleen asettaminen vaatii kuukausia. Onnellista olisi, jos pääsisimme täyteen toimeen tulevana syksynä. Yhtiön varsinaisena vahinkona tulee olemaan, niinkuin nyt näkyy, ajan hukka."

Työ edistyi sitten nopeasti. Joulukuulla olivat kaikki tulen vahingoittamat rakennukset uudistetut ja katon alla. "Kun viimeksi joulukuun alussa kävin Tampereella", kirjoittaa Kihlman (26/12) Montinille, "hämmästyin siitä, että niin suurenmoinen työ oli voinut valmistua niin lyhyessä ajassa, varsinkin kun aineet olivat hankittavat samalla aikaa." Suuresti oli yhtiö hyötynyt siitä, että se saattoi käyttää hyväkseen omaa sahaa ja konepajaa. — Samassa kirjeessä mainitaan myös, että kehräämö oli pantu käyntiin joulukuun 6 p:nä, siis kolme kuukautta palon jälkeen. Näin oli johtokunta määrännyt yhtiökokouksen toivomuksen mukaan ja koska se katsoi toimenpidettä järkeväksi. Toista mieltä oli kuitenkin isännöitsijä Lundström, joka olisi tahtonut lykätä tehtaan käyntiinpanon syksyyn 1884, jolloin kaikki olisi ollut valmiina. Tämä eroavaisuus isännöitsijän ja johtokunnan mielipiteissä tuotti Kihlmanille koko joukon mielipahaa, mutta edellisen täytyi mukautua. Kehräämön käynnistä olisi, arveli johtokunta, paitsi ainakin jotain suoranaista hyötyä, se välillinen etu, että joukko työläisiä ansaitsisi leipänsä sekä että mahdollinen kilpailu estettäisiin. Kumminkin oli rettelöistä seurauksena, että Lundström elokuulla 1884 erosi. Tammikuun 1 p:stä 1885 tuli hänen sijaansa jo ennen kirjeenvaihtajana yhtiön palveluksessa ollut Henrik Solin, josta Tampereella syntyneestä miehestä liike sai erittäin kykenevän isännöitsijän. Uudistustyön teknillinen johtaja oli jo ylempänä mainittu insinööri Durchman. Nämä muutokset olivat Kihlmanin mielen mukaisia ja tulevaisuus osoitti hänen olleen oikeassa vastustaessaan muiden epäilyksiä.

Tässä ei voi tulla kysymykseen tehdä selkoa niistä parannuksista, jotka uudistustyön ohella tehtiin sekä rakennuksiin että koneihin nähden. Mainittakoon vain, että tehdas 1884 v:n kuluessa vähitellen saatiin täyteen kuntoon ja käyntiin. Että viimeiset koneet saatiin paikoilleen vasta vuoden lopulla, siihen oli syynä uusien koneiden myöhästyminen. Vastoin sopimusta saapui näet viimeinen lähetys Englannista vasta marraskuulla. Näin ollen ei ole outoa, että 1883 ja 1884 vuosien voitto oli vähempi kuin v:n 1882 ja että kummaltakin jaettiin vain 6 %, mutta v. 1885 oli tuotanto jo yhtä suuri kuin ennen paloa ja sen jälkeen edistys jatkui jatkumistaan hyvin vähäisellä aaltoilulla.

* * * * *

Lukuvuotena 1883-84 oli koulunopettajilla taasen päänvaivaa uudistusten johdosta, jotka 23 p:nä elok. 1883 ilmestynyt asetus ja sittemmin kouluylihallituksen kirjelmä 30 p:ltä lokak. s.v. määräsivät toimeenpantaviksi. Paitsi sitä, että syyslukukausi oli päättyvä 20 p:nä jouluk. ja kevätlukukausi 31 p:nä toukok., sisälsivät uudistukset melkoisia muutoksia eri aineiden tuntimääriin. Siten tuli toiselle kotimaiselle kielelle, jolla oli ollut 19 tuntia, 9 lisää, latinan 50 tunnista vähennettiin 8, jonka ohella sen opetus oli aloitettava, ei enää ensimmäisellä, vaan toisella luokalla, venäjältä otettiin niinikään 8 tuntia, joten sen tuntimäärä tuli olemaan 20, ranskan tuntimäärä (12) vähennettiin puolella j.n.e. Kun kouluylihallitus oli pyytänyt opettajain lausuntoa siitä, millä luokilla uusi lukujärjestys voitaisiin ottaa käytäntöön ensi lukuvuoden alusta, pidettiin normaalilyseossa samoin kuin muissakin lyseoissa neuvotteluja asiasta. Ruotsalaisessa normaalilyseossa tultiin yksimielisesti siihen päätökseen, että lukujärjestys oli uudistettava vähitellen (successivt), ensin ensimmäisellä luokalla, seuraavana vuonna toisella j.n.e. Jollei niin meneteltäisi, tulisi vaikeaksi, jopa mahdottomaksi kunnollisesti suorittaa määrättyjä oppijaksoja. Kirjeissään ystävälleen T. Reuterille, Turun lyseon rehtorille, Kihlman esittää kantansa asiassa, ja Reuter myöntää hänen olevan aivan oikeassa, mutta lisää puolestaan, "että kouluolojen epävarmuus ja vaihtelevaisuus on niin sietämätön, että minun mielestäni on asia ratkaistava yhdellä kertaa, siten että uusi järjestys pannaan heti toimeen." — "Semmoisia syitä vastaan ei minulla ole mitään sanottavaa", arveli Kihlman.

Myöhemmin saatiin kumminkin tietää, että opettajat ja rehtorit olivat turhaan vaivanneet itseänsä. Ylemmältä taholta ilmestyi nimittäin käsky, että uudistukset olivat viipymättä toimeenpantavat!

Mitä uuden lukujärjestyksen vaikutuksiin tulee, siitä lausuu Kihlman mielipiteensä vuosikertomuksessaan 1884. Jos silmällä pitäen eroavaisuutta entisen ja uuden lukujärjestyksen välillä ottaisi arvostellakseen uudistusta, niin ei voi kieltää, että "sangen todennäköisesti sivistyksen asia, mikäli se riippuu alkeisopetuksesta, muutoksen kautta ei tule edistymään, vaan päinvastoin taantumaan."

Milloinkaan ei Kihlman enää, niinkuin yleensä ennen, ollut tyytyväinen kouluunsa ja sen toimintaan. Hän kirjoittaa näet J. G. Geitlinille (3/6 1884): "Alkeisopistosta toukokuulla eronneesta 10 oppilaasta on 8 saanut laudaturin (ylioppilastutkinnossa). Normaalilyseosta eronneesta 25 oppilaasta on 3 saanut laudaturin, ja useampia laudatureja ei saatanekaan. Sitä vastoin kuuluu olevan monta approbaturin saanutta, jopa on yhdelle annettu pidennystä (prolongation) matematiikassa. Me menemme alaspäin. Vähää ennen lukukauden loppua olin velvollinen erottamaan jopa 7 oppilasta (6 viidenneltä, 1 seitsemänneltä luokalta) ilkivaltaisuudesta (luokan päiväkirjan repimisestä) ja totuuden kieltämisestä. On ollut raskas aika, kun tämä taakka on tullut lisäksi." — Mitä tämän johdosta olisi huomautettavaa, jätämme kuitenkin myöhempään.

* * * * *

Kesällä 1884 aikoi Kihlman tehdä ulkomaanmatkan, josta ei kuitenkaan tullut mitään. Hän kirjoittaa näet (21/6) Gustaf Johanssonille, joka silloin oli Upsalassa, että hän ei voinutkaan, niinkuin toivonut oli, suoriutua töistään juhannukseksi. "Minun täytyy siis luopua aikeestani tulla Upsalaan tavatakseni niitä kahta professoria [Kutka nämä professorit olivat? 'Nuoremmista ruotsalaisista kirjailijoista en tunne ketään, jota pitäisin suuremmassa arvossa kuin prof. O. F. Myrbergiä Upsalassa', kirjoittaa Kihlman (l/1 1885) A. A. Favorinille. Tästä päättäen oli Myrberg toinen noita professoreja.], jotka ovat sydämelleni kalliita. Voin ainoastaan pyytää, että tervehdit heitä Suomessa elävältä ystävältä, joka ajattelee ja tuntee ja elää heidän kanssaan. — Mahdollista olisi vielä, että minä heinäkuun alussa tulisin Sinun perässäsi suoraan Tübingeniin ja Baseliin. En uskalla kuitenkaan varmuudella antautua siihen toivoon. Minun olisi todella ollut tarpeen päästä ulos ainakin muutamaksi päiväksi elääkseni yhdessä henkilöiden kanssa, jotka pitävät kiinni raamatullisesta Kristuksesta, antamatta itseään kaikenlaisten opintuulien kuljetettavaksi. Mieskohtainen yhdessäolo ei ole merkitykseltään vähäarvoista. Onnittelen Sinua siihen, toivoen että ja'at minullekin jotain, kun palaat." —

Kotimaassa Kihlman sitä vastoin kyllä liikkui. Puhumatta Tampereen matkoista mainittakoon, että hän 25 p:nä kesäkuuta A. Meurmanin kanssa kävi Z. Topeliuksen luona Björkuddilla, missä viivyttiin seuraavaan päivään ja luultavasti suunniteltiin uusi "Finland" lehti Morgonbladetin sijalle; että hän edelleen 26-29 heinäk. teki matkan Vaasaan ottaakseen osaa pumpulitehtaan yhtiökokoukseen, missä insinööri Volter Ramsay valittiin toimitusjohtajaksi, ja sitten 30 p:nä s.k. Oswaldin kanssa matkusti Lahden ja Jyväskylän kautta Lakomäkeen, "Arkadiaamme". Miten reipas Kihlman tähän aikaan oli, huomaa siitä, että hän kertoo koko Vaasan matkalla enimmäkseen seisoneensa vaunun ulkopuolella, milloin lukien, milloin katsellen ympäristöä ja erittäin nauttien Pohjanmaan viljavuudesta ("se vasta on maa, josta voi iloita, tämä Pohjanmaa!" hän huudahtaa).

Nyt oli säädyt jälleen kutsuttu valtiopäiville, ensi kerran kolmen vuoden väliajan jälkeen, ja jo kesällä ryhtyivät puolueet valmistamaan vaaleja. Näihin valmistuksiin otti Kihlmankin osaa siten että hän kirjeissä tuttavilleen puolsi sopivia ehdokkaita. Niin hän esim. toivoi, että Turun hiippakunnan koulunopettajat nytkin paitsi Geitliniä valitsisivat prof. Donnerin, joka "oli monipuolinen, kokenut, miellyttävä (sympatisk) ja sen vuoksi säätyyn vaikuttava", että Kuopion hiippakunnan opettajat valitsisivat prof. Peranderin j.n.e. Sitä tärkeämpää oli että täysin kykeneviä valittaisiin, kun toisia säädyn etevimpiä ei enää voitu saada, niinkuin Yrjö-Koskista (senaattori), Cleveä (emeritus), Renvallia (tullut arkkipiispaksi Bergenheimin kuoltua 19/2 1884). Kihlmanin rinnalle Porvoon hiippakunnan opettajain edustajaksi tuli nyt ruotsinmielinen toht. Gabr. Lagus. Yliopiston edustajat olivat tällä kertaa J. W. Runeberg ja J. R. Danielson.

Vihdoin mainittakoon loppuvuodelta 1884, että Kihlman suurella innolla harrasti "Finland" lehden perustamista, kun "Morgonbladet" oli päätetty lakkauttaa vuoden lopussa. "Niin", kirjoittaa hän vanhalle ystävälleen pastori A. A. Favorinille Ruokolahdella (l/1 1885), "kyllä olet oikeassa siinä, että tämä maailma on oikea surun ja murheen laakso. Vapaus pahaan kasvaa yhä, ja pahaan nähden vaaditaan kaikkea suvaitsevaisuutta. Ainoastaan kristinuskoa ei suvaita. Todella näyttää se aika lähestyvän, jolloin kristittyä pidetään pahimpana pahana. Sanomalehdistö on tehnyt kaikkensa levittääkseen ylenkatsetta ja vihaa kristinuskoa vastaan. Joka päivä tarjotaan pieni annos antikristillisyyttä, ja kerran kai tämä myrkky kantaa hedelmiä. Olemme täällä Helsingissä koettaneet saada aikaan uuden lehden, joka asettuisi toiselle kannalle. Saa nähdä, tilataanko sitä edes. Huomenna 'Finland' alkaa ilmestyä. Ei ole helppoa soutaa virtaa vastaan: koe tehdään. Jo ennen ilmestymistään on sitä kaikilta tahoilta kohdeltu ivalla ja pilkalla. Sillä tavalla meidän aikana tervehditään vakavaa ja hyvää tarkoittavaa yritystä vaikuttaa rauhoittaen intohimojen myrskyyn."