Alfred Kihlman: Elämän kuvaus. 2 (of 2)

by Eliel Aspelin-Haapkylä

IV.

REHTORI, LIIKE- JA VALTIOPÄIVÄMIES 1885-1892.

On jo huomautettu, kuinka Kihlmanin kirjeenvaihto hänen ystäviensä kuoleman johdosta supistumistaan supistui. Tammik. 3 p:nä 1885 kuoli laamanni Ekströmkin, jolle hän mielellään oli kirjoittanut valtiollisista y.m. yleisistä asioista. Miten läheinen heidän suhteensa oli ollut, ilmaisee Kihlman kirjoittaessaan (15/2) leskelle: "Jouduin kerran sellaiseen asemaan, että tunsin olevani Elisen isän sijassa (Elise Marti oli Sweitsistä kotoisin ja yksinäisenä vieraassa maassa hän oli turvaunut Kihlmanin neuvoon, kun ratkaistavana oli kysymys elämän onnesta). Aika ei ole haihduttanut sitä tunnetta. Olen ottanut osaa Elisen iloon ja otan osaa Elisen suruunkin. Sitä paitsi olen häviämättömässä kiitollisuudenvelassa Ekström vainajalle, joka osoitti minulle ystävyyttä ei vain sanoissa, vaan teossa ja totuudessa. Hänessä olen menettänyt yhden kalleimpia ja kunnioitetuimpia ystäviäni. Tunsin hänet, tiesin mitä minulla hänessä oli." —

* * * * *

Kun valtakirjat 15 p:nä tammik. oli jätetty tarkastettavaksi, kävi joukko säädyn jäseniä kunniatervehdyksellä uuden arkkipiispan T. T. Renvallin ja myöskin uuden Kuopion piispan G. Johanssonin luona — niin on Kihlman merkinnyt siniseen vihkoonsa. Sen jälkeen menivät arkkipiispa, rovasti Hjelt, Kihlman y.m. yksityisen suomalaisen tyttökoulun talolle katsomaan, oliko säädyn kokoussali kunnossa. "Tilattiin 2 nojatuolia pulpetteineen Porvoon ja Kuopion piispoille sekä sihteerille isompi pöytä."

Kihlman esitti yhden anomusehdotuksen, joka arvattavasti aiheutui siitä ahdistuksesta, josta hän vastikään oli vapautunut. On näet luultavaa, että kokemus, josta hän todellisuudessa oli pelastunut, mutta jonka mahdollisuutta hän oli kuvitellut, sai hänet ehdottamaan niiden lainsäännösten muuttamista, jotka koskivat velallisen velvollisuutta luovuttaa irtaimistonsakin velkojensa suorittamiseksi. Hän toivoi, että lain määräys, että kruununveroja ulosotettaessa velalliselle oli hänen irtaimistostaan jätettävä, mitä katsottiin välttämättömäksi elatukseen ja vaatteisiin, ulotettaisiin muihinkin ulosottotapauksiin. Konkurssisääntö 9 p:ltä 1868 näet ei tiennyt semmoisesta myönnytyksestä muuta kuin konkurssiinpanon ja valvontapäivän väliajalla — sen jälkeen oli lain mukaan kaikki myytävä. Lakivaliokunta ei ennättänyt käsitellä asiaa.

Suurta melua herätti aikanaan Kihlmanin lausunto keskustelussa, jonka aiheutti J. W. Runebergin anomusehdotus, että naisten sallittaisiin suorittaa ylioppilastutkinto samoilla oikeuksilla ja velvollisuuksilla kuin miehiin nähden oli säädetty. Lähtökohdakseen otti Kihlman anojan loppusanat: että luultavasti ei missään tapauksessa suuri luku naisia tulisi käyttämään kyseessä olevaa oikeutta, mutta vaativat sekä oikeus että yliopiston etu, ettei sitä heiltä kiellettäisi, ja hän osoitti ensiksi, että yliopiston "etu" — jos sillä tarkoitettiin ylioppilasten lisääntymistä — ei suinkaan puhunut asian puolesta, sillä hänen mielestään oli ylioppilaita jo ennenkin arveluttavan paljon, puhumatta siitä lisästä, joka oli odotettavissa uusista suomenkielisistä lyseoista. "Mutta", jatkoi hän sitten, "anoja asettaakin ensi sijaan toisen perusteen, 'oikeuden' perusteen, ja onhan se yksin riittävä; sillä oikeuden täytyy vallita, ja ken uskaltaisikaan vastustaa oikeutta, tai ken tahtoisikaan sitä tehdä, varsinkin kun on kysymys naisesta? Mutta ei kaikki ole oikeutta, joka käyttää oikeuden nimeä. Tulee siis tehdä ero oikean ja näennäisen oikeuden välillä. Oikeus ei ole siinä, että kaikilla on samat tai yhtäläiset oikeudet, vaan siinä, että Luojan tahto tapahtuu, taikka toisin sanoen: että, kun luonto on antanut erilaisia taipumuksia ja lahjoja erilaisille olennoille, niin on näillä erilaisilla olennoilla myöskin oleva oikeus kehittyä kullakin taipumustensa mukaan, niin että kukin mikäli mahdollista tulee siksi, miksi hän voi tulla ja Luojan tarkoituksessa pysyen on tuleva." Jos mies ja nainen ovat yhtäläisiä luontonsa puolesta ja määrätyt samanlaatuiseen toimintaan, niin on oikein, että he valtiossa ja kirkossa esiintyvät rinnakkain ja myöskin yhtäläisesti kehittävät taipumuksiansa sitä varten, mutta jos he ovat erilaisia, on tutkittava, missä suhteessa ovat inhimillis-naiselliset taipumukset yliopistolaitokseen? Yliopiston tehtävä on toiseksi: edustaa ja edistää tiedettä, toiseksi: kasvattaa nousevan sukupolven jäseniä kykeneviksi valtion ja kirkon virkoihin. Käsitys, että nainen on oikeutettu ja velvollinen kehittämään luontaisia lahjojaan, on vienyt erityisten nais-oppilaitosten perustamiseen, ja on niiden menestys siinä, että huomioon otetaan naisen omituiset taipumukset ja niihin perustuva tuleva toiminta. "Mutta nyt sattuu, ettei sivistystarve tyydykään siihen, mitä näissä oppilaitoksissa tarjotaan, eikä edes siihen mitä paikoittain toimeenpannuilla jatkoluokilla annetaan. Saattaa olla naisia, jotka haluavat tyhjentää tieteen maljan pohjaan asti, jotka tahtovat omakseen tehdä tieteen korkeimmat tulokset, eikä sellainen halu ole tyydytettävissä muualla kuin korkeimmassa sivistyslaitoksessa, s.o. yliopistossa." Näitä naisia varten olivat kuitenkin yliopiston luentosalit ja kirjasto avoinna ilman anomusta. "Mutta on olemassa naisia, jotka eivät halua juuri sanottua, vaan tahtovat suorittaa ylioppilastutkinnon. Miksi tätä tutkintoa, joka ei ole helppo, vaan joka päinvastoin vaatii, että nuorukainen ponnistaa kaikki voimansa? En ole voinut kuvitella muuta syytä, kuin että nainen ylioppilastutkinnolla on saavuttava oikeuden suorittaa muita tutkintoja eri tiedekunnissa sekä että hän siten hankkimillaan todistuksilla on tuleva päteväksi virkoihin koulun, terveydenhoidon, hallinnon ja lainkäytön eri aloilla, ja, miksi ei myöskin kirkon piirissä. Mutta nykyisten lakien mukaan eivät nämä virat ole naisille avoinna. Jos nyt tahdotaan toista, on kai tahdottava toistakin, ja kun anotaan oikeutta naisille suorittaa ylioppilastutkinto, niin tulee minusta siis myöskin anoa lakia, joka määrää, mitkä toiminta-alat ovat avattavat naisylioppilaalle. Sitä anoja ei ole tehnyt. Hän on ainoastaan anonut, että naiselle myönnettäisiin oikeus miehen kanssa suorittaa ylioppilastutkinto sekä sen jälkeen nauttia kaikkia miehisen ylioppilaan oikeuksia, siis myöskin oikeutta suorittaa erinäisiä yliopistotutkintoja; mutta sitten jättää anoja tämän naisen kaikkine paperimeriitteineen, jotka hän suurella vaivalla ja kustannuksella on hankkinut itselleen, oman kohtalonsa nojaan, ja tämä näyttää minusta olevan kaukana oikeuden suomisesta naiselle."

"Jos anojan toivomus täyttyisi, seuraisi siitä välttämättömästi: joko että luodaan luokka tyytymättömiä sivistyneitä naisia, jotka syystä valittavat vääryyttä, kun he lainsäädännön kautta houkuteltuina uudelle uralle tapaavat sen lopulta suljettuna, vaikka ovat täyttäneet kaikki vaatimukset; mutta nämä tyytymättömät sivistyneet, olkoot miehiä tai naisia, muodostavat yhden vaarallisimpia aineksia uudenaikaisessa yhteiskunnassa, jonka vuoksi lainsäädännän tulee tarkasti välttää sen synnyttämistä; taikka on oltava valmiit säätämään laki, joka myöntää naiselle saman oikeuden kuin miehelle yliopistotutkintojen jälkeen toimia valtion ja ehkä myöskin kirkon palveluksessa, esim. kruununvoutina, piirilääkärinä, opettajana, tuomarina, pappina. Jos oikeus naiseen nähden vaatii semmoisen lain säätämistä, niin on se säädettävä; mutta jos naisen luonnonlahjat yleensä eivät tee häntä soveliaaksi sellaiseen julkiseen toimintaan, niin olisi semmoisen lain säätäminen vääryys, ja juuri naista kohtaan." Puhujan mielestä siis anojan perusteet eivät olleet vakuuttavia, ja vastusti hän sen vuoksi lähettämistä valiokuntaan. Myöntäen, että toisinaan ilmaantui erikoisesti lahjakkaita naisia, joille oikeuden mukaan yliopiston tulisi olla avoinna, huomautti puhuja, että poikkeuksia varten ei kumminkaan ole tapana säätää lakia. Sellaisissa tapauksissa pitäisi yliopistonhallinnon osoittaa mahdollisimman suurta myöntyväisyyttä, "ja kenties olisi aihetta, jos sääty hyväksyy mielipiteeni ja anomus sen johdosta menee tyhjiin, säädyn pöytäkirjassa julkilausua toivomus, että yliopistonhallinto ilman erityistä anomustakin antaisi naisille, jotka sitä pyytävät, luvan suorittaa ylioppilastutkinnon, jollei erityistä syytä ole kieltää sitä". — Toista kertaa esiintyessään samassa keskustelussa Kihlman lisäsi, että anomuksen hyväksyminen s.o. oikeuden myöntäminen naisille suorittaa ylioppilastutkinto, välttämättömästi johtaisi siihenkin, että naisia varten oli perustettava oppilaitoksia, joiden päämääränä oli valmistaa oppilaitaan yliopistoon. — Keskustelun tulos oli, että anomusehdotus "tapettiin" 19 äänellä 16 vastaan. Päätöstä vastaan ilmoitti 11 säädyn jäsentä vastalauseensa.

Niinkuin jo sanottiin, herätti asia melua sekä sanomissa että yksityisissä piireissä, eikä ihme, sillä olihan nyt naiskysymyksen varsinainen taistelukausi maassamme. Mainitessaan, miten häntä usein moitittiin sanomissa (H. Dagbladissa ja N. Pressenissä), Kihlman kirjoittaa (15/2) vanhalle ystävälleen Edv. Conradille: "Omasta puolestani on minulla liiaksi työtä vastatakseni sanomalehtien hyökkäyksiin. Jos joskus olen ryhtynyt siihen, on hyöty ollut mitätön. Lohdutukseni on, ettei toisten moite tee minua huonommaksi eikä kiitos paremmaksi. Ainoastaan itse voimme omilla teoillamme vahingoittaa itseämme. Nyt viimeksi on kuulemma lausuntoni naisasiassa tehty pilkan ja ivan esineeksi. Mutta olen varma siitä, etteivät nämä lehdet ole antaneet sijaa koko lausunnolleni. Silloin voisi yleisö arvostella tosiasiain perustuksella. Sitä vastoin annetaan minun sanoa jotain, jota en ole sanonut, taikka jätetään pois, mitä todella olen sanonut, ja niin hyökätään — tuulimyllyjä vastaan. Semmoiset hyökkäykset eivät häiritse sisäistä elämääni: en huoli lukea edes niitä. Tunnen vain mielipahaa siitä, että sanomalehdistö ei noudata oikeutta." —

Toden mukaan on tunnustettava, ettei Kihlmanin lausunto ollenkaan ansainnut tulla "pilkan ja ivan esineeksi". Kun sitä tyynesti tarkastaa, huomaa ensiksikin, ettei siinä ole ainoatakaan letkausta naisasian ajajia kohtaan, jommoiset silloin olivat niin tavallisia ja joista kuuluisa englantilainen kirjailija sanoo, että ne ovat anteeksi annettavia, eikä siinä myöskään tapaa noita raamatunlauseita, joilla kirkon miehet usein koettivat ajan ja olojen kehitystä lukuun ottamatta nujertaa naisten vapauspyrintöjä. Puhe, jonka perustana on tietoisuus miehen ja naisen luontaisesta eroavaisuudesta, tarkoittaa ainoastaan osoittaa kyseessä olevan myönnytyksen seurauksia. Toisin sanoen, se on Kihlmanin loogillisen mietiskelyn tulos, ei taantumuksen, vaan hänelle ominaisen varovaisuuden leimaama. Että oikeus yliopistotutkintojen suorittamiseen ilman oikeutta valtion ja kirkon virkoihin oli puolinaista ja epätyydyttävää, on yhtä totta kuin se, että yliopistoon pääsy edellytti toisenlaisia oppilaitoksia kuin silloiset tyttökoulut. Mutta toiselta puolen väitettiin: eihän nyt ollut kysymystä muusta kuin naisten pääsystä yliopistoon, jota ajanhenki vaati — miten pedanttimaista olikaan puhua konsekvenseista, seurauksista! Miten lieneekään, oli luonnollista, että Kihlman, joka ei koskaan liehunut ajanhengen mukaan, puhui vakaumuksensa ja luonteensa mukaan. Todellisuudessa onkin pääsy yliopistoon vienyt poika- ja tyttökoulujen yhtäläisyyteen ja samoin siihen että yhä enemmän virkoja naisille avataan. Oliko 1880-luvulla kaukonäköisiä, jotka aavistaen, että niin kävisi, vaativat mitä silloin vaadittiin, on vaikea sanoa; niin myöskin, olisivatko kaikki, jotka soimasivat Kihlmania, niin tehneet, jos olisivat tienneet mitä tulossa oli. Kaikissa tapauksissa hän ei erehtynyt osoittaessaan, mitä oikeus ylioppilastutkinnon suorittamiseen merkitsi.

Kahta ankarammin, vaikka vähemmällä tuloksella, Kihlman esiintyi juutalaiskysymyksessä, joka yhä vaatimalla vaati ratkaisua. Yleinen valitusvaliokunta oli — turhaan odotettuaan, että senaatin valmistama esitys asiassa ehtisi säätyjen tarkastettavaksi — myöhään käynyt siihen käsiksi, ja mietintö päättyi ponteen, että pyydettäisiin hallitusta soveliaimmalla tavalla noudattamaan säätyjen päätökseen perustuvaa ohjesääntöä v:lta 1782 (joka kieltää juutalaisia oleskelemasta muissa kaupungeissa kuin Tukholmassa, Göteborgissa ja Norrköpingissä). Koska tämä sisälsi senkin mahdollisuuden, että maassamme olevat juutalaiset, jotka olivat tänne asettuneet viranomaisten torkkuessa, voitaisiin pitemmittä mutkitta kuljettaa täältä pois, ehdotti Geitlin, kun mietintö tuli säädyn käsiteltäväksi, että päätökselle annettaisiin seuraava muoto: "pyydettäisiin että, kunnes juutalaiskysymys uuden säätylain kautta saadaan järjestetyksi, 1782 v:n juutalais-ohjesääntöä noudatetaan siten, ettei sallita juutalaisten muuttaa maahamme."

Kihlman pyysi sananvuoroa usean puhujan jälkeen ja viitaten heidän esittämiinsä mielipiteisiin hän ensin sanoi ymmärtävänsä niitä, jotka suoraan lausuivat, että juutalaisten ei ainoastaan tule saada asua Suomessa, vaan myöskin saada kansalaisoikeudet, mutta ei niitä, jotka tahtoivat, että heidän sallittaisiin oleskella täällä, mutta ettei heille mitenkään pitäisi antaa kansalaisoikeuksia. Puolinaiset myönnytykset olivat hänen mielestään turmiollisia, ja tahtoi hän puolestaan noudattaa periaatetta: Principiis obsta! alussa on vastustus tehtävä, ja sen mukaan piti hän oikeana, että ne juutalaiset, jotka laittomasti ovat tänne asettuneet, olivat maasta poistettavat (böra från landet aflägsnas), vaikka tietenkin toimenpide oli suoritettava tarpeellisella maltillisuudella.

"Minun kantani tässä kysymyksessä on kypsän mietiskelyn ja pitkän tutkimuksen tulos. [Kihlman oli tarkasti seurannut juutalaiskysymyksen käsittelyä Saksassa, missä antisemitismin aallot 1880-luvulla nousivat korkealle. Hänelle tuli 'Grenzboten' niminen valtiollinen ja sosialinen aikakauslehti, ja hänellä oli kokonainen pieni kirjasto julkaisuja juutalaiskysymyksestä.] Tunnustan juutalaisen uskonnon olevan siunaus ylhäältäpäin, mutta teen eron vanhan juutalaisen ja nykyisen juutalaisen uskonnon välillä. Vanha Mooseksen uskonto oli, niinkuin tiedämme, ilmestys ylhäältä, se oli rengas uskonnollisessa kehityksessä, valmistus täydelliseen, kurittaja, kasvattaja Kristukseen. Tämän uskonnon edessä kumarrun, ja kumarrun syvään. Tämän uskonnon tunnustajilla on siunaus perintönä. Näihin hengen perillisiin nähden on sanottu: 'se joka sinua kiroo, olkoon kirottu, ja se joka sinua siunaa, olkoon siunattu.' Mutta nykyinen juutalainen uskonto on Mooseksen uskonnon vastakohta, irvikuva. Mooseksen uskonnon rappeutuminen alkoi jo aikoja ennen Kristusta. Rappeutuminen kehittyi ja esiintyi Kristuksen aikana siinä harhasuunnassa, joka tunnetaan farisealaisuuden nimellä. Farisealaisuus oli rappeutunutta juutalaisuutta; mutta mitä suuntaa vastaan esiintyikään Kristus ankarammin kuin tätä kaavamaisuuteen ja juutalaiseen mieleen vajonnutta uskontoa vastaan? Hän, joka katsoi syvälle, varoitti aina, lakkaamatta, koko elämänsä aikana, farisealaisuuden hapatuksesta: 'Varokaa itseänne farisealaisten hapatuksesta, sillä vähä hapatus turmelee koko taikinan!' Kristuksen vastustus oli turha, jatkettiin vain aloitettuun suuntaan, ja seurauksena oli loppukohtaus: Kristuksen ristiinnaulitseminen. Nämä juutalaiset, jotka nyt elävät keskellämme, katselevat Kristusta samoin kuin Kristuksen aikalaiset, he pitävät häntä vääränä Messiaana, he näkevät hänessä suuren petturin, s.o. he näkevät hänessä pahantekijän, joka ansaitsi kuolla pahantekijän kuoleman ristillä. Nykyinen juutalaisuus on sen vuoksi periaatteellisesti antikristinuskoa. Se on kehittynyt Mooseksen uskonnon vääränä matkintana. Mooseksen uskonto oli eristäytymisessään vastapainona pakanallisten vaikutusten valtaanpääsemiselle, sen tehtävä oli pakanuuden vastustaminen. Uudenaikainen, talmudilainen juutalaisuus on eristäytymisessään kristinuskon vaikutuksen vastustaja. Eristäytyminen, joka juutalaisuudessa oli oikeutettu pakanuuteen nähden, on jatkunut kristinuskoonkin nähden, ja siten on uudenaikainen juutalaisuus tullut kristinuskon täydelliseksi kieltämiseksi. Mutta juuri tässä eristäytymisessä, joka Mooseksen aikana oli oikeutettu, mutta talmudin aikana epäoikeutettu, on syy, miksi juutalainen kansakunta ei voi sulautua yhteen muiden kansakuntien kanssa. Eläkööt nämä juutalaiset miten kauan tahansa jossakin maassa, niin eivät ne sula kansaan, jonka keskellä elävät, vaan pysyvät kokonaisuutena itsekseen, he ovat yhteydessä muiden maiden juutalaisten kanssa, muodostavat jotain kansainvälistä, niin että jos juutalaista kosketaan jossakin maassa, 'dann schreit es in allen Ecken' ympäri maapalloa. Ei siis voi toivoakaan, että juutalaiset ja suomalainen kansakunta sulaisivat yhteen. Juutalainen ei olisi juutalainen, jos hän sulaisi toiseen kansakuntaan. Hänen täytyy, niin kauan kuin hän pysyy juutalaisena, pitää jokaista muuta kansakuntaa välikappaleena oman kansansa hyväksi. Juutalaiset käyttävät hyväkseen sitä kansakuntaa, joka ottaa heidät helmaansa, niin kauan kuin siinä on jotain saavutettavaa, mutta heittävät sen surutta luotaan, kun ei se enää hyödytä heidän tarkoitustaan. Ne tunkeutuvat sentähden kaikkialle, ja niin ovat tunkeutuneet Suomeenkin. Ne tunkeutuvat kaikkialle, missä on jotain saavutettavaa. Ne tulevat niinkuin petolintujoukot syöksyäkseen saaliinsa kimppuun, ja vaativat oikeutena että se heille sallitaan. Mutta kun syksy on tullut, kun sato on korjattu, silloin he lähtevät hakemaan uutta markkinapaikkaa, elääkseen ja ansaitakseen uudessa maassa niinkuin entisessä. Niin on tähän asti käynyt; sen todistaa historia." — Seuraavassa puhuja selittää juutalaisten itsensä olevan syynä heitä kohdanneeseen vainoon. Vaino on nimittäin köyhdytetyn kansan kosto, sillä ei mikään antisemitismi ole niin häikäilemätön kuin kansan, työläisen, joka nääntyy juutalaisessa orjuudessa. "Olen varma siitä, että Suomen kansa ei ole muita parempi, ehkä nopeamminkin kuin muita kansoja juutalaiset käyttäisivät hyväkseen (exploitera) meidän kansaamme, ja kun mitta olisi täysi, syntyisi juutalaisvainoa meilläkin. En tahdo myötävaikuttaa siihen, ja toivon senvuoksi, että kosketus suomalaisten ja juutalaisten välillä lakkaa, ja nyt se on mahdollista, koska olemme siinä onnellisessa tilassa, ettei juutalaisilla ole laillista oikeutta elää ja asua meillä. Kuinka moni kansakunta kadehtisikaan tätä etuamme! Todellisuudessa eivät juutalaiset ole vainottuja, vaan he päinvastoin hallitsevat maailmaa rahoillaan. Juutalainen rabbiini kirjoittikin joku aika sitten eräässä aikakauskirjassa: 'Ahdasmieliset ja lyhytnäköiset kristityt vaivaavat itseään paljon tempaistakseen meiltä siellä täällä jonkun sielun ja iloitsevat suuresti onnistuessaan. Mutta he eivät huomaa, että mekin harrastamme lähetystointa ja paremmin, taitavammin, menestyksellisemmin kuin he, ja että me valloitamme heiltä toisen maanalan toisen jälkeen. Vielä lyhyt aika, ja kaikki tosisivistyneet ovat yhtä vähän Kristuksen tarpeessa kuin me. Aika lähestyy, jolloin kristittyjen suuri enemmistö on kääntynyt uskoomme. Me käännämme joukoittain, mutta käännämme huomaamatta.' Sellainen on se kansakunta, jolle tahdotaan antaa oikeus asua ja toimia Suomessa." — "Suomen kansan edustajana tulee minun valvoa Suomen kansan eikä juutalaisten etua. Minun tulee olla humaani, mutta ensi sijassa sitä kansaa kohtaan, jota edustan." —

Kihlman ei jäänyt ilman kannatusta, mutta enemmistö (21 ääntä 15 vastaan) hyväksyi kuitenkin Geitlinin ehdotuksen. — Ilmeistä on, että Kihlmanin käsitys asiasta oli muuttunut entistä jyrkemmäksi. Sen ohella huomautettakoon, että hänen puheensa sanasta sanaan otettu pääkohta omituisesti muistuttaa Beckiä. Niin siinä tavassa, millä Kihlman lähtee raamatun pohjalta, niin myöskin siinä että hän — niinkuin Beckin mukaan väittelyssä tuli tehdä — poikkeamatta sivuseikkoihin pitää kiinni päänäkökohdasta, nimittäin että juutalaiset antikristillisinä eivät koskaan sulaudu kansakuntaan, jonka keskellä elävät. Luopuminen siltä yleisinhimillisen oikeuden kannalta, jolta hän 1872 katseli asiaa, johtui nähtävästi siitä, että hän piti velvollisuutenaan ensi sijassa ajatella oman kansansa hyötyä.

Koulukysymyksistä mainittakoon vain pari: Prof. F. Perander esitti anomusehdotuksen suomalaisen normaalikoulun palauttamisesta Helsinkiin. Kihlman puolsi anomusta lämpimästi ensiksi lähetekeskustelussa kahta puhujaa vastaan ja toiseksi, kun käsiteltiin Yleisen valitusvaliokunnan hyväksyvää mietintöä, mihin oli liitetty kielteinen vastalause. Anomus saavutti, niinkuin ennen on mainittu, tällä kertaa kaikkien säätyjen kannatuksen. — Eräässä toisessa saman valiokunnan mietinnössä erinäisten anomusehdotusten johdosta, jotka koskivat maamme alkeisopistoja, oli enemmistö m.m. tullut siihen päätökseen, että Mikkelissä ruotsalainen koulu oli paikallaan, mutta ei suomalainen. Tätä vastaan oli Geitlin pannut vastalauseen. Perusteellisessa lausunnossa Kihlman puolsi vastalausetta, lähtien siitä periaatteesta, että ruotsalaiset koulut suomalaisissa seuduissa olivat muutettavat suomalaisiksi, sillä ainoastaan siten kävisi mahdolliseksi tyydyttää suomenkielisten kouluntarvetta. "Kun minä", lausui hän lopuksi, "olen vaatinut, että opetuskielenä Mikkelin oppilaitoksessa on oleva suomi, olen niin tehnyt täysin tietoisena siitä, että ruotsinkieli, jonka tahdon poistaa, on äidinkieleni, jota kohtaan en voi olla kuolinpäivääni asti tuntematta erityistä lapsen mieltymystä (förkärlek). En ole kuitenkaan voinut menetellä toisin, koska oikeus niitä kohtaan, joilla suomi on äidinkielenä ja jotka muodostavat suuren enemmistön, vaatii että vähemmistö supistaa vaatimuksiaan." —

Tänä vuonna täytti Kihlman 60 vuotta. Mutta merkkipäivä kului, kaikesta päättäen, huomaamatta. Ja mistä olisikaan aikaa juhlimiseen otettu! K:lo 11 a.p. oli valtiovaliokunnan kokous, ja k:lo 2 kokoontui toimitusvaliokunta; k:lo 7 i.p. oli säädyllä plenum, ja k:lo 9 oli vielä valtiovaliokunnan jaoston kokous, joka kesti k:lo 1:een yöllä. "Sininen kirja" todistaa, että 60-vuotias oli läsnä kaikissa näissä kokouksissa. Vuodet eivät siis olleet vähentäneet Kihlmanin työvoimia. Päinvastoin näyttää hänen terveytensä olleen entistä vahvempi, ja hänellä olikin todella vielä pitkä toimiala jäljellä. — Säätykokous päättyi 23 p:nä toukok.

* * * * *

Kesä 1885 oli samanlainen kuin edellisetkin valtiopäivien jälkeiset: toimitusvaliokunnan kokoukset vähensivät muutenkin harvoja lomahetkiä, jolloin Kihlmanin sallittiin nauttia Rulluddin vapautta. — Kokousten lomassa hän (16/7) kirjoittaa vaimolleen: "Rakas kuihtumaton, kukka! Kaikki kuihtuu tässä suuressa kuumuudessa. Mutta on jotain, joka ei kuihdu, jotain, joka pysyy voimissaan, jos sitä vain kastellaan ja hoidetaan. Niin uskon, ja alkusanojen uskontunnustuksesta voit käsittää mitä tarkoitan. Avioliiton ei tarvitse olla rakkauden hauta. Ei lainkaan, päinvastoin. Avio voi ja sen tuleekin olla sulatusastia, josta rakkaus ilmenee puhdistettuna, ja pyhitettynä. Oi mitä kukkia kukoistaakaan silmiemme edessä! Kunhan me vain näkisimme niitä.

"Eilen suoritimme 3 1/2 esitystä. Nyt on 5 1/2 jäljellä. Tällä viikolla pitäisi minusta työn päättyä; mutta kuka tietää!

"Jedenfalls toivon sunnuntaina saavani ihailla kauniita kukkiani
Rulluddilla. Kukkaisystävä Alfred."

* * * * *

Syksyllä alkoi taas koulutyö, joka nyt ensi kerran normaalilyseossakin oli niin järjestetty, että kaikki oppitunnit olivat ennen päivällistä. Uudistus oli toimeenpantu oppilaiden vanhempain ja holhoojain toivomuksesta. Opettajat pitivät uutta järjestystä ehdottomasti mukavampana heille itselleen, mutta oliko se myöskin edullisempi oppilaille, siitä ei Kihlman vuodenkaan päästä uskaltanut lausua ratkaisevaa arvostelua.

Tämän ajan kirjeenvaihdossa tapaamme mielenkiintoisen lausunnon normaalilyseolaisten konventista, josta näkee, miten Kihlman rehtorina suhtautui nuorisoon. T. Reuter oli kysynyt, oliko normaalilyseossakin konventti, ja sen johdosta Kihlman kirjoittaa (7/11), että sellainen yhdistys "tavallaan" oli olemassa. "Tavallaan" merkitsi sitä, että hän kyllä oli antanut VI-VIII luokkien oppilaille luvan lauantaisin kokoontua koulun musiikkisalissa, mutta oli kuitenkin joka kerta erityinen pyyntö tehtävä. [Tämän määräyksen, että oppilaiden oli joka kerta pyytää lupaa kokouksen pitämiseen, oli joku väärinkäytös aiheuttanut, sillä varhemmin (1870-luvulla) ei siitä vielä tietty — sanovat senaikuiset konventin jäsenet.] Kokouksia saatiin näet pitää ainoastaan sillä ehdolla, ettei rehtori ollut mitään huomannut, joka järkytti hänen luottamustaan oppilaihin. Miten riippuvainen yhdistys olikaan, oli sillä omatekoiset säännöt (jotka rehtori tietysti tunsi) ja myöskin käsinkirjoitettu sanomalehti. Ennenkuin lyseo sai oman talon, kokoonnuttiin vuorottain kaupungissa asuvien oppilaiden kodeissa, joissa oli tapana tarjota teetä. Kun sittemmin kokoukset pidettiin musiikkisalissa, toimitti toisinaan koulun vahtimestari osanottajille samanlaisen virkistyksen. Opettajillakin oli vapaa pääsy kokouksiin, mutta eivät liene usein käyttäneet tilaisuutta, eikä Kihlman itsekään näytä niissä käyneen. Hän oli näet, oltuaan koko viikon koulussa, niin väsynyt, että hän mielellään oli vapaana ainakin lauantai-iltoina.

Edelleen sanoo Kihlman, että hänen ymmärtääkseen konventista voi olla hyötyä, jopa paljonkin hyötyä, jos johto on hyvien toverien käsissä, mutta toiselta puolen voi se vaikuttaa hyvin vahingollisesti, milloin johtajat ovat huonoja, kevytmielisiä. Sen vuoksi olisi hyvä, että joku opettaja usein kävisi nuorten kokouksissa. Hämeenlinnassa, missä oltiin sangen tyytyväisiä konventtiin, oli tavaksi tullut, että oppilaat vuosittain valitsivat jonkun opettajan, jonka velvollisuus oli olla saapuvilla kokouksissa.

Lukuvuonna 1883-84 oli Kihlman saanut tietää, että konventissa oli ruvettu harjoittamaan viikinkiläisvehkeitä (vikingaintriger). Sen johdosta oli hän syksyllä 1884 ilmoittanut, ettei hänellä ollut semmoista luottamusta johtaviin tovereihin, että hän olisi voinut levollisesti (utan oro) antaa kokousten jatkua. Ne lakkasivatkin silloin, eikä niiden pitämiseen uudestaan pyydetty lupaa. — "Epämiellyttävän vaikutuksen teki minuun kirjeenvaihto, jossa täältä oltiin muutamien oppilaitosten kanssa Ruotsissa. Sattumalta sain lukea kirjeitä Ruotsista, joiden sisältö ei ollut hyvä. Niissä esiintyi omahyväisyyttä ja kevytmielisyyttä (inbilskhet och lättsinne)." — Kihlman lähetti Reuterille myöskin konventin säännöt, huomauttaen, ettei ensimmäinen § ollut hänen mieleensä, siinä kun toverikunnan toimintaa ei rajoitettu omaan oppilaitokseen, vaan ulotettiin koko Pohjolaan (hela norden) (!) [Normaalilyseon täyttäessä 50 vuotta ilmestyi: Svenska Normallycei kamratskaps historia 1865-1915 sammanskrifven af Karl Bruhn. Siitä näkee, että toverikunnan vaiheet olivat sangen kirjavat ja että rehtorilla oli koko paljon huolia siitä. Vaikka Kihlmanin joskus täytyi ankarastikin kohdella konventtia, tunnustaa tekijä kuitenkin, että hän oli oppilaiden rakastama.].

* * * * *

Samalta ajalta on toinen (päiväämätön) kirje, joka koskettelee valtiollisia seikkoja. Se on osoitettu Z. J. Clevelle Haminaan, ja on sen aiheuttanut Kihlmanin tarve ilmaista kunnioitetulle ystävälle, ettei hän mitenkään ollut ottanut osaa niihin vehkeisiin, jotka saivat aikaan, että tämä, kun pappissääty toukokuulla valitsi pankin tarkastajan, "6 vuoden nuhteettoman palveluksen jälkeen erotettiin". Kirjeessä annetaan seuraava sisuskuva säädyn elämästä. — Rovasti F. W. Hjelt oli ilmoittanut päättäneensä muuttaa Helsingistä pitäjäänsä lähelle Turkua, ja valittiin pankkivaltuusmieheksi hänen sijaansa prof. O. Donner. Pankintarkastajaksi taasen odotti Kihlman valittavaksi Cleven samoin kuin kahdessa edellisessä säätykokouksessa. Hän oli siitä maininnutkin, mutta havainnut jonkunlaista vaiteliaisuutta niissä, joita oli asiasta puhutellut. Sitten hän sai tietää, että Hjelt oli laatinut ehdokaslistan pankkivaltuusmiesten ja tarkastajan ja heidän varamiestensä vaalia varten, mutta listassa oli yksi tyhjä paikka, siinä näet ei ollut tarkastajan ehdokasta. Kun häneltä kysyttiin syytä, oli hän sanonut, ettei tiennyt kuka siksi olisi valittava. Hän ei siis tiennyt, oliko Cleve uudestaan valittava, mutta sääty ymmärsi heti, kuka Hjeltin mielestä oli valittava, nimittäin ei kukaan muu kuin entinen pankkivaltuusmies. Ei ollut enää mikään salaisuus, että Hjelt itse tahtoi tulla valituksi tarkastajaksi, ja vielä viime hetkellä tapahtui semmoinen painostus, että sellaiset jäsenet, jotka tuntia ennen olivat sanoneet äänestävänsä Cleveä, antoivat äänensä Hjeltille. Jälkimmäinen saikin 25, edellinen vain 11 ääntä. "Niin se kävi — varsinkin säädyn uudet jäsenet, jotka eivät lähemmin tunteneet Veljeä, eivät tahtoneet vastustaa Hjeltin toivomusta. Minuun teki vaali epämiellyttävän vaikutuksen, joka ei vähentynyt siitä, että Veli oli lähellä tulla pankkivaltuusmiehen varamieheksi (12 ääntä 14 vastaan, jotka annettiin Danielsonille). Mikä ymmärtämättömyys tahtoa siten antaa korvausta!" Merkittävä on, että Hjelt ensimmäisenä vuonna oli jäävi, koska hän vielä 1885 oli toiminut pankkivaltuusmiehenä — itse hän ei näy sitä huomanneen.

Samassa kirjeessä Kihlman kiittää Nemon (Lennart Gripenberg) lentokirjasta 'Puolueet ja 1885 valtiopäivät', jonka tekijä silloin vielä oli hänelle tuntematon. Tekijällä oli se harvinainen ansio, arvelee kirjoittaja, että hän tahtoi olla puolueeton, että katsoi asioita suuresti ja näytti olevan lämmin isänmaanystävä. Hänestä vaati isänmaan menestys, että kiihkoisat puoluetaistelut lopetettaisiin ja että kaikki maltilliset liittyisivät yhteen voimakkaaksi keskuspuolueeksi. Se oli sama aate, jota 'Finland' oli koettanut levittää. Mutta valitettavasti tuntui maku jo olevan niin takaperoinen (förvänd), että taistelua rakastettiin taistelun tähden. 'Finland' ei ollut saanut odotettua kannatusta. Päinvastoin pelättiin lehden lakkaavan. Suurin vaikeus oli päätoimittajan saannissa. E. A. Forssell luopui, eikä O. Donner heikon terveytensä vuoksi uskaltanut astua sijaan. Todellisuudessa lehti ei lakannut, vaan rupesi 60-vuotias A. Meurman Finlandin päätoimittajaksi ja kesti hän rasittavan toimen vaivoja ja huolia koko kolme vuotta.

Edellisen yhteydessä sopii mainita, että Kihlmanin kokemukset sekä julkisessa elämässä että koulussa saivat hänen itsensäkin lausumaan sanansa kielitaistelusta. Se tapahtui kevätlukukauden lopulla 1886 ilmestyneessä vuosikertomuksessa. Kirjoitus, josta jo ylempänä olemme ottaneet sen kohdan, missä hän perustelee omaa kantaansa kansallisuuskysymyksessä, on yhtä tyystin harkittu kuin muodollisesti hyvin laadittu. Että hän erittäin pitää nuorisoa silmällä ja lähtee kristilliseltä pohjalta, on luonnollista. Niin olisivat epäilemättä useimmat muutkin rehtorit tehneet. Mutta ei moni muu olisi niinkuin Kihlman loogillisen sitovasti ja lämpimällä vakaumuksella todistanut, ettei mikään maallinen ole kristitylle yhdentekevää, vaan että hänen tulee määrätä kantansa siihen, joko myötä tai vastoin, mutta kummassakin tapauksessa täysin vakavasti, sekä sitten osoittanut, kuinka Suomen kansalaisista toinen voi olla enemmän ruotsin-, toinen enemmän suomenmielinen olematta sentään puoluemies. Mitä tulee koulujen nuorisoon, päättää hän näin: "Voidakseen todella korkeammassa määrässä hyödyttää isänmaata, vaaditaan tietoja ja luonnetta (kunskaper och karaktär). Niille lasketaan perustus koulussa. Mutta sentähden onkin oppilaan velvollisuus isänmaata kohtaan määriteltävä tällä tavoin, kielteisesti: älä sekaannu sellaiseen, joka ei ole sinun asiasi, ja myönteisesti: ponnista koko voimasi hankkiaksesi perusteellisia tietoja ja kehittääksesi luonnettasi, niin että se kestää koettelemusten aikana. Siten ja ainoastaan siten koulunoppilas osoittaa isänmaanrakkauttaan."

* * * * *

Vuoden vaihteelta on merkittävä kuolemantapaus, joka oli tuntuva isku Suomen koululaitokselle ja mieskohtaisesti Kihlmanillekin. Kun Cleve vuoden 1882 lopulla oli eronnut professorinvirasta, nimitettiin Frithiof Perander alkupuolella vuotta 1883 pedagogikan professoriksi, ja kykenevämpää, hartaampaa miestä ei siihen toimeen voitu toivoa. Mutta lyhyt oli hänen vaikutusaikansa koulun hyväksi. Osoitettuaan valtiopäivillä 1885, että hänen tietonsa ja lahjansa olisivat taanneet hänelle huomattavan aseman kansanedustuksessakin, hän odottamatta kesken työtänsä, sydämen halvauksen kohtaamana, päätti elämänsä. Se tapahtui 28 p:nä jouluk. 1885, ja äkillisen kuoleman vaikutusta Kihlmaniin lisäsi se seikka, että he asuivat samassa talossa Kasarminkadun varrella 22 [A. Strengin talo.]. Kihlman oli Helsingissä suomenmielisten ystäviensä piirissä tutustunut vainajaan ja sittemmin yhteistyössä normaalikoulussa ja säätykokouksessa oppinut kunnioittamaan vakavaa ajattelijaa ja ihanteiden miestä. Sydämestä lähtenyt oli sen vuoksi se puhe, jonka hän piti haudalla 3 p:nä tammik. Siitä otamme loppusanat: "Surumme on kunnia hänen muistolleen. Ja me kunnioitamme Jumalaa kunnioittaessamme hänen tekojaan. Me kiitämme Jumalaa niistä lahjoista, jotka hän oli vainajalle suonut ja hänessä kehittänyt. Me kumarrumme nöyryydessä hänen teidensä edessä, vaikk'emme niitä ymmärräkään. — Jokaisella itsenäisellä miehellä on ominaisuutensa. Niin oli vainajallakin omansa. Hän oli usein tyytymätön, toisinaan synkkämielinen. Miksi? Mutta oli kuitenkin jotain, joka saattoi nostaa hänen tyynen, harkitsevan mielensä oikeaan innostukseen. Se oli toteutettu ihanne. Sen vuoksi oli hän tyytymätön, että hänen ihanteihin tottunut silmänsä tässä maailmassa näki niin paljon rumaa. Mutta sentähden saattoi hän myöskin sanomattomasti iloita nähdessään vilahduksen ihanteesta. Hän oli kauttaaltaan ihanteiden mies. Ihanne oli käsittääkseni se lähde, josta hän ammensi ilonsa ja myöskin surunsa. Kunnioitettu opettaja ja kallis ystävä! Kun me nyt lausumme viimeiset jäähyväisemme, tapahtuu se toivoen, että se, mitä sinä niin syvästi rakastit ja niin usein kaipasit tässä maailmassa, suotaisiin sinulle runsaassa mitassa siinä maailmassa, mihin nyt olet mennyt. Me toivomme, että sydämesi sanomaton kaiho, joka oli tunnusmerkkisi, kun elit puuttuvaisuuden maailmassa, on saava kyliänsä siitä, joka yksin tekee kylläiseksi, s.o. täydellisestä. Jumala siunatkoon Sinua ja antakoon Sinulle rauhan."

Nämä sanat, jotka totuudenetsijä teologi lausui totuudenetsijän filosoofin haudalla, saavat vastustamattomasti ajattelemaan, että he olivat henkisesti samaa sukua. Merkillistä on myöskin, että Kihlman Peranderin kuoleman jälkeen tunnusti, että tuo synkkä ilme, joka monesti leimasi vainajan olentoa, oli saanut hänet ajattelemaan ihmisen poikaa, joka hartioillaan kantoi maailman synnit. [Tekijän veli-vainajan kertomuksen mukaan, jolle sanat lausuttiin.] —

* * * * *

Alkuvuodella 1886 oli Kihlmanilla tilapäinen tehtävä, joka vei häneltä paljon aikaa. Eräs komitea — piispa Johnsson (k. 19/9 1884), rovastit V. Helander, Lyra, Fredriksson ja Järvinen — oli 1876 vuoden kirkolliskokouksen kehoituksesta laatinut ehdotuksen kristinuskon oppikirjaksi, ja Helsingin seurakunta oli syksyllä 1885 toht. Waenerbergille, prof. Collianderille, rehtori J. A. Melartille, kansakoulunopettaja Dannholmille ja Kihlmanille uskonut toimeksi tarkastaa ehdotuksen ja antaa siitä lausunnon seurakunnan puolesta. Vasta joulukuulla voitiin käydä työhön käsiksi, ja silloin oli Waenerberg sairauden tähden estettynä. Dannholm taasen oli kyllä alussa mukana, mutta ilmoitti sitten, että hän ajan puutteesta ei voinut jatkaa. Näin jäi tarkastus Collianderin, Melartin ja Kihlmanin suoritettavaksi, ja sai viimemainittu asiakseen kirjoittaa lausunnon, joka päättyi siihen, että ehdotus nykyisessä muodossaan ei ansainnut tulla hyväksytyksi. "Minua on säälittänyt (har gjort mig ondt) että olen ollut pakotettu perustelemaan tätä (loppupäätöstä)", kirjoittaa Kihlman (13/3) Essenille, "syystä että komitean jäsenet ovat ystäviäni, joita pidän arvossa. Ehdotus antaa aihetta niin lukuisiin ja painaviin muistutuksiin, etten ole voinut olla ihmettelemättä, kuinka varsinkin Johnsson on voinut panna nimensä sen alle. Koko katsantotapa muistuttaa minusta niin paljon oikeauskoisuuden aikakauden katsantotapaa. Mutta jollei se hyödyttänyt kristinuskoa 200 vuotta sitten, miten paljon vähemmin nykyään!"

Samaan aikaan kuin Kihlmanilla oli käsillä tämä työ, pohdittiin Kasvatusopillisessa yhdistyksessä uskonnonopetus-kysymystä. Käsittely alkoi 4 p:nä jouluk. 1885 toht. von Rohdenin [Toht. Gustav von Rohden oli Helsingin saksalaisen seurakunnan pappi (Pfarrer) 1882-94. Hänen ja Kihlmanin läheisestä suhteesta, varsinkin von Rohdenin täällä-olon viimeisenä aikana, annetaan tietoja alempana.] alustuksella ja jatkui sitten seuraavissakin kokouksissa 16 p:nä helmik. ja 5 p:nä maalisk. 1886. Tavattoman pitkästä keskustelusta emme luonnollisesti voi huomioon ottaa muuta kuin Kihlmanin lausuntoja, joista opimme tuntemaan ne perusjohteet, joita hän itse uskonnonopettajana noudatti:

Voidakseen menestyksellisesti toimia uskonnonopettajana täytyy saada kannatusta toisilta opettajilta, joilla on sama maailmankatsomus. Onnetonta on, jos hän on eristetyssä asemassa. Sillä vaikka hän onkin uskonnollisen totuuden elähyttämä, supistaa se suuresti hänen vaikutustaan, että oppilaat toisilla tunneilla saavat kuulla uskonnonvastaisia mielipiteitä. Ääntä ei synny, jollei ole kumupohjaa: samoin on uskonnonopettajallekin kumupohja tarpeen. Ihanteellisessa oppilaitoksessa tulee opettajien peruskysymyksiin nähden ei ainoastaan suvaita toisiaan, vaan olla saman vakaumuksen lämmittämiä. Siinä menestyksen pääehto, eikä tuntiluvussa. — Uskonnonopetuksen tarkoitus ei voi olla aineen tyhjentäminen, vaan tulee sen herättää ihmisessä piilevää uskonnontarvetta sekä edistää sitä, joka ylläpitää mielenkiintoa siihen. Verraten lyhyessäkin ajassa voi opettaa, kuinka uskonnollinen elämä on kehittyvä. [V. 1895 kirjoitti Kihlman muistikirjaansa: "Uskontoa ei voi oppia, vaan on se elettävä (man muss sie in sich erleben)." Riehl. Religiöse Studien s. 23. "Tämä lause on laatuaan päälause, periaate, joka uskonnonopettajan ennen kaikkea on muistettava. Sen on oltava koko hänen opettajatoimensa mottona.">[ —

Raamatunhistorian opetukselta vaaditaan samaa kuin maailmanhistorian. Sen tulee antaa todellisia (konkreta) kuvia. Vasta silloin opettaja innostuu, kun hän esittää aikakauden niin, että sen luonne esiintyy oppilaan silmien eteen selvänä elävissä kuvissa. —

Ulkoa lukeminen saattaa toisinaan olla täysin oikeutettua. Niin esim. kun äiti opettaa lastaan rukoilemaan. Lapsi lukee rukouksen ulkoa, ja äiti on oikeassa, vaikkei lapsi täysin käsitäkään sen sisällystä. Eihän lapsi esim. käsitä Isä meidän koko syvyyttä. Edelleen on Uudessa Testamentissa ulkoa luettavia kohtia, jopa sellaisia, joita on mahdoton esittää muulla tavalla kuin raamatun omilla sanoilla, esim. vuorisaarna y.m. — Mitä opetusmenettelyyn tulee, voidaan opettajalta vaatia aineen tuntemusta, mutta ei kertojakykyä. Vaikeata on näet itsenäisesti luoda oikea kuva, jossa ei ole lisäyksiä ja josta toiselta puolen ei mitään puutu. Sitä paitsi voi taitavasti lukemalla ääneen raamatusta vaikuttaa yhtä herättävästi kuin vapaalla esityksellä. Näin ollen opettaja ei tee ehdottomasti väärin, jos hän käyttää oppikirjaa ohjeenaan. —

Väärin on panna Lutherin pientä katkismusta opetuksen perustaksi. Eihän se olekaan lapsille kirjoitettu, vaan on sen aiheuttanut kansan suuri tietämättömyys kristinuskosta. Se on kirjoitettu yhteiselle kansalle, jotta isännällä ja emännällä, palvelijoilla ja lapsilla olisi lyhyt raamattu. Se oli hätäapukeino 1529; nyt on 1886, ja olot ovat muuttuneet. Hyvän uskonnonopetuksen edellytykset ovat nyt paremmat. Että nytkin pidetään kiinni Lutherin katkismuksesta, on vastoin Lutherin tarkoitusta ja johtuu väärästä uskonpuhdistuksen kunnioituksesta (falsk pietet f. reform.). — Lutherin katkismus oli tärkeäarvoinen sille ajalle, jolloin se kirjoitettiin, ja vieläkin saattaa kypsynyt ihminen pitää sitä kalliina ja rakkaana, se kun on niin eloisa esitykseltään ja yleisesti tunnettu. Mutta käsittämätöntä on, miksi sitä luetaan ulkoa. Se on muka uskontunnukselleen (symbolisk) kirja, mutta eihän muitakaan uskontunnustuksia lueta ulkoa. —

Koulun tulee opettaa, kuinka edistytään uskonnollisessa elämäntiedossa. Oppilas on johdettava evankeliumien oikean lukemisen taitoon. Koko totuutta koulu ei pysty antamaan, mutta metoodi, menettely, miten käydään eteenpäin, kuuluu sen piiriin. Koulun päätehtävä on opettaa lukemaan Jumalan sanaa, ei hätäisesti, vaan mietiskellen, niin että sisällys jää lukijan omaisuudeksi. —

Kirkkohistoriaa opetettaessa tulee välttää yleiskatsauksellista (kompendiöst) esitystapaa, samoin kuin hedelmättömien tietojen tyrkyttämistä. Sitä vastoin on luotava eloisia kuvia merkkihenkilöistä, jotka ovat omansa jättämään vaikutelmia oppilaihin ja siten tekemään kunkin edustaman aatteen eläväksi. Muuta kirkkohistoriallista ainetta kosketellaan vain ohimennen, niin että kuvat liittyvät toisiinsa. [Pöytäkirjan tekijä oli August Ramsay, joka on kertonut Kihlmanin lausuneen hänelle tyytyväisyytensä pöytäkirjan täsmällisyydestä. Hän oli kysynyt, oliko muistiinpanot pikakirjoituksella tehty. Niin ei ollut laita.] —

Se mitä Kihlman näin oli puhunut uskonnonopetuksesta, saa samoin kuin se, mitä hän ennen on lausunut nykyaikaisesta opettajasta lähinnä ajattelemaan häntä itseään. Entisten oppilaiden ja opettajakokelaiden kertomukset todistavat näet, että hänen teoreettiset väitteensä suoraan viittasivat siihen ihanteeseen, jota hän opettajatoimessaan koetti toteuttaa. Sentähden lienee tässä oikea paikka kuvata Kihlmania opettajana.

Hän piti velvollisuutenaan lukemalla ja mietiskelemällä valmistautua joka tunnille, ja luokan eteen astuttuaan hän luennontapaisessa, vapaassa esityksessään teki parastaan esiintuodakseen sanottavansa niin vaikuttavasti kuin mahdollista. Yhdellä suulla hänen esittämiskykyänsä kiitetäänkin. Hänen tavassaan selittää asioita ja kuvata henkilöitä ja tapauksia oli, sanotaan, jotain kiehtovaa, jopa dramaattistakin, joka piti oppilaiden tarkkaavaisuuden koko ajan vireessä. Ei tahdottu menettää sanaakaan, ja kun kello löi, ihmeteltiin, kuinka tunti oli huomaamatta lentänyt; olisi halusta kuultu enemmänkin. Oppikirjasta paljon välittämättä meni hän usein sitä laajemmalle ja syvemmälle, kun itse katsoi asian tärkeäksi. Niin hän esim. saattoi uhrata kokonaisen tunnin Abrahamin uskon selittämiseen.

"Ollessani opettajattarena Helsingin Suomalaisessa Tyttökoulussa 1872-77", kertoo eräs todistaja, [Lehtorinrouva Lydia Hällfors.] "kävin kuuntelemassa Kihlmania. Vasta silloin ymmärsin oikein ihailla hänen pedagogista kykyänsä. Saman luokan oppilaat, jotka joidenkin muiden tunneilla telmäsivät kuin pikkuvillit, istuivat hänen tunneillaan hiljaa kuin hiiret. Jos joku pienemmistä vähän alkoi eleillä, ei Kihlmanin tarvinnut muuta kuin laskea kätensä hetkeksi oppilaan päälaelle ja katsoa häntä ystävällisen vakavasti silmiin, niin järjestys oli taas täydellinen. — Muistan erityisesti tältä ajalta, miten mieleenpainuvasti hän muutamilla sanoilla ja ihmeellisellä äänenpainolla sai esille valtavan merkityksen lauseessa: 'Te anoitte, että teille annettaisiin murhamies, mutta elämänruhtinaan te tapoitte'." (Ap. Teot 3: 14-15.)

Toistenkin todistusten mukaan ei kurinpitoa Kihlmanin tunneilla huomattukaan. Jos hän näki jotain sopimatonta, hän äkkiä keskeytti puheensa. Silloin syntyi syvä hiljaisuus, jolloin opettaja katseli syyllistä ja, ennenkuin jatkoi, naputti sormellaan takanansa olevaan mustaan tauluun. [Miten sovinnaisuudesta vapaa Kihlman saattoi olla järjestyksenpitoon nähden, osoittaa se, että hän antoi Akseli Gallénin (Kallelan), joka 1875-81 kävi normaalilyseota, tunneillaan piirustaa, mitä hän opettajana kertoi ja kuvasi. Gallénin piti vain tunnin lopulla näyttää hänelle piirustuksensa. Kihlman arvattavasti huomasi taiteilijanalun harvinaiset lahjat ja ymmärsi, että tämä parhaiten seurasi esitystä, kun hänen sallittiin omalla tavallaan tehdä havainnolliseksi, mitä hän kuuli. Tekijä on taiteilijalta itseltään kuullut tämän muistelman.]

Mikäli meille on kysymällä selvinnyt, Kihlman ei elävöidessään kuvaamiaan henkilöitä ja tapauksia tehnyt sitä lisäämällä ulkonaisia piirteitä (esim. pukujen kuvauksia y.m.), vaan käyttämällä sattuvia, selittäviä, nykyaikaisia mielikuvia. Niin hän esim. kertoessaan, miten piispat kristinuskon alkuaikoina matkustivat kirkonkokouksesta kirkonkokoukseen, oli kerran liioitellen, mutta kuvaavasti lausunut: "majatalot olivat täynnä matkustajia, ja tiet ajettiin pilalle." Kieltämättä oli tämä jokapäiväistä, trivialista, mutta, huomautetaan, hänen suussaan eivät sanat vaikuttaneet niin. Muuten olivat hänen kuvauksensa toiselta puolen kristinuskon voittokulusta roomalaismaailmassa, toiselta puolen uskonpuhdistuksen valtaanpääsystä loistokohtia kirkkohistorian opetuksessa. Harvinaisempaa lienee ollut, että hän käsitti raamatunhistoriallisen kertomuksen kuvannolliseksi, niinkuin hän kuuluu tehneen selittäessään Jerikon muurien kukistumista. Hän oli näet silloin kuvannut nuoren, yksimielisen kansan voimaa, miten se raivaa itselleen tietä, voittaen kaikki esteet — muurit hajoavat sen edessä.

Mitä varsinaiseen uskonnonopetukseen tulee, saattoi tunti, kun kuunneltiin vakavan opettajan selviä, syvästi tunnettuja selityksiä, tulla rakennushetkeksi, mutta hänen opetuksensa ei koskaan muuttunut herätyssaarnaksi, "tule Jeesuksen luokse"-puheeksi. Joku entinen oppilas kuuluu sanoneen, että Kihlmanin opetus oli tehnyt hänet vapaa-ajattelijaksi. Jos siinä on perää, niin ei syynä ole se, että hän olisi esittänyt kirkollisia uskonkappaleita epäiltäviksi, vaan ehkä se, että hän ei aina voinut hillitä kriitillistä luontoaan erinäisiin kirkollisiin tapoihin ja muotoihin nähden. Niin hän esim. ei hyväksynyt synnintunnustuksen lausetta: "kaiken elinaikani synnissä elänyt." Se oli hänestä liikaa ja sentähden väärin. Totta oli, että olemme syntiä tehneet, mutta että olisimme alituisesti eläneet syntisesti, sitä emme toki voi tunnustaa. Uskottavampi kuin mainittu syytös onkin tieto, että oli oppilaita, jotka hänen vaikutuksestaan tulivat teologeiksi, sekä että moni oppilas, jolla kouluun tullessa oli tuskin nimeksikään kodissa saatuja uskonnollisia vaikutelmia, Kihlmanin opetuksesta sai semmoisia niin syviä, etteivät ole koskaan hävinneet.

Huolimatta Kihlmanin harvinaisista opettajaominaisuuksista, joiden johdosta useat arvostelevat häntä aikansa etevimmäksi uskonnonopettajaksi, olemme kuulleet lausuttavan pari moitettakin hänen opetusmenettelyään vastaan. Hän oli, sanoi eräs entinen pedagogi, "huono kuulustelija". Hänen tapansa näet oli usein supistaa kuulustelu muutamiin kiireellisiin kyselyihin tunnin lopulla, paitsi jos oli ollut ulkoa luettavana joku virsi tai raamatun kappale (mikä oli tavallista alemmilla ja keskiluokilla). Muutoin hän ei niinkään kysellyt vuosilukuja eikä "faktoja", tosiasioita, vaan teki oppilaille ymmärryskysymyksiä ja antoi heidän vapaasti esittää enemmän tai vähemmän yksinkertaisia arvelujaan. Kuultuaan vastauksen osasi hän taitavalla käänteellä johtaa oikeaan. Todellisuudessa hän kuitenkin pani painoa faktojenkin tuntemiseen. Erotutkinnossa hän kuulusteli tarkasti kaikkea, ja hänen tenttinsä olivatkin tunnetut pituudestaan. Että hän tutki oppilaitaan niin perusteellisesti, siihen oli, hänen oman selityksensä mukaan, syynä että hän tahtoi saada oppilaan itsekin vakuutetuksi heikkoudestaan, jos hän näet oli heikko. Kumminkaan ei kukaan liene uskonnon takia jäänyt luokalle. — Toinen puhtaasti pedagoginen moite oli se, että hän harvoin ennätti suorittaa koko oppijaksoa. Syynä siihen oli, että hän aina tahtoi antaa uutta ja välttää yksitoikkoista toistelemista. Kun hän aina luki, häneltä ei koskaan puuttunutkaan uusia ajatuksia ja niin tapahtui että hän välistä syventyi vähemmän tärkeään sivuseikkaan ja siten menetti aikaa.

Miten Kihlmanin opetus vaikutti vastaanottavaisiin nuorukaisiin, todistaa seuraava ote silloisen Uudenkaarlepyyn kirkkoherran Wilhelm Johanssonin kirjeestä (9/12 1892): "Olen sydämestäni kiitollinen niitä kohtaan, jotka ovat johtaneet minut tälle lähteelle (raamattuun) ja opettaneet minua suoraan ammentamaan siitä. Niistä on Setä, lähinnä Isä vainajaani, ensimmäinen. Yhä uudestaan palaavat uskontotunnit normaalikoulussa muistiini. Siellä alkoi vapautumiseni kaavamaisuudesta (slentrianen) — uskalsin, joskin vapisten, aloittaa raamatusta etsiä selitystä moneen arvoitukseen sekä uskoa että sieltä oli valo saatavissa. Opetuksessa esitettiin monta kysymystä ja viitattiin semmoisiin — antamatta seikkaperäistä vastausta. Tämä kannusti ajattelemaan omin päin ja aavistamaan ääretöntä totuuden syvyyttä. Minä sain halua elää oppiakseni. Kirkkohistorian tunneilla puolustettiin monta kerettiläistä — mikä yllyke ottaa selkoa siitä totuudesta, jota he tahtoivat esittää ja jota väitettiin harhauskoiseksi! Vapauttava oli tämä opetus ja ajatteluun kiihoittava — jopa usein sureksivaan mietiskelyyn (grubbel), niin että tulin kuumetilaan ja valvoin monen keskiyön hetken. Setä ymmärtää kai kokemukseni, ilman että puhun siitä laajemmin. Tätä tulosta Setä arvatenkin tarkoitti. Sydämellisin kiitos tästä opetuksesta — suunnasta, joka annettiin! Jumala olkoon kiitetty tästä johdatuksesta ja siunauksesta! Herra siunatkoon Setää kaikesta hyvästä, jonka Setä on antanut, kylvänyt ja perustanut!"

Muuan opettajatar, nti Aina Lagus, taas kirjoittaa (30/12 1892) kiittäen uskonnonopetuksesta, jota oli kuunnellut normaalikoulussa: "Siinä ei ollut ainoastaan kirkkautta moneen hämärään kysymykseen, ei ainoastaan kalliita ohjeita minulle uskonnonopettajattarena — siinä oli totuudensanoja, jotka tunkivat sydämeni pohjaan, herättäviä, valaisevia ja lämmittäviä." [Pedag. yhdistyksen aikakauskirjassa 1904 on V. T. Rosenqvist muistokirjoituksessa Kihlmanin kuoleman jälkeen erittäin etevästi kuvannut vainajaa uskonnonopettajana.]

* * * * *

Kesäkausi 1886 oli Kihlmanin onnellisimpia. Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön kokouksen jälkeen hän saattoi kirjoittaa Hallonbladille (23/6): "Nyt olemme päässeet niin pitkälle, että olemme voineet jakaa 8 %, mikä on hyvin ilahduttavaa minulle, joka nyt 20 vuotta olen puuhannut saadakseni yhtiön ylös siitä rappiotilasta, mihin se oli joutunut Ad. Törngrenin kautta." Ja itsekin hän oli vapautunut siitä häviön uhkasta, joka vuosikausia oli painanut hänen mieltään. Tiedämmehän jo edellisestä, että hallinto, jonka alaisena hän oli ollut v:lta 1881 asti, lakkautettiin heinäkuun lopussa, ja elokuun ensi päivinä hän suoritti viimeiset sitoumuksensa pankille. Paljon oli hänen täytynyt uhrata pelastuakseen niistä seurauksista, jotka liikeyhteys Fabian v. Schantzin kanssa aiheutti, mutta ei se näy katkeroittaneen hänen mieltään. Ei hän vaikeroitse sen johdosta, että oli satoja tuhansia menettänyt eikä edes mainitse liiketoverinsa nimeä, vielä vähemmin syyttelee häntä.

Muutoin kerrottakoon, että Kihlman otti osaa "Allianssikokoukseen", joka eräiden vapaakirkollisten saarnaajain ja valtiokirkon pappien aloitteesta pidettiin Tampereella 7-9 p:nä heinäk. 1886. Kokoukseen, jonka tarkoitus oli mielipiteiden vaihdon kautta aikaansaada lähempää suhdetta, ymmärtämystä ja yhteistoimintaa eri uskonnollisten suuntien välillä, oli saapunut noin 300 osanottajaa (30 pappia). Puheenjohtajana toimi Porvoon piispa Alopaeus, Kihlman oli varaesimies. Finlandin mukaan esiintyi viimemainittu vain kerran pitemmällä lausunnolla. Hän näet arvosteli niitä ehdotuksia (m.m. sisälähetyksen perustamisesta), joilla muut olivat vastanneet kysymykseen: miten voitaisiin herättää lämpimämpää hengellistä elämää Suomessa? Kihlmanin mielestä eivät toisten ehdottamat toimenpiteet veisi perille. Itse puolestaan hän katsoi Jumalan sanaa ja sen oikeaa käyttöä parhaaksi keinoksi herättää ja ylläpitää hartaampaa kristillistä elämää. Elämä oli Jeesuksen Kristuksen yhteydessä, ja oli siis hänen yhteydessään etsittävä ja ylläpidettävä; jos niin tekee ja täyttää velvollisuutensa, niin edistää lämpimämpää hengellistä elämää. — Tästä huomaa, ettei Kihlman ollut muuttanut ennen ilmaisemaansa käsitystä sisälähetyksestä (ks. I.). Kokouksen loppupuolella oli saapuvilla myöskin Wisbyn hiippakunnan piispa von Schéele Ruotsista, jonka vieraan kanssa Kihlman seurusteli myöskin 19 p:nä heinäk., kun Helsingin papisto oli kutsunut piispan illanviettoon Korkeasaarelle. — Tuottiko allianssikokous merkittäviä tuloksia, vai tuliko siitä "pannukakku", niinkuin Essen (olematta itse saapuvilla) vanhaan tapaansa leikkiä laskien arveli, jääköön tässä tulkitsematta.

Ikäänkuin nauttiakseen vapaudestaan lähti Kihlman Oswaldin kanssa Lahteen ja sieltä seuraavana aamuna Jyväskylään, josta jatkettiin kyydillä Lakomäkeen. Ilmat olivat mitä kauneimmat, ja matka kaikin puolin miellyttävä. Vanhan ränstyneen tuparakennuksen sijaan oli taloon rakennettu uusi entistä ehompi. "Heti perille tultuamme", kirjoittaa Kihlman vaimolleen (4/8), "tarkastimme ensin komeaa rakennusta sisältä ja ulkoa. Se oli todella kelpo asunto, huolellisesti ja siististi rakennettu. Huone, jossa asumme, on tilava ja iloinen, kaksi akkunaa pihalle päin. Seinäpaperit samanlaiset kuin Rulluddin salissa (s.o. ei seinäpaperia ollenkaan!), katolla on luonnollinen puunväri, ja samoin ovat pöytä, tuolit, sängyt, kaapit maalaamatta. Kaikki luontoa, mutta siistiä ja puhdasta. Tupa on suunnaton, suuri kuin kirkko. Yliskamarit ovat miellyttäviä ja tarjoavat suurenmoisia näköaloja. On meillä täällä pakopirtti (tillflykt), jos tarvittaisiin. Kun olimme tarkastaneet rakennusta, teimme kävelyn talon ympäristössä. Päivällistä söimme vasta k:lo 4.30, ja jotta ei Sinun tarvitsisi olla levoton ravintoomme nähden, saat tässä ruokalistamme: paistettuja ahvenia ja vaaramia maidon kanssa. Siis komeat päivälliset, vai mitä?" — Syötyään aikoi Kihlman levähtää, mutta samassa poikkesi posti tapansa mukaan Lakomäen pihaan, ja posteljooni oli niin kohtelias, että odotti, kunnes kirje, josta kuvaus on otettu, oli valmis.

* * * * *

Tunnettu on, ettei Kihlmania koskaan valittu kirkolliskokoukseen. Muuta syytä voinee tuskin olettaa, kuin että papit pitivät häntä liian vapaamielisenä kirkollisissa asioissa. Että häntä kuitenkin kaivattiin näissä kokouksissa, todistaa seuraava piirre 1886 vuoden kirkolliskokouksen historiasta.

Syyskuun 19 p:nä sai Kihlman Geitliniltä Turusta kaksi päivää ennen päivätyn kirjeen, joka alkoi näin: "Rakas veli! Kuinka usein olenkaan kaivannut pappissäädyn omaatuntoa, tyyntä, tunnollista ja ankarasti loogillista valtiopäivätoveriani, täällä kokouksessamme. Enkä varmaankaan ole ainoa, joka on huomannut aukon riveissämme." Sitten kirjoittaja, noudattaen vanhaa tapaansa tärkeissä asioissa neuvotella Kihlmanin kanssa, mainitsee että seminaarinjohtaja Sundvall oli esittänyt anomusehdotuksen uskonnonopetuksen ylitarkastajan asettamisesta kouluylihallitukseen, ja että se oli lähetetty valiokuntaan, jonka puheenjohtaja oli Geitlin. Hänestä oli kysymys sangen pulmallinen, ja toivoi hän sentähden saavansa kuulla Kihlmanin mielipiteen siitä. Heti samana päivänä Kihlman vastasi, laati oikean mietinnön — 4 taajaan kirjoitettua sivua sen ajan suurta kirjekokoa. Kirjoitus on asiallisuudessaan mielenkiintoinen ja ansaitsisi julkaisemisenkin, jos tila myöntäisi. Kuitenkin sanottakoon vain, että Geitlin ja hänen valiokuntansa (paitsi kolmea jäsentä) hyväksyivät Kihlmanin käsityksen asiasta ja ehdottivat sen mukaan, "että maamme koululaitoksen ylihallitukseen asetettaisiin uskonnon ylitarkastajan virka, johon voitaisiin nimittää ainoastaan se, jonka, samalla kuin hän on papiksi vihitty, tuomiokapitulit ovat katsoneet tähän virkaan sopivaksi". Yksi tyytymättömistä, nimittäin A. Meurman, liitti mietintöön vastalauseen, jossa hän, tunnustaen olevansa samaa mieltä kuin valiokunta siinä, että kirkko ei voi luopua oikeudestaan ja velvollisuudestaan ensi sijassa valvoa uskonnonopetusta, kieltäytyi yhtymästä mietintöön, joka hänestä oli ristiriidassa tämän kanssa. Vastalauseen puolelle asettui sittemmin, paitsi kahta valiokunnan jäsentä, itse kirkolliskokouksen enemmistökin, joten koko asia raukesi. Tietenkin on mahdoton sanoa, olisiko asia päättynyt toisin, jos Kihlman itse olisi ollut puolustamassa ehdotusta ja osoittamassa, miten kirkon etu ja oikeus olivat turvatut niiden ehtojen kautta, jotka määräsivät uskonnon tarkastajan pätevyyden. Tahtomatta mitenkään supistaa kirkon oikeutta oli hän sitä mieltä, että varta vasten asetettu tarkastaja voisi tehokkaammin valvoa uskonnonopetusta kuin piispojen puolelta oli tapahtunut.

* * * * *

Emme ole pitkään aikaan saaneet vilkaista Kihlmanin kotiin. Tilaisuutta siihen antaa nyt eräs joulun edellä päivätty (18/12) kirje, missä hän kiittää vanhaa Kruununkylän tuttavaa, äitinsä entistä palvelijatarta Brita Syringiä odottamattomasta lahjasta. Brita oli näet lähettänyt uunissa kuivattua ("ugnståndet") leipää, josta Kihlman muinoin oli pitänyt. Nytkin, vakuuttaa kirjoittaja, oli se hänestä erittäin maukasta. "Sillä on se vanha hyvä maku, johon lapsuudesta olen tottunut, jota paitsi se on vanhan, uskollisen rakkauden maustamaa. Muistaen Britan hyväntahtoista rakkautta me tätä leipää syömmekin ja siten nautittuna se on juhlaruokaa." Vastalahjaksi lähetettiin 10 naulaa kahvia siinä toivossa, että silläkin kenties olisi hyvä lisämaku, kun se tuli ystävän kädestä. — Tämän ohella sisältää kirje tietoja kotioloista. Rouva Kihlman oli niin toipunut pitkällisestä taudistaan, että hän pystyi hoitamaan taloutta ainoastaan yksi palvelijatar apunaan. Ulkona kävellessään täytyi hänen nojata keppiin ja kotonakin olla varovainen, mutta kuitenkin hän oli paremmissa voimissa kuin koskaan oli voitu toivoa taudin aikana. Oswald oli kasvitieteen dosentti, Lorenzo oli juristi ja oli syksyllä hoitanut tuomarin virkaa Hämeenkyrössä ja Ikaalisissa, Henrik oli normaalikoulun korkeimmalla luokalla, ja toivottiin hänen tulevan ylioppilaaksi ensi keväänä (niinkuin tapahtuikin) ja Lennart, nuorin poika, oli viidennellä luokalla. Kaikista pojistaan vanhemmat olivat saaneet iloa. — Kirje päättyy näin: "Vaikka asumme pääkaupungissa, elämme itseksemme, sangen hiljaisesti. Hilda ei koskaan käy kylässä illoin, ja minäkin olen kotona, milloin ei ole pakko mennä ulos. Meidän huvimme on lukea kukin tahollaan. Ja tätä seurustelua hyvien kirjailijain kanssa pidämme kaikesta parhaana, varsinkin kun se johtaa seurusteluun Jumalan kanssa. Semmoista seurustelua voi Britakin, kun kirjoja ei puutu, nauttia pienessä kamarissaan, ja siis pitää seuraa sekä profeettain että apostolien kanssa. Mitä parempaa voisikaan pyytää!" —

Edellisenkin joulun edellä oli Kihlman saanut muistutuksen nuoruudestaan. Pohjalaisten ylioppilasten uskollinen palvelijatar 1840-luvulta Karolla Kask (ks. I.), oli näet maaseudulta kaupungin läheisyydestä tuotu Helsinkiin sairaalaan. Vanhus paralta oli käsivarsi taittunut, ja jotta hän voisi olla hyvässä hoidossa, Kihlman, Essen, Reuter y.m. vanhat pohjalaiset, saatuaan asiasta tiedon, keräsivät keskenään varoja, millä sairaalan maksu suoritettiin. Sittemmin Karollaa avustettiin säännöllisellä kuukausirahalla.

* * * * *

Uudenvuodenpäivänä 1887 kirjoittaa Kihlman Essenille: "Siis on jälleen vuosi mennyt ja uusi tullut. Alkaa tuntua, että on entisen ajan oma, eikä enää oikein sopiva tähän uuteen aikaan. Kumminkin olen vielä täysissä voimissa ja omasta mielestäni on minulla vielä paljon tehtävää, mutta päivät ovat niin lyhyet ja kuluvat niin nopeaan. Hyvin tärkeää on luullakseni katsoa, että menettelee oikein tien pienemmillä osilla: silloin kai Jumala huolehtii kokonaisuudesta." —

Ja "uusi aika" olikin tavattoman levoton ja vaativainen. Naisasiaa käsiteltiin mitä kiihkeimmin ja sen yhteydessä siveellisyyskysymystä, jolle jälkimmäiselle ruotsalainen kirjailija Gustaf af Geijerstam Helsingissä maaliskuulla pitämillään esitelmillä tuotti erikoista kiihoitusta, hän kun myönsi viettielämälle oikeuksia, joita ei julkisuudessa ennen oltu kuultu. Vihdoin pohdittiin kielikysymystä kiukkuisemmin kuin koskaan ennen, sen jälkeen kun huhtikuun alussa oli tullut tieto, että se oli ratkaistu senaatin vähemmistön mielipiteen mukaan, nimittäin niin että alempien, paikallisten virastojen tuli käyttää ympäristön kieltä, jota vastoin korkeammat, koko maan asioita hoitavat virastot saisivat valita kumman tahansa molemmista kotimaisista kielistä. — Eräässä kirjeessä Sweitsissä oleskelevalle Otto Donnerille Kihlman koskettelee (27/4) viimemainittua asiaa: "Valtiollisella alalla riitapuolet ärsyttävät toisiaan yhä enemmän ja enemmän. Viimeistä kieliasetusta on ruotsalainen puolue käyttänyt aivan erikoisena välikappaleena herättääkseen vihaa suomalaista puoluetta vastaan. (C. G.) Estlander on Finsk Tidskriftissä (huhtikuun numero) tehnyt selkoa asemastaan suomalaisessa kielikysymyksessä. En tiedä olenko lukenut mitään, joka henkisi syvempää vihaa tyynellä kielellä. Häntä on palkittu tulisoihtukulkueilla ja kansallisjuhlalla ja sähkösanomilla. Ainoastaan vaivoin onnistuttiin ehkäistä vastamielenosoituksen toimeenpano Yrjönpäivänä Koskisen kunniaksi, joka matkusti pois Keravalle. Nya Pressen kuuluu tähän aikaan voittavan itsensä liioitteluissa. Finlandissa on Estlanderin kirjoitusta erittäin onnellisesti käsitelty (E. G. P[almén])." — Edelleen mainitaan samassa kirjeessä, että koetetaan ylläpitää Finlandia seuraavanakin vuonna. Myöskin Helsingfors Dagbladin olemassaolo oli kyseessä. "Runeberg y.m. tahtovat, että sitä toimitettaisiin enemmän viikinkiläiseen henkeen s.o. he haluavat erottaa And. Chydeniuksen. — Varmaa on, että sekä Finlandin että Dagbladin tulevaisuus on sangen pimeä." Todellisuudessa jälkimäinen lehti lakkautettiin. — Vihdoin kertoi Kihlman Oswaldin huhtik. 11 p:nä lähteneen tutkimusmatkalle Jäämeren rannikolle ja Kuolan niemimaalle, palatakseen vasta syyskuulla. —

Ikäänkuin jatkona edelliseen antaa Kihlman (2/5) kirjeessä Lorenzolle (Ikaalisissa) tietoja yliopiston rehtorinvaalista Vapunpäivänä: Ruotsalaisella puolella olivat ehdokkaina: Estlander, Runeberg ja Pippingsköld; suomalaisella: Rein, Råbergh ja Jaakko Forsman. "Ruotsalainen puolue kärsi, saattaa sanoa, täydellisen tappion; sillä päähenkilöt Estlander ja Runeberg saivat ainoastaan 12 ja 10 ääntä, jota vastoin Rein sai 17 ja Råbergh 15. Ruotsalaisen puolueen kolmas mies sai 13 ja Jaakko 12. — Ehdolle tulivat siis 1) Rein, 2) Råbergh ja 3) Pippingsköld. Minä puolestani iloitsen siitä, että Estlander ja Runeberg saivat niin vähän ääniä. Se todistaa, että viikinkiläissuunta, jota Estlander edustaa ja johon Runeberg yhä enemmän on kääntynyt, ei kuitenkaan ole kovin suosittu professorien kesken. Tuloksen ovat he itse etupäässä aiheuttaneet. — — Molemmat ovat äärimmäisyyteen meneviä ja häikäilemättömiä, ja ilahduttavaa on, ettei häikäilemättömyyttä kannateta. Että Rein ja Råbergh saivat niin monta ääntä, johtuu epäilemättä siitä, että heiltä toivotaan maltillisuutta, ja maltillisuutta, tyyntä, intohimotonta esiintymistä tarvitaan varsinkin nykyaikana, kun toiselta puolen viikingit ja toiselta puolen ultrafennomaanit (Jonas Castrén y.m.) [Ehkä on syytä muistuttaa, että 'nuorsuomalaiset' ensiksi esiintyessään 1880-luvun keskivaiheilla syyttivät 'vanhoja' suomenmielisiä laimeudesta kielikysymyksessä. Vasta myöhemmin kuului heidän puoleltaan tunnuslause, että kielikysymys oli mennyt ohi polttopisteensä, ja ottivat he erikoisesti ajaakseen vapaamielisyyttä.] koettavat kiihoittaa maan asukkaita ilmi vihaan toisiansa vastaan."

Tässä yhteydessä sopii vielä mainita rehtorienkokous 9-11 p:nä kesäk., johon — 20 vuotta sen jälkeen kuin koulunopettajat viimeksi olivat kokoontuneet yhteisiin neuvotteluihin — koulujen johtajat olivat kutsutut keskustelemaan heidän tointaan koskevista asioista. Melkoisesti olivat ajat parantuneet, mitä tulee vallanpitäjäin ja koulunopettajain keskinäiseen suhteeseen. Kirkollistoimikunnan päällikkönä Yrjö-Koskinen avasi kokouksen, joka oli syntynyt hänen omasta aloitteestaan, ja vakuutti hän olevansa valmis voimiensa mukaan edistämään koulunopettajain toivomuksia, mikäli vain saattoi huomata, että ne tuottaisivat koululle hyötyä, ja kouluylihallituksen päällikkö, L. Lindelöf, toimi kokouksen esimiehenä. Eikä ainoastaan virallisesti, vaan pidoissakin elettiin parhaimmassa ystävyydessä. Ensi päivänä kutsui Koskinen kokoukseen ilmoittautuneet päivällisille, toisena päivänä ylitarkastaja Laurell antoi rehtoreille illalliset, kolmantena pitivät kokouksen jäsenet itse päivälliset Kaivohuoneella, missä Koskinen, Lindelöf ja jotkut muut olivat heidän vierainaan, ja vihdoin oli kokouksen jälkeen Lindelöfillä kutsut kesähuvilassaan Granö'llä läntisessä saaristossa. Siten muodostui kokous oikeaksi veljestymisjuhlaksi. — Käsitellyistä asioista merkittäköön tässä vain kaksi:

Ylioppilastutkinto, jonka järjestelyä vastaan silloin oli tapana tehdä samoja muistutuksia kuin nykyaikanakin, otettiin kokouksen tarkan harkinnan alaiseksi. Päätös oli, että enemmistön mielestä kirjoituskokeita ei tulisi muuttaa, mutta suotavana pidettiin, että kouluylihallitus ottaisi osaa tehtävien määräämiseen. Sitä vastoin katsottiin parhaaksi, että suullinen tutkinto yliopistossa kokonaan poistettaisiin. Kumminkin oli kokouksen vaivannäkö turha, sillä onhan tutkinto pääasiassa vieläkin entisellään. — Toinen kysymys, jonka tahdomme mainita, oli ohjelman 12:s: Antaako koulun kasvattava toimi aihetta toivomuksiin, ja kuinka olisi se edistettävissä? Keskustelussa esiintyi Kihlman viimeiseksi ja lausui hän haluavansa muiden puhujain esittämiin totuuksiin ainoastaan lisätä, että hänen mielestään koululta puuttui paljon kyseessä olevassa kohdassa. Kumminkin oli syy siihen enemmän yhteiskunnassa kuin opettajissa. Viime aikoina oli maassamme esiintynyt puhujia ja esitelmänpitäjiä, joiden uskonnolle ja siveellisyydelle vastakkaiset opit sanomissa julkaistuina olivat vaikuttaneet sanomattoman paljon pahaa, ja olivat nämä matkustavaiset puhujat saaneet pitää esitelmiään milloin siellä milloin täällä hallituksen tieten ja luvalla. Hän tahtoi tässä tilaisuudessa huomauttaa, että hallitus, olemalla vastustamatta semmoisten oppien levittämistä, oli vaikeuttanut koulun kasvattavaa toimintaa. Mitä kysymyksen jälkimmäiseen puoleen tulee, puhuja kehotti koulun opettajia seisomaan lujina, antamatta ajan tuulien häiritä itseään, sillä varmaankin oli heidän työnsä yhtä vähän turha kuin sade, joka putoaa kuivalle maalle. Tässä lausunnossa ilmenee Kihlmanin ankara arvostelu ja tuomio täällä esiintyneistä ruotsinmaalaisista esitelmänpitäjistä, joista varsinkin Carl von Bergen ja G. von Geijerstam olivat herättäneet suurta paheksumista vakavissa piireissä. Miten hallituksen (styrelsen) olisi pitänyt menetellä ehkäistäkseen heidän esiintymistään, näyttää kuitenkin jääneen sanomatta.

* * * * *

Vuonna 1887 oli Kihlmanilla jälleen tavallista enemmän liikehuolia. Ensiksikin mainittakoon, että huhtikuulla paloi luujauhomylly Ähtävällä. Se aiheutti, että hän päätti kokonaan lakkauttaa luujauholiikkeen, joka viime aikoina oli huononlaisesti menestynyt, osaksi kilpailun vuoksi, osaksi sentähden että raaka-aineen saanti oli käynyt vaikeaksi.

Toiseksi oli huomio käännettävä Tampereen yhtiöön, jonka asema kyllä edelleenkin oli ja pysyi hyvänä, mutta jolle toukokuulla tehtiin tarjous, mikä tuotti Kihlmanille paljon päänvaivaa. Erään kuuden vapaaherra Standertsköldin muodostaman yhtiön puolesta tarjottiin näet sen omistama Inkeroisten puuhiomo Anjalan koskella Sippolan pitäjässä Pellava- ja Rautateollisuusyhtiölle n. 1,400,000 mk:sta. Se hyöty, joka Tampereen yhtiöllä oli ollut omasta puuhiomostaan, vaikutti, että Kihlman yleensä kyllä oli taipuvainen asiaan, mutta kuka takaisi että "konjunktuurit" pysyisivät myötäisinä? Ja miksi tahtoivat Standertsköldit, jotka edellisenä vuonna olivat ryhtyneet rakentamaan toistakin puuhiomoa entisen lähettyville, myydä laitoksensa? Vaikka Wasenius, Cronstedt y.m. olivat oston puolella, pysyi Kihlman empivällä kannalla. Hän kirjoittaa (15/5) laajasti Solinille, jonka Tampereen hiomon johtajan, W. H. O. Wallgrenin kanssa piti tutkia asiaa, mitä kaikkea oli selville saatava, ja päättää kirjeensä näillä sanoilla: "Täten olen keventänyt sydämeni tähän asiaan nähden, joka häiritsee lepoani. Olen tahtonut sanoa, miten asia minun mielestäni oikeastaan on alusta alkaen käsiteltävä. Emme saa antaa halun tai haluttomuuden johtaa itseämme. Emme saa tahtoa taikka olla tahtomatta ostaa, ja sitten etsiä myötä- tai vastasyitä; vaan meidän täytyy ensiksi aivan ulkokohtaisesti etsiä tosiasioita, tietoja (fakta, data), sen jälkeen arvostella näitä kokemuksemme mukaan, ja viimeksi on tahdottava tai oltava tahtomatta." Ja kun oli sanottu välimiehen uhanneen, että hän piankin myy Inkeroisten laitokset jollekin toiselle ostajalle ja että Wallgren helposti muuttaa Tampereelta, jos hänelle luvataan suuri tantieemi, kirjoittaja lisää: "Minuun eivät uhkaukset eivätkä houkuttelut tule vaikuttamaan, vaan ainoastaan tosiasiat."

Asiantuntijat, Solin ja Wallgren, tekivät sitten kaksi matkaa Inkeroisiin, missä Kihlmankin kerran kävi, ja olivat heidän lausuntonsa ja laskelmansa puoltavia. Vuoden nettotulo arvioitiin 300,000 mk:ksi. Laskelmat nojasivat Tampereen hiomosta saatuihin kokemuksiin ja olivat Kihlmanin mielestä luotettavia. Asia päättyikin niin, että osto tapahtui noin miljoonasta markasta. Kihlmanin tuli 2 p:stä kesäk. huolehtia Inkeroistenkin tehdaslaitosten johdosta, ja Wallgren muutti sinne teknilliseksi johtajaksi. Varsinaisessa yhtiökokouksessa ilmoittivat A, Meurman ja Yrjö-Koskinen vastalauseensa asian ratkaisun johdosta; mutta todellisesti on osto osoittautunut ehdottomasti edulliseksi Tampereen yhtiölle, jonka asemaa se on tuntuvasti vahvistanut.

Kihlmanin liikemiesharrastukset eivät suinkaan rajoittuneet yksistään niihin liikkeihin, joiden toimintaa hän itse johti, vaan koetti hän milloin mahdollista oli hyödyttää toisiakin. Varsinkin hän tarkkaavasti seurasi Vaasan liike-elämää. Niinpä hän 20 p:nä heinäk. 1887 kirjoittaa isännöitsijä Hugo Sölfverarmille Vaasan puuvillatehtaan asioista, alkaen tähän tapaan: "Koska edelleenkin olen sangen viehättynyt siitä, että Vaasan puuvillakehräämö ja kutomo, jonka ystävä-vainajani A. A. Levón on syntymäkaupunkiini perustanut, edistyisi lujaksi teollisuuslaitokseksi, on minussa aiheuttanut levottomuutta tieto, että W. Ramsay, jonka johtaessa tehdas näyttää nousseen uuteen eloon, on ilmoittanut päättäneensä luopua nykyisestä toimestaan." Sitten hän kertoo miettineensä, mistä saataisiin sopiva mies hänen sijalleen. Ainoastaan viimeisessä hädässä olisi hänen mielestään käännyttävä ulkomaille. "Ne ulkomaalaiset, jotka ehkä voisivat olla taipuvaisia muuttamaan Suomeen, eivät tavallisesti ole ensi luokan miehiä. Sellaiset saavat kyllä työtä kotimaassaankin. Ja ulkomaalaisten on yleensä vaikea mukautua oloihimme; ainakin menee aikaa, ennenkuin he tarpeeksi perehtyvät niihin." Sentähden oli hän tiedustellut kykenevää miestä omasta maasta ja suositteli ensi sijassa insinööri Kristian Bruunia, josta hän oli saanut kuulla hyvin kiittäviä arvosteluja. Hän kehoittaa siis kääntymään Bruunin puoleen, jota hän itse tietysti ei ollut puhutellut, vakuuttaen että hän ainoastaan oli tarkoittanut tehdä johtokunnalle palveluksen vaikeassa tilanteessa. Kehräämön johtokunta noudatti neuvoa, Bruun vastaanotti toimen ja hoiti sitä monta vuotta.

* * * * *

Vuoden loppupuolelta merkittäköön, että syyslukukauden alusta oli Helsingissä jälleen Suomalainenkin normaalilyseo. Valtio otti näet kansan perustaman ja kannattaman, 17 vuotta toimineen alkeisopiston haltuunsa muuttaen sen samalla normaalilyseoksi, jota varten Hämeenlinnan normaalilyseon yliopettajat siirtyivät Helsinkiin. Tämä oli Kihlmanille sekä yleiseltä kannalta että yksityisestikin mieluinen tapahtuma. Suomalaisen normaalilyseon rehtorissa, J. G. Geitlinissä, hän jälleen sai entistä lähemmäksi hyvän toverin ja ystävän.

Kun syyslukukaudella taas toimeenpantiin valtiopäivämies-vaalit, vaikutti mainittu muutto niiden tulokseen. Porvoon hiippakunnan koulunopettajat valitsivat nyt Geitlinin toiseksi edustajakseen, niin että normaalilyseoiden rehtorit tulivat istumaan rinnatusten eduskunnassa.

Jouluk. 27 p:nä Kihlman kirjoittaa "kunnioitetulle appi-isälleen": "Olen terve ja hyvissä voimissa. Minulla on ollut onni nähdä kaikki poikani luonani joulun aikana. Uusi vuosi on jälleen alkamassa. Elämmekö senkin? Olkaamme miettimättä sitä. Eletään niin kauan kuin Jumala tahtoo ja kuollaan kun Jumala tahtoo. Sillä välin toimikaamme mitä voimme." —

Uuden vuoden 1888 merkkitapaus oli kansalaisjuhla Z. Topeliuksen täyttäessä 70 vuotta 14 p:nä tammik. Kihlman oli tietysti mukana, ja hän kirjoittaa Essenille (15/1): "Osanotto oli suuri, jopa Ruotsistakin. Ainoastaan täkäläinen nuori Ruotsi s.o. viikingit eivät ottaneet osaa."

Valtiopäivät alkoivat 17 p:nä tammik. Kihlman valittiin nyt ensi kerran puhemiesneuvoston jäseneksi ja sitä paitsi niinkuin ennenkin valitsijamieheksi sekä jäseneksi valtio- ja toimitusvaliokuntiin. Myöskin oli hän jäsenenä säädyn pöytäkirjakomiteassa ja valittiin 2:seksi varapankkivaltuusmieheksi.

Niistä asioista, joiden käsittely näillä valtiopäivillä herätti yleisempää mielenkiintoa, mainitsemme ensiksi kysymyksen vuotuisten apurahojen antamisesta kaunokirjailijoille. Se tuli esille kahden porvaris- ja talonpoikaissäädyissä tehdyn anomusehdotuksen johdosta. Yleisen valitusvaliokunnan mietintö, joka päättyi ehdotukseen, että säädyt jättäisivät anomuksen huomioon ottamatta, aiheutti pappissäädyssä laajan keskustelun. Tulos oli kyllä että mietintö hyväksyttiin 18 äänellä 15 vastaan, mutta useat puhujat tekivät parastaan puolustaessaan ei pysyvien apurahojen ("diktergage") myöntämistä, vaan kirjailijain avustamista kehoituksella tai palkinnolla jostakin ilmestyneestä etevästä teoksesta. Näihin kuului Kihlmankin. Etsiessään perustaa, mille asettuisi kysymykseen nähden, hän ei ollut löytänyt, sanoo hän, muuta kuin "tämän yksinkertaisen, että työmies on palkkansa ansainnut. Kirjailija puheena olevallakin alalla on työmies, eikä hänen työnsä itsessään ole hyljättävä, vaikka kyllä tällä alalla usein on luotu teoksia, joita ei voi hyväksyä. Jos nyt hyvä kirjailija ei voi hyvästä teoksesta saada työtänsä vastaavaa palkkaa, kun maassamme lukijain harvalukuisuuden tähden tekijäpalkkiot ovat alhaisia, näyttää minusta olevan väärin, jos semmoinen työ jäisi palkitsematta. Sellaisen teoksen tekijä on kuitenkin tavallista lahjakkaampi henkilö, ja kun vähemminkin lahjakkaat saavat työstään vastaavan ja usein korkeammankin palkan kuin ansaitsevat, niin ei minusta meneteltäisi täysin oikeuden mukaisesti, jos hyväksyttäisiin valiokunnan ehdotus, sillä pitäisihän sentään katsoa, että lahjakas kirjailija saa kohtuullisen palkan työstään". Sen johdosta että eräässä vastalauseessa oli valitettu, ettei meillä lahjakas henkilö voi valita kirjailijatointa elämäntyökseen, vaan täytyy ruveta virkamieheksi taikka käytännölliseen toimeen, Kihlman lausuu: "Kaukana siitä että yhtyisin tähän valitukseen, olen sitä mieltä, että semmoisen henkilön tulee juuri niin tehdä. Hänen ei pidä ottaa elämäntyökseen kirjoittaa kaunokirjallisia teoksia, vaan on se oleva sivutoimena. Jos hän tekee kirjailijatoimen elämäntyökseen, on hän kokeva, että hän on asettanut päämääränsä liian korkealle. Ei ole monellekaan ihmiselle suotu voida tuottaa uusia korkea-arvoisia luomia. Hyvä, jos joku semmoinen aikaansaadaan. Mutta jos kirjailija on tehnyt kirjoittamisen elämäntyökseen, on hän tunteva itsensä pakotetuksi aina uudestaan tuottamaan uusia luomia; ja tällaisesta väkinäisestä toiminnasta ei voi muuta johtua kuin että hänen teoksensa tulevat käsityöläismäisiksi ja yhä keskinkertaisemmiksi." Puoltaen siis avustuksen antamista kehoituksena ja palkintona ansiokkaasta teoksesta, puhuja edellyttää, "että ainoastaan semmoinen teos palkitaan, joka on siveellisen maailmankatsomuksen ilmaisu". "Siveellinen, hyvä, oikea ovat minun mielestäni niin läheisessä yhteydessä kauniin kanssa, ettei itse asiassa mikään voi olla kaunista, joka ei ole siveellistä."

Nähtävästi kysymyksen laadun viehättämänä Kihlman vielä palasi siihen, miten hän oli pyrkinyt varmaan mielipiteeseen tästä asiasta. Hän oli "tuntenut tarvetta tietää, mitä tähän ihmiskunnan luokkaan (!) kuuluvat itse ehkä miettivät ja toivoivat", oli sen vuoksi mielenkiinnolla lukenut pari "estetiikan dosentin tohtori Aspelinin ja runoilija Zakris Topeliuksen" kirjoitusta Finlandissa, jotka molemmat olivat sitä mieltä, että jotain oli tehtävä todellisten kykyjen kehoitukseksi, ja vihdoin "muistellen muita eteviä henkilöitä samasta luokasta" oli hänen mieleensä m.m. tullut "suuri runoilijaruhtinas Göthe". "Ajattelin että olisi mielenkiintoista, jos saisi hänet pappissäädyn apujäseneksi, jotta hän tänä iltana lausuisi ajatuksensa tästä asiasta. Ja vaikka hän ei voinutkaan nimenomaan sitä tehdä, oli kuitenkin tilaisuutta oppia tuntemaan hänen mielipiteensä eräästä ratkaisusta, jonka hän tärkeässä tilanteessa toimitti" Ja nyt puhuja kertoi, miten Göthe 1788, "siis tasan 100 vuotta sitten" toimitti virattomalle ja palkattomalle kirjailijalle, Friedrich Schillerille, ei vuotuista eikä edes tilapäistä apurahaa, vaan ylimääräisen professorinviran Jenan yliopistossa, joka "kuitenkin oli myönnettävä hänelle 'ohne Gehalt' (palkatta)." Kihlman ei kuitenkaan hyväksynyt tätä "kovaa tapaa" avustaa kirjallisuutta, vaan piti omaa esittämäänsä menettelyä oikeampana. Miksi hän oli kertonut tapauksen — selitti hän myöhemmin — oli se, että professorinvirka pakotti Schillerin keskeyttämään runoilijatoimensa ja ryhtymään virkatehtäviin, joten hän ainoastaan vapaina hetkinä saattoi antautua runoiluun. "Siinä kohden näytti minusta Göthen menettely olleen niin merkillinen."

Naiskysymys tuli parikin kertaa puheeksi. Sen aiheutti porvarissäädyssä tehty esitysehdotus naisen oikeudesta tulla valituksi vaivaishoitohallituksen jäseneksi sekä kaksi erityistä porvaris- ja talonpoikaissäädyille jätettyä anomusehdotusta, jotka koskivat naisen oikeuttamista harjoittamaan opintoja yliopistossa samoilla ehdoilla kuin mieskin. Kummallakin kerralla asettui Kihlman vastustavalle kannalle. Kumminkaan hän ei ryhtynyt perin pohjin selvittämään kantaansa, vaan tyytyi dialektisella terävyydellä osoittamaan valiokuntien mietinnöissä esitettyjen perusteiden heikkoutta ja riittämättömyyttä. Miten oikeutettu menettely itsessään liekin ja miten se yleensä olikin Kihlmanin luonnon mukaista, ei varmaankaan erehdytty siinä, että takana piili vastahakoisuus niitä ajan uudistusrientoja vastaan, jotka sisältyivät n.s. naisasiaan. Ettei hän tahtonut sitä salatakaan, näkyy siitä, että hän toisen kerran esiintyessään jälkimmäisessä keskustelussa lausui, "ettei ole hauskaa taistella uudenaikaista mielipidettä (modern opinion) vastaan"; mieluummin hän olisi kokonaan vaiennut. Muutoin oli hän jo edellisillä valtiopäivillä viitannut niihin seurauksiin, joihin naisten vapaa pääsy yliopistoon veisi. — Mitä säädyn kantaan tulee, hyväksyttiin 24 äänellä 11 vastaan mietintö naisen oikeudesta tulla valituksi vaivaishoitohallitukseen, mutta toinen mietintö naisen yliopistoon pääsystä hylättiin 18 äänellä 17 vastaan.

Joku viikko myöhemmin eräs kouluasia sai Kihlmanin tavallaan palaamaan kysymykseen naisten yliopisto-opinnoista. Erityisissä anomusehdotuksissa oli pyydetty, että valtio ottaisi haltuunsa Turun, Tampereen ja Joensuun kaupunkien tyttökoulut. Yleisen valitusvaliokunnan mietintö päättyi siihen, että kahden jälkimmäisen kaupungin kouluihin nähden muka ei ollut syytä mihinkään pyyntöesitykseen, mutta mitä Turun kouluun tulee, olisi anottava, että hallituksen puolesta tutkittaisiin "siinä määrässä, kuin se osoittaa tyydyttävänsä hyvin perustettua sivistystarvetta", olisiko tämä yksityiskoulu tehtävä valtion kouluksi. Ja tätäkin enemmistön päätöstä vastaan oli 7 jäsentä pannut vastalauseen, arvellen ettei tyttökoulun perustaminen Turkuun ollut sopusoinnussa varovaisen ja hyvin harkitun koulupolitiikan kanssa. Pappissäädyssä arvosteltiin mietintöä ankarasti, eikä Kihlman voinut olla huomauttamatta, että sama valiokunta ei ollut katsonut varovaisuutta tarpeelliseksi, kun oli kyseessä naisen yliopistosivistys, mutta sitä vastoin kyllä, kun kysymys oli yleisestä eli koulusivistyksestä. — "Minun asemani kysymykseen nähden on säädylle tuttua", hän sittemmin lausui. "Vilpittömästä sydämestä minä toivon, että nainen saisi sivistystä, sivistystä sekä muodollisessa että oleellisessa suhteessa. Olen ennen lausunut, että naisen tulee päästä tilaisuuteen hankkia itselleen yliopistosivistystäkin, vaikka se minun käsitykseni mukaan on oleva poikkeuksellista, ja että naisella siis ei tule olla sama oikeus kuin miehillä yliopistosivistykseen. Sitä vastoin täytyy minun kannaltani koettaa mahdollisimman mukaan poistaa naissivistyksen esteet, milloin koulusivistys on kyseessä." Sen vuoksi hän täydestä sydämestään yhtyi anomukseen, että kaikki nämä koulut tehtäisiin valtionlaitoksiksi, ja se tulikin säädyn päätökseksi.

Lopuksi vielä pari seikkaa. Kun yleinen valitusvaliokunta erään talonpoikaissäätyyn jätetyn anomusehdotuksen johdosta, joka koski piispan-istuimen siirtämistä Porvoosta Viipuriin, oli arvellut, ettei säädyillä sillä hetkellä ollut mitään syytä lausua tästä asiasta, joka kirkolliskokouksen alkuunpanemana parast'aikaa oli hallituksen käsiteltävänä, oli Kihlman sitä mieltä, että säätyjen päinvastoin tulisi julkilausua ajatuksensa sangen tärkeästä kysymyksestä, ja ehdotti hän, että ainakin pappissääty hyväksyisi seuraavan päätöksen: sääty, joka ei tiedä, että oleellisia esteitä Porvoon piispanistuimen palauttamiseen Viipuriin olisi olemassa, pitää tätä muuttoa erittäin toivottavana. Keskustelun jälkeen hyväksyttiin tämä ehdotus valtavalla enemmistöllä.

Yleistä rikoslakia tarkastettaessa tulivat m.m. eri rangaistuslaadut puheeksi. Uudessa laissa oli yleensä vain vapausrangaistus otettu käytäntöön, ja sen johdosta tahtoi Kihlman saada lausutuksi, että hänen mielestään olisi myöskin ruumiinrangaistus ainakin vaihtopuolisesti ollut käytettävä. Ruumiinrangaistuksen vaihtaminen vapausrangaistukseen johtui uudenaikaisesta parannusteoriasta, mutta tämä teoria oli väärä. Rangaistuksen päämäärä ei ollut parannus, eikä se ollut siitä riippuva. Parannus oli vain sivutarkoitus samoin kuin pelottaminenkin, jonka nojalla ruumiinrangaistusta kävi puolustaminen, eikä suinkaan voitu väittää, että tämä rangaistuslaatu esti ihmisen siveellistä parannusta. — Kun eräs puhuja oli kiittänyt ruumiinrangaistuksen poistamista kouluista, lausui Kihlman: "Tunnustan kyllä, että paljon pahaa on koulusta poistettu sillä, että ruumiinrangaistus kiellettiin, mutta on myöskin saatu muuta pahaa sijaan. Niin esim. jollei oppilas anna oikaista itseään vapausrangaistuksilla, jotka koulussa sallitaan: jälkeenistumisella ja karserilla, niin ei ole muuta neuvoa kuin ryhtyä viimeiseen rangaistuskeinoon, karkoitukseen, joka oikeastaan on rangaistus vanhemmille ja jonka kautta tavallisesti oppilaiden tulevaisuus turmellaan, koska karkoitettua ei helposti oteta toiseen kouluun. Jos ruumiinrangaistus kuuluisi koulun rangaistuskeinoihin, jos sitä ainoastaan erikoisissa rikkomuksissa ja koulun alemmilla luokilla käyttäisivät opettajat, joille sen toimeenpano voitaisiin uskoa, niin olisi koululla siitä ainoastaan hyötyä. Ja on olemassa paljon täysikasvuisiakin ihmisiä, jotka halveksivat vapausrangaistusta varsinkin sen lievemmässä muodossa, mutta kavahtavat (hafva respekt för) ruumiinrangaistusta." — Tahallisesta murhasta olisi Kihlman, Jumalan sanan perustuksella, tahtonut kuolemanrangaistuksen ainoaksi rangaistukseksi, ja sen vuoksi hän ehdotti, että laissa mainittu vaihtopuolinen rangaistus, elinkautiseen kuritushuoneeseen tuomitseminen, jätettäisiin, pois.

* * * * *

Kihlman oli niinkuin tiedämme uskollinen ystävä. Kun A. A. Favorin maaliskuulla oli ilmoittanut terveytensä arveluttavasti huonontuneen, lupasi hän valtiopäivien jälkeen kesällä käydä Ruokolahdella vanhan ystävänsä luona. "Mutta Sinun täytyy pysyttäytyä ylhäällä eikä karata maailmasta, ennenkuin saan tavata Sinut. Luulen että meillä voisi olla iloinen hetki yhdessä. Luulen niin sen johdosta, mitä lausut ajasta, jossa elämme. Olen näet täysin samaa mieltä. On kiireen aika. Kaikki kiirehtii itsetietoisesti tai tietämättään. Kaikki käy höyryvoimalla. Ja varsinkin näennäinen (skenet) edistyy rivakasti. Kaikki näennäinen saavuttaa enemmistön kannatuksen, eikä harrastus osoita, että näennäinen ei ole todellista, vedä puoleensa kenenkään huomiota. Sentähden olen näinä aikoina syvästi tuntenut, miten tosia ovat sanat: 'Maailmassa teillä on ahdistus.' Jaa, niin se on, Veli, käy ikäänkuin ahtaaksi tässä maailmassa syystä, että pahan valta on niin suuri ja että näyttää mahdottomalta aikaansaada parannusta suuremmassa määrässä. Mutta sen vuoksi tunnen vetämystä niiden puoleen, joilla on sama ahdistuksen tunto". — Kesäkuun viime päivinä Kihlman lähtikin Inkeroisiin ja tarkastettuaan tehtaita hän 2 p:nä heinäk. matkusti Lappeenrantaan, josta höyrylaivalla pääsi Ruokolahteen. Mitä ystävykset keskenään juttelivat, ei ole kirjaan pantu, mutta olettaa voi, että he vaihtoivat muistelmia ja kokemuksia niiltä neljältä ja puolelta vuosikymmeneltä, jotka olivat kuluneet siitä kuin Helsingissä toisiinsa tutustuivat.

Muutoin mainitsemme tältä kesältä ainoastaan, että toimitusvaliokunnan työ kesti syyskuuhun asti, sekä että Kihlman varapankkivaltuusmiehenä ensi kerran otti osaa Suomen pankin tarkastukseen.

* * * * *

Syksyllä Kihlman tietysti palasi koulutyöhönsä, jälleen ryhtyen rehtorintoimeensa, joka lukuvuoden lopulla, niinkuin saamme nähdä, oli tuottava hänelle erikoisia huolia. Kumminkin oli nyt seuraava aika eri suhteissa varsin onnellinen. Tampereen yhtiön asiat edistyivät edistymistään. Tänä vuonna oli jo osinkona jaettu 9 %; mutta 1889 jaettiin 11%. Nettovoitto oli näet 850,000 mk, ja olisi ollut täysi miljoona, jollei erään pietarilaisen edustajan kuoleman kautta olisi menetetty 250,000 mk. Ja odotettavissa oli yhä suurempia tuloksia liikkeen toiminnasta. Ensimmäisenä kuutena kuukautena vuotta 1889 fakturoitiin liinatavaroita 450,000 mk:sta enemmän kuin samana aikana 1888. Kihlman saattoi siis olla ja olikin erittäin tyytyväinen, sillä siitä saakka, kuin hän tuli suuren liikkeen johtajaksi, hän ei ollut nähnyt olosuhteita niin myötäisinä.

Suhteellisesti huolettoman ajan merkkinä on alkupuolelta vuotta 1889 mainittava, että Kihlman silloin poikkeukselta esiintyi julkisuudessa erään sanomalehtiväittelyn johdosta. Finlandissa oli näet nimimerkki G. J(ohansson) ankarasti arvostellut n.s. pelastusarmeijaa, joka silloin oli uusi meillä, ja oli toiselta puolen nimimerkki E. F. suuresti paheksunut hänen arvosteluansa, joka muka oli vailla veljellistä rakkautta. Tämä sai Kihlmanin Vartijan huhtikuun numerossa julkaisemaan kirjoituksen "Periaatteista uskonnollisia liikkeitä arvostellessa", missä hän lausumatta sanaakaan itse riidanesineestä koetti selittää, miten kristityn tulee suhtautua n.s. kristillis-uskonnollisiin ilmiöihin. Tutkien Kristuksen arvostelevia lausuntoja uskonnollisista puolueista sekä yksityisistä henkilöistä ja muitakin uudentestamentin yksityiskohtia hän siinä tavallisella perusteellisuudellaan osoittaa, että ankara ja vihaakin ilmaiseva arvostelu saattaa olla oikeutettu, kun vain pidetään silmällä itse olentoa eikä asian pintapuolta. "Jumalan tahdon tekeminen, — katso siinä oikea hedelmä ja oikea koetuskivi kristillisiä liikkeitä arvostellessamme. — Se joka ei opissa ja elämässä seuraa Kristuksen oppia ja esimerkkiä, hän ei ole Kristuksen lähettiläs, kuinka pontevasti tahansa hän puhuu ja vaikuttaa Kristuksen nimessä".

Myöskin kotielämä kehittyi suotuisasti. Maalisk. 15 p:nä lähti tosin Oswald toiselle kasvitieteelliselle tutkimusmatkalleen Kuolan niemimaalle, jolla viipyi syyskuuhun asti. Hän jätti jälkeensä suuren tyhjyyden, mutta kun kaikki kirjeet ja muut tiedot, jotka häneltä saapuivat kotiin, olivat hyviä ja kertoivat, että yritys kaikin puolin sujui menestyksellisesti, tuotti hänen poissaolonsa vain enemmän sisällystä ja vaihtelua kotonaolevien keskusteluihin ja kuvitteluihin. Samalla tavalla vaikutti, jopa erikoisen laatunsa vuoksi vielä tehokkaamminkin, eräs toinen seikka, nimittäin Lorenzon Vaasasta lähettämä uutinen, että hän 16 p:nä huhtik. oli mennyt kihloihin isän ystävä-vainajan tyttären Ida Ekströmin kanssa. Emme tiedä, oliko poika muille kuin äidilleen uskonut salaisen rakkautensa ja sen tuottamat huolet, mutta kyllä isäkin näyttää jotain aavistaneen, ja molemmille oli tieto "Enzon" onnesta yhtä tervetullut, oikea ilosanoma. Sitten seurasi nuoren sulhasen kotonakäynti pääsiäisviikolla, kihlattujen yhteinen käynti Helsingissä ja Rulluddilla kesäkuulla ja häät Vaasassa heinäk. 12 p:nä. Isä ja äiti ja veljet, paitsi tietysti metsänrajaa Jäämeren rannikoilla tutkivaa Oswaldia, olivat mukana häissä, ja ensinmainittu vihki morsiusparin Vaasan kirkossa. Kun sittemmin vastanaineet lähtivät kesäiselle Sweitsinmatkalle, saatiin Rulluddilla lukea vuorotellen kirjeitä etelästä ja pohjoisesta. Nämä kirjeet eivät enemmän kuin kotolaisten vastauksetkaan kuulu julkisuuteen, mutta tärkeitä ne sittenkin ovat, koska ne sallivat todeta, että Kihlmanin perhe-elämä oli harvinaisen onnellinen. Perheenjäsenten välillä vallitsi mitä herttaisin keskinäinen suhde. Vanhemmat kohtelivat rakkaita lapsiaan niin sanoaksemme kunnioittavalla luottamuksella, ja lapset puolestaan osoittivat aina tietävänsä, ettei heillä ollut parempia ystäviä kuin isä ja äiti.

Elokuun ensi päivinä, pari viikkoa häämatkan jälkeen, Kihlman Lennart poikansa kanssa kävi Lakomäellä. Kirjoittaen tästä matkasta Oswaldille, jonka puolesta hän oikeastaan oli sen tehnyt, hän puhuttuaan erinäisistä myötäisistä asianhaaroista mainitsee yleensä olevansa tyytyväinen tilaansa, mutta jatkaa sitten: "Ainoastaan oppilaitos aiheuttaa huolia." Nämä sanat tarkoittavat huhtikuulla sattunutta tapausta, että ylioppilastutkinnossa 18 normaalilyseon oppilaasta 9 oli reputettu, nimittäin 1 suomenkielessä, 1 äidinkielessä, 5 latinassa ja 9 matematiikassa. Asia koski koulun arvoa ja mainetta ja siis myöskin Kihlmanin sydäntä. Sen vuoksi hän jo toukokuulla ilmestyneessä vuosikertomuksessa oli ottanut tapahtuman puheeksi ja vaatimalla vaatinut, että toimeenpantaisiin tutkimus, oliko syy opetuksessa vai arvostelussa. Mutta tämmöinen juttu ei suoriudu käden käänteessä. Siitä kirjoitettiin sanomiin ja siitä vaihdettiin kirjeitä senaatin ja kouluylihallituksen sekä tämän ja normaalilyseon rehtorin välillä. Nämä viralliset kirjeet on Kihlman julkaissut vuosikertomuksessaan 1890, ja niistä käy selville, etteivät viranomaiset huomanneet mitään aihetta olevan vastoinkäymisestä syyttää opettajia, semminkin kun se verrattuna edellisiin vuosiin näyttäytyi poikkeukseksi tavallisuudesta. Sitä vastoin ei kirjeistä puutu huomautuksia siihen suuntaan, että ylioppilastutkintovaliokunta, jättämällä matemaattiset kokeet yhden ainoan jäsenen arvosteltavaksi, jopa niin ettei häneltä vaadittu mitään perusteluja, vaikka arvostelu oli hylkäävä, ei suinkaan ollut tehnyt mitä mahdollista olisi ollut erehdysten välttämiseksi, ja ylihallituksen kirje senaatille marrask. 1 p:ltä 1889 päättyy siihen arveluun, että tapaus antoi uutta aihetta harkitsemaan, oliko ylioppilastutkinto tyydyttävästi järjestetty vai eikö sitä voitaisi muuttaa niin, että se vähemmin häiritsisi oppilaiden työtä heidän viimeisenä kouluvuotenaan ja antaisi parempia takeita heidän kypsyneisyytensä oikeasta arvostelemisesta. Siis samaan suuntaan käyvä toivomus kuin se, jonka rehtorienkokous 1887 oli julkilausunut. Senaatti ei kuitenkaan ryhtynyt pulmalliseen kysymykseen, vaan tyytyi antamaan lievänlaisen muistutuksen sekä ylioppilastutkintovaliokunnalle että normaalikoulun matematiikan yliopettajalle [Senaatin kirjeet (29/3 1890) 1890 v:n vuosikertomuksessa.] (toht. Edv. Mellberg).

Lukuvuoden päättyessä 1889 oli Helsingin normaalilyseo täyttänyt 25 vuotta. Kihlman, joka ei ollut juhlien ystävä, näyttää ensiksi aikoneen supistaa tapahtuman viettämisen siihen, että hän sen johdosta julkaisisi katsauksen oppilaitoksen vaiheisiin menneellä ajalla, mutta ryhdyttyään työhön hän huomasi tehtävän vaativan enemmän aikaa kuin oli ajatellut, eikä senvuoksi kertomusta keväällä ilmestynytkään. Sitä vastoin päätettiin, että opiston perustamisen muisto oli vietettävä seuraavana lukuvuonna erityisellä "vaatimattomalla" juhlalla. Kenen aloite oli, jättää Kihlman sanomatta, mutta sekä Reuterille että Clevelle hän väittää olevansa viaton, joskin oli sikäli myötävaikuttanut, ettei hän heti ollut vakavasti vastustanut ehdotusta. "Nyt olenkin saanut kärsiä kovasti myöntyväisyyteni tähden", hän (26/11) kirjoittaa jälkimmäiselle. "Olin näet sitä mieltä, että jos juhla olisi vietettävä, niin tulisi siksi ilmaantua historiikki opiston vaiheista, oppilaista ja opettajista. Kerätäkseni tietoja olen saanut koko lukukautena uhrata kallista aikaani. Olen näihin asti elänyt ainoastaan yhtä päämäärää, nimittäin juhlimista varten (!)"

Julkaisu [Normallyceum i Helsingfors 1864-1889. Historisk återblick af Alfr. Kihlman. Helsingfors 1890.] valmistui vihdoin tammikuun keskivaiheilla 1890, ja kun sitä selailee huomaa, että se todella on vaatinut runsaasti aikaa. Se käsittää näet 39 sivua varsinaista tekstiä ja 66 sivua liitteitä nelitaitteista kokoa. Enin aika on tietysti mennyt monenlaatuisten tilastollisten ja elämäkerrallisten tietojen hankintaan ja järjestelyyn, mutta koululaitoksen synty ja historiakin on kirjoitettu sillä huolella, tarkkuudella ja persoonallisella sävyllä, jotka olivat tekijälle ominaisia. Tarpeetonta on kuitenkin tässä ryhtyä selostamaan sisällystä. Edellisessä olemme jo kertoneet samoja asioita ja oppineet tuntemaan Kihlmanin mielipiteet parooni von Kothenin uudistuspuuhista, suomalaisen osaston kohtalosta y.m. Mainittava on vain, että tekijä päättää historiikkinsa eräällä otteella muutamasta Ruotsissa 1874 ilmestyneestä komiteamietinnöstä, jossa tavataan kaunis arvostelu Suomen normaalilyseosta. Mietinnön kertomus samanlaisista opistoista Euroopan ja Amerikan valtioissa päättyy nimittäin Suomeen nähden seuraaviin sanoihin: "Jos senkin (maan) laitokset opettajien kehittämistä varten vielä jättävät kaikenlaista toivottavaa, on se kuitenkin tässä kysymyksessä astunut muiden maiden edelle." Nykyisin on ruotsalaisen normaalilyseon 50-vuotisjuhlaksi ilmestynyt uusi kertomus [Svenska Normallyceum i Helsingfors 1864-1914. En minnesskrift av V. T. Rosenqvist.] tämän oppilaitoksen vaiheista. Vaikka se ei ainoastaan käsitä kahta vertaa pitempää aikaa, vaan myöskin tietojen runsauden ja tarkkuuden sekä esityksen puolesta ansaitsee kaikkea kiitosta, ei Kihlmanin kirjoittama kuitenkaan ole menettänyt arvoansa yhtenä koululaitoksemme historian lähteenä.

Itse 25-vuotisjuhla vietettiin lauantaina 18 p:nä tammik. 1890, ja näkyy siitä kuvauksesta, jonka Kihlman liitti keväällä julkaisemaansa vuosikertomukseen, että hän, vaikkei rakastanutkaan juhlia, kuitenkin oli tyytyväinen yleisön ja entisten oppilaiden ja opettajakokelaiden riemupäivänä osoittamaan osanottoon oppilaitosta kohtaan. Sen hän tunnustaa kirjeessä (20/1) vaimolleenkin, joka huolimatta heikosta terveydestään oli matkustanut Vaasaan nähdäkseen Lorenzon uuden kodin. Samassa kerrotaan, että juhlajulkaisu oli loukannut kouluylihallitusta. Ylihallitus oli päättänyt lähettää kirjallisen onnentoivotuksen normaalilyseolle, ja kirjelmä oli jo valmis, mutta kun sen jäsenet edellisenä iltana olivat lukeneet historiikin, olivat Frosterus ja Synnerberg, jotka olivat olleet von Kothenin virkatovereita, arvelleet, että heidän oli vaikea antautua onnittelemaan oppilaitosta, joka rehtorinsa kautta moitti ylihallitusta. Sen johdosta jäi kirjelmä lähettämättä. "Minä ymmärrän tämän syyn, vaikk'en voi täydelleen tunnustaa sen pätevyyttä." Lindelöf kunnioitti kuitenkin juhlaa läsnäolollaan, ja samoin Yrjö-Koskinen, Streng ja Floman. Päivällisilläkin Kihlman olisi viihtynyt, "jos olisi saanut olla rauhassa. Mutta Lindeqvist ei voinut olla esittämättä minun maljaani tavallisessa ylellisessä tyylissä. Ettei hän pysty ymmärtämään, miten se on tuskallista ja epämiellyttävää!"

* * * * *

Saapuvilla juhlassa oli myöskin ollut normaalilyseon opettajiston vanhin, 71-vuotias historian yliopettaja H. L. Melander, joka vararehtorina aina oli ollut Kihlmanin sijaisena, kun tämä valtiopäivämiehenä tai muusta syystä oli ollut virkavapaa. Tämä oli kuitenkin viimeinen kerta, jolloin hänet nähtiin virkatoverien seurassa. Samana päivänä hän näet sairastui keuhkotulehdukseen, ja ennenkuin viikko oli kulunut, olivat hänen päivänsä päättyneet (24/1) 1890.

Tämä tapaus antaa meille aihetta luoda katsauksen normaalilyseon sisälliseen elämään, joka oli melkoisesti muuttunut siitä ajasta, jolloin Kihlman ensiksi astui sen opettajien riviin. Aluksi oli Bergroth ollut hänen lähin tuttavansa, mutta sen jälkeen kuin tämä oli siirtynyt kouluylihallitukseen, he riitaantumatta vieraantuivat, vaikka lapset ja rouvat seurustelivat keskenään ja jälkimmäiset olivat ystäviä kuolemaansa asti. Muidenkin opettajain, kanssa oli ensi aikoina seurusteltu, ilman että oikein läheistä suhdetta syntyi, mutta vuosien kuluessa se supistui vähiin syystä, että syvempää luonnon ja luonteen yhtäläisyyttä puuttui. Melanderiin, jonka täsmällisyys ja uskollisuus velvollisuuksiensa täyttämisessä aina oli kunnioitusta herättävä, oli Kihlman kuitenkin muuttumattomasti ystävällisessä suhteessa. Mutta samaa ei voi sanoa hänen ja Lindeqvistin välistä. Alussa ja koko 1870-luvulla oli suhde kyllä hyvä. Lindeqvist kävi usein Kihlmanin luona, ja heidän kirjeenvaihtonsa todistaa veljellistä luottamuksellisuutta. Eritoten auttoi jälkimmäinen virkatoveriansa hänen raha-asioissaan, jotka olivat hyvin sekavat, ja kirjoittaen hänen velkojilleen ja takausmiehilleen hän koetti parastaan niiden selvittämiseksi. Sen johdosta Lindeqvistillä siihen aikaan olikin tapana aloittaa kirjeensä sanoilla: "Hyvä veljeni ja hyväntekijäni." Kumminkaan ei heidän välinsä pysynyt eheänä. Ainakin 1880-luvun loppupuolella oli se jo kokonaan särkynyt. Syynä siihen oli, että Lindeqvistin yksityinen elämä ja siitä johtuva epäsäännöllisyys virkatoimissa antoi aihetta vakaviin muistutuksiin, joita Kihlman oppilaitoksen johtajana ei voinut olla hänelle esittämättä. Vaikka Kihlman arkaluontoisessa asemassaan nyt niinkuin ainakin osoitti suurta maltillisuutta eikä tietääksemme mitään julkisesti loukkaavaa tapahtunut, ei asia ollut autettavissa. Alkusyy näet pysyi muuttumattomana.

Muidenkin opettajien kanssa oli Kihlman varsinkin alkuaikoina mitä parhaimmissa väleissä. Vaikk'eivät perheet seurustelleetkaan, sai hän monesta elinaikaisen ystävän. Siten oli hän läheisessä suhteessa uskonnonopettajiin (K. Ervast, F. W. Sundvall, V. T. Rosenqvist ja Lauri Ingman), ja samoin myöskin muutamiin muihin (J. G. Geitlin, F. W. Rothsten, K. J. Unonius, A. Backman, Martin Wegelius j.n.e.). Missä taas ei varsinaista ystävyyssuhdetta rakentunut, oli kuitenkin olemassa kunnioittava, myötätuntoinen keskinäinen suhtautuminen rehtorin ja opettajien välillä. Että olot olivat näin hyvällä kannalla, tuli erityisesti näkyviin niissä päivällisissä, jotka rehtori tarjosi opettajakunnalle kodissaan lukukauden lopulla ja jotka Kihlmanin perhe-elämässä varsinkin lapsille olivat merkkitapauksia. Niissä vallitsi tuttavallinen, hilpeä mieliala; puheita pidettiin, maljoja tyhjennettiin, ja yhteisiä muistoja verestettiin. Päivällisten pito kuuluu lakanneen 1880-luvulla, muun muassa siitä syystä, että rouva Kihlman pitkällisen sairauden ja siitä johtuneen heikontuneen terveyden tähden ei enää kyennyt hoitamaan emännän tehtäviä.

Edellisestä tiedämme, että Kihlman 1881 ensi kerran (ks. ylemp.) valitti yhteishengen puutetta opettajistossa. Hän totesi erimielisyyttä "uskonnollisessa katsantotavassa, valtiollisissa mielipiteissä ja pedagogisellakin alalla" ja mainitsi erittäin kansallisuustaistelun yhtenä hajaannuksen syynä. Syvästi hän kärsi siitä, mutta turhaan hän mietiskeli, miten yhteishenki olisi palautettava. Kun hän 1886 vuosikertomuksessaan käsitteli kielitaistelua, on tuskin epäiltävissä, että hän toivoi voivansa vaikuttaa rauhoittavasti lähimpään ympäristöönsä, työtovereihinsa. Mutta kellä olisikaan ollut hänen tyyneyttään ja maltillisuuttaan? Kaikki, joilta olemme asiaa tiedustelleet, ovat tunnustaneet, että Kihlman ei koskaan osoittanut puolueellisuutta, ei oppilaita eikä opettajia kohtaan, mutta eihän siitäkään voinut olla apua. Valtiollisina kiihkoaikoina on tyyni arvostelu poikkeus — johon ei uskota. Että hajaannus, jota Kihlman oli kykenemätön parantamaan, ei voinut olla vaikuttamatta häneen itseensä, on selvä asia. Sanotaan, ettei hän enää niinkuin ennen lähestynyt opettajia ja että hän johti oppilaitosta kansliastaan. Mutta jos niin oli, onko muutos oudoksuttava? Vanhat ystävät olivat poissa ja niin ikään se yhteishenki, jolla ennen oli koetettu ylläpitää opiston mallikelpoisuutta. Itsekin hän kai tunsi olevansa vanha verrattuna uusiin työtovereihinsa, joiden joukossa oli semmoisiakin, jotka oli nimitetty tärkeihin virkoihin vasten hänen vakavia huomautuksiaan. Näin on tuo muutos ymmärrettävissä, vaikka hänen työvoimansa ja tarmokkuutensa ei vielä osoittanut heikkenemisen oireita ja hänen rakkautensa nuorisoon pysyi entisellään. Tätä viimeistä seikkaa todistaa m.m. se, että hän usein asettui oppilaiden puolelle, milloin nuoremmat opettajat tai opettajakokelaat syyttivät heitä jostakin epäjärjestyksestä. Hänestä kurinpito, niinkuin tiedämme, riippui ennen kaikkea opettajan arvokkaasta, taitavasta esiintymisestä. ["Kun rikkomus järjestystä vastaan koulussa tapahtuu", kirjoittaa Kihlman kerran (11/5 1893), kun hänen mielipidettään oli kysytty erään kurinpitoasian johdosta, "katson velvollisuudekseni ottaa huomioon, onko syy yksistään oppilaassa vai kenties myöskin opettajassa, sillä kokemukseni on, että järjestyksenrikkomuksia (disciplinära öfverträdelser) sattuu ainoastaan poikkeukselta tunneilla, joita normaaliset opettajat hoitavat, opettajat, jotka opetuksensa ja persoonallisen luonteensa kautta ovat normaalisessa suhteessa oppilaihinsa. Jos nyt opettajilla on joku osa tapahtumassa, niin minusta loukataan oikeutta, jollei tätä seikkaa oteta lukuun.">[ Kuitenkaan tätä ei ole niin käsitettävä, että hän yleensä olisi osoittautunut välinpitämättömäksi tai kylmäksi nuoria opettajia kohtaan. Päinvastoin. Missä hän vain huomasi vakavaa harrastusta, oli hän aina valmis antamaan apua ja tukea. Kolmelta eri opettajalta olemme kuulleet, että hän heidän pyytämättään tarjosi heille raha-apua, kehoittaen heitä kääntymään hänen puoleensa, milloin vain olivat avun tarpeessa.

Mutta vielä on tässä yhteydessä huomioon otettava eräs seikka, joka erikoisesti on omansa saamaan Kihlmanin kipeästi suremaan koulun-sisällisten olojen muuttumista. Tapahtui näet että oppilasluku, joka korkeimmillaan ollessaan oli lähennellyt 300 ja 1884 oli 240, siitä vuodesta alkaen vuosi vuodelta aleni, kunnes se 1899 ei ollut 123:ea suurempi. Eikä siinä kyllä. Alkuaikoina olivat oppilaat enimmäkseen tulleet virkamiesten taikka muista säätyläisten kodeista, mutta nyt "normaalilyseon historian pimeänä aikakautena", käyttääksemme Rosenqvistin [M.t. siv. 166 ss.] lausetapaa, olivat useimmat alempien porvarien ja talonpoikien perheistä. Kun Kihlman juhlajulkaisussaan (1890, jolloin oppilasluku oli 191) oli maininnut tämän, hän lisäsi, että syy tietenkin oli siinä, että oppilaitos ei nauttinut yleisön luottamusta, mutta ei antautunut selittämään, mikä oli sen aiheuttanut. Hänestä pulman selvittäminen oli tulevaisuuden asia: "historian tuomiota oppilaitos ei voinut eikä tahtonutkaan välttää." Kihlmanin menettely tässä on luullaksemme niin ymmärrettävä, että hän itse asiassa piti yhteishengen puutetta opettajistossa pääsyynä siihen, että opisto oli menettänyt yleisön luottamuksen, mutta ei katsonut sopivaksi julkisesti kosketella asiaa. Tällainen pessimistinen olettamus tuntuu meistä olleen sopusoinnussa hänen luonteensa kanssa. Mutta todellisuudessa saattaa, niinkuin Rosenqvist on tehnyt, viitata erinäisiin ulkonaisiin seikkoihin, jotka epäilemättä enemmän kuin sisälliset vaikuttivat kyseessä olevaan ilmiöön. Se rynnäkkö latinanopetusta vastaan, joka 1880 vaiheilla oli alkanut ja jota 1879 v:n koulukomitea ja maamme ruotsalainen sanomalehdistö kannattivat, ei seisahtunut sen vuoksi, että mainitun komitean ehdotus jäi toteuttamatta. Kun ei julkista koululaitosta tahdottu uudistaa realistiseen henkeen, perustivat uudistuksen harrastajat 1882 n.s. Uuden ruotsalaisen oppilaitoksen (Nya svenska läroverket), joka saavutti suosiota laajoissa piireissä. Edelleen syntyi tähän aikaan yhteiskouluaate, ja 1883 perustettiin ruotsalainen Oppilaitos poikia ja tyttöjä varten (Läroverket för gossar och flickor). Vihdoin pantiin seuraavina vuosina muitakin yksityiskouluja alulle, sillä valtaan oli päässyt se mielipide, että sellaisissa voitaisiin eri kohdissa järjestää opetusta vapaammin, uudenaikaisemmin ja siis myöskin oppilaiden kehitykselle edullisemmin kuin entisissä latinakouluissa. Koska se henkinen virtaus, joka ilmaantui näissä yrityksissä, oli voimallisin juuri niissä ruotsalaisissa piireissä, joista ennen oli lähetetty oppilaita normaalilyseoon, niin on siinä riittävä selitys oppilasluvun vähenemiseen mainitussa koulussa. Toinen asia on se, että äkkiä noussut uudistuskiihko koulun alalla ei suinkaan ollut niin syvästi perusteltu kuin luultiin. Ennen pitkää esiintyi näet reaktio, vastavaikutus latinan halveksimista vastaan, ja silloin pääsi normaalilyseokin jälleen armoihin. Se tapahtui kuitenkin niin myöhään, että Kihlman silloin jo oli virastaan eronnut.

Tämä katsauksemme saa ymmärtämään, että loppukausi Kihlmanin toimintaa koulumiehenä ei ollut niin miellyttävä kuin alkuajat. Enimmin hän tietysti kärsi hajaannuksesta opettajien kesken, joka 1890-luvulla kehittyi siihen määrään, että Lindeqvistin ympärille muodostui pysyväinen ryhmä, joka tilaisuuden sattuessa yksimielisesti vastusti Kihlmania ja hänen ystäviään.

Kesäk. 4-7 p:nä 1890 oli pitkän ajan päästä jälleen koulunopettajain kokous — kolmas järjestyksessä. Kihlman alusti 28:nnen kysymyksen: "Olisiko erityisiä hakukelpoisuusvaatimuksia ja ehtoja asetettava normaalilyseoiden opettajavirkoihin pyrkiville?" Luonnollisesti oli vastaus myönteinen, sillä tiedämmehän edellisestä, että Kihlman vaati paljon normaalilyseon opettajalta: hänen tuli olla "normaali", mallikelpoinen. Hän ehdotti siis, ettei avonaista virkaa julistettaisi haettavaksi, ennenkuin tiedossa oli ainakin yksi pätevä hakija, ja edelleen, ettei valtakirjaa annettaisi hakijalle, jollei hän ollut joko edeltäpäin käytännöllisenä opettajana osoittautunut kykeneväksi taikka laissa määrättynä koeaikana näyttänyt todellista kelpoisuutta. Kokous hyväksyi keskustelutta Kihlmanin mielipiteet ja esittämät ehdot.

Muutoin ei Kihlman mainittavasti ottanut osaa keskusteluun. Siten hän ei myöskään esiintynyt, kun käsiteltiin kysymystä "pohjakoulusta"; mutta kokouksen päätöstä vastaan, että pitäisi muutamissa opistoissa koetteeksi järjestää alimmat luokat pohjakouluksi, hän ilmoitti vastalauseen. Hänestä olisi päätöksen toimeenpanosta vahinkoa niille oppilaille, jotka suorittivat koko oppilaitoksen kurssin, ja ainoastaan näennäistä hyötyä niille, jotka varhemmin erosivat.

* * * * *

Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiöllä oli vuosi vuodelta kasvava menestys. Niin oli 1889 vuoden tulos jälleen odottamattoman hyvä. Kumminkin oli Kihlmanilla nytkin vastoinkäymisiä, jotka hänestä olivat kiusallisia. Hän ehdotti 1890, että jaettaisiin 15 % s.o. 4 % enemmän kuin edellisenä vuonna, ja se tulikin johtokunnan päätökseksi, vaikka O. Donner oli arvellut, että kävisi ehkä jakaa 17 %. Sittemmin kävi yhtiökokouksessa ilmi, että tämä johtokunnan jäsen oli saanut eräitä muitakin osakkaita puolelleen ja vaatimaan 17 %. Kysymys meni äänestykseen, ja enemmistö puolsi korkeampaa osinkoa. — Tästä Kihlman oli pahoillaan, ei vain sentähden, että osinkojen suorittamista varten täytyi tyhjentää kaikki kreditiivit, vaan sen vuoksi, ettei ollut varmaa, että voitaisiin vastedeskin jakaa yhtä paljon. Muuten oli hänen periaatteensa se, että osakkaiden tulee aina kannattaa johtokunnan ehdotuksia, niin kauan kuin siihen ylipäänsä luotetaan, sillä se voi kuitenkin parhaiten arvostella yhtiön asemaa. Tähän suuntaan kävivät hänen neuvonsa aina, kun hän lähetti Lorenzolle valtakirjan edustaa häntä Vaasan puuvillatehtaan yhtiökokouksissa.

Edellisenä vuonna oli Kihlman tullut vaikuttavaan asemaan eräässä toisessakin liikeyrityksessä, josta aikaa myöten oli kehittyvä yksi maamme suurimpia. Tarkoitamme Kansallis-osake-pankkia, joka muutamien nuorempien suomenmielisten aloitteesta oli perustettu 1889. Kun kevätkaudella asiasta oli pienemmässä piirissä neuvoteltu ja sääntöehdotuskin laadittu, kutsuttiin kesäkuulla m.m. Kihlman väliaikaiseen hallintoneuvostoon, jonka tuli lopullisesti muodostaa ehdotus, hankkia sille vahvistus ja sen jälkeen kutsua osakkeenmerkitsijät perustavaan kokoukseen. Tämä kokous pidettiin 12 p:nä lokak. samana vuonna, ja silloin valittiin Kihlman varsinaisen hallintoneuvoston jäseneksi. Puheenjohtajaksi hän ei kuitenkaan vielä tullut, vaan toimi lääninsihteeri (sittemmin presidentti) Ernesti Forsman hallintoneuvoston esimiehenä. Siitä huolimatta oli Kihlman monipuolisimmin kokenut liikemies hallintoneuvostossa ja sen vuoksi myöskin se, jonka sana oli painavin neuvotteluissa. Mitä tämä tuli merkitsemään alkavan rahalaitoksen kehitykseen nähden, saamme alempana nähdä.

Kesällä 1890 Kihlman menetti ystävänsä Geitlinin. Ollessaan normaalikoulun rehtorina Hämeenlinnassa oli tämä ostanut Vanajaveden rannalla Kalvolan pitäjässä olevan Rauhalahden tilan, ja siellä hän kuoli 18 p:nä heinäk. Aamupäivällä hän oli lähtenyt katsomaan heinänteossa olevaa väkeään, mutta kun taivas uhkasi sateella, hän palasi, asettui saliin istumaan, ja siinä hänen vaimonsa tapasi hänet tajuttomana. Vainaja haudattiin 22 p:nä Kalvolan kirkkomaahan, ja Kihlmankin oli saapuvilla. "Kuka hänen tovereistaan on matkustava (hautajaisiin), jollen minä?" oli hän Helsingistä kirjoittanut Hildalleen Rulluddiin.

Elokuun loppupuolella Kihlman rouvansa kanssa teki Vaasan-matkan, onnitellakseen Lorenzoa ja hänen Idaansa ensimmäisen lapsen syntymisestä. Kun isoisän piti kastaa pieni ihmisen alku ja oli ennättänyt siihen kohtaan, jossa vedellä valelemisen piti tapahtua, hän huomasi — niin jutellaan — ettei vettä ollutkaan käsillä. Silloin hän tyynesti keskeytti toimituksen ja lausui: "Ei tosin vesi sitä itsestänsä tee, mutta kumminkin se on tarpeen." Silloin riennettiin noutamaan vettä, ja toimitus jatkui säännöllisesti loppuun.

Kun Kihlman rouvineen oli palannut Helsinkiin, sattui seikkailu, joka kuvaa hänen mielensä lujuutta ja ruumiillistakin reippautta, jota tuskin olisi 65-vuotiaalta odottanut. Oli lähdettävä Rulluddiin, mutta tuuli oli kiihtynyt niin kovaksi myrskyksi, että saaristolaivat eivät voineet suorittaa matkojaan — mitä tuskin sattuu kertaakaan 5:ssä vuodessa. Sekin laiva, jossa Kihlmanien oli kuljettava, jäi satamaan odottamaan ilman tyyntymistä, ja päästäkseen mukaan matkustajamme yöpyivät laivaan. Aamulla he sitten kauniilla säällä tekivät matkansa ja tulivat Rulluddiin. Mutta iltapäivällä — elok. 28 — nousi myrsky uudestaan ja paisui hirmumyrskyksi — "vuosisataismyrskyksi" nimitti sitä Z. Topelius — jonka vertaista ei kukaan elävä muistanut. Tuhoisa oli myrsky varsinkin Etelä-Suomen puistoille ja metsille, ja Rulluddillakin se kaatoi taikka pirstasi lukuisia suuria puita, joista muutamat kaatuivat huvilarakennuksen päälle särkien sen katon. Kihlman itse oli joutua kaatuvan puun alle, kun hän myrskyn alussa pistäytyi pihalle katsomaan. Illalla tuuli taas tyyntyi, mutta laivaa ei näkynyt sinä päivänä eikä seuraavana aamunakaan. Turhaan odotettuaan laivan tuloa selitti Kihlman omaisilleen, että hänen täytyi välttämättä päästä Helsinkiin hoitamaan koulun asioita. Ja kun ei soutuveneitäkään ollut saatavissa, lähti hän jalkaisin ja yksin matkalle huolimatta vaimonsa rukouksista. Tiet olivat kaikki tukossa kaatuneiden puiden ja murskautuneiden oksien suunnattomasta määrästä: kulkijan täytyi kiivetä, kiertää, pujottautua, mistä kulloinkin parhaiten pääsi. Jonkun kilometrin näin ponnisteltuaan onnistui Kihlmanin kuitenkin saada hevonen, millä vihdoin tuli Helsinkiin. On myönnettävä, että tämä omituinen retki osoittaa yhtä paljon velvollisuudentuntoa kuin tahdonlujuutta ja rohkeutta.

Vuoden lopulla valittiin jälleen edustajia seuraavan vuoden valtiopäiville. Porvoon hiippakunnan koulunopettajat valitsivat nytkin Kihlmanin toiseksi, mutta Geitlinin kuoltua prof. Ernst Bonsdorffin toiseksi edustajakseen. — Mitkä seikat näihin aikoihin paitsi tavallisia tehtäviä kiinnittivät Kihlmanin mieltä näkyy eräästä piispa G. Johanssonille (1/12) lähetetystä kirjeestä. Ensiksikin hän siinä puhuu "Finland"-lehden ylläpitämisen hyväksi. Sitä varten oli jo 18,000 mk merkitty, mutta vielä tarvittiin 5,000 lisää. Toiseksi on hänen mielensä järkkynyt ajan valtiollisen uhkatilan johdosta. "Idästä päin kuuluu kamalia huhuja. Tänään kerrotaan komitean jäsenten yhtyneen siitä, että H. M:teetilleen ehdotettaisiin koko (uuden) rikoslain voimaanpanon lykkäämistä; ministerivaltiosihteeri Kasimir Ehrnrooth yksin on ehdottanut, että ainoastaan osa siitä jäisi voimaan panematta. Voimaanpanon lykkäys on siis odotettavissa. Ja kun lait voidaan tehdä voimattomiksi, niin tulevat kai pian kieli ja uskontokin järjestykseen. Eihän ainakaan ole mitään, joka estää muiden lupausten peruuttamisen, kun yksi lupaus voidaan mielivaltaisesti rikkoa. Mutta hyvä on tietää, että Herra on kuningas aina ja iankaikkisesti, Ps. 10." — Edelleen Kihlman kirjoittaa, että kysymys ehtoollispakosta oli kahtena iltana ollut käsiteltävänä Helsingin pappeinkonferenssissä. "Alusta alkaen olivat mielipiteet melkein aivan vastakkaisia, ja kun keskustelu päättyi, todettiin, että mielipiteet yhä olivat vastakkaisia ja sovittamattomia. Toiselta puolen valitettiin, että eräs Suomen piispakin (G. Johansson) oli voinut puoltaa ehtoollispakon poistamista. Tällä puolella olivat prof. Råbergh, esittelijäsiht. Rancken, Meurman, Murén, Hildén y.m. Toisella puolella olivat prof. Colliander, rehtori Kihlman, maisteri Appelberg, prof. Otto Hjelt y.m., jotka todistivat, että jos luterilainen kirkko säilyttää ehtoollispakon, niin ei se siinä voi nojautua Jumalan sanaan, vaan noudattaa ihmissääntöä, jota vastoin ne, jotka tässä kohden vaativat vapautta, voivat vetää todistukseksi mestarin omat perustamissanat. — Tämän keskustelun hedelmä on 'Finlandissa' ollut polemiikki opus operatum'ista. Toinen kirjoittaja on Meurman. Kuka 'luterilainen pappi' on, sitä en tiedä." — "Luonteenomaista on että pastori Hildén, Silfvast y.m. luterilaisen evankeelisen yhdistyksen jäsenet eivät ole merkinneet mitään avustusta 'Finlandille'; siitä syystä, ettei tämä lehti ole puhtaasti kirkollinen = evankelisluterilainen. Oi, mikä hajaannuksen maailma kaikkialla!"

* * * * *

1891 vuoden säätykokous oli määrätty alkavaksi 20 p:nä tammik. ja se oli ensimmäinen, joka pidettiin vihdoin valmistuneessa säätytalossa, jonka rakennusvaliokunnassa Kihlmankin oli ollut jäsenenä. Valtiopäivien tähden hän oli estetty matkustamasta Essenin kultahäihin 21 p:nä, joissa hän olisi ollut yksi rakkaimpia vieraita. Kirjeessä (7/1), joka alkoi: "Ystävä ja Veli", missä Essen oli muistuttanut Kihlmania merkkipäivästä, hän leikillisesti oli nuhdellut tätä siitä, että hän yhä käytti nimitystä appi-isä, vaikka he olivat veljeksiä. "Siitä huonosta tavasta täytyy Sinun luopua uutena vuonna." Kihlman puolestaan vastaa (20/1): "Rakas appi-isä! Kyllä minä mielelläni käyttäisin uutta nimitystä, mutta ei se käy. Minun täytyisi tehdä väkivaltaa itselleni, eikä se ole hauskaa. — — Eiköhän sentähden ole parasta, että olemme veljeksiä todellisuudessa, vaikka nimitys jää entiselleen? — Kun en huomenna voi persoonallisesti ja suullisesti ottaa osaa perhejuhlaan, niin teen sen hengessä ja kirjallisesti. Minun elämäni on saanut erikoisen omituisuutensa sen liiton kautta, jonka nuoruudessani solmin tullessani Angelikan mieheksi. Kun juuret käyvät niin kauas entisyyteen, olen yhä pitänyt itseäni perheenjäsenenä, ja sellaisena pyydän esittää Teille, Anoppi ja Appi-isä, sydämellisen kiitollisuuteni menneestä ajasta ja kaikesta hyvästä, jonka tänä pitkänä aikana olen saanut vastaanottaa. Säästyköön jäljellä oleva elämänne vaikeammista suruista ja olkoon Teille suotu elämänne illalla nauttia siitä rauhasta, jonka usko Kristukseen tuottaa!" —

Koululaitosta koskevista anomusehdotuksista on mainittava eräs koulunopettajain edustajille yhteinen. Se tarkoitti joka kolmas vuosi pidettävien yleisten opettajakokousten aikaansaamista ja saavutti säätyjen hyväksymisen. Kihlman otti osaa säätyjen työhön tavallisella ahkeruudellaan, mutta hänen lausunnoissaan emme ole huomanneet mitään erikoisemmin kuvaavaa. Kumminkin ansaitsee panna merkille, että parissa kohden tulee näkyviin, miten tärkeänä hän piti toimenpiteitä, jotka voisivat ehkäistä tilattomien ja työläisten puutteenalaisuudesta johtuvia sosialisia vaaroja. Siten hän puolusti arm. esitystä maatilojen osittamisesta ja maanvuokraamisesta maalla, jossa 10 hehtaaria oli asetettu vähimmäksi määräksi, minkä joku lohkomisen kautta saatu tila saisi käsittää, vaikka hänestä laki- ja talousvaliokunnan mietintö saman esityksen johdosta, missä tuo rajamäärä oli poistettu, oli parempi ja johdonmukaisempi. Hän pelkäsi näet, että koko esitys saattaisi joutua vaaraan, ja hän katsoi suureksi vahingoksi, jos asetus valiokunnan tekemän muutoksen tähden tulisi lykätyksi tulevaisuuteen. — Toiseksi Kihlman, kun yleinen valitusvaliokunta erään porvarissäädylle annetun anomusehdotuksen johdosta lainojen antamisesta yleisistä varoista työväen-asuntojen rakentamista varten oli ehdottanut, että asia jätettäisiin sikseen, hallitus kun ilmankin saattoi antaa lainoja tällaisten tarkoitusten edistämiseksi, osoitti, että määräykset, jotka koskivat valtiolaitoksen lainausrahastoa, eivät suinkaan selvästi myöntäneet lainojen antamista kyseessä olevaan tarkoitukseen, ja ehdotti anottavaksi, että hallitus muuttaisi nuo määräykset niin, että selvän selvästi näkyisi, että lainoja ajanmukaisten työväen-asuntojen rakentamista varten oli valtiolta saatavissa. "Sen, joka on seurannut yhteiskunnallista liikettä nykyaikana, sen, joka tietää, kuinka kauas tämä liike jo on edistynyt ja kuinka tärkeää on, että ajoissa ei ainoastaan hyväntahtoisissa sanoissa, vaan toimessa näytetään, että tahdotaan tyydyttää oikeutettuja toivomuksia, sen ei pitäisi epäillä kannattaa niin vaatimatonta ehdotusta kuin minun ehdottamani." Sääty hyväksyi Kihlmanin ehdotuksen 21 äänellä 15 vastaan.

Kirjoittaessaan 27 p:nä kesäk. Oswaldille, joka toukokuulla oli lähtenyt kasvitieteelliselle tutkimusmatkalle Pohjois-Venäjälle (Petschoran seuduille), Kihlman itse kertoo yhtä ja toista valtiopäiviltä. — Valtiopäivien aikana hänellä ei ollut aikaa tarkastaa stenogrammeja. "Käsikirjoituspinkkojen, jotka niin kauheasti todistavat kuinka virheellisesti lausun ajatukseni, täytyi levätä. Tämän kokemuksen johdosta koetin vakavasti olla vaiti, muistaen vanhaa, hyvää ohjetta: praestat tacere qvam male loqvi. Mutta en voinut aina olla mykkänä. Toisinaan oli minun esiinnyttävä, varsinkin kysymyksissä, joihin olen enemmän perehtynyt (pankki- ja finansiasioissa) ja joissa olisi ollut väärin vaieta." —

"Yleensä ei minulla ollut syytä iloita suuresta kannatuksesta säädyssä. Tavallisesti jäin vähemmistöön. Mutta toiselta puolen oli minulla se ilo, että mielipiteeni kuitenkin lopulta voittivat. Sillä kun yhteensovitus tuli, kehoitettiin säätyä, eikä niinkään harvoin, yhtymään mielipiteeseen, jota minä olin puolustanut, ja silloin sain mielihyvällä kuulla vastustajain kehoittavan säätyä luopumaan entisestä päätöksestään ja yhtymään siihen, mitä minä olisin suonut säädyn heti kannattavan. Näin ovat tehneet Donner, J. Forsman ja E. G. Palmén. Ja kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin, sanoo Shakespeare."

Seikkaperäisesti kertoo Kihlman sitten, kuinka näillä valtiopäivillä päätettiin valita ja todella valittiinkin 8 pankkivaltuusmiestä, 2 kustakin säädystä, sen sijaan että niitä ennen oli ollut vain 4. Kihlmanin mielestä oli uudistus tarpeeton, koska pankin hallintoa vastaan ei oltu mitään muistutettu, ja ensiksi pappissääty hylkäsikin ehdotuksen, vaikka se sittemmin ritariston ja aatelin kehoituksesta muutti päätöksensä. Viimemainittu ja porvarissääty olisivat tahtoneet valita 3 kustakin säädystä, mutta (Donnerin ehdotuksesta) pappissääty suostui valitsemaan vain 2, joten pankkivaltuusmiesten koko luku tuli olemaan 8, minkä toisetkin säädyt hyväksyivät. Mitä itse vaaliin tulee, oli pappissäädyn vaikea päättää ketä valita. "Donner oli luonnollisesti itsestään tuleva toiseksi pankkivaltuusmieheksi, mutta toiseksi? Käännyttiin minun puoleeni kysymällä neuvoa. Kysykää Donnerilta, oli alituinen vastaukseni. Ja Donner ehdotti minua, vaikka olin vastustanut lisäystä. Mutta silloin tulivat Kansallis-osake-pankin ystävät liikkeelle ja selittivät, että minä olin siellä korvaamaton. Otto Hjelt, Otto Stenroth, Ernesti Forsman, Yrjö-Koskinen näyttäytyivät pappissäädyssä vaikuttaakseen sen jäseniin, etteivät he valitsisi minua. Alussa pysyin minä aivan passiivisena, välttäen keskustelua tästä aineesta ja lausuen, kun minua ahdistettiin, ettei minulla ollut mitään toivomuksia, vaan että olin kokonaan välinpitämätön. Mutta vihdoin, Äidin kehoituksesta, aloin miettiä itsekseni: eikö velvollisuuteni ollut luopua passiivisuudestani. Mietiskelyni tulos oli, että minulle yksityisenä henkilönä olisi edullisempi tulla pankkivaltuusmieheksi, sillä vastuu olisi vähempi siitä syystä, että siellä oli useampia kokeneita henkilöitä ja että Suomen pankin johto oli vaikea ainoastaan pulmallisina aikoina. Sitävastoin täytyi minun uskoa, että voisin enemmän edistää yleistä hyötyä, jos jäisin Kansallispankkiin, missä tähän saakka mielipiteelleni oli annettu paljon arvoa, missä minulla sanalla sanoen oli kumupohjaa. Kun tämä oli selvinnyt, oli ratkaisu helppo. Yksityisen oli väistyttävä yleisen edestä. Kun siis vaalipäivä tuli ja minulta jälleen kysyttiin, vastasin etten minä heidän sijassaan äänestäisi minua, s.o. minä neuvoin että oltaisiin valitsematta minua. Itse olin päättänyt äänestää kauppaneuvos Åströmiä Oulusta, ja niin teki säätykin. Siten jäin Kansallis-osake-pankkiin ja minulla on nyt suuri vastuu tästä pankista, jos siellä kävisi pahoin. Mutta olen tyytyväinen: olen varma siitä, että olen tehnyt oikein, ja pankissa olen tekevä mitä voin. Minun tehtävänäni siellä lienee jarruttaa, pidättää, noudattaa suurempaa varovaisuutta."

"Pankkivaltuusmiesten varamiehiksi valittiin: 1) J. Forsman (uudestaan), 2) minun sijaani Danielson ja 3) rovasti Nordström. Tarkastajaksi valittiin uudestaan Z. J. Cleve. Tarkastajan varamieheksi: 1) A. Kihlman, 2) J. Johansson ja 3) prof. Bonsdorff. Voitkos ajatella, säädyn sihteeri (C. Lindeqvist) oli vähällä tulla valituksi 3:nneksi varamieheksi. Hän sai koko 11 ääntä ja Bonsdorff 14. Niin turmeltuneeksi (depraveradt) on pappissäätykin tullut. Lyra on käynyt ympäri ja kerännyt ääniä ystävälleen. Ajatteles mikä skandaali! Qvist pankintarkastajana! Niin, loppu tuli hyväksi säädyn sihteeriinkin nähden taikka oikeammin mitä tulee säädyn ja sihteerin keskinäiseen suhteeseen. Vaikka jälkimmäinen oli ollut säädyn järjestelmällisen vainon esineenä, oli hän kuitenkin niin jalomielinen, että hän ruotsin, suomen ja latinan kielillä kutsui säädyn kaikki jäsenet teelle ('lukkarivaarin') alhaisen kattonsa alle viimeisenä iltana, kun olimme koolla, 27 p:nä toukok. Ja koko sääty noudatti kutsua paitsi muutamia parantumattomia O. D(onner), E. G. P(almén), A. K(ihlman) ja veljekset Johansson. Sovinto siis yleinen."

Viimeiseen kaskuun liittyy seuraava, joka näyttää, miten ylempänä mainittu hajaannus normaalikoulun opettajistossa tuli tuntuviin. "Toukokuun viime päivänä oli Mellberg (joka tänä lukukautena oli hoitanut rehtorin virkaa) kutsunut normaalilyseon opettajat päivällisille. Isäntä kiitti tovereita siitä avustuksesta, jota hän rehtorintoimessaan oli nauttinut. Sen johdosta prof. C. J. L(indeqvist) esitti maljan Mellbergille, jota hän kiitti siitä yksimielisyydestä, joka tänä lukukautena oli vallinnut opettajakunnassa ja joka johtui siitä tavasta, millä hän oli hoitanut rehtorinvirkaa; rehtori voi nimittäin katkeroittaa työtoveriensa elämää. Nyt oli keveästi hengitetty j.n.e. Minä olin saapuvilla ja — olin vaiti." Erehtymättä voimme olettaa, että Kihlmanin kohta alempana mainittava syyslukukauden alkajaispuhe osalta oli tarkoitettu vastaukseksi Lindeqvistin syytöksille.

Valtiopäivät olivat alkaneet painostuneen mielialan vallitessa, jonka varsinkin rikoslain voimaanpanon lykkäys oli aiheuttanut. Eikä se parantunut siitä, ettei keisari mitään vastannut puhemiehen onnentoivotuksiin, jota vastoin kolme vuotta ennen vastaus oli tullut jo neljäntenä päivänä avauksen jälkeen. Kumminkin Kihlman kirjoittaa (30/5) Hallonbladille, että säätykokous oli kehittynyt onnellisemmin kuin oli voitu toivoa. Valtaistuinpuhe oli ystävällinen, jopa sydämellinen. "Älkööt vihollisemme taas vaikuttako onnettomaan suuntaan!"

Näiltä valtiopäiviltä kerrotaan Kihlmanista seuraava hupaisa juttu. Hänellä oli tapana päivällisen jälkeen nukkua vaikkapa vain neljännestunnin aika, olipa hänellä miten kiire tahansa. Kerran hänellä oli asia toimitettava kaupungissa, ja kun se oli tehty, oli vielä aikaa, ennenkuin plenum alkoi k:lo 6. Kotiin oli matka kumminkin liian pitkä, ja senvuoksi hän meni istuntosaliin ja paneutui siellä lattialle makaamaan, päällystakki päänaluksena. Tapansa mukaan hän heti vaipui uneen, ja säätytoverit tapasivat hänet nukkumasta ja pelästyivät kovasti luullen, että ukko oli saanut halvauksen. Arvaahan mikä ilo syntyi, kun Kihlman rauhallisesti nousi ylös terveenä ja virkeänä!

* * * * *

Kesällä 1891 oli Kihlmanilla taas niin paljon työtä, että hän ainoastaan pyhinä pääsi nauttimaan luonnon ihanuudesta ja rauhallisesta elämästä perheen keskellä, josta jo nuorinkin poika, Lennart, oli keväällä 1890 tullut ylioppilaaksi. Ymmärrettävää on, että isä suurella mielenkiinnolla seurasi Henrikin ja Lennartin edistysharrastuksia, joiden päämäärä ei ollut alusta yhtä selvä kuin kahden vanhemman veljen. Edellinen kääntyikin filosofian kandidaattitutkinnon suoritettuaan käytännöllisemmälle pankkialalle, ja saman uran valitsi jälkimmäinenkin, havaittuaan että alottamansa lääketieteelliset opinnot eivät soveltuneet hänen luonnonladulleen.

Kuinka Kihlman yksin Helsingissä ollen jaksoi tehdä työtä, sen todistaa hänen vaimolleen lähettämä kirje kesäk. 13 p:ltä. "Nyt kun olen yksin, teen kovasti työtä. Eilen (esim.) k:lo 5:stä aamulla k:lo 4:ään i.p. ja sitten k:klo 6:sta 10:een ja k:lo 11:sta 12:een. S:a 16 tuntia."

Paitsi Tampereen ja Inkeroisten matkoja on vain mainittava, että Kihlman eräällä jälkimmäisellä matkalla kävi vanhan ystävänsä Cleven luona Vilniemen maatilalla Haminan lähellä. Kirjeessä, jonka hän palattuaan kotiin (10/8) kirjoitti Clevelle lausuakseen kiitoksensa nauttimastaan vieraanvaraisuudesta, hän myöskin puhuu uudesta normaalilyseon opettajakuntaa kohdanneesta tappiosta. "Vanha ystävämme (F. W.) Rothsten on ilmoittanut, ettei hän enää voi jatkaa suomenkielen opettamista normaalilyseossa (VII ja VIII luokalla). Hänen täytyy säästää silmiään ja ennen kaikkea käyttää voimiansa Kirjallisuuden Seuran hyväksi, sen jälkeen kuin Seura on antanut hänelle vapaan asunnon uudessa talossaan. Normaalilyseo menettää Rothstenissa yhden parhaimpia opettajiaan. Hän näet ei ainoastaan ollut täysin perehtynyt aineeseensa, vaan hänellä oli myöskin kyky opettaa niin, että oppilaat oppivat mitä heidän koulussa oli mahdollista oppia, ja vihdoin hän oli erinomaisen tunnollinen virassaan: aina oikealla hetkellä paikallaan ja aina erikoisesti valmistunut. Sen johdosta normaalilyseolla onkin ollut hyvä maine suomenkieleen nähden. On tunnustettu, että meidän opistomme käyneillä on ollut hyvä perustus suomenkielessä, perustus, jolle tietenkin oli edelleen rakennettava, mutta jolle voitiinkin rakentaa. Nyt hän poistuu tämä kunnianarvoisa opettaja, ja minun on saatava toinen hänen sijaansa." — (Rothsten oli suositellut toht. K. Krohnia, joka Cleven vävynä oleskeli tämän luona.) —

Syyskuun 1 p:nä, kun normaalilyseo jälleen aloitti toimintansa, Kihlman piti puheen, joka ansaitsee erityistä huomiotamme. Kun hän lukuvuoden lopulla julkaisi sen ja pari muuta koulupuhetta vuosikertomuksessa (1892), hän sanoi tahtovansa antaa yleisölle käsitystä niistä periaatteista, joita koulun toiminta edellyttää ja jotka muodostavat ikäänkuin "oppilaitoksen elämän sielun". Vaikeaa on kyllä, arvelee hän, havainnollistaa henkisten voimien vaikutusta. "Mutta jos persoonallisuus on tehnyt aatteet omakseen ja jos ne ovat olemassa tekijöinä persoonallisuuden luonteessa, silloin ne ovat realiteetteja, joskin henkisiä realiteetteja, jotka eivät tahdo eivätkä voi pysyä salassa. Se, mikä tietää olevansa oikeutettu, tahtoo myöskin valmistaa tilaa olemassaololleen, se vaatii itselleen realiteetin s.o. totuuden voimalla vaikutusvaltaa todellisuuden maailmassa. Oppilaitoksen johtajalla on hänen asemansa nojassa tilaisuutta huomattavasti vaikuttaa lähinnä oppilaisiin, mutta myöskin opettajatovereihin, jos nimittäin on olemassa mainittu edellytys, joka on jokaisen henkisen vaikutuksen ehto. Vakuutettuna siitä, että aate, joka julkilausutaan syystä, että vakaumus sen totuudesta on saavutettu, ei koskaan voi jäädä tehottomaksi, olen minä käyttänyt asemaani koettaakseni henkisesti vaikuttaa siihen piiriin, jossa olen saanut toimialani. Minua on johtanut tarve julkilausua ja teroittamistaan teroittaa niitä totuuksia, jotka jokapäiväisessä totuudenetsinnässäni ovat uudella taikka uudistetulla voimalla minulle itselleni selvinneet." — "Olkoot nämä lausuntoni testamenttini niille oppilaille, jotka tänä lukukautena ovat kuuluneet oppilaitokseen ja jotka ehkä vastedes paremmin kuin nyt käsittävät, mitä olen tarkoittanut ja tahtonut, tahtonut heidän hyväkseen."

Ylempänä mainittu, ensimmäinen näitä puheita, kuuluu näin:

"Pitkä kesäloma, jota Suomen alkeisopistot kouluasetuksen mukaan nauttivat, päättyi eilen. Loma-aika on ihana, varsinkin kun kesä niinkuin tänä vuonna on ollut lämmin ja siten erittäin omiansa virkistämään mieltä ja vahvistamaan terveyttä. Mutta alituista loman nautintoa, kuka ajatteleva ihminen vakavasti sitä toivoisikaan? Me ihmiset emme ole pantu maailmaan yksistään lepoa varten. Meillä on elämässä tehtävä suoritettavana, ja miten se olisikaan suoritettavissa yksistään levolla, joutilaana ollen? Elämä, jota eletään ilman tietoa elämän tehtävästä, ei ole ihmisellistä, vaan eläimellistä elämää, ja elämä, joka päättyy ilman että tehtävä ainakin jossain mainittavassa määrässä on suoritettu, on hukkaan mennyt. Meillä on nimittäin vain yksi elämä elettävänä, ja jos tämä ainoa elämä hukataan, on tappio korvaamaton. Se aika, joka käytetään elämän tehtävän suorittamiseen, on sen vuoksi hyvin käytettyä aikaa, onnellisempaa kuin levonaika, jonka oikeutus on vain siinä, että se on keino uusien voimien keräämiseen elämän tehtävän suorittamiseksi. Semmoinen toiminnan aika alkaa tänään sekä opiston oppilaille että opettajille, ja me voimme ja meidän tuleekin pitää tätä aikaa todellisesti onnellisena aikana; sillä me saamme nyt tilaisuutta, kukin ikänsä ja lahjojensa määrän mukaan, käyttää voimiamme juuri siihen tarkoitukseen, jonka tähden ne on meille annettu, nimittäin elämän tehtävämme suorittamiseen tässä maailmassa s.o. luodaksemme onnemme elämässä ja kuolemassa."

"Mutta tehtävät maan päällä ovat erilaisia, ne ovat erilaisia jo oppilaitoksessakin. Toinen on oppilaan tehtävä, toinen opettajan. Mutta miten erilaisia ne ovatkin, voidaan ne kuitenkin asettaa rinnakkain taikka yhdistää saman näkökohdan alle. Jumala on luonut maan ja samalla myöskin maalliset olosuhteet sen päälle. Jumala on asettanut meidät elämään näissä olosuhteissa. On siis Jumalan tahto, että meidän on toimiminen näissä olosuhteissa, kunkin asemassaan, mihin on pantu. Jos nyt olosuhteet ovatkin erilaisia ja tehtävät sen johdosta erilaisia, niin on niillä kaikilla kumminkin jotain yhteistä: ne ovat kaikki Jumalan määräämiä ja siis kaikki luonteeltaan jumalallisia. Tämä on erinomaisen tärkeä seikka. Jos nimittäin tehtävä on luonteeltaan jumalallinen, kun se on Jumalan antama, niin on tehtävän suoritus samanlaatuinen s.o. luonteeltaan jumalallinen. Ei mitään toimintaa, joka tarkoittaa Jumalan ihmiselle hänen maallisissa olosuhteissaan antaman tehtävän suoritusta, ole siis katsottava jumalattomaksi (asiaksi), joka olisi omansa häiritsemään hänen suhdettaan Jumalaan. Päinvastoin ihminen semmoisessa toiminnassa noudattaa Jumalan tahtoa. Hän suhtautuu siinä Jumalaan hänen palvelijanaan: hän palvelee Jumalaa. Kun sentähden opettaja koettaa saavuttaa yhä suurempaa taitoa voidakseen hyvin opettaa, ja hän tämän harrastuksen perustuksella opettaa, niin hän palvelee Jumalaa, sillä hän suorittaa sitä tehtävää, jonka Jumala on antanut hänelle opettajana. Kun oppilas kotona lukee läksyänsä taikka kun hän lunnilla tarkkaavasti vastaanottaa opetusta, jota opettaja tarjoo hänelle, niin hän palvelee Jumalaa, vaikka aine, joka henkisesti kiinnittää häntä, olisikin maallista laatua, sillä hän suorittaa sitä tehtävää, jonka hän oppilaana on Jumalalta saanut. Jumalaa ei siis palvella ainoastaan kirkossa taikka julkisina rukoushetkinä taikka kun koulussa tai kotona luetaan uskonnollisia kirjoja, vaan Jumalaa palvellaan myöskin milloin toimi tarkoittaa kokonaan maailmallisia ja maallisia asioita, jos vain toiminta kuuluu kunkin kutsumukseen, s.o. jos se tarkoittaa tehtävän suorittamista, jonka yksityinen ihminen ikänsä ja asemansa johdosta maailmassa on Jumalalta osakseen saanut. Meillä kaikilla, niin opettajilla kuin oppilailla, on kullakin erikoinen kutsumuksemme. Opettajan kutsumus on opettamalla ja persoonallisella esimerkillä vaikuttaa valaisevasti ja jalostavasti oppilaihin. Kaikki mitä hän tekee onnistuakseen siinä, on Jumalalle otollista, se on jumalanpalvelusta. Oppilaan kutsumus on oppia tekemään työtä, oppia käyttämään vähitellen kasvavia voimiaan hankkiakseen semmoisia tietoja, jotka tekevät hänet kykeneväksi miehuuden ikään päästyänsä täyttämään jonkun sellaisen paikan elämässä, missä senlaatuisia tietoja tarvitaan. Kaikki oppilaan työ tähän suuntaan on jotain, jota Jumala on tahtonut ja sentähden Jumalalle otollista, se on jumalanpalvelusta." —

"Jos niin on laita, niin voitaisiin myös tätä huonetta sanoa Jumalan huoneeksi, jossa joka päivä ja pitkin päivää harjoitetaan jumalanpalvelusta, ja meillä kaikilla olisi oikeus pitää itseämme Jumalan palvelijoina, meillä kaikilla vanhimmasta nuorimpaan. Ja niin tositeossa onkin, olkoon että käsitämme tehtävämme niin taikka emme. Todellinen olosuhde ei muutu meidän käsitystavastamme. Voidaan palvella Jumalaa ja noudattaa hänen tahtoaan tietämättä, jopa tahtomattakin. Sekin on jumalanpalvelusta. Mutta semmoinen tiedoton jumalanpalvelus ei ole, mitä sen tulee olla, ei ole oikeaa jumalanpalvelusta. Järjellisenä olentona tulee ihmisen käsittää, miksi hän toimii niin taikka niin. Hänellä tulee olla oikea käsitys maallisesta elämästä, ja se on sitä välttämättömämpi, kun tämä oikea käsitys rohkaisee hänet rakkaudella antautumaan kutsumukselleen, tietäen, että se on jotain Jumalan tahtomaa, jota vastoin väärä käsitys synnyttää epäröimistä ja sisällistä hajaannusta, missä ihminen tuntee itsensä ikäänkuin kahtia revityksi Jumalan ja maallisen toiminnan välillä siitä syystä, että tätä pidetään maailmallisena, s.o. sellaisena, joka ehkäisee yhteyttä Jumalan kanssa. Me saamme siis pitää varmana ja kalliina totuutena, että joka työ maallisessa kutsumuksessamme, olkoon työ henkistä tai ruumiillista laatua, on pyhää työtä, koska se on Jumalan tahdon pyhittämää, ja että työmme koulussakin, joka ei voi olla poikkeus yleisestä säännöstä, myöskin on pyhää työtä. Me saamme siis ottaa omaksemme suuren kunnian käsittää itsemme Jumalan palvelijoiksi, sillä sellainen on Jumalan käsitys meistä."

"Mutta jos Jumala on asettanut meidät palvelijoikseen, niin johtuu siitä, ettemme saa toimia omavaltaisesti, emmekä olla leväperäisiä taikka huolimattomia velvollisuuksiimme nähden. Me ihmisetkin vaadimme palvelijalta, että hän on uskollinen, että hän uskollisesti täyttää velvollisuutensa isäntäväkeään kohtaan. Eikä Jumalakaan voi vaatia vähempää. Tositeossa hän ei myöskään vaadi mitään enempää, mutta ei myöskään mitään vähempää kuin uskollisuutta. Mutta uskollisuuteen kuuluu, että palvelija tarkoin vaarinottaa isännän tahdon, vaarinottaa tämän tahdon ei ainoastaan yleisesti ja suuressa, vaan vähässäkin, sellaisessa, joka voi näyttää vähäpätöiseltä tai mitättömältä. Uskollisuus merkitsee juuri uskollisuutta vähässä ja kieltää sentähden kaiken hutiloimisen, kaiken huolimattomuuden ja kevytmielisyyden toiminnassa. Se on juuri tämä uskollisuus, joka erottaa oikean palvelijan uskottomasta palvelijasta eli nimipalvelijasta. Ja ainoastaan oikean palvelijan palvelusta Jumala pitää arvossa ja palkitsee, palkitsee juuri uskollisuuden määrän mukaan. Sen vuoksi sanotaankin palvelijasta, jolle oli uskottu ainoastaan kaksi leiviskää: Hyvä ja uskollinen palvelija, vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi; mene herrasi iloon!"

"Kaikki toivomme, että nyt alkanut lukuvuosi on oleva meille onnellinen, että se on kuluva sovussa, jonka tietoisuus yhteisestä pyhästä tehtävästä ja yhteisestä korkeasta päämäärästä voi tuottaa, sekä että se on niin päättyvä, että yhteistyön tulos huomataan tyydyttäväksi. Tämä toivomus voi toteutua, jos meillä on oikea käsitys tehtävästämme nykyisessä ajassa, jos me joka päivä pidämme siitä kiinni ja koetamme suorittaa tätä tehtävää. Minä puolestani aion elää ja toimia sanojeni mukaan, ja minä kehoitan teitä kaikkia, niin opettajia kuin oppilaita, ottamaan omaksenne tämän käsitystavan ja harrastuksen. Silloin on Jumalan siunaus varmaan osaksemme tuleva. Jumala valaiskoon meitä tahdostaan ja taivuttakoon tahtomme sopusointuun Hänen kanssaan!"

Tämä merkillinen puhe, joka johdannon mukaan sisältää puhujan alituisessa totuudenetsinnässä saavuttaman vakaumuksen, on jotain enemmän kuin tavallinen koulupuhe, se on tunnustuksentapainen viitta Kihlmanin sisällisen kehityksen tiellä. Se ei ainoastaan ilmaise kuinka kauas hän oli ehtinyt nuoruudenaikansa herännäisyydestä (sillä olihan juuri heränneiden mielipide, että maalliset harrastukset ehkäisevät ihmisen yhteyttä Jumalan kanssa), vaan myöskin kuinka hän oli selviytynyt niistä epäilyksistä, joita hänessä oli herättänyt hänen elämänsä kaksinaisuus, siinä kun uskonnonopettajan ja liikemiehen toimet olivat yhtyneet. Ensin hän oli lohduttanut itseään sillä, että erilaatuiset harrastukset, henkiset ja käytännölliset, pelastaisivat hänet yksipuolisuudesta, toisena asteena voidaan ehkä pitää hänen allianssikokouksessa 1886 lausumaansa ajatusta, että hengellistä elämää parhaiten edistettiin siten, että kukin etsii ja ylläpitää yhteyttä Kristuksen kanssa ja täyttää velvollisuutensa, kolmas oli puheessa esitetty, että kunkin elämäntehtävä, kunkin velvollisuudet olivat Jumalan tahdon pyhittämät ja niiden uskollinen täyttäminen jumalanpalvelusta. Että tämä käsitys vasta nyt oli hänelle selvinnyt, voimme päättää siitä, että Kihlman kirjoittaessaan (7/9) Essenille, jolle hän oli tottunut avaamaan sisällisen elämänsä, lausuu itsestään nämä sanat: "Olen edelleen hyvissä voimissa, minulla on kylläksi työtä, ja minä teen mielelläni työtä, koska katson sitä Jumalan tahtomaksi s.o. jumalanpalvelukseksi." Jos ajatus olisi ollut vanhempi, niin arvatenkaan hän ei olisi ilmaissut Essenille käsitystään työstä jonkintapaisena uutuutena. Samaa todistaa myöskin lupaus, millä puhe päättyy, että hän näet aikoo elää ja toimia sanojensa mukaan. Siitä näkyy, että saavutettu vakaumus vaikutti häneen virkistävästi, vahvistavasti.

Kun Kihlman, niinkuin ylempänä on kerrottu, kieltäytyi rupeamasta pankkivaltuusmieheksi ja jäi mielestään vastuunalaisempaan asemaan Kansallis-osake-pankin hallintoneuvoston jäsenenä, hän tuskin aavisti, että hänen tunnollisuutensa siinä tehtävässä jo samana vuonna oli joutuva mitä vaikeimman koettelemuksen alaiseksi. Vaikkei rahalaitoksen toiminta ollut kestänyt kuin puolitoista vuotta, oli näet jo ilmaantunut vakavia aiheita epäillä, eikö pääjohtaja hra Otto Hjelt ollut sopimaton toimeensa. Kysymys oli hallintoneuvoston ratkaistava, ja se päätti erottaa hänet toimestansa pankissa, ensin väliaikaisesti syysk. 8 p:nä 1891 ja sitten lopullisesti seuraavan joulukuun 23 p:nä.

Tämän aikoinaan mieliä kuohuttavan jutun seikkaperäinen esitys on tässä tarpeeton ja tilankin puutteesta mahdoton, mutta Kihlmanin suhtautuminen arkaluontoiseen asiaan ei ole sivuutettavissa. Onneksi onkin meillä käytettävänä riittävän valaisevia lausuntoja yksityisissä kirjeissä, jotka vapauttavat siteeraamasta pankin julkaisemattomia asiakirjoja.

Se, mikä teki ratkaisun erittäin vaikeaksi oli se, ettei Hjeltiä syytetty mistään petollisesta taikka tiettävästi omaa etua tarkoittavasta menettelystä, vaan varomattomuudesta ja epäsäännöllisyyksistä, joiden arvostelu riippui siitä, mikä käsitys kullakin oli varovaisuuden ja ehdottoman tarkkuuden ja tunnollisuuden välttämättömyydestä pankin hoidossa. Edelleen puoluesuhteet häiritsivät asian tasamielistä punnitsemista. Oli näet niin, että Nya Pressen, joka suomalaisen pankin synnystä asti oli pitänyt erikoisena tehtävänään koettaa vääristellen ja virnistellen kertomalla sen toiminnasta ehkäistä uuden rahalaitoksen menestystä, oli ensimmäisenä julkisuudessa leimannut Otto Hjeltin sopimattomaksi. Tosin lehden syytökset oikeudenkäynnissä todistettiin perusteettomiksi, mutta juuri tämä seikka aiheutti, että monen mielestä Hjeltin erottaminenkin oli perusteeton ja tiesi jonkinlaista alistumista viikinkiläisen äänenkannattajan soimauksiin. Sillä mitä muuta oli ilmennyt häntä vastaan, se jäi liikesalaisuutena sekä laajemmalle että ahtaammalle yleisölle tuntemattomaksi. Näin ollen saattaa ymmärtää, että suomalaisen puolueen johtomiesten mielestä oli semmoinen "skandaali", miksi pankin pääjohtajan erottamista arveltiin, kaikin mokomin vältettävä; pulman sovinnollisesta selvittämisestä muka ei ainoastaan puolueen maine, vaan pankin tulevaisuuskin riippuisi. Vihdoin laaja sukulais- ja ystäväpiiri otti kiihkeästi osaa juttuun ja teki luonnollisesti parastaan saadakseen yleisen mielipiteen Hjeltin puolelle. Sen sijaan että nämä erilaiset Hjeltin puolustajat olisivat tyytyneet ajattelemaan, että hän samoin kuin tuhannet muut saattaa olla kunnon mies sopimatta pankin pääjohtajaksi, he kohdistivat hallintoneuvoston jäseniin ja etenkin Kihlmaniin, jonka sanaa syystä pidettiin paljon merkitsevänä, painostuksen laadultaan yhtä monipuolisen kuin pakottavan.

Todella tarvitsi Kihlman kaiken maltillisuutensa pysyäkseen tyynenä, itsenäisenä. Kasku kaskun jälkeen kerrottiin, kuinka se tai se merkkihenkilö oli käynyt taivuttamassa hänen mieltään siihen suuntaan, joka kävijän käsityksestä oli ainoa oikea. Kerrankin oli häntä muuan hengen mies ahdistanut uskonnolliselta kannalta, muistuttaen miten Jeesus oli ollut armahtavainen hairahtuneita, syntisiä kohtaan. "Aivan niin", oli Kihlman vastannut, "mutta eihän Jeesus ollut mikään liikemies." Sanoissa ilmaantuva huumori ja ajattelun ylemmyys lienevät tukkineet kävijän suun.

Niistä lausunnoista, joissa Kihlman yksityisille henkilöille on esittänyt kantansa, otamme tähän yhden täydellisimpiä. Se on (6/1 1892) kirjoitettu nti Mimmi Berghille erään kirjeen johdosta, jossa tämä oli pyytänyt hallintoneuvoston puheenjohtajalta, E. Forsmanilta, luotettavia tietoja Hjeltin asiasta, mutta johon Kihlman, enemmistöön kuuluvana, oli ottanut vastatakseen — ehkä senkin tähden että kirjoittaja oli hänelle vanha tuttu. "Hallintoneuvosto on", alkaa hän varsinaisen selityksensä, "enemmän kuin kolme kuukautta tutkinut kysymystä Hjeltin sopivaisuudesta pankin pääjohtajaksi. Näiden, tutkimusten kautta olen minä tullut siihen vakaumukseen, että O. Hjelt, miten ansiokkaita ominaisuuksia hänellä onkin, kumminkin omistaa toisia, jotka tekevät hänet sopimattomaksi sellaiseen asemaan. Minä en voi luottaa häneen pankinpäällikkönä. Hän on toimintatavallaan menettänyt luottamukseni; ja koska niin on laita, niin luonnollisesti en ole voinut jälleen asettaa häntä virantoimitukseen. Sillä olisihan kerrassaan väärin (oförsvarligt illa) tehty asettaa pankinpäälliköksi henkilö, jota pidän sopimattomana ja johon nähden en voi luottaa, että hän on hoitava pankkia pankin eduksi. Mielelläni olisin Hjeltin tähden toivonut, että olisin voinut menetellä toisin; sillä minä olen, niinkuin tiedät, sangen läheinen Hjeltin perheelle, ja sen vuoksi olen kovin pahoillani, että olen tuottanut perheelle surua. Mutta minä en ole voinut tehdä toisin, niin, en ole voinut, loukkaamatta velvollisuuttani pankin osakkaita kohtaan, jotka ovat valinneet minut hallintoneuvoston jäseneksi valvomaan pankin ja osakkaiden oikeutta ja parasta, eikä valvomaan (kenenkään) yksityisiä etuja. Niin olen ajatellut ja toiminut; eikä minulla ole mitään syytä uskoa, että niillä jäsenillä, jotka ovat äänestäneet samoin kuin minä, olisi ollut toisia perusteita."

"Mutta, huomautat Sinä, olihan neljällä hallintoneuvoston jäsenellä toinen mielipide. Totta kyllä! Mutta eivät nekään voineet eivätkä tahtoneet kieltää niitä virheitä ja puutteita, joista O. Hjeltiä syytettiin. He ainoastaan eivät pitäneet näitä virheitä ja puutteita niin suurina, ettei O. Hjeltiä voitaisi uudestaan asettaa virkaansa ainakin lyhyemmäksi ajaksi ja edellyttäen parannusta. Erotus enemmistön ja vähemmistön mielipiteiden välillä on siis oikeastaan se, että vähemmistö on arvellut, ettei pankille pitäisi syntyä mitään vaaraa tai vahinkoa, jos O. Hjeltin sallittaisiinkin pysyä paikallaan tämän vuoden loppuun, jolloin umpenee se aika, joksi hänet on toimeen otettu."

"Sinä sanot: ainakin täytyy Sinulla olla oikeus aikaansaada vastalause (protest). Sitä ei voida Sinulta kieltää. Mutta minä kysyn: uskotko todella, että Sinä siellä Oulussa paremmin tunnet kaikki asianhaarat kuin minä, joka useina kuukausina olen käyttänyt paljon aikaa asiaan ja voinut tarkoin ottaa huomioon kaiken, mitä siihen kuuluu? Ja uskotko Sinä, että hallintoneuvoston päätökseen kohdistettu vastalause, jonka Sinä ja jotkut samoin ajattelevat oululaiset ovat allekirjoittaneet, missään oleellisessa määrässä vaikuttaisi yleisöön ja saisi sen vakuutetuksi siitä, että päätös on väärä?"

"Mutta jos minä toiminnallani tässä kysymyksessä olisin menettänyt osakkaiden luottamuksen, vaikka olen ainoastaan tarkoittanut pankin parasta, niin on luonnollista, että osakkaat joko vastalauseilla taikka muulla tavoin esiintuovat mielipiteensä ja antavat minulle epäluottamuslauseen. Olen halukas heti luopumaan enkä ollenkaan ole siitä pahoillani, päinvastoin minä siten vapaudun raskaasta taakasta ja suuresta vastuusta. Jos pidän silmällä omaa etuani, niin olisi minusta suuri onni tulla hyljätyksi (kasserad). Mutta olisiko minun poistumiseni pankin onneksi, siitä lienee kuitenkin olemassa eri mieliä." —

Essenille Kihlman kirjoitti lyhyemmin, mutta muutoin samaan tapaan. Hän oli tarkoin tutkinut kaikki. Yhteen aikaan hän olisi voinut laulaa: "Jord och himmel jag glömmer natt och dag, och på Hjelt jag endast tänker." Niin oli asia ollut hänen sydämellään. Kun hän oli antanut lausuntonsa, oli hän tyyntynyt. Oliko hänellä riittäviä syitä käsitykseensä, se oli hänen asiansa. Hän oli noudattanut vakaumustaan, velvollisuuttaan. Ihmiset arvostelkoot asiaa miten haluavat, se on heidän asiansa. Ikävää on vain, että nuori pankki ja Hjelt niin intohimoisesti yhdistetään toisiinsa.

Kansallis-osake-pankin vuosikokouksessa 26/3 1892 esittivät sitten Otto Hjeltin puolustajat kirjelmän, jossa kyllä ei hallintoneuvostoa syytetty sääntöjen vastaisesta menettelystä, mutta siitä, että se oli toiminut kovin tylysti ja epäinhimillisesti erottamalla pääjohtajan ja lakkauttamalla hänen palkkansa suorituksen, ennenkuin välikirjassa määrätty aika oli ummennut. Tämän johdosta Kihlman esiintyi ja luki julki otteen hallintoneuvoston pöytäkirjasta, missä mainittiin ne tutkimuksen tulokset, joiden nojalla Hjelt oli erotettu, sekä huomautti, että hallintoneuvoston jäsenet yksityisinä osakkaina kyllä olisivat voineet suostua maksamaan erotetulle pääjohtajalle palkkaa määräajan loppuun, mutta olivat säännöt estäneet heitä suorittamasta palkkaa kahdelle pääjohtajalle samalla aikaa. Useimmat puhujat, jotka senjälkeen lausuivat mielensä, hyväksyivät täydellisesti hallintoneuvoston menettelyn, ja yksimielisesti myönnettiin pankin koko hallitukselle vastuunvapaus.

V:n 1892 alusta toimi Kihlman hallintoneuvoston puheenjohtajana, ja 1 p:stä toukok. astui K. F. Nybom pankin pääjohtajan virkaan. Kaksi vuotta oli pankki jakamatta osinkoa, menettämättä sentähden yleisön luottamusta, mutta v:sta 1894 alkoi sen ripeä edistyminen, joka ennen pitkää kohotti nuoren rahalaitoksen vanhempien suurpankkiemme rinnalle. Lähes kymmenkunnan vuotta oli Kihlman vielä hallinnon esimiehenä, ja sillä aikaa sattui seikka, joka sai sitkeimmätkin epäilijät myöntämään hänen olleen oikeassa arvostellessaan O. Hjeltiä sopimattomaksi johtamaan pankkilaitosta. Tunnettua näet on, että eräitä surullisen kuuluisan Maanviljelyspankin perustajia melkoisessa määrässä innostutti heidän yritykseensä halu hyvittää O. Hjeltille, mitä hänelle, heidän mielestään, oli vääryyttä tehty. Mutta kun niin onnettomasti kävi, että uusi rahalaitos muutaman vuoden päästä joutui vararikkoon, oli hänen pankinjohtaja-maineensa myöskin lopullisesti mennyt. Nyt tunnustivat vastahakoisetkin, että ilman Kihlmanin ehdotonta tarkkuutta ja tunnollisuutta olisi kaikesta päättäen Kansallis-osake-pankin kohtalo ollut sama kuin nuoremman kilpailijan. Lisäksi on meidän, jotka tiedämme, minkä taloudellisen suurteon Kihlman ennen oli suorittanut pelastaessaan Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön häviöstä, huomautettava, että hänen ansionsa Kansallispankin pelastamisesta on edelliseen verrattava. Sekin on suurteoksi mainittava, kun silmällä pitää, miten odottamattoman mahtavaksi tekijäksi kansamme taloudellisessa elämässä tämä rahalaitos on kehittynyt.

* * * * *

Vuosina 1891-92 tuotti Tampereen yhtiökin taas huolia Kihlmanille. "Venäjä näkee nälkää, eikä nälkäinen maa jaksa ostaa paljon vaatteita", kirjoittaa hän (6/3 1892) Hallonbladille. "Pellavatavarain myynti Venäjälle väheni viime vuoden viitenä viimeisenä kuukautena 400,000 mk. Samalla koroitettiin pahvin tulli 100 %, s.o. 20:stä 40:een kop. puudalta. Ei siis ole valoisaa. Nyt on tarkoitus määrätä kaikille Tampereella valmistetuille tavaroille ulkomaalainen tulli, kun ne tuodaan Venäjälle. Se olisi kova isku yhtiöllemme, joka sinne myy 2/3 tuotannostaan. Mutta ei saa kuitenkaan menettää rohkeuttaan. Kyllä kai vielä tulee parempia aikoja."

Tulos v:lta 1891 olikin 939,000, jota vastoin edellisen vuoden voitto oli ollut 1,300,000. Johtokunta ehdotti sen vuoksi, että jaettaisiin ainoastaan 13 %. Yhtiökokouksessa muutamat kyllä vaativat 17 %, mutta enemmistö kannatti johtokuntaa. — Samassa kokouksessa, joka pidettiin 7/6 Helsingissä Kämpin hotellissa, ratkaistiin tärkeä kysymys tehtaantontin ostosta, kysymys, joka oli antanut paljon päänvaivaa Kihlmanille ja koko johtokunnalle ja joka oli ylimääräisestä kokouksesta lykätty puheenaolevaan varsinaiseen. Ratkaisu oli myöntävä, päätettiin ostaa tontti Tampereen valtuuston määräämästä hinnasta, 350,000 mk:sta, vaikka johtokunta oli ostoa vastaan.

Koska olemme kuulleet mainittavan juuri tätä asiaa todistuksena, että Kihlman ei ollut mikään etevä liikemies, lienee syytä lyhyesti selostaa kysymystä. V. 1856 oli Adolf Törngren 50 vuodeksi vuokrannut tontin Idmanin perillisiltä, joiden sijasta nyttemmin Tampereen kaupunki oli n.s. Kyttälän puolen omistaja. Vuokra-ajan päättyessä 1906 saattoi yhtiö välikirjan mukaan kyllä uudistaa vuokrasopimuksen 50:ksi vuodeksi, mutta kun varat sallivat, katsottiin suotavaksi, että yhtiö tulisi sen maan omistajaksi, jolla sen tehtaat sijaitsivat. Sen vuoksi yhtiö alkuvuonna 1891 kysyi valtuustolta, saisiko se ostaa ja mistä hinnasta tehtaan tontin. Vastaus oli myöntävä ja hinta ylempänä mainittu — ja saisi se 5 % korkoa ja kiinnitystä vastaan olla maksamatta v:een 1906. Tätä hintaa katsottiin alhaiseksi ja yhtiötä rikkaaksi. Mutta Kihlman arvosteli asioita toisin. Kun hän otti huomioon, että tontin vuotuinen vuokra oli vain 1200 mk ja että yhtiön sen lisäksi täytyisi 14 vuotena maksaa 16,300 (s.o. 5 % korko kauppasummasta 17500 - 1200), tuli hän siihen päätökseen, että todellinen hinta oli 669,452 mk. Toiselta puolen ei kaupunki 1906 voisi vaatia kuinka korkeaa vuokraa tahansa; yhtiö saattoi näet kieltäytyä vuokraamasta tonttia ja silloin oli kaupungin päättäminen joko alentaa vuokra taikka (välikirjan mukaan) lunastaa tehtaat. Muutoin hän ajatteli seuraavaan tapaan (Lorenzolle 26/5): "Mitä yhtiön rikkauteen tulee, riippuu se liikkeen kannattavaisuudesta, mutta tämä taas riippuu suuressa määrässä kahdesta seikasta: a) tullisuhteista keisarikunnan ja Suomen välillä sekä b) venäläisestä kurssista. Ei kukaan ihminen voi sanoa miten tullisuhteet muodostuvat edes lähimmässä tulevaisuudessa, vielä vähemmin millaisia ne ovat 1900-luvulla. Samoin on kurssi arvaamaton. Mutta juuri sen vuoksi ei yhtiön pidä rakentaa mitään kurssivoitoille. Se on uhkapeliä. Mutta jos välttämättömästi tahdotaan antautua uhkapeliin, niin on periaatteellisesti oikeampi odottaa alenevaa kuin nousevaa kurssia. Venäjän tulevaisuus on hämärä. Nykyisellä hädällä on varmaan kauan kestäviä seurauksia. Mutta jos olosuhteet kävisivät epäedullisiksi, niin tulisi yhtiö kyllä kärsimään siitä, eikä silloin lainkaan olisi syytä kerskailla yhtiön rikkaudella, sillä kalliit laitokset, jotka tuottavat alhaisen nettovoiton, eivät ole rikkautta, vaan päinvastoin huokeahintaiset laitokset, jotka antavat korkean voiton. Ei kukaan voi tietää, onko yhtiö v. 1906 rikas vai köyhä. Mitä yhtiön nykyiseen rikkauteen tulee, niin ei se ole sen suurempi kuin, että yhtiön täytyisi lainata koko kauppasumma. V. 1906 tiedetään, mitä nyt on mahdoton tietää, ja silloin voidaan toimia sen mukaan mitä silloin tiedetään, samoin kuin nykyään on toimittava sen perustuksella, mitä tiedetään ja ei tiedetä."

"Siinä myönteiset ja kielteiset syyt. Minä puolestani tunnen itseni tyynemmäksi, kun kuvittelen ostoasian hyljätyksi. Minä en voi ruveta kaitselmuksen virkaan, huolehtimaan huomispäivästä, vaan tahdon minä tehdä mitä hetki vaatii, ja hetki, nykyinen hetki käskee olemaan rakentamatta mitään v:n 1906 mahdolliselle voitolle, joka saattaa muuttua parantumattomaksi tappioksi."

Näin Kihlman mietiskeli, ja vaikka voidaankin väittää, että tehtaantontin hinta nykyään olisi yhtä monta miljoonaa kuin silloin sataatuhatta, niin ei sillä ole todistettu, että hän oli väärässä — ei, jollei samalla tunnusteta, että varovaisuus ei ole liikemiehelle ansioksi luettava. Kihlman oli kokenut sekä varomattomuuden että varovaisuuden seurauksia. Kenties oli hän vanhana liiankin varovainen, mutta hän tiesi myöskin, että varovaisuudella hän oli voittonsa saavuttanut eikä rohkeudella. Ettei hän sentään epäillyt laajentaa Tampereen yhtiön toimintaa, todistaa ylimääräisessä yhtiökokouksessa 1891 esitetty johtokunnan ehdotus erinäisistä pellava- ja konetehtaiden laajennuksista, joista kustannukset laskettiin nousevan lähelle 800,000 mk. Yksi seuraus näistä laajennuksista oli muun muassa se, että yötyö melkein kokonaan lakkautettiin. —

Tietenkin oli Kihlman tyytymätön yllämainittuun yhtiökokouksen menoon. Sitä enemmän, kun johtokunnan poistuttua siksi ajaksi, jolloin vastuuvapauskysymystä käsiteltiin, kokous oli suostunut siihen, että pöytäkirjaan pantiin muistutus siitä, ettei tuotantoa oltu vähennetty, vaikka menekki oli alentunut, ilman että johtokunnalle oli annettu tilaisuutta puolustaa itseään. Kihlman vaikeni — pelosta että hän mielenliikutuksessaan lausuisi liian ankaran sanan kaikkea oikeutta loukkaavasta menettelystä; mutta Oswaldille hän kirjoitti (10/6): "nuorukaiset (muutamat nuoret osakkaat ehdottivat sekä muistutuksen että tontin oston vastoin johtokunnan mielipidettä) luulevat kykenevänsä paremmin arvostelemaan asioita kuin heidän isänsä. Täällä näyttää viikinkihenki tulevan valtaan."

* * * * *

V:lta 1892, johon päätämme tämän luvun, on lyhyesti mainittava muutamia seikkoja:

Vuoden lopulla valittiin Kihlman N. L. Arppes Arfvingar OY:n johtokunnan jäseneksi ja suostui hän siihen syystä, että katsoi olevansa kiitollisuudenvelassa Ludvig eno vainajalle, joka tietenkään ei ollut aavistanut, että sukulainen, jota hän muinoin oli arvostellut kehnoksi liikemieheksi, tulisi hänen perustamansa liikkeen, Värtsilän tehtaiden johtoon. Tuskin tarvitsee sanoakaan, että Kihlman tässäkin toimessa teki parastaan vastatakseen hänelle osoitettuun luottamukseen, mutta eripuraisuus osakkaiden välillä ja siitä johtuvat selkkaukset aiheuttivat, että hän jo kahden vuoden päästä vapaaehtoisesti ilmoitti eroavansa.

Odottamatonta työtä talvikaudeksi 1892-93 sai Kihlman, kun hänelle "sattui onnettomuus", että hallitus valitsi hänet puheenjohtajaksi komiteaan, jonka tuli laatia ehdotus asetukseksi leimasuostuntaverosta. Kokoukset alkoivat 21 p:nä lokak. 1892, eikä työ ollut valmis ennenkuin maaliskuulla 1893.

"Finland" lehti, jonka hartaita kannattajia Kihlman oli ollut, lakkasi ilmestymästä 1892 v:n ummetessa eikä enää saanut varsinaista seuraajaa. Kumminkin alkoi v:n 1893 alusta eräs vaatimaton, kerran viikossa ilmestyvä lehti, joka hengeltään oli sille sukua, nimittäin kristillinen ja isänmaallinen "Veckobladet". Sen toimittaja oli Vöyrillä 1859 syntynyt ja Uudenkaarlepyyn seminaarin (1875-79) suorittanut, Helsingissä toimiva kansakoulunopettaja Mathias Forss. Oliko Kihlman myötävaikuttanut lehden syntyyn, sitä ei lähteistämme huomaa, mutta paljon on todistuksia siitä, että hän heti myöhemmin uuden vuosisadan alkuun saakka oli Forssin hartaimpia avustajia, niin henkisesti kuin aineellisesti. Lukuisat kirjeet, joissa Forss ja hänen vaimonsa (s. Rancken) täydestä sydämestään kiittivät "isällistä ystäväänsä", osoittavat, että Kihlmanilla oli tapana tuntuvilla lisillä (200-400 mk vuodessa) kannattaa lehteä ja vieläpä jouluksi lähettää perheelle runsaita lahjoja, vaatteita lapsille y.m. Milloin lehden ja perheen toimeentulo näytti epätoivoiselta ja mieli sen vuoksi oli masennuksissa, riitti käynti Kihlmanin luona herättämään Forssissa uutta luottamusta ja toimintahalua. Rouva Forsgårdin kautta Kihlman vuosittain lähetti useita kappaleita "Veckobladetia" Kruununkylään. "Minun mielestäni on Veckobladet erittäin hyvä kansanlehti, paras mikä meillä on ruotsinkielellä." Forss kuoli marraskuulla 1903 ja rouva Forss toimitti lehteä seuraavana vuonna, jonka jälkeen eräs yhtiö otti sen huostaansa.

Vihdoin on muistiin pantava, että aika oli sekä valtiollisesti (josta enemmän alempana) että muutoinkin huolestuttava. Vuodentulo oli huono, joten puute monessa osassa maatamme oli suuri. Niin oli laita varsinkin sen vuoksi, että taloudellista ahdinkoa seurasi työnkin puute. Sitä vastoin maamme pelastui kolerasta, joka tänä vuonna oli levinnyt laajalle Venäjälle ja paikoittain ilmaantunut Länsi-Euroopassakin. Tarmokkaita varokeinoja on kiittäminen siitä, että satunnaiset ulkoa tuodut sairauskohtaukset jäivät yksityisiksi ilmiöiksi. Kumminkin vaikutti vaaran uhka, että koulut syksyllä avattiin vasta 16 p:nä syyskuuta jota vastoin kevätlukukautta jatkettiin 15 p:ään kesäk. 1893.