Lauri Stenbäck

by Eliel Aspelin-Haapkylä

KAHDESTOISTA LUKU. 1869-1870.

Vaihtelevia harrastuksia. — "Yhteisen kansan naissivistyksestä." —
Kolmas painos runoelmia: "Epilogi ystävilleni". — Kotielämää. —
Katovuodet. — Viimeinen aika ja kuolema.

Edellisestä näkyy, että virsikirjatyö ikäänkuin punaisena lankana käy läpi viimeisen neljänneksen Stenbäckin elämää. Sillä ei ole sanottu, että hänen harrastuksensa muutoin olisivat olleet harvat tai vähäpätöiset. Hänelle antoivat päinvastoin milloin vapaaehtoista, milloin pakollista työtä monet muut kysymykset, joita kuitenkin, vastakohtana virsikirjalle, vaihdellen ahtautui hänelle askareeksi. Paljon olisi tästä kertomista, mutta karttaaksemme liiallista laveutta mainittakoon ainoastaan pääasiallisimmat seikat tässä loppuluvussa, jonka sisällys sekä tässä että monessa muussa suhteessa koskee koko Isonkyrön aikaa. Suomalaisenkin virsikirjan toimittamisessa Stenbäckillä oli tekemistä, vaikka hän puutteellisen kielentaitonsa vuoksi ei voinut vaikuttavammalla tavalla ottaa osaa sen tarkastamiseen. On jo mainittu, että hänen neuvoansa kysyttiin henkilöistä, joille työ voitaisiin uskoa. Niin tapahtui useampia kertoja, sillä suomalaiseenkin virsikirjakomiteaan täytyi vähitellen ottaa lisävoimia, ja kun Essen oli tullut siihen yhdeksi jäseneksi, pyytää Stenbäck häneltä usein tietoja komitean toiminnasta. Edelleen voi mainita, että Lönnrot kirjeessä 4 p:ltä elok. 1869 pyysi Stenbäckiä käymään silloin ilmestyneen ehdotuksen läpi ja häntä varten huomauttamaan, mitkä virret oli muodosteltava uudestaan, ja samalla tarkastamaan sen virsivihon, jonka hän itse oli julkaissut. Edellistä Stenbäck ei ottanut tehdäkseen, vaan kehoitti Lönnrotia kääntymään lehtori J. V. Johnssonin puoleen, jolle hän itse kirjoitti asiasta Kuopioon; jälkimmäisen hän oli jo tehnyt aikaisemmin, vaikka ei erityisellä tyytyväisyydellä. Eräässä kirjeessä Essenille hän sanoo nimittäin huomanneensa Lönnrotin virret jotenkin "vetisiksi". [Vielä ankarammin Stenbäck eräässä kirjeessä Lillelle on arvostellut Ahlqvistin virsiä: "Muutamat Lönnrotin virret ovat minusta jotenkin hyviä, niinkuin saattoi odottaa kunnioitettavalta kunnonmieheltä. Mutta mitä on sanottava Ahlqvistin kokeista Suomettaressa? Hän ei näytä edes tuntevan raamatullista ja hengellistä lausetapaa, saati sitten kristillistä henkeä ja todistusvoimaa. Ainakin minusta ne kaikessa fennomanismissaan ovat todella vastenmielisiä.">[ Lopuksi vaadittiin Stenbäckiltä virsirunoilijana lausuntoa Nordlundin koraalikirjasta. — Mainittujen ja muiden samanlaisten satunnaisten asiain ohella vedottiin Stenbäckin tietoihin ja kokemuksiin yhäti siten, että häneltä pyydettiin lausuntoja osaksi omista virka-asioista, osaksi hänelle heti Isoonkyröön tultuaan määrätyn Vaasan koulujen tarkastajan toimen johdosta. Monia lausuntoja hän laati erityisesti kontrahti- ja muita pappeinkokouksia samoinkuin Vaasan opettajakokouksia varten. Ollessaan näet itse läsnä sellaisissa kokouksissa hänellä oli tapana esittää joku tärkeämpi, usein oma nostamansa kysymys; kun taas voimat eivät sallineet muuta, ilmaisi hän osanottoaan lähettämällä kirjallisen lausunnon jostakin asiasta.

Suurella huomiolla Stenbäck seurasi valtiopäivien työtä ja niillä käsiteltäviä suuria kysymyksiä. Kuten tunnettua kuului 60-luvun tärkeimpiin reformikysymyksiin kysymys uudesta kirkkolaista. Schaumanin ehdotuksen ensimmäisestä pykälästä oli suuri riita. Siihen yritti Stenbäckkin ottamaan osaa, hän kun näet, kuten erään (mahdollisesti Schaumanille osoitetun) kirjeen konsepti näyttää, lähetti oman muodostelunsa tästä pykälästä. Itse riitakysymyksestä hän lausuu kirjeessä Lillelle (16 p. toukok. 1866): "On käsittämätöntä, kuinka ihmiset voivat olla niin jäykkiä tahtomatta rauhan vuoksi uhrata mitään. Minusta nähden on jotenkin yhdentekevää, kuinka kirkkolain ensimmäinen pykälä muodostetaan; ei puhtaan opin pysyminen ole lakipykälissä vastedes enemmän kuin tähänkään asti. Kaiken, jolla on elämää, täytyy kuitenkin kehittyä, säädettäköön lakeja kuinka hyvänsä. Teologinen viha ja kiihko kummittelee yhä edelleen. Se näyttää vallitsevan molemmin puolin; kuitenkin olisi Schaumanin, jollei muuta niin heikkojen vuoksi, pitänyt olla myöntyväinen ja suvaitseva, varsinkin kun hänen toimituksensa ei sekään ole suinkaan virheetön ja viisas. Epäilen olisiko edes Esseninkään tekemä tyydyttänyt kaikkia fanaattisia kirjaimenmiehiä, mutta yritys oli kuitenkin tehty. Me olemme somia, me suomalaiset: jos kerran vihdoinkin joudumme ajattelemaan jotakin uudistusta, niin asetamme vaatimukset niin korkealle, ettei mikään inhimillinen kyky voi täyttää niitä ja tehdä meille mieliksi. Paras on, vanhastaan, paremman tiellä, niin yhdessä kuin toisessakin."

Stenbäck oli sanomalehdistön lämmin ystävä, samalla kuin hän ankarasti tuomitsi sen hairahduksia ja usein esiintyvää pintapuolisuutta. Hän pani suurta arvoa yleisten kysymysten julkiseen käsittelyyn sekä lausui itsekin mielipiteensä tuon tuostakin kirjoituksissa, jotka hän lähetti joko Vasabladetiin tai johonkin Helsingin tai Turun sanomalehteen. Milloin ne koskivat kirkollisia kysymyksiä (pappissivistystä, apulaisten palkkausta j.n.e.), milloin jotakin koulukysymystä, milloin kuntien köyhäinhoitoa (katovuosina), milloin niinkin kaukaisia asioita kuin Kilpisen "venykkeitä". Näytteenä Stenbäckin toiminnasta julkisen sanan alalla tältä ajalta esitettäköön tässä kirjoitus "yhteisen kansan naissivistyksestä", koskeva kysymystä, jonka ensimmäisenä oli saattanut puheeksi nimimerkki S. H. A(ntell). Jättäen tekemättä selkoa kirjoituksen ensimmäisestä osasta, jossa kyläkoulujen ja lainakirjastojen perustamista suositellaan, otamme tähän loppupuolen, jolla vielä tänäkin päivänä lienee enemmän kuin historiallinen mielenkiintonsa.

"Mutta paitsi sitä ylen tärkeää sivistyskeinoa, jona hyvin järjestetyt kyläkoulut ja pitäjänkirjastot ovat tytöillekin kansan lasten joukossa, tarvitsisivat nämä tytöt tietysti vielä erityistä tilaisuutta oppiakseen jotakin sellaista, mikä heidän asemalleen on hyödyllistä ja välttämätöntä. Mutta miten? Emme aluksi tiedä mitään muuta keinoa kuin siinäkin turvautua sivistyneiden luokkaan. Useimmissa seurakunnissa on suurempi tai pienempi määrä leskiä tai naimattomia naisia säätyluokasta, joita eivät taloustoimet eivätkä muut asiat estä käyttämästä vähäistä osaa ajastaan jaloon tarkoitukseen. Olisiko liian uskallettua ja rohkeaa vedota heidän oikeudentuntoonsa, ihmisrakkauteensa, isänmaallisuuteensa ja mielenjalouteensa? Minkä kauniimman osan he voisivat toivoa itselleen maan päällä kuin puolestaan edistää köyhän kansamme kohottamista ja jalostamista? Ja onko se heille mahdotonta, tai kuvittelevatko he kenties itse itselleen mahdottomuuksia, jotka estävät heitä hiljaisesti, siunauksellisesi vaikuttamasta omaksi ja muiden hyväksi? Ah, elämä tarjoaa niin vähän todellista iloa ja sisäistä tyydytystä, että meillä ei todellakaan ole varaa hylätä tai laiminlyödä niitä harvoja tilaisuuksia, jotka meille ovat avoinna. Naimattomiksi jääneet naiset ovat erittäinkin aina herättäneet sydämellistä osanottoamme, ja heidän nykyinen osansa on näyttänyt meistä surkuteltavalta. Sillä mikä voi ajattelevalle jalolle mielelle, joka ei vielä ole jäätynyt itsekkyyteen, olla masentavampaa kuin se, ettei koko avarassa maailmassa ole ketään muuta kuin oma itsensä huolenpidon esineenä, kuin viettää autiota elämää maan päällä ilman tehtävää, joka voisi antaa todellista tyydytystä ja iloa, ajatella itsensä tarpeettomaksi olennoksi, joka ei ole hyödyksi eikä iloksi kenellekään, vaan usein taakaksi omalle itselleen? Mutta täytyykö niin olla? Miksi tuomita itsensä tyhjään ja alhaiseen elämään? Mikä estää heitä arvokkaasti täyttämästä sijansa ihmiskunnassa ja antamasta elämälle paremman sisällyksen ja korkeamman merkityksen? Suuren ja avonaisen työvainion tarjoaa heille juuri kysymys naissivistyksen edistämisestä kansan keskuudessa. Aina heillä on kuitenkin korkeampi sivistys, suuremmat tiedot ja taidot, laajemmat näköalat ja kokemukset, avonaisempi mieli järjestykseen ja hyvään tapaan, siisteyteen ja käytökseen kuin rahvaan suurella joukolla, ja kaiken tämän avulla he voisivat olla sille arvaamattomaksi hyödyksi ja palvelukseksi. Jos he uhraisivat yhden tai puolenkaan päivää viikosta kootakseen ympärilleen muutamia rahvaan tyttöjä, ottaen heidät ohjattavikseen ja koettaen persoonallisella seurustelulla vaikuttaa heihin, niin asia olisi heti pantu käyntiin suuremmitta mutkitta, ilman arkailevia epäilyjä ja kuviteltuja vastuksia. Kaiken voisi helposti järjestää niin, että se kummaltakin puolelta olisi niin vähän rasittavaa kuin mahdollista; kaikki pakkoja kaikki jäykkä koulumaisuus voitaisiin välttää, kaikki erityisten taitojen opettaminen jättää pois. Mutta lyhyt aika ei kaiketikaan olisi turhaan käytetty, jos se käytettäisiin esim. soveliaaseen käsityöhön, tavallisten taloustoimien harjoittamiseen, lauluun ja etupäässä yhteiseen opettavaisten kirjojen lukemiseen ja keskusteluun niiden sisällyksestä, jonka kautta lasten oikea käsitys, ajatus- ja arvostelukyky kehittyisi ja teroittuisi ja olisi avoin tilaisuus kaikenlaisten hyvien neuvojen ja ohjeiden antamiseen. Meillä on suomenkielellä, paitsi uskonnollisia, varsin sopivia teoksia historian ja maantieteen, maanviljelyksen ja talouden aloilta — jopa ei luultavasti ruotsalaista huonompi 'Kokkikirja' — kertomuksia, kansantajuisia lentokirjasia y.m. Jos lisäksi voitaisiin saada yksinkertaisen laskutaidon ja rahvaan niin suuressa arvossa pitämän kirjoitustaidon opetusta, olisi sitä parempi. Näiden oppituntien varsinaisena tarkoituksena ei kuitenkaan pitäisi olla koneellisen sisäluvun harjoitus ja vielä vähemmin määrättyjen läksyjen lukeminen, sillä juuri sen tulee olla kyläkoulujen asiana, vaan sillä tulisi ennemmin olla pääasiallisena tarkoituksena laajentaa tyttöjen näköpiiriä, kehittää heidän ymmärrystään ja ajatuskykyään, kasvattaa heidän tunnettaan ja mielikuvitustaan, totuttaa heitä järjestykseen ja siisteyteen, antaa heille, mikäli mahdollista, siveellistä herätystä ja ravintoa, lyhyesti, herättää heidän haluaan ja mieltään johonkin parempaan ja korkeampaan, kuin mitä heidän jokapäiväinen elämänsä kykenee tarjoamaan. On luonnollista, että tämän saavuttamiseksi myös positiivisten tietojen ja taitojen opettaminen on välttämätöntä. Jos hyväntahtoiselta opettajattarelta ei kokonaan puutu kasvattavaa kykyä — ja me väitämme, että tämä kyky on vähemmin harvinainen kuin luullaan, varsinkin kun hyvä tahto ja naisellinen vaisto runsaasti korvaa monet puutteet — niin emme epäile, että ne, jotka jonkun aikaa olisivat saaneet nauttia tätä sivistyskoulua, ennen pitkää edullisesti esiintyisivät ikäistensä joukossa sekä vuorostaan voisivat vaikuttaa heihin hyvää, sillä sivistyskin on tarttuvaa. Siten saisimme yksinkertaisia kasvatuslaitoksia kansan tyttäriä varten ikäänkuin itsestään kasvaneina ihmisrakkauden lämpimästä sydämestä — pieni siemen, hentojen, ystävällisten käsien kylvämä, kastelema ja vaalima, mutta siemen, joka voisi kehittyä mitä runsaimpia hedelmiä kantavaksi. On epäilemätöntä, että kansa ilolla vastaanottaisi nämä vaatimattomat laitokset ja hyväntahtoisuudella suosisi niitä, sillä niin vastahakoiselta kuin se joskus onkin näyttänyt mukautumaan alentuvan ymmärryksen neuvoihin ja kehoituksiin tai holhoovan viisauden mahtisanaan, niin vähän se voisi vastustaa hyväntahtoisen osanoton voimaa tai sen omaksi hyväksi tapahtuvaa persoonallista uhrausta, joka kaikkina aikoina on tehnyt suurtöitä. Täten voisivat maamme naiset ikuiseksi kunniakseen ja isänmaan kiitollisuudeksi samalla huomaamattomasti, mutta tehokkaasti vaikuttaa sen onnettoman juovan tasoittamiseksi, joka nyt erottaa herrasluokan talonpoikaisesta ja joka kaikelle kansalliselle kehitykselle ja edistykselle on niin ylen haitallinen. Jätämme ehdotuksen, jota tässä olemme ainoastaan viittauksittain voineet esittää, kaikkien isänmaallisten sivistyneiden naisien punnittavaksi, siinä vakaumuksessa, että heidän oma sydämensä ja omatuntonsa parhaiten voi sille antaa tärkeyttä, täydennystä ja painoa."

Tästä kirjoituksesta, samoinkuin monesta muusta ennen esitetystä, huomaamme, mikä lämmin isänmaan ystävä Stenbäck oli ja kuinka hartaasti hän kannatti kaikkea, mikä saattoi olla sille hyödyksi. Sen vuoksi hän ei myöskään pysynyt vieraana valtiollisille kysymyksille, vaikka hän ei tiettävästi koskaan lausunut julkisesti mielipidettään niistä. "Valtiolliselta ajatustavaltaan", sanoo Essen, "hän oli vapaamielinen, mutta laillisuutta noudattava. Selvästi käsittäen ne monet puutteet, jotka valtiolaitostamme vielä haittaavat, hän oli kiitollinen siitä paljosta hyvästä, jonka keisari Aleksanteri II:n ylevämielinen hyväntahtoisuus oli tuottanut maallemme ja kansallemme; ja samalla kuin hän ei voinut keksiä kyllin ankaria sanoja moittiakseen yhden ja toisen korkeamman ja alemman virkamiehen alamaista liehakoimista, oli hän hallitsijalleen sydämen pohjasta uskollinen. Pari kuukautta ennen kuolemaansa hän kirjoitti: 'Täällä käy hirveitä huhuja uusista murhayrityksistä kallista keisariamme kohtaan. Jos hän tulisi meidän luoksemme, niin suojelisimme häntä ruumiillamme ja kutsuisimme legioonia enkelejä avuksemme ja hänen turvakseen.'" — Mitä erityisesti kotimaisiin kielipuoluetaisteluihin tulee, tuotti niiden kiivaus hänelle surua; hän pelkäsi, niinkuin Essen kertoo, niistä olevan seurauksena, "että koko rakennus hajoaa". Mikään taistelija hän ei siis ollut tällä alalla, mutta hän käsitti hyvin, kuten hän esittää edelläolleessa kirjoituksessaan, kuinka tärkeää oli, että herrasluokka ja kansa lähestyivät toisiaan. Yhtenä ja kenties välttämättömimpänä ehtona siihen on se, että ne ymmärtävät toistensa puhetta, ja tämän nojalla voidaan myös päättää, että syvempi ajatus kuin pelkkä käytännöllinen hyöty oli pohjana Stenbäckin yritykselle saattaa suomi puhekieleksi omassa kodissaan. Yrityksen onnistumatta jääminen ei riippunut hänestä itsestään. Ehdotus kohtasi nimittäin vastarintaa naisväen puolelta hänen lähimmässä ympäristössään.

Muusta kirjallisesta toiminnasta kuin virsikirjatyöstä ja mainituista sanomalehtikirjoituksista on tuskin puhumista. "Axet" nimisen runokokoelman toimitukselta tulleesta kehoituksesta, joka kokoelma julkaistiin ja myytiin hätääkärsivien hyväksi, kirjoitti Stenbäck 1867 pikku runon "Suomi hädässä". Samoin pyynnöstä — tällä kertaa "Joukahaisen" kuudennen vihon toimituksen tekemästä — hän sepitti 1869 runoelman "Kysymyksiä". Näiden molempain runojen syntymisen väliajalle sattui runoelmain kolmannen painoksen julkaiseminen. Syksyllä 1868 Stenbäck sai näet konsistorinnotaari Mauritz von Esseniltä Turusta kustannustarjouksen uudelle painokselle runokokoelmaa. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, ja hän määräsi nimenomaiseen kysymykseen, mitä hän tahtoi palkkioksi, että kustantaja maksaisi 50 tai 100 markkaa eräälle hänen vanhalle, Turussa asuvalle naispuoliselle sukulaiselleen. Mitä uuden painoksen toimittamiseen tulee, lähetti runoilija joukon muutoksia ja oikaisuja vanhempiin runoelmiin sekä viisi uutta; ne olivat ennenmainitut kolme virsikirjaehdotusta varten saksalaisista alkuperäis-virsistä tehtyä vapaata mukaelmaa, lisäksi "Lähetyslaulu", kirjoitettu 1866 virsikirjatyön loputtua, [Essenille osoitetun kirjeen mukaan (12 p. syyskuuta 1866) Stenbäck lähetti tämän "Lähetyslaulun" Turkuun Lagi'lle jätettäväksi siltä varalta, että se voitaisiin ottaa ruotsalaisen virsikirjan n:o 93:n sijaan.] sekä lopuksi "Epilogi ystävilleni". Tätä viimeistä runoa ei voi lukea tulematta liikutetuksi, kun ajattelee, mitä kaikkea on sen takana. Kaksi ensimmäistä stroofia ilmaisee mistä hän on kieltäytynyt, kuinka syvästi hän on tuntenut mitä merkitsee rientää pois

Från sångens vår, dess fröjd och prakt,
För att bland skuggor hvila
Förstummad, utan glans och makt.

[Laulun keväästä, sen riemusta ja ihanuudesta,
lepäämään varjojen keskellä vaienneena,
vailla loistoa ja valtaa.]

Sitten seuraa kolmannessa stroofissa se hyvitys, jonka hän todella oli runoudelle velkaa — hyvitys, joka on koetellun, kaikista ulkovaikutelmista vapautuneen vakaumuksen kypsynyt hedelmä:

Nej, aldrig vara kan ett brott,
När skön och sann den är, hans dikt!
Den gåfva, som af Gud han fått,
Han bruka må med tillförsikt;
Att sjunga fritt ur hjärtat
Är skaldens rätt liksom hans plikt.

[Ei, ei koskaan voi olla rikos, kun hänen runonsa on kaunis ja tosi! Sitä lahjaa, jonka hän Jumalalta on saanut, hän käyttäköön luottamuksella; laulaa vapaasti sydämen pohjasta on runoilijan oikeus niinkuin velvollisuuskin.]

Sitten seuraava tahtoo selittää, miksi hän lakkasi runoilemasta. Enemmän kuin runoilijan laulu, sanoo hän, on Jumalan totuuden majesteetti, joka tempaa ja lunastaa ihmissydämet kuolon vallasta. Se, jolle tämä totuus on ilmestynyt, ei jouda enää haaveilemaan, ja jos hän on voittanut tämän elämän, joka ei kuolemassa kuole, ja hän koettaa laulaa ilmi, mitä hän tuntee, niin puuttuu sanoja, ja hän vaipuu maahan sanattomassa rukouksessa, sillä

Härnere har ej klingat än
I ord det nya lifvets sång;
Men Herrans vän i himlen
Skall sjunga den med fröjd en gång.

[Täällä maan mataloissa ei ole vielä
ihmissanoin kaikunut uuden elämän laulu;
mutta Herran ystävä on sitä taivaassa
kerran riemulla laulava.]

Epäilemättä voisi tehdä muistutuksen ajatuksenjuoksua vastaan, kun asettaa kolmannen stroofin viimeisten rinnalle, mutta me alistumme runoilijan antamaan selitykseen. Hänelle itselleen se oli vapautus entisyydestä ja sovinto sen kanssa, samalla kuin vielä näissä viimeisissä sanoissa hänen laulunsa ystäville nämä saavat luoda silmäyksen hänen uskonväkevään, korkeuteen tähtäävään sieluunsa.

* * * * *

Viimeksi esitetyllä olemme likipitäen tyhjentäneet kaiken käytettävänämme olleen aineksen, jolla on yleisempää merkitystä. Mutta vielä on kuitenkin puhuttava Stenbäckin kotielämästä ja esitettävä joukko hänen persoonallisuuttaan valaisevia yksityispiirteitä. Sillä huolimatta elämänkuvauksen laveudesta on hänen omituinen luonteensa tuskin täysin selvä lukijalle. "Hänen olentonsa oli näet", sanoo Essen, "harvinainen vastakohtien yhtymä. Samoinkuin hänen heikko ruumiinsa oli räikeänä vastakohtana hänen vilkkaalle, tarmokkaalle sielulleen, niin oli sielu itse monessa suhteessa oma vastakohtansa, osoittaen rinnatusten ja sekaisin hentoutta ja voimaa, lempeyttä ja ankaruutta, kärsivällisyyttä ja ärtyisyyttä, nöyryyttä ja ylpeyttä, lapsellista oikullisuutta ja miehekästä ymmärtäväisyyttä. Saattaisi sanoa, että hänessä asui lapsen sielu, kaikin lapsen oikuin, mutta samalla miehen vakavin ajatuksin; hänellä oli sydän sanan täydessä merkityksessä, ja vaihteleva kuin sydämen liikkeet oli myös hänen ulkonainen esiintymisensä. Hänellä oli lisäksi runoilijansydän, ja helposti vaihtuvat kuin runoilijan vaikutelmat olivat vivahdukset hänen esiintymistavassaan."

Kaskas "risti" Stenbäckille oli se, että sairaalloisuus pakotti hänet lakkaamaan saarnaamasta samoinkuin kaikesta muusta sellaisesta toiminnasta seurakunnassa, joka saattoi tapahtua ainoastaan ulkopuolella kotia. Hän valitteli usein sitä ja mietti keinoa miten päästä kansan yhteyteen. Moisessa tarkoituksessa hän ilmoitti eräänä syksynä, että hän määrättynä viikon iltana oli halukas vastaanottamaan seurakuntalaisia keskustellakseen heidän kanssaan kaikenlaisista asioista. Niin kauan kuin asia oli uutuutena, oli kävijöitä kyllin, mutta vähitellen ne harvenivat harvenemistaan, kunnes vihdoin tuli vain yksi ainoa. Silloin ei ollut muuta keinoa kuin lopettaa. "Ja niin kävi monelle hänen tuumalleen. Hänen vilkas mielikuvituksensa kuvaili kaikki asiat niin helpoiksi toteuttaa, mutta ne murtuivat usein jokapäiväisyyden kovia kallioita vasten." Kuitenkaan ei hänen rohkeutensa lannistunut, vaan hän koki kylvää siemenen sinne, toisen tänne, missä tilaisuutta oli. Harvoin hän päästi ketään menemään tekemättä kysymystä, joka oli omansa tunkeutumaan omaantuntoon. Etteivät kaikki siemenet langenneet kalliolle, havaittiin hänen kuoltuaan, sillä silloin kuultiin monen kiitollisuudella muistelevan sellaisia kysymyksiä ja keskusteluja. Kun hänellä oli jotakin erinäistä laskettavana seurakuntansa sydämelle, oli hänellä keinonaan kirjoittaa kuulutus, s.o. pitempi tai lyhyempi lausunto, jonka hän luetti saarnastuolista. Aiheena oli useimmiten joku seurakunnassa sattunut tapaus, joka oli tuonut ilmi enemmän tai vähemmän peitettyjä pahoja tapoja tai väärinkäytöksiä.

Näihin hänen lähimmiltään saatuihin tietoihin voi lisätä yhtä ja toista kansan suusta — kertojalta, joka silloin kuului pitäjän kasvavaan nuorisoon. Tämä kertojamme oli itse alati saanut osakseen mitä ystävällisintä kohtelua rovastin eli professorin puolelta, mutta kuitenkin hän on säilyttänyt sen vaikutuksen oloista, ettei mitään oikeaa keskinäistä ymmärrystä syntynyt Stenbäckin ja kansan välillä. Pääsyynä siihen oli epäilemättä Stenbäckin sairaalloisuus, joka esti häntä yhtämittaisella seurustelulla täysin oppimasta tuntemaan ja ymmärtämään kansaa. Toiselta puolen kuuluu kansaa vieroittaneen se, että hän lukusilla ja joskus muulloinkin otti tehtävänsä liian koulumaisesti, ja toiselta puolen muistutettiin, että hän puheessaan useinkin kävi liian "korkeaoppiseksi", s.o. meni yli kuulijainsa ymmärryksen. Niinpä hän oli puhunut paljon "sivistyksestä", joka käsite oli siihen aikaan sangen outo kansalle. Lopuksi oli hänen omituinen vilkkautensa, tulisuutensa ja myös ärtyisyytensä tehnyt sen, että moni mieluimmin pysyi loitompana. Tällä ei ole kuitenkaan sanottu, että seurakunnalta olisi jäänyt tietämättä, kuinka hyvää hän tahtoi kuulijoilleen. Hänen toimenpiteensä opetuksen ja siveellisen elämän kohottamiseksi tunnustettiin kyllä, ja yksityisissä tapauksissa hän esiintyi niin, että hän ehdottomasti voitti sydämet puolelleen. — Kerrankin hän oli ilmoittanut juhannuspäivänä tulevansa tarkastamaan Napuen kylän sunnuntaikoulua ja samalla tahtovansa, että lapset saisivat leikkiä. Joen äyräällä olevalle nurmikentälle oli tehty suuri lehtimaja koivuista, ja sinne mentiin koulun päätyttyä. Siellä oli rovastin herrasväki, jonka kaikki jäsenet olivat läsnä, järjestänyt teetä vapaasti tarjottavaksi lapsille, ja rovasti itse johti leikkimistä ja opetti lapsille uusia leikkejä. Sellaista ei oltu ikinä ennen nähty, ja kiitollinen kylänväki kuuluu kauan puhuneen tästä "juhlasta". — Toisen kerran Stenbäck antoi kasvattityttärensä Iidan ryhtyä harjoittamaan Voglerin Hosiannaa kirkossa laulettavaksi ensimmäisenä adventtina. Laulajina oli kansan nuorisoa, poikia ja tyttöjä, ja kanttori Sarelius Ylistarosta kutsuttiin johtamaan laulua. Harjoitukset pidettiin pappilassa, ja professori itse oli niissä läsnä, nähtävästi hyvin tyytyväisenä. Tämäkin oli uutta siihen aikaan, sillä tuskinpa oli ennen kuultu neliäänistä laulua maalaiskirkossa. Jos osa seurakuntalaisia moitti kirkkoherraansa, että hän salli sellaista laulettavan kirkossa, mitä ei ollut virsikirjassa, niin se ei estänyt valistuneempia olemasta hänelle siitä kiitollisia. [Stenbäckin puuhista kansakoulun aikaansaamiseksi mainittakoon hänen ehdotuksensa, että aluksi käytettäisiin pitäjäntupaa sitä varten, ja sitten että neljä tynnyrinalaa lohkaistaisiin pappilan peltomaasta rakennustontiksi. Jälkimmäisen ehdotuksen käsittely venyi hänen elämänikäänsä pitemmälle, mutta kuitenkin aloitti pitäjän ensimmäinen kansakoulu toimensa ennen Stenbäckin kuolemaa talollisen Juho Lakarin talossa, jonka poika, käytyään seminaarin, tuli ensimmäiseksi opettajaksi. Koulu avattiin tammikuussa 1869. Stenbäckin toivo oli ollut saada koulu niin lähelle pappilaa kuin mahdollista, että hän olisi voinut seurata sen toimintaa.]

Vaikka Stenbäck alussa oli tullut toimeen apulaisetta, täytyi hänen pian pyytää sitä. Niistä eri henkilöistä, jotka siten olivat hänen apunaan, antoi hän suurimman arvon yhdelle aikaisimmista, Jaakko Cederbergille (kuollut Mustasaaren kirkkoherrana), ja viimeiselle, G. F. Pohjolalle (kuollut Vesilahden kirkkoherrana), sekä teologian ylioppilaalle, nykyiselle rovasti Albin Mikanderille, joka oleskeli Isossakyrössä vuoden 1867 ajalla. Kaikki nämä apulaiset asuivat pappilassa ja kuuluivat siten tavallaan perheeseen. Tämä koskee etupäässä kahta viimeksimainittua, jotka olivat naimattomia ja joista Pohjola meni naimisiin Iida Stenbäckin kanssa. Stenbäckin ympäristön muutoin tunnemme. Mitä sisariin tulee, jäi Marie Ottelin edelleen Isoonkyröön, sen jälkeenkin kuin hänen tyttärensä joutuivat naimisiin, jotavastoin Charlotte Achrén ei suostunut veljen kutsumukseen asua siellä yhtä mittaa, vaikka hän usein oleskeli pappilassa pitempiä tai lyhyempiä aikoja. Syynä siihen ei ollut se, että hän olisi ollut veljeensä vähemmin kiintynyt, vaan pelko, että alituinen yhdessäolo voisi häiritä heidän hyvää suhdettaan. Stenbäckin sairaalloisuudesta enentynyt ärtyisyys ja kiivaus saattoi näet joskus tuntua väsyttävältä, ja kun Charlotte luonteeltaan oli jotenkin hänen kaltaisensa, ei hän ollut aivan taipuvainen pitämään kaikkea hyvänään. Sitä, että hän yleensä oli ankarampi veljeänsä kohtaan kuin Marie, oli Stenbäckin tapana joskus leikillään päivitellä jälkimmäiselle, joka oli luonnostaan lempeämpi ja hellempi, sekä pyytää häneltä suojelusta ja lohdutusta. Jo nimistä, oli hän sanonut, voi huomata erotuksen: Lotta Achrén tuntuu kovalta ja karahtavalta, mutta Marie Ottelin lauhkealta ja suloiselta! [Tähän oli tekijä aikonut lisätä Stenbäckin avioliittoa koskevan kuvauksen, joka olisi sisältänyt pääkohdat hänen v. 1912 kirjoittamastaan Ebba Stenbäckin elämäkerrasta. (Ks. Eliel Aspelin-Haapkylä, Muoto- ja Muistikuvia, III, ss. 109-149.) Kustantajan muist. ]

Mitä Stenbäckin ärtyisyyteen eli "kärsimättömyyteen" tulee, josta katsottiin olevan syytä puhua eräässä nekrologissakin, ei se kuitenkaan ollut, niin todistaa se, joka oli häntä kaikkein lähinnä, "liian suuri hänen kärsimyksiinsä verraten. Koettakaa itse 12 vuotta joka talvi 8-9 kuukautta olla suljettuna neljän seinän sisään voimatta hoitaa virkaanne tai saamatta muuta seuraa kuin joitakuita naisia [!]." Että vieraatkin saattoivat huomata tuon "kärsimättömyyden", johtui enimmäkseen hänen heikontuneesta kuulostaan. Kun luona-kävijä ei puhunut kyllin kovasti, saattoi hän pyytää niin tekemään äänellä, jonka kiivaus oudoista henkilöistä tuntui loukkaavalta. Jos joku siitä pahastui, tapahtui se kokonaan vastoin hänen tahtoaan, sillä itse asiassa hän oli hyvin vieraanvarainen ja hyvin kiitollinen henkilöille, jotka käynnillään tuottivat vaihtelua hänen elämäänsä. Erittäinkin mainittakoon, että hän mielellään näki entisiä oppilaitaan, joiden ystävyyttä hän piti suuressa arvossa ja jotka muistuttivat häntä onnellisemmasta toimintakaudesta. — Vieraista puhuttaessa mainittakoon tässä ohimennen, että vierasten piiri Stenbäckin ympärillä, kuten luonnollista, harveni. Kuolema korjasi heistä osan, ja toiset taas muuttivat pois kuuluvilta. Varsinkin oli tuntuva menetys Stenbäckille, että Essen 1867 professorina asettui Helsinkiin. Ajatellen muinaisia aikoja täytyi tätä tapausta tosin, samoinkuin A. W. Ingmanin professoriksi kutsumista (1864), pitää myöhäisenä hyvityksenä pietismille; mutta Stenbäckille persoonallisesti oli raskasta erota uskollisesta ystävästä, joka hänellä niin kauan oli ollut naapurina.

Jos kysytään, millä hän täytti pitkät päivänsä on vastauksena: lukemisella. Lukeminen oli hänen rakkain askareensa. Hyvä kirja on paras seura, sanoi hän, ja alinomaa hän tilasi itselleen uusia kirjoja. Mitä kaikkea hän vuosien kuluessa luki, on mahdotonta luetella, mutta niin paljon voi kuitenkin sanoa, että hän rakasti vaihtelua. Kirjeissään Lillelle hän joskus koskettelee lukemistaan. Tammikuun 20 p. 1866 hän kirjoittaa esim.: "Luthardtin kirja [Chr E. Luthardt, Apologetiska föredrag öfver Christen domens Grundsanningar (öfversättning från tyskan). Örebro, 1865.] näyttää minusta olevan miellyttävintä ja vakavinta mitä olen nähnyt. Oikein ikävöin sitä lukeakseni. Tähän saakka en ole ehtinyt, kun on vielä vähän jäljellä Thiers'in 'Napoleonin' viimeistä osaa. Mikä erinomainen mies, tuo Napoleon! Harvoin on kaiketi rikaslahjaisempaa ihmisolentoa ollut. — Tischendorffin olen lukenut — sekalaisin tuntein. Oli yhtä odottamatonta kuin hauskaa hänessä tavata kristinopin ystävä. Minun silmissäni hän on, tämän teoksen mukaan, hyväätarkoittava mies, joka vuoren juurella koettaa vaivalloisesti raivata pois muutamia pieniä ensimmäisiä loukkauskiviä laiskan ja ynseän joukon tieltä, jolla ei kuitenkaan ole vähääkään halua kiivetä vuorelle ihailemaan iäisiä näköaloja. Minusta näyttää tuskin vaivaa maksavalta esittää todistuksia, että evankeliumimme todella ovat olleet olemassa ensimmäisellä vuosisadalla tai toisen alussa, ihmisille, jotka kuitenkaan eivät tahdo tietää niistä tai joilla ei ole rahtuakaan niiden tarvetta. Jos he tulevatkin siitä vakuutetuiksi, niin entä sitten? Eivät he sillä ole sen lähempänä kristillisyyttä, niin kauan kuin kaikissa tapauksissa itsekkyyden ja maailman läpitunkematon kalvo peittää omantunnon ja tukahduttaa kaiken pelastuksentarpeen. Omasta puolestani soisin noille uljaille kriitikoille tehtäväksi vastata tyydyttävästi kysymykseen: Jos esim. Johanneksen evankeliumi ei ole Johanneksen kirjoittama, niin kenenkä sitten? Kuka, paitsi se apostoli, joka lepäsi Herran, elävän Jumalan pojan rinnalla — kuka inhimillinen olento olisi voinut kirjoittaa siten ja sellaisia? Mutta on turhaa odottaa minkäänlaista käsitystä sisällisestä todistuksesta sokeilta ja sokeitten johtajilta. Jos he tahtovat pitää itsensä arvottomina iankaikkiseen elämään ja sen sijaan pysyvät omassa sokeudessaan, niin jää kuitenkin Herran sana eläväksi ja väkeväksi ja teräväksi 'ja on heidät kaikki musertava'." — Sellaisen lukemisen lomassa Stenbäck luki keveämpääkin, esim. Fredrika Bremerin teoksia, jotka hänestä olivat huvittavia, samalla kuin hän sanoo niiden tekijää "nerokkaaksi hupsuksi" luottaen varsin vähän hänen kristilliseen suuntaansa.

Tietysti hän luki runouttakin, mutta kun tiedetään, kuinka ankarasti hän arvosteli Topeliuksen runoilua, jopa oli sitä mieltä, että se oli vaikuttanut vahingollisesti nuorempaan polveen, niin on helppo arvata, että hän harvoin oli tyytyväinen. Muutaman kerran näyttävät "runoniekat" kysyneen häneltä neuvoa, ja silloin hän ei epäröinyt puhua suutaan puhtaaksi tapansa mukaan. Tässä suhteessa on seuraava kirje tuntemattomalle henkilölle varsin mieltäkiinnittävä (konsepti on päivätty 15 p. toukok. 1867):

"Rakas veli! Sinä olet pannut minut vaikeaan ja kiusalliseen asemaan. Mitä minun on sanominen? Tietysti totuus ennen kaikkea, vähäisen käsitykseni mukaan. Käsikirjoitusta olen lukenut ja lukenut, mutta — suo anteeksi — yhä yltyvällä vastenmielisyydellä. Kansanrunouden naiivisuudesta, puhtaasta luonnollisuudesta ja fantastisista aineksista siinä tuskin tuntuu jälkeäkään — kenties myöskin kovin rosoisen ja onnettoman muodon vuoksi. Mitä lähtisikään kansanlaulujen 'sananmukaisesta' — kaiketi proosallisesta — käännöksestä, joissa vielä enemmän kuin muussa runoudessa sisällys ja muoto mitä lähimmin yhtyvät, niin että sulous usein on kielessä, lauseparressa, värissä? Kuinka paljon ovat esimerkiksi muutoin varsin hyvät Kalevalan käännökset jäljellä alkuperäisestä! — Jos aiot painattaa tämän, niin voi kohtuudella kysyä: miksi hyväksi? Ei unkarilainen kansanluonne eikä yleisinhimillinen sävy näytä minusta ilmenevän minkäänmoisella alkuperäisyydellä, selvyydellä ja totuudella; ei edes romanssintapaisissa kappaleissa ole laisinkaan sitä hehkuvaa isänmaallisuutta ja reipasta ritarillisuutta, jota olen ollut huomaavinani muissa kokoelmissa magyarilaisia lauluja. — Vilpitön ja hyvää tarkoittava, vaikka luultavasti ei tervetullut neuvoni on siis, että liität käsikirjoituksen muihin 'jälkeenjääneihin teoksiin' — neuvo, jonka hyväksyminen tai hylkääminen tietysti riippuu sinun omasta eikä kenenkään muun harkinnasta ja päätöksestä. Veljellisesti Lauri Stenbäck."

Lopetettuaan päiväkseen lukemisensa oli hänellä säännöllisenä tapana klo 6:n ja 7:n välillä mennä ruokasaliin, missä hän mielellään istui sohvaan, jonka hän oli laitattanut mukavaksi ja sopivaksi sairaalle rinnalleen. "Jolleivät kaikki silloin olleet saapuvilla, saattoi hän tulla oikein huonolle tuulelle, ja koetettiinkin varoa, ettei ketään puuttunut." Jos lapsia oli läsnä (usein sattui, että sukulaiset toivat pienokaisensa mukanaan), saattoi hän pitkät hetket askarrella niiden kanssa tarinoiden ja leikellen paperinukkia y.m. Muutoin hän otti puheeksi vakavampia aineita, sekä hengellisiä että maallisia; ajatuksetonta joutavaa pakinaa hän ei kärsinyt. Näistä keskusteluista on vielä moni sana pysynyt muistossa, sillä niiden suola ja terävyys teki, että ne eivät niin pian unohtuneet. — Joskus hän puheli omasta runoilustaankin, ja huomattiin, että hän, kuten myöskin näkyy "Epilogista ystävilleni", ei laisinkaan halveksinut laulun lahjaa. Niin paljon kuin hän yhteen aikaan oli siitä saanutkin kärsiä, lausui hän nyt: "Jos on saanut lahjan Jumalalta, miksi ei voi sitä kiitollisuudella tunnustaa ja käyttää? — Tiedättekö miksi runoni ovat tulleet niin kuuluisiksi? Siksi, että niissä on rahtunen totuutta." Hän tahtoi totuutta ja selvyyttä kaikessa. Sen vuoksi hän ei pitänyt tuosta "sumuhämärästä" ja "ruikuttavasta kurjailevaisuudesta", jota esiintyi monessa nuoremmassa runoilijassa. "Tulee olla tosi", toisti hän monta kertaa, "täytyy antaa itsensä sellaisenaan — turhuutta paljon, tohtor', uskotahan". Mikanderin mukaan kuuluu hän joskus suorastaan lausuneen tehneensä väärin lakatessaan runoilemasta, sillä sen, jolla on lahja, tulee viljellä ja käyttää sitä. Samalla oli hänellä toisinaan tapana levätessään väsyneenä ja heikkona sohvalla sepittää runoja, vaikka vain pikku palasia. Tuon tuostakin tapahtui, että hän itse — samoinkuin Runebergistakin on kerrottu — luki jonkun runoelmansa ja kysyi, eikö se ollut kaunista. Sellaisina hetkinä kuultiin sanoja, jotka osoittivat, että runoilijan ylpeä itsetunto ei ollut sammunut; hän saattoi muistuttaa kerran lausutusta arvostelusta, että hän oli Suomen suurin lyyrikko, sekä hänen virsikirjaansa koskevasta Wieselgrenin lausunnosta, eikä hän myöskään näyttänyt unohtaneen muinoin kirjoittamaansa ajatelmaa, että ainoastaan runoilija saattaa arvostella runoilijaa — tietysti se ajatus pohjalla, että monet eivät oikein ymmärtäneet, minkä arvoiset hänen runoelmansa olivat. — Tähän voidaan vielä lisätä seuraava Essenin kertoma kasku. "Muudan nerokas ruotsalainen nainen, joka minun kauttani oli tutustunut Stenbäckin runokokoelmaan, lausui eräässä kirjeessä siitä arvostelunsa, joka päättyi selityksellä, että hän ei voinut asettaa tekijää korkealle runoilijana. Annoin Stenbäckin lukea kirjeen, ja hän laski sen kädestään sanoen: 'Tervehdi ruotsalaista rouvaasi ja sano hänelle, että hän ymmärtää yhtä vähän runoutta kuin sinäkin.'"

Kaikki, jotka muistavat Stenbäckiä virsikirjatyön ajalta, puhuvat yhteen ääneen, kuinka se oli hänelle rakas. Oli kuin hänen ruumiinvoimansakin olisivat karttuneet, samalla kuin hänen henkinen tarmonsa kohosi. Joka aamu hänellä oli virtensä kahvipöydässä, ja hän luki toisinaan ääneensä niitä, joista hän enimmän piti — esim. muutamia pääsiäisvirsiä, joita hän sanoi todellisiksi voittolauluiksi, kuolemaanvalmistumis-virsiä, esim. n:o 383, ja muita. Työssään hän ei kieltäytynyt kuuntelemasta muiden arvostelua. Jopa hän kuuluu kerran lukeneen muutaman virren eräälle ruotsiapuhuvalle palvelustytölle, joka oli laittamassa valkeaa hänen huoneeseensa, ja kysyneen, mitä hän piti siitä. Yksinkertainen kansannainen oli silloin lausunut, että Jeesuksen nimi hänen mielestään oli mainittu liian usein. Stenbäck huomasi muistutuksen sattuvaksi ja muutti virren sen mukaan.

Tämä viimeinen pikku tarina osoittaa, että runoilijassa joskus esiintyvää naiivin turhamaisuuden tai runolahjastaan ylpeilemisen piirrettä ei ole liian ankarasti arvosteltava. Puolet siitä oli ihmisen luonnollista ja oikeutettua itsetuntoa, toinen puoli taas jotakin varsin satunnaista, hän kun yhtä usein oli sanoissaan vaatimaton ja nöyrä. Niinpä mainitsee Essen myöskin, että hän siinä kirjeessä, jossa hän suostui runoelmain uuden painoksen julkaisemisesta tehtyyn ehdotukseen, muun muassa sanoo: "Suurin silmin luin sen ylettömän hyvän ajatuksen noista runoelmista ja kyvystäni yleensä, jonka niin kohteliaasti suvaitsette lausua, ja mieleeni johtui silloin kuningas Fredrikin huudahdus: 'Tuhat tulimmaista, olemmeko tehneet kaiken tämän!'" —

Kuinka valpas Stenbäck oli omasta itsestään ja kuinka hän tukahdutti luonnollisen "minänsä" taipumukset, osoittaa selvimmin se kertomus hänen tohtorinhatustaan, jonka Essen myöskin mainitsee, ja joka erään sukulaisen samanaikaisen kirjeen mukaan on syksyltä 1864, s.o. virsikirjatyön ajalta. Kertomus kuuluu: "Hän pani suuren arvon tohtoruuteensa, erittäinkin siksi — lausui hän kerran — että teologian tohtorina ei tarvitse 'orjailla prelaatteja'. Hattukaan, tämän arvon ulkonainen merkki, ei ollut hänelle yhdentekevä, ja hän piti sitä, varsinkin ensi aikoina, mielellään. Saksaan kylpymatkalleenkin hän muisti ottaa sen mukaansa 'herättääkseen saksalaisissa respektiä', ja hän kertoi kotiin tultuaan suurella hauskuudella, kuinka se oli herättänyt kunnon saksalaisten ihailua hyvin tarkoituksenmukaisena — sadehattuna. — — Tekisi mieli hymyillä sellaiselle lapselliselle turhamaisuudelle kypsyneessä miehessä, jollei tietäisi, että se maksoi sisäisen taistelun, joka päättyi voittoon, mikä kyllä monesta saattaa näyttää vähäpätöiseltä, mutta joka hänelle itselleen epäilemättä merkitsi paljon. Sen voi päättää eräästä unesta, joka ilmeisesti oli yhteydessä niiden ajatusten kanssa, joita hänellä valveilla oli ollut mielessä. Hän uneksi näet, että hän oli menevinään kirkkoon, ja joku muistutti hänelle, ettei hän unohtaisi ottaa tohtorinhattuaan. Hän vastasi silloin:

"'Min doktorshatt jag lägger ner,
Jag vill den aldrig bära mer;
Den krona, som min Herre bar,
Af hvassa törnen flätad var.'"

[Tohtorinhattuni minä lasken pois,
en tahdo sitä enää koskaan kantaa;
se kruunu, jota Herrani kantoi,
oli punottu piikkisistä orjantappuroista. —]

[Mainitussa kirjeessä sanotaan Stenbäckin aikaisemmin lausuneen että tohtorinhattu ja elämän kruunu ovat vaikeat yhdistää — lause, joka ilmaisee sitä sisäistä taistelua, mistä Essen puhuu.]

Paitsi kotoisessa iltapiirissä tahtoi Stenbäck välttämättömästi saada keskustelun käyntiin aterioilla. Hänestä oli ihmisen arvolle alentavaista — "eläimellistä", sanoi hän — äänettömänä täyttää itsensä ruoalla. Jos kukaan ei puhunut, saattoi hän antaa nuhtelevia sanoja seuralle, ja tavallisesti lienee lempeä sisar Marie varannut jotakin puheen ainetta. Jollei se aina ollutkaan niin sukkelaa ja merkillistä, oli kuitenkin alku annettu. Toisinaan tuli hyvin vakaviakin kysymyksiä pohdittavaksi. Eräs Stenbäckin muinaisen Laihian-serkun tytär mainitsee tästä muun muassa: "Kuinka monta viehättävää keskustelua oppineista saksalaisista teologeista ja heidän teoksistaan kuultiinkaan Lauri-enon ja Ebba-tädin pitävän, mutta nuoruudessa sellainen menee korvasta sisään ja toisesta ulos, kuten sanotaan. — Suurta arvoa nähtiin enon aina panevan Ebban lausuntoihin syvemmistä kysymyksistä, ja välisti täti vastusti häntä sukkelasti ja leikillisesti."

Koulujen lupa-ajoilla oli aina enemmän päivänpaistetta kodissa. Jakkus oli silloin kotona, ja huolettomana ja iloisena hän oli päivänsäde siellä, ja vanhempain rakkaus ympäröi häntä niin lämpimänä kuin konsanaan. Kun hän vihdoin tuli ylioppilaaksi ja antautui luonnontieteellisiin opintoihin aikoen ruveta lääkäriksi, oli se tuskin Stenbäckin sisimmän toivon mukaista, mutta hän ei pannut kasvatilleen tässä enemmän kuin muissakaan suhteissa mitään pakkoa. Muutoin ei ole mahdotonta, että kasvatusisän kanarialinnut aiheuttivat sen, että hän ennen kaikkea kiinnitti huomionsa lintumaailmaan ja aikaa myöten tuli yhdeksi Pohjanmaan lintujen parhaita tuntijoita. [Jakob Stenbäck tuli ylioppilaaksi 1867, filosofian maisteriksi 1873, lääketieteen kandidaatiksi 1880 ja lisensiaatiksi 1884, oli sitten erinäisissä lääkärintoimissa ja kuoli 1900 Pudasjärven piirilääkärinä. Aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä hän on julkaissut vähäisiä havaintoja eläinten elämästä ja varsinkin Pohjanmaan linnuista.] Toinen kasvattilapsi, tytär Iida, oli kotona umpimielisempi; täysikasvaneena ystävät kiittivät häntä tavattoman vaatimattomaksi, tunnolliseksi ja ystävyydessä lujaksi henkilöksi. Hän soitti ja lauloi miellyttävästi ja tuotti sillä isälleen suurta iloa, ja niin kaino ja syrjäänvetäytynyt kuin hän olikin, ei hän koskaan kieltäytynyt, kun tämä pyysi häntä esittämään jotakin, ei silloinkaan kun vierasten läsnäolo teki sen hänelle epämieluisemmaksi. Sitä paitsi hänen osallaan oli muutamia muita toimia, esim. ottaa posti vastaan ja huolellisesti taittaa lehdet, ennenkuin ne luettiin, sillä Stenbäck ei suvainnut hutiloiden taitettuja sanomalehtiä, hoitaa huonekasveja, lukea ääneen j.n.e. Joululahjavärssyistä, joilla Stenbäckin oli tapana varustaa omaisilleen antamansa lahjat, olkoot näytteenä seuraavat säkeet, jotka tulivat Iidalle peilin keralla:

Sin bild man endast skådar här,
Ej hurdan man i själen är —
Men dåren i sig själf är kär. —

[Tästä näkee ainoastaan kuvansa,
ei millainen on sydämessään —
mutta houkka se, joka on itseensä ihastunut. —]

Kuten aikaisemmin on mainittu, otti Stenbäck myöhempinä aikoina muitakin kasvatuslapsia luokseen. Niitä oli Fausta Nygren, Lapuan nimismiehen tytär, jonka isoäiti oli ollut Stenbäckin äidin sisar, Hanna Gyllenberg, kauppiaantytär Uudestakaarlepyystä, otettu hoitoon vanhempainsa kodin hävittyä kaupungin palossa, sekä Karl Schwartzberg, jo v. 1851 leskeksi joutuneen Laura-sisaren nuorin poika.

Stenbäckin vieraanvaraisuus on jo tullut mainituksi, mutta kuvaus kotielämästä ja hänestä itsestään ei olisi täydellinen, jollemme kuvaisi isäntää sellaisena kuin hän oli ystäviensä ja vierastensa silmissä ja kertoisi, kuinka hän kohteli heitä ja varsinkin nuorisoa. Ensiksi tahdomme kuitenkin siteerata, mitä Essen sanoo hänen luonteestaan ja suhteestaan muihin: #/ "Ominaisin piirre Stenbäckin luonteessa oli lapsellinen naiivisuus ja suoruus, jommoista en ole nähnyt kenessäkään muussa. Hänen sielunsa oli — voimme sanoa — läpikuultava niinkuin entisen roomalaisen talo, joka oli niin rakennettu, että sen läpi voi nähdä kaikilta puolin. Hänellä ei kenties ollut enemmän eikä suurempia heikkouksia kuin useimmilla muilla, mutta ne olivat kaikki selvästi jokaisen nähtävinä. Ei tullut koskaan kysymykseen, että hän olisi koettanut peittää ainoatakaan niistä. Hän käänsi, niin sanoaksemme, sydämensä nurin. Kaikki salamyhkäisyys oli hänelle sen vuoksi kauhistus, ja usein hän meni niin pitkälle, että hän julisti teeskentelyksi ja ulkokultaisuudeksi, mitä muut sanovat itsensähillinnäksi. Hän oli mitä uskollisin, lämminsydämisin ystävä. Mutta hänen ystävänsä eivät saaneet olla arkoja. Hän säästi heitä yhtä vähän kuin muitakin. Missä hyvänsä hän näki jotakin, toisessa tai toisessa, joka hänestä oli epämieluista, kävi hän sen kimppuun ankarasti ja säälimättä, milloin vakavan nuhteen sanalla, milloin purevan satiirin ruoskalla. Hän tuntui siten useinkin loukkaavalta ja katkeralta; mutta häneen ei voinut kauan olla vihoissaan, joskaan ei aina voinut havaita ojennusta oikeaksi. Usein ei hänellä itsellään ollut aavistustakaan sanainsa ankaruudesta. Se oli hänelle niin luonnollista, että hän ihmetteli, kuinka kukaan voi niistä loukkaantua, ja jälkeenpäin samoinkuin ennenkin hän kohteli niitä, joita ne olivat kohdanneet, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta jos hän huomasi jonkun pahastuneen sanoistaan, riensi hän viipymättä sovittamaan mitä niissä oli loukkaavaa, jotavastoin itse asiassa ei mikään myönnytys tullut kysymykseen."

Sen verran Essen, jota täytyy pitää todistuskelpoisempana kuin ketään muuta tässä asiassa. — Stenbäckin suhteesta nuorisoon, joka niin paljon kiinnitti hänen mieltään, tiedämme, että hänen suorasukaisuutensa aina pisti esiin, ja se, joka tahtoi kestää tässä epätasaisessa taistelussa, ei — kuten Essen sanoo — saanut olla arka, mutta ei myöskään — tyhmä; helpoimmin näet hänet voitti avomielinen, sukkela vastaus. Tämä halu hyökätä nuorten kimppuun, joka niin helposti käsitettiin väärin, tämä taipumus "pitää kurissa" ihmisiä ja mitä viattomimmalla naamalla viskellä teräviä sanoja, oli kieltämättä virhe, sillä sitä ei aina voinut sovittaa se, että hän naiivisuudessaan tuli hyvin kummiinsa siitä ikävästä, jonka hän oli saanut aikaan, ja että hän jälleen koetti hyvittää kaikki vastustamattomalla herttaisuudella. Mutta merkillistä on, että kaikilla kuitenkin on hänestä lopuksi rakas muisto. Niistä, jotka ovat oppineet tuntemaan Stenbäckin luonteen eri puolia, on eräs supistanut huomionsa seuraaviin sanoihin: Kun ensi kerran olin Isossakyrössä, jäi mieleeni kuva marisevasta, ikävästä ukosta; kun palasin sinne täysikasvuisena useita vuosia myöhemmin, tuli hän herttaisena ja ystävällisenä vastaani, katsoen minuun syvillä, kauniilla silmillään, ja minusta näytti, kuin olisi hänen olennossaan ollut jotakin hengen kuninkaallisuutta. Toinen taas on lausunut: Kaikkineen päivineen, kaikkine puutteineen ja heikkouksineen, elää mielessäni Stenbäckin koti unohtumattomassa muistossa ihannekotina. Asia on se, että nuoret vaistomaisesti tuntevat kuka heitä rakastaa, ja että Stenbäck, kun hän ei ollut satiirisella ja sotaisella tuulellaan, saattoi yksityisiin lauseihin panna sielunsisällyksen, joka teki ne unohtumattomiksi vastaanottaville sydämille. "Muistan erään syksyillan", kirjoittaa jo mainittu serkuntytär, "kun hän katseli lainehtivia viljavainioita eikä virkkanut muuta kuin sanat: 'Pelto kypsyy leikattavaksi!' Moni muu olisi voinut puhua tuntikauden, vaikutuksen tulematta niin syväksi. Toisella kertaa hänen sanansa koskivat kahden nuoren salaista, mutta arvattua ystävyyttä. Stenbäck kysyi nuorelta neidolta: eikö hän ole täällä? (mainiten nuoren miehen nimen). Joku toinen vastasi: ei, mutta se, jolle kysymys oli tehty, painoi punastuen katseen työhönsä. Silloin kysyjä silmäili häntä pitkän tuokion ja virkkoi vihdoin: 'Minäkin olen ollut nuori kerran.'" — Kenties ajatteli Stenbäck silloin sen ajatuksen, jonka hän viimeisten vuosiensa käsialalla on kirjoittanut paperilapulle: "On muistoja, jotka ikäänkuin päivänpaisteinen pilkku sydämessämme säilyvät himmentymättömässä huomenhohteessa, vaikka" — ja sitten seuraa eri rivillä: "Sellaiset muistot pitää mieluimmin itsellään."

Kun nuorisoa kokoontui pappilaan, teki Stenbäck parhaansa sen huviksi ja ratoksi ja otti itse monesti osaa leikkeihin, useinkin alkuunpanijana. Mielellään hän ehdotti sellaisia leikkejä - esim. "kysymyksiä ja vastauksia", riimileikkiä y.m. — jotka vaativat ajattelemista. Jos seura oli lukuisa niinkuin uudenvuodenpäivinä, jolloin pitäjäläiset vanhan tavan mukaan kokoontuivat pappilaan, leikittiin muitakin leikkejä ja tanssittiin, jota Stenbäck pitkät hetket saattoi istua katsomassa. Sellaisessa tilaisuudessa oli Mikander nuorten puolesta kysynyt Stenbäckiltä, antaisiko hän luvan franseesin tanssimiseen. Lupa saatiin, ja kun tanssi oli lopussa, kysyi hän itse, osasivatko jotkut läsnäolijoista tanssia polkkaa. Ja niin tanssittiin sekin tanssi. — Joitakuita aikoja ennen oli puhe kääntynyt tanssiin, ja sitä oli puolustettu sekä vastustettu. Stenbäck omasta puolestaan oli sanonut, ettei hän nähnyt mitään pahaa siinä, että nuoret ovat iloisia ja myöskin tanssivat; mutta, oli hän lisännyt, täällä ei osata tanssia. Ulkomailla hän oli kerran nähnyt tanssia, joka oli kaunista, todellista tanssia — mutta meillä ei osata tanssia niin! Kuinka vakavat ajatukset Stenbäckissä olivat lähellä keskellä leikkiä ja pilaakin, näkyy seuraavista säkeistä, jotka ovat kirjoitetut riimileikkiä leikittäessä:

Till lifvets ljusa himla_land_ går tåget genom dödens dal, och bortom grafvens dunkla rand som skyar flykta jordens qval. O du, som mörk och nedtryckt står och sörjer dina dagars tal, höj ögat upp! din gyllne vår du återfår i lifvets sal, och vid cherubers seger_sång_ du glömmer jordens mörka dal, där rädd du vandrade en gång och brann af oro, nöd och qval. Till himla_borgen_ igenom sorgen går vägen för hvar trogen själ. Som örnen kan han svinga från jordens grus, det ringa, på fria vingar modigt opp. Att tröstlös längta, att fången trängta kan ej den kristnes tro och hopp, ty fri han kan från fara vid Jesu hjärta vara, så snart han vill, och där är väl.

[Elämän valoisiin taivasmaihin käy kulku kautta kuolon laakson, ja tuolla puolen haudan tumman partaan pakenevat pilvinä pois maiset tuskat. Oi, nosta silmäsi sinä, joka seisot synkkänä ja masentuneena päiviesi lukua surren! kultaisen kevääsi sinä saat jälleen elämän salissa, ja kerubien voittolaulun kaikuessa sinä unohdat maan pimeän laakson, missä pelokkaana vaelsit kerran povessasi polttava levottomuus, hätä ja tuska. Taivaan taloon käy kautta surun jokaisen uskollisen sielun tie. Kotkana se kohoaa maan tomusta matalasta vapain siivin uljaasti korkeuteen. Lohdutonna ikävöidä, vankina vaikeroida ei saata kristityn usko ja toivo, sillä vapaana vaarasta hän voi olla Jeesuksen sydämellä, niin pian kuin hän tahtoo, ja siinä on hyvä olla.]

Kesillä Stenbäck aina virkistyi, sillä silloin hän voi liikkua ulkoilmassakin. Puutarhaviljelys ja ennen kaikkea kukkain hoito oli hänen mielitöitään, eikä tilaisuutta siihen puuttunut. Pihan ja maantien välillä leviää suuri puutarha tarjoten runsaasti tilaa kaikenlaisille puutarhakasveille ja kukille, jota paitsi Stenbäck raivautti rakennuksen alapuolella olevan karun joenrannan istuttaakseen syreenipensaita ja laittaakseen kukkapenkkejä siihen, missä ennen oli ollut vain kiviä ja rikkaruohoa. Mikään taituri hän ei kuitenkaan liene ollut puutarhanhoidossa. Kukkain sanotaan olleen "mitä yksinkertaisinta laatua, mutta hän rakasti niitä kuitenkin, ja silloinhan oli samantekevää, jolleivät ne olleetkaan niin kauniit muiden silmissä. Sittenkin niitä täytyi huolella hoitaa." — Kuinka nämä rakkaat kukkasetkin välillisesti saattoivat tuottaa hänelle harmia, nähtiin eräänä aamuna, jolloin huomattiin, että porsaat yöllä tai ensi aamunkoitteessa olivat päässeet puutarhaan ja tonkineet kokonaisen kukkapenkin. Ensi kiivaudessaan Stenbäck tuomitsi kaikki nämä nelijalkaiset pahantekijät armotta — teurastettaviksi!

Luonnollista on, että Stenbäckin harrastus puutarhaan ja siihen kuuluviin seikkoihin tarttui ympäristöönkin, ja siihen hän pani arvoa. Kun hän näki muutoksia tarpeelliseksi puutarhalaitoksissa, oli hänellä tapana kehoittaa nuoria ja vanhoja tekemään ehdotuksensa sitä varten. Silloin piirustettiin uutterasti, jonka jälkeen piirustukset tarkastettiin ja vertailtiin, kunnes tultiin yksimielisyyteen siitä, kenelle ensimmäinen palkinto oli tuleva, s.o. kenen ehdotus oli parhaiten toteutettavissa. Erityisen huolen alaisena oli kahdeksankulmaisen paviljongin rakentaminen suureen puutarhaan ja samoin huvihuone pappilan-aliselle kauniille, tuuhealle saarelle. Seudussa, missä laveat viljavainiot ovat tunkeneet metsän loitolle, oli tämä saari rakkaana kosteikkona Stenbäckille, joka oli viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa vaihtelevammassa luonnossa kuin Isonkyrön tarjoamassa. — Mutta hän ei rakastanut ainoastaan viljeltyjä kukkia; myös viljelemätön kasvullisuus ilahdutti häntä. Mielellään hän antoi kukkien raikasten, valoisain värien hyväillä silmäänsä, mutta poimia hän ei tahtonut niitä. Jopa hän saattoi vihastua, jos kävelyllä hänen toverinsa otti kukkasen ja alkoi "tutkia" sitä. Se oli hänelle yhtä vastenmielistä nähdä kuin kuulla kasvien latinaisia nimiä. "Anna niiden kasvaa rauhassa", sanoi hän, "mihin Herra on ne kylvänyt, ja katso niitä, missä ne seisovat, tai aseta ne nenäsi alle; mutta älä, hupsu, revi niitä rikki!"

Kun päivänpaahde tai sade esti Stenbäckiä kävelemästä ulkona tai kun viimeisinä kesinä voimat pettivät, oli hänellä hupina istua perheensä tai jonkun vieraan seurassa katetuilla, "ihmeen hauskoilla" portailla, jotka olivat rakennetut puoliympyrän muotoon ja sen vuoksi "ikäänkuin avosylin ottivat tulijan vastaan".

* * * * *

Stenbäckin viimeisiä vuosia synkisti se kato, joka silloin kohtasi maata. Mitä hän tunsi ja ajatteli sen johdosta, näemme hänen Lillelle kirjoittamistaan kirjeistä.

Helmi- ja maaliskuussa 1866 hän koskettelee ensi kerran kysymystä valittaen, että kerjäävät pohjalaiset täyttävät tulvallaan koko Etelä-Suomen. "Mitä on tehtävä tämän kansallisonnettomuuden estämiseksi? Ainakaan eivät papit voi heitä pidättää." — "On raskasta ja nöyryyttävää Pohjanmaalle, kun on pakko ottaa almujakin; mutta arveluttavinta ja onnettominta on hirveä kansanvaellus, joka varmaan kantaa pitkällisiä, katkeria hedelmiä. Täällä on myös yökunta-kerjäläisiä tusinoittain, paitsi niitä, jotka tulevat ja menevät. Eikö mitään pidäkettä ja apua voi keksiä?" Itse Isossakyrössä oli hätä vielä silloin pienempi kuin sisämaassa; mutta hädän seuralainen, lavantauti, tuli sinne kuljeksivain kerjäläisten mukana. Päiväämättömässä kirjeessä (todennäköisesti saman vuoden huhtikuulta) Stenbäck kirjoittaa siitä:

"Neljä rengeistäni ja useita piikoja sairastaa paraikaa lavantautia. Sairauden toi tänne kerjäläispoika, joka makasi täällä useita viikkoja, mutta kuitenkin vihdoin parani; nyt se on tarttunut talonväkeen yhä enemmän. Tähän asti ei kuitenkaan ole ketään muita kuollut kuin eräs hurskas 'koturi', vaimo, joka on elänyt ja asunut täällä monta vuotta. Muuallakin pitäjässä on kaikki talonväki samassa taudissa, niin ikään kerjäläisten kuljettamassa."

Seuraavana vuonna oli laita kahta pahempi. Huhtikuussa 1867 Stenbäck mainitsee ohimennen, että hänen vuositulonsa tekivät tuskin kolmannen osan tavallisestaan, "ja kaiken, mitä taloudenpidossa voin säästää, tarvitsen enemmän kuin hyvin hädän auttamiseksi".

Marraskuun 27 p.: "Elän todella, kuten kirjoitat, keskellä pahinta hätää; kaikkialla vallitseva puute ja suuri kulkutie Vaasaan, jonne niin monet ovat menossa, muistuttaa siitä alati ja pitää mielen usein kyllä kuumeisessa jännityksessä. Mutta kuitenkaan en tahtoisi olla täältä kaukana, sillä paljon on oppimista. Tässä kovin hädänalaisessa pitäjässä on kummallista kyllä paljon vähemmän kirkuvia ja valittavia köyhiä ja avunpyytäjiäkuin ennen. He tietävät, että kaikki yhteiset ja kaikki köyhäinhoitovarat ovat tyhjennetyt, ja heidän on täytynyt itse ryhtyä hankkimaan elatustansa. En käsitä, millä he kaikki elävät. Sammalia, akanoita, olkia y.m. hätäleipäaineita käyttävät tilallisetkin, joilla ei ole suurta vastusta irtolaisväestä. Saatavani tuottavat kenties viidennen osan tavallisestaan. Mutta kuitenkin on kansa alistunut; he taipuvat merkillisellä kärsivällisyydellä kovaan välttämättömyyteen, ovat masentuneita ja ikäänkuin kuritettuja lapsia toistaiseksi. Mikä Herran armo, jos se tästä suuresta, katkerasta koettelemuksesta voisi nousta parantuneena ja jalostuneena. Toisinaan rohkenen sitä toivoa, ja se ilahduttaa minua luihin ja ytimiin asti. Mahdotonta on, että tämä aika menisi ohitse jättämättä syviä vaikutuksia — ja tahtoohan Jumala elämää eikä kuolemaa. Jota hän rakastaa, sitä hän kurittaa. Hänen kurinsa opettaa meitä tietämään huutia, mutta myös niin paljon, paljon muuta." — Saman kirjeen lopussa on seuraava jälkikirjoitus: "Sain juuri tämän päivän postissa kunnioitettavalta isänmaanystävältä E. Julinilta kirjeen Turusta sekä kakun _heinä_leipää, varsin hyvää, ja se kuuluu olevan ravitsevaa ja terveellistä. Ihmeellistä! Piankin saamme leipää paljaasta kivestä. Kiittäkäämme Jumalaa syntisillä polvillamme. Ja mitä uusia toiveita! Vihdoin on kaiketi karjanhoito meilläkin pääsevä voimaan, niityt antavat ravintoa meille ja lehmillemme, niin että ne tulevat kauniiksi ja lihaviksi niinkuin sinun ja antavat meille maitoa ja hunajaa — voita piti sanoani. Sitten alkaa teollisuus ja käsityö kukoistaa, saamme köyhästä Suomestamme toisen Sveitsin — jolleivät vain tuhoisat rautatietuumat sitä ennen ehdi saattaa meitä perin pohjin vararikkoon [!]. Surkuttelen Snellmania, jonka täytyy olla vaiti ja suostua. Leveäraiteisia strategisia rautateitä, ja koko tämä nälistynyt, ryysyinen kansa liikkeelle rakentamaan — hautaansa."

Tammikuun 4 p. 1868 (C. G. von Essenille): "Olemme nyt viettäneet joulupyhämme vierainemme jotenkin entiseen tapaan, vastoin tahtoani — kun ajat ovat niin huonot, Hätä kasvaa, mutta kansan alistuminen on ihmeteltävä."

Tammikuun 27 p. (samalle): "Emme ole sairaampia kuin ennen, mutta yltympäri tässäkin pitäjässä on kuolevaisuus paljoa suurempi kuin tavallisesti."

Helmikuun 28 p.: "Hätä yltyy, kansa on kuin ruoskitut lapset, mutta luulen, että se on tästä katkerasta koettelemuksesta nouseva parantuneena. Suokoon Jumala sen!"

Kovaonnisesta kevättalvesta 1868, jolloin kuolo korjasi kamalan satonsa nälistyneestä väestöstä, ei ole muita kirjeitä. Sitävastoin on yksi 25 p:ltä marraskuuta, ja siitä näkyy, etteivät olot Isossakyrössä tänäkään vuonna yhtään valjenneet. Kirjeessä sanotaan näet: "Täällä on rahanpuute ja suuri köyhyys kaikkialla; ei mikään vuosi ole Isollekyrölle ollut niin huono kuin viimeksikulunut. Onneksi on kuitenkin muilla seuduin tällä kertaa hyvä vuosi."

Tähän tarvitsee tuskin lisätä, että Stenbäck teki mitä tehtävissä oli moisissa oloissa. Anteliaisuus Isonkyrön pappilassa oli yhtä muuttumaton kuin missä muussa näiden seutujen pappilassa hyvänsä. Useat Stenbäckin jälkeenjääneiden paperien joukossa tavatut lehdet todistavat lisäksi, kuinka hän koetti tehdä erilaisia hätäleipäaineita tunnetuksi seurakunnassa ja kuinka hän koetti opettaa hädänalaisia kristityn tavoin ottamaan koettelemuksen vastaan. Kuinka hänen sydämensä kärsi, kuinka hän rukoili kansan puolesta ja toivoi, että hätä oli oleva sille hyväksi, ilmenee kylliksi edellä siteeratuista sanoista sekä runoelmasta "Suomi hädässä", jonka loppu kuuluu:

O land, o land, du dyra land,
Hör Herrans ord!
Nu hvilar öfver dig hans hand,
O fosterjord:
Den vill ej ditt fördärf, till stöd
Den räckes dig uti din nöd,
Den vill dig väcka ur din död.

[Oi maani, kallis maani,
kuule Herran sanaa!
Nyt lepää hänen kätensä päälläsi,
oi synnyinmaa:
se ei tahdo sinun turmiotasi,
tueksi se ojentuu, sinulle hädässäsi,
kuolostasi se tahtoo sinut herättää.]

Kesällä 1869, joka oli Stenbäckin viimeinen, hän oli miltei yhtä reipas kuin sen edellisinä. Hän nautti lämpimästä vuodenajasta, ja hänellä oli voimia omistaa mielenkiintonsa sille perhejuhlalle, joka oli tänä suvena, nimittäin Iidan häille. Häät vietettiin asianmukaisella komeudella sydänkesällä. "Suuri sali pikku puolella" järjestettiin ruokasaliksi, pöytä katettiin hevosenkengän muotoon ja koristettiin kasveilla ja kukkasilla samoinkuin koko huone. Stenbäck kulki tarkastaen ympäri ja nyökkäsi mielihyväänsä nuorten puuhille. Sulhanen, pastori Pohjola, oli talollisen poika Nakkilasta, ja vierasten joukossa oli hänen vanha isänsä ja muita sukulaisia, paitsi Isonkyrön talonpoikaisväkeä, paikkakunnan herrasväkeä sekä Stenbäckin perheen sukulaisia. Päivällisillä Stenbäck esitti pitkässä suomenkielisessä puheessa maljan Suomen talonpoikaissäädylle. Hän huomautti ensiksi, kuinka kuningasvalta muinaisaikoina oli ollut suuri ja yksinään määräävä, kuinka valta sittemmin oli siirtynyt aateliston käsiin ja kuinka nyt oli koittamassa aika, jolloin talonpoikaissääty oli saava tähän saakka aavistamattoman merkityksen ja valta-aseman. Sitten hän teroitti mieliin tietämisen ja sivistyksen arvoa vallan oikeinkäyttämisen ehtona samoinkuin kansakoulujen tavatonta tärkeyttä kansan kohottamiseksi ja valmistamiseksi vastaamaan uuden ajan vaatimuksia; puolisivistys ei kelpaa, oli hän sanonut, paljon enemmän kuin puoliherraa hän pitää kunniassa yksinkertaista talonpoikaa, joka voi olla sivistynyt, vaikk'ei hänellä olekaan muodinmukaista takkia. Sensuuntainen oli ajatuksenjuoksu, ja puhe lausuttiin tavattomalla voimalla, niin että se teki suuren vaikutuksen. Vaikka ollen alun pitäen syvästi kansanmielinen, ei Stenbäckillä ollut ennen ollut aihetta pitää mitään sellaista puolivaltiollista puhetta, ja sen vuoksi enensi asian uutuus hänen sanainsa vaikutusta. Läsnäolijain joukossa oli myöskin eräs tehtaanisäntä, jolla oli aatelisnimi, ja sanotaan hänen pitäneen puhetta kovin demokraattisena. Kun sitten eräs talonpoika katsellessaan franseesia osui pitelemään sikariaan niin varomattomasti, että poltti reiän tehtaanpatruunan hienoon hännystakkiin, oli tämä vielä lisäksi huomauttanut, että professorin ylevä puhe oli antanut toisen kuvan oloista kuin todellisuus!

Vielä syksykin kului, kuten näytti, tavallista menoaan. Mutta väärin tehtäisiin, jos luultaisiin, että Stenbäck edes helpoimpinakaan päivinään olisi lykännyt mielestään ajatuksen tulossaolevasta lopustaan. Monet aikaisemmin esitetyt sitaatit hänen kirjeistään osoittavat, kuinka valmistunut hän oli ja kuinka hän ikävöi haudantakaiseen kotiin, ja vielä mainittakoon, että hän jo syksyllä 1865 oli kirjoittanut Lillelle tuntiessaan vointinsa tavallista paremmaksi: "Olen niin tottunut pitämään kuolemaa silmissäni, etten mielelläni jättäisi toivoa pian päästä kotiin." Nämä sanat ilmaisevat varmaan hänen sydämensä perustunnelmaa siitä saakka.

Joulun jälkeen tai alussa uutta vuotta 1870 Stenbäckin voimat alkoivat huomattavasti vähetä samalla kuin vaivat enenivät. 25 p. helmikuuta hän kirjoittaa epätasaisella käsialalla Essenille: "Nyt kun on tullut selkeä ja kylmä sää ja raikas talvi-ilma, on terveytenäkin tullut vähän paremmaksi. Se on riippuvainen joka säänmuutoksesta, vaikka istunkin sisällä. Kuolema leikittelee kanssani niinkuin kissa kiinnisaamallaan hiirellä; juuri kun luulee, että se musertaa leukojensa väliin, päästääkin se vielä juoksentelemaan hetkeksi — ei kuitenkaan liian kauas. Suotakoon minun pian autuaana hetkenä vaipua sen syliin — ei, rakkaan Herrani ja Vapahtajani Jeesuksen Kristuksen syliin!" Omaistensa kanssa hän puhui usein kuolemastaan, mutta uskoi kuitenkin elävänsä ainakin toukokuuhun asti, vaikka hän viimeisinä aikoina viikkomäärin oli niin voimaton, ettei hän auttamatta jaksanut nousta, kun oli ruvennut istumaan. Paikalle kutsutun lääkärin vakuutus, että hän vielä voisi elää muutaman vuoden oikealla keuhkollaan, jollei muuta sattunut, ei vahvistanut sairaan uskoa elämään. Hän tunsi itse parhaiten, kuinka runneltu hänen poloinen ruumismajansa oli. Miltei joka aamu värisytti häntä ankara vilutauti, jota paitsi häntä vaivasi hengenahdistus ja unettomuus, joka ajoi hänet vuoteeltaan keskellä yötä, puhumattakaan muusta.

Voi syystä ihmetellä, että kuolema niin kauan viipyi, mutta enemmän kuitenkin sitä, että sielun virkeys säilyi aivan viimeiseen asti. "Kun hänen ruumiinvoimansa jo olivat miltei kokonaan tyhjentyneet, välähteli hänen elävästä hengestään vielä salamoita, joita hänen ympäristönsä oli ihmetteleminen." Useita kertoja hän lausui ilonsa siitä, että oli löytänyt Kristuksen ja omisti elämän hänessä, ja kummasteli ihmisten hulluutta, kun he eivät etsineet Jumalaansa ja vapahtajaansa eläessään — "jos he sen tekisivät, niin heillä olisi lohdutus elämässä ja kuolemassa". Hänen omasta kehityksestään kirjoitti hänen vaimonsa muutamia kuukausia hänen kuolemansa jälkeen, että hän sairautensa aikana ikäänkuin "pian poimittava hedelmä kypsyi iäisyyttä varten" ja että hän kuoleman lähestyessä iloitsi kuin lapsi, joka pääsee kauan ikävöityyn isänkotiin. — Jos mikään hänen elämänharrastuksistaan oli hänen sydämellään, oli se varmaankin virsikirjatyö. "Vielä viimeisinä kuukausina", sanoo Essen, "tarkasti hän ehdotuksensa ja merkitsi ne muutokset, joita hän katsoi sen kaipaavan. Nämä muistutukset hän jätti kuollessaan minulle toimitettavaksi ynnä ohjeen niiden käyttämisestä aikanaan." Vieläpä viimeisessä kirjeessä tälle ystävälle (26 p. maalisk.) hän kirjoitti samasta asiasta. "Avatessani tämän kirjeen", kertoo Essen, "pelästytti minua muuttunut käsiala samoinkuin sanojen ja rivien epätasaisuus. Näin että nyt oli loppu tulossa. Hän käsitti sen itsekin, ja kirje päättyi sanoilla: 'En jaksa enää. On alkanut hämärtää silmissäni, niin että kirjaimet tanssivat kuin hassut. Se on kaiketi kuoleman hämärä. Hyvästi, hyvästi!'" —

Lähimmät päivät tämän kirjeen kirjoittamisen jälkeen Stenbäck enimmäkseen vietti nukkuen. Käydessään levolle 30 päivänä maaliskuuta hän valitti tavatonta väsymystä, ja kun hän yöllä heräsi, pelästyivät läsnäolijat siitä, etteivät voineet ymmärtää hänen puhettaan. Aamulla hän nousi, mutta vasen puoli oli ikäänkuin rampautunut, suu ja vasen silmä olivat hervottomat. Hän oli saanut halvauksen, mutta siitä huolimatta hän pysytteli ylhäällä seuraavina päivinä. Sunnuntaina 3 p. huhtikuuta kohtaus uudistui ja tällä kertaa ankarampana. Kun posti saapui seuraavana tiistaina, tahtoi hän vielä istuallaan lukea sanomalehtiä, mutta hän piti lehden ylösalaisin itse sitä huomaamatta. Seuraavana päivänä havaittiin, että hän oli kadottanut näkövoimansa, ja se oli katkerimpia hetkiä hänelle itselleen ja hänen rakkailleen. Hänen vaimonsa oli kysynyt, eikö hän tahtonut aamiaista. — "Enhän toki syö keskellä yötä", oli sairas vastannut. — "Johan nyt on päivä pitkällä", vastattiin. Sen kuullessaan hän pyysi sytyttämään kynttilöitä. Hänen vaimonsa asetti kaksi palavaa kynttilää pöydälle sängyn ääreen, ja hän koetti kädellään hapuilla valoa kohti, kunnes pisti sormensa liekkiin. — Silloin hän painoi suruisesti päänsä alas ja sanoi: "Niin, en näe mitään." Itkien koetti hänen vaimonsa lohduttaa häntä sanoen: "Kyllä Jumala sinua rakastaa, vaikka hän paneekin raskaita kuormia päällesi." — "Niin, sen uskon varmaan Kristuksen tähden", vastasi sairas siihen. — Samana päivänä hän tahtoi nauttia ehtoollisen. Hänen vävynsä Pohjola ripitti hänet kaikkien läheisimpien läsnäollessa. Itse hän luki synnintunnustuksen hairahtamatta, hartaasti ja nöyrästi. Sen jälkeen laulettiin pari virttä.

Stenbäckin lähimmät hoitajat olivat hänen vaimonsa ja hänen sisarensa Marie, molemmat yhtä uhrautuvaiset, Uskolliselle puolisolleen hän sanoi kerran: "Ei kukaan toki osaa paremmin asettaa tyynyä minulle." Mutta kiitollinen hän oli myöskin lempeälle, väsymättömälle sisarelleen. 3 p. huhtikuuta oli lähetetty hakemaan Charlotte-sisarta ja 11 p. sähkötettiin Jakkukselle Helsinkiin; hän saapui jo 14 p. Sairas ilahtui kovin hänen tulostaan, vaikka ei enää voinut tulijaa nähdä. Isän muuttuneen ulkonäön valtaamana Jakkus pysähtyi muutaman askelen päähän hänestä. Silloin sairas pyysi häntä tulemaan luokseen lausuen: "En kyss på pannan, på mun en annan!" (suutelo otsalle, suulle toinen), ja läsnäolijat eivät voineet olla hymyilemättä tervehdyksen runolliselle muodolle. "Niin hän pysyi samana viimeiseen saakka."

Näiltä viimeisiltä päiviltä muistetaan useita lauseita, jotka avasivat hänen sisimpänsä ja ilmaisivat hänen lapsenmieltänsä. Liikuttavan nöyrästi hän pyysi halvimmiltakin ympärillään olevilta anteeksi, jos hän kärsimättömyydellään oli loukannut heitä, ja sydämellisellä hartaudella hän puhutteli heitä kaikkia. Usein hän vähän houraili; silloin kun hän oli täydessä tajussaan ja silloinkin kun hän ei ollut, nähtiin että hän taisteli Jumalan kanssa, sillä epäuskokin tahtoi kuiskuttaa epäilyksensä: kuka tietää? — Mutta ne lauseet, jotka ovat jääneet hänen lähimpäinsä tietoon, todistavat kuitenkin kaikki, kuinka hän pysyi uskollisena itselleen. "Tahdon langeta Kristuksen jalkojen juureen ja kiittää häntä kaikesta — kaikesta", sanoi hän esim. kerran; ja kun hänen vaimonsa kysyi häneltä, oliko hänellä voimia rukoilla, vastasi hän: "Miksi en jaksaisi ojentaa tyhjää kättäni ja tyhjää sydäntäni ja rukoilla, että hän täyttäisi ne armollaan ja lahjoillaan." — Edelleen hän sanoi kerran: "En ole saanut helmasyntejäni anteeksi ennen kuin nyt kuolinvuoteellani." Vielä mainittakoon, että hän Charlotte-sisarelleen toisti vanhan virrenvärssyn: "Ho nu en syndare är af drafven mätter, ej bjuder till sig själf att göra bätter, men ligger såsom död för Jesu fötter, en sådan blir af honom ej utstötter." (Kuka syntinen siis on rapaan kyllästynyt, eikä koeta tekeytyä paremmaksi, vaan makaa niinkuin kuollut Jeesuksen jalkain juuressa, sellaista hän ei heitä pois luotaan.) — "Runollisen kaunista se ei ole", oli hän jaksanut lisätä, "mutta se kuvaa kuitenkin lyhykäisyydessään kristityn koko elämän". — Samalla tavoin hän luki koko virren n:o 383 ("O Jesu Krist, sann Gud och man, som dödens välde öfvervann") vielä kuuluvalla äänellä.

Huhtikuun 17 p. oli pääsiäispäivä, ja silloin sairas istui vielä hetkisen keinutuolissa, joka siirrettiin ikkunan luo, että hän olisi voinut katsella joelle, missä jäänlähtö tapahtui. Sattui näet joskus, että hän saattoi nähdä, vaikka hän toisina hetkinä oli aivan sokea. Nytkin hän näki kevään voittokulun ulkona.

Saman päivän iltana hän sanoi olevansa niin väsynyt, että saattoi kuolla milloin hyvänsä. Hänen puheestaan erotettiin sen jälkeen ainoastaan katkonaisia sanoja, niinkuin: vapahtaja, anteeksianto, lunastus j.n.e. Tiistaina ja keskiviikkona oli sairaalla ankaria tukahduspuuskia, ja yöllä torstaita vasten (21 p. huhtik.) oli hänen unensa hyvin levoton. Aamulla hän oli jonkunmoisessa horrostilassa, kunnes hän äkisti kohottautui vuoteestaan lyhyessä kuolonkamppauksessa. Sitten hän lepäsi muutamia tunteja hiljaa raskaasti hengittäen, kunnes hengitys vähitellen heikkeni — hiljeni hiljenemistään, ja huulet vihdoin ummistuivat ihmeelliseen vakavuuden ja rauhan ilmeeseen.

* * * * *

Hautajaiset olivat ihanana kevätaamuna 5 p. toukokuuta. Jo edellisenä päivänä olivat sukulaiset saapuneet ja niiden joukossa vaasalaisia, jotka olivat tuoneet mukanaan kukkia omista ja ystäväinsä kodeista. Nuoret neitoset olivat tulleet ajatelleeksi kukkasia, ja kun hauta oli tehty valmiiksi aivan vanhan kirkon viereen, alkoivat he omin päin koristaa runoilijan viimeistä lepopaikkaa seppeleillä, joita olivat sitoneet puolanvarsista, ruusuista ja muista sellaisista auringon ja kevään kasvateista, joita hän oli rakastanut niin suuresti. Äkisti häiritsivät koristajia heidän toimessaan ankarat sanat: "Tähän saakka on ainakin hauta ollut rauhassa turhuudelta; koristetaanko nyt synnin palkka ruusuilla ja otetaan kuoleman kauhu pois kurjalta ihmiseltä?" Tytöt seisoivat hämmästyneinä, mutta päättivät kysyä vainajan puolisolta, mitä hän ajatteli. — "Mielellänne saatte koristaa haudan", sanoi hän, "ystävyydestä ja rakkaudesta te sen teette!" — Ja hauta oli pian keväisessä puvussaan valmiina sulkemaan syliinsä vainajan tomun. Sitten alkoi hautajaisvieraita tulvia pappilaan, ja osa tulijoista kulki hautausmaan poikki. Vanha, harmaaseen körttiröijyyn puettu talonpoika pysähtyi haudan ääreen ja katsoi kauan sitä hiljaa. Vihdoin hän pyyhkäisi hihallaan pois muutamia kyyneliä, jotka valuivat hänen poskilleen, ja sanoi: "Kaunis ja tavaton on hauta, mutta kyllä saa ollakin, sillä eihän vainajakaan ollut niinkuin muut tavalliset ihmiset."

Talonpojat kantoivat arkkua olallaan sen muutaman sadan askelen matkan, joka erotti kodin kirkosta. Siihen aikaan ei ollut tapana koristaa arkkua kukkasilla, ja sen vuoksi kiintyivät saattajain silmät vain Lauri Stenbäckin nimeen, joka kauniisti loisti päivänpaisteessa. Kirkossa pidettiin ruumissaarna ja toimitettiin siunaus, jonka jälkeen arkku kannettiin ulos ja laskettiin kukkivaan hautaan. Kun surupukuiset joukot vihdoin olivat hajonneet, sekaantui umpeenluodun haudan yläpuolella lintujen liverrys auringon kultaiseen valoon ja kahleensa luoneen virran keväiseen solinaan. Se oli ikäänkuin kaikua runoilijan pääsiäislaulusta:

Mut taivaan perin mä; ja voiton kruunuun,
Min Herra mulle tallentaa, oon noussut.

"Oi noussut, noussut", laulaa kevään tuulet
Ja päivyt valaistessaan maan, oi noussut.

End of Project Gutenberg's Lauri Stenbäck, by Eliel Aspelin-Haapkylä