Lauri Stenbäck

by Eliel Aspelin-Haapkylä

YHDESTOISTA LUKU. 1856-1869.

Isokyrö ja uusi koti siellä. — Virsikirjatyö Turussa. — Kivulloisuutta ja parannuksillakäynti-matkoja. — Virsikirjatyö kotona: virsikirjaehdotus. — Stenbäckin virsikirjaehdotuksen vaiheet.

Niin oli Stenbäck vihdoin saavuttanut sen kutsumuksen ja sen paikan, jossa hän oli pysyvä päiviensä loppuun. "Palavalla, vaikka nyt tyyntyneellä ja tasaantuneella innolla, joka häntä elähdytti, ja runsaalla, monesti koetellulla kokemuksellaan, jonka hän oli elämän koulussa saanut", oli hän kirkkoherrana varsin vähän niiden tavallisten pedagogien kaltainen, joiden siihen aikaan, jolloin koulu vielä oli kirkollisten auktoriteettien alainen, oli tapana hakea itselleen kirkkoherranvirka levätäkseen penäämisestään vallattomain poikapolvien kanssa. "Hänellä oli", sanoo Essen, "heti suuret suunnitelmat, ja hän kävi työhön käsiksi sellaisella innolla, kuin olisi tahtonut yhdellä kertaa luoda uudeksi koko seurakuntansa", mutta sen pahempi näyttäytyikin pian, että voimat eivät vastanneet hyvää tahtoa.

Kaikkein ensimmäisistä kuukausista kirjoittaa Stenbäck veljelleen Johannekselle (22 p. huhtikuuta 1856): "Tulimme tänne jo alussa helmikuuta, jolloin heti sain useita viikkoja kiertää lukusilla, josta jo ennestään heikko terveyteni huononi. Sen koommin en ole ollut oikein terve, ja kaikki saattaa minut aavistamaan, että aikani ei ole oleva pitkällinen. Nyt voin kuitenkin vähän paremmin. Muutoin minulla on ollut lakkaamattomia moninaisia puuhia, jotka ovat olleet minulle aivan outoja, osaksi yksityisiä, osaksi virkaan kuuluvia. Niistä eivät saarnat ole helpoimpia, kun olen aivan tottumaton suomenkieleen, samoinkuin saarnastuoliin yleensä. Kun minulla ei ole, enkä toistaiseksi halua pitääkään, apulaista, olen saanut saarnata hyvin usein ja ajan puutteessa ollut pakotettu saarnaamaan valmistamatta, joka olisi kaikissa tapauksissa parempi, jos vain kieli ei tekisi niin paljon vastusta. Muutoin on kansa kohdellut minua hyvin hyväntahtoisesti ja muun muassa suurella halulla pannut toimeen lastenkouluehdotukseni. Meillä on sunnuntaikouluja käynnissä miltei joka kylässä. Kuitenkin on kansa ylipäänsä vaipunut tämän maailman hyvyyteen, jota heillä on kylliksi. Vaikka tulimme tänne tyhjin käsin, olemme kuitenkin saaneet kodin jotenkin järjestykseen. Kaikki on täällä suuressa mittakaavassa, ja se on suuri muutos entiseen vähäiseen, rajoitettuun talouteeni." —

Tähän kirjeeseen liittyen koetamme laatia kuvauksen sikäläisistä olosuhteista.

Isonkyrön pitäjä, Pohjanmaan suurimpia, käsitti tähän aikaan, paitsi emäseurakuntaa, Orismalan tehdasseurakunnan ja Ylistaron kappelin. Väkiluku oli noin 14,000 henkeä, josta suurin osa eli lähemmä 8,000 kuului kappeliin. Papillinen työvoima oli niin epätasaisesti jaettu, että emäkirkolla oli kolme pappia (paitsi kirkkoherraa pitäjänapulainen ja kappalainen), mutta Orismalassa yksi ja samoin Ylistarossa yksi. Tämän johdosta täytyi tehdä apuvuoroja jälkimmäisiin seurakuntiin (Ylistaroon kokonaista 15). Stenbäckin tullessa Isoonkyröön oli ennenmainittu etevä saarnaaja F. O. Durchman pitäjänapulaisena, kun taas kappalaisen virkaa emäseurakunnassa hoiti teologian tohtori Johan August Lindelöf; pastori Birger Wegelius oli saarnamiehenä Orismalassa ja pastori B. H. R. Aspelin kappalaisena Ylistarossa.

Pitäjän sisällisistä oloista esitettäköön muutamia piirteitä sikäläisen opetuksen ja siveyden tilaa koskevasta Stenbäckin kertomuksesta vuodelta 1856. Lukukinkereillä oli lukutaito havaittu välttäväksi, mutta käsitys ja luetun ymmärtäminen sitävastoin jättänyt paljon toivomisen varaa. Tämän johdosta oli uusi kirkkoherra kehoittanut rahvasta perustamaan kyläkouluja, ja oli asiaan ryhdytty sellaisella halulla, että jo talven kuluessa oli laitettu kouluja useimpiin kyliin. [Edellä kirjeessä mainitut sunnuntaikoulut oli jo ennemmin Durchmanin alkuunpanosta saatu aikaan.] Opetus tarkoitti ajattelevaa sisälukua ja kristinopin tietoa katkismuksen ja piplianhistorian lukemisen sekä virrenveisuun perustuksella. Vaikka siis koulut, joiden opettajat tilallinen väestö kustansi, oikeastaan vain valmistivat oppilaita rippikouluun, olivat ne kuitenkin edistysaskelena aikaisemmasta kiertokouluopetuksesta. Hyvät vaikutukset tulivatkin pian näkyviin, ja niiden johdosta perustettiin paikkakunnan ensimmäinen lainakirjasto. "Selvä syy kirjanluvun puutteellisuuteen", kirjoittaa tästä Stenbäck, "ja sekä kristillisen että yleisinhimillisen sivistyksen alhaiseen kantaan on epäilemättä soveliaan, ajatusta kehittävän ja mieluisan lukemisen puute kansassa; sillä vaatia nuorisolta halua kirjanlukemiseen, valmistamatta sille helppoa tilaisuutta kirjain saamiseen, muunkinlaisten kuin varsinaisesti uskonnollisten, on luonnoton ja turha vaatimus". Sen vuoksi hän pani alkuun lainakirjaston perustamisen, jota pian hänen mielihyväkseen ahkerasti käytettiin. [Kun Stenbäck lopulla vuotta 1856 sai rovastin arvonimen, perusteltiin tätä kunnianosoitusta sillä, että "hän oli viipymättä ryhtynyt valistunutta papillista intoa todistaviin toimiin kansansivistyksen kohottamiseksi ja hyvin järjestetyn kristillisen lastenkasvatuksen edistämiseksi" kirkkoherrakunnassaan.] Puutteellisen kirjanlukemisen hän katsoo myös olevan syynä siihen, että siveellisyyden tila ei ollut tyydyttävä — "laiminlyöty lukeminen ja rikos seuraavat helposti toisiaan". Juoppouden pahe oli tänä kotitarvepolton aikana yleisin. Myöskin oli jo yleinen toivomus herännyt, että viinanpoltto oli joko tyyten kiellettävä tai entistään enemmän rajoitettava. Siveellisyyssuhteihin katsoen oli muutoin mielipide se, että venäläisen sotaväen majoittaminen (sotavuosina) oli vaikuttanut turmiollisesti. — Suurta huolta herätti edelleen tilattoman väestön karttuminen. "Tämä luokka", lausuu Stenbäck kaukonäköisesti, "uhkaa maatamme köyhäläisyyden kaikilla onnettomuuksilla, mikäli lainsäädäntö ei keksi tehokasta keinoa sen kiinnittämiseksi pysyväisesti maanviljelykseen tai muulla tavoin avaa sille mahdollisuutta välttämättömään toimeentuloon ja oman huolenpidon valmistamaan tulevaisuuteen. Tästä luokasta saa alati lisäjoukkoja avuntarvitsijain ja avunpyytäjäin suuri lauma joka on käyvä köyhäinhoidolle yli voimain." Mainitusta seikasta oli luonnollisena seurauksena, että köyhäinhoito, josta pappien tähän aikaan oli pakko pitää huolta, antoi hänellekin paljon ajattelemista.

Jo sanotusta ilmenee niiden toimien moninaisuus, joita siihen aikaan kertyi lavean pitäjän kirkkoherralle. Lisäksi tuli paljon muuta.

Lähinnä kääntyy ajatus saarnatoimeen. Ei voi kieltää, että Stenbäckiltä puuttui välttämättömiä edellytyksiä siinä erinäisemmin onnistuakseen. Hänen äänensä oli liian heikko voidakseen kuulua suuressa, täpötäydessä kirkossa. Sitä paitsi ei hänen esityksensä suomenkielellä ollut sujuvaa eikä virheetöntä. Muutamat täydellisesti kirjoitetut saarnat ensi ajalta osoittavat, että hänen korvansa oli tylsynyt tälle kielelle, jota hän niin vähän oli käyttänyt. Esitystä häiritsevät useat ruotsalaisuudet (ylösetsiä, napiset sen ylitse j.n.e.), joita kansa tosin oli tottunut saarnastuolista kuulemaan, mutta jotka nyt häiritsivät entistä enemmän, sittenkuin pietistisen suunnan papeilta oli saatu kuulla helkkyvän puhdasta kieltä kirkossakin. Kuitenkaan ei ole epäilemistä, että Stenbäck aikaa myöten olisi voinut voittaa kielen puutteellisuudet, mutta kovaksi onneksi sairaalloisuus pakotti hänet kokonaan lakkaamaan saarnaamasta.

Muutamat papilliset tehtävät, joista esim. kansliatyöt kuuluivat yksinomaan kirkkoherralle, jätettäköön sikseen. Kuitenkin on tässä yhteydessä muistaminen, että Stenbäckille kirkkoherrana tulivat myöskin ne huolet, joita suuri virkatalo toi mukanaan. Hänen taipumuksensa ja kykynsä sentapaisiin tehtäviin olivat kuitenkin liian pienet, että hän olisi edes yrittänytkään saada mitään mainittavaa toimeen maanviljelijänä ja maatalouden pitäjänä. Hänen uskollisella vaimollaan oli siinä pääosuus, jotavastoin isäntä itse antoi enimmäkseen asioiden mennä menojaan, ryhtyen ainoastaan siihen, mistä hän ei mitenkään voinut päästä.

Mutta kodin järjestämistä ja koristamista hän ei heittänyt. Sitä ajatusta, jonka hän kerran Helsingistä kirjoitti vaimolleen tästä epävakaisesta elämästä: "Kuitenkin tulee matkan varrella laittaa olonsa niin hauskaksi kuin voi, jotta ei masentaisi itseään" — sitä ajatusta hän koetti toteuttaa ympäristössään. — Vanha, rappeutunut päärakennus, joka muinoin oli ollut Elias Brennerin lapsuudenkoti [Ks. tekijän Elias Brennerin elämäkertaa.] ja jonka seinillä oli vielä viimeiseen asti nähty kangasverhoja outoine maalauksineen, oli revitty kymmenkunta vuotta sitten, ja sen sijalla kohosi uusi, komea rakennus, joka on suurimpia rovastiloita Pohjanmaalla. Suuret, muhkeat huoneet olivat hyvin tarpeen Stenbäckille, jonka, kuten saamme nähdä, kohta täytyi oleskella enin aikansa seinien sisällä. Omalla osallaan hänellä oli kaksi huonetta: etumainen, kansliahuone, jonka ikkuna oli rakennusten ympäröimälle pihalle päin ja jossa, paitsi tarpeellisia huonekaluja, oli kaunis kukkapöytä, sekä sisähuone, jossa oli kaksi ikkunaa pihalle sekä yksi ikkuna ikivanhaan kivikirkkoon päin, joka vielä oli käytännössä koko Stenbäckin ajan. Tässä huoneessa oli Vaasan palosta pelastettu kirjoituspöytä hopeisine kirjoitusneuvoineen asetettuna sohvan eteen lämpöistä sisäseinää vasten, kaksi lasiovellista kirjakaappia täytti taas kirkonpuolisen seinän, ja niiden välisellä ikkunapöydällä oli kanarialintuhäkki, jonka asukkaita isäntä hoiti mitä hellimmällä huolella. Pihanpuolisten ikkunain välissä taas oli piironki peili päällä ja toisen edessä pöytä ja keinutuoli, jossa Stenbäck tavallisesti istui ja luki. Siitä hänellä oli näköala pihalle ja puutarhaan, jonka yksi nurkka tapasi pihaan, samoinkuin avoimesta ovesta kansliahuoneeseen, jossa aamupäivin kävi pitäjäläisiä lukuisasti. Ainoastaan se, joka on nähnyt tai koettanut sitä, tietää, kuinka monenlaisia ja kuinka monenlaisissa asioissa tulevia vieraita väkirikkaan pitäjän kirkkoherra saa ottaa vastaan. Neljännellä seinällä oli sänky. Tässä iloisessa huoneessa, jossa oli suurikukkaiset karttuuniverhot ikkunoissa, vaaleaksi petsatut huonekalut, valkeaksi pesty lattia valkeine käytävämattoineen ja monivärinen ryijy pöydän alla, Euroopan kartta sekä Martti Lutherin, Melanchtonin y.m. muotokuvia ja suurehko Napoleonin pakoa Moskovasta esittävä piirros seinillä, vallitsi aina mitä suurin järjestys ja siisteys. Kaiken tuli olla määrätyllä paikallaan, niin että Stenbäck viattomasti kerskaten saattoi sanoa pimeässäkin löytävänsä kaikki, mitä tarvitsi. Huoneen valoisaa vaikutusta melkoisesti lisäsivät visertävät kanarialintuset, jotka toisinaan lentelivät vapaasti huoneessa ja välisti koettivat istahtaa kirjoittajan sulkakynälle. Muutoin oli asunto läpeensä sisustettu samaan yksinkertaiseen, mutta kodikkaaseen tyyliin. Kaikkialla oli valkoiset lattiat varustettu ainoastaan käytävämatoilla, joka antoi suuremman puhtauden näön, kuin jos lattiat olisivat olleet maalatut tai kokonaan matoilla peitetyt, kaikkialla oli piirroksia Rafaelin ja muiden mestarien teoksista, enimmäkseen uskonnollisaiheisia, sekä läpikuultavia ikkunaverhoja ja myöskin ruukkukasveja ikkunain edessä. Salissa oli myös piano, eikä pelkkänä koristeena. Kokonaisvaikutus oli miellyttävämpi ja viihtyisämpi kuin useimmissa pappiloissa, joissa, varsinkin Pohjanmaalla, pietismin ansiosta, sisustus nykyaikaisten käsitysten mukaan oli kovin vaatimaton, jottemme sanoisi puutteellinen. Salista vasemmalle oli vierasten makuuhuone eli "vieraskamari", oikealle ruokasali, jota myöskin käytettiin arkihuoneena. Edelleen kasvattitytär Iidan huone sekä sänkykamari, josta oli parhain näköala joelle ja kosken saartamalle saarelle, ja jossa Raamattu alati oli ikkunan viereisellä pöydällä, missä Stenbäckin oli tapana nauttia aamukahvinsa. Jos lisäksi mainitsemme kaksi suurta ullakkokamaria sekä muistutamme, että kahteen rakennukseen toisella puolen pihaa, kuten muinoinkin, oli kalustettu asuinhuoneita, niin lienee lukija saanut kuvan Isonkyrön pappilasta Stenbäckin aikaan.

Kuinka mieluisa koti olikin, olisivat kuitenkin rovasti ja ruustinna kahden kasvattinsa keralla helposti voineet tuntea olonsa yksinäiseksi, jos he yhä olisivat jääneet sinne itsekseen. Nähdäkseen enemmän elämää ja liikettä ympärillään kutsui Stenbäck heti sisarensa lapsineen asumaan Isonkyrön pappilaan, ja kesän tullessa muutti Marie Ottelin sinne mukanaan kolme täysikasvuista lastansa, poika Konrad Fredrik, ylioppilas, sekä tyttäret Marie ja Laura, joista viimeksimainittu 17-vuotias oli enon suosikki, ei varmaankaan vähimmin tavattoman kauneutensa vuoksi. Kun sisar oli estellyt tulemasta, oli Stenbäck vakuuttanut, että hän ei sillä saattanut sisartaan kiitollisuuden velkaan, vaan päinvastoin tämä hänet. Ottelinit asuivat vanhassa "pikku rakennuksessa" pihan toisella puolella, mutta kaikki aterioivat yhdessä pöydässä. Siten vallitsi ensi aikoina iloinen ja vilkas elämä Isonkyrön pappilassa. Sitä lisäsi suuressa määrin myös tohtori Lindelöf. Hän oli näet tavattoman musikaalinen ja kokosi pitäjän herrasväestä kaikki, joilla oli lauluääni (paikkakunnan musikaalisimpia henkilöitä oli pitäjänapulainen Durchman ja hänen perheensä), lauluseuraksi, jota hän johti innolla ja halulla. Sitä paitsi hän soitti viulua samoinkuin hänen veljensä, tohtori ja dosentti, sittemmin professori ja valtioneuvos L. L. Lindelöf. Kun sitten tämäkin sattui olemaan vieraana Isossakyrössä, kuultiin pappilassa enemmän ja parempaa musiikkia kuin suurin osa kuulijoista oli koskaan saanut nauttia. Vaikka itse vailla soitannollista harjoitusta oli Stenbäckillä, kuten hänen soinnukas runoutensa todistaa, taipumusta musiikkiin, ja se tuotti hänelle suurta iloa, mutta ennen kaikkea hänellä oli huvina nuorekas elämä.

Ensimmäinen juhlallisuus pappilassa uuden rovastin aikana oli Stenbäckin virkaanasettajaisjuhla. Se tietysti oli vakavaa laatua. Mutta sitä iloisemmin vietettiin tammikuussa 1857 ne häät, joissa Stenbäck itse vihki sisarentyttärensä Marie Ottelinin ja pastorin apulaisen, sittemmin rovasti K. E. Sandelinin. Silloin olivat molemmat Lindelöf-veljekset läsnä, ja musiikkia saatiin kuulla paljon. Myöskin huvitteli nuoriso tansseilla tai ainakin tanssileikeillä, esim. sarankudonnalla y.m., ja häitä kesti niinkuin vanhoina hyvinä aikoina useita päiviä. Stenbäck oli koko ajan iloinen ja leikillinen, mutta heränneiden piirissä häät aiheuttivat paljon puhetta ja kiivaita muistutuksia, koska niissä oli pidetty niin maallista menoa. Kerrottiin m.m. sellaisesta sopimattomuudesta, että eräällä papin tyttärellä oli ollut kultaiset vitjat kaulassa, j.n.e. Tiedämme jo, että Stenbäck ei katsonut kristillisyyden olevan ulkonaisissa muodoissa. Mutta jos hän olikin kerran tässä suhteessa ollut ankarampi, niin oli nyt hänen kantansa lieventynyt, ja hän antoi jälleen yksinkertaiselle, luonnolliselle ilolle oikeutensa.

Kolme vuotta myöhemmin vietettiin taas häitä Isossakyrössä. Laura
Ottelin meni silloin avioliittoon kasvientutkijana tunnetun maisteri
Otto Alceniuksen kanssa, joka oli Stenbäckin entisiä oppilaita
ja oli ollut Jakkuksen kotiopettajana, kunnes tämä 1859 pääsi
Vaasan kouluun. Häät olivat lopulla maaliskuuta 1860, ja silloin
Stenbäck oli niin sairas, että C. G. von Essen toimitti vihkimisen.
Ensimmäinen, iloisin kausi Stenbäckin olinajasta Isossakyrössä oli
ohi.

Vaikka Stenbäck jo 1853 oli kutsuttu jäseneksi "nykyisen Suomalaisen ja Ruotsalaisen virsikirjan tarkastuskomiteaan", on kuitenkin asian puheeksiottaminen lykätty tähän lukuun, koska siitä johtunut työ pääasiallisesti kuuluu Isonkyrön aikaan. [Sen jälkeen kuin ensimmäinen painos tätä teosta ilmestyi, on V. T. Rosenqvist julkaissut erikoistutkimuksen "Lars Stenbäcks Psalmboksarbete", jota varten hänellä on ollut käytettävänään joitakuita minulle tuntemattomia lähteitä. Sen mukaan olen tehnyt muutamia oikaisuja ja lisäyksiä esitykseeni.]

Senaatti antoi kutsumuksen 25 p. huhtikuuta mainittuna vuonna. Elokuun 15 p. samana vuonna Stenbäck pyysi yksityisessä kirjeessä arkkipiispalta tarkempia tietoja komitean varsinaisesta tarkoituksesta. "Jos, kuten arvelen", hän kirjoittaa, "tarkoituksena on uuden virsikirjan aikaansaaminen tai valmistaminen, niin on minulla, kuten kohtuullista, arka pelko niin tärkeästä, vastuunalaisesta ja syvällekäyvästä yrityksestä. Mutta kuitenkin on minulle aivan sietämätöntä pysyä vallan toimettomana jäsenenä komiteassa, jonka tärkeyttä ja tarpeellisuutta en suinkaan voi olla tuntematta, ja tahdon mielelläni kykyni mukaan täyttää sen velvollisuuden, mikä minulle tämän kutsumuksen kautta on pantu. Pidän mahdottomana, että tämä hajaantunut ja henkisesti voimaton aika voisi tuottaa mitään arvokasta ja pysyväistä kirkolle virsikirjan alalla, jos se tahtoisi siinä esiintyä alkuperäisyyden ja oman luovan kyvyn vaatimuksilla; sillä siihen olisi tarpeen elävä kristillinen ja kirkollinen tietoisuus, ei ainoastaan yksityisessä, vaan myös kirkossa, joka voisi kannattaa ja tunkea läpi edellisen. Ainoa, minkä mielestäni voi tehdä, olisi sen rikkaan ja ihanan aarteen käyttäminen, joka meidän kirkollamme, ennen kaikkia muita, on elävämmältä ja voimakkaammalta ajalta, ja joka on jokseenkin tuntematon meillä. Mieleeni on sen vuoksi tullut koettaa tehdä valikoima näistä vanhoista virsistä ja kirkkolauluista sekä tulkita ne niin hyvin kuin mahdollista, säilyttäen alkuperäisen hengen ja voiman. Siten olisi luullakseni mahdollista saada aikaan jotakin ei aivan arvotonta, tietysti mikäli valinta vanhemmilta ja myöhemmiltä ajoilta samoinkuin käännös voitaisiin pitää onnistuneena. On selvää, ettei myöskään ruotsalaisia virsiä tulisi jättää näkyvistä." Jos arkkipiispa katsoisi tämän edistävän tarkoitusta, sanoo Stenbäck olevansa halukas ryhtymään työhön, joskin "suurella ahdistuksella". Kuitenkin hän pyytää, ettei aikeesta mainittaisi kellekään, etteivät muut kenties pelästyisi yrittämästä ja hän tulisi sidotuksi siihen. — "Minulla oli useitakin hymnologisia kirjoja ja teoksia Vaasassa ja iloitsin usein kirkkomme kauniista ja tyhjentymättömästä laulurikkaudesta, mikä epäilemättä on yksi sen jaloimmista, lämpimimmistä ja kalleimmista aarteista. Tätä nykyä ei minulla ole mitään sellaisia aineksia, ennenkuin ehdin saada ulkoa." — —

Tästä näkyy, kuinka varhain Stenbäckissä heräsi se ajatus, joka hänellä oli yhtenä perusjohteenaan laatiessaan oman ehdotuksensa, nimittäin olla tarjoamatta seurakunnalle mitään omaa sepittämää, mutta sen sijaan valita parhaimmat kirkon vanhoista varoista. Toistaiseksi asia sai kuitenkin toisen käänteen. Arkkipiispa kehoitti näet virkakirjeellä 17 p:ltä syyskuuta itsekutakin komitean jäsentä antamaan lausunnon siitä, kuinka vanhojen virsikirjain uudestimuodostelemisen tulisi tapahtua. Stenbäckin lausunnon sisällys oli pääasiassa se, että (koska uusien kirjojen ainoastaan vapaan vakaumuksen tietä tulisi päästä voimaan ja saada alaa seurakunnassa) vanha aine- ja numerojärjestys olisi säilytettävä edelleen, että ruotsalaisessa virsikirjassa Spegelin, Svedbergin y.m. vanhoihin hyviin virsiin tehtäisiin mahdollisimman vähän muutoksia, mutta sitävastoin saksalaisista tehdyt käännökset keveällä kädellä korjattaisiin ja tehtäisiin tarkemmiksi, sekä lopuksi, että joukko arvottomia, harvoin tai ei koskaan käytettyjä virsiä vaihdettaisiin uusiin. Suomalaisen virsikirjan suhteen olisi samoja periaatteita noudatettava, mutta erityisiä päteviä henkilöitä käytettävä. [Soveliaina henkilöinä suomalaisen virsikirjan laatimiseen Stenbäck mainitsee tähän aikaan A. W. Ingmanin ja (apulaisena) F. O. Durchmanin. — Sitä ennen hän oli tiedustellut Essenin mielipidettä asiasta. Tämä käyttää tilaisuutta kirjoittaakseen ystävälleen, Stenbäckille, hänen omasta työstään seuraavat vakavat sanat: "Tehtäväsi on suuri ja korkea. Epäilemättä on Jumala itse kutsunut sinut siihen. Käy asiaan käsiksi vakavasti ja voimalla! Jonkun ajan virkavapaus lienee kai tarpeen. Mutta ennen kaikkea, rakas veli, tarkasta sisällistä elämääsi, ennenkuin alat tarkastaa virsikirjaa, ja etsi Jumalalta valoa, elämää ja henkeä siihen. Uskallanko lausua julki pelkoni, että olet joutunut pois elämästä Jumalassa ja että sielusi on maailman hengen tartuttama? Psalmistan tulee ennen kaikkea olla palava hengessä. Se on hänen innostuksensa, ja Jumalan hengen tulee olla hänen runottarensa. Muuten voi teos tulla vallan oivalliseksi: kristilliseksi sisällykseltään ja runolliseksi muodoltaan, mutta suuri pääasia — elämä — puuttuu.">[ Komitea, jonka jäseninä, kuten tunnetaan, olivat, paitsi Stenbäckiä, J. L. Runeberg ja professori B. O. Lille sekä arkkipiispa Bergenheim, puheenjohtajana, piti sitten 11-17 p. helmikuuta 1854 kokouksen Turussa tullen siinä yksimielisyyteen työn periaatteista, mitä lähimmin edelläesitettyjen Stenbäckin mielipiteiden mukaisesti.

Itse työn suorittamiseen katsoen oli sovittu, että kukin kolmesta runoilijasta valmistaisi "täydelliset ainekset" uudistukseen, mutta tositeossa kävi niin, että Runeberg ensiksi laati uuden ehdotuksen vanhan virsikirjan kaikista 413 virrestä. Että Stenbäckin työ tällä kertaa supistui vähään, on ymmärrettävää, kun muistamme mitä ennen on kerrottu hänen sairaudestaan ja professorinvirastaan sekä muutostaan ensin Helsinkiin ja sitten Isoonkyröön. Hänen mielenkiintoansa tehtävään todistaa kumminkin eräs pitkä kirje Runebergille, kirjoitettu ainoastaan kuukausi komitean kokouksen jälkeen, jossa hän muun muassa tekee selkoa tutkimuksistaan ruotsalaisten virsien alkuteoksista. Siinä hän myöskin lausuu seuraavat mielipiteet tehtävän yleisestä laadusta:

"Yleensä ei tarvitse laajoja hymnologisia tutkimuksia huomatakseen, kuinka taito sepittää hyviä virsiä on häviämistään hävinnyt ja melkein kuollut pois. Jopa vanhojen virsien mukailukin on subjektiivisen mielivallan ja yleisen häviön leimaama. Vanhat virren tekijät eivät — mielikuvituksen tai kirjojen avulla — arvailleet synnin tuskan ja surun, armon lohdutuksen, elämän ja autuuden laatua, vaan tuntee selvästi, että he todella olivat kokeneet mitä ovat siitä laulaneet — ja laulaneet vakavuudella, totuudella ja miehekkäällä objektiivisuudella ja kurilla, joka on yhtä kaukana luonnollisen haavemielisyyden hengellisistä virnistelyistä kuin ahdasmielisen yltiöpäisyyden lahkohenkisestä yksipuolisuudesta. Uudemmat hengelliset laulut kärsivät yleiseen edellisestä taikka jälkimmäisestä virheestä, suuremmassa tai vähemmässä määrässä — ja niin ikään ne mukailut, joita on katsottu tarpeelliseksi tehdä kirkkomme vanhempiin virsiin. Tietoisuus kaikesta tästä synnyttää minussa ainakin suurta miettiväisyyttä ja arkuutta. Psalmistan täytyy laulaa kirkon nimessä, ja kirkon tulee hänen kauttansa purkaa sydämensä Jumalalle. Kuinka onnetonta ja mikä edesvastuu, jos valhe lasketaan sen huulille ja siten sydän nukutetaan näennäiseen valoon, sumuun ja teeskentelyyn! Epäilemättä on paras pysyä vanhoissa henkirikkaissa ja koetelluissa virsissä, jotka ovat kestäneet kokemuksen tulikokeen elämässä ja kuolemassa, ja koettaa uudistaa ne semmoisella uskollisuudella ja tarkkuudella, ettei henki karkoitu eikä haihdu, niinkuin enimmiten on tapahtunut esim. Ruotsin uudessa virsikirjassa, jossa imelän haavemielisyyden on korvaaminen mitä hävinnyt on."

Vähän ennen ensimmäistä joulua Isossakyrössä (1856) Stenbäck sai arkkipiispalta tiedon, että Runeberg oli lähettänyt laitoksensa komitean tarkastettavaksi. Se oli "laadittu neljään vihkoon" ja kirjettä seurasi yksi näitä vihkoja valmistavaa tarkastusta varten. Menettelystään oli Runeberg ilmoittanut seuraavaa: "Työssä olen koettanut uskollisesti noudattaa komitean asettamia yleisiä ohjeita. Joskus ei kuitenkaan ole noudatettu poisjätettäväksi päätetyn virren runomittaa sijaan otettavaksi ehdotetuissa, vaan se on vaihdettu johonkin toiseen tunnettuun ja rakkaaseen sävelmään. Tämä menettely ei toivoakseni ole synnyttävä mitään häiriöitä, vaan pikemmin päinvastoin tuleva eduksi, mikäli sillä tavoin käsitellyt numerot siten ovat saaneet tutumman ja kauniimman sävelen kuin ennen. Tätä vapautta on kuitenkin käytetty hyvin harvoin ja ainoastaan virsissä, jotka komitea on päättänyt poistettaviksi ja joita ei kenties koskaan ole laulettu missään kirkossa — — eikä paheksuttane, että hyvin moni niistä kuitenkin, ainakin paremmilta aiheiltaan, on tunnettavana sijaan otetuissa virsissä." —

Loppupuolella helmikuuta 1857 kokoontuivat komitean jäsenet taas Turkuun, yhdessä, virsi virreltä, käydäkseen läpi ja tarkastaakseen Runebergin ehdotuksen. Työn suureen tärkeyteen ja henkilöiden huomattavuuteen nähden katsomme asiaksemme Stenbäckin vaimolleen kirjoittamista kirjeistä esittää kaiken, mikä on omansa valaisemaan tätä laatuaan harvinaista yhteistyötä.

Turku, 23 p. helmikuuta:

"Rakas Ebba! Siirrän monet kirjani ja paperini syrjään kiireessä ilmoittaakseni, että elän ja olen täällä. — — Tulin tänne ilman seikkailuja perjantai-iltana, niinkuin tarkoitus oli, ja tapasin täällä jo saapuneina Runebergin ja Lillen. Kovaksi onneksi olivat kaikki huoneet täynnä siinä hyvässä paikassa, missä he asuvat, ja minun oli pakko majoittua seurahuoneeseen. Täällä minulla on varsin hyvä ja lämmin yksinäinen huone, mutta haluan kuitenkin kaikin mokomin päästä pois; täällä on kaikissa tapauksissa ravintola. Olen keskustellut erään englantilaisen kanssa, joka asuu missä toisetkin, saadakseni vaihtaa huonetta hänen kanssaan. Hän ei näytä oikein halukkaalta siihen, mutta antaa tänä päivänä varman vastauksen. Myös tulee meidän usein olla yhdessä — meidän komitealaisten — ja alituiset kävelymatkat ovat minulle kovin rasittavia ja sitä paitsi vahingollisia. Jos saisin englantilaisen huoneen, olisi hyvä. Syön Runebergin asuntopaikassa ja oleskelen siellä enimmäkseen, mutta siten hukkaan myöskin aikaa. Viipynemme vähintään kolme viikkoa; ja jos vain olisi enemmän aikaa, niin luulen, että saisimme kokoon jotakin, joka ei olisi hullumpaa. Kuitenkin täytyy meidän olla niin ahkeria kuin mahdollista. Vastoin luuloani ovat myös piispat kaikki kolme [s.o. paitsi arkkipiispaa Porvoon piispa C. G. Ottelin ja Kuopion piispa R. V. Frosterus] täällä samassa tarkoituksessa kuin me. Arkkipiispa halusi, että meillä olisi kokouksia sekä aamu- että iltapäivin ja että niissä yhdessä kävisimme ehdotuksen läpi pannen päämme yhteen. Minä vastustin sitä innokkaasti, koska siitä siten olisi tullut vain hutiloimista, ja sain molemmat muut puolelleni. Nyt on meillä piispallisia kokouksia ainoastaan joka aamupäivä, mutta työskentelemme itseksemme iltapäivät. Työ kävisi ehkä varsin hyvin, jos vain saisin tuon mainitun huoneen, että asuisimme kaikki samassa paikassa — ja jos terveyteni miten kuten pysyisi. Se on taas vähän huonompi kuin siellä kotona, osaksi matkan tähden, osaksi pitkistä kävelyistä täällä Runebergin pitkien koipien rinnalla. Hyvin hauska meidän on olla yksissä; Lille on, jos mahdollista, vielä herttaisempi kuin ennen. Meillä — tai oikeammin heillä — on vain harvoja tuttavia, taiteilijoita ja runoilijoita, jotka käyvät heidän luonaan, muutoin olemme rauhassa. Renvallin olen pari kertaa tavannut, mutta en ole vielä käynyt tervehtimässä. Eilen oli arkkipiispalla suuret n.s. aamiaispäivälliset, klo 2 päivällä, komitealle — missä vilisi väkeä ja syötiin seisoalta — kuitenkin oli hauska vilinässä tavata monta tuttavaa, m.m. Hedberg, kilttinä ja laihana kuten ennenkin. — — Tuomiorovasti Edman on viimeisillään, lääkärien hylkäämänä, ja syö myskiä." — —

Maaliskuun 5 p.

"Kiitos ensimmäisestä kirjeestäsi, jonka olen saanut. Minua ilahduttaa, että voitte hyvin ja että kaikki näyttää menevän rauhallista menoaan. — — Terveyteni on ollut jotenkin hyvä, ainakaan ei erinäisesti huonompi kuin kotona. Ihmettelen itsekin sitä. Yskä on tosin toisinaan vähän pahempi, mutta olen kuitenkin sen kestänyt tuntematta liiallista raukeutta. Ainoastaan elantojärjestys — voimakas ruoka ja alituinen oluenjuonti — ei ole tehnyt minulle hyvää. Seurahuoneella asuin ainoastaan muutamia päiviä ja sain sitten täällä hyvän ja vedottoman huoneen — ennenmainitulla englantilaisella olleen — samassa paikassa, missä toiset komitealaiset asuvat. Meillä on kaikissa suhteissa hyvä kortteeri, hyvä ravinto, hyvä palvelus, kohtelias isäntäväki, niin että siinä kohden meiltä ei puutu mitään. Kuitenkin ikävöin täältä kovin pois, ja se on oleva ilonpäivä, kun saamme jättää Turun selän taakse. Työmme edistyy, mutta maksaakin uskomatonta vaivaa; varsinkin minulle, joka käyn kaikella mahdollisella tarkkuudella kaikki läpi, ensiksi omin päin ja saaden siinä suurella vaivalla ja huolella miettiä jotakin sen sijaan, mitä haluan saada korjatuksi. Voidakseni tehdä sitä edes jollakin huolella olen usein ollut kotona piispallisista kokouksista. Sittenkuin itsekseni olen miettinyt, käymme Runeberg, Lille ja minä kaikella tarkkaavaisuudella sen läpi, jolloin muuttelemme ja kirjoitamme uudestaan käsikirjoitusta ja joudumme toisinaan aika kiivaisiin kiistoihin. Kuitenkin on minulla ollut ainakin se mielihyvä, että korjaukseni miltei poikkeuksetta tulevat hyväksytyiksi. Siihen menee koko iltapäivä, tavallisesti myöhään yöhön. Mikä siten on läpikäyty ja korjattu, luetaan sitten seuraavana aamupäivänä klo 10-2 piispoille konsistorinhuoneessa. Viimeksimainitut eivät tavallisesti tee mitään tai kovin vähäpätöisiä huomautuksia — ja siten on tarkastus lopussa. Se tuottaa, kuten näet, melkoista vaivaa. Kaikesta tästä huolimatta on terveyteni pysynyt välttävänä — sinun rukouksesi ovat varmaankin apuna. Istua aamusta iltaan on kyllä arveluttavaa; mutta mitä tähän saakka on käyty läpi, tai ainakin enin osa, ei minusta suinkaan näytä huonolta tai syystä hylättävältä ja loukkaavalta. Kuitenkin kun ehdotuksessa tulin katumusvirsiin ja muihin, missä sisällinen kristillinen elämä purkaikse ja vuodattaikse ilmoille, jouduin epätoivoon, niin että kokonaiseen päivään tuskin saatoin tehdä mitään. Sellaiseen ei Runebergin runous riitä; sydämen vuodatusten sijaan, jossa jumalanpelko ja rakkaus elää, hänellä on enimmäkseen ulkonaista mietiskelyä, runollisesti erinomaisen kaunista, epäilemättä, mutta ei mitään virttä. Onneksi ovat useimmat vanhat säilytetyt tai otetaan ne sijaan, vaikka Runeberg toisinaan kovasti panee vastaan. [Todellisuudessa tuli Runebergin ehdotukseen 9 Lillen (niiden joukossa muutamia alkuperäisiä) ja 5 Stenbäckin virttä, jotka kaikki olivat vanhojen mukaelmia. Nämä jälkimmäiset olivat n:ot 7, 59, 227, 240 ja 377.] Summa se, että minulla vielä on toivoa, että voimme saada virsikirjan, jota ei toki kohtuudella voi sanoa huonoksi tai arvottomaksi kenen hyvänsä käyttää. Se ilahduttaa minua: eikähän olekaan kysymyksenä vanhan poistaminen, jota kernaasti voivat ja saavat käyttää kaikki, jotka tahtovat, — tämä on vain ehdotus ja saa käydä semmoisesta.

"Vähän ikävää ja hankalaa on, että molemmat piispat ovat hakeneet hauskuuttansa siten, että ovat asettuneet ruokakumppaneiksemme. Syömme päivällistä yhdessä minun huoneessani. Kuitenkin kursailemme heitä niin vähän kuin mahdollista, ja heidän kanssaan tuleekin hyvin toimeen. Emme tahtoneet emmekä voineet heiltä kieltää seuramme tuottamaa huvia, kun he näyttivät sitä haluavan, ja meidän täytyi uhrautua hieman heidän tähtensä. — Luultavasti valmistuu työmme viimeistään 2 viikon kuluttua tai ehkä pikemminkin, niin että kaiketi en pääse kotiin ennen kuin noin 3 viikon kuluttua. —

"Toissa päivänä pidettiin tuomiorovasti Edmanin hautajaiset suurella komeudella tuomiokirkossa. Schauman Helsingistä oli vartavasten matkustanut tänne, toimitti hautauksen ja piti (pitkän) ruumissaarnan. Yksi piispa, Lille ja Runeberg kantoivat ritarimerkkejä, ja minä astuin juhlallisesti saaton etunenässä surusauva kädessä. Oikeaa ilveilyä kaikki tyynni. — Ihmiset ovat erittäin kohteliaita, ne harvat, joita tapaamme tai ehdimme tavata.

"Kurjalla musteella olen raaputtanut tämän kokoon, sillä aikaa kuin muut istuvat arvokkaina konsistorissa piispojen kanssa; mutta aika kuluu ja lopetan tähän. — — Voi hyvin — suokoon Herra meidän tavata toisemme terveinä taas! Laurisi. Kirjoita pian."

Maaliskuun 12 p.

"Ainoastaan muutama sana kiireessä. Työmme on niin edistynyt, että saamme sen valmiiksi ensi viikolla. Keskiviikkona tai viimeistään torstaina matkustan täältä ja voin siis olla kotona sunnuntaina, jos kaikki käy hyvin. Tänään kirjoitan siis viimeisen kerran. Terveyteni on yhä edelleen ollut ihmeteltävän hyvä; yskä sekä helpompi että vähempi kuin siellä kotona. Kuitenkin on tämä erityinen touhu kylläkin raskasta ja voimillekäypää. Eilen, keskiviikkona, olin Bromsin konsertissa, missä kappaleita sekä laulettiin että esitettiin näyttämöpuvuissa. Luultavasti sanomalehdet puhuvat siitä laveasti. — Arkkipiispan kehoituksesta on Ekman aikonut ottaa valokuvat meistä kolmesta ja sitten valmistaa ne kivipainossa. Se olisi naurettavaa; en vielä tiedä, suostunko siihen. — — Käsittelemme paraikaa loppumattomia aamuvirsiä, jotka märehtivät yhtä ja samaa. Kuitenkin ne tulevat vähän paremmiksi. Sitten on jäljellä vain kuolinvirret, joita en vielä ole käynyt läpi. — — Nyt juuri sain kutsut suurille päivällisille, jotka hovioikeuden jäsenet ja porvaristo pitävät — kaikki siunatuille komitealaisille. Samoin kuuluu lehtoreilla vielä olevan joku juhlallisuus. Miekkonen, joka täältä pääsisi!"

Jos yhdistää nämä Stenbäckin kirjeet niihin kahteen ennen julkaistuun, jotka Runeberg samaan aikaan kirjoitti vaimolleen, [J. h. Runeberg, Efterl. Skrifter, II, s. 323 seurr.] käy kuva näiden kolmen runoilijan yhdyselämästä sangen selväksi. Kuinka olikaan se omansa herättämään nuoruuden muistoja, muistoja ylioppilasvuosien toverielämästä, vilkkaita ajatuksenvaihtoja ja kilpailua laulun taiteessa, joskin toiselta puolen heidän tehtävänsä vakavuus ja tärkeys koroitti yhteistyön korkeammalle kaikkea, missä he ennen olivat olleet ja mitä he ennen olivat kokeneet samanlaatuista. — Kirjeissään Stenbäck ei puhu paljon Runebergista, mutta kotiin tultuaan hän kuuluu kertoneen sitä enemmän. Varsinkin kuuluu hän saaneen syvän vaikutuksen eräästä kahdenkeskisestä keskustelusta, joka oli kestänyt myöhään yöhön ja saanut alkunsa Runebergin lauseesta, ettei kellään voinut olla oikeaa käsitystä Jumalan rakkaudesta ihmisiin, joka ei ollut kokenut puhdasta, hehkuvaa maallista rakkautta. Kertomus oli päättynyt ihailun huudahduksella ystävän nerokkaista sanoista ja persoonallisuudesta.

Heti Helsinkiin tultuaan Lille järjesti virsikirjaehdotuksen painattamisen. Hänellä oli oleva pääjohto, paikalla asuvana, mutta Runeberg, joka oli saanut kustannusoikeuden työhön, johon hän oli pannut enimmän aikaa ja vaivaa, luki yhden oikaisuvedoksen. Jo 2 p. huhtikuuta hän palautti ensimmäisen arkin ja sen ohella kirjeen, jossa hän lausuu vastakuluneesta ajasta:

"Mitä enemmän ennättää levähtää Turussa-olomme jälkeen, sitä iloisemmaksi ja ylentävämmäksi se käy sielulle ja sydämelle. Sitä emme koskaan tule unohtamaan, se on varmaa. Me elimme siellä suurta elämää pikku huoneissamme, taiteellista, jalolle asialle alttiisti omistettua ja ystävyyden parhaiden aarteiden, luottamuksen ja keskinäisen avun, täyttämää. Voi kyllä sanoa, että se työ ja vaiva oli, kun se paras oli, mutta että se oli parhaassa merkityksessä hyvää ja elämisen arvoista, on yhtä varmaa.

"Jos kirjoitat joskus Stenbäckille, niin sano hänelle lämpimät terveiset minulta. Kunpahan hän olisi tullut miten kuten terveenä kotiin ja kesällä voisi saada uusia voimia ja terveyttä, ukkoparka." —

Jonkunmoisena ulkonaisena muistona Runebergin ja Stenbäckin yhteistyöstä voi pitää sitä kunnianosoitusta, joka samana vuonna yliopiston puolelta tuli molempien osaksi, heidät kun siinä teologisessa promotsionissa, joka pidettiin 28 p. toukokuuta, kristinuskon maahantulemisen 700-vuotismuiston johdosta vietetyn riemujuhlan jälkeisenä päivänä, vihittiin kunniatohtoreiksi. Vihkijänä oli kolmas virsikirjatoimikunnan runoilija, Lille, ja hän painoi todella tohtorinhatun Runebergin päähän, jotavastoin Stenbäck kaikeksi ikäväksi ei voinut persoonallisesti ottaa sitä vastaan.

* * * * *

Se lause, jota Runeberg äsken siteeratussa kirjeessä käyttää Stenbäckistä, oli kovaksi onneksi kirjaimellisesti totta hänen ruumiilliseen terveyteensä katsoen. Tästä ajasta pitäen, eli tarkemmin sanoen talvesta 1857-58, hän oli sairauden murtama mies, mutta hänen sielunsa ei silti ollut heikontunut voimiltaan, vaan säilytti vilkkautensa ja joustavuutensa yhä edelleen. Jopa voi, jollei ota lukuun, että se tulisuus ja ärtyisyys, joka kuului hänen luonteeseensa, kivulloisuuden johdosta tuli useammin näkyviin kuin ennen, sanoa, että hänen mielialansa yleensä oli iloinen ja että hän tyyneydellä kantoi kärsimyksensä. Mainittuna talvena hän vielä ajatteli vastustaa enenevää kylmänarkuuttaan eli toisin sanoen "karaista itseään" eikä sen vuoksi lakannut käymästä kirkossa, joka tietysti ei ollut lämmitettävä, vaan istui siellä tuntikausia ja meni sitten saunaan. Vaikutus oli kuitenkin päinvastainen kuin mitä hän oli tarkoittanut; rinta huononi, ja hänen täytyi lakkaamatta pysyä sisällä. Siten alkoi Stenbäckille hänen 12-vuotinen "vankeutensa", joka oli siinä, että hänen säännöllisesti 8-9 kuukautta vuodessa täytyi asua seinäin sisällä.

Keväällä 1858 huomattiin, että niin suuri ontelo oli syntynyt toiseen keuhkoon, että se oli miltei kokonaan toimeton. Vanhan lääkärinsä, Uudessakaarlepyyssä asuvan tohtori Blankin, kehoituksesta Stenbäck päätti silloin vaimonsa seurassa tehdä matkan tunnettuun Sodenin parannuspaikkaan lähelle Frankfurt am Mainia, vaikka tohtori Ghurberg Vaasassa antoi sen lausunnon, että hän hyvin saattoi jäädä kotia kuolemaan, sillä ulkomailta hän ei kuitenkaan ollut hengissä palaava. Kumminkin kävi paremmin. Sodenissa häntä hoiti osaaottavasti eräs tohtori Kolb sillä seurauksella, että heikontuneet voimat osaksi palautuivat ja että hän sitten noudattaen mainittua varovaisuutta vielä eli päälle vuosikymmenen. [Kuinka Stenbäckin tavallisuudesta poikkeava persoonallisuus kaikkialla teki vaikutuksensa, huomaamme m.m. siitä, että hän Sodenissa sai hartaan ystävän eräästä papista nimeltä Albert Schenck Ehringshausenista Hessenissä, jonka kanssa hän sitten monta vuotta oli kirjeenvaihdossa; Eräs Schenckin kirje (28 p:ltä elokuuta 1858) on tallessa ja osoittaa, kuinka lämmin hänen ystävyytensä kaukaista muukalaista kohtaan oli. Käännämme siitä tähän seuraavat rivit: "Jos tulisitte tänne luokseni, en tiedä kuinka iloinen olisin. — Minä olen Teille suuressa kiitollisuuden velassa siitä henkisestä virikkeestä, jonka Teiltä sain. Kuinka oikeassa olitte kysyessänne minulta niin usein, oliko saksalaisilla papeilla myös totista kristillisyyttä eikä ainoastaan kristillisiä ajatuksia! Tämä Teidän sananne on tullut minulle siemeneksi, joka vielä elää ja vaikuttaa minussa. Rukoilkaa kanssani Herraa, että se kantaisi minussa iankaikkisen elämän hedelmän! Vielä en voi Teille muuta tunnustaa kuin: Ei niin, että olisin sen jo käsittänyt, mutta minä tavoitan sitä, että sen käsittäisin, sittenkuin Kristus on minut käsittänyt! — Jälkimmäistä toivon ainakin. Pyydän Teitä tuomitsemaan. Tänä aamuna, tultuani kirjeestänne niin hyvälle mielelle, olen sydämen halulla kirjoittanut huomispäiväisen saarnani. Rouvalleni on ollut huvi kirjoittaa se puhtaaksi Teitä varten, ja minä rohkenen lähettää sen Teille, koska olette tullut ystäväkseni. Niin minä saarnaan, niin minä kirjoitan saarnani, niin minä pidän ne sydämestäni." — —.]

Tässä yhteydessä on soveliainta mainita muutamia muita matkoja, joita Stenbäck teki, saaden niistä ainakin lievennystä ja virkistystä, joskaan ei täyttä parannusta. Kaikki nämä matkat tapahtuivat Turun Kupittaan terveysvesi- ja kylpylaitokseen, jota silloin johti professori Evert Julius Bonsdorff. Ensimmäisen matkan hän teki 1860, toisen 1861 ja kolmannen 1863, jolla viimeisellä oli toinenkin tarkoitus; kesällä 1863 oli nimittäin virsikirjakomitealla taas kokous. — Matkalla ollessaan Stenbäck kirjoitti, kuten tavallisesti, kirjeitä vaimolleen, joten meillä siis olisi tilaisuus seikkaperäisestikin kertoa näiden matkain kulusta. Kuitenkin lienee kylliksi, kun esitämme ainoastaan muutamia piirteitä. — Sekä 1860 että 1861 Stenbäck asui erään rouva Westerlundin luona, jonka hän sanoo hämmästyksellä tunteneensa vanhaksi tuttavaksi, entiseksi Cecilia Fonténiksi. Muina vuokralaisina oli muutamia vanhanpuoleisia naisia, jotka vaivasivat häntä lähentelevällä tuttavallisuudellaan, vaikka hän sanoo voivansa helposti pitää heidät loitolla (!). Ensimmäisellä matkalla olivat kasvattilapset Iida ja Jakkus mukana, ja heistä Stenbäckillä oli suurta hauskuutta, samoinkuin Otto ja Laura Alceniuksesta, jotka silloin oleskelivat Turussa. "Vesihomma", joksi hän sanoo kylpemistä, ei häntä yleensä miellyttänyt. Ensiksi häntä vaivasi myöskin "alastomain olentojen näkeminen" kylpylaitoksessa; ne "näyttivät hänen tottumattomissa silmissään rumilta ja pelästyttäviltä". Hän ikävöi kotia ja kyselee usein, kuinka kasvit menestyvät: "kuinka peltojen laita on kotona; kirjoita myös kuinka puutarhassa on kasvanut, kukat, puut, marjapensaat y.m." Kesällä 1860 oli opettajakokous Turussa, ja Stenbäck otti siihen osaa, vaikka pitkällinen istuminen vaivasi häntä niin, että hän oli iloissaan, kun se loppui. Kesällä 1861 taas hän m.m. kuuli kiitettyä laulajatarta Michaeli'a. "En ymmärtänyt", kirjoittaa hän sen johdosta, "luonnollisesti sitä laisinkaan; hän huusi ja liritteli ilman mitään pontta ja perää — pelkkää turhuutta ja koreilua". Heinäkuun 17 p. samana vuonna pidettiin "kokous, jossa valtiollisia asioita harrastavat henkilöt kaikista luokista neuvottelivat tulevasta valtiopäivävaliokunnasta. M.m. laadittiin vaalilistoja tulevista edusmiesehdokkaista jo Helsingissä ehdotetun listan perustuksella. Jälkimmäisessä ehdotettiin Turun hiippakunnan papiston edusmiehiksi: Schauman, Kenvall, [C. K.] Forsman Ilmajoelta ja minut. Olin kahden vaiheella, pitääkö minun koettaa saada nimeni poistetuksi, ja puhuin siitä Bonsdorffille, joka hartaasti kehoitti moiseen matkaan katsoen sen olevan enemmän hyödyksi kuin vahingoksi terveydelleni. Annan heidän siis ehdottaa itseni, jos tahtovat. Aatteles, jos vielä kerran elämässämme tulemme Helsinkiin politikoitsemaan." (Tunnettua on, että Stenbäck ei tullut valituksi.) Ensimmäiseltä matkalta Stenbäck palasi kenties vähän parantuneena, toiselta, jonka ajalla hän yleensä oli tuntenut itsensä reippaammaksi kuin edellisenä kesänä, "ei suinkaan huonompana kuin ennen"; sitävastoin ei kolmas matka, jonka pääaiheena otaksuttavasti oli virsikirjakomitean kokous, näytä tuottaneen hänelle edes ohimenevää helpotusta. Tänä viimeisenä kertana hän ei myöskään kuten edellisinä kesinä tavannut kylpyvieraiden joukossa miellyttäviä henkilöitä, joiden seurassa hän olisi viihtynyt. Hän ikävöi siis kovin kotia ja lakkautti ennen aikojaan kylpykautensa. "Ainoana toivonani on pian päästä pois, ja kun kerran olen kotona, pidän vastedes varani — jos elän — siitä hulluudesta, että mennä löyhähtäisin johonkin kylpylaitokseen. Rukoilen ja toivon, että Herra suo minun ummistaa silmäni rauhassa kotona." — Stenbäck pysyi tässä päätöksessään. Alistuvasti hän jätti toivon terveytensä palaamisesta.

* * * * *

Stenbäckin viimeinen matka Turkuun on tuonut meidät jälleen virsikirjatyöhön, josta nyt tulee kerrottavaksi yhdessä jaksossa. N.s. Runebergin ehdotus, jossa myös Stenbäckillä ja Lillellä oli ollut jonkun verran osaa, [Eräässä kappaleessa Runebergin virsikirjaa, jonka on omistanut turkulainen kirjanpainaja J. F. Granlund, joka kuuluu mitä suurimmalla mielenkiinnolla seuranneen työtä, on seuraavat viimeksimainitun tekemät muistiinpanot: "Omarbetade af Lars Stenbäck n:ris 7, 227, 240, 377, af Lille n:ris 130, 218, 222, 250, 280, 320, 339, 402. Resten af Runeberg.">[ ilmestyi painosta 1857. Se sai osakseen monipuolista arvostelua asiantuntijoilta, jotka osaksi persoonallisesta harrastuksesta, osaksi hallituksen kehoituksesta ryhtyivät siihen. Painetuista lausunnoista osoitti varsinkin C. G. von Essenin ja Alfred Kihlmanin yhteisesti tekemä tarkastus "harvinaista hymnologista käsitystä ja kristillistä arvostelukykyä", vaikka sen "toisinaan ajattomasti ilkkuva esitystapa" vaikutti loukkaavasti osaan lukijoita. Ei yksikään tarkastaja ollut katsonut voivansa pitää työtä kokonaan hylättävänä, mutta silti oli suuri joukko perusteltuja muistutuksia tehty ja muutamien virsien perinpohjaisen tarkastuksen ja uuden toimituksen tarpeellisuus tuotu esiin. "Kaivattiin", sanoo Stenbäck, "useita virsiä ja virrenvärssyjä, jotka olisi kannattanut ottaa vanhasta virsikirjasta, pidettiin eräitä muutoksia onnistumattomina ja levottomuutta ja tyytymättömyyttä herättävinä, paljoksuttiin uusien alkuperäisten virsien lukua, jotka muutoin liian räikeästi pistivät silmiin monien tarpeettomasti ja jonkunmoisella keikailevaisuudella vanhoissa virsissä säilytettyjen vanhentuneiden sanamuotojen ja lauseparsien rinnalla, sekä huomautettiin yleensä oikean raamatullisen tarkkuuden, puhtauden ja yksinkertaisuuden puutetta". Tämän johdosta kokoontui virsikirjakomitea jälleen Turkuun alussa heinäkuuta 1863, josta kuitenkin Runeberg jäi pois. Arkkipiispa vaati, että tarkastus heti oli pantava toimeen, jotavastoin Stenbäck ja Lille olivat sitä mieltä, että työ, voidakseen tulla suoritetuksi "sillä huolellisella tarkkuudella ja tyynellä maltilla, jota asian tärkeys vaati", oli tehtävä kotona, niin että he kukin erikseen toimittaisivat tarkastuksen. Tämä käsitys pääsikin voimaan, jota paitsi päätettiin, että uuden ehdotuksen tuli olla valmis v:n 1865 ajalla. Toimituksen periaatteihin katsoen määrättiin m.m., että vanhan virsikirjan aine- ja numerojärjestys oli edelleen säilytettävä, proosanumerot sovitettava runomuotoon laulettaviksi, jotta eivät virsikirjassa olisi tarpeettomana eriskummaisuutena, muutamia poisjätettyjä virsiä ja virren värssyjä vanhasta virsikirjasta tarpeellisilla muutoksilla otettava, ala-arvoiset Runebergin alkuperäisistä virsistä poistettava ja korvattava toisilla, kaikki lauseparret, jotka saattavat herättää levottomuutta ja väärinkäsitystä, karsittava pois sekä ylipäänsä, pannen asianmukaista huomiota muotoon ja nykyajan yleisesti tunnustettuihin vaatimuksiin, säilytettävä vanhan virsikirjan kristillinen henki niin puhtaana ja heikentymättömänä kuin mahdollista. Samalla katsottiin muutamain tarkastajain toivomuksesta tarpeelliseksi, että, mikäli mahdollista, virsiä erinäisiä sieluntiloja, tilaisuuksia ja olosuhteita varten olisi lisättävä liitteenä, jonka kuitenkaan ei välttämättömästi tarvitsisi olla valmis yllämainittuna aikana.

Lille näyttää viipymättä käyneen käsiksi tehtävään, jotavastoin Stenbäck lykkäsi sen kokonaista vuotta tuonnemmaksi. Tämä näkyy eräästä kirjeestä Lillelle 23 p:ltä marraskuuta 1864, jossa Stenbäck kirjoittaa: "Osaksi vaivan pelosta ja ajan puutteesta, osaksi suuresta epäluottamuksesta kykyyni ja voimiini en tullut ryhtyneeksi toimeksi saamaani virsikirjamme tarkastamiseen, ennenkuin velvollisuuteni tänä syksynä pakotti minut siihen, kun ei ole enää pitkä aika jäljellä, ennenkuin työn tulee olla valmis. Nyt olen askaroinut sen ääressä niin ahkerasti kuin mahdollista on ollut kovin heikoille voimilleni, ja kuin kansatulvan alituisesti keskeyttämä aikani on sallinut. Mutta kuitenkin olen sielulla ja sydämellä kiintynyt yritykseen, niin vaivalloinen kuin se onkin. Ponnistuksissani olen monta kertaa tuntenut Herran mahtavaa apua ja tullut erinomaisesti rohkaistuksi hänen läsnäolostaan ja armostaan. Toivon ja uskon, että hän ei vastakaan ole ottava pois kättään, niin kauan kuin hän antaa elämän kipunankaan säilyä, ja ettei hän salli rakkauden tähän työhön sammua. Vielä en ole ehtinyt pitkälle — vain kappaleen toiselle sadalle — mutta arvelen voivani päästä loppuun ensi keväänä tai kesänä, jos terveys on sellainenkaan kuin nyt. Mitä pitemmälle ehdin, sitä enemmän tulen siihen vakaumukseen, että uusi toimitus on todella tarpeen; mutta pelkään suuresti, että muutokseni havaitaan moniksi ja suuriksi. Mutta sen ohessa huomaan myös yhä enemmän, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa kirkkomme on Runebergille, ja kuinka suuri hänen ansionsa on virsikirjamme parantamisessa. Kuten sanottu, työ on tullut minulle hyvin rakkaaksi. — — Monien erilaisten muistutuksien tuottama puuha lisää työtä melkoisesti ja johtaa helposti tarpeettomiin aprikoimisiin, mutta niitä ei tietysti suinkaan voi jättää huomioonottamatta."

Kirje päättyy sanoilla: "Jos joskus tahtoisit ilahduttaa minua muutamilla riveillä, niin ole hyvä ja ilmoita minulle lähemmin, kuinka Runeberg jaksaa; olen kauan ollut vailla tietoja hänen tilastaan enkä ole koskaan oikein kuullut, kuinka hänen laitansa oikeastaan on. Jospa hän olisi täysissä sielun voimissa, vaikka ruumis on heikko! — Elän tavallista kamarielämääni ja odotan Herran kutsua." — 14 p. joulukuuta Lille vastaa ja kirjoittaa ensiksi suuresta ilostaan, kun Stenbäck on ryhtynyt tarkastukseen, kertoo sitten mitä hän itse on tehnyt asian hyväksi ja lupaa lopuksi seuraavana kesänä tulla Isoonkyröön suullisesti neuvottelemaan. Muistellen heidän entistä yhteistyötään hän jatkaa: "Ja tässä rakkaasti muistellessani tuota hyvää aikaa, jolloin se tapahtui, on juuri oikea hetki lausua sinulle Runebergilta mitä lämpimin tervehdys, jota vartavasten olen ollut Porvoossa hakemassa! Tervehdi Stenbäckiä ja sano hänelle, etten suinkaan ollessamme yhdessä Turussa uskonut vielä 8 vuotta sen jälkeen voivani lähettää tervehdystä hänelle, ja että olen sydämestäni iloinen siitä, että hän tuntee itsellään olevan voimia ja halua virsikirjatyöhömme — niin kuuluivat hänen sanansa — ilolla huomaat siitä, että hänen muistinsa ja ajatuskykynsä on säilynyt — ja että hän voi puhuakin, vaikka se kyllä käy vähän kankeasti. Mitä edelleen virsien tarkastukseen tulee, antoi hän meille täyden vapauden nyt menetellä virsiensä kanssa niin kuin hän itse menetteli vanhoja virrentekijöitä kohtaan, katsoen että ne eivät enää olleet hänen, vaan kirkon omia. Itsensä hän katsoi voimattomaksi tekemään niille enää mitään ja yleensä kirjallisen toimintansa loppuneeksi. Ja kovaksi onneksi niin lieneekin. Tosin hänen sielunvoimansa ovat tallella; täysi selvyys, muisti tavattomassa määrin, mielenkiinto kaikkeen; mutta hän ei siedä mitään ajatuksenponnistusta, ei voi kuulla mitään luettavan itselleen (itse hän ei voi lukea mitään tuntematta pyörrytystä), väsyy pian keskusteluun ja puhuu jäykästi. Suuri heikkous tuntuu yhä vielä hänen sielussaan, huomaa että se kärsii ruumiin keralla, joka on niin murtunut. Sillä oikea puoli on edelleen halvautuneena, käsi kokonaan ja jalka myös kovin, niin että hän talutettaessa laahaa sitä jäljessään. Mieliala on kuitenkin muuttumaton — lukuunottamatta vähäistä kärsimättömyyttä — ja sielunvoimalla ja alistuvasti hän kantaa onnettomuutensa; mutta on kuitenkin surullista nähdä tämä! suuri henki niin heikontuneena, voimattomana" — — (loppu puuttuu) — — Seuraavassa kirjeessä 5 p:ltä helmikuuta 1865 Stenbäck kirjoittaa tämän johdosta: "Tiedonantosi Runebergista liikutti sydäntäni; kaikki on turhaa ja katoovaista maan päällä — kuitenkin se, joka kuulee Poikaa ja uskoo häneen, on elävä iankaikkisesti. Suotakoon se armo meille!"

Viimeksimainitussa kirjeessä Stenbäck ilmoitti tarkastaneensa puolet virsikirjasta. — "Mitä pitemmälle tulen, sitä enemmän minusta on tarpeen muutoksia ja muodostuksia. — — Mutta aiottua liitettä varten on — pelkään minä — minun mahdoton tehdä mitään; koko talvi ja kevät menee tyystin vanhojen tarkastamiseen." Hän ehdottaa siis, että Lille erityisesti ottaisi huolekseen lisien keräämisen liitettä varten eikä "kaivelisi" itse virsikirjaa. — "Samoinkuin sinä en minäkään tahtoisi tuoda mitään omaa sepittämääni, kun meillä on niin runsaat aarteet kirkkomme parhailta ajoilta niin monessa kokoelmassa, joita minulla on useampia: Raumerin, v. Stipin, Pasigin y.m. Siten me — luullakseni — helpommin saamme sanotun liitteen aikaan, joka minusta tuntuu sangen vaikealta osalta työstä, yli kykyni ja haluni käyvältä."

Menettelytavastaan Stenbäck itse mainitsee samassa kirjoituksessa (vuodelta 1869), josta jo yhtä ja toista on siteerattu: "Lakkaamaton pyrintöni oli noudattamalla komitean muistutuksia säilyttää vanhan virsikirjan sisällys niin hämmentymättömänä, että sen ja kristillisyyden todelliset ystävät niin vähän kuin mahdollista tapaisivat mitään uutta ja vierasta, vielä vähemmän mitään asiaankuulumatonta. Kuitenkaan ei mielestäni siihen suinkaan ollut pyrittävä siten, että vanhentuneita sanamuotoja, lauseparsia ja sanajärjestyksiä ajalla ja ajattomasti käytettäisiin, ollen siitä varma, että nykyjään ei enää voinut olla monta, jotka luulivat, että n.s. henki on näissä arkaismeissa. Päinvastoin luulin ehdottomaksi velvollisuudekseni koettaa teeskentelemättömästä ja arvokkaasti tulkita jalon sisällyksen niin huolellisessa muodossa kuin kykenin saamaan aikaan, kielellä, joka ei ainoastaan eroa nykymuotisen salongin ja teatterin, vaan myös harmaan muinaisajan kielestä. Ei ollut asiana säilyttää vanhain virrentekijäin ja kääntäjäin sanoja ja lauseparsia, vaan heidän ajatuksensa, aiheensa, koko heidän katsantotapansa, ja ne kunkin yksilöllisessä omituisuudessa. Lyhyesti sanoen, pääasia näytti minusta olevan vain se, että Jumalan totuus, joka vanhoissa virsissä elävästi ja voimakkaasti lausutaan julki, uudessa laitoksessa esiintyisi väärentymättömässä ja vähentymättömässä puhtaudessa ja voimassa. Onko se tapahtunut, sen päättäkööt ja ratkaiskoot ne, jotka ovat saaneet Jumalalta valistetut silmät; tiedän vain, että se on ollut vakava aikomukseni ja alituinen rukoukseni. Sen vuoksi koetin myöskin, mikäli hymnologiset tutkimukseni myönsivät, jokaisen virren alle asettaa alkuperäisen tekijän nimen, siten edistääkseni ja helpottaakseni vertailua heihin; sillä varsinaisten alkuvirsien neuvoksi- ja harkittavaksi-ottaminen näytti luonnolliselta ja itsestään selvältä. Ainoastaan Runebergin ja muiden vielä elävien runoilijain alkuperäiset virret ovat ilman tekijännimiä, koska olin epävarma, hyväksyivätkö he ne muutokset, jotka komitean nimenomaisella luvalla mielestäni voi ja tuli tehdä niihin, samoinkuin myös Ruotsin uudesta virsikirjasta otettuihin virsiin."

Kesällä Lille todella tulikin Stenbäckin luo, ja silloin tarkastettiin loppuunsuoritettu työ, vaikka ei täydellisesti, sillä käsikirjoitus näyttää olleen hänen hallussaan syksyn alkuun asti. Saatuaan sen takaisin päätti Stenbäck arkkipiispan nimenomaisesta kehoituksesta painattaa ehdotuksen omalla kustannuksellaan. [Oikeastaan olisi Stenbäckin ehdotus samoinkuin Runeberginkin ollut komitean tarkastettava, mutta kun sekä Stenbäck että Runeberg sairauden takia olivat estetyt matkustamasta Turkuun, ja Lille oli ilmoittanut arkkipiispalle Stenbäckin mielellään painattavan ehdotuksensa sekä että hän (Lille), jota asia läheltä koski, ei sitä vastustanut, on ymmärrettävää, että arkkipiispa suostui Stenbäckin aikeeseen, jopa kehoitti häntä siihen.] Hän toivoi sen siten joutuvan kaikenpuolisen arvostelun alaiseksi ja mahdollisesti myös tuottavan jotakin taloudellista voittoa. "Minulla on ollut", kirjoittaa hän Lillelle, "rakkaana ajatuksena hiljaisuudessa saada käyttää se, mitä tämä teos mahdollisesti tuottaa, tulevan vakinaisen ja täydellisemmän kansakoulun hyväksi tässä seurakunnassani — ja siksi olisi suotavaa, että se tuottaisi jotakin, jos mahdollista." Lokakuun 15 p:n vaiheilla käsikirjoitus meni Turkuun saamaan painoluvan, ja sieltä se oli lähetettävä Helsinkiin. — Sillä välin Stenbäck oli kirjeenvaihdossa Lillen kanssa painatuksesta ja siihen kuuluvista asioista. Kysymys ei ollut samantekevä runoilijalle, sillä hän tunnustaa kuten oikea kirjojen ystävä ainakin: "Pidän kovin paljon hyvin painetuista kirjoista ja toivoisin hartaasti, että tästä tulisi ulkoasultaan (mitä paperiin ja painoon tulee) miellyttävä, yksinkertainen, mutta aistikas." Kun Lille koettaa tässä noudattaa hänen toivomustaan, vastaa Stenbäck rakastettavalla naiivisuudella: "Minua suuresti ilahduttaa, ettet pilkkaa ja paheksu heikkouttani tahtoa kirja siististi, aistikkaasti ja virheettömästi painetuksi. Panen todella suuren ja kenties liian suuren painon siihen." Lille, aina alttiina palvelemaan, ottaa korrehtuurinluvun huolekseen; ainoastaan viimeinen korrehtuuri oli lähetettävä Isoonkyröön. Hän myös keskustelee kirjanpainajan ja jakajan y.m. kanssa, sillä, sanoo Stenbäck, "ekonomiset asiat ovat minulle kovin vastenmieliset, ja minä olen kokonaan kelpaamaton niihin". Lopullisena tuloksena oli, että virsikirjaa piti painettaman 2,000 kappaletta, jotka G. W. Edlund otti jakaakseen.

Painatuksen ja korrehtuurinluvun kestäessä oli alituinen kirjeenvaihto Stenbäckin ja Lillen välillä. Kirjeet osoittavat, kuinka väsymätön Stenbäck oli huolenpidossaan työstä, ja monta mieltäkiinnittävää muistutusta esiintyy niissä. Alati hän teki vähäisiä muutoksia varsinkin alussa, josta hän sanoo: "Huomaan, että tarkkaavaisuuteni on ollut tylsin alussa virsikirjaa." Näytteeksi otettakoon seuraavat: 29 p. marraskuuta: "Olen epäröinyt hyvin paljon, mitä minun olisi tekeminen virrelle n:o 37 [Himlars rymd sin Konung ärar]. [Tässä samoinkuin tuonnempana on tekijä virren numeron jälkeen pannut alkusanat.] Tässä Runebergin kauniissa ja muhkeassa — mutta myös jääkylmässä — virressä ei minusta 3:s värssy ole paikallaan, varsinkaan kun kuningas Davidin teksti ei siinä ole aivan oikein käsitetty. Olen kuitenkin koettanut vähän muuttaa sitä, ja kenties se siten voi jäädä siihen, niin ettei latojille tule vaivaa ja työtä sen poisjättämisestä. Mitä arvelet?" Värssyä ei jätetty pois. — 27 p. joulukuuta hän kirjoittaa m.m.: "Ahmivalla ilolla olen käynyt läpi myötäseuraavat arkit; ne sisältävät mielestäni miltei koko kirjan parhaimmat virret, pääsiäisvirret — mitä kristillisiä voittolauluja!" — Sekä edelleen: "Minua todella ilahduttaa, että epäilet aiotun liitteen tarpeellisuutta. Olen kauan ajatellut samaa. 400-500 virttä on mielestäni riittävä luku. Est modus in rebus, sunt certi deniqve fines; hymnologinen aisti ja valikoimiskyky näyttää minusta kieltävän laatimasta yleisesti käytettäväksi aiottua virsikirjaa laveaksi, niin laveaksi, että kansa siitä hämmentyy eikä voi oikein oppia sitä rakastamaan. Lyhyt, mutta voimakas, se olisi kai parhain. Sanotaan, että papeilla ei ole soveliaita graduaalivirsiä. Se on hyvin typerää puhetta: siltä papilta, joka ensiksikin tahtoo valita liian erikoisia saarna-aiheita ja toiseksi ei vanhasta kirjasta — Davidin psalmit siihen luettuina — voi keksiä sopivia graduaaleja kaikkiin tavallisiin saarnoihin, puuttuu arveluttavassa määrin arvostelu- ja valitsemiskykyä, sanon minä." — 24 p. tammikuuta 1866: "Muistaen, että Runeberg ei tahtonut sallia mitään muutoksia Elsa Andersdotterin kauniiseen virteen n:o 411 [Eja, mitt hjärta, hur innerlig], koetin mahdollisimman mukaan olla siihen koskematta. Siinä on kuitenkin yksi kovin kehno stroofi, 9:s, missä en voinut olla ensimmäisissä säkeissä koettamatta korjata virheellistä runomittaa. Mutta samassa stroofissa on vielä viimeisissä säkeissä muuttamatta olennainen virhe, jota muutoin ei esiinny koko kirjassa. Niillä säkeillä on näet yksitavuinen loppusointu, kun sen pitäisi olla kaksitavuinen. Pelkään suuresti, että syntyy sietämätön vaikeus laulamiselle, joka sen vuoksi käynee miltei mahdottomaksi. Eikö voisi muuttaa noita kolmea säettä esimerkiksi seuraavasti: 'Vid harpoklangen och englasången Ej lång blir dagen, som är uppgången Oändlig'. Siten lieventyisi myöskin niiden liian suuri ja, mielestäni, sopimaton naiivisuus, sekä värssy paremmin liittyisi seuraavaan: 'En evig ro' j.n.e. Jos olet samaa mieltä, niin muuta se, veli rakas, ennenkuin latoja ehtii siihen saakka, säästääksesi häneltä vaivaa ja harmia! Myöskin pitäisi samassa virressä 7:nnen värssyn alkaa: 'En gång skall klarare där än gull' j.n.e. — sen dogmaattisen virheellisyyden varjon poistamiseksi, että myöskin ruumis tulee päätäpahkaa taivaaseen." — — "Mitähän kansa mahtanee pitää Kolmodinin 'kaidasta tiestä' [n:o 260, Gå varsamt, min kristen, gif akt på din gång!], joka on sangen mehevä? Minulle oli todellinen ilo, kun huomasin, että tämä vakavain kristittyjen rakastama ja paljon käyttämä laulu soveltuu samaan nuottiin, mikä oikeastaan on virrellä n:o 260 koraalikirjoissa. Sen pitäisi kaiketi korvata tuo vanha laulu konstikkaine mietelmineen. Niin, se on rehellinen näyte vanhasta arvokkaasta kunnollisuudesta. Uudemmat hengelliset laulut häipyvät niin usein abstraktisiin, utuisiin ilmapiireihin, missä on tilaisuutta kaikenmoisiin enemmän tai vähemmän hengellisiin haaveiluihin; mutta tämä ja monet vanhat virret on reippaasti temmattu itse elämästä, joka valaistaan kristillisyyden kirkkaalla valolla, ja sen vuoksi ne osuvat omaantuntoon. Siksi olikin minusta paljoa vaikeampi muutella esim. Runebergin virsiä kuin vanhoja; edellisissä oli ajatus toisinaan tyhjä ja toisinaan niin epämääräinen, että siitä tuskin voi pitää kiinni, jälkimmäisissä tarvittiin enimmäkseen pätevä, mutta huonosti lausuttu ajatus vain tehdä selvemmäksi." — 7 p. helmikuuta: "Vaikeudella olen käynyt tässä palaavat virret läpi, koska olen ollut pahoinvoipa, siitä saakka kuin äskettäin pidin pitkän ja mieslukuisen pitäjänkokouksen, joka itsessään oli sangen mieltäkiinnittävä, mutta tuotti minulle, kuten tavallista, verenyskimisen, voimattomuuden ja heikkouden, josta en ole vielä toipunut." — Kirje päättyy huudahduksella: "Ensi kerralla se lienee jo lähimmittäin lopussa. Hurraa!" Kuitenkin päättyi painatus vasta maaliskuun alussa, ja 14 p. Stenbäck kirjoittaa: "Kiitos ja kunnia siitä, mitä lähetit, ja kaikesta paljosta, mitä olet tehnyt! Suurella ilolla otin vastaan loput, ja varmaan se ilahduttaa sinuakin, että onnellisesti olemme päässeet puuhamme päähän. Erityisesti olen sitä paitsi sinulle kiitollisuuden velassa, että olet ollut kärsivällinen minun suurelle saivartelevaisuudelleni, jota toisinaan olen salaisesti hävennyt. Mutta sitten olemmekin saaneet kirjan, joka tietääkseni on vapaa kaikista painovirheistä — paitsi mitä välimerkkienpanoon tulee, joka on ollut minun asianani ja jonka puutteihin ja epäjohdonmukaisuuksiin siis itse olen syypää. Kysymysmerkistä [ensimmäisen säkeen lopussa] y.m. virressä 282 [Hvi käns mig tungt det kors jag bär?], joka todella on väärin siinä vedoksessa, joka tuli tänne, mainitsin ainoastaan pilanpäiten, sillä välttämätön kohtalo näyttää säätävän sen virheen kaikin mokomin jäämään: se ei ole ainoastaan Runebergin virsikirjassa, vaan myös hänen kootuissa teoksissaan. Se on kyllä pikkuasia. Olisin suorastaan mieletön ja aivan kiittämätön, jollen olisi täydellisesti tyytyväinen kirjaan semmoisena kuin se on — selvä, siisti ja virheetön toivon mukaan. Ulkoasu on kylläkin hyvä, olisipa vain pääasia — itse sisällys sitä myöten! Lasken sen Herran jalkain juureen, antakoon hän sille, kaikkine vikoineen ja virheineen, joita olen huomannut hyvän joukon, siunauksensa."

Stenbäckin virsikirjaehdotus, [ Eräästä tekijävainajan muistiinpanosta käy ilmi, että hän on aikonut kirjoittaa tämän kohdan uudestaan, mutta kun kuolema ehti väliin, on esitys jäänyt entiselleen. Kustantajan muist.] jonka esipuhe päättyy sydämellisellä toivomuksella, "että rakkaasta vanhasta virsikirjastamme, joka sisältää niin paljon puhtainta kultaa, ei muuta kuin ajan kuonaa ja tomua huomattaisi jonkun verran hellävaroen poistetun", käsittää ainoastaan viisi hänen omaa tekemäänsä virttä, nimittäin n:ot 113 (Jag brister ut i glädjeljud), 114 (Välsignad Gud, som Israel förlossat), 176 (Uppfaren Herren Jesus är), 224 (O Gud, ditt folk församlar sig) ja 296. Ei yhtään niistä ole otettu hänen runokokoelmaansa, mutta ne ovat tavattavina kaikki, joskaan ei muuttumattomina, nykyisessä hyväksytyssä ruotsalaisessa virsikirjassa (n:ot 287, 288, 56, 74 ja 274). Kolme virsikirjaehdotuksesta runokokoelmaan otettua virttä, n:ot 328 ("Brudsång"), 338 ("Lofsång") ja 368 ("Aftonbön"), ovat kaikki mukaelmia saksalaisista alkuperäisvirsistä. Edellisistä pantakoon tähän rukousvirsi n:o 296:

Välsigna, Herre Gud, vår Furste och vårt land
Och sträck din milda allmaktshand
Utöfver hvarje hydda.
Gif enighet och frid, oss upprätthåll oss stärk,
Befrämja våra händers verk
Och våra hem heskydda.
Gif tålamod, gif mannamod
I motgång och i fara,
Gif alla kraft att lif och blod
För allmänt väl ej spara.
O Gud, var de betryckta god,
De lidande försvara!

Gif att ditt dyra ord predikas bland oss rätt
Med Andans ljus och kraft, att det
Må lifvets frukter bära;
De säkras stora hop ur syndens sömn väck opp,
De väckte låt i tro och hopp
Förkofras till din ära.
O Gud, om detta kära land
Dig ville rätt tillhöra,
Och vi, i trons och fridens band,
Din helga vilja göra:
Så skulle ingen oväns hand
Förmå att oss förstöra!

[Siunaa, Herra Jumala, Ruhtinastamme ja maatamme ja ojenna kaikkivaltasi laupias käsi jokaisen majan ylitse. Suo sopu ja rauha, tue ja vahvista meitä, suo menestys kättemme työlle ja turvaa kotimme. Suo kärsivällisyyttä ja miehuutta vastuksissa ja vaaroissa, suo kaikille voimaa panna henkensä ja verensä alttiiksi yhteisen hyvän edestä. Oi Jumala, ole sorretuille hyvä, puolusta kärsiviä!

Suo että kallis sanasi saarnataan keskuudessamme oikein, Hengen valolla ja voimalla, jotta se kantaa elämän hedelmät; suruttomien suuri lauma herätä synnin unesta, suo heränneiden uskossa ja toivossa menestyä sinun kunniaksesi. Oi Jumala, jos tämä rakas maa tahtoisi oikein olla sinun omasi, ja me, uskon ja rauhan liitossa, tehdä sinun pyhän tahtosi: niin ei kenenkään vihamiehen käsi voisi meitä tuhota!]

Tavasta, millä Stenbäck käsitteli Runebergin alkuperäisiä virsiä, sanottakoon vain, että se todistaa suurta varovaisuutta. Kaksitoista kuudestakymmenestäkahdesta on komitean päätöksen mukaan vaihdettu toisiin. Muutokset, jotka harvoin ovat suuria tai syvällekäypiä, eivät suinkaan osoita suvaitsemattomuutta runollisuutta kohtaan, vaan tarkempaa sanain ja lauseparsien valitsemista kristilliseen ja kirkolliseen (siis ei erikoisesti pietistiseen) suuntaan samoinkuin vanhanaikaisten muotojen (glader, dinom j.n.e.) poistamista. Tarkasti verratessa tuskin voi keksiä muutoksia, joiden paheksumiseen voisi otaksua Runebergiltä olleen syytä.

Mutta on aika siirtyä Stenbäckin virsikirjaehdotuksen vaiheisiin.

Kokonaisuudessaan oli "ehdotus" suuri pettymys tekijälleen, hänen viimeisten vuosiensa kova koettelemus. Hän ei ainoastaan ollut laskenut saavansa takaisin kustannuskulut, 2,087 markkaa, vaan myös jonkun säästön kansakoulun perustamiseksi Isoonkyröön; hän oli toivonut työnsä, samoinkuin Runebergin tekemän, tulevan julkisen, asiantuntevan arvostelun alaiseksi, ja vihdoin hän oli ajatellut mielessään mahdolliseksi, että hänen virsikirjansa, joskaan ei aivan muutoksitta, kuitenkin pääasiassa saavuttaisi seurakunnan hyväksymisen ja otettaisiin käytäntöön. Mutta kaikki tämä jäi tapahtumatta, ja hän eli parhaiksi niin kauan kuin oli tarpeen, jotta hän itse saisi kokea, kuinka kokonaan hänen toiveensa olivat olleet tuulentupia. — Nyt jäljestäpäin katsellessa tapahtumia ei voi kieltää, että Stenbäckiä vainosi kova onni. Runebergin ehdotuksen johdosta tuli useita arvosteluja, mutta Stenbäckin tekemästä ei ainoatakaan. Kuinka se on selitettävissä? Ansaitsiko se vähemmän huomiota? Varmaankaan ei, mutta komitean kiireellinen kokoonkutsuminen ei antanut siihen aikaa. Jo ennen painatuskustannuksien maksamista Stenbäck kirjoitti Lillelle: "Uhkaava on myös arkkipiispan tuuma heti panna toimeen uusi laitos, kenties minun tekemäni perustuksella, ja siten saattaa koko minun painokseni virumaan, joka kuitenkin julkaistiin hänen kehoituksestaan." Tiedettiin siis jo samana vuonna kuin ehdotus ilmestyi, että komitea oli kokoontuva, ja se tapahtuikin alussa vuotta 1868. Siis ei jäänyt mitään aikaa syventyneemmille arvosteluille. — Runebergin arvostelijat olivat tarvinneet 4-5 vuotta siihen. [J. H. Roosin muistutukset ilmestyivät 1861, A. Mobergin samoinkuin C. G. von Essenin ja Alfr. Kihlmanin molemmat 1862. — Stenbäck itse lausuu eräässä kirjeessään sen arvelun, että myös katovuosien huolet estivät asiantuntijoita ryhtymästä hänen työnsä arvosteluun.] Muilta tahoilta tulevan arvostelun puute teki taas, että komitealla oli mahdollisimmassa määrin vapaat kädet. Lopuksi on huomattava sen uusi kokoonpano. Kun sekä Runeberg että Stenbäck sairauden tähden olivat estetyt saapumasta, tuli siihen edellisistä runoilijoista ainoastaan Lille, ja poissaolevien sijaan oli kutsuttu Z. Topelius. [Paitsi mainituita otti tarkastustyöhön ahkerasti osaa Porvoon hiippakunnan piispa F. L. Schauman, ja hän lienee siihen hyvin määräävästi vaikuttanut. Kuitenkin Stenbäck tuonnempana mainittavassa kritiikissään pitää vain runoilijoita silmällä.] Sen käsityksen mukaan, mikä meillä nyt on viimeksimainitusta, ei näyttäisi syytä olleen muistuttaa komitean pätevyyttä vastaan, mutta itse asiassa hänen runoutensa ei vielä silloin esiintynyt niin ylevänä kuin 30 vuotta myöhemmin, ja varsinkin arvosteli häntä hyvin ankarasti, kuten saamme nähdä, Stenbäck. Heti kuultuaan, että Topelius oli otettu kysymykseen soveliaana komiteaan kutsuttavaksi, lausuu hän Lillelle pelkonsa, että virsikirjatyö hänen vaikutuksestaan olisi käyvä toiseen suuntaan. Ja tavallaan hän oli oikeassa. Topelius sai näet uusia mielipiteitä voimaan niiden periaatteiden rinnalle, joita komitea aikaisemmin oli kannattanut, tai niitä vastaan, ja siten syntyi uusi laitos — tosin Stenbäckin ehdotuksen perustalla — mutta niin erilainen, varsinkin kielelliseen muotoon katsoen, että se auttamattomasti oli sysätty syrjään.

Niin kauan kuin mahdollista koetti Stenbäck kuitenkin pysyä kiinni toiveissaan — työ oli näet käynyt hänelle niin rakkaaksi, että hän alati kiitti Jumalaa siitä, että hän oli sallinut hänen saada sen valmiiksi. Mutta ei siinä kyllin, hän koetti yhä edelleen parantaa sitä. Erityisesti ansaitsee mainita, että hän oli aloittanut kirjeenvaihdon R. T. Lagi'n kanssa, joka paraikaa tarkasti koraalikirjaa, ja esittäen hänelle moninaisia huomioitaan virsien suhteesta sävelmiinsä teki hän musiikkimiehen neuvojen nojalla useita muutoksia ehdotukseensa. Stenbäck vastustaa innokkaasti sitä yksitoikkoisuutta, joka yleisesti vallitsee kirkkolaulussamme, ja haluaa sävelten vanhaa kansanlaulun-tapaisuutta palautettavaksi. Edelleen nähdään, että hänellä, vaikka häneltä puuttui musikaalista kasvatusta, jo ehdotusta tehdessään oli ollut sävelmät mielessään ja ohjeena. Moneen Lagi'n muistutukseen hän teki oikeutetulta tuntuvia vastaväitteitä. Kun Lagi esimerkiksi virressä n:o 32 (Hjälp, Herre, de heliga äro nu få) vaati, että daktylien piti sattuman samaan runojalkaan, on se hänestä "liian koneellinen pakko jokaiselle kirjoittajalle, joka ei tahdo tehdä työtä lestin mukaan", ja hän osoittaa, että sellaista ei aina noudateta maallisessa eikä hengellisessä laulussa. Samoin hän pyytää Esseniä (kirjeessä 27 p:ltä tammikuuta 1868) sanomaan Lagille, että hän älköön enää vaatiko "muodostelua Svedbergin mestariteoksesta, hänen parhaasta virrestään: 'O Jesu Krist, du nådenes brunn', joka sen ehdottomasti pilaisi ja turmelisi. Sitähän on hyvin voitu laulaa 300 vuotta — miks'ei siis vastakin? Niin pitkälle älköön kuitenkaan mentäkö, että tämä ihana virsi, joka on ilahduttanut niin monta hurskasta sydäntä, auttamattomasti tärvellään, niinkuin Ruotsin uudessa virsikirjassa, ainoastaan sävelmän vuoksi." — Ne muutokset ja oikaisut, jotka Stenbäck osaksi Lagi'n kehoituksesta, osaksi muista syistä teki, julkaisi hän, samaan aikaan kuin komitea työskenteli Turussa, Kyrkligt Veckobladissa (1868, n:o 2).

Asia päättyi kuitenkin kuten on mainittu. Kun Stenbäckille alkoi selvitä mitä oli tekeillä, kirjoitti hän Lillelle (se tapahtui jo 27 p. marraskuuta 1867): "Sanottakoon siitä [ehdotuksesta] mitä hyvänsä; minä kiitän Jumalaa, että hän saattoi minut siihen, ja totuudenmukaisesti voin sanoa, että jokainen tärkeämpi korjaus on tehty hänen silmiensä alla ja tuotu rukouksessa hänen eteensä: minulla ainakin on ollut hyvää ja hyötyä siitä, jos ei keliäkään muulla. Mutta, rakas veli, mitä ihmettä teen 2,000 kappaleellani? Häpeän kuin koira kuvittelujani, että voitolla perustaisin kansakoulun — eikä kukaan ihminen osta kirjaa." [C. G. von Essenin tiedon mukaan levisi kirjaa kaikkiaan 200 kappaletta. Menekin vähyys johtui osaksi siitä, että maata kohdannut katovuosi vähensi ostohalua, osaksi siitä, että jakaja ei viitsinyt ilmoittaa eikä edes lähettää kirjaa kaukaisempiin kaupunkeihin. — Myöhemmin Stenbäck esitti eräässä kirjeessä 18 p:ltä helmikuuta 1868 laveasti epäilynsä siitä työstä, joka parhaillaan tapahtui Turussa. Siinä esiintyy m.m. seuraava lause: "Liitteestä en tahdo sen enempää sanoa, kun pidän varmana, että te jo ennakolta olette laatineet sen ettekä suinkaan pidä mahdollisena nyt siellä — kemujen y.m. kesken — yhdessä vilauksessa sepittää virsiä pyhälle Jumalalle kunniaksi ja ihmisten kuolemattomille sieluille hyödyksi, minkä välttämättömästi täytyy tapahtua yksinäisyydessä, monissa rukouksissa, sisällisissä taisteluissa ja kiusauksissa." Lille näytti Topeliukselle kirjeen, ja kuinka nämä sanat kaivautuivat tämän mieleen, näemme siitä, että hän eräässä kirjeessä tekijälle (26 p:ltä marraskuuta 1897) kirjoittaa: "Samoinkuin hän [Stenbäck] säälimättömästä, mutta parhaassa tarkoituksessa, ruhjoi maahan ensimmäiset runoyritykseni 1835-36, samoin hän luki meille totuuden virsikirjakomiteassa 1868, missä me, kuten hän sanoi, kirjoitimme virsiä yhdessä vilauksessa kemujen kesken. — Hän oli palava sielu, täynnä rakkautta, silmitön sotiessaan sen puolesta, mitä hän piti oikeana.">[ Huolimatta tästä ja muista samanlaisista purkauksista hän olisi kuitenkin tyynesti tyytynyt kohtaloonsa, jos hän olisi voinut tunnustaa komitean uuden ehdotuksen olevan paremman tai edes havainnut hyväksyttäviä syitä muutoksiin. Mutta niin ei ollut laita, kun hän sai 1868 tarkastetun ja 1869 painosta tulleen ehdotuksen käsiinsä. Vielä kerran nousi hänen taisteluun valmis luontonsa ja saattoi hänet vastustamattomasti lausumaan julki mielipiteensä pitkässä kirjoituksessa: "Uusin ruotsalainen virsikirjaehdotus" (Helsingfors Dagblad, 1869, n:ot 145-147, 28, 29 ja 30 p. kesäkuuta). Alkuperäinen käsikirjoitus osoittaa, että hänen käsialansa ei ollut enää tasainen, niinkuin ennen, mutta sisällyksellä on silti selvyyden ja vakaumuksen, koristelemattoman suoruuden leima. Emme voi olla tekemättä selkoa kirjoituksen pääkohdista.

Historiallisessa katsauksessa virsikirjatyöhön vuodesta 1854 alkaen on Runebergin ehdotuksen johdosta seuraava lausunto: "Omasta puolestani on minusta toisinaan tuntunut, että Runebergin erinomainen runoilijalahja tuskin milloinkaan on esiintynyt niin korkeana ja ihmeteltävänä kuin tässä ehdotuksessa; ei siksi, että ehdotus itsessään olisi niin ylenmäärin oivallinen, vaan siksi, että se niin selvästi osoittaa oikean runoilijan varman vaiston ja hienon tunteen pysyä objektiivisena, hänen kykynsä käsittää mikä kussakin asiassa on olennaista ja jättää se vaikuttamaan minkä voi, hänen sielunsa heimous kaiken kanssa, mitä ihmisyydellä on korkeinta ja parasta. Vanhat virret ovat siinä yleensä edukseen muutetut odottamattomalla uskollisuudella, hellävaroisuudella ja tunnollisuudella sekä osaksi saatetut lähempään yhtäpitäväisyyteen alkuperäisten virsien ja itse raamatuntekstin kanssa. Hänen omissa virsissään on taas muutamia, jotka koristaisivat mitä virsikirjaa hyvänsä, esimerkiksi n:o 37 (Himlars rymd sin Konung ärar), 225 (En dyr klenod, en klar och ren), 282 (Hvi käns mig tungt det kors jag bär?), 344 (Qväll eller morgon, hvarje stund) y.m. Varmaa on, että virsikirjareformi tämän ehdotuksen kautta oli mennyt suunnattoman askelen eteenpäin ja että ura oli aukaistu mitä ansiokkaimmalla tavalla." — — Sitten Stenbäck siirtyy omaan työhönsä. Siitä, mitä hän tästä lausuu, on jo aikaisemmin ollut yksi ote, mutta vielä siteerattakoon seuraavat rivit: "Minun oli pakko yrittää, ja vaikka se tapahtui pelolla ja vavistuksella heikkouden ja sairauden alaisena, tunsin kuitenkin sitä tehdessäni Herran armollista läsnäoloa ja apua, niin että työ vähitellen tuli minulle äärettömän rakkaaksi ja oli mielessäni yötä ja päivää. Olin selvemmin kuin koskaan näkevinäni, mikä kallis aarre meillä on vanhassa virsikirjassamme, jolla raikkaan evankelisluterilaisen henkensä ohella on se raamatullinen puhtaus, mielenraittius ja uskollisuus, että sen sisällys, samoinkuin itse Raamattu, pysyy iäti nuorena kaikissa vaiheissa, ja jossa ainoastaan muoto tarvitsi muokkailua, jotta tämä sisällys tulisi lähemmäksi meidän aikaamme." — — Johdantona kolmannen virsikirjaehdotuksen käsittelyyn, itse kirjoituksen aineeseen, Stenbäck lausuu mielipiteensä Topeliuksen soveliaisuudesta työhön.

"Mutta silloin kohtasi koko maata", sanoo hän, "suru Runebergin äkillisestä sairastumisesta, joka teki hänet kykenemättömäksi enää ottamaan osaa komiteaan. Luultavasti tämän johdosta kutsuttiin hänen sijaansa professori Z. Topelius, jonka suuren harjaantuneen runollisen muodon mestaruuden luultiin kenties voivan korvata Runebergin runoilijalahja. [Tässä kohden on hyvin ankara arvostelu Topeliuksen runoudesta jätetty pois. Otamme sen tähän käsikirjoituksesta. Se näet ei enää voi loukata eikä vahingoittaa Topeliusta ja ansaitsee tulla säilytetyksi, koska se niin hyvin kuvaa Stenbäckiä itseään. On kuitenkin muistaminen, että hän puhuu runoilijaveljestään 'Kanervankukkien' runoilijana. Topeliuksen suuruus selveni ja sai muodon hänen kansansa käsityksessä vasta hänen elämänsä viimeisinä 30 vuotena. Arvostelu kuuluu: 'Tuskin voineekaan todella osoittaa mitään runoutta, joka olisi musikaalisempaa, sointuvampaa ja laulettavampaa kuin Topeliuksen. Mitä helkkyviä säkeitä, mitä kauniita sanoja, mitä leikkiviä, hyvin harkittuja varjoja ja valonpilkahduksia! Arvattavasti tämä muodon täydellisyys sekä mystillinen puolihämärä on tehnyt tämän runouden niin monelle rakkaaksi, vaikka minä puolestani en ole voinut koskaan asettaa sen arvoa kovin korkealle. Sillä siinä on vähän tai ei laisinkaan sellaista, mikä herättäisi, kehoittaisi, nostaisi ja elähdyttäisi, voimistaisi ja karkaisisi; se on vain keinumista epämääräisten tunteiden aalloilla, 'dolce far nienteä' lazzaronien tapaan, jotka loikoilevat Napolin kauniin auringon alla, kuohuvaa vaahtoa, vähän viiniä seassa. Se ei ole puhtaan intuitsionin eikä näkemyksen innostunutta esineen tai aineen jälleen-esittämistä, ilman edeltälaskemista ja pitämättä silmällä rakasta 'minää', joka sekin aina tahtoo päästä mukaan; se ei ole mikään elämän asia, mikään sydämen asia, vaan niin toinen kuin toinenkin näyttää ikäänkuin tilauksesta kirjoitetulta. Siinä ei ole mitään ajatuksen keskittämistä, toisinaan ei mitään ajatusta lainkaan, ei tunteen syvyyttä, vaan ainoastaan leikkimistä sovinnaisilla, salonkikelpoisilla tunteilla.' — Lisäksi mainittakoon vielä, että Topeliuksessa ilmenevä fantastinen, romanttinen piirre näyttää erittäin loukanneen Stenbäckiä. Kaksi vuotta aikaisemmin hän kirjoittaa kerran Lillelle: 'Tosiaan, Topelius on taas aloittanut taikauskoisen tarinan Åbo Underrättelserissä. Uskookohan hän todella noituuteen ja kummituksiin? Miksi sitä aina pitää olla mukana?'] Todella näyttääkin Topelius sekä erinomaisen muodollisen kykynsä että pitkän publisistisen toimintansa kautta, jolla hän ansiokkaasti kohotti sanomakirjallisuutta meillä ja saattoi sanomalehtimiehen jalon tehtävän puhua koko kansalleen meilläkin kunnioitetuksi ja rakastetuksi, vaikka tämä sanomalehdistö vielä silloin ennen 'Saiman' esiintymistä oli poikavuosissaan, vailla miehekästä kypsyyttä ja kansallista merkitystä, mutta kuitenkin avoin ja lämmin kaikelle jalolle ja kauniille — — hän ennen monta muuta kykenevältä tehtävään, missä pääasiallisesti muoto oli kysymyksessä; vaikka minä tosin väitän, että siihenkin, kun asia koskee virsikirjaa, välttämättä tarvitaan jotakin muuta ja paljon tärkeämpää ja korkeampaa. Vanhat klassilliset virrentekijät olivat hyvin harvoin eteviä runollisesti katsoen, he olivat tavallisesti sangen kehnoja runoilijoita; mutta he olivat sitävastoin ilmieläviä kristityitä, joilla oli vakaantunut usko, saavutettu ja puhdistettu Pyhän Hengen koulussa, jumalallinen valo ja elämä, joka perehdytti heidät kristillisyyden maailmaan, joka olennaisesti on toinen kuin se, minkä täällä näemme silmillämme. Se usko ja se elämä heille opetti nuo kuolemattomat laulut, jotka meidän kirkkomme tunsi ja otti omiksensa, ja jotka tuottivat katolisille heidän oman arvostelunsa mukaan enemmän huolta ja vahinkoa kuin monet saarnat. Ainoastaan se, mikä on lähtenyt samasta uskosta ja mitä elähdyttää sama elämä, voi vielä kirkossa saada pysyvän olinoikeuden, ja ainoastaan kirkolla on oikeus tuomita ja päättää, kenen se tahtoo tunnustaa sen iäisen totuuden totiseksi tulkiksi, jonka se on saanut Herralta lahjaksi ja hoidettavaksi. Niin myös Suomen kirkko kieltämättä ei ainoastaan ole oikeutettu tutkimaan mitä sille iäiseksi mielenylennykseksi tarjotaan, ja millaiset ne ovat, jotka ottavat tämän kalliin tehtävän suoritettavakseen, vaan se on siihen ehdottomasti velvoitettu, jos se tahtoo totella sanan nimenomaista käskyä: 'Älkäät jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaat henget, ovatko he Jumalasta: Kun kukaan ei ole minua valtuuttanut, sallittakoon minun lausua vain yksityinen iloni siitä, että Topelius ei koskaan ole kuulunut niihin sanomalehtimiehiin, jotka ovat nopeat ja valmiit erityisiksi valon ystäviksi ja eteviksi edistyksen miehiksi toitottamaan kaikkia vähäpätöisiä kynäniekkoja, jotka häpeämättömästi rohkenevat nousta Kristusta ja hänen taivaallista valtakuntaansa vastaan. Hän on päinvastoin aina puhunut lämpimällä kunnioituksella ja arvonannolla sekä suoranaisesti kristillisyydestä että välillisesti kirkosta ja sen palvelijoista; johon nähden voi ainoastaan muistuttaa, että kaikki suosio ja kaikki kunnianosoitukset eivät läheskään riitä, ja että ainoastaan niiden kautta ei luonnollisesti kukaan tule osalliseksi armon uudesta elämästä, uskon jumalallisesta lahjasta, Jeesuksen Kristuksen armosta, Isän Jumalan rakkaudesta ja Pyhän Hengen osallisuudesta — ne ovat kaikki asioita, jotka olennaisesti vaaditaan ja jotka eivät kenellekään tule ikäänkuin unessa, ilman hänen täyttä, selvää ja syvää tietoisuuttaan; se on jotain, joka ei tungettele kenellekään vastoin hänen tahtoaan, jota ei myöskään voi saavuttaa eikä löytää etsimättä sitä jakamattomalla, vilpittömällä, rajoittamattomalla hartaudella ja kestävällä uutteruudella. Ja missä se on löydetty ja missä se uskollisesti säilytetään, siinä se painaa ihmiseen oman leimansa, joka erottaa hänet kaikista tämän maailman ihmisistä, niin että 'hänen olemuksensa ei sovellu, heidän ja hänen elämänsä on kerrassaan erilainen'. — Tämä olkoon ohimennen sanottuna vain huomautukseksi persoonallisuuden arvosta yrityksessä sellaisessa kuin puheenaoleva; ja olemme erityisesti viipyneet Topeliuksessa, koska luulemme, että ne toimenpiteet, jotka ovat tarkastettavinamme, etupäässä johtuvat hänestä, ja että Lillen vaikutus ja osallisuus on ollut suhteellisesti vähempi, joka viimeksimainittu ainakin ennen on kannattanut aivan toisia mielipiteitä." [Tässä on taas jätetty pois arvostelu Lillestä. Otamme tähän senkin lyhyen luonteenkuvauksen sitä mieluummin, kun se lienee täysin sattuva. Lausuttuaan sen arvelun, että Lillen myötävaikutus on ollut vähäpätöinen, Stenbäck jatkaa: "Sillä vaikka hänellä onkin varsin kaunis runollinen taito, on hänellä luonteensa epäitsenäisyyden johdosta tavallisesti ollut kohtalona olla toisten työtoverina; hänen rakastettava, sydämellinen hyvänsävyisyytensä ja lämmin mielenkiintonsa taiteeseen ja kirjallisuuteen ovat aina tehneet sen, että hän hartaasti on liittynyt jokaiseen etevämpään tai ainakin rohkeampaan kykyyn, samalla kuin hänen suuri epäluottamuksensa omaan itseensä on estänyt häntä seisomasta omalla pohjallaan ja kulkemasta omin neuvoin.">[

Ennenkuin menemme edemmäksi selostuksessamme, on mainittava, että komitealla, niinkuin esipuheessa lausutaan, oli ollut pääsilmämääränä työssään tehdä virret "kansantajuisiksi" sekä koettaa saavuttaa tätä tarkoitusta "lausekeinolla, jolla on esikuvana Raamatun samalla kertaa niin yksinkertainen ja juhlallinen kieli, kuvilla, jotka ovat kansan kokemuspiirissä, lempeydellä, sydämellisyydellä ja jonkunmoisella naiivisuudella, mietiskelyä karttamalla sekä lopuksi lauseparsilla ja sanajärjestyksellä, jonka yhteinen kansa helposti ymmärtää". Näitä periaatteita vastaan ei Stenbäckillä ollut syytä esiintyä, sillä ei hänkään ollut tavoitellut mitään muuta, mutta hän huomaa komitean tavan noudattaa niitä käytännössä ehdottomasti vastakkaiseksi omalle käsitykselleen. Hän sanoo ensiksi pintapuolisimmankin vertailun osoittavan, että hänen ehdotuksensa oli pantu työn pohjaksi, eikä hän kielläkään komitealta oikeutta niin menetellä, mutta panee kumminkin kysymyksenalaiseksi, onko ollut oikein ilman julkaisijan tietoa ja suostumusta käyttää hänen yksityisellä kustannuksellaan äskettäin julkaistua kirjaa, joka siten muuttuu arvottomaksi makulatuuriksi. Kuitenkin hän jättää tämän sikseen vielä viimeiseensä saakka pannakseen mitä jyrkimmän ja kiivaimman vastalauseen tehtyjä muutoksia vastaan. — "Enenevällä hämmästyksellä ja surulla", jatkaa hän, "olen nähnyt, kuinka kevyesti ja löyhästi siinä on menetelty. Osaan näitä muutoksia on hyvin vaikea keksiä mitään järjellistä syytä: ne on tehty niinkuin äkäinen koulumestari väliin korjaa kirjoituksen vain korjaamisen halusta. — — Mitä Runeberg ja kirjoittaja parhaan kykynsä mukaan ovat koettaneet, komitean yhteisen mielipiteen ja päätöksen johdosta, saada yhdenmukaisuuteen nykyajan käsityksen kanssa runollisesta muodosta, se nyt ikäänkuin oikusta julistetaan epäkelpoiseksi ja palataan aivan yksinkertaisesti vanhaan. — — Luulla, että rahvas niin erityisesti pitäisi kiinni puutteellisesta muodosta virsikirjassaan sekä sen kautta tulisi enemmän sitä rakastamaan tai käsittämään, se on täydellinen erehdys ja tuulesta temmattu luulo; on aivan varmaa, että tässä kansanluokassa on monta, joilla on aivan yhtä elävä kauneudentunto kuin hienoimmallakin neidillä ja kenties paljoa elävämpi. Mutta jollei sitä rahvaalla olisikaan, niin onhan meidän velvollisuutemme koettaa kehittää ja viljellä sen makua tällä alalla ja opettaa sille jotakin parempaa. On toisinaan todella liikuttavaa nähdä, kuinka moni yksinkertainen, hyvää, tarkoittava sielu, joka myös halulla tahtoisi koroittaa äänensä laulamaan Herran ylistystä, siinä takertuu muotoon ja voimattomana jankkaa sitä, kun ei edes virsikirjakaan tarjoa hänelle mitään esikuvaa. Mutta että sellaisetkin, jotka voisivat tehdä sen paremmin, tahallaan valitsevat rosoisen, kömpelön, huolimattoman ja ruokkoamattoman muodon ja hengellisessä runoudessa noudattavat huolimattomuutta, jota tarkoin välttäisivät lemmen- ja juomalauluissa, ikäänkuin kaikki olisi kyllin hyvää Herralle — se on mieltäkuohuttavaa julkeutta ja anteeksiantamatonta kunnioituksen puutetta Jumalaa kohtaan." — Jos "moinen teeskennelty vanhanaikuisuus ja taikauskoinen kunnioitus tuota puutteellista vanhaa kohtaan" tässä olisi paikallaan, niin olisi koko virsikirjatyö tarpeeton, sillä vähän enemmän tai vähemmän on varsin samantekevää. Vieläpä tarkastajan mielestä rehellinen vanha virsikirja on vähemmin vieroittava kuin komitean "kirjava sekoitus". Siinäkin komitean äärimmäisyyksiin menevä pieteetti vanhaa kohtaan näyttäytyy, että proosanumerot vastoin aikaisempaa päätöstä on otettu takaisin. Edelleen huomautetaan, että komitea ei ole katsonut tarpeelliseksi hakea neuvoa alkuperäisistä virsistä, josta toisinaan on seurannut, että värssyihin, jotka Stenbäck on niistä kääntänyt ja lisännyt aikaisempiin käännöksiin, on tehty erinäisiä muutoksia, arvatenkin koska komitea on luullut hänen sepittäneen ne omasta päästään. (Niin on virressä n:o 206 kolme hyvin tarkoin alkuperäisestä käännettyä värssyä "kovin taitamattomasti muuteltu ja typistelty"). Lopuksi mainitaan sisällystä koskevat muutokset, mutta ne ovat enimmäkseen makuasioita laadultaan, ainoastaan harvoin kohtaa parannuksia, niinkuin osassa Davidin psalmeja.

Antautumatta läpikotaiseen yksityiskohtain tarkastukseen Stenbäck tekee kirjoituksensa lopussa joukon erikoismuistutuksia, joista muutamilla yksityisiä virsiä ja virrentekijöitä koskevilla on kyllin suuri yleinen mielenkiintonsa ottaaksemme ne tähän: N:o 11 (Himmelske Fader fromme) lauletaan hyvin usein yhteisen kansan kokouksissa, jonka tähden vaihtelun vuoksi olin lisännyt vielä yhden värssyn tunnetulla sävelellä, mutta komitea on sen sijaan ottanut yhden Runebergin kaikkein heikoimpia virsiä, aaveen ratsionalistiselta ajalta, jolloin juljettiin sopertaa tyhjiä, teeskenneltyjä kohteliaisuuksia Jumalalle, ikäänkuin kunniatervehdyksillä käydessä jonkun maallisen mahtimiehen luona ja sulkeutuessa hänen suosioonsa parhaimman mukaan. — N:o 120 (Bereden väg för Herran). Komitea on hylännyt Franzénin adventtivirren, yhden Ruotsin uuden virsikirjan parhaita kaunistuksia, ja ottanut sijaan, tietysti arkaismeineen, vanhan, jotenkin heikon jäljittelyn Lutherin ihanasta virrestä n:o 219 (Hvar man må nu väl glädja sig). On kummasteltavaa, että kaksi runollista miestä on voinut niin ylen suuresti aristella sitä, mikä runollisesti katsoen on vaikuttavaa ja kaunista, että he tässä niinkuin muuallakin säälimättä jättävät pois kaiken sellaisen ja sijaan valitsevat jokapäiväisiä saman asian toisteluja — kaikki luultavasti lujassa luulossaan rahvaan typeryydestä ja kauneudentunnon puutteesta. Jos kerran kristillistä henkeä on, niin totta kai se ansaitsee tulla lausutuksi ilmi mitä kauneimmin; siinähän ei voi olla mitään pahaa. — N:o 146 (O Jesu Krist, att se på dig). Epäilemättä täytyy jokaisen antaa etusija Runebergin sydämelliselle virrelle komitean tuntematonta alkuperää olevan rinnalla. — N:o 161 (Ditt lidande har nått sitt slut). Vaihtaa Wallinin oivallinen virsi, yksi hengellisen runouden kauneimpia helmiä, tähän kömpelöön, proosalliseen muodosteluun Runebergin runollisesta, mutta soveltumattomasta laulusta osoittaa merkillistä runollista ja vielä merkillisempää hengellistä makua. Ohimennen huomautettakoon, että meillä näyttää olevan liian suuri ennakkoluulo Wallinia vastaan, joka kuitenkin kieltämättä oli rikaslahjaisimpia hengellisiä laulajia. Tosin on useimmissa hänen virsissään jälkiä siitä hengellisesti unenpöpperöisestä ajasta, jonka lapsi hän oli, ja siitä akateemisen pyntätystä mausta, joka silloisessa runoudessa vallitsi; mutta usein nämä jäljet ovat ainoastaan tomupilkkuja, jotka helposti voi puhaltaa pois, jolloin puhdas kulta jää. Wallin oli itse, niinkuin hänen kuuluisat puheensa pipliaseurassa osoittavat, paremman ajan voimakkaimpia esitaistelijoita, vaikka se murros, joka parhaillaan tapahtui silloin, kun hän julkaisi virsikirjansa, ei voinut olla tulematta siinä näkyviin ja monta kertaa tuomatta kristillisen hengen sijaan sentimentaalista äitelyyttä. — Kuinka kauan luullaan voitavan kääntää onneton juoppo uhkaamalla häntä helvetin tulella ja iankaikkisella kadotuksella? Se raukka tietää sen kyllä ennakolta ja on kuullut sen satoja kertoja. Parempi on epäilemättä Runebergin tapa vedota hänen ihmisarvontuntoonsa ja koettaa herättää se hänessä eloon. — N:o 277 (Ho är den för Herren träder). On käsittämätöntä, kuinka Wallinin oivallisen ja rohkaisevan, yleistarkoituksellisen virren sijaan voidaan valita se, mikä tähän on otettu, antiteeseineen ja komitean vielä enemmän erikoisiksi tekemine erikoisuuksineen, varsinkin kun rumaa pahetta jo edellisessä on kylliksi tuotu esiin. — N:o 282 (Hvi käns mig tungt det kors jag bär?). Ei monella olisi sydäntä hylätä Runebergin niin runollisen kaunista, hengellisesti lohdullista virttä tämän vanhan virren typistellyn mukailun vuoksi. — N:o 343. Säilyttääkseen tämän heikon virren, joka muodostelusta ei ole mitään voittanut, on komitea hylännyt Runebergin n:o 344:n (Qväll och morgon hvarje stund), joka on oivallisimpia hänen kirjoittamistaan, tuore laakerilehvä hänen runokruunussaan. — N:o 374 (Jag i tysta skuggors timmar Herrans lof förkunna skall), vanha joutava virsi sen sijaan, joka jo esiintyy Svedbergin virsikirjan ensimmäisessä painoksessa, jota tuo hirveä odium theologicum niin kovasti ahdisti. Tuo kunnianarvoisa Svedberg, jota tosin ei voi syyttää liian runollisesta mielestä, valitti tämän kauniin virren hylkäämistä ja sanoi sitä "loistavaksi timantiksi kultakehyksessä". — N:o 394(Hvar är den vän, hvars anlete jag söker?). Taas Wallinin kaunis virsi hylätty ja pantu sijaan vanha huono käännös eikä sanottavasti parempi muodostelu juuri samasta virrestä, joka jo esiintyy lähinnä edellisessä numerossa. Mitä harvinaisempi virsikirjassamme kristillinen luonnonmietiskely on, sitä suuremman arvon näyttää ansaitsevan tämä Wallinin korkeanrunollinen, mutta silti ei suinkaan arvoton virsi, josta esim. seuraavat iäiset sanat ainoastaan kerran tarvitsee lukea muistaakseen ne aina:

"O när så mycket skönt i hvarje åder
Af skapelsen och lifvet sig förråder,
Hur skön då måste själfva källan vara,
Den evigt klara!"

— N:o 397 (Jag går mot döden hvar jag går). Kuinka erilainen maku saattaa olla! Poisjätetystä virrestä olen näkevinäni tuikkivan äärettömän suloisen, viattoman enkelinkatseen, joka tunkeutuu sielun syvyyteen, mutta etusijan saaneesta olen kuulevinani äreän koulumestarinäänen, joka kaikella paatoksellaan tekee vähän vaikutusta. Mutta komitea on toista mieltä; siitä ei siis ole sen enempää sanomista. [Kuten näkyy, koskee Stenbäckin lämmin puolustus sitä virttä, jota nykyjään yleisesti lauletaan hautajaisissa. — Esiinpannut alkusanat ovat niistä virsistä, joita Stenbäck puolusti.]

Komitea oli myös laatinut sen virsikirjan-liitteen, josta ennen on ollut puhe. Käymättä sitä lähemmin tarkastamaan lausuu Stenbäck sen arvosta samat mielipiteet, jotka jo edellä on esitetty (ks. siv. 541), Siinä hän vertaa liian laveaa virsikirjaa lyyrilliseen runouteen yleensä ja lausuu: "En luule olevani ainoa, joka aivan pelkään noita paksuja kokoelmia lyyrillistä runoutta, joissa tekijä isänrakkaudesta tai hänen jälkeenjääneet ystävänsä syvästä kunnioituksesta ilman asianmukaista arvostelua kokoavat ja heittävät yleisön keskeen kaiken, mitä ikinä on sattunut valumaan hänen kynästään, jolla he todennäköisesti eivät suurenna lukijan osanottoa eikä tekijän arvoa. Lukija hukkuu niin paljoon lyriikkaan, hämmentyy siitä eikä saa oikeaa hengähdysaikaa erottaakseen paremman huonommasta — sillä ei missään ole kaikki oivallista — niin että kaikki tyynni vihdoin sulaa epäselväksi sumuksi, joka monelle pian käy väsyttäväksi, yksitoikkoiseksi ja yhdentekeväksi." —

Lopuksi Stenbäck sanoo, että hänestä on ollut kovin vastenmielistä nousta hämärästä sopestaan moittimaan miehiä, joita hän aina on pitänyt hyvinä ystävinään ja joita hän edelleen kunnioittaa ja rakastaa. "Mutta totuus on kalliimpi. Jos ystävyyden täytyy olla toistensa imartelemista ja hyväilemistä, niin ei minulla ole siitä rahtuakaan käsitystä; mutta olen vakuutettu siitä, että rakkaat ystäväni ajattelevat samoin kuin minä, että ennen kaikkea tulee osoittaa toisilleen totuutta ja vilpittömyyttä."

Muistokuvauksessaan C. G. von Essen tarkoittaa tätä kirjoitusta lauseella, että Stenbäck teki itsensä syypääksi "kylläkin aiheettomaan hyökkäykseen" Z. Topeliusta vastaan. Meidänkin on tunnustaminen, että osa siitä, mitä hän sanoo viimeksimainitusta, ei ainoastaan ole aiheetonta, vaan myös vääryyttä sisältävää. Kuitenkin olisi väärin luulla, että Stenbäck kirjoitti kirjoittamansa jonkunmoisesta kostonhalusta tai vihassa. Sillä moittiessaan Topeliuksen runoutta hän ei lähde mistään satunnaisesta näkökohdasta, vaan pitää kiinni niistä korkeista vaatimuksista, jotka hän, jo kauan ennen kuin "Kanervankukat" olivat ilmestyneet, oli asettanut kaikelle runoudelle. Jos hän arvostelussaan menetteli negatiivisesti, näkemättä mitä Topeliuksessa oli positiivisesti hyvää, hänelle ominaista, niin hän teki sen virheen, minkä usein kohtaa runoilijoissa ja taiteilijoissa, heidän arvostellessaan toisia. Leivonen virittää iloisen liverryksensä leijaillen päivänpaisteessa yli vainion, laulurastas syvemmät sävelensä salon hämärässä — jos ne joskus kuulevatkin toinen toisensa äänen, niin voi kuitenkin epäillä, ymmärtävätkö ne täydellisesti toisiaan. Mutta vaikka myönnetäänkin, että Stenbäck oli liian ankara Topeliusta kohtaan, ei kuitenkaan hänen arvostelunsa siitä ehdotuksesta, jonka tieltä hänen omansa oli syrjäytetty, varmaankaan ollut oikeudeton. Täydellä syyllä Stenbäck oli kuohuksissaan siitä, että se täydellinen muoto, jota hän oli tavoittanut, ehdoin tahdoin hylättiin kansantajuisuuden saavuttamiseksi, jota hänkin oli kyllin pitänyt silmämääränään. Oli todella omituinen sallimus, että hänen, joka kerran uskonnollisen vakaumuksensa tähden oli luopunut taiteesta ja runoudesta, viimeisinä päivinään täytyi esiintyä kauniin muodon, taiteen, puolustajana. Ja kuinka lämpimästi hän sen teki! Hän ei puolusta teoreettisia käsityksiä, vaan sydämen asiaa, runoilijauskoaan, että korkein on lausuttava ilmi mitä täydellisimmässä muodossa.

Mutta oliko se kohtalo, joka tuli Stenbäckin virsikirjan osaksi, yleensä ansaittu ja pääasialle eduksi? Tähän tahdomme omasta puolestamme ainoastaan sanoa, että lopputulos epäilemättä olisi ollut toinen, jos joko hän itse tai Runeberg edelleen olisi voinut olla myötävaikuttamassa. Silloin olisi varmaan paljoa enemmän hänen ehdotuksestaan otettu talteen, vaikka nytkin voi sanoa, että Stenbäck on antanut ylen tärkeän osan siihen työhön, jonka lopullisena tuloksena nyt on seurakunnan vihdoin hyväksymä ruotsalainen virsikirja. Muutoin tahdomme viitata seuraaviin asiantuntevalta taholta annettuihin lausuntoihin.

Jo muutamia kuukausia työnsä valmistumisen jälkeen Stenbäck sai P. Wieselgreniltä, kuuluisalta kirjailijalta ja yhdeltä Ruotsin etevimpiä asiantuntijoita, seuraavan kirjeen (päivätty Warbergissa 25 p. elok. 1866), joka tuotti hänelle paljon iloa:

"Suurella kiitollisuudella tunnustan, että rakas lahja, 'Förslag till Psalmbok, Helsingfors 1866', on saapunut, ja että se on tuottanut minulle ja perheelleni erinomaista mielihyvää — se on yksi niitä harvoja kirjoja, jotka otettiin mukaan Warbergin kylpypaikkaan ja jota siis olen voinut paremmin lukea ja tarkastaa, kuin jos olisin ollut Gööteporissa — 40,691 sielun kirkkoherrana. Varsinkin olin iloissani, että lahja saapui ennenkuin viimeinen täysiarkki Sv. Kyrkans Sköna Litteratur-teoksen kolmatta painosta oli valmiiksi painettu. Saatoin siis sivulle 587 tehdä lisäyksen sivuun 444, missä uusin virsikirjahistoriamme sai synninpäästönsä, ja kehoittaa suomalaisia, etteivät antaisi tämän työn jäädä ainoastaan ehdotukseksi, huudahtaen: Olisipa sellainen koevirsikirja annettu meille 1819! Ansaitsee myöskin miettimistä, kun ottaa vaarin ajan merkeistä, että ensi sukupolvi ei kenties tyydy siihen, että kieli muutetaan ajanmukaiseksi, vaan tahtonee silloin vallitseva polvi tehdä opitkin 'ajanmukaisiksi'. Silloin olisi hyvä, että Suomen kirkolla olisi virsikirja, jonka kieli ja runollisuus on ajan sivistyksen tasalla, niin että enemmistö, joka parhaiten ymmärtää tämän asian, ei ole uudistuksen vaatijain joukossa, vaan tyytyy siihen, mitä sillä on. Mutta niin ei ajan pitkään voi käydä mitä 1695 vuoden virsikirjaan tulee. Olen kehottanutkin tapaamiani suomalaisia pyytämään tätä 1866 vuoden ehdotusta hyväksytyksi virsikirjaksi. Varsinkin tulee Suomen seurakunnan iloita siitä, että sillä on niin monta Kristuksen vertausta tyydyttävästi virsiksi sovitettuna!

"Maanmiehenne ovat kertoneet, että hra rovastin terveys on heikko, minkä myös esipuhe mainitsee. Palautukoon terveys, jos niin on Herran hyvä tahto! Minäkin olen heikko ja tulen yhä heikommaksi. Saakaamme pian kohdata toisemme siellä, missä lauletaan 'Nova Cantica Regis in curia'! Veljellisessä rakkaudessa."

Toinen Ruotsin miehen antama lausunto ansaitsee sitä enemmän huomiota, kun sen pohjana on vertailu Stenbäckin ja 1868 vuoden ehdotuksen välillä. [Sitaatti on eräässä Ebba Stenbäckin tekemässä kopiossa. Valitettavasti en ole voinut saada selville, missä arvostelu on julkaistu. Sen vuoksi ei tekijän nimi myöskään ole tiedossa, mutta kenties on tämänkin lausunnon kirjoittaja P. Wieselgren, joka kuoli 1877.] Se seuraa tässä:

"Lauri Stenbäckin julkaisemassa virsikirjaehdotuksessa ei ollut merkkiä sellaisesta virheellisyydestä. Runomitta on kepeästi juoksevaa, loppusoinnut olivat aina oikeat ja soinnukkaat, kieli oli mitä kauneinta ja lämpimintä, muoto aina ihana ja sopusuhtainen. Täytyy todella ihmetellä, että Suomi ei ojennetuin käsin vastaanottanut Stenbäckin virsikirjaa. Harvat maat ja harvat vuosisadat voinevat osoittaa miehiä, joilla siinä määrin on kaikki ne ominaisuudet, mitkä virsirunoilijalla tulee olla ja mitkä, ominaisuudet niin suuressa määrässä olivat Lauri Stenbäckillä. Vakavimpaan uskonnollisuuteen yhtyi hänessä mitä lämpimin sydän ja suuri runoilijalahja, joka erikoisesti juuri oli omansa virsirunouteen. Kenen kädestä olisi Suomen ruotsalainen väestö suuremmalla luottamuksella voinut ottaa virsikirjansa kuin Lauri Stenbäckin! Ruotsilla on Wallininsa, Pohjolan Davidin-harppu, mutta kauniimmin ja paljoa kauniimmin helisivät sävelet Stenbäckin Davidin-harpusta, mutta niitä ei ole kuunneltu. Maa, jolla oli onni lukea omakseen Lauri Stenbäck, ei olisi laisinkaan hänen elämänsä aikana tarvinnut mitään virsikirjakomiteaa, mutta se oli olemassa, ja Stenbäckin Davidin-harppu kaikui turhaan."

Näihin sitaatteihin lisättäköön vielä kolmas arvostelu. Se on Julius Berghin, joka, huolimatta ystävyydestä, ei sellaisessa asiassa koskaan olisi puhunut vakaumustaan vastaan. Eräässä kirjeessä (päivätty Limingassa 27 p. elok. 1869), jossa johdatteeksi m.m. sanotaan: "Sinun tulee kuitenkin, vanha, kaivattu ystävä, uskoa, ettei enää ole ketään ihmistä maan päällä, jota niin hartaan hartaasti ja sydämen koko halulla toivoisin vielä saavani nähdä, tavata ja puhutella [kuin Sinua]", lausuu hän: "Näiden rivien päätarkoituksena oli kuitenkin mitä veljellisimmin ja sydämellisimmin kiittää Sinua — — varsinkin ja ennen kaikkea kalliista ja siunatusta virsikirjalaitoksesta ja työstä, jonka Sinä Herran erityisestä armosta ja suomasta olet lahjoittanut maallemme. Toivon, ettet turhaan ole tehnyt työtä ja siihen pannut Herran Sinulle suomia lahjoja. — Ainakin olisin minä puolestani nyt valmis allekirjoittamaan sen hyväksymisen maamme ruotsalaiseksi virsikirjaksi. — Mitä suurimmalla mielenkiinnolla luin äskettäin Dagbladista rohkeamielisen todistuksesi ja tarkastuksesi Lillen-Topeliuksen toimittamasta, ja vaikka en vielä ole sitä nähnyt, olen kuitenkin kirjoituksesi luettuani täysin vakuutettu koko työn oikeudettomuudesta ja samoin sen taantumuksellisesta — teennäisyydestä." —

Virsikirjakomitean puolesta esiintyi ainoastaan Lille, koska, kuten hän viittaa, Topelius sen tavan johdosta, millä Stenbäck oli lausunut ajatuksensa hänen "persoonallisuudestaan ja ominaisuuksistaan", ei katsonut voivansa ryhtyä vastaamaan. Lille myöntää, että hän oli osaksi luopunut ennen kannattamistaan mielipiteistä. Vastauksen (H. D., 1869, n:ot 226 ja 228, 30 p. syysk. ja 2 p. lokak.) päämuistutuksena Stenbäckin virsikirjaa vastaan on "puuttuva kansanomaisuus ja subjektiivinen mietiskely". Kun Stenbäck, hämmästyneenä siitä, pyysi todistuksia väitteelle, kirjoitti Lille vielä toisen kirjoituksen (H. D., 1869, n:o 272, 23 p. marrask.). Epäilemättä oli Topelius auttanut Lilleä kirjoituksien sepittämisessä, sillä kun hän vihdoin, monta vuotta Stenbäckin kuoleman jälkeen, erityisessä kirjoituksessa [Z. Topelius, 1868 års förslag till Svensk Psalmbok för de evangeliskt-lutherska församlingarne i Finland. Anmärkningar och Rättelser. Porvoossa, 1876.] julkisesti esitti käsityksensä virsirunoudesta ja Stenbäckin ehdotuksesta, niin tapaamme siinä samoja ajatuksia. "1868 vuoden komitea oli", sanoo Topelius, "vanhaan virsikirjaan katsoen konservatiivisempi kuin Runeberg, siis vielä paljoa konservatiivisempi kuin Stenbäck. Katsottakoon se komitealle moitteeksi tai kiitokseksi, johtui tämä konservatismi siitä, että komitea enemmän kuin sen edeltäjä pani painoa virsien kansanomaiseen luonteeseen ja tarkoitukseen". Erityisesti lausutaan Stenbäckin ehdotuksesta, että se "sen ohella kuin se sisälsi erinomaisen kauniita hengellisiä helmiä, merkitsi kirkollisen tietoisuuden reaktsionia edeltäjän runollista maailmankäsitystä vastaan".

Lopuksi on tässä yhteydessä sanottava, että Stenbäck vähän ennen kuolemaansa kirjoitti kirjeen Lillelle ja sai "palmusunnuntaina 1870" päivätyn vastauksen vanhalta ystävältään, joka vastaus osoittaa, että polemiikki ei ollut vieroittanut heidän sydämiään toisistaan. "Suo minun", lausuu Lille, "kiittää sinua lämpimästä, ystävällisestä loppusanastasi riitaamme — kuinka hyvää ja suloista tietää sen siten päättyneen sovintoon". Mitä taas Topeliukseen tulee, ei hän Stenbäckin kuoleman jälkeen kieltäytynyt kirjoittamasta muistosanoja Helsingfors Dagbladiin ja siinä antamasta vainajalle kaunista todistusta: "Kuinka kirkko vihdoin päättäneekin hänen ehdotuksestaan, varmaa on, ettei koskaan ole virrenlaulaja laulanut vilpittömämmästä sydämestä, ei myöskään kauniimmassa muodossa, Jumalansa kunniaa."