Lauri Stenbäck

by Eliel Aspelin-Haapkylä

KYMMENES LUKU. 1852-1855.

Kesänviettoa. — Vaasan palo ja muutto Uuteenkaarlepyyhyn. — Pedagogiikanprofessorin-viran haku. — Opinnäytematka. — Lukukausi professorina. — Muiden ja omaa arvostelua.

Samoinkuin muilla kaupunkilaisilla oli Stenbäckeilläkin tapana kesäksi muuttaa maalle. He oleskelivat kauniin vuodenajan tavallisesti Munsalassa. Leskeksi jäätyään oli Charlotte Achrén vuokrannut itselleen asunnon tilanomistaja Enqvistin luota sikäläisestä Veksalan kylästä; myöhemmin asettui Marie Ottelinkin lapsineen samaan paikkaan, ja siinä Stenbäckeilläkin oli kesäasuntonsa. Vaikka kylän asema ei ollut erittäin luonnonkaunis, oli se kuitenkin, sijaiten meren rannalla, mieluisa kesäpaikka, ja Stenbäck viihtyi siellä hyvin lähimpäinsä ja varsinkin lukuisan kasvavan nuorisojoukon ympäröimänä. Ei myöskään tule unohtaa, että paikka oli lähellä Härmää, niin että Essenin perheen luona helposti voi käydä vieraisilla, ja se taas puolestaan saattoi vastata käynteihin ja joskus kauemmankin aikaa oleskella Veksalassa.

Idyllisestä maalaiselämästä Munsalassa on eräs naissukulainen pannut paperille muutamia lapsuudenmuistoja: "Kahdeksanvuotiaana", kirjoittaa hän, "vietin 0. G. von Essenin perheen kanssa muutamia viikkoja L. Stenbäckin kesäkodissa. Hän oli useimmiten erinomaisen ystävällinen meille lapsille. Eräänä päivänä hän kutsui meidät saliin, missä hän istui keinutuolissa kirja kädessä. 'Tulkaa tänne, lapset, niin luen teille jotain kaunista', sanoi hän. Asetuimme piiriin hänen ympärilleen, ja hän luki meille pitkän runoelman, josta en käsittänyt muuta kuin sanat: 'Nu hafva de gått som paddor, nu blefvo de efter igen'. ['Kuin kilpikonnat ne kulkee, nyt taaskin ne tielle jää.' (Runebergin 'Luutnantti Zidénistä'.)] Sitten hän luki vielä toisen kappaleen, jonka jo ymmärsin paremmin. Myöhemmin huomasin, että se oli 'Sven Tuuva'. Muutamia päiviä sen jälkeen, kun olin vähän kipeä enkä voinut mennä toisten kera vieraisille erääseen paikkaan, toi hän minulle, ennenkuin kaikki lähtivät, kirjan ja sanoi: 'Tässä tuon sinulle lukemista, ettei sinulla ole ikävä.' Silloin näin ensi kerran 'Vänrikki Stoolin tarinat', ja aika ei tuntunut pitkältä. Vielä kerran samana kesänä, kun sekä täysikasvaneita että meitä lapsia oli hänen kamarissaan, luki hän useita tarinoita 'Vänrikki Stoolista'. Eräs pieni kuusivuotias tyttö meni pois huoneesta kesken lukua. Lauri Stenbäck katsoi vähän kummastuen tyttöön ja lausui: 'Hanna ei näy välittävän.' — Vaikka Stenbäck piti lapsista, teki hän toisinaan heille kiusaa. Sen olen kuullut muilta ja itsekin kokenut. Kerran, kun minä, yhä vielä samana kesänä, kerroin toisille tytöille satua prinsessasta, joka kulki ilmassa, tuli Stenbäck sattumalta luoksemme, juuri kun sanoin: 'Koko maa näytti hänestä hämärältä möhkäleeltä.' Sitten sain aina aterioidessa kuulla: 'No, Lyydi, kuinkas sen hämärän möhkäleen laita oli?' mikä luonnollisesti harmitti minua."

Tähän voi lisätä, että toisetkin todistavat, kuinka suuren arvon Stenbäck antoi Vänrikki Stoolin tarinoille. Ne tyydyttivät täydellisesti hänen korkeat runolliset vaatimuksensa, mutta huomatkaamme, ainoastaan edellinen kokoelma. Toinen ei miellyttänyt häntä samassa määrin. Hänestä eivät myöhemmät tarinat tuntuneet yhtä välittömästi runoilijan sielusta lähteneiltä, vaan ainakin osaksi syntyneen siksi, että Runeberg oli päättänyt liittää toisen kokoelman ensimmäiseen.

Myös kesällä 1852 Stenbäckit oleskelivat Munsalassa, mutta olivat satunnaisella matkalla Härmään, kun heidät saavutti kamala sanoma: "Vaasan kaupunki palaa", joka sanoma 3 p. elokuuta kiiti yli Pohjanmaan seutujen. Tuli oli kello 10:n tienoissa aamupäivällä pudonnut erään juopuneen vöyriläisen piippunysästä raatimies Aurénin talon pihalla lautavajassa olevaan sammalläjään, saman talon, mihin Stenbäck ensiksi oli asettunut Vaasaan muuttaessaan. Sieltä levisi hävittävä luonnonvoima hirvittävällä vauhdilla yli kaupungin, jonka perikatoa kesän tavaton kuivuus ja kuumuus jo kauan oli valmistanut.

Stenbäckin talo oli kesän aikana korjattu ja maalattu, ja työ oli päättynyt pari päivää ennen paloa. Se palvelija, joka oli talon vartijana herrasväen poissa ollessa, oli elokuun 3 päivänä aamulla alkanut pestä huoneita työmiesten poistuttua. Hän kuuli kyllä huudon: tuli on irti! mutta ei antanut sen häiritä askarettaan, vaan jatkoi sitä, ajatellen kyllä ajoissa ehtivänsä tulipaloa näkemään. Siitä seurasi, ettei kukaan koettanutkaan pelastaa Stenbäckin tavaroita, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Ainoastaan rehtorin kirjoituspöytä, jonka laatikoissa oli joukko papereja säilyssä, pelastui — kaikki muu paloi poroksi. Kuullessaan kauniin kirjastonsa palaneen Stenbäck itki, niin kerrotaan. — Talon rakennukset olivat palovakuutetut, joten vahinko ei tullut niin perinpohjaiseksi kuin olisi voinut. Ennenmainitussa kirjeessä Julius Berghille saman kuun lopulta Stenbäck itse lausuu onnettomuuden johdosta: "Vaasan palon jälkeen elän maanpakolaisena poissa varsinaisesta kodistani, odottaen määräystä koulun tulevasta paikasta. Kaikella todennäköisyydellä ja Odenvallin ja minun toivomukseni mukaan tulee koulu sijoitettavaksi Uuteenkaarlepyyhyn ja kymnaasi Pietarsaareen; mutta vielä ei senaatti ole tehnyt lopullista päätöstä. Olin itse poissa palosta ja tapasin poroksi palaneena koko omaisuuteni miltei poikkeuksetta: talon ja irtaimiston, josta vain vähän mitätöntä romua oli ehditty pelastaa. Raskainta on kuitenkin melkoisen suuren ja monen vuoden aikana mahdollisimmalla huolella kerätyn kirjastoni menettäminen, joka paloi kokonaan. Olen varmaan kauan ja katkerasti sitä kaipaava. Tahtoo kyllä tuntua raskaalta yht'äkkiä olla puilla paljailla ja pakotettuna alkamaan alusta taas. Mutta yleinen hävitys ja onnettomuus voittaa ja vaientaa yksityisen. En ole koskaan voinut kuvitella niin kamalaa ja täydellistä hävitystä ja tuhoa. Se on Jumalan käden isku, joka varmaan on tuntuva kauan — suokoon Jumala hyväksi ja parannukseksi." [Berghin vastaus tähän ansaitsee tulla esitetyksi: "Tuskalla otan osaa kotisi ja kontusi, mutta varsinkin harvinaisen kirjastosi menettämiseen, jota sinun ei olisi tarvinnut ilmoittaa enimmän kaipaavasi. Jo ennakolta — ennenkuin kirjoitit — pelkäsin, että olit kadottanut kaikki. — Niin katoovaista on tämän maailman hyvyys! — Kuitenkin lienee tälläkin tappiolla, tällä onnettomuudella, hyötynsä, jos se oikein käytetään. — Nyt on Herra sallinut sinun pikkujumalaisi, kirjojen, palaa. Jos minulla nämä pikkujumalat olisivat parempia, tahtoisin mielelläni jakaa kanssasi, niin olisi meillä molemmilla se etu, että olisimme päässeet ainakin muutamista epäjumalista. Mutta kirjastoni on osaksi ymmärtämättömästi koottu, osaksi toiseen suuntaan kuin sinun oli. — Saattaisihan kuitenkin sattumalta olla yhtä ja toista kelpaavaa. Tahdon siis ehdottaa, että, jos eukkoinesi tulet meille jouluksi, sinä — — joululahjaksi ja paloavuksi itse valitset puolet kirjastostani, jotta sinulla olisi jotain alkua. Tarjoukseni on vilpitön, kunpa vain olisi parempaa tarjota." — —]

Vaasan palon yhteydessä on mainittava, että Stenbäck julkaisi pikku vihkosen "Tvenne predikningar", joka myytiin palossa vahingon kärsineiden hyväksi. [Tämä 61-sivuinen vihko painettiin Helsingissä 1852.] Nämä saarnat, toinen "Hengellisestä kuolemasta heräämisestä", toinen "Siitä ulkokultaisuudesta, joka estää Kristuksen kirkastumasta heränneessä sielussa", ovat ainoat Stenbäckin itsensä julkaisemat. Ne ovat tärkeät ei ainoastaan tutustumiseksi hänen käsitykseensä kristillisyydestä, vaan myöskin näytteenä hänen yksinkertaisesta, selvästä ja suorasta, kaikesta sovinnaisuudesta vapaasta saarnatavastaan.

Stenbäckin otaksunnan mukaan muutettiin ylempi alkeiskoulu Uuteenkaarlepyyhyn. Kuitenkin alkoi syyslukukausi tavallista myöhemmin, nimittäin 11 p. lokakuuta, ja ainoastaan 73 oppilasta oli ilmoittautunut, sillä useiden vaasalaisten poikain, joiden vanhemmat olivat kadottaneet omaisuutensa palossa, täytyi joko kokonaan tai ainakin ajaksi keskeyttää koulunkäyntinsä. Maanpaossa olevan oppilaitoksen hoito tuotti aluksi tavallista suurempaa huolta ja vastusta rehtorille, eikä jäänyt paljon aikaa kirjallisiin askareihin.

Vuodelta 1853 on niistä mainittava ainoastaan yksi puhe ja yksi kirje. Puhe pidettiin koulun ensimmäisessä vuositutkinnossa Uudessakaarlepyyssä kevätlukukauden lopulla. Kiinnitettyään huomiota opettajan vaivalloiseen, mutta jaloon ja korkeaan kutsumukseen Stenbäck lausuu seuraavat lämpimät sanat: "Lapsi — ah — onhan se arka, puhdas, pyhä olento, sen otsalla on vielä Jumalan sinetti; sitä täytyy käsitellä varovaisuudella ja huolella. Mutta tämä huolenpito maksaa vaivan — tosi ja hyvä sana, joka sattuu nuoreen mieleen, määrää kenties sen suunnan eliniäksi — ja määrää sen kautta jotakin vielä enempää, jonka seuraukset saattavat käydä kautta vuosisatojen. Sillä jalon ihmisen toiminnan hedelmä ulottuu äärettömiin, aina päivien loppuun asti." — Kirje taas on kirjoitettu arkkipiispa Bergenheimille ja koskee pääasiallisesti virsikirjakomiteaa, jonka jäseneksi Stenbäck tänä vuonna oli kutsuttu. Tämän osan kirjeestä jätämme kuitenkin tuonnemmaksi käsitelläksemme kysymystä yhdessä jaksossa; tähän on sitävastoin merkittävä samassa kirjeessä mainittu aie julkaista käännöksenä eräs teos, "Deutsche Briefe über englische Erziehung". "Teos sisältää", sanoo Stenbäck, "mieltäkiinnittäviä tietoja Englannin opetuslaitoksesta, jotka hyvin ansaitsisivat tulla tunnetuiksi ja harkituiksi, ei sokeasti matkituiksi". Tämän yhteydessä hän tahtoi esittää omat ajatuksensa muutamista pedagogisista kysymyksistä tehden sen, itse teoksen mukaisesti, johdantona olevan kirjeen muodossa. Tämän kirjeen hän oli aikonut omistaa arkkipiispalle, mutta katsoi velvollisuudekseen ennakolta pyytää siihen lupaa, sitä enemmän kun luultavaa oli, että arkkipiispa ei kaikessa yhtynyt hänen mielipiteihinsä, kuten luonnollista on kahdelle elävälle eikä kokonaan seisahduksissa olevalle ihmiselle. — Tämä aie ei toteutunut, mahdollisesti siksi, että vastaus oli kieltävä (jota emme kuitenkaan tiedä), mutta vielä todennäköisemmin siksi, että sairaus ja muita toimia tuli esteeksi.

* * * * *

Stenbäckillä oli Vaasassaolo-aikanaan ja aluksi Uudessakaarlepyyssäkin ollut hyvä terveys ilman sanottavia häiriöitä. Todisteena siitä kerrotaan, että hän tähän aikaan sai täyteläisemmän ja enemmän hyvinvoivan näön kuin koskaan ennen. Mutta kolmannen lukukauden loputtua Uudessakaarlepyyssä tapahtui se surullinen käänne, joka teki hänen loppuikänsä niin raskaaksi hänen vilkkaalle hengelleen.

Perhe oli joululuvan alkaessa 1853 matkustanut Ylihärmään Essenin kodissa viettääkseen loma-ajan. Siellä Stenbäck sairastui ankarasti keuhkotulehdukseen, joka ainaiseksi mursi hänen, kuten jo tiedämme, nuoruudesta alkaen heikon terveytensä. Tohtori J. F. Blanck Uudestakaarlepyystä hoiti häntä, ja hän parantui näennäisesti, mutta sairaus oli jättänyt tiivistymiä keuhkoihin, mitkä ensiksi tekivät hänelle vähemmän haittaa, mutta vähitellen muuttuivat märkiviksi tuottaen hänelle alituisia kärsimyksiä.

Alussa vuotta 1854, jo jotensakin toivuttuaan sairaudestaan, Stenbäck sai parilta ystävältään, teologisen tiedekunnan professorilta, hartaita kehoituksia hakemaan vastaperustettua pedagogiikan ja didaktiikan professorin virkaa, joka oli yhdistetty mainittuun tiedekuntaan. Kovasti epäröityään hän päätti seurata kehoituksia ja ottaa askelen, joka huolimatta kaikesta ulkonaisesta menestyksestä vei hänet pettymyksien ja ikävyyksien tielle. 3 p. huhtikuuta ilmoitettiin siten konsistorille, että professorinvirkaa oli hakenut Stenbäck ja silloinen saksankielen opettaja Vaasan kymnaasissa, tohtori J. O. I. Rancken, sekä määrättiin, että molempain tuli suorittaa kelpoisuusnäytteensä ennen tammikuun loppua v. 1855.

Päiväämättömässä kirjeenkonseptissa, joka on kirjoitettu tiedon tultua näytteensuoritus-ajasta, Stenbäck lausuu muun muassa: "Osaksi suuri haluttomuuteni professorintoimeen ja Helsinkiin palaamiseen, osaksi viime sairauteni jälkeen vielä heikko terveyteni ovat. syynä, etten ole vieläkään tullut aloittaneeksi väitöskirjaa." Kuitenkaan hän ei epäile sen valmistumista. — Hän kysyy sitten, onko näytekirjoitus laadittava latinaksi vai ruotsiksi, sekä yhtä ja toista itse virkaa koskevaa. Niinpä hän tahtoo tietää, kuinka suuri palkka on, sillä Vaasan palon y.m. takia hän on joutunut velkaan, jonka vuoksi ei ole aivan yhdentekevää, voiko hän tulla sillä toimeen; edelleen hän kysyy, onko hänen vain pidettävä luentoja papinkokelaille vai antaako virka mitään vaikutusvaltaa koululaitokseen. "Täkäläisessä virassani olen saanut yhtä ja toista kokemusta kouluihin ja niiden asemaan ja tarkoitukseen nähden, ja tunnustan, että minulla toisinaan on ollut haluna vähältä osaltani koettaa kääntää huomiota useihin ylen tarpeellisiin uudistuksiin tässä suhteessa. Se se juuri etupäässä yllyttikin minua lähettämään hakemukseni. — Jos tulevan professorin toimena on vain antaa vähäpätöinen lisä pappien kehitykseen, niin se näyttää minusta varsin vähän houkuttelevalta ja merkitsevältä. — Virkaylennystoiveitteni päämääränä on ollut saada keskulainen kirkkoherrakunta, missä olisin voinut saada sen toimialan, joka parhaiten soveltuu nykyiselle mielelleni ja kenties myös kyvylleni."

Se haluttomuus ja epätietoisuus professorinviran suhteen, joka selvästi ilmenee tästä kirjeestä, selittää miksi Stenbäck tänä samana vuonna, tuskin vielä aloitettuaan väitöskirjan laatimista, päätti hakea toistakin virkaa. Edellisen viranpitäjän kuoltua oli näet Isonkyrön kirkkoherranvirka joutunut avoimeksi, ja kun esitettyihin syihin tuli lisäksi, että paikka oli Stenbäckille hyvin tuttu sekä seurakunta niitä, joissa pietismillä oli lukuisasti kannattajia kansassa, haki hän kirkkoherranvirkaa jättäen tulevaisuuden ratkaistavaksi, missä hän oli tuleva toimimaan. Ranckenkin puolestaan haki paitsi professorinvirkaa myös toista tointa, nimittäin historianlehtorin virkaa Vaasan kymnaasissa.

Stenbäckin oli siis kirjoitettava professorinväitöskirja. Aika, 7-8 kuukautta, ei ollut pitkä siihen, mutta se ei ollut pahinta; pahempi oli, että rehtorintoimi yhä anasti hänen aikansa, ja kaikkein pahinta, ettei hänellä ollut käytettävänään tieteellistä kirjallisuutta, ei edes niitä kirjoja, jotka hän aikaisemmin oli hankkinut, ne kun olivat hukkuneet palossa. Stenbäck sen vuoksi tuskin saattoi tehdä muuta kuin koettaa tutkimuksen muotoon sovittaa osan niitä pedagogisia ajatuksia, jotka hän sitä ennen oli esittänyt "Pedagogisissa lauseissaan" ja opettajayhdistyksessä ja jotka olivat syntyneet hänen mielessään hänen käytännöllisen toimintansa varrella. Teosta, jolla olisi ollut korkeampi tieteellinen arvo, oli siten tuskin odotettavissa, mutta joka tapauksessa lausunto tärkeästä kysymyksestä, sen sisäisen vakaumuksen läpitunkema, joka ilmeni kaikessa mitä hän kirjoitti.

Sillä tutkimuksella, joka näissä oloissa syntyi, oli laajasisältöinen nimi: "Om paedagogien och dess närvarande utveckling" (Kasvatusopista ja sen nykyisestä kehityksestä), ja se jakaantui kolmeen osaan: 1) "Kasvatusoppi ja sen tarkoitus", jonka sisällyksestä on yhteenvetona (J. V. Snellmanin arvostelussa) seuraava lause: Kristillinen kasvatus, joka ei katso elämän päämääräksi tietämistä, vaan toimintaa, nimittäin vapautuneen hengen itsetietoista ja itsenäistä työtä Jumalalta saamansa tehtävän suorittamiseksi maan päällä, pitää älyperäisten voimien kehittämisessä tämän elämäntehtävän ainoana tarpeellisena silmämääränä sekä antaa intelligenssille arvoa ainoastaan mikäli se tekee mahdolliseksi ja edistää sen täyttämistä; 2) "Yleissilmäys kasvatusopin historiaan" sekä 3) "Nykyisiä oloja", missä tekijä tunnettuun hehkuvaan tyyliinsä vastustaa ajan suuntaa, joka pyrkii antamaan nuorisolle mahdollisimman paljon kaikenpuolista tietoa, ja panee painoa siveellisen luonteenkehityksen suurempaan tärkeyteen.

Koska Stenbäckillä ensimmäisinä viikkoina uutta vuotta oli ollut jonkunmoisia kuumetaudin kohtauksia, matkusti hän vasta lopulla tammikuuta Helsinkiin, missä hän sai ystävällisen vastaanoton ja pääsi koko sielläolonsa ajaksi asumaan yliopistonkamreeri A. W. Wegeliuksen luokse. Hänen ensimmäisestä kirjeestään vaimolleen (22 p:ltä tammik.) näemme hänen alkujaan ajatelleen, että kaksi ensimmäistä osaa riittäisi väitöskirjaksi. Mutta kun oli käytetty suurempaa kokoa ja pienempiä kirjasimia kuin tavallista, näytti väitöskirja liian lyhyeltä, ja niin hänen oli pakko kirjoittaa enemmän kuin ajatteli ja aikoi. Hän kirjoitti silloin yhteen menoon edellämainitun kolmannen osan, ja väitös lykättiin helmikuun 14 päivään. Niin saattoi tapahtua, koska Rancken, joka oli nimitetty lehtoriksi, ei saattanut hakemustaan perille. Tammikuun 29 p. kirjoittaa Stenbäck: "Saan osakseni kaikkea mahdollista hyväntahtoisuutta varsinkin kamreerin kodissa, mutta myös muilta. Kaikki pitävät aivan päätettynä asiana, että tulemme tänne; he ovat jo ajatelleet palkkani koroittamista, joka tulisi olemaan noin 900 hopearuplaa. — Väitöskirjani on valmistumaisillaan, vieläpä tulee vähän pitemmäksi kuin soisin.

"Kuitenkin on minun toisinaan vähän ikävä kotia; mutta ajattelen, että täällä voi olla hyvin hyvä oleskella ja asua, ja alan pitää tulevasta vaikutuspiiristäni. Missään tapauksessa emme muuta tänne ennen syksyä. Yliopisto lopettaa toimintansa huhtikuussa, jolloin lasten ja vaimojenkin sanotaan täytyvän muuttaa täältä jättääkseen tilaa sotaväelle, jota kuuluu tänne tulevan kosolta." [Tämä huhu samoinkuin tuhannet muut rauhattomina sotavuosina jäi toteutumatta.] — Helmikuun 4 p. hän kirjoittaa: "Tänään olen kiertänyt koko sunnuntai-aamupäivän jakelemassa väitöskirjaani. Siitä tuli aivan riittävän pitkä ja lavea (64 sivua 8:o!) eikä mielestäni kovinkaan huono. Kaikki ottivat minut vastaan hyvin ystävällisesti ja kiltisti — he näyttivät katsovan minua tulevaksi virkatoverikseen. Hyvä on, että se on tehty tällä viisituntisella kiertokululla. Tänään Lönnrotilla ollessani hän vei minut rouvansa luo, joka kuuluu olevan herännyt, mutta ei seurustele täällä kenenkään ihmisen kanssa. Päätin jo, että jos tulemme tänne, niin teemme tuttavuutta. — Jakkus on saava sapelin ja pyssyn lisäksi, mutta mitään rumpalinkypäriä ei täällä ole saatavana." — Viimeinen kirje on 9 p:ltä helmik. "Juuri nyt sain kirjeesi, jonka kamreeri oli kätkenyt lautaselle serviettini alle. — Ensi keskiviikkona on väittely, ja viimeistään perjantaiaamuna matkustan, niin että luultavasti seuraavana tiistaina ehdin Härmään. — Baranovski on erittäin kohteliaalla kirjeellä kutsunut minut luokseen tänä iltana; sitten meidän täytyy mennä Palménin luo, ja lopuksi aikoo Schauman pitää kutsut — kaikki minun tähteni. Olen kyllästynyt ja toivon täältä pois, päästäkseni rauhaan kaikelta tältä ystävällisyydeltä. Voi helposti tapahtua, että tarkastuksessa tulee häpeä lopuksi sille kunnialle, jota tähän saakka on tullut osakseni. Kuitenkaan, kunnia ei ole niin suuri, mutta hyväntahtoisuus sitä suurempi, ja se käy todella raskaaksi ajan pitkään, kun sitä tulee sekä oikealta että vasemmalta. Jos tulemme tänne, niin saamme kyllä olla ja elää rauhassa, toivoakseni, niinkuin itse tahdomme. Väitöspäivänä minun täytyy pitää pienet kemut viranomaisille. — Sophie Wegelius on pelastanut minut siitä huolehtimasta ja laittaa pienet illalliset muutamille henkilöille — ja aamiaiset sitä ennen vastaväittäjille. Niin että kaikki on sujunut parhaan toivon mukaan — kiitos hyvän isäntäni."

Virallinen vastaväittäjä, professori Schauman, antoi lausuntonsa 20 p. helmikuuta. Aine saa mitä korkeimman hyväksymisen, sillä joskin suppeampi-alainen aine olisi tehnyt tyhjentävämmän käsittelyn ja detaljitietojen esilletuomisen mahdolliseksi, niin oli tässä tapauksessa, kun oli kysymyksessä tiede, jolla oli syvällekäypä merkitys sekä julkiselle että yksityiselle elämälle, mitä tärkeintä, että hakija opinnäytteessään antoi selvän osoitteen mielipiteistään tieteen elinkysymyksissä ja kyvystään niiden mukaan selkeästi arvostella nykyisen ajan asemaa ja vaatimuksia kasvatuksen suureen asiaan katsoen. Tältä näkökannalta on tutkimuksen kansantajuinen muoto luettava tekijälle ansioksi. Aineensa käsittelyn on tekijä myös suurenmoisella tavalla suorittanut, sillä tämä käsittely ei ainoastaan ole oikea ja ankarasti kriitillinen, vaan, mikä on enempi, tosireformatorinen, siinä kun tekijä selväkatseisesti, uljaalla rohkeudella ja innostuksen lämmöllä panee voimakkaan ja vakavan vastalauseen vallallaolevaa nurjaa suuntaa vastaan, joka miltei yksinomaisesti tavoittaa yksipuolista ymmärryksen kehitystä, laiminlyöden siveellisen luonteenkehityksen, ja kun hän sen ohessa, tyytymättä — monen n.s. parantajan tavoin — ainoastaan repimään alas, selvin ja rohkein piirtein on luonut sen uuden kasvatussysteemin ääriviivat, jonka tulisi astua vanhan sijaan. Aineen laajuus ja sen reformatorinen käsittely on kuitenkin pannut tekijän alttiiksi vaaralle jättää syrjään useita tärkeitä kohtia, niinkuin kurinpitokysymyksen, kysymyksen ihmisen taipumuksista, jota paitsi tarkempi selonteko kansansivistyksen aineksista puuttuu, ja samoin jalossa polemiikissaan mennä yksipuolisuuteen ja lukea älyperäiselle kehitykselle jotenkin ala-arvoisen merkityksen. — Puutteet eli tutkimuksen varjopuolet arvostelija kuitenkin helposti jättää sikseen sen kirkkaan valon rinnalla, jonka ansiot luovat siihen. Jälkimmäisiin kuuluu, paitsi mainittua reformatorista piirrettä, se selkeys ja selvyys, jolla tekijä on kehitellyt kasvatuksen periaatteita ja jolla hän, katse alati kiintyneenä näihin periaatteihin, on tehnyt täysin itsenäisen ja yhtä oikean ja sattuvan kuin muodon puolesta etevän kuvauksen kasvatusopin historiallisesta kehityksestä; edelleen tekijän kaunis ja jalo esitystapa sekä lopuksi se puhdas kristillinen henki ja se vakaumuksen lämpö, joka kultaisena lankana käy kokonaisuuden ajatusrikkaan kudoksen läpi. Kaiken tämän nojalla tarkastaja ei ainoastaan katso väitöskirjalla olevan tieteellistä arvoa, vaan sen myös täysin vastaavan tarkoitusta, jota varten se on julkaistu. Puolustuksesta sanotaan, että tekijä ei osoittanut erityistä dialektista taitavuutta, mutta ilmaisi kuitenkin kykyä yksinkertaisesti ja teeskentelemättömästi lausua ajatuksensa.

Sekä tiedekunnan että konsistorin yhdyttyä tähän lausuntoon tuli Stenbäck 21 p. maaliskuuta asetetuksi ehdolle professorinvirkaan. Ainoa, joka ei katsonut häntä päteväksi, oli professori Gyldén, ja hän esitti syyksi säännösten määräyksen, että professorinviran-kelpoisuuteen vaaditaan korkein arvosana kysymyksenalaisessa aineessa lisensiaattitutkinnossa. Kun kuitenkin lain kirjaimessa pysymisestä tässä tapauksessa olisi ollut tuloksena, ettei kukaan Suomen mies olisi voinut päästä ehdokkaaksi pedagogiikan professorin virkaan, koska aine ei ennestään ollut yliopistossa edustettuna, jäi Gyldén yksinään mielipiteensä kannattajaksi. Stenbäck saattoi siis kaikella syyllä olla tyytyväinen, kun hänen ystävänsä Helsingistä ilmoittivat hänelle asian kulun. Mutta ilo oli lyhyt, sillä nyt alkoi odottamaton välinäytös, joka suuressa määrin teki tämän kysymyksen huolestuttavaksi ja kiusalliseksi hänelle. Litteraturbladin maaliskuunnumerossa hän näet näki kirjoituksen "Lauri Stenbäckin professorin-väitöskirjan johdosta", jossa J. V. Snellman aivan toisella tavoin kuin Schauman otti tutkimuksen tarkastelun alaiseksi. [Erään tiedon mukaan lienee tiedekunta ensin valinnut Snellmanin vastaväittäjäksi, mutta satunnainen sairaus oli estänyt häntä suostumasta tehtävään.] Viitaten itse kirjoitukseen (Saml. Arb., IV, s. 652 seurr.) mainittakoon tässä vain, että Snellman tosin kunnioittavassa muodossa, mutta suoraan asiaan mennen tuo esille väitöskirjan puuttuvan tieteellisyyden sekä esityksen ja käsityksen epäjohdonmukaisuudet ja yksipuolisuudet. Tämä ei kuitenkaan ole kirjoituksen päätarkoitus, vaan ennen kaikkea aineen, koulujemme uskonnonopetuksen, selvittäminen. Siinä huomautetaan ensiksi sitä arveluttavaa ristiriitaa, että, kuten Stenbäck tekee, vaaditaan uskonnonopetus olemaan pääaineena, jotavastoin kaikki muu pidetään kristilliseltä näkökannalta enemmän tai vähemmän yhdentekevänä, vaikka itse asiassa uskontoa opetetaan kahtena tuntina viikossa ja 32-34 on omistettu maallisille aineille ja harjoituksille. Snellmanin mielipiteen mukaan on uskonnonopetuksen asiana osoittaa oppilaille myöskin maallisen tiedon tarpeellisuutta, opettaa heille, että koulu on kirkko, tiedonhankinta Jumalan palvelusta — "ainoastaan silloin voi olla puhe kristillisestä hengestä tietämisessä, tosiuskonnollisesta mielestä oppilaan töissä ja toimissa". Tähän voidaan vielä siteerata: "Nuoruudeninnostus ja alttius ihanteellisiin rientoihin, joita Stenbäck kaipaa kasvatuksen ja opetuksen hedelmänä, eivät ole mitään muuta kuin rakkautta aatteeseen, teoriaan, tietämiseen, halua elämässä toteuttaa tietämisen ihanteita." — Kirjoitus sisältää luonnollisesti paljon syväaatteisesti ja oivallisesti sanottua tästä tärkeästä kysymyksestä, ja, emme epäröi sitä sanoa, suurimmaksi osaksi sellaista, joka itsessään ei jyrkästi sotinut Stenbäckin omia mielipiteitä vastaan; mutta kun lähtökohta oli aivan toinen ja Snellman tieteellisen viileällä tavallaan puhui kristillisyydestä niinkuin mistä muusta historiallisesta ilmiöstä hyvänsä, niin voi helposti ymmärtää, mimmoinen vaikutus oli oleva. Tosin saattavat Essenin sanat tästä Stenbäckin elämänkuvauksessa luulemaan, että arvosteltu tyynesti oli ottanut kritiikin vastaan, mutta niin ei ollut laita. Päinvastoin todistaa eräälle tuttavalle Helsinkiin aiotun kirjeen konsepti, että hän ensi hetkessä ajatteli peruuttaa hakemuksensa. Kuinka loukkautunut Stenbäck oli, nähdään siitä, että hän luulee arvostelun pohjana olevan vihan kristillisyyttä vastaan ylimalkaan ja Snellmanin yleensä katkeran mielialan tähän aikaan. — "Vaikka minulla Helsingissä", sanoo hän, "oli tilaisuus omin korvin kuulla Snellmanin misantrooppista tyytymättömyyttä koko maailman asemaan yleensä ja yliopiston erittäinkin, en kuitenkaan luullut hänen olevan niin täynnä katkeraa sappea, kuin tämä arvostelu osoittaa". Itsestään hän sanoo: "Aioin ensin vastata tähän arvosteluun, mutta koska en tahdo puolustaa omaa persoonaani ja sitä paitsi minulla ei ollut toivoa voida tehdä sitä ilman asiaankuulumatonta ja asiaa pilaavaa kiihkeyttä, ja koska itse asian puolustamiseksi olisi tarvittu kokonainen kristillisyyden apologia ja syventyminen kaikkiin niihin vääriin edellytyksiin ja arvostelmiin, joita tässä tarkastuksessa vilisee, olen jättänyt sen mielestäni. Kaikki tämä on kuitenkin uudella voimalla minussa herättänyt toivomuksen, jonka ennen tuskin olen voinut voittaa. Veli tietää, että minä vastoin haluani hain tätä virkaa, koska katsoin sen velvollisuudeksi, josta en tahtonut vetäytyä pois, kun kenties minäkin Herran armon avulla olisin voinut toimittaa jotakin tällä paikalla, jonka tärkeyden ja vastuunalaisuuden aina olen käsittänyt; minkä vuoksi katsoin itseni velvolliseksi uhraamaan sen kykyäni ja haluani tyydyttävän viran, joka minulla nykyjään on, ja toivoni päästä käytännölliseen papintoimeen." Snellmanin arvostelun kautta hän katsoo tulleensa "ennakolta julkisesti julistetuksi aivan kelpaamattomaksi" ja mielten niin kääntyneen häntä vastaan, ettei ole mitään toivoa, että hän voisi saavuttaa sen vaikutuksen yleisöön ja nuorisoon, jota hänen toimensa edellyttää. Jos kirje tuli lähetetyksi, jota tuskin on syytä epäillä, ei se enää kuitenkaan vaikuttanut asiaan, koska asiakirjat jo olivat menneet Pietariin.

Vaikka Stenbäck ei itse esiintynyt Snellmania vastaan, aiheutti tämän kritiikki kuitenkin pitkän ja kiusallisen kynäsodan. C. G. von Essen ryhtyi näet ensin nimettömänä ja sitten nimensä julkaisten puolustamaan väitöskirjaa, kun taas Snellman puolestaan tavallisella terävyydellään pysyi kannallaan vastustajaa vastaan, joka ei suinkaan ollut hänen vertaisensa. Tässä ei kumminkaan ole paikka tehdä selkoa tästä pitkästä, vihdoin mieskohtaisuuksiin menevästä polemiikista, jossa Stenbäck yhä sai olla välikädessä. Olisi väärin epäillä Snellmanin vilpittömyyttä, kun hän useita kertoja lausui ilmi mielipahansa, että niin oli laita. Hän ei myönnä, että hän "ylimielisyydellä ja katkeruudella" oli tarkastanut väitöskirjaa, "jonka tekijää hän kunnioittaa hänen jalon luonteensa ja harvinaisten sielunlahjainsa vuoksi, ja jota kohtaan pitkällinen ystävällinen kanssakäyminen on opettanut hänen tuntemaan persoonallista kiintymystä". [Selonteon polemiikista sisältää Snellmanin Saml. Arb. IV, s. 652 seurr.]

Aikaa ennen kuin polemiikki väitöskirjasta oli lakannut, nimitettiin Stenbäck professoriksi. Se tapahtui 31 p. toukokuuta. Mutta kysymys kirkkoherran virasta oli edelleen avoinna ja kehittyi hitaasti. Asia oli se, että tuomiokapituli ehdokkaita asettaessaan oli antanut etusijan kolmelle omalle jäsenelleen, lehtoreille Henr. Heikelille, Fredr. Hertzbergille ja G. F. Helsingiukselle, vaikka Stenbäck teologianlisensiaattina kieltämättä oli heidän yläpuolellaan opissa ja hänen siis voimassaolevan lain mukaan olisi tullut saada ehdokassija. Tyytymättömänä siihen hän valitti senaattiin, [Koska tuomiokapituli oli katsonut papintutkinnossa saadun laudaturin vastaavan teologianlisensiaatti-tutkintoa, lausutaan valituskirjassa m.m.: "Jokainen kuitenkin tietää, että edellinen tavallisesti annetaan muiden näkökohtien mukaan ja on tähän saakka ollut yksinoikeutena muutamilla virkamiehillä, kun näet lehtoreille, vanhemmille koulunopettajille ja konsistorin notaareille, pois lukien muut pappismiehet, on annettu tämä arvosana, vaikk'eivät he ennen tai jälkeenpäin olisi osoittaneet mitään erinäistä teologista oppia tai etevämpää kykyä kirkon palveluksessa, kun sitävastoin jälkimmäinen ainakin vaatii monivuotisia opintoja, vaivoja ja ponnistuksia ja aina edellyttää enemmän tai vähemmän laveaa tutustumista teologian avaroihin aloihin.">[ joka myönsikin hänelle oikeuden, niin että hän sai kolmannen ehdokassijan, jotavastoin Helsingius sai toisen ja Hertzberg jätettiin pois. Vaalisaarnat pidettiin elokuun jälkipuoliskolla ja syyskuun alussa, jonka jälkeen vaali tapahtui syyskuun 16 p. sillä tuloksella, että Stenbäck sai useimmat äänet. Kun kirkkoherrakunta on keisarinpitäjä, ei asia ollut sillä ratkaistu, vaan sen tuli mennä tuomiokapitulin ja senaatin kautta korkeimpaan paikkaan. Kuitenkin oli aika käsillä astua professorinvirkaan, ja se tapahtui siis siinä harvinaisessa asiain tilassa, että Stenbäckillä oli hyvä toivo päästä varapaikkaan, jollei hän viihtyisi siinä asemassa, joka jo ennakolta oli tuottanut hänelle niin paljon levottomuutta ja niin suurta kiusaa. Tämän johdosta päätettiinkin, että kodin muuttaminen jäisi tuonnemmaksi ja Stenbäck viettäisi ensi lukukauden Helsingissä yksin, erossa läheisistään.

* * * * *

Kertomus Stenbäckin professoriajasta, syyslukukaudesta 1855, seuraa tässä lyhyinä otteina hänen vaimolleen kirjoittamistaan kirjeistä. Vaihtelevat mielialat ja vaikutelmat esiintyvät siten sillä päiväkirjan tapaisella tuttavallisuudella, joka voittaa kaiken mitä elämäkerrankirjoittaja voi tarjota.

Lokakuun 3 p. — "Ajoin täällä Topeliukselle, niinkuin hän pyysi Uudessakaarlepyyssä. Turhaan kuulusteltuani huoneita päätin asettua Topeliuksen luo (hänen perheensä oli täksi lukukaudeksi määrä jäädä Uuteenkaarlepyyhyn). Kun hän saapui tänne eilen, ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, ja me sovimme asiasta pian. Minun asuinhuoneenani on heidän sänkykamarinsa, iso ja kaunis huone, jossa on hyviä huonekaluja niin paljon kuin tarvitsen, saan ruoan, passauksen ja kaiken mitä on tarpeen. Asunto on siis varsin hyvä, ja luulen viihtyväni niin hyvin kuin mahdollista. Sangen ikävä on minulla kuitenkin ollut tähän saakka, mutta kenties se menee ohitse, kun saan aloittaa työni. — Yksin saan olla niin paljon kuin tahdon, ja me olemme suostuneet olemaan häiritsemättä toisiamme. Topeliuksella on kaksi piikaa ja oma talous, niin että mukavuudesta ei puutu juuri mitään. — Pahin, mikä minua vaivaa, on kuurouteni, [Stenbäck oli edellisenä kesänä Munsalassa, missä hän miltei joka päivä otti merikylpyjä, huomannut ensimmäisiä korvavian oireita, joka ajoittain heikonsi hänen kuuloaan eikä koskaan täydellisesti parantunut. Sen parhaimmillaankin ollessa täytyi hänelle puhua hiukan koroitetulla äänellä.] joka on yhä vain enentynyt, niin että tuskin voin puhua kenenkään kanssa, ilman että toisen täytyy vaivata itseään huutamaan täyttä kurkkua. Matkalla se paheni. — Toivon kuitenkin parannusta; [E. A.] Ingman lääkärinä. — Isonkyrön vaali on nyt julkaistuna kaikissa sanomalehdissä. Toiveeni ovat samalla kannalla kuin ennenkin. Kuitenkin tapasin kerran [kirkollispäällikön] paroni [K. von] Kothenin, joka onnitteli ja arveli minun kaiketi pääsevän sinne, kun olin saanut äänet. — Uuden kouluehdotuksen mukaan, joka astunee voimaan 1857, saan paljon tekemistä tulevista koulunopettajista, jotka joutuvat minunkin tutkittavikseni. Se ei minulle olisi vastenmielistä. — Kuinka paljon parempi olisi olla sinun hoidettavanasi kuin Topeliuksen vanhan palvelijan, joka puuhailee espanjankärpäseni kanssa (niskassa). En tiedä koskaan antaa sinulle arvoa, ennenkuin olen sinusta erotettuna. Voi hyvin, rakas vaimo!"

Lokakuun 15 p. — "Minulla on ollut erinomaisen ikävä ja olen ollut kovin alakuloisella tuulella. Täkäläinen virkani on minulle peloittavana pöpönä. Kuinka olenkaan katunut, että hain tänne. Näen selvästi, etten koskaan voi oikein mukautua täällä paikkaani tai yleensä täkäläiseen elämään. Yliopistollisesta toiminnasta olen kokonaan vieraantunut, eikä se minussa herätä vähintäkään halua. Jos minun täytyy jäädä tänne, niin saan vetää raskasta kivikuormaa — niin kauan kuin jaksan. Pääsisinpä vain Isoonkyröön!" — (Puhuttuaan korviensa lääkäröimisestä:) "Olen saanut koettaa millaista on olla sairaana ja tarvita hoitoa ja nähdä ventovieraita ihmisiä ympärillään. Ainoastaan muutamia ylioppilaita on käynyt luonani. Virkaanasettajaiset lykkäytyvät siksi, kunnes uusi varakansleri [paroni J. R. Munck] saapuu tänne. Pelkään, että kuurous tekee haittaa katekeettisten harjoitusten pitämiselle papiksi aikovien kanssa. — — Täällä istun siis yksinäni kamariini sulkeutuneena. Topeliusta tapaan tuskin muulloin kuin syödessämme; aamiainen tavallisesti erikseen, päivällinen klo 2 ja illallinen klo 9. Lisäksi on aina vähän kylmää ruokaa ja teetä venäläiseen tapaan. — Yleisesti valitetaan elannon kalleutta Helsingissä — halkosyli maksaa 10-12 hopearuplaa." — — (Mainittuaan, että sairaalloisuus vähentää työkykyä:) "Toivon toisinaan, että Herra auttaa tästä vaikeasta asemasta ja ohjaa eteenpäin. Kuitenkin, onnelliset me, jos oikein voimme sanoa mitä luin tänään: jos elämme, niin eläkäämme Herralle, jos kuolemme, niin kuolkaamme Herralle, joko elämme tai kuolemme, niin olemme Herran omat. Tämä aika on varmaankin tuleva minulle hyödyksi — ja silloinhan se on hyvä alku, mutta kehno professori minä olen — sen tiedän."

Lokakuun 21 p. — "Minulle on hauskaa kuulla, mitä siellä tapahtuu pienintäkin, ja niin usein kuin mahdollista. — Kuurouteni on vähän helpottanut. Tyytymättömänä Ingmaniin, joka mitä puisimmalla välinpitämättömyydellä hoiti vammaani, käännyin Willebrandin puoleen, joka antaa hyvää toivoa. — — Virkaanastujaisluento, joka jo aikoja sitten on miltei valmis, ei mielestäni ole hullumpi. Kuitenkaan en tahdo painattaa sitä, osaksi, koska en tiedä, missä sen voisi julkaista, osaksi sen tähden, että siinä on kaikenmoisia jälkimuistoja Beckistä. — — Terveydestäni olen saanut parempaa toivoa. Älä pelkää, että tulen kovin pahoilleni, jollen saakaan Isoakyröä. Kyllä täälläkin näyttää tulevan toimeen. Virkani antaa minulle vastaisuudessa hyvin suuren vaikutusvallan kaikkien koulun- ja kymnaasinopettajain kasvatukseen ja valmistukseen. Erityinen määräys tästä on parhaillaan tekeillä senaatissa ja astuu voimaan luultavasti vuoden parin päästä. Olen lukenut sen ja pidän siitä paljon, samoinkuin yleensä useimmista koululaitosta koskevista muutoksista, jotka komitea viime kesänä ehdotti Tampereella. Kaikella on toivo tulla korkeimmassa paikassa vahvistetuksi, ja parempi aika näyttää siten koituvan kouluille ja opettajille. Kenties vielä kiinnyn hyvinkin virkaani, ja jos Isonkyrön toivo pettää, niin ei ole muuta kuin mukautua ja koettaa löytää tästä virasta kaikki se mielenkiinto, minkä se voi antaa." — (Sitten kerrotaan, että Lille aikoi hakea Kuopion tuomiorovastin virkaa ja että Stenbäck sen johdosta voisi saada apupitäjän, niin että Marie Ottelin voisi asua pappilassa ja kaikki oleskella siellä lupa-aikoina:) "Taas tuulentupa! — Minusta tuntuu, etten vielä koskaan ole ollut koteutunut mihinkään, vaan aina elänyt liikkuvalla jalalla. Kenties onkin parasta niin, eihän pysyväinen koti ole täällä, eikä maksa vaivaa majautua tänne niin lujasti ja vakinaisesti. Kuitenkin tulee matkan varrella laittaa olonsa niin hauskaksi kuin voi, jotta ei masentaisi itseään. — — Näinä päivinä aiomme käydä tervehtimässä varakansleriamme, joka kuuluu saapuneen jo eilen."

Lokakuun 28 p. — "Rakas Ebba! Paljon kiitoksia kirjeestäsi ja lohdutussanoista, jotka todella lohduttivat minua sydämellisesti. Kadun kuitenkin, että ikävissäni kirjoitin liian alakuloisesti; sinä käsitit sen pahemmaksi kuin se ansaitsikaan. Nyt ovat korvani melkoista paremmat, kuitenkin kuulen vielä jotenkin huonosti. Willebrand sanoo, että moiset vammat aina parantuvat hitaasti, mutta vakuuttaa minun kuuloni palautuvan. — — Eilen pidin virkaanasettajaisluentoni juhlasalissa. Kuvittele mielessäsi suuri kokous naisia ja herroja ja minut kullalla koristetussa kateederissa. Se oli omituinen paikka puhua kristillisyyttä. Kuitenkin olin erinomaisen rohkealla mielellä, ja oli ainakin voitu hyvin kuulla kaikkialla mitä puhuin. Monet ovat sitä kiittäneet; mutta luulen — vaikk'en ole sitä kuullut — että monet ovat tehneet päinvastoinkin. Minua on kehoitettu painattamaan puheeni, mutta en tahdo tehdä sitä — jollei Snellman mahdollisesti pyytäisi sitä Litteraturbladiin; siinä se voisi olla vastalauseena hänen aikaisempiin kirjoituksiinsa. Olen iloinen kaikissa tapauksissa, että puhe on pidetty. Koska se aina on ollut tavallista, pidin eilisiltana pienet kemut, nimittäin rehtorille ja muutamille professoreille y.m. — noin 15 henkilölle. Topeliuksen palvelijat järjestivät ne miltei liian koreasti, eli niinkuin täällä pitää olla. Vieraat tulivat klo 7 ja viipyivät klo 12:een eli kunnes olimme syöneet illallisen. Kuitenkaan ei ollut niin reimaa kuin virallisissa kemuissa ennen Uudessakaarlepyyssä ja Vaasassa." —

"Pidettyäni puheen vietiin minut koreaan konsistorinsaliin, missä tein valani, ja heti sen jälkeen osoitettiin minulle sijani punaisella verhotun konsistorinpöydän ääressä. En voinut olla vetämättä suutani hymyyn, kun arvokkaasti asetuin paikalleni. Rehtori piti minulle puheen, ja lopuksi lausui minulle haranginsa uusi varakansleri, joka oli jäänyt nimenomaan tätä juhlallisuutta varten. Huomenna klo 5 j. pp. aloitan luentoni. — Alan, kuten näet, päästä toimiini käsiksi, ja kun minulla on tekemistä nuorison kanssa, joka tähän saakka on osoittanut minulle ystävällisyyttä, tullee se mieluisemmaksi ja mieltäkiinnittävämmäksi kuin olin otaksunut. Minua suututtaa, etten ole niin aivan kärkäs tulemaan Isoonkyröön kuin ennen. Kuitenkin se olisi paljon parempi. — Olen tehnyt jotenkin epäonnistuneen käynnin kenraalikuvernöörin luona — kuulin sillä kertaa tavattoman huonosti, niin että hän sai huutaa korvaani, ja minun oli hyvin vaikea ymmärtää mitä hän oikeastaan tahtoi. — Muutoin kaikki toivovat, että jäisin tänne, ja panevat liioiteltuja toiveita minun toimintaani tällä sijalla. Jumala johtakoon kaikki; hän voi antaa voimaa ja kykyä, jos hän tahtoo pitää minut täällä. — Jos sinulla joskus on aikaa ja tilaisuutta Uudessakaarlepyyssä, niin sinun tulisi käydä rouva Topeliusta tervehtimässä. Koska hänen miehensä täällä koettaa kaikin tavoin olla minulle palvelukseksi ja pitää huolta minun viihtymisestäni, niin voisit sinäkin sillä osoittaa minun kiitollisuuttani. — — Eräs neiti Claesson — niin luulen hänen nimensä olevan — on täällä ja seurustelee Wegeliuksen kodissa. Hän on herännyt, hyvin sivistynyt ja ajatteleva, on ollut Amerikassa enimmän aikansa ja on nyt täällä opettajattarena eräässä naispensionissa. Kuulon mukaan luulisin olevan hauskaa tutustua häneen, mutta vielä en ole häntä tavannut." —

Tässä keskeytämme kirjeenkirjoittajan tuodaksemme silmäyksen siihen luentoon, jolla hän 27 p. lokakuuta esittäytyi yliopistossa, sillä käsikirjoitus on hänen jälkeenjääneiden paperiensa joukossa.

Aloittaen sanoilla: "Suurella ahdistuksella ja pelolla vastaanotan sen viran, johon tänään astun", ryhtyy Stenbäck lyhyesti käsittelemään osaksi samaa ainetta, joka on väitöskirjan ensimmäisenä lukuna. Hän tahtoo tässäkin tehdä selkoa kasvatusopin tarkoituksesta kristillisyys lähtökohtanaan, mutta näyttää nyt mielineen oikaista käsittelyn yksipuolisuuden, joka oli antanut Snellmanille aihetta tärkeimpiin muistutuksiinsa. Ainoastaan surkuteltava sokeus, sanoo puhuja, voi pitää kristillisyyttä välinpitämättömänä millekään taistelevan ihmisyyden luonnollisille riennoille tai asettaa sen vastakohdaksi valtion, tieteen, teollisuuden ja yleensä yhteiskunnallisen edistyksen harrastuksille, joiden muka luullaan olevan sulaa pakanuutta. Sellaisesta dualismista henkisyyden ja maallisen elämän luonnollisten inhimillisten pyrkimysten välillä ei kristillisyys tiedä. Päinvastoin kristillisyys tahtoo kajota kaikkeen. Se on elämän uskonto sanan universaalisimmassa merkityksessä; se tahtoo niinkuin auringon valo valaisten ja elävöittäen tunkeutua kaikkeen siittääkseen jumalallista elämää luonnon kylmässä ja kuolleessa povessa. Sen suuri päämäärä on aikaansaada ihmiskunnan ja maailman uudestisyntyminen, rakentaa sovinto taivaan ja maan välille, uusi elämänyhteys jumalallisen hengen maailman ja tämän luonnon maailman välille. — — Kasvatusopin täytyy löytää tiensä ja kääntyä ihmisluonnon sisimpään perijuureen, nimittäin Jumalan tarpeeseen, ja sovittaa toimintansa tähän olennonpohjaiseen kohtaan; sen täytyy ymmärtää hoitaa, ravita ja kehittää sitä pyhää siementä, joka uinuu ihmisessä, ja josta hänen oikea, arvokas, Jumalan määräämä ihmisyytensä on kehittyvä. — —

Siirtyen tulevaan toimintaansa lausuu puhuja m.m.: "Nyt, koska me epäilemättä ennen kaikkea emme tarvitse kasvatusopillisia järjestelmiä, vaan kasvattajia, emme uusia metodeja ja teorioja, vaan eläviä persoonallisuuksia, joilla on metodi omassa itsessään, niin katson kasvatusopinprofessorin-toimen lähimmäksi ja tärkeimmäksi tehtäväksi koettaa hankkia ja valmistaa näitä persoonallisuuksia, näitä sydämiä, joissa on elävä rakkaus kutsumukseensa ja se pyhä into, joka usein voi korvata kyvyn, jotavastoin kyky ei koskaan voi korvata intoa. Ei tarvitse pelätä, että sellaisissa persoonallisuuksissa teoria ja käytäntö olisivat ristiriidassa ja erotettuina toisistaan. Missä ajatteleva henki uhrautuvalla rakkaudella ja lämpimällä halulla antautuu jaloon kutsumukseensa, siinä lakkaa teorian ja käytännön erotus, ja ne kulkevat käsi kädessä tukien toisiaan." — — (Sitten koskien opettajan tehtävään:) "Että älyperäisiä lahjoja tulee kehittää ja kasvattaa, on itsestään selvää, eikä siitä voi syntyä mitään riitaa; se tapahtuukin opetuksen kautta, joka kaikessa kasvatuksessa on olennainen puoli ja vaatii erityisen taitonsa ja kykynsä. Mutta se, että etupäässä ja usein yksinomaan kehitetään intelligenssia, ja samalla uskonnollis-siveellinen kehitys jätetään sikseen tai arvellaan sen tulevan itsestään, se on ajan suuri kasvatusopillinen erehdys, jota minä puolestani en voi olla yhä edelleen vastustamatta, koska minun juuri siinä täytyy nähdä pääsyyt sivistyneeseen ja sivistymättömään barbariaan, josta itsekukin lähemmin tarkastaen meidänkin aikanamme voinee havaita hyvinkin useita jälkiä. Niitä vastaan, jotka puolustavat tietämisen ehdotonta arvoa, täytyy kristillisen kasvatusopin pitää siitä kiinni, että pelkkä tietäminen ei ole kylliksi, ei tarkoitusperä itsessään; sillä paitsi että kaikki tietämisemme on murusia ja paljon n.s. tietoa totuuden auringon valaistessa hälvenee paljaaksi sumuksi, riippuu tietämisen arvo viime kädessä siitä, kuinka ja mihin sitä käytetään tai voidaan käyttää. Sen vuoksi sanotaankin sanassa: 'Jos te tiedätte, niin autuaat olette te, jos te sen teette'; ei tietämiselle itsessään, vaan sen toteuttamiselle elämässä ja toiminnassa lukee siis Herra, korkein auktoriteetti, autuuden tulevaksi, s.o. Jumalan armon ja yhteyden ja siitä johtuvan rauhan ja sopusoinnun. Jos sellaisia kasvattajia olisi, jotka ymmärtävät antaa ei ainoastaan tietämistä ja tietoja, vaan myös sen mielenlaadun, joka voi käyttää niitä oikein, silloin sekä yksityinen että julkinen kasvatus onnellisesti ja pysyvästi uudistuisi tarvitsematta siihen monia muodollisia määräyksiä, ohjeita ja johtosääntöjä, joilla monta kertaa on uskottu olevan hedelmällisemmän vaikutuksen kuin on uskallettu odottaa henkilöiltä. Ei tarvitsisi silloin yksityiskohtaisilla käskyillä ja kielloilla epäluuloisesti sitoa ja rajoittaa kasvattajia, jotka kristillisellä mielellä vaikuttavat ja elävät kutsumuksensa toteuttamiseksi; sillä heistäkin pitää paikkansa sama vastaus, minkä kauppiaat antoivat Choiseulin herttualle, hänen kysyessään mitä hän voisi tehdä heidän hyväkseen: 'Laissez nous faire', vastasivat he.

"Virkani velvoittaa minua vaikuttamaan sellaisten kasvattajien kehittämiseksi, eikä kukaan oudoksune, että minä epäluottamuksella itseeni katson tämän tehtävän yhtä tärkeäksi kuin suureksi. Mutta hyväksi onneksi on asialla ja aineella itsellään kykyä herättää mielenkiintoa ja lämmittää halua, joka ei voi olla tehoamatta avoimeen mieleen. Ennen kaikkea kasvatusopin sankarien ja sen historian tunteminen ei voi olla vaikuttamatta herättävästi ja elähdyttävästi jokaiseen, paitsi sitä, että kasvatusopin historiallinen kehitys samalla antaa mitä tärkeimpiä viittauksia sen metodista ja senkin tähden on paras johdanto kasvatusopin tutkimiseen. Mutta useinkin joudutamme sääntöjä liian aikaiseen ja annamme havainnon ja konkreettisen tutustumisen tulla vasta abstraktisen säännön perästä. Muutoin on kasvatusopilla kristillisyyden kanssa sekin yhteistä, että jokainen luulee tuntevansa sitä kylliksi osatakseen siitä väitellä ja antaa viisaat arvostelunsa siitä. Mutta se on asialle vain kunniaksi, sillä ainoastaan sellaisesta, jolla on mitä yleisin mielenkiinto, tahtoo joka mies mielellään sanoa sanansa. Siitä seuraa kuitenkin samalla, että tuskin kukaan on monipäisemmän arvostelun alainen kuin pedagogi. Mutta olkoonpa niin! hänen tulee siis omistaa sitä laajempi ja perusteellisempi vakaumus ja sen mukaan toimia ja elää horjumatta. Niin tahdon minäkin pitää vakaumuksestani kiinni ja puolustaa sitä vapaasti ja rohkeasti kaikella sillä johdonmukaisuudella, mihin kykenen. Sillä on kahdenlaista johdonmukaisuutta, nimittäin muodollinen, joka riippuu ajatuksen filosofisesta terävyydestä ja dialektisesta taidosta, ja se on lahja, jota pidän arvossa, mutta joka ei ole tullut osakseni; mutta on toinenkin johdonmukaisuus, joka riippuu peruskäsityksen yhtenäisyydestä ja vakaumuksen lujuudesta ja joka toisinaan on liian kiihkeä ja innokas noudattaakseen dialektisen johdonmukaisuuden tasaista kulkua — ja sen puutetta en tahdo syykseni väitettävän sanassa enkä työssä."

Sanottiin, että Stenbäck puheessaan polemiseerasi Snellmania vastaan, ja viimeiset lauseet tähtäävät varsin suoraan hänen muistutuksiinsa, mutta toiselta puolen näkyy, että Stenbäck — joskin itsetiedottomasti — oli melkoisesti lähestynyt Snellmanin käsitystä siitä, mihin kristillisen kasvatuksen oli pyrkiminen, ja sen vuoksi ei puheella itse asiassa ollut "vastalauseen" luonnetta tarkastajaa vastaan, joksi puhuja sitä mainitsee kirjeessään vaimolleen. Pahaksi onneksi puhe jäi julkaisematta, eikä Snellman ollut kuulijain joukossa; samana päivänä oli hänen kodissaan ristiäiset.

Palaamme kirjeisiin.

Marraskuun 4 p. — "Nyt olen pitänyt luentoja viikon ajan, ja se alkaa käydä miten kuten. — Ei ole niin helppoa laatia tieteellistä luentoa joka päiväksi. Mutta olen päättänyt niin pian kuin mahdollista vapautua kaikista konsepteista, ja luulen, että se kyllä käy päinsä. Toisinaan on oikein hauskaa, joskin se välisti on rasittavaa. Kuulijoita on minulla tähän saakka ollut kyllin, mutta en ole kuullut mitä he pitävät luennoista. He ovat kyllä sellaisia, jotka sekä voivat että tahtovat arvostella, vanhoja miehiä osaksi. Virkaanastujaispuheeni sai kiitosta, sanomalehdissäkin, jonka kyllä saat nähdä. — — Kuuloni on parantumassa, vaikka se ei ole oikein hyvä. Ainakin voin toki kuulla katekeettisissa harjoituksissakin. Muutoin olen ollut hyvin terve. Yskänikin on miltei vähentynyt entisestään. — Yhä huonoja toiveita Isostakyröstä. Eivät luultavasti tahdo laskea minua täältä. Niin pian kuin senaatti on antanut päätöksensä Isostakyröstä, voin päättää jotakin eteenpäin. Vakaannun kuitenkin yhä enemmän siinä luulossa, että me jäämme tänne. — — Eilisiltana olin filosofian ylioppilaiden kemuissa, jonne koko professorikunta, miltei joka mies, oli kutsuttu. Siellä pidettiin useita puheita, maljoja juotiin, ja nuoriso oli hyvin innoissaan. Ei ollut hauskuuttaan vailla olla jälleen ylioppilaskemuissa, mutta paljon oli kuitenkin muuttunut toisenlaiseksi minun ajastani. Ylioppilaat herramaisempia ja kaikki suuremmassa mitassa, mutta nuorison mieli yhtä innostunut kuin ennen ja elämänintoa ja — suomalaisuutta kiehuva. — — Kirjoitan tämän ohella Jakkukselle. Tänään maanantaina sataa lunta. Talvi tulee."

Marraskuun 15 p. — "Tulen juuri luennoltani hyvin väsyneenä ja menehdyksissä; on toisinaan kovin rasittavaa puhua lakkaamatta tunnin aika. — Olen pahassa pälkähässä näine luentoineni. Paitsi useita kaupungin pappeja olen saanut paroni Kothenin, jonka ei koskaan ole tapana kuunnella ketään, kuulijakseni. Hän näyttää yhä vielä jatkavan. En ymmärrä, millä voin pitää vireillä näiden sivullisten huomion, kun olen suuresti epätoivossa niidenkin kuulijain säilyttämisestä, joita minulla on ylioppilaiden joukossa. Onpa vähän mairittelevaa saada niin ylhäisiä kuulijoita, mutta sitä suurempi on myös velvoitus esittää jotakin, joka ei ole kokonaan vailla merkitystä ja arvoa. Kuitenkaan en tahdo etsiä suosiota; mutta jospa voisin olla joksikin todelliseksi hyödyksi, olisi siinä kaikki mitä toivon. Sen verran on varmaa, että Jumala on antanut avoimen oven ja että tarvitsisin hengen valoa ja voimaa oikein käyttääkseni tarjotun tilaisuuden. On uskomatonta, kuinka heikot kristillisyyden tiedot ovat monella kuulijoistani, jotka kuitenkin aikovat papeiksi ja muiden opettajiksi. Kyselyharjoituksissani olen sen saanut kyllin nähdä. Kuitenkin on teologian ylioppilaissa yksi ja toinen, jolla on todellinen kristillisyydenpyrkimys. En ole vielä tullut lähempään yhteyteen kaikkien kanssa; he eivät ole käyneet luonani eivätkä käynekään, niin kauan kuin asun täällä, koska he luultavasti ujostelevat asuintoveriani. Jos jään tänne, tahtoisin mielelläni tulla lähempään seurusteluun ylioppilaiden kanssa, kuin täällä professorien parissa on tavallista. Joka tapauksessa ovat kuulijani enemmän karttuneet kuin vähentyneet ja näyttävät seuraavan tarkkaavaisuudella ja huomiolla. Kunpa vain olisin palava hengessä, niin että voisin olla heille hyödyksi!" — —

"Yksi ja toinen on neuvonut minua antamaan teidän kaikkien jäädä Pohjanmaalle vielä ensi lukukaudeksi. Odotetaan vain, että ensi keväänä vihollinen kokonaan hävittää tämän kaupungin. Huhu kulki, että Ruotsin kuningas oli luopunut hallituksesta, ja siinä tapauksessa Ruotsikin vallan varmaan aloittaisi sodan. Sitä paitsi varustetaan Ranskassa 100,000 miehen suuruinen sotajoukko, joka kuuluu olevan määrätty lähtemään Itämerelle ensi keväänä. — — Aika on kulunut hitaasti ja yksitoikkoisesti; kuten ennenkin olen harvoin ollut käymässä kenenkään luona, ensiksikin asun niin kaukana vanhasta kirkosta, jonka seudussa useimmat tuttavani asuvat, toiseksi ovat luentoni vasta iltapäivällä, ja minun täytyy valmistautua niihin päivällä, ja niiden jälkeen väsyttää, niin että mieluimmin tulen kotiin. Kuitenkin olen ollut Paciuksen suuressa konsertissa ja viran puolesta kaksissa komeissa ylioppilaskemuissa, joissa minua on kohdeltu suurella hyväntahtoisuudella. [Toinen näistä keimista oli epälaillisen pohjalaisen osakunnan pitämä Porthaninjuhla. Siellä kerrotaan maisteri, sittemmin professori C. G. Estlanderin esittäneen maljan osakunnan 'honoratioreille' ja, kääntyen erityisesti Stenbäckiin, m.m. lausuneen, että hän oli Suomen etevin lyyrillinen runoilija. Tätä arvostelua kuuluu Stenbäck yksityisesti keskustellessaan puhujan kanssa sanoneen 'erehdykseksi', mutta tuonnempana saamme nähdä, että se ei kadonnut hänen muististaan.] Täällä kotona on kuitenkin se ikävä järjestys, että syömme ja juomme tuota siunattua teetä hyvin myöhään, niin että vasta noin klo 11 pääsen vuoteeseen ja töin tuskin silloinkaan saan unta. Sitävastoin nousevat kaikki ihmiset ja minäkin hyvin myöhään, 7:n ja 8:n välillä. En pidä tästä järjestyksestä, mutta en voi muuttaa sitä, ennenkuin saan oman asunnon. Topeliukselle maksan, hänen määräyksensä mukaisesti, 25 hopearuplaa kaikesta. Kenties se ei ole paljon näinä tavattoman kalliina aikoina. — — Kuuloni parantuu, ja juuri äsken sanoi Willebrand, käydessään täällä Topeliuksen luona, joka on sairastanut lievää vilutautia, että olen alkanut näyttää terveemmältä kuin ennen." —

"Äsken oli täällä Forsnäsin kanssa kolme ylioppilasta, joilla on kristillisyyden murhe, muutamat aivan ymmärtäväisiä ja vakavia. Luultavasti täällä on useampia kuin ne, ja kenties luku karttuu. Ah, jos Jumalan henki puhaltaisi eloa kuolleihin luihin! On kaikissa tapauksissa hauskaa nähdä edes joitakuita ja havaita, ettei kuitenkaan ole niin aivan kuollutta. Täällä olisi paljon tehtävää; antakoon Jumala tuulahduksen hengestään, ettei hänen työnsä estyisi, vaan edistyisi."

— — "Olin tänään iltajumalanpalveluksessa kirkossa, missä Schauman saarnasi täydelle huoneelle. Hiukan teeskenneltyä mielestäni, puhdasoppista, mutta abstraktista ja oppinutta, nuhteetonta, mutta ilman elävää sovelluttamista; lyhyesti, en pitänyt siitä. Täällä on niin paljon kristillisiä mielipiteitä, ja siinä kyllin. Harjoitusta ja sen ohella elämää ja henkeä tahtoo enimmäkseen puuttua. — Kirkosta menin Wegeliuksen luo, missä vihdoin tapasin neiti Claessonin, josta ennen olin kuullut paljon puhuttavan. Hän näyttää olevan vilkas ja innostunut ihminen, lukenut ja vapaamielinen, puhuu kuin professori. Se on oleva hauska tuttavuus sinulle. [Nti Claesson (= rva Constance Hodgin) kuoli Vinonassa Yhdysvalloissa 14 p. syysk. 1877. Morgonbladetissa 2 p. marrask. s.v. on valaisevia muistosanoja tästä etevästä suomalaisesta naisesta.] — Täällä Topeliuksen luona on nykyjään hänen serkkunsa, rouva Lagermarck Uudestakaarlepyystä, joka tuli pahimmalla kelirikolla tänne ruvetakseen laupeudensisareksi. On naurettavaa nähdä, kuinka hän koettaa kaunistella epäilemättä jotenkin vaivaavaa asemaansa muiden joukossa, jotka elävät hyvin ankarasti — miltei kuin nunnat, ja joilla on ankarat säännöt pienimmällekin askelelle." [Tässä esitettäköön täytteeksi, mitä Z. Topelius lausuu muistiinpanoissaan Stenbäckistä tältä ajalta. Mainittuaan, että perhe oli jäänyt Kuddnäsiin Maria-tyttären syntymisen johdosta, jonka "isokummi" Stenbäck oli, jatkaa hän: "Suuresta, tyhjästä asunnostamme vuokrasi Lauri Stenbäck sänkykamarin, serkkuni Josefina Lagermarck asui toisessa huoneessa, ja molemmat aterioivat kanssamme. Stenbäck oli sairaalloinen, arka ja epätasainen luonteeltaan, mutta muutoin sieluna niissä kirjallisissa ja tieteellisissä iltapiireissä, joita nyt nähtiin talossa useammin kuin ennen. Me opimme nyt vasta lähemmin tuntemaan, mutta emme kuitenkaan täysin ymmärtämään toisiamme. Hänessä yhtyi lapsen hurskauteen sairaalloisen miehen ärtyisyys, hän oli milloin itsepäinen, milloin myötämielinen, taipumaton uudessa elämänkäsityksessään ja suvaitsematon muiden omistamaa kohtaan. Kun joskus olimme joutuneet erimielisyyteen, vältin mieluimmin riitaa, ja kenties me juuri sen tähden kuitenkin pysyimme vilpittöminä ystävinä. Mutta etevämpänä sekä opissa että uskossa ei hän 14 vuotta myöhemmin voinut ymmärtää, kuinka oli mahdollista, että minä saatoin tarkastaa hänen virsikirjaansa, vielä vähemmin hän ymmärsi käsitystäni virrestä." —

[Kuten viime lauseesta näkyy, ovat nämä muistelmat kirjoitetut paljoa myöhemmin, joko Topeliuksen oleskellessa Cannes'issa Etelä-Ranskassa talvella 1875-76, sillä silloin hän aloitti nämä muistiinpanonsa, tai Koivuniemellä, missä hän niitä jatkoi.]

Marraskuun 24 p. — "Silmäni sattui ensin viime sivulle kirjettäsi, ja minä aivan säikähdyin, kun siinä näytti kerrottavan, että Jakkus oli hukkunut. Onnellista, ettei kuitenkaan sen pahemmin käynyt. Mutta säikähdyksesi olisi voinut tehdä sinulle pahaa; toivon, ettei niin ole tapahtunut, koska et siitä kirjoita mitään. — Nyt tänään on ollut tärkeä päivä; kysymys Isostakyröstä on ollut senaatin käsiteltävänä. Olen jo kaksi kertaa käynyt Waenerbergin luona kuullakseni päätöksestä, mutta kovaksi onneksi tapaamatta häntä kotona. — Sillä välin olen jännitetyssä odotuksessa ja uteliaisuudessa. Näinä päivinä olen käynyt niiden senaattorien luona, joilla on tekemistä asiassa. Se oli sangen ikävä ja vastenmielinen tehtävä. Kaikki olivat kuitenkin erittäin kohteliaita ja suosiollisia. Paroni Kothen antaa suosituksensa varmasti, kenties muutkin. Paroni Haartmanin luona olin hyvän aikaa, miltei tuntikauden. Hän oli sairaalloinen ukko, mutta täydessä sielun vireydessä, ja hyvin hauska oli häntä kuulla ja puhutella. Hän vastusti jyrkästi minun suosittamistani ja katsoi senaatin tekevän aivan väärin, jos se antaisi minulle puoltosanansa. Ei kuitenkaan epäsuosiosta minua kohtaan, vaan koska hän katsoi minut tätä nykyä korvaamattomaksi professorina. Muutoin eräs toinenkin surkutteli yliopistoa, jos se menettäisi minut. Voisi tapahtua, että hyvä luulo minusta tulee onnettomuudekseni. Paroni Haartman huomautti, että olisi järjetöntä ja korkeimmassa paikassa puolustamatonta, jos senaatti, juuri lähettäessään ehdotuksen perinpohjaisiksi muutoksiksi koululaitoksessa, puoltaisi eroani, kun ei ketään muuta ollut pantavana minun sijaani. Minä väitin, että olisi suuri vääryys tehdä minut yleisen asian marttyyriksi ja estää minun menestykseni sellaisella perusteella. Me väittelimme innokkaasti, mutta hän pysyi siinä, että kun kerran olin käynyt koukkuun, niin piti minut siinä pitääkin. Vihdoin hän ilmoitti, että oli onni minulle, että hän ei voinut olla siinä senaatinkokouksessa, missä kysymys oli ratkaistava. Se virkistytti toivoani. Jollei olisi tämä onneton professorinvirka tiellä, olisi Haartman epäilemättä suosittanut minua, sillä Heikeliä hän ei suinkaan puolustanut. Enimmin minä luotan paroni Kotheniin, hän on valpas, vilkas mies, joka vilpittömästi tahtoo parasta ja joka sitä paitsi on osoittanut minulle suurta hyväntahtoisuutta. Luulen useimpain muidenkin olevan puolellani, mutta kaikki näkyvät pitävän yliopiston n.s. tappiota tärkeänä esteenä." — —

"Pari päivää sitten olin filosofi-professori Tengströmin luona, joka vietti häittensä vuosipäivää. Siellä oli läsnä ainoastaan perhe ja muutamia lähimpiä, niiden joukossa Snellman, joka edelleen on hyvin ystävällinen ja koettaa saada entiset peittoon. Hän pakotti minut pitämään puheen isännälle ja emännälle, huolimatta vastenmielisyydestäni ja kaikesta valmistamattomuudestani. Se olikin sitä myöten. Ikävää sellaisissa tilaisuuksissa on, että täytyy viipyä niin kauan ja myöhään. Mennään vasta klo 7-8, sydänyöllä syödään, jonka jälkeen onneksi saa heti lähteä pois."

"Kas nyt — nyt tulen Waenerbergin luota. Senaatin päätös tietysti ei ole tarkistettu — — Mutta ystävyyden vuoksi Waenerberg ilmoitti minulle tuloksen sillä ehdolla, etten hiiskuisi siitä kenellekään, paitsi sinulle. Senaatti on yksimielisesti puoltanut — minua. Siis vielä hyvä toivo, Jumalan kiitos! — Jos pääsemme Isoonkyröön, niin voimme ottaa sen Jumalan kädestä ja nähdä, että hän tekee mitä emme tohdi ajatella emmekä toivoa. — — Mitä enemmän täällä tutustun asemaani, sitä raskaammaksi käy minulle tämä virka, ja sitä enemmän ikävöin täältä pois. Syventyä ennen tuntemattomaan aineeseen, vielä vanhoilla päivillä ikäänkuin alkaa alusta, voidakseen täyttää kaikki mitä näissä muutoksissa on tehtävänä, oleskella täällä näissä vaikeissa oloissa, se olisi enemmän kuin mitä voin kestää. Ajattelin jo, ellen pääse Isoonkyröön, hakea mitä hyvänsä, kappalaisen paikkaa jollei muuta. Kuitenkaan emme voi vielä pitää asiaa ratkaistuna tai tehdä mitään tulevaisuutta varten. Meidän täytyy odottaa kuten tähänkin asti. Keisari ratkaisee kysymyksen vasta 6-8 viikon kuluttua, s.o. luultavasti vasta joulun jälkeen. — Älä nyt kerro kenellekään senaatin päätöksestä, ennenkuin ensi kerran kirjoitan; lupaukseni Waenerbergille on tietysti pidettävä pyhänä. Täällä on hyvin kylmä, 15 astetta, täysi talvi, vaikka vähän lunta. Yskäni on ilmanmuutoksen tähden taas ollut pahempi."

Joulukuun 3 p. — "Koska senaatin jäsenet itse jo ovat kertoneet, että minua yksimielisesti on puollettu, niin ei sitä enää tarvitse pitää salassa. — Hyvin mielelläni matkustaisin Pohjanmaalle, niin pian kuin suinkin pääsen. — Hirveän kylmää; tänään päälle 20 asteen." —

Joulukuun 9 p. — "Täällä ovat ikävät ja raskauttavat poikamaisuudet ylioppilaiden piirissä herättäneet paljon pelkoa ja levottomuutta. Muutamat, jotka Töölössä viettivät Antinpäivää, olivat siellä fanfaarein ja torventoitotuksin juoneet maljoja liittoutuneille ja useille vihollisillemme, tosin kyllä pilalla ja ajattelemattomassa vallattomuudessa, mutta asia on kuitenkin ilmoitettu korkeampaan paikkaan. Kurinpitotoimikunta on tuominnut 9 erotettavaksi, osan kahdeksi, osan yhdeksi vuodeksi, ja 7-8 karsseriin, mutta ei tiedetä vielä, voiko asia Pietarissa saada pahemman päätöksen. Järjettömien poikien vallattomuus voi panna maan tai yliopiston menestyksen alttiiksi — näin arveluttavina aikoina. Varakansleri on parhaillaan Pietarissa, jonne kenraalikuvernöörikin on matkustanut näinä päivinä. Odotamme levottomuudella, mitä sieltä kuuluu. Ilahduttavaa on kuitenkin se, että asia on herättänyt suurta ja yleistä paheksumista ylioppilaskunnassa, joka kirjallisesti selittää olevansa sitä vastaan. — Saattaisi tapahtua, että tämä vaikuttaisi Isonkyrön kysymykseenkin, jos keisari lukee sen yliopiston syyksi — — kaikkein vähimmin pitäisi opettajilla voida olla mitään haittaa, he kun poikkeuksetta ovat kovin harmissaan ja pahoillaan moisista mielettömistä päähänpälkähdyksistä."

Joulukuun 10 p. — "Ei ole vielä päätetty, loppuuko lukukausi 15 p. joulukuuta kuten tavallisesti vaiko vasta 22 p., niinkuin konsistori on ehdottanut, mutta mihin ei vielä mitään vastausta, yleiseksi kummastukseksi, ole saapunut Pietarista. Jos sitä ei tule tämän päivän postissa, niin lienee sitä pidettävä kieltona, ja silloin lukukausi loppuu sittenkin 15 p. Jos matkustan, niin matkustan noin 18-19 p:n paikoilla ja tulen Härmään lauantaina tai ehkä sunnuntaina. Voisittehan järjestää niin, että jo silloin olisitte siellä. Olisi ikävä tulla sinne, ennenkuin olette saapuneet. Siis ainakin 23 p. joulukuuta." — —

"Kuulen pelättävän, että yliopistoa ei laisinkaan avattaisi ensi lukukautena niiden poikamaisten vallattomuuksien vuoksi, joista mainitsin. Se ei kuitenkaan ole luultavaa. Mutta taas yksi epätietoisuus lisää. Juuri nyt emme tiedä tulevaisuudestamme sinne emmekä tänne. Sen täytyy kuitenkin pian kyllä selvitä; jospa pääsisin ja olisin jo päässyt täältä, olisin iloinen kuin häkistä laskettu lintu. Suokoon Jumala sen! Hän tietää mikä on parasta. Välisti tavatessani heränneitä ylioppilaita (eilisiltana oli useita luonani) ja nähdessäni heidän kiintymyksensä en tiedä, minkä mieluummin valitsisin. Valitkoon siis Herra. Voitavani olen tehnyt päästäkseni pois. Viime viikolla kirjoitin, paroni Kothenin neuvosta, varakanslerille Pietariin ja esitin hänelle haluni päästä täältä. Nyt en tee enää mitään. Kenties saan Pohjanmaalla tiedon päätöksestä."

Joulukuun 26 p. Stenbäck nimitettiin Isonkyrön kirkkoherraksi, ja hän oli siis saman vuoden aikana suorittanut opinnäytteen professorinvirkaa varten, nimitetty professoriksi ja ollut professorina yhden lukukauden sekä lopuksi taas saanut eron tästä virasta.

Edellisestä käy selvästi näkyviin, minkä tähden Stenbäck ei viihtynyt yliopistossa. Niin vakavasti kuin hän olikin antautunut tehtäväänsä Vaasan koulun rehtorina, oli kuitenkin kasvatusoppi tieteenä hänelle vieras. Lisäksi tuli, kuten Essen mainitsee, että hän oli kuvitellut tehtävänsä pääasiassa käytännölliseksi, mutta nyt hän havaitsi, että luennot edellyttivät lakkaamattomia tutkimuksia, sanalla sanoen työtä, joka ylen määrin rasitti hänen jo heikontuneita voimiaan. Edelleen hän oli jo Helsingistä poissaolonsa aikana vieraantunut sikäläisistä oloista sekä kärsi ylipäänsä pääkaupunkielämän rauhattomuudesta. Vähemmin hermostunut luonne olisi voinut jälleen tottua siihen, mutta Stenbäckiltä se ei käynyt. Hän ikävöi maalaiselämän lepoa, ei viettääkseen päiviään laiskuudessa — ei mikään ollut hänelle vastenmielisempää — vaan vaikuttaakseen yksinkertaisemmassa ja rauhallisemmassa ympäristössä ja kutsumuksessa, jota hän oli ajatellut itselleen jo herätyksestään asti. Lyhyesti sanoen: yliopisto antoi hänelle oppi-istuimen kymmenen vuotta liian myöhään.

Mutta harvat tiesivät kaiken tämän. Kun uutinen Stenbäckin poismuutosta levisi, kysyivät ihmiset: Miksi hän haki professorinvirkaa, kun hän heti pyrki pois? Eikä pysähdytty kysymykseen, vaan ruvettiin tavallisuuden mukaan edellyttämään itsekkäitä syitä tekoon, jota ei ymmärretty. Ankaria tuomioita langetettiin siis poislähtijän selän takana. Saapuivatko ne hänen korviinsa ja häiritsivätkö ne hänen rauhaansa, emme tiedä tältä ajalta, mutta varmaa on, että se tapahtui kerran kokonaista kuusi vuotta myöhemmin. Silloin paheksuminen lausuttiin julki muodossa, joka on varsin vähän kunniaksi sille, joka otti sananvuoron asiassa, vaikkakin se oli itse Fredr. Cygnaeus, ja joka paheksuminen luultavasti enimmäkseen liioittelunsa vuoksi herätti yleistä moitetta.

Se kutsumuskirjoitus, jolla Cygnaeus, historiallisfilologisen osaston dekanuksena, kutsui yleisöä uuden pedagogiikanprofessorin, Z. J. Cleven, virkaanasettajaisia 12 p. huhtikuuta 1862, alkoi näet mitä loukkaavimmalla hyökkäyksellä Stenbäckiä vastaan. Tekijä johdattaa mieleen professori Schaumanin kutsumuskirjoituksen Stenbäckin virkaanasettajaisia ja "ne kaikkien yhteiset toiveet", jotka kirjoituksessa oli lausuttu siitä, "että uuden professorin toiminta oli tuleva siunaukselliseksi tieteelle, yliopistolle j.n.e." — "Tämä yhtä lämmin kuin oikeutettu toive", jatkaa hän sitten, "kuului kovaksi onneksi niihin moniin, jotka ovat pettäneet. Erehdyttiin, kun luultiin professori Stenbäckin tarkoituksen olleen saada pysyväinen asema sillä yliopistollisella oppisijalla, joka oli odottanut häntä tullakseen ensi kerran täytetyksi. Se oli hänelle ainoastaan portaana, jolta hän sitä varmemmin saattoi siirtyä siihen viinamäkeen, minkä kirkko on istuttanut keskelle Isonkyrön vainioita, joiden pituus ja leveys jo ammoisista ajoista on käynyt sananlaskuksi tässä maassa." Sitten viitataan Isonkyrön pappien antamaan hylkäävään lausuntoon Uno Cygnaeuksen tekemästä ehdotuksesta maan kansakoululaitoksen järjestämiseksi, ja puhuja antaa tietää, että Stenbäck sen kautta samoinkuin luopumalla professorinvirasta enemmän kuin kukaan muu on vaikuttanut ajan suuntaan vapauttaa koulu kirkosta(!).

Stenbäckin kaunis vastaus tähän on eräässä professori Lillelle kirjoitetussa kirjeessä, jonka otamme tähän professoriepisodin loppulauseeksi:

"Veli Lille! Sydämellinen kiitos, rakas uskollinen veli, ystävällisestä kirjeestäsi. Sinun lämmin hyväntahtoisuutesi ja veljellinen rakkautesi teki minulle todella sydämen pohjaan asti niin hyvää, että varsin vähän tunsin tuon odottamattoman hyökkäyksen katkeruutta. Sydämellinen osanotto on toki tiellämme päivänpilkahdus, jota monen varjon on väistyminen. Etkä nyt ensi kertaa sillä minua rohkaissut."

"Kenties oli 'lausuntomme' kansakoulukysymyksestä liian ankara; minulla ei sitä enää ole käsillä. Mutta syynä oli, että, siihen aikaan kuin se kirjoitettiin, sanomalehtien aiheeton ihastus näytti uhkaavan vetää harhaan yleisen mielipiteen Cygnaeuksen ehdotuksesta, joka minun ja monien muiden vilpittömän vakaumuksen mukaan olisi antanut meidän kaikkien hartaasti haluamalle kansakoululle väärän ja turmiollisen — maallemme vahingollisen suunnan. Katsoimme siis velvollisuudeksemme panna, ei epämääräisesti ja kuiskaavasti, vaan äänekkäästi vastalauseemme, ei suinkaan kansakoulua, vaan mainittua ehdotusta vastaan — vaikka yksi ja toinen on koettanut ilmeisellä väärinselityksellä kääntää sen siksi, kuin olisi vastalauseemme halpamielisestä 'hierarkkisesta' obskurantismista oikeastaan tarkoittanut juuri edellistä. Kummastuksella näen, että Fredr. Cygnaeuskin tahtoo tehdä sentapaisia viittauksia. Se loukkasi minua paljon enemmän kuin nuo murhaavat tähtäilyt likaiseen ahneuteeni ja voitonhimooni — vikaan, johon jo luonto on kieltänyt minulta kaikki taipumukset. Sille, joka on haudan partaalla niinkuin minä, ovat moiset ihmisten tuomiot, samoinkuin heidän hyväksymisensä tai moitteensa ylipäänsä, jotenkin samantekeviä ja haihtuvat tyhjiin sen suuren, kaikki ratkaisevan tuomion rinnalla, joka on edessä; ne ovat ainoastaan uutena syynä tunkeutua lähemmä Kristuksen sydäntä, missä armon iankaikkinen rauha on avoinna. Kuitenkin on ikävää, että tämä tarpeeton ylimääräinen hyökkäys — vieläpä akateemisessa kirjoituksessa — rumentaa Cygnaeuksen ohjelmaa, joka muutoin sisältää niin paljon totta ja nerokasta, kuten tavallisesti Cygnaeuksen työn laita on, niin pian kuin hän vain voi unohtaa oman itsensä ja persoonalliset sympatiansa ja antipatiansa. Luulen, että monelle muulle on siitä koituva enemmän mielipahaa kuin minulle, joka kaikissa tapauksissa olen vakuutettu siitä, ettei tarkoitus ollut niin perin paha. Katson myöskin tätä hyökkäystä luonnolliseksi seuraukseksi elämäni suuresta erehdyksestä, että nimittäin hain yliopistovirkaa muiden kehoituksen ja oman väärinkäsitetyn velvollisuudentunteeni kannustamana. Epäröimiseni ja haluttomuuteni siihen saattoi minut miltei samaan aikaan hakemaan nykyistä virkaani; kuka saattoi silloin kuvitella, että saisin kumpaisenkin? Tervehdi tavatessasi C:ta sydämellisesti ja vakuuta hänelle puolestani, ettei hänen ainakaan tarvitse olla huolissaan siitä, että hän olisi loukannut tai solvaissut minua, sillä luulen, kuten sanottu, varmaan, että hän ei ole tarkoittanut pahaa, ja että kenties asia tuottaa hänelle itselleen enemmän mielipahaa kuin minulle." — —