KUUDES LUKU. 1837-1840.
Pietismi yliopistopiireissä. — Totuuden puolesta: kaikki tai ei mitään. — Runebergin ja Stenbäckin välinen polemiikki. — Lähempiä suhteita: kotoisia muutoksia, avioliittoja heränneiden keskuudessa y.m. — Evankelinen Viikkolehti. — Ensimmäinen Porthaninjuhla.
Toukokuussa 1835 oli Helsingfors Morgonbladissa luettavana seuraava, ei kovin tavaton ilmoitus: "Ylioppilas tarjoutuu joko tässä kaupungissa tai jossakin maaseudulla johtamaan vähemmin vaurastuneiden lasten opetusta. Lähempiä tietoja antaa J. V. Snellman, fil. maisteri." Kyseessäoleva ylioppilas oli C. G. von Essen, ja hän vastaanotti kotiopettajanpaikan tarjouksen, jonka oli tehnyt rouva Katalina Sofia Fabritius Kiteeltä, kaksi vuotta aikaisemmin kuolleen tilan- ja tehtaanomistajan, maisteri Johan Fabritiuksen leski. Kotiopettajaa haettiin kolmelle pikku tyttärelle. Asiaa välitti rouva Fabritiuksen veli, ylioppilas, sittemmin professori ja senaattori A. E. Arppe. Fredrik Cygnaeus lienee varoittanut häntä Essenistä, koska tämä muka oli "takertunut ajan uskonnolliseen kiihkoiluun", mutta Arppe oli arvellut, ettei siitä ollut mitään vaaraa, "ne houreet kyllä menevät ohitse". Niin matkusti Essen Puhoksen tehtaalle Karjalaan, missä hän rouva Fabritiuksen luona kohtasi myöskin hänen sisarensa Ebban ja Alexandran, joista edellinen oli noin 20, jälkimmäinen 15 vuoden ikäinen, ja missä ei kukaan aavistanut, että pohjalaisen ylioppilaan tulo oli oleva äärettömän tähdellinen käännekohta perhepiirin elämässä. Hänen mukanaan näet ei tullut ainoastaan hänen palava vakaumuksensa, vaan myös uskonnollista kirjallisuutta, muun muassa saksankielistä (Gossnerin y.m. teoksia), hänen oman suuntansa mukaista, eikä hän pannut kynttiläänsä vakan alle. Hän antoi talon tyttärille kirjojansa luettaviksi, sillä saksankieli ei ollut heille outo — he olivat käyneet saksalaisen tyttökoulun (Töchterschule) — ja itse hän puhui innostuksella "ainoasta tarpeellisesta". Ja seuraus oli, että rouva Fabritius ja hänen sisarensa olivat heränneitä jo aikoja ennen kuin ne kaksi vuotta, jotka Essen oli pikkutyttöjen opettajana, olivat päättyneet. Tämä sai aikaan melkoista paheksumista suvussa, ja Snellmankin, joka oli suositellut Esseniä, sai siitä osansa. Kerrotaankin hänestä, että hän, kun myöhemmin eräs ylioppilas taas pyysi hänen välitystään kotiopettajanpaikan saamiseksi, oli tiedustanut, oliko ylioppilas pietisti vai eikö. Hän ei näet enää toiste tahtonut olla syynä moiseen mullistukseen hänelle vieraassa perheessä. Syksyllä 1837 rouva Fabritius muutti tyttäriensä ja Ebba-sisarensa kanssa Helsinkiin, missä tytärten koulunkäynti ja kasvatus oli jatkuva.
Kun Stenbäck keskipalkoilla syyskuuta mainittuna vuonna palasi pääkaupunkiin, tapasi hän Essenin, ja tästä ajasta alkaen he asuivat yhdessä useita lukukausia perätysten, ensin kauppias Brennerin, sitten kamreeri Holmbergin talossa. Muistopuheessaan Stenbäckistä Essen lausuu, että Stenbäck "ei voinut olla vailla ystävää, jonka syliin hän voi vuodattaa sydämensä, ja Östringin kuoltua oikeastaan se veljeys solmiutui hänen ja minun välilläni, jonka vasta kuolema katkaisi". Jo kotiopettajana ollessaan hän oli Stenbäckiltä saanut "useita ja pitkiä kirjeitä, palavinta uskonnollisuutta hehkuvia, kirjoitettuja hohtavan runolliseen tyyliin". Nyt, yhdessä asuen, yhteisissä opinnoissa ja harrastuksissa — sillä syksystä 1837 Stenbäck alkoi teologisen tiedekunnan jäsenenä harjoittaa siihen kuuluvia opintoja — kehittyi heidän ystävyytensä täydelliseksi luottamukseksi. Kuitenkin on syytä luulla, että ystävyyssuhde Esseniin, joskin se katkeamatta kesti Stenbäckin kuolemaan asti, ei koskaan hänelle korvannut sitä, minkä hän Östringissä oli menettänyt. Vaikka Stenbäck itse oli suorasukainen sekä myöskin terävä ja satiirinen arvosteluissaan ja lausunnoissaan ja siis hyvin osasi oivaltaa Essenin sukkeluudet ja satiiriset hyökkäykset, tiedetään kuitenkin, että hän usein tunsi itsensä loukkautuneeksi tämän sanoista. Ystävä ei ollut runoilija, eikä hänellä ollut vaistoa täysin tajuamaan Stenbäckin tunne-elämän hienompia ja hennompia säveliä. Sen vuoksi voi hyvin arvata, että hänen sutkauksensa joskus kohtasivat toisen korvaa mielialan vallitessa, jolle ne olivat sorahtavana vastakohtana. Kuinka lienee ollutkin laita, varmaa on, että he siinä asiassa, joka oli heille kaikkein kallein, kehoittivat ja tukivat toisiaan, niin että he yhdessä enemmän kuin kukaan muu antoivat vauhtia sille pietistiselle liikkeelle, joka nyt levisi opiskelevaankin nuorisoon.
Niistä pohjalaisista, jotka edellisestä tunnemme, liittyivät Topeliuksen tiedon mukaan muiden muassa Lindfors ja Piponius [Piponiuksen suhteen mainittakoon, että hänen elämänsä ei aina näytä olleen moitteeton (vrt. Rein, J. V. Snellman, I, s. 123) ja että Morgonbladissa 1838 on häneltä kirjoituksia, jotka eivät ilmaise pietististä ajatustapaa. Toiselta puolen hänellä oli osakunnassa ehdoton luottamus, kuten vähän tuonnempana on näkyvä.] Stenbäckiin ja Esseniin. Edelleen on tässä innokkaana pietistinä ja heidän ystävänään mainittava Julius Immanuel Bergh, yksi 1836 vihityistä maistereista. Julius Bergh, joka oli vuotta vanhempi kuin Stenbäck, kuului savo-karjalaiseen osakuntaan, mutta samanmielisyys uskonnollisissa kysymyksissä oli saattanut heidät lähenemään toisiansa. Bergh oli, samoinkuin hänen 15 vuotta vanhempi veljensä, Nurmijärven kappalainen Johan Fredrik Bergh, Paavo Ruotsalaisen ja hänen oppinsa hartaimpia ja toimekkaimpia ystäviä. Myöskin vanhempi veli, joka oli ensimmäisiä heränneitä pappeja (siinä asetettava Jonas Laguksen rinnalle), oli vilkkaassa yhteydessä samanmielisten Helsingissä asuvain pietistien kanssa, mutta nuorempaa sekä Stenbäckiä ja Esseniä pidettiin varsinaisina johtajina. [Ystävysten ja taistelutoverien eri luonteita kuuluu joku sukkelasti kuvanneen siten, että Julius Bergh taisteli ajatuksillaan, Stenbäck kynällään ja Essen kielellään.] Julius Berghin aikomus oli alkujaan jäädä yliopistoon, ja hän tuli jo 1839 teologian dosentiksi, mutta 1844 hän muutti koulunopettajan uralle ja tuli uskonnon lehtoriksi Kuopion kymnaasiin. Kun Essen aikaisemmin erosi yliopistosta, jäi Bergh vastamainittuun aikaan asti Stenbäckin lähimmäksi toveriksi Helsinkiin. Paitsi näitä voidaan vielä Fredrik Gabriel Hedberg lukea tähän eteläsuomalaiseen ryhmään pietistejä herännäisyyden ensi aikana. Hänkin oli pohjalainen ja syntynyt samana vuonna kuin Stenbäck, mutta tullut maisteriksi jo 1832 ja papiksi kaksi vuotta myöhemmin. Ollen pastorinapulaisena Lohjalla vuoteen 1838 hän saattoi silloin tällöin käydä tapaamassa ystäviään Helsingissä, eivätkä nämä puolestaan jättäneet vastaamatta vieraissakäynteihin. Mielipiteiltään Hedberg ei tähän aikaan eronnut muista, vaikka hänestä sitten tuli n.s. evankelisen suunnan päämies, joka suunta 40-luvun keskivaiheilla jakoi pietistit kahteen sovittamattomaan leiriin.
Kuvatessamme yhdyselämää yliopistopiireihin kuuluvien pietistien keskuudessa voimme nojata kertojiin, jotka ovat olleet mukana ja joiden sanat täydentävät toisiaan. Tästä lausuu Essen seuraavaa: "Kuitenkin oli useita muitakin ylioppilaita miltei kaikista tiedekunnista, enimmän kuitenkin teologisesta, kukin tahollaan joutunut saman hengen vaikutukseen, ja kaikki nämä liittyivät nyt yhteen ja muodostivat seurakunnan seurakunnassa. Kokoonnuttiin vuoroin kunkin luo miltei säännöllisesti yhtenä iltana viikossa yhteiseksi kehoitukseksi ja mielenrakennukseksi, joissa kokouksissa vuoroin luettiin milloin Raamattua, milloin jotakin hartauskirjaa tai jotakin kirkkohistoriallista j.n.e. ja vuoroin keskusteltiin ja laulettiin joku virsi. Koko pyrinnöllä oli käytännöllinen silmämäärä; se ei tarkoittanut opin uudistamista — se katsottiin kirkolla olevan puhtaana ja väärentämättömänä — vaan sen toteuttamista elämässä. Tämä käytännöllinen uskonnollinen pyrkimys, jollei kokonaan niellyt kaikkia muita harrastuksia, ainakin siirsi ne sivuun: kaikkea mikä ei suoranaisesti vaikuttanut kristillisen elämän syntyyn ja kehittymiseen, halveksittiin enemmän tai vähemmän, ja kaikki mikä katsottiin sitä ehkäiseväksi, joko se sitten ilmeni tieteessä tahi taiteessa tahi inhimillisessä yhdyselämässä, hylättiin armotta."
Sellaisia viikkokokouksia, joista Essen puhuu, pidettiin edelleen 40-luvulle asti, ja tältä ajalta on seikkaperäisempi kuvaus. Vuonna 1879 julkaisi nimimerkki —tt— Hufvudstadsbladetissa sarjan kuvauksia, "Studentlif på 1840-talet", joista yksi koskee uskonnollisia liikkeitä ylioppilaiden keskuudessa. Kirjoittaja sanoo, että eräs hänen rakkaimpia ystäviään jo aikaisin oli liittynyt pietisteihin. Ystävyys ei siitä häiriytynyt, vaan vaikutti kirjoittajaan ja vielä kolmanteen yhteiseen ystävään, että he päättivät yhdessä mennä erääseen uskonnolliseen kokoukseen, joihin pääsy aina oli avoin tovereille. Ja tässä seuraa kertomus heidän käynnistään:
"En koskaan ole unohtava sitä mahtavaa vaikutusta, joka minut valtasi astuessani suureen huoneeseen, jossa lukuisa joukko vakavia, vanhempia ja nuorempia henkilöitä opiskelevaa nuorisoa oli koolla. Kokous oli juuri alkanut, ja keskustelu tapahtui vain matalalla äänellä. Ei kukaan pannut mitään huomiota tuloomme, ainoastaan molemmat nuoret isäntämme tulivat vastaamme ja osoittivat meille paikat, mutta palasivat kohta omaan seuraansa. Hetkistä myöhemmin aloitti koko seura, merkin saatuaan, virren n:o 48 vanhasta virsikirjasta: Ho satans boning tänker på, Dess grymma eld och låga!
"Mahtavasti mieleen vaikuttaen kuuluivat uhkaavat sanat koraalin vakavain sävelten kantamina, ja vaikutus oli sitä valtavampi, kun useimpien läsnäolijain katseet samalla olivat meihin kääntyneet. Virren päätyttyä seurasi taas syvä hiljaisuus, jonka kestäessä kaikki näyttivät vaipuneilta vakaviin mietiskelyihin. Niin kului hetkinen, jonka jälkeen eräs tovereista luki kappaleen Raamatusta ja sen johdosta selkeästi esitti oman käsityksensä. Muutamat muut saivat tästä aihetta esittämään myöskin käsityksensä, joka useinkin melkoisesti erosi lukijan lausumasta, ja keskustelu kävi pian vilkkaaksi, vaikka se aina tapahtui maltilla ja vakavuudella. Lopuksi seurasi jonkunmoinen vapaaehtoinen ripittäytyminen kaikkien toverien edessä; kukin esitti yksinkertaisesti ja, minun täyden vakaumukseni ja kokemukseni mukaan, myöskin täysin vilpittömästi sielunsa tilan sinä aikana, joka oli kulunut viime tapaamasta. Verrattiin omaa hengellistä kokemusta toverien saavuttamaan, annettiin ja saatiin neuvoja, jolloin tarkasti teroitettiin mieleen, että, apostolin sanan mukaan, ainoastaan 'se, joka sallii itseänsä kuritettavan', voi toivoa voivansa vihdoin tehdä oikean ja totisen katumuksen ja parannuksen sekä voittaa sen niin hartaasti ikävöidyn 'salatun elämän Jumalassa', joka heidän kaikkien silmiin kangasti niin kauniina ja johon he kaikki niin vakaasti pyrkivät. Niitä oppilauseita, joita aikoinaan niin laajamaineinen kirja 'Armon järjestys' sisälsi, siteerattiin ja tuotiin todistukseksi usein, samoinkuin drastillisimpia paikkoja muista pietistien lempikirjailijoista, joiden joukossa 'Arndtin Totinen Kristillisyys' sekä 'Nohrborgin postilla' olivat ensimmäisiä. Harvoin ja silloin ainoastaan poikkeustapauksissa suotiin muutamia lohdutuksen sanoja jollekulle aivan musertuneelle omalletunnolle, mutta nekin niin ankarain ja vakavain varoitusten saattamina, että ne miltei kokonaan veivät voiman lohdutukselta. Mutta kuitenkin säteili niin kirkkaasti etäisessä, kenties saavuttamattomassa kaukaisuudessa rauhan ja autuuden toivo, semmoinen, jota emme voineet aavistaa edes nuoruuden rohkeimmissa unelmissa, ja jonka rinnalla kaikki maan loisto ja ihanuus näytti pelkältä tomulta ja viheliäisyydeltä.
"Mikä rikas, joskin synkkä sielunelämä avautuikaan nähtäväksemme tänä lyhyenä hetkenä, jonka omistimme ensimmäiselle käynnillemme pietistien kokouksessa, mihin tuskaisaan ja vakavaan henkiseen taisteluun, mihin korkeaan haaveiluun saimmekaan silloin tutustua — ja kaikki tämä poikkesi niin täydellisesti nuorison tavallisesta, vallattomasti loruilevasta ilosta! — — Mutta maailman lapsina, joina vielä olimme, syttymättöminä fanatismin hehkusta, väsyimme kuitenkin pian kaikkeen tähän kammottavaan vakavuuteen; meistä oli liian painostavaa tässä seurassa, ja me halusimme jälleen vapaaseen luontoon, missä nuoren kevään raikkaat tuulet niin iloisesti humisivat puiden vasta vihantuneissa latvoissa ja hento nurmi, sekin puhui hyvästä ja rakastavasta Jumalasta! Jäähyväisiä heittäessämme laski vanhempi isännistä hellästi ja vakavasti mielellemme, että mekin 'ajattelisimme mitä rauhaamme sopii' ja hylkäisimme pahan 'turmeltuneen maailman'. Nämä täyden vakaumuksen koko voimalla sanotut ystävälliset sanat eivät voineet olla tunkeutumatta syvälle nuoreen mieleemme. Lähdimme tästä kokouksesta tosin iloisina, että ainakin tällä kertaa oli päästy pakoon, mutta kylvö oli tehty ja langennut jo valmistettuun maahan; se oli myöskin pian kyllä sekä itävä että kasvava. Kotiin tultua emme enää päässeet entiseen nuorekkaan iloiseen mielialaamme, koetimme tukahduttaa henkemme rauhattomuutta vakavilla ja rasittavilla opinnoilla, mutta sekään ei onnistunut. Tunsimme yhä voimakkaampaa vetoa tuohon haaveilevaan piiriin, missä toivoimme mahdollisesti löytävämme tyydytyksen henkemme ikävöimiselle."
Lopuksi on meidän edelliseen liittäminen ote eräästä Stenbäckin kirjeestä (Skarstedtille, 6 p. maalisk. 1841):
"Täällä yliopistossa ovat muutamat ylioppilaat käsittäneet armon ja, maailman pilkan ja katkeruuden alaisina, vakavuudella ja innolla astuneet parannuksen tielle, jättäneet entiset haaveensa ja tavoittelunsa, paheensa ja hyvät ystävänsä niissä, sekä valmistautuvat uhraamaan elämänsä ja voimansa rikkaan, lempeän, ihanan Herramme Kristuksen palveluksessa. Minä olen omasta puolestani aikonut tulla akatemian mieheksi ja lueskelen teologista tutkintoa varten, joissa luvuissa minulla on suurena ilona ja lohdutuksena, että minulla on toverina ja matkakumppanina samaa päämäärää kohti dosentti Bergh, joka jo kauan aikaa on ollut herännyt ja jolla on vakava henkinen pyrkimys, samalla kuin kaikkien täytyy tunnustaa hänen erinomaisen syvät tietonsa. Me kokoonnumme, 20—30-miehisenä joukkona, joka lauantai-ilta, seurustelemme keskenämme lämmittäen ja rohkaisten toinen toistamme. Näissä kokouksissamme laulamme, luemme jotakin henkirikasta kirjaa ja keskustelemme toistemme kanssa. Tuulahdus Herran hengestä väikkyy usein ylitsemme saaden meidät unohtamaan kaiken muun, niin että uusin voimin ryhdymme viikon työhön. Närkästys meitä kohtaan on usein ilmeinen ja purkautuu kuuluville, mutta lohdutamme itseämme sillä, että niin täytyy olla ja että siinä on ainoastaan unta, missä ei mitään taistelua ole. Äskettäin pidettiin täkäläisessä Suurkirkossa ['Suurkirkolla' tarkoitetaan julkista jumalanpalvelusta ilman pilkallista sivumerkitystä. Pietistit eivät pitäneet itseään siitä erillään — 'se oli aina ensimmäinen, ja säännöllisesti käytiin kirkossa', on eräs nainen, joka kuului heränneiden joukkoon Helsingissä, ilmoittanut tekijälle.] jyrisevä saarna meitä — pietistejä vastaan, joita kuvattiin turmiollisiksi haaveilijoiksi ja fantasteiksi, joilla opissa ja elämässä oli moninaisia hairahduksia ja paheita, jotka hylkäsivät sivistyksen, järjen y.m. Jonka jälkeen kuulijoita vakavasti kehoitettiin 'Esivallan nimessä' tarkoin kavahtamaan meitä. Oi, kuolleessa rauhassa ei viihdy Kristus; missä hän alkaa herätä syntisten sydämissä, syntyy melua ja hälinää ja koko maailma raivoo sitä vastaan. Niin käy vieläkin ja niin on aina käynyt. Käyköön Herran Sebaotin nimeen! Jos Jumala on kanssamme, kuka voi olla meitä vastaan?"
Myöskin Essen lausuu mielipiteensä siitä "melusta", minkä uskonnollinen liike ylioppilaiden keskuuteen tullessaan herätti.
"Asian uutuus", sanoo hän, "herätti huomiota. Toisinaan kiehumapisteeseensä noussut lämpö toiselta puolen ja jäätymäpistettä lähenevä uskonnollinen kylmyys toiselta ei voinut olla synnyttämättä taistelua, joka joskus oli kylläkin kiihkeä molemmin puolin. Meitä varten otettiin jälleen käytäntöön vanha herjanimi 'pietisti', eikä parjauksia säästetty. Helsinki oli sitä paitsi vielä siihen aikaan nykyiseensä verrattuna pikkukaupunki, ja mitä mielettömimpiä juttuja sepitettiin, levitettiin ja uskottiin — ei ainoastaan pääkaupungissa, vaan ympäri maita mantereita. Huuto 'pietistisyydestä' täytti kaikki kadut ja kujat, ja lopulta ei tarvinnut muuta kuin käydä vähän ahkerammin kirkossa kuin suuri joukko saadakseen pietistin nimen, ja tällä nimellä leimattiin siten useinkin aivan viattomia ihmisiä. Pian herätti asia poliisiviranomaistenkin huomiota. Stenbäck, Jul. Imm. Bergh ja minä, joita pidettiin tämän vaarallisen liikkeen johtajina, saimme kutsun v.t. kenraalikuvernöörin Thesleffin eteen tilille 'kansanvillitysvehkeistämme'. Hänen ylhäisyytensä tietysti otti meidät hyvin epäsuosiollisesti vastaan uhaten meitä Siperialla; mutta kun hän kuulustelun kestäessä sai tietää, että olimme Hänen Keis. Majesteetilleen ja keisarilliselle huoneelle uskollisia ja kuuliaisia, loppui kuulustelu siihen, että hän suudellen ja syleillen vakuutti meidän olevan 'keisarin ystäviä'. — Mutta uusi, vaarallisempi myrsky uhkasi. Saint-Simonismi oli jo näytellyt osansa Ranskassa ja lakannut olemasta uhkaavana kummituksena siellä. Mutta Helsingin poliisimestari oli, Jumala ties mistä, saanut päähänsä, että tämä kumouksellinen lahko levitti ruttoaan Suomen pääkaupungissa, jonka tähden hän katsoi alamaisen velvollisuutensa vaativan antamaan siitä ilmoituksen Pietariin ja teki minulle sen kunnian, että ilmoitti minut liikkeen päämieheksi. Tämä raportti, joka oli vähällä saattaa silloisen kuvernöörin kreivi Armfeltin keisarin epäsuosioon, maksoi hänelle matkan Pietariin, missä väärinkäsitys selvitettiin. Mutta samasta hetkestä valvoi poliisi jokaista askeltamme. Oli kuin olisi pelätty, että hurskas hartauskokouslaulu hajoittaisi valtion Jerikonmuurit. Kuinka tarkka tämä valvonta oli, sain tietää, kun kerran matkalla tapasin kihlakunnan voudin, joka kertoi minulle, että hän edellisenä päivänä oli aikonut käydä luonani Helsingissä varoittaakseen minua luvattomista kokouksista, mutta saanut kuvernööriltä kuulla, että minä 'kaksi tuntia sitten olin lähtenyt kaupungista'. — Emme kuitenkaan tehneet kellekään ihmiselle mitään vääryyttä, ellemme ehkä toisinaan liian ripeästi ja ankarasti lausutulla tuomiolla. Tämä suvaitsevaisuuden puute, jota ei kaiketikaan syyttä moitittu viaksemme, esiintyi kenties räikeimmin juuri Stenbäckissä. Hänen kantanaan varsinkin oli 'joko — taikka'. Kaikkea penseyttä hän vihasi. Se oli yhtä vieras hänen uudelle ihmiselleen kuin hänen vanhalleenkin. — Silmätessäni tähän menneeseen aikaan", lopettaa Essen, "en ole voinut olla muistelematta Geijerin lausetta fosforisteista: 'Mitä he nuoruuden ylimielisyydessä rikkoivat, on vahingoittanut ainoastaan heitä itseään. Mitä heissä oli ja mitä he vaikuttivat oikeaa ja hyvää, sen tunnen, ja se on pysyvä.'"
Näistä eri lausunnoista on Stenbäckin kirjoittamalla erityinen arvo sen vuoksi, että ainoastaan se on samanaikainen ja antaa käsityksen pietistien palavasta innostuksesta; toisten kertomuksen ovat vuodet verhonneet mietiskelyn udulla.
* * * * *
Äskeisessä olemme käsitelleet kokonaisen jakson vuosia, mutta palaamme nyt syyslukukauteen 1837. — Jos Stenbäck vielä olisi voinut mielenkiinnolla seurata osakuntaelämää, olisivat sen vaiheet tänä ja lähinnä seuraavana aikana tuottaneet hänelle paljon huolta. Lokakuun 31 p. pidettiin kovaonninen kokous, jossa hänkin todennäköisesti oli läsnä. Kuraattori Nervander oli ehdottanut, että osakunta valitsisi 10 sensoria pitämään silmällä muutamia pahamaineisia tovereja, jotka hurjastelevalla elämällään vahingoittivat koko osakunnan mainetta. Mainitussa kokouksessa, jossa oli läsnä 70 jäsentä, toimitettiin vaalit suljetuilla lipuilla, ja siinä saivat Castrén 33 ääntä, Piponius 31, Stenbäck 29, Z. Topelius 27 j.n.e., mutta joku äänesti myöskin paria tunnetuinta renttua. Silloin Nervander suuttui ja virkkaen: "pidän itseni liian hyvänä, herrat, olemaan teidän narrinanne", luopui kuraattorin virastaan ja poistui kokouksesta heti. Siten syntynyttä välihallitusta käyttivät viranomaiset toimeenpannakseen kauan sitten tehdyn, mutta erinäisestä syystä tähän saakka täyttämättä jätetyn päätöksen jakaa osakunta pohjois- ja eteläpohjalaiseen, toimenpide joka tarkoitettuna masentamaan pohjalaisten vastustushenkeä vaikutti aivan päinvastoin ja vihdoin 1844 peruutettiin. Välillisesti vaikutti jako muun muassa Snellmanin eroon yliopistosta. Kun hän näet konsistorin määräämänä pohjoispohjalaisten kuraattoriksi kieltäytyi ottamasta tointa vastaan, oli syy valmis siihen pitkään oikeudenkäyntiin yliopiston viranomaisten kanssa, jossa hän tosin joutui tappiolle, mutta jolla hän vahvisti ja laajensi sitä yleistä suosiota, jonka hän totuuden ja yliopistollisen vapauden pelottomana puolustajana jo sitä ennen oli saavuttanut nuoremmissa yliopistopiireissä. — Kaikki nämä riitaisuudet, jotka Rein on laveasti kuvannut Snellmanin elämäkerrassa, olivat tosin ulkopuolella Stenbäckin pääharrastusta, mutta että vanhemman toverin urhoollinen kestävyys epäveroisessa taistelussa oli liikuttanut hänen omaa, korkeimpien päämäärien puolesta taisteluhaluista sydäntään, näemme siitä ylevästä laulusta, jolla hän tervehti Snellmania, kun pohjalaiset marraskuussa 1838 pitivät jäähyväisjuhlansa entiselle kuraattorille, joka oli valmiina lähtemään Helsingistä pitkälle ulkomaanmatkalle. Laulu on lähtenyt runoilijan sisimmästä, ja siinä totuudessa, josta hän laulaa, sulavat Snellmanin ja hänen oma ihanteensa yhteen — niin erilaiset kuin ne olivatkin. Kun tähän otamme runon, teemme sen siinä tarkoituksessa, että se on tässä luettava enemmän runoilijaa ajatellen kuin miestä, jolle se on omistettu.
Broder, då klar och gudomlig den höga
Sanningen stod för vårt glänsande öga,
O, då svuro vi gladt att dö,
Att troget lefva för den och dö.
Och när i stilla tillbedjan vi lade
Ner för dess fötter det bästa vi hade,
Lifvets sträfvan och själens håg,
Hur ljust var lifvet, hur varm vår håg!
Skola vi svika vår ed, och i smärta
Vika tillbaka med sviktande hjärta?
Trötte och modlöse sjunka ner,
Ack, sjunka slagne i stoftet ner?
Nej, genom motstånd, förluster och strider
Sanningen segrande framgår omsider;
Segra skall den ändock till slut,
Och dö vi, segrar den dock till slut.
Därföre mod, o du klappande hjärta!
Fritt genom glädje och gladt genom smärta
Okränkt sanningens vän går fram,
Går mot det heliga målet fram.
Broder, vi räcka dig handen och svära
Troget att vittne åt sanningen bära;
Evig är den ännu som förr,
Och evigt segrar den än som förr.
[Veikko, kun kirkkaana ja jumalaisena korkea
totuus ilmestyi säihkyviin silmiimme,
oi, silloin vannoimme kuolevamme riemuiten,
uskollisesti elävämme ja kuolevamme sille.
Ja kun hiljaisessa rukouksessa laskimme sen
jalkain juureen parhaimman, mitä meillä oli,
elon pyrkimyksen ja sielun halun,
kuinka valoisa oli elämä, kuinka lämmin halumme!
Pettäisimmekö valamme, ja tuskassa
väistyisimme horjuvin sydämin?
Vaipuisimmeko väsyneinä ja lannistuneina,
ah, vaipuisimmeko voitettuina tomuun?
Ei, kautta vastusten, tappioiden ja taistojen
totuus kulkee voittaen vihdoin:
voittava on se lopultakin,
ja vaikka me kuolemme, on se voittava lopultakin.
Siis rohkeutta, oi sykkivä sydän!
Vapaasti ilon ja iloisesti tuskan kautta käy
loukkaamatonna totuuden ystävä eteenpäin,
eteenpäin kohti pyhää määräänsä.
Veikko, me ojennamme sinulle kätemme vannoen
uskollisesti todistavamme totuuden puolesta;
iäinen se on vielä kuin ennenkin,
ja iäti se voittaa vielä kuin ennenkin.]
Itse juhlassa Stenbäck ei ollut läsnä, jonka tähden Snellmanin kerrotaan siellä sanoneen Essenille: "Koska Stenbäck on lähettänyt tänne paremman osansa, olisi hän voinut toimittaa tomumajansakin tänne."
Ymmärtääksemme Stenbäckiä "pietistinä" ei tule koskaan unohtaa, kuinka palavasti innostunut hän oli siihen asiaan, joka oli vallannut hänen sielunsa ja mielensä. Ei kukaan ole vähemmän kuin hän mietiskellyt "armon järjestystä" eri asteineen. Kuinka yksinkertaisesti, jopa lapsellisesti, saa sanoa, hän käsitti kaiken tämän, kun asianhaarat eivät pakottaneet suurempaan systemaattisuuteen, näemme alati hänen kirjeistään sisarille ja lähemmille ystäville. Eräästä pitkästä kirjeestä Charlottelle (13 p:ltä marrask. 1837), joka ei sisällä sanaakaan muusta kuin heidän uskonnollisesta sielunelämästään, sivu sivulta samaan sujuvaan, välittömään tyyliin, joka on ominaista kaikelle mitä hän on kirjoittanut näistä asioista, otamme näytteeksi seuraavat rivit:
"Kristus on minun edestäni kuollut, niin, hän on kuollut, ja juuri minun edestäni, ja lain hän on ottanut pois; se antaa elämän ja rauhan. Minun ei tarvitse tehdä niin mitään; en kuuntele mitä laki sanoo, se ei koske minuun — mutta Kristuksen tahdon pitää, ja hän on oleva minun. Minun sydämessäni älköön laki sortavana, raskaana ja julmana tyrannina hallitko, vaan ainoastaan rakas Herrani Kristus, joka ei mitään vaadi, vaan antaa kaikki, anteeksiannon, rauhan, armon, elämän. Minä käyn uljaasti ja rohkeasti eteenpäin; omaatuntoa, kuningatarta, ei mikään laki, synti, kuolema tai perkele saa vangita ja rasittaa, vaan se kuuluu Herralle Jeesukselle, ja siksi se on yläpuolella kaiken muun, kaiken sellaisen. Kyllähän on syntiä sydämessäni, ja se on yhäti liikkeessä, mutta entäs sitten? sen vuoksi onkin Kristus minulle yhäti tarpeen; minä uskon siitä huolimatta, minä tiedän, että niin on hengellisen elämän luonto, että turmeluksen ja armon, lihan ja hengen täytyy sotia ja olla täydessä toiminnassa. Silloin on sisällisen ihmisemme laita parhain, kun on täysi elämä, työ, taistelu ja liike sisällämme. Jumala varjelkoon hiljaisesta levosta, kuolleesta levosta! Mutta kaikki se synti, joka sydämessä nostaa päätään, kaikki perkeleen tuliset nuolet eivät minua peloita — oi, sen vuoksi en tahdo heittää kaikkea menneeksi, en olla epätoivoinen, sillä minulla on vapaa ja alituinen pääsy vapaalle ja avoimelle lähteelle puhdistuakseni synnistä ja saastasta, minä tiedän missä armoistuin on, ja minä tahdon astua sen eteen lohdullisesti saadakseni laupeuden ja armon. Olisi kyllä kauhean suloista ja makeaa vanhalle Aatamille rauhassa katsella oman pyhyytensä kuvastimeen, istua pyhimyssäteikkö ympärillään ja myhäillä omalle itselleen. Mutta sellaista hirveää luopumista ei ole tapahtuva, niin kauan kuin Jumalan henki asuu ja vaikuttaa minussa — Ei ole hätää, Jeesus elää. Jumalan kiitos, että hän pitää minut kurissa ja antaa minun nähdä, että olen syntinen enkä mitään muuta. Niin tahdon riippua kiinni hänen ristissään, ja siinä on hyvä olla. — Niinpä niin, rakas Charlotte, minä kirjoitan omasta itsestäni, vaikka tahdoin kirjoittaa sinusta — armo ja rauha olkoon sinunkin kanssasi! Jeesus antakoon sinulle uskon, niin olet virkoava uuteen elämään; uskoa seuraa Jumalan pyhä henki, ja katso, kirjoitettu on, että se on täynnä vanhurskautta, rauhaa ja riemua. — — Sinä sanot niin tekojumalisesti: 'Ei, hän tahtoo musertunutta ja synnin haavoista kirvelevää sydäntä.' No, mistä otat tuon kirvelevän sydämen? Mikä nyt siihen on neuvona? Arvattavasti ensin saada syntinen, kova sydän pehmeäksi ja vähän muuttuneeksi ja sitten mennä Kristuksen eteen sanoen: kas nyt, nyt sitä kirvelee ja se on vähän vähemmin syntinen kuin ennen, nyt olisi aika, että antaisit minulle uskon ja tekisit loput. Sitä sinä pyydät, ja sitä olet pyytänyt vuosikausia, että saisit Kristuksesi puolivapahtajaksi, päälliseksi ja täytteeksi omalle vanhurskaudellesi. Herkeä, älä vaivaa itseäsi enää — lankea maahan ja tunnusta, ettet mitään ole, et mitään omista etkä mitään voi — Kristuksen täytyy laupeudesta ja armosta antaa sinulle kaikki." — —
Tässä on tosin huomattava, että Stenbäck ei puhu "maailman lapselle" tai välinpitämättömälle ja laimealle, silloin olisi kyllä ääni ollut toinen; mutta siitä huolimatta on myöntäminen, että tämä pietismi on niin evankelista kuin ajatella saattaa — jos kohta se vaatii alituista sotaa "syntiä ja lihaa" vastaan, jotka heikontavat ja karkoittavat pois uskoa. Näihin vihollisiin hän luki kaiken, minkä hän tunsi häiritsevästi vaikuttavan uskonalttiuteen, sallimatta vähintäkään tinkimistä enemmästä tai vähemmästä, ja voimme ymmärtää, miksi hän eräänä iltana muutamia viikkoja kirjeen kirjoittamisen jälkeen, kun Topelius kävi hänen luonaan, tämän hämmästykseksi selitti runouden olevan "hienoa hengen myrkkyä". — "Hirmuisen nurinpäinen ja yksipuolinen käsitys", muistuttaa Topelius tähän päiväkirjassaan. Niin kyllä, varsinkin yksipuolinen, mutta, myöntäkäämme se, ymmärrettävä Stenbäckin kannalta: kaikki tai ei mitään, sillä ei kukaan tiennyt paremmin kuin hän, kuinka vaikeaa oli "masentaa" tuo levoton, runollinen henki. — Edelleen hän luki yllämainittuihin vihollisiin huomionpanemisen ja mukautuvaisuuden muihin ihmisiin ja heidän mielipiteihinsä. Hän oli ankara, ei ainoastaan omaa itseänsä, vaan kaikkia muita sekä läheisiä että kaukaisempia kohtaan, eikä hän empinyt päästää kuuluville mitä ajatteli —, milloin hänellä oli tai hän luuli olevan syytä siihen. Edellämainittu kirje veljelle Lappiin on esimerkkinä. Eräästä hänen kirjeestään yhdelle sisaruksista oli Lauri tullut vakuutetuksi, että veljen uskonnollinen kanta ei ollut oikeaa laatua, ja silloin hän kirjoittaa hänelle suorat sanat. Näköjään kirje on jäänyt lähettämättä, mutta ei varmaankaan siksi, että hän olisi katunut kirjoittamaansa, vaan lienee joku hänen lähimmistään astunut väliin ja saanut hänet jättämään sen lähettämättä. Hänen ankaruudestaan muita arvostellessa olemme jo nähneet Essenin muistuttavan, ja toinenkin kertoja tältä ajalta todistaa samaa, vaikka lisäten, että hän samanmielisten seurassa ei ollut katkera ja synkkä, vaan "iloinen kristillisyydessään". [Sama henkilö on edelleen lausunut siihen suuntaan, että Stenbäck terävä- ja suorakielisyytensä vuoksi ei ollut läheisissä suhteissa tovereihinsa (muutamia harvoja lukuunottamatta), sillä hän herätti heissä aina pelkoa ja kunnioitusta. Niin totta kuin tämä kuuluikin hänen luonteeseensa, on kuitenkin huomattava, että hän kauan oli hyvin hermostunut puheenaolleen kovan hermokuumeen jälkeen alussa vuotta 1837. Se näkyi muun muassa siitä, että hänen oli vaikea tauota, kun oli alkanut nauraa. — Hänen ulkonäöstään tänä aikana voidaan samasta lähteestä mainita, että hän oli hyvin laiha ja kalpea. Kasvojen kalpeus pisti jyrkästi silmiin mustan tukan rinnalla. Sitä paitsi olivat rokonarvet selvemmät kuin vanhemmalla iällä.]
Olemme tahtoneet esittää kaiken tämän, sillä meidän on saaminen käsitys Stenbäckin kannasta siinä merkillisessä kynäsodassa Runebergin kanssa, joka sattui juuri tähän aikaan. On tärkeätä ymmärtää ja tunnustaa, että hänen silmittömyytensä ei ollut doktrinääristä laatua, vaan enemmän johtui hänen luonteensa tulisuudesta; hän oli — uskallamme sanoa sen paradoksin — runoilija pietistinäkin, sikäli näet, että hehkuva innostus, ei kylmä harkinta, johti häntä kaikessa mitä hän puhui, teki tai jätti tekemättä taistellessaan totuuden, s.o. kristillisyyden puolesta.
Kuten aikaisemmin jo on viitattu, ei Runeberg vielä 1835 näytä havainneen tai ajatelleen mielessään, että herännäisyys oli saava alaa n.s. sivistyneissä luokissa. Pian hän kuitenkin näyttää tulleen toiseen käsitykseen, sillä Strömborgin mukaan [Main. teos, IV, s. 172 seurr.] hän lienee jo kesällä 1836 kehitellyt niitä ajatuksia, jotka lopulla seuraavaa vuotta esiintyivät "Vanhan puutarhurin kirjeissä" Helsingfors Morgonbladissa. Syistä Runebergin esiintymiseen mainitsee hänen elämäkerrankirjoittajansa senkin, että Stenbäckin oli ollut tapana usein käydä runoilijan Helsingissä asuvain sisarten Karolinan ja Thildan luona aikomuksessa saada heidät kääntymään pietismiin, ja että Runeberg sen vuoksi oli kehoittanut heitä olemaan ottamatta häntä enää vastaan — jota kehoitusta he eivät kuitenkaan noudattaneet, he kun käsittivät Stenbäckin hyvän tarkoituksen eikä se heitä häirinnyt. Sitävastoin ei mainita, että Runeberg myöskin Stenbäckin runoelmista ja hänen uskonnollisia romaaneja koskevasta kirjoituksestaan sekä persoonallisesti keskustellen oli saanut tietoa pietistien ja erityisesti Stenbäckin omasta uskonnollisesta käsityksestä. Niin kauan kuin Runeberg oleskeli Helsingissä, voivat he tuskin olla välistä tapaamatta toisiaan, ja kuten tiedämme, ei Stenbäck ollut se, joka epäröi sanoa mitä hänellä oli sydämellään. Voi siis otaksua varmaksi, että molempain runoilijain niin erilaiset elämänkatsannot jo aikaisemmin olivat törmänneet yhteen, ennenkuin se tapahtui julkisesti.
Seikkaperäinen selonteko Runebergin tendenssirunoelmasta — ainoasta minkä hän on kirjoittanut — tahi Stenbäckin "Vastauksesta vanhalle puutarhurille" (Helsingfors Morgonblad 1838, n:ot 5 ja 6, tammik. 18 ja 22 p.) tai lopuksi Runebergin vastauksesta siihen olisi tässä tarpeeton. Ovathan kaikki nämä kirjoitukset yleisön käsissä, jota paitsi polemiikkia on tarkastettu ja arvosteltu yksityisissä tutkimuksissa. [C. G. Estlander, J. L. Runebergs religiösa världsåskådning ("I fosterländska ämnen", 1898), ja G. G. Rosenqvist Polemiken mellan Runeberg ooh Stenbäck ("I tidens religiösa frågor", 1899). — Stenbäckin kirjoitus sisältyy hänen runokokoelmaansa, jonka Yrjö Veijola on suomentanut (1900).] Ainoastaan muutamia tähän saakka huomaamatta jääneitä näkökohtia tuotakoon tässä esiin, koska niillä on merkitystä aineeseemme nähden.
Tehdäksemme oikeutta molemmille riitapuolille on tärkeää panna merkille se melkoinen ero, mikä on Runebergin ensimmäisellä ja toisella kirjoituksella asiasta. Vaikka hänen maailmankatsantonsa on sama molemmissa, ei käy kieltäminen, että "puutarhurin kirjeet" enemmän tuntuvat syytöskirjoitukselta pietistejä vastaan kuin yritykseltä saada heille heidän yksipuolisuutensa todistetuksi. Heidät kuvataan "lahkoksi jumalisia, äänettömiä kamalia olentoja, jotka pitävät voittonaan hylätä maisen elämän riemut, ja jotka ovat maksaneet sen, mitä pitävät korkeampana aarteenaan, poskien kasteenvärillä ja silmän tulella", ja tämän mukaisesti sanotaan heitä toisessa paikassa "synkiksi hahmoiksi värittömin kasvoin ja puoliksi sammunein silmin". Edelleen verrataan heitä kasveihin, jotka ennen aikaansa saattaa kuolemaan "kalvavalla hampaallaan mato, jota he itse tietämättään suojelevat ja elättävät". Rosalle on seurustelu lahkolaisten kanssa välittömänä syynä kuihtumiseen ja kuolemaan, sillä "myrkylle, jota hän on imenyt", ei ole mitään lääkettä. Kun lopuksi muutamat tahtovat lohduttaen lähestyä tytön sairasvuodetta, huudahtaa puutarhuri: "Pois, pois, mustat aaveet, minä tunnen teidän lohdutuksenne! Se mikä on jalointa, tosinta, pyhintä, on viettelijän kädessä keinona." Vastakohdaksi pelkkien varjojen täyttämälle taululle kuvataan jonkunmoinen paratiisillinen viattomuuden elämä kukkien ja varjoisain hedelmäpuiden keskellä, jonka rauha ja onni olisi ollut rajaton, ellei "viettelijä" olisi häirinnyt sitä.
Jos ajattelemme Stenbäckiä tätä lukevana, niin käsitämme, ettei hän voinut muuta kuin ennen kaikkea tarttua näihin kertomuksen pääpiirteihin, joiden tarkoituksena oli antaa oikea kuva niistä uskovaisista, joihin hän luki itsensä, ja kun hänen mielensä kehoitti häntä kirjoittamaan vastauksen, seurasi itsestään, että hän siinä esitti, kuinka hän näki valoa ja iloa siinä, missä puutarhuri näki pimeyttä, ja päinvastoin. Hän ei olisi ollut se innostuksen mies, mikä hän oli, jos hän olisi ryhtynyt laatimaan tutkielmaa siitä maailmankäsityksestä, jonka piirteet kuultavat toisen vertauksista ja mietelmistä. On sanottu, että vastaus on "kiivas". Siitä, joka oikein tuntee Stenbäckin intohimoisen luonteen, sellaisena kuin se kuvastuu hänen runoelmissaan ja kirjeissään, se päinvastoin tuntuu merkillisen tyyneltä ja harkitulta. Terävyys on tunnustajan eikä poleemikon. Aloittaessaan hän on enemmän heltynyt kuin vihastunut, sillä hän muistaa itsekin kokeneensa "miltä tuntuu, kun rakkaimmat ja kalleimmat siteet katkeavat", ja kun hän sanoo runoutta myrkyksi, ei se ole Runebergia vastaan tähdätty isku siitä, että runoilija panee puutarhurin siten nimittämään pietismin oppia, vaan siinä toistuu hänen jo ennen Topeliukselle lausumansa lause sen nojalla, mitä hän itse oli kokenut katkerissa sieluntaisteluissa. Sekin tuima sana, että puutarhuri ei mitään ymmärtänyt kristillisyydestä, on käsitettävä yleisemmin kuin persoonallisena hyökkäyksenä, sillä juuri tuota surutonta elämää vastaan maailman kukkatarhassa hän oli taistellut tullakseen Kristuksen tykö. Mitä vastaus muutoin sisältää, on hän sanonut sekä ennemmin että myöhemmin — siinä on koko pietismin synkkä käsitys maailmasta synnin ja turmeluksen kotina, mutta myöskin se uskon varmuus, joka siirtää vuoria.
"Puutarhurin kirjeillä" on, huolimatta tendenssistään, runoelman luonne — varjot ja valot ovat taiteellisen vaikutuksen vuoksi vedetyt jyrkemmin kuin todellisuudessa. Runeberg kirjoitti niin, siksi ettei hän tuntenut seisovansa elävää persoonallisuutta vastassa. Kun hän uudestaan tarttuu aineeseen vastatakseen Stenbäckille, on hän samalla sekä lempeämpi että perinpohjaisempi. Nyt hän kehoittaa vanhaa palvelijaa "laupeudella katselemaan ihmisiä, joita, vaikka he erehtyvätkin, kuitenkin aina on pidettävä arvossa sen lämmön vuoksi elämän kalleimpia etuja kohtaan, joka heitä liikuttaa ja ohjaa", ja hän syventyy kysymyksen yksityiskohtiin ilmeisessä aikomuksessa saada vastustajansa toiseen vakaumukseen. Selvästi ja suuresti esitetään Jumalan suhde luotuun maailmaan, kuinka siis maailma, sellaisena kuin se henkii ympärillämme, on samoinkuin sana pyhä rauhan ja luottamuksen lähde, kun vain sanan valo ja sovituksen usko sydämessämme katselemme sen ilmiöitä, edelleen, kuinka ihmisen edistyminen vapauteen eli korkeampaan elämään tapahtuu ilman hyppäyksiä alituisessa kehityksessä, ja lopuksi, mitä oikeastaan pietistien kannassa oli syystä muistutuksen alaista: jyrkkä jako, joka erottaa luomisen luojasta, itsekäs huolehtiminen, joka vain tarkoittaa omaa yksilöllistä autuutta, ja ylpeä suvaitsemattomuus, joka lausuu kadotuksen tuomion Jumalan maailmaan kuuluville olennoille. Siitä, mitä näistä kolmesta "hairahduksesta" sanotaan, siteerattakoon ainoastaan seuraavat sanat: "Te määräätte niin ahtailla rajoilla autuuden alan, että te, jos saan käyttää kuvaa, ikäänkuin sanotte verelle suonissanne: 'Pysy ainoastaan sydämessä; sydän on elämän lähde, ja sinä olet kadotuksen tiellä, jos olet sen ulkopuolella!' Sallikaa vaan veren virrata vapaasti suonissaan; se on palaava takaisin sydämeen noutamaan elämää, mutta myös kulkeva sen ulkopuolella elämään ja elähdyttämään. Älkää sanoko, että ihminen inhimillisessä toiminnassa, taiteessa, tieteessä, on kadotuksen tiellä: nekin ovat suonia, samasta sydämestä, uskonnosta, lähteviä haaroja, ja sen täytyy elää myöskin niissä ja niiden kautta luoda elämää ruumiiseen, joka ei ole sydän yksinään."
Stenbäck ei enää vastannut. Siksikö, että hän olisi tullut vakuutetuksi Runebergin esityksestä? Emme sitä usko; mutta emme myöskään epäile, että siinä oli paljon sellaista, mitä hän ei tahtonut eikä tainnut väittää vääräksi. Kuinka olisikaan hän voinut olla yhtymättä siihen, mitä Runeberg sanoo maailman ja luonnon ilmiöistä, että nekin katsottuina sovituksen usko sydämessä ovat rauhan ja uskalluksen lähde, hän, joka vuotta ennen pääsiäislaulussaan oli laulanut:
"Uppstånden" jublar vårens vind och solen,
Som himlens rymd med ljus beklär, uppstånden.
Och tusenfallt genljuder i mitt hjärta
Dess tröst, dess tro och dess begär: uppstånden.
["Ylösnoussut" riemuitsee kevään tuuli ja aurinko,
joka vaatettaa valkeudella taivaan avaruuden, ylösnoussut.
Ja tuhatkertaisena kaikuu sydämessäni sen lohtu,
sen usko ja ikävöiminen: ylösnoussut.]
Todisteeksi mielipiteelle, että Stenbäckin vaitiolo on näin selitettävä, voi mainita pari seikkaa. Kun Strömborg eräästä rouva Runebergin kirjeestä oli tavannut tiedon, että Essen Porvoossa käydessään (huhtikuussa 1838) oli sopinut Runebergin kanssa "jonkunmoisen kommentaarin tekemisestä vanhan puutarhurin kirjeihin", tiedusti hän Esseniltä, kuinka asianlaita oli, ja sai kirjeessä 6 p:ltä huhtik. 1892 seuraavan selityksen: "Eräällä — — käynnillä tulivat puheeksi 'vanhan puutarhurin kirjeet', Stenbäckin vastaus niihin ja Runebergin vastaus Stenbäckille. Lausuin silloin mielipiteeni siihen suuntaan, että molemmat olivat olleet yksipuolisia, toinen syrjäyttäen erikoisesti kristillisen puolen ja pannen kaiken painon luonnon elämälle, toinen taas halveksien jälkimmäistä ja vaatien kristillisyyttä askeettiseen henkeen. Hetken keskusteltuamme asiasta tulimme siitä yksimielisyyteen, ja meistä molemmista oli paha jättää asia olemaan sillänsä. Runeberg ehdotti silloin, että panisin paperille keskustelumme tuloksen, jonka jälkeen hän tarkastaisi kirjoituksen ja antaisi tunnustuksensa siinä lausutuille ajatuksille. Sen julkaiseminen oli tapahtuva Borgå Tidningissä." — Syynä aikeen sikseenjäämiseen oli luultavasti se, että Essenin täytyi odottamattoman pian matkustaa Porvoosta pois, mutta jo sopimus sinänsä merkitsee paljon. Emme luule, että Essen olisi antautunut asiaan tietäen, että hänen ystävänsä ja asuintoverinsa Stenbäck oli vastaista mielipidettä. — Toinen seikka, joka ansaitsee tulla muistetuksi tässä yhteydessä, on, että Stenbäck seuraavana vuonna pohjalaisten Porthaninjuhlassa esitti Runebergin maljan siinä runopuheessa, joka on hänen etevimpiä runollisia tuotteitaan. Sellainen rakkauden ja ihailun ilmaisu ei varmaankaan olisi tullut kysymykseen, jos hän loukattuna ja pettyneenä olisi luopunut polemiikista. Runonsa hän näet runoili täydestä sielustaan ja sydämestään. [Runebergin ja Stenbäckin vaiettua seurasi vielä kaksi pitkää kirjoitusta asiasta tavalliseen poleemiseen tyyliin. Toinen, Helsingfors Tidningin lisälehdessä 1838, n:o 65 (18 p. elok.), jolla on nimimerkki —s —gh (Julius Bergh), tarkastaa seikkaperäisesti muutamia yksityisiä Runebergin lausuntoja, tietysti pietistiseltä kannalta. Johdannosta siteeraamme: "Tuskin lienee maassamme ketään kohtuullisimmankaan sivistysmäärän saanutta, joka ei jännitetyllä huomiolla ja hartaalla osanotolla ole seurannut riitaa." — Toinen kirjoitus, "Otteita eräästä kirjeestä", Helsingfors Morgonbladin liitteessä, n:o 80 (18 p. lokak.), nimimerkki C. (Gadolin), on taas kirjoitettu —s —gh:in artikkelin johdosta ja koettaa olla välittävällä kannalla.]
Milloin Runeberg ja Stenbäck ensi kerran persoonallisesti tapasivat toisensa kynäsodan jälkeen, ei ole tiedossa, mutta varmaan se tapahtui ennen vastamainittua juhlaa. Kun Essen mainitsee Runebergin merkillisen kirjoituksen: "Onko Macbeth kristillinen tragedia?" aiheutuneeksi ajatuksenvaihdosta Stenbäckin kanssa, niin herää arvelu, että he ovat tavanneet toisensa syksyllä 1838 tai seuraavana talvena. Lokakuussa 1838 esittivät näet ruotsalaiset taiteilijat, hra ja rva Torsslow pääosissa, Macbethin, ja sen ajan teatteriarvostelijat päästivät ajatuksensa laajoille seikkailuretkille tästä harvinaisesta aineesta. Aihe Macbethista puhumiseen oli siis aivan tarjona. Joskin heidän eri kantansa ilmeni erilaisissa mielipiteissä uudesta aineesta, ei meillä ole syytä luulla muuta, kuin että he erosivat keskinäisen sovinnon ja ystävyyden tuntein. Essenin mukaan lienee juuri tämä keskustelu Macbethista päättynyt Runebergin klassilliseen pilaan: "Niin, Lasse, kyllä sinä taivaaseen pääset, mutta selkäsaunan sinä Herraltamme saat runoilusi heittämisestä."
Paitsi "Vastausta vanhalle puutarhurille" julkaisi Stenbäck vuoden 1838 varrella Helsingfors Morgonbladissa sekä runoelmia että yhden suorasanaisen kirjoituksen. N:ossa 16 (26 p. helmik.) on luettavana "Eräs yö", jo puheena ollut runo Östringin kuoleman johdosta, n:ossa 52 (12 p. heinäk.) "Tyttö", joka kertomuksen mukaan on kirjoitettu eräälle turvattomalle tytölle, Kristina Sofia Nordenkraftille, mutta jonka syntymisaika on tuntematon, sekä lopuksi n:oissa 80, 82 ja 83 Uhlandin romanssit "Nunna", "Serenadi" ja "Laulaja". Mainittu kirjoitus taas: "Kuka on pietisti?" on n:ossa 69 (10 p. syysk.). Se ei ole alkuperäinen, vaan käännös A. Tholuckin Litt. Anzeigeristä, mutta mieltäkiinnittävä sen vuoksi, että se ilmeisesti lausuu Stenbäckin oman ajatuksen. Kirjoittaja selvittää historiallisesti, missä merkityksessä 17:nneltä vuosisadalta johtuvaa ja keskipaikoilla 18:tta vuosisataa Pohjois-Saksassa jälleen käytäntöön tullutta nimitystä on käytetty ja käytetään, ja johtuu siihen tulokseen, että siitä on "tullut vain herjasana, joka mielin määrin annetaan jokaiselle, jonka hurskaus ei soinnu yhteen maailman tavallisen menon kanssa; varsinkin niille, jotka esiintyvät vastustaen jokapäiväistä ratsionalismia", sekä edelleen: "että jokainen herjaa toista pietistiksi, jos tämä harrastaessaan kirkon oppia ja totista, kristillistä hurskautta menee hiukan pitemmälle kuin hän hyväksi näkee". Kirjoitus päättyy sanoilla: "On tuskaisaa ja raskasta tulla merkityksi nimellä, jonka alkunsa mukaan tulisi osoittaa hairahdusta — — mutta kuitenkin, kenpä ei sen totuuden tähden, jota tunnustaen esi-isämme kantoivat kahleita, sallisi itselleen annettavan herjanimeä, olkoonpa se sitten pietisti, mystikko, haaveilija tai mikä hyvänsä!"
* * * * *
Luotuamme tämän silmäyksen Stenbäckin julkiseen esiintymiseen vuonna 1838 palaamme hänen tuttavallisempiin persoonallisiin suhteihinsa, joita valaisee joukko kirjeitä hänen läheisimmilleen. Paitsi Charlottelle kirjoitti hän usein tulevalle langolleen Achrénille, joka tähän aikaan väliajansaarnaajana hoiti Vähänkyrön kappalaisenvirkaa.
Ensiksi huomautettakoon, että tämänaikuisissa kirjeissä — arvatenkin Stenbäckin edellämainitun käynnin johdosta Malmbergin luona — useita kertoja tapaa tuon pietisteille niin kuvaavan alituisen armonuudistamisen vaatimuksen, joka on antanut aihetta syytökseen, että he eivät laisinkaan tunnustaneet mitään "armontilaa". Koska, kuten tuonnempana saamme nähdä, eräs Stenbäckin lause, joka johtui tällaisesta armon käsityksestä, on herättänyt huomiota, tahdomme parilla sitaatilla osoittaa, kuinka hän jo tällöin oli omaksunut sen. Päiväämättömässä, mutta epäilemättömästi lopulla vuotta 1837 kirjoitetussa kirjeessä Charlottelle sanotaan: "Älä luule, vaikka ihminen olisi saanut kuinka paljon armoa Jumalalta, vaikka hän olisi saanut minkä varmuuden hyvänsä armontilastaan, että hän seisoo siinä ikäänkuin kiinnikasvanut paalu, että tämä varmuus olisi ikäänkuin aarre kaivettuna hyvään talteen; sitä varmuutta täytyy etsiä joka päivä ja hetki, et tule Jeesuksen opetuslapseksi silmänräpäyksessä sitten pannaksesi kädet ristiin. Jos nyt sanoisin, kuinka minun täytyy ajatella omasta itsestäni [alussa kirjettä hän oli kuvannut tilansa sanoilla: olen niin voipunut ja tyhjä, etten huomaa elon kipunaakaan itsessäni], niin en ole herännyt enkä muuta; sillä Kristus ei ole tällä hetkellä minun, ja hänen elämäänsä en huomaa itsessäni. Mutta mitä? Jäisinkö epätoivoon, jäisinkö istumaan ahdistuksessa? Ei, tahdon turvallisesti astua armoistuimen eteen." — Edelleen on samasta asiasta luettavana kirjeessä Achrénille (joulupäivänä 1837): "Vielä ei ole Jumalan armo suljettu ja loppunut, ja mitä ei ole tapahtunut eilen, se voi ja sen täytyy tapahtua tänä päivänä. 'Joka minun tyköni tulee, sitä en minä heitä ulos.' Sehän on kaikki vain tulemisessa; että se, joka tulee, ei tee sitä turhaan, siitä on jo huoli pidetty. Ja kaikissa tapauksissa täytyy niin tulla joka päivä; eihän eilinen eikä huomispäiväinen kristillisyys auta minua ollenkaan, jollen tällä hetkellä ole löydetty Kristuksessa. Jos hänet löytäköönkin, niin on aina jäljellä olla itse löydettynä hänessä eikä heittäytyä laiskuuteen ja pysähtyä ja levähtää entisen turvissa." — — Ja vihdoin edempänä samassa kirjeessä: "Jos nukahtaa, jos uinahtaa, niin eipä aikaakaan, ennenkuin on aivan eloton, aivan nukkunut ja luopunut. Se on hirveintä, mitä voin ajatella. Sillä tavoin käy ja tulee, niinkuin on käynyt niin monelle (useimmat teologit ovat sellaisia), että kaikki sisäinen elämänvoima, uskon ääretön elämänvoima sammuu, Jumalan pakottava ja vaikuttava elämä taukoaa, ja kaikesta ei ole enää mitään muuta jäljellä kuin kylmä, kuollut, paatunut, voimaton ja eloton järjenvakaumus ja tieto, jolla omalta kohdaltaan hukkuu, ja jolla ei rahtuakaan totista elämää voi muissa aikaansaada. Siis valvokaamme ja omistakaamme se into, että uskon ja rakkautemme tuli ei sammu! Näemme, että moni on ollut herännyt oikeaan murheeseen, jolla sitten ei ole kaikesta siitä enää muuta kuin kuollut tieto tähteenä. Niin ei meidän saa käydä; joka hetki, niin pian kuin huomaamme, että mielemme hajaantuu ja laimenee, niin pian kuin emme varmasti tiedä, että Kristus on kanssamme, niin pian kuin sydämemme tuomitsee meitä, nostakaamme väsyneet kätemme ja raukeat polvemme, astukaamme lohdullisesti eteenpäin levähtämättä, ennenkuin todella lepäämme Jeesuksen povella, päästämättä häntä, ellei hän siunaa meitä."
Charlotten häät pidettiin 27 p. maalisk. 1838, aikaisemmin kuin ensin oli aiottu. Isä sairasti jo silloin sitä tautia, joka pian oli vievä hänet hautaan, ja sen vuoksi häät vietettiin hyvin yksinkertaisesti. Ainoastaan pitäjäläisiä ja lähimpiä sukulaisia oli kutsuttu. Morsiamen puku oli hänen oman toivomuksensa mukaan aivan vaatimaton, niin että sulhanen oli siitä tyytymätön; hän olisi tahtonut nähdä puolisonsa puettuna sievästi ja hyvällä aistilla, sillä hän ei vielä ollut niin "kieltäytyvä" kuin miksi hän myöhemmin tuli. Lauri oli vain ajatuksissa läsnä. Hän oli täksi tärkeäksi päiväksi kirjoittanut sisarelleen lämpöä ja rakkautta uhkuvan kirjeen, josta seuraava ote saakoon tässä sijan:
"Rakas Charlotte! Minua kummastutti, että hääsi tulivat niin pian. Olin siinä varmassa luulossa, että ne olisivat vasta kesällä, ja iloitsin, että itsekin saisin olla mukana. Mutta paras niinkuin käy — sen sijaan että olisin kesällä tullut häihinne, tulen luoksenne, ja te olette isäntä ja emäntä ja minä saan olla vieraana. Silloin on meillä hauskaa. Jos tulen Jumalan siunaus myötäni ja näen Jumalan siunauksen varjoavan kotianne, niin me yhdessä kiitämme Häntä, ja saamme kaikki tyynni nähdä, että vaikka sinä olet Rouva ja minä sama ylioppilas kuin ennenkin, me kuitenkin olemme samoja vaivaisia Jumalan edessä kuin tähänkin saakka ja haparoimme eteenpäin miten osaamme pitäen molemmat värisevin käsin, vapisevin sydämin kiinni Herrastamme Kristuksesta; ja niinpä ei ole kaiken kaikkiaan mitään muuttunut. Saat nähdä nyt, millaista on Rouvana ollen hoitaa hengellistä pyrkimystä; joko tulee reippaammaksi ja rientävämmäksi ja rohkeamielisemmäksi tahi laiskemmaksi, aremmaksi, häiritymmäksi, joko tahtoo edeskinpäin Marian lailla istua Jeesuksen jalkain juuressa, tai Marttana juoksennella askareissa, joko seurata 'muinaisen ajan pyhiä naisia', jotka panivat toivonsa Jumalaan ja olivat miehilleen alamaiset, tai elää kuin nämä nykyajan naiset, vaipuneena maallisiin huoliin, mukana maailman turhuudessa siveellisenä, kunniallisena ja jumalattomana. Millaiseksi aiot tulla? On asia ajatella! — Mutta etkö jo ole sitä ajatellut? Niin, ei sinusta tule maailmannaista, elotonta, rehevää papinrouvaa, hiljaista, kilttiä emännöitsijää, vaan Hän, joka on aloittanut hyvän työnsä sinussa, on tekevä sinut eläväksi kristityksi, Jumalan lapseksi, palavaksi ja loistavaksi kynttiläksi piirissäsi; Hän on tekevä sinut omakseen, että Hänen silmänsä valvoo sinua, että Kristuksen rakkaus ajaa sinua, että pyhän Hengen voimaa varjoo sinua, Hän on tekevä sinut väkeväksi, vakaaksi ja horjumattomaksi, — ja jos salattu ihminen sydämessä on horjumaton, hengen sävyisyydessä ja hiljaisuudessa — niin se on otollista Jumalalle. Niin, otolliseksi Jumalalle olet sinä tuleva, ja kun palaan kotia tästä pyörteestä, kenties hämmentyneenä, voipuneena ja hervotonna, niin olen teidän luonanne saava elämää, rohkaisua ja sysäystä, olen näkevä Jumalan enkelien astuvan ylös ja alas teidän rauhaisassa majassanne. — Tervehdi Achrénia; me huudamme kaikki hänelle veljellisen tervehdyksemme, me toivotamme hänelle onnea ja siunausta, mutta ennen kaikkea toivotamme hänelle elävää elämää; hän tietää, että uskon elämä on arka elämä, että Jumalan armo on kallis ja taivaallinen helmi, jota täytyy kantaa käsillään, jotta ei pudottaisi sitä, joka täytyy kätkeä sydämeensä ja vartioida kuin lohikäärme aarrettaan. — — — Astukaa, rakkaat ystäväni, Jumalan kasvojen eteen, ja siinä te vannokaa liittonne vala, ja siitä aloittakaa tienne, ja Hän on lukeva siunauksen teille. Mutta teidän tulee ottaa vastaan Hänen siunauksensa ja kätkeä se sydämenne syvyyteen koko iäksenne, evääksi, ravinnoksi ja iloksi — ja kaikki kansa ja minä, viimeinen joukossa, ristimme kätemme ja sanomme: Amen!"
Noin kuukauden kuluttua häistä, 30 p. huhtik. 1838, kuoli rovasti Stenbäck 77 vuoden iässä. Kun nähtiin minkä käänteen tauti sai, annettiin Laurille siitä tieto, ja hän saapui parhaiksi isän kuolinvuoteelle. Kuten ennen on mainittu, oli vainaja ollut hiljainen, umpimielinen luonne. Hän ei ollut liittynyt pietisteihin, mutta ei myöskään ollut vihamielinen heitä kohtaan. Nuhteettomana kristittynä hän oli elänyt elämänsä, omaistensa rakastamana ja muiden kunnioittamana, ja kun päivää jälkeen hänen poislähtönsä, 1 p. toukok., suruun vaipunut perhe kuunteli kuolinkelloja, niin Lauri lohdutti surevia sovittaen isään Pietarin sanat Korneliukselle (Ap. t. 10: 34, 35) — hän oli elänyt kristillisesti oman omantuntonsa mukaan eikä varmaankaan tullut hylätyksi.
Kesän Stenbäck vietti kotona. Kesäkuun alussa hän kirjoitti raskaana hetkenä Achrénille: "Olen niin heikko ja voipunut sielun ja ruumiin puolesta. Lihalle ja verelle on käsittämätöntä ja kiusallista olla kuin riepu maassa, nähdä kaikki henki ja usko, josta on palanut, yhdellä haavaa otetuksi pois, tietämättä miksi, ja seisoa alastomuudessaan ja tyhjyydessään kuin ennen. — — Pian kuitenkin aurinko taas nousee, ja minä olen seisova sen valossa ja juova sen säteitä, ja silloin on oleva eloa ja iloa kaksin verroin. Eikö ole ihmeellistä ja jumalallista, että ainoastaan sikäli kuin syntistä ruumista puserretaan ja vaivataan, usko kirkastuneena ja puhtaana käy näkyviin, mikäli minä kuolen, sikäli Kristus viettää voitonriemulla minussa ylösnousemustaan. Pimeän kautta valoon, kuolon kautta elämään käy jokaisen kristityn tie; mutta maailman tie käy päinvastoin, eli järjen eli ylpeyden." — — Edelleen sanotaan samassa kirjeessä: "C. Essen ei ole päässyt papiksi. Hänen suoritettuaan useimmat tenttaaminsa, viikkoa ennen julkista tutkintoa, saapui nimitetyltä, mutta ei vihityltä piispalta kirje, jossa hän lausuu suuren tyytymättömyytensä siihen, että hänet otettaisiin hiippakuntaan, osaksi ulkoatulijana, osaksi 'muista tärkeistä syistä'. Konsistori näki sen johdosta hyväksi peruuttaa antamansa lupauksen ja laittaa hänet menemään. Hän on nyt Helsingissä valituksiaan kirjoittamassa. Jää sinne luultavasti koko kesäksi — tai tulee tänne muutamaksi viikoksi. [Tästä ks. lähemmin Strömborg, J. L. Runeberg, IV, s. 182 seur. Essen oli halunnut suorittaa papintutkinnon Porvoossa, vaikka oli syntynyt Turun hiippakunnassa. Ankara piispa oli C. G. Ottelin. Senaatti hylkäsi Essenin valituksen, ja hän jäi yliopistoon sekä alkoi opiskella maisterinarvoa varten.] — Heinäkuun 2 p. olemme aikoneet matkustaa sinne Teidän luoksenne. Sitä ennen on markkinat Vaasassa, jonne Malmberg, Östring, Svan y.m. aikovat lähteä niinkuin muutkin rehelliset ihmiset. [Nimet ovat arvossapidettyjen pietistipappien nimiä. N. G. Malmbergin, Lapualta, lukija tuntee jo ennestään; Fredrik Östring, J. J. Östringin nuorempi veli, ja Edvard Svan vaikuttivat kumpikin Maalahdella.] Yhdymme siis siellä. Etkö sinä, Achrén, voi myöskin tulla sinne?" — —
Vielä toisenkin markkinamatkan Stenbäck teki tänä kesänä aito pietistitapaan. Sillä matkalla oli kuitenkin erikoinen tarkoituksensa, jonka oikea ymmärtäminen vaatii pienen poikkeuksen aineesta.
Nykyajan ihminen ei lukiessaan edelläesitettyä kirjettä Charlottelle hänen hääpäiväkseen voi olla huomaamatta, kuinka siinä maallinen rakkaus siirretään sivuun hengellisen pyrkimyksen tieltä. Se ei ole mitään satunnaista, vaan johtuu siitä, että pietistit katsoivat myöskin miehen ja vaimon välisen rakkauden "ihmisen uudestisyntymättömän luonnon tuotteeksi" ja siis ei ainoastaan tarpeettomaksi, vaan ennemmin, samoinkuin Stenbäck sanoo runoudesta, kykeneväksi "tenhoamaan ja pettämään, kiehtomaan ja vallitsemaan, vahvistamaan maallista mieltä (joka on Jumalan vihollinen) ja tekemään sen suloiseksi, rakkaaksi, paatuneeksi". Tämä käsitys vaikutti suoranaisesti todelliseen elämään, niin että samanmielisyys uskon asioissa katsottiin ainoaksi välttämättömäksi ehdoksi avioliittoon meneville. Seuraus oli, että suuri joukko avioliittoja, kenties useimmat heränneiden keskuudessa — "Vanhan Testamentin patriarkkain esikuvan mukaan" — syntyi liittokumppanien ystäväin ja sukulaisten välityksellä. Kuinka yleinen ja laaja tämä tapa oli, näkee helposti, jos tutkii Pohjanmaan heränneiden pappien sukulaisuussuhteita. Silloin käy selville, että Stenbäck (kirjeessä Skarstedtille, 6 p. maalisk. 1841) ainoastaan sanoo pelkän totuuden kirjoittaessaan: "Olemme kaikki suurimmaksi osaksi verenkin siteillä yhdistetyt sukulaisuuteen — koska täällä ei koskaan kukaan mene naimisiin suruttoman ihmisen kanssa — ja olemme siis veljeksiä sekä hengellisesti että ruumiillisesti." [Näytteeksi siitä, kuinka pietistisen suunnan papit olivat sukua keskenään, esitettäköön seuraavaa: Lauri Stenbäck ja C. G. von Essen olivat naimisissa sisarusten, laamanni Nils Arppen tytärten, kanssa; Jonas Lagus oli nainut C. G. von Essenin tädin; Frans Henrik Bergroth, And, Wiik. Ingman (1:sessä avioliitossa) ja Alfr. Kihlman (1:sessä aviol.) naimisissa C. G. von Essenin tytärpuolten kanssa; Lars Josef Achrén ja Henrik Schwartzberg Lauri Stenbäckin sisarten kanssa; viimeksimainitun veli Joh. Mikael Stenbäck, Gust. Henr. Schroderus, Edvard Svan ja Gust. Reinh. Pettersson Maalahden rovastin Jaak. Wegeliuksen tytärten kanssa; Nils Gust. Malmberg, Frans Osk. Durchman (1:sessä aviol.), Josef Grönberg ja Julius Imm. Bergh Ruoveden rovastin Karl Henr. Bergrothin tytärten kanssa; Frans Osk. Durchman (2:sessa aviol.), And. Joh. Lilius ja And. Wilh. Ingman (2;sessa aviol.) Isonkyrön rovastin K. E. Hällforsin tytärten kanssa j.n.e.] Kysymykseen, kuinka nämä välitysavioliitot onnistuivat, lienee totuudenmukainen vastaus, että onnellisten avioliittojen luku ei ollut suurempi eikä pienempi kuin tavallisesti muutenkaan. Samanmielisyys elämän korkeimmissa kysymyksissä on rehellisyyteen ja ylevään mielenlaatuun yhtyneenä (joita vailla uskonnollista elämää todellisessa merkityksessä ei voi ajatella) tosin vahva perustus onnelliselle yhdyselämälle, useinpa vahvempi kuin koettelematon rakkaus, joka, kuten tunnettua, on sokea; mutta uskonnollinenkin vakaumus ja innostus on muuttuvaista. Ne, jotka lähemmin tuntevat tämän ajan kotoista historiaa, voivat siten mainita esimerkkejä mitä onnellisimmista avioliitoista pietistien keskuudessa, mutta toiselta puolen myöskin sellaisia, joissa syntiinlankeaminen ja kaikkinainen onnettomuus lienee antanut avioliiton toimittajille yhtä ja toista ajateltavaa. Jotta ei puhe avioliittojen "toimittamisesta" antaisi liian alhaista ja väärää käsitystä, on lisättävä, että ne nuoret henkilöt, jotka olivat tämän hyvänsuonnin esineinä, eivät suinkaan aina antaneet sokeasti viedä itseänsä vihkituoliin. Mainitaan esimerkkejä sekä naisten että miesten puolelta siitä, että aiotun aviopuolison näkeminen on aiheuttanut jyrkän kiellon. "Ei se kelpaa!" kuuluu esim. eräs nuori pappi sanoneen nähdessään kyseessäolevan henkilön, eivätkä mitkään vetoamiset asiaa parantaneet. Tästä näemme, että enemmän tai vähemmän itsetietoinen myötätuntoisuus tavallisesti myös oli pohjana liitolle, ja siitä kasvoi useimmiten elävä hellempi tunne. Ei myöskään puutu esimerkkejä todellisesta, voittavasta rakkaudesta, joka huolimatta varoituksista ja hyvistä neuvoista on ottanut vallan. — Viimeiseksi sanaksi siitä "yksipuolisuudesta", mitä tässä olemme kosketelleet, sanottakoon, ettei pidä olla liian nopea tuomiossaan. Jos ajattelee, kuinka usein vielä tänä päivänä tapahtuu konvenanssiavioliittoja, joissa esim. varallisuudella on ratkaiseva osansa, niin tuntuu pietistien erikoinen painonpano paljoa kunnioitettavammalta ja ylevämmältä.
Kun asia koskee onnellista avioliittoa, ei enää loukanne kenenkään tunnetta erään tapauksen kertominen, joka osoittaa, kuinka Stenbäckillä oli täydellisesti ystäviensä kanssa yhteinen käsityskanta tästäkin kysymyksestä. Eräänä päivänä kesällä 1838 hän kertoi Charlottelle, että Malmberg oli suositellut kappalaisenapulaista Henrik Schwartzbergia soveliaaksi mieheksi heidän sisarelleen Lauralle, ja lisäsi, että hänenkin mielestään tuuma olisi toteutettava. Hän oli näet Schwartzbergin ystävä ylioppilasajalta ja piti häntä suuressa arvossa. Charlotten mielen tämä odottamaton uutinen pani kovaan liikkeeseen, ja seuraavana yönä hän ei saanut unta sydämenahdistukselta. Mutta Lauri kävi tavallisella intoisuudellaan asiaan käsiksi ja ehdotti, tietysti ilmaisematta aikeitaan, Lauralle yhteistä matkaa Kalajoelle, jonne tavallisuuden mukaan lähiseuduilla asuvien pietistien oli määrä kokoontua ja jossa aiotuilla liittokumppaneilla oli tilaisuus nähdä toisensa. Ei toisen eikä toisen sydän liene heidän ensi kertaa kohdatessaan puhunut, mutta siitä huolimatta katsottiin yritys hyvin alkaneeksi. Muutamia aikoja myöhemmin Schwartzberg tuli vieraaksi Vöyrin pappilaan. Laura lauloi ja soitti illan kuluessa, ja ennenkuin he erosivat yölevolle, oli vieras saanut tilaisuuden esittää kosintansa. Ensi hetkessä Laura ei vastannut myöntävästi eikä kieltävästi, vaan pyysi ajatusaikaa. Seuraavana päivänä hän antoi vapaasti ja pakottomasti myöntymyksensä. Se tapahtui loppukesällä 1838, ja häät oli määrä viettää tammikuussa 1839.
Nämä häät olivat merkilliset laatuaan, sillä äiti antoi Laurille vapaan vallan, ja hän noudatti uutta mieltään. Kutsukirjeitä lähetettiin kaikille maan äärille säätyläis- ja talonpoikaispietisteille, ja harvat olivat kutsuja kuulematta. Vöyrin pappilaan eivät siten kokoontuneet ainoastaan pääjohtajat, sellaiset kuin Lagus, Malmberg, Durchman y.m., vaan myös lukuisat joukot heidän puoluelaisiaan ja ystäviään. Samoinkuin kaksoishäät 1834 kestivät nämäkin useita päiviä, mutta sen sijaan kuin edellisissä kulutettiin aikaa tanssilla, soitolla ja leikeillä, ei nyt tehty muuta kuin pidettiin "seuraa", laulettiin, puhuttiin ja luettiin. "Oli monen mielestä kuin helluntaijuhla. Rukoukset olivat niin voimallisia, että 'huone tuntui liikkuvan'. Yleisesti vieraat uhrasivat sormuksensa, korvarenkaansa ja muut koristuksensa pakanalähetykselle." [L. H. Sandelin, Lauri Stenbäck. 1911.] Kuitenkaan ei unohdettu, että oli häät. Sillä aikaa kuin yhtä mittaa pidettiin hartautta uudessa rakennuksessa, kestittiin vieraita samoin yhtä mittaa vanhassa, sillä vieraiden luku oli niin suuri, etteivät kaikki yht'aikaa voineet nauttia enemmän henkistä kuin ruumiillistakaan ravintoa. Puuttuiko edellistä koskaan, ei tiedetä, mutta jälkimmäisen tietää kertomus olleen loppumaisillaan, niin että oli iskettävä iso härkä lisäksi häävaroille. Morsiamesta kerrotaan, että hän syvästi liikutettuna pian tapahtuvan eron vuoksi rakkaasta kodistaan ajattelemattomasi purki ilmoille tunteensa, istui pianon ääreen ja säestäen itseään aloitti virren: Ah, mik' elämämme on! Helposti voi ymmärtää, mitä juoruja siitä seurasi. Tässä yhteydessä on mainittava, että Stenbäck itsekin näihin aikoihin ajatteli omaa kotia. Kuitenkaan eivät häntä tässä aikeessa ohjanneet ystäväin neuvot, vaan oman sydämensä ääni. Hänen mielitiettynsä oli — niin kerrotaan — lapsuudenystävien Kaarle ja Kustaa Adlercreutzin sisar, Amelie, mutta mennessään neidin kotiin esittämään kosintaansa hän tapasi muutaman tuttavan, joka tiesi neiti Adlercreutzin olevan kihloissa ja pian viettävän häitään. [Katarina Amalia Gustava Adlercreutz oli syntynyt 12/6 1815, meni naimisiin Suomen kaartin kapteenin Kaarle Adolf Gripenbergin kanssa 25/8 1839 ja kuoli jo seuraavana vuonna 1/7 1840.] Neiti Ameliesta taasen sanotaan, että hän naimisiin mennessään oli tukahduttanut erään varhaisemman lemmen. Hän oli muka rakastanut perheessä ollutta "kotiopettajaa, josta oli paljon toivottu". Tarkoittaneeko tämä Lauri Stenbäckiä? Tosin hän oli Adlercreutzilla Pälkäneen Myttälässä ollut ainoastaan lasten luku- ja leikkitoverina, mutta eihän ole mahdotonta, että hän muistitiedossa on muuttunut kotiopettajaksi. Miten lieneekään, ei kosimisjuttu ole perätön; runoilija itse on runoelmassa "Hyvästi" lausunut julki ne tunteet, jotka vastoinkäyminen herätti hänessä. Kaksi ensimmäistä ja viimeinen säe sanovat kaikki:
Ljufva, syndiga dröm, som jag drömt i min själ, farväl!
Sköna boja, hvari jag var smidd som en träl, farväl!
Och min dröm var om kärlekens glädje och frid all tid!
Och jag sökte ett bröst att få hvila därvid all tid.
Gud är kärleken, blott vid hans hjärta är frid all tid!
Lycklig jag, om jag endast får hvila därvid all tid!
[Suloinen, syntinen unelma, jonka sielussani uneksin, hyvästi!
Kaunis kahle, johon olin taottu orjaksi, hyvästi!
Ja minun unelmani oli lemmen iäisestä ilosta ja riemusta!
Ja minä etsin rintaa saadakseni levätä sitä vasten iäti.
Jumala on rakkaus, ainoastaan hänen sydämellään on rauhaa iäti!
Onnellinen minä, jos vain saan siinä levätä iäti.]
Lopuksi kuuluu tähän pieni kertomus Stenbäckin yliopistoajalta, liian kuvaava jättääksemme sen pois. Kertomuksen saamme miltei kokonaan hänen kirjeistään Achrénille. Syyskuun 23 p. 1838 hän koskettaa asiaa ensi kerran.
"Minulla on muuan asia. Pari viikkoa sitten tuli eräs upseeri tänne Pietarista mukanaan 7-vuotias poika, joka on isätön, avioton ja äitinsä kadulle heittämä. Upseeri tarjosi häntä täällä useille rikkaille ja varakkaille, mutta ei kukaan tahtonut ottaa. Vihdoin hän tapasi kadulla Jul. Berghin, jonka hän tunsi, ja tarjosi poikasta hänelle. — Me otimme hänet vastaan kuin Jumalan lähettämän, ja kun Bergh ei voinut puolestaan ottaa häntä luokseen, niin minä tein sen. Hän on siis kasvattipoikani Herran huomassa. Sukkela ja innokas, mutta samalla sangen vallaton. Nyt hän käy Neiti Runebergin koulussa, ensi alkeita oppimassa — mutta talvella, kun tulen kotia, tahtoisin mieluummin jättää hänet sinne joksikin aikaa, kunnes hän tulee helpommaksi hoitaani. Etkö silloin tahtoisi ottaa häntä hoitoosi vuodeksi tai niin? Hän ei tarvitsisi muuta hoitoa kuin tarkkaa silmälläpitoa ja sen semmoista, jota teidän ei pitäisi olla vaikea tarjota. Poika on kuten sanottu sukkela, reipas, terve — puhuu saksaa ja ruotsia, hänen ei varmaankaan ole käyvä vaikeaksi lukea ja oppia tapoja. Kenties teillä olisi huvia hänestä. Täällä ovat muutamat luvanneet rahallisesti avustaa hänen kasvatustaan; siis, jos tahdot määrätä, mitä tahdot saada, niin voidaan maksaa jonkun verran hänen hoidostaan. Kirjoita tästä ensi tilassa; olen pitänyt sen niin varmana, että te otatte hänet luoksenne, että olisi vaikeaa, jos kieltäytyisitte — varsinkin ilman päteviä syitä."
Achrénit suostuivat, mutta koko syksyn asui pikku Kolinka, se oli pojan nimi, Stenbäckin ja Essenin kanssa heidän ylioppilaskortteerissaan. Seuraavat sanat, jotka jälkimmäinen on liittänyt Stenbäckin kirjeeseen, näyttävät vilahduksen tuosta omituisesta yhdyselämästä kolmen kesken: "Juuri istahtaessani tähän kirjoittamaan pienen P.S:n Laurin kirjeeseen, kuulen Kolinkan huutavan sisällä: 'Ich habe gefunden.' En tiedä miten nuo sanat sattuivat minuun niin kummallisesti. — Olen äsken ikään valittanut Laurille ja valittanut Jumalalle, etten koskaan löydä, ja juuri nyt, kun kuulin lapsen iloisesti ja reippaasti huutavan: Ich habe gefunden! (luultavasti jostakin aivan joutavasta asiasta), niin kuulin ikäänkuin kaiun sisältäni — ja nyt tahdon huutaa epäuskolle ja koko sen seuralle: Ich habe gefunden!" — —
Stenbäck kiintyi koko sydämestään poikaan, ja kun hän talvella 1839 oli jättänyt hänet Achrénin luo, näemme seuraavissa kirjeissä usein lämpimiä ilmauksia hänen mielenkiinnostaan kasvattipoikaansa kohtaan. Eräässä kirjeessä (3 p. helmik.) hän kirjoittaa pojalle itselleen (saksaksi): "Kuinka jaksat, rakas Kolinka? Oletko jo unohtanut saksankielen? No, ei se tee mitään. Ehkä jo olet lukenut jotakin, ja Kristus on antanut sinulle voimaa, että se on sujunut hyvin. Kohta osaat kirjoittaa minulle, ja minä tulen niin iloiselle ja hyvälle mielelle, kun näen, että sinä olet rukoillut Jumalaa, jotta saisit halua ja tahtoa oppia jotakin, ja että rakas Jumala sen kaiken on sinulle antanut. Istun täällä, pienoiseni, ja toivon vain, että hyvin pian voisit tulla luokseni — olen niin kovin yksin. Ja kun olet oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, tulen hakemaan sinut luokseni. Jumalan pyhät enkelit olkoot kanssasi! Tahdon rukoilla hyvää Jumalaa puolestasi, rukoile sinäkin setäsi puolesta." — Kolme viikkoa myöhemmin on eräässä kirjeessä: "Minkä ihmeen vuoksi ette ole kirjoittaneet sanaakaan? Pakahdun aivan tyytymättömyyteen ja ikävään. Ja Kolinkasta en ole kuullut sanaakaan tännetulostani saakka. Se on minusta ikävämpää kuin saatat uskoa. Oli pahasti, kun unohdin sanoa, että Kolinkasta saisit senkin tukaluuden lisäksi, että minä olisin sinua ahdistamassa tiedon pyynnöillä, kuinka hänen vointinsa ja laitansa on. Kirjoita, rakas veli — ainahan jonkun rivisen jaksat. Ja nyt Charlotte lisäksi? Minun ei ole koskaan ollut niin ikävä kirjeitä."
Asianlaita oli se, että Kolinka oli vallaton ja osoitti pahoja tapoja, jotka eivät tehneet häntä miellyttäväksi. Achrénit koettivat kyllä kasvattaa häntä, mutta menestyksettä. Ennen vuoden loppumista he olivat saaneet pojasta tarpeekseen, ja Achrén antoi silloin sen "ultimatumin", ettei hän enää tahtonut puuttua Kolinkan hoitoon. Se saattoi Stenbäckin nurjalle mielelle, ja kun Achrén oli kirjoittanut, että poika oli käynyt hänelle "ikäväksi", luuli hän siinä huomaavansa lemmettömyyttä ja itsekkyyttä. Kolinkan ottamista luokseen hänen ei kuitenkaan käynyt ajatteleminen, sillä hänellä oli parhaillaan tutkintoluvut luettavina, eikä poika ollut vielä kylliksi valmistunut oikeaan kouluun pantavaksi. Stenbäck kirjoitti silloin Jonas Lagukselle Ylivieskaan pyytäen, että tämä toistaiseksi ottaisi hänet huostaansa. Vastaus oli myöntävä, ja Stenbäck oli iloinen siitä, vaikka häneen "kipeästi koski, että poika raukka siten, kuin mikä tavara, sai kulkea kädestä toiseen". Uunna vuonna 1840 Kolinka vietiin Ylivieskaan, ja siihen päättyvät tiedot hänestä, sillä Stenbäckin kirjeet Lagukselle eivät tiettävästi ole säilyneet. Kuitenkin olemme toista tietä saaneet tietoomme, ettei poika uudessakaan paikassa parantunut. Hänellä näyttää jo olleen, niin lapsi kuin olikin, eräitä "venäläisiä, rumia tapoja", jotka tekivät, että lopulta ei ollut muuta keinoa kuin lähettää hänet jonkunlaiseen käsityöoppiin Pietariin, mistä hän oli tullut. Tarkempia tietoja tästä ei ole, mutta helposti käsittää, ettei Stenbäck ilman tuskaa nähnyt toiveittensa "kasvattipojastaan" pettyneen. Vielä raskaammalta tuntuu kun hän jonkun aikaa myöhemmin tiedusteli pojan jälkiä ja sai kuulla, että hän oli kadonnut teille tietymättömille. Asia on kaikin puolin kunniaksi Stenbäckin sydämelle, mutta osoittaa samalla, että hän tosi runoilijan epäkäytännöllisyydellä ja uskolla hyvän tarkoituksen voimaan oli valmis ottamaan hartioilleen vastuunalaisuuden, joka ainakin sillä kertaa oli hänen voimiaan suurempi.
* * * * *
Ne lähimmän tulevaisuuden tuumat, jotka Stenbäck kesällä 1837 oli esittänyt kirjeessä veljelleen Lappiin, eivät toteutuneet sanan mukaan. Hänen papiksivihintänsä ei tapahtunut niin pian kuin hän oli aikonut, eikä hän myöskään milloinkaan tullut virkaatekeväksi papiksi Helsinkiin. Kuitenkin hän teki, mitä mahdollista oli, "saarnatakseen Herrastaan ja Mestaristaan" siellä. Syksystä 1837 alkaen hän saarnasi tuon tuostakin, joskin harvoin, kaupungissa. Niinpä tiedämme esim., että hän mainittuna syksynä kerran saarnasi kaartinpataljoonan kirkossa, jonka vakinaisena saarnaajana silloin oli pastori Fredrik Melart. Melart oli erinomaisen etevälahjainen mies, ja jumalanpalveluksissa mainitussa kirkossa oli niin paljon kävijöitä, että oli alettu jakaa pilettejä niihin tungoksen estämiseksi. Sillä kertaa kun Stenbäck esiintyi, oli kuulijain joukossa myöskin Essen, joka oli saattanut sinne rouva Fabritiuksen ja hänen sisarensa sanomatta edeltäkäsin kuka saarnaaja oli. Silloin Ebba Arppe näki ensi kerran sen miehen, jonka vaimoksi hän kerran oli tuleva. Stenbäck oli saarnannut suurella lämmöllä, joka antoi saarnan loppupuolelle omituisen viehättävän, innostuneen luonteen. Vielä tehokkaammin Stenbäck julisti uskoaan ja vakaumustaan "Evangeliskt Veckoblad" lehden toimittajana, jota lehteä hän ryhtyi julkaisemaan alusta vuotta 1839. Tämä lehti ei ollut pietismin ensimmäinen äänenkannattaja; jo vuosina 1836-38 oli sellainen ollut olemassa, nimittäin "Tidningar i andliga ämnen", jota Bergh-veljekset toimittivat. Lehti, joka tahtoi edistää "totista kristillisyyttä ja siihen perustuvaa siveyttä rakkaiden maanmiesten keskuudessa", koetti noudattaa kansantajuista esitystapaa saadakseen lukijoita myöskin kansan parista, ja ruotsalaisen painoksen rinnalla ilmestyi suomalainen nimellä "Hengellisiä Sanomia". Menestys ei kuitenkaan vastannut toiveita, sillä osaksi olivat toimituksen voimat liian heikot, varsinkin sittenkuin sensuuri oli pakottanut ahkerimman ja etevimmän avustajan, Jonas Laguksen, vaikenemaan, osaksi näyttää kansantajuisten ja tieteellisempien kirjoitusten sekoitus, jota ei kokonaan voitu välttää, vieroittaneen osan lukijoita. Päätettiin silloin, että lehti oli jatkuva toisella nimellä, jo mainitulla, ja uudella toimituksella, jonka päämieheksi tuli Stenbäck, Essen ja Julius Bergh lähimpinä avustajinaan.
Oikein ymmärtääksemme, mitä se tehtävä käsitti, jonka Stenbäck siten otti hartioilleen, on syytä tutustua Laguksen kokemukseen uskonnollisesta kirjailemisesta tänä aikana. Joukko (Akianderin julkaisemia) kirjeitä häneltä Julius Berghille antaa valaistusta tähän. — Lagus asettaa päämaalinsa korkealle. "Minun ajatukseni on se: kristinopin kaikki totuudet täytyy vapauttaa siitä kuonasta ja pimeydestä, missä ne ovat. Rakkaalla ja vaalivalla kädellä täytyy kaikki yleiset ja yksityiset, tietämättömyyden ja kevytmielisyyden synnyttämät ja muinaisuudesta perityt ennakkoluulot saattaa valoon ja yleisölle osoittaa, millaiset ne ovat niitä evankeliumiin verrattaessa." Ja hän lähettää kirjoituksen toisensa perään. Jo ennen tammikuun loppua 1836 hän on lähettänyt 8-9 kirjoitusta ja lupaa 4 lisää helmikuussa. Kaikki ne ovat nimimerkittömiä, sillä "me emme kerää laakereja mihinkään ajalliseen kuolemattomuuden seppeleeseen, ja jos niinkin olisi, olisivat minun kirjoitukseni varmaan sen kalpeimmat lehdet". Kaikki näyttää käyvän hyvin, ja hän kiittää Jumalaa, "joka tohtori Forsiuksesta on suonut meille valistuneen ja vapaamielisen sensorin!" Alkupuoliskolla vuotta olivat useimmat alkuperäiset kirjoitukset Laguksen kynästä lähteneitä, [Yliopiston kappaleessa lehteä on nimi tuntemattoman käden merkitsemä kirjoitusten alle.] ja vaikka hän itse kirjoittaa hyvin kansanomaisesti, arvelee hän, että muunkin tyylisiä kirjoituksia tulisi olla: "Lehdenhän tulee olla Jumalan kauniin maailman kaltainen luonnon valtakunnassa, missä on runsas kukkien ja ruohojen vaihtelu, jotta kukin saisi hyödykseen runsaasta varastosta." — Mutta pian sävel muuttuu. Heinäkuussa hän valittaa, että on lähetetty "vähän tai ei mitään tosikristillistä"; kuitenkin on hänen mielipiteensä: "Meidän ei tule ilman erityistä viittausta antaa sulkea sitä ovea, jonka Herra on avannut meille vaikuttaaksemme suuremmassa piirissä." Pahempi oli, että sensuuri oli alkanut pyyhkiä Laguksen kirjoituksia. Tarkempia tietoja tästä puuttuu, mutta kirjeessä 16 p:ltä jouluk. 1836 hän ilmaisee, kuinka oli laita. "Rakas, rehellinen ystävä!" kirjoittaa hän kielellä, joka muistuttaa, että hänkin oli runoilija, joka oli heittänyt pois kanteleensa, "jos näit illan tyvenessä pikku lintusen, joka räpyttelee siipiään puunlatvojen yläpuolella näyttäen epätietoiselta, mihin asettuisi yöksi, niin näit tilani ensi hetkenä kirjeesi luettuani. Mikä nyt neuvoksi? On selvää, että tahdotaan tunkea pois minut toimituksen osallisuudesta, ja siihen olen osaksi itse syypää. Puin rauhanruhtinaan haarniskaan ja tahdoin antaa hänen, hyvin varustettuna soturina, tunkeutua vihollisen leiriin, ja luulin hakkaamalla Malkukselta korvan pois tehneeni isojakin sankaritöitä. Mutta onpa vastapuoluekin ankara." Hän ei syytä Forsiusta, vaan sitä, että vihollinen oli asettunut toiselle kannalle. Oli pyyhitty pois eräs kirjoitus valistuksesta, vaikka oli päästetty eheänä toinen, maailman silmissä paljoa arveluttavampi kirjoitus herätyksestä. "Olen varma, että itse käsialanikin on tästälähin sensorista epäiltävää. Kenpä ei löytäisi ismejä, jos niitä tahtoo hakea, ja materialismi ei ole niin pahaa asianomaisille kuin pietismi." Hän pyytää palauttamaan kirjoituksensa ja neuvoo täyttämään lehden otteilla Freseniuksen saarnakokoelmasta, Nohrborgista, Pontoppidanin uskonpeilistä, Spenerin, Francken y.m. teoksista! Tulevaisuuden varalle hän lupaa kuitenkin, jos niin halutaan, jotakin "viatonta tyhjää", mutta silloin täytyy toisen henkilön kirjoittaa artikkelit puhtaaksi (tekijän salassa pitämiseksi). Eräästä kirjeestä vuodelta 1837 mainittakoon vielä, että sensori näyttää havainneen muutaman otteen Lutherin teoksista sopimattomaksi, jonka vuoksi Lagus sanoo, että vallitsevaa sensuuria tuskin voi verrata edes katolisissa maissa olevaan, sillä siellä luultavasti sallittaisiin painattaa otteita Tridentin kokouksen asiakirjoista.
Luonnollisesti Stenbäck tiesi kaiken tämän; mutta hän ei ollut se mies, joka pelkäsi vaikeuksia. Hän ryhtyi toimeen tuorein voimin ja julisti uskoaan riemulla — kunnes väkivalta pakotti hänetkin vaikenemaan.
"Evankelisella Viikkolehdellä" oli kirjallisempi luonne kuin sen edelläkävijällä. Hartauskirjoitusten rinnalla tapaa siinä tutkielmia, jotka valaisevat ajan oloja, kirkkohistoriallisia ja muita kertovia esityksiä, arvosteluja y.m.s., tavallisesti hyvin kirjoitettuja ja hyvin valittuja katsoen siihen puhtaaseen, kaikkea sanavaahtoa ja tunnehaikeilua vihaavaan kristilliseen henkeen, joka on johtavana periaatteena. Alkuperäiset kirjoitukset ovat nimimerkittömiä, ja mahdotonta on sen vuoksi enää tarkoin päättää, mitkä avusteet ovat minkin antamia, vaikka tosin ainakin Stenbäckin käsi usein on ilmeisesti tunnettava. Hän on kaiketi kirjoittanutkin enimmän osan, sillä hän oli päätoimittaja ja antoi lehdelle kokonaisuudessaan leiman. Eri kirjoitusten ohella hänen persoonallisuutensa ilmenee niissä runomuotoisissa lisissä, joilla numeron on tapana alkaa, ja niissä "mietteissä ja ajatelmissa", joihin se päättyy.
Ensimmäisellä numerolla (7 p. tammik. 1839) on mottona lause: Nostakaat silmänne ylös, ja katsokaat vainioita, sillä ne ovat jo valkeat elonajaksi (Joh. 4: 35), ja sen aloittaa runoelma "Aamu", joka symbolisesti viittaa seuraavaan ohjelmakirjoitukseen "Toiveita" (Utsikter). "Jos uskot, niin puhut", aloittaa Stenbäck Lutherin sanoilla tämän kirjoituksen, ilmaisten sillä syyn esiintymiseensä, ja antaa sitten yleissilmäyksellisen esityksen ratsionalismin ja "järjenmukaisen kristillisyyden" leviämisestä Euroopassa. Hän osoittaa, kuinka ratsionalismi sai aikaan sen, että "yleinen hämmennys, laimea, pilkkaava tietämättömyys hengellisistä asioista, penseä uneliaisuus ja ajattelematon turvallisuus tuli näkyviin kirjallisuudessa ja elämässä". — "Aika näytti", sanoo hän, "jonkunmoisella kyllästyneisyydellä antaneen laahata itseänsä eteenpäin, ja hämmentyneestä, häiriöisestä kieltensekoituksesta kuuluivat alati ainoastaan sanat: 'valistus, suvaitsevaisuus, rakkaus, omantunnonvapaus', suuren veljeyden lunnaina". — Hän puhuu edelleen oppi- ja hartaus- y.m. kirjain tulvasta, joilla ihmiset koettivat vahvistaa viisautensa ylivaltaa, kuinka vanhat laulu- ja virsikirjat tehtiin vetisiksi ja lennottomiksi, kuinka niiltä riistettiin niiden voimakas uskonelämä ja omat henkevät lauseparret ja ne sovitettiin heikkouskoisen ajan makuun, kuinka edelleen huonot näytelmät, sellaiset kuin Kotzebuen, kevytmieliset ja sentimentaalisen laimeat romaanit ja luontoapalvovat tai moralisoivat runoelmat vaikuttivat myrkyttävästi, sekä vihdoin kuinka sekin peloittava voima, joka on aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä, suosi ratsionalismia. Niin näytti sen valta turvatulta ainiaksi, mutta "silloin puhalsi tuulahdus Kaikkivaltiaan hengestä yli maan, ja rehoittava ruoho kuihtui, ja ylpeä kukka alkoi lakastua. Avara keto, täynnä kuolleitten luita, alkoi taas liikkua; kuolleet nousivat ylös ja todistivat niitä vastaan, jotka kehuivat elävänsä." On alkanut sota uskosta ja epäuskosta, sota Kristuksen evankeliumista. Monet aikakauden oppineimmat ja nerokkaimmat miehet oppivat jälleen uskon kieltä ja puhuvat sen puolesta. Yhtenä vakuuttavimpia todistuksia uskon edistymisestä ja voitoista mainitaan lopuksi joukko aikakauskirjoja, jotka todistavat totuuden puolesta ja jotka viime vuosina ovat suuresti karttuneet luvultaan. — Stenbäck asettui siis aikakauskirjoineen itsetietoisesi niiden riviin, jotka taistelivat raamatullisen kristillisyyden puolesta ratsionalismia vastaan — se paikallinen hengellinen liike, joka suomalainen pietismi oli, käsitettiin ilmaukseksi koko Euroopassa huomattavasta reaktsionista tuota uskon vihollista vastaan. Kirjoituksen esitys ei ollut kansantajuinen, s.o. kansaa varten aiottu, ja muutoinkin voi lehdestä sanoa, että se oli tarkoitettu maan sivistyneelle yleisölle.
Toinen numero esittää yhtä laveassa, "Järjenmukainen kristillisyys" nimisessä kirjoituksessa, kuinka ratsionalismi menettelee todistellessaan kumoon evankeliumin pääoppeja sekä kuinka järjen oikeastaan tulee suhtautua Jumalan sanaan. "Emme mekään ole järjenhalveksijoita, saati sitten järjenvihaajia", sanoo Stenbäck, jonka tyylin tässäkin tunnemme, "sillä ilman sitä jäisi ilmestys joko kuolleeksi aarteeksi tai se tulee suorastaan haaveilun ja uskonkiihkon tulisoihduksi, kuten niin monelle historian lehdelle on verikirjaimin kirjoitettu. Mekin annamme järjelle suuren arvon, mutta me emme tahdo koskaan Baalin pappien tavoin notkistaa polviamme järjen jumalattarelle. Mekin tunnustamme järjen henkiseksi silmäksi, jolla korkeampi valo vastaanotetaan; mutta me tiedämme varsin hyvin, että tälle silmälle on ilmestys se kaukoputki, jonka avulla se yksin saattaa elon yössä tähystää maailmoihin, joita paljas silmä ei olisi voinut keksiä, ei edes aavistaa. Meidänkin mielestämme käsittää lopuksi järki kaiken tietämisen lait, jonka kautta siis vakaumus ja usko vasta on mahdollinen, mutta se ei ole itse tiedon ja uskon lähde, sillä ei ole sitä tarkoitusta eikä myöskään kykyä luoda, tuomita ja mestaroida taivaallisia, vaan iäti ainoastaan oppia Jumalalta ja totella häntä, ja siten tulla tietoon siitä, mikä taivaallista, jumalallista ja autuuttavaa on." —
"Valoa, valoa, huudetaan edelleen" — jatkaa kirjoittaja yltyvällä innostuksella — "ja me yhdymme ilolla tähän huutoon. Mutta me etsimme korkeinta ainoastaan korkeimmasta (Jaak. 1: 17). Me emme seuraa mitään kiiluvaa arkisoihtua, emme edes kaikkea korkeampaa valistusta halveksivan ja ylenkatsovan järjen yölampunvaloa, kaikkein vähimmin niitä virvatulia, jotka nousevat ylpeyden suosta ja luulottelun rämeistä. Me vaadimme Sionin valoa (Jes. 9: 2); totista valoa, josta Johannes todistaa (Joh. 1: 9), joka karkoittaa kaiken pimeyden, valistaa kaikki henget ja täyttää -säteillään kaikki iankaikkisuudet, Häntä, joka sanoi: 'Minä olen maailman valkeus; joka minua seuraa, ei hän pimeydessä vaella, mutta saa elämän valkeuden.' (Joh. 8: 12.) Sen vuoksi pysymme apostolin sanassa: 'meillä on vahva profeetallinen sana, ja te teette hyvin, että siitä vaarin otatte, niinkuin kynttilästä, joka pimeissä valistaa, niin kauan kuin päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämissänne' (2 Piet. 1: 19). Tätä taivaanvaloa eivät yölliset henget totisesti voi sietää!"
Tarkempi selonteko aikakauskirjan sisällyksestä ei tässä voi tulla kysymykseen. Edellä kerrotut ja siteeratut kohdat ovat jo kylliksi osoittamaan sen henkeä ja luonnetta. Kaikkialla ilmenee tosi paatos, mahtavasti vaikuttava, harras vakaumus. Tyyli ei ole tutkimuksen tyyntä ja harkittua tyyliä, vaan elävän puheen, joka milloin leimahtaa suuttumuksesta, milloin väräjää liikutuksesta, mutta aina on avonaista, rohkeamielistä, vilpitöntä. Luonnollisesti juuri nämä ominaisuudet sekä todellisen käsityksen ja persoonallisen kokemuksen alituinen tuntuminen tekivät sen, että lehdelle, kuten Aug. Schauman [Nu och förr, s. 381.] todistaa, "annettiin suuri arvo" pietistien piirin ulkopuolellakin. Merkitystä vailla ei kaiketi ollut sekään, että tiedettiin Stenbäckin, yhden maan etevimpiä runoilijoita, olevan päätoimittajana, ja että kohdassa ja toisessa lukija oli erottavinaan kantelon kajahdusta keskellä vakavaa esitystä. Tarkkaavan lukijan on näet helppo eräistä vertauksista, eräistä sanoista, virkkamattakaan puheen sujuvasta virrasta, tuntea runoilija. Jopa niissä hartauskirjoituksissakin, jotka seurasivat mainittuja yleisluontoisia, esim. eräässä, jonka nimi on "Parannus ja usko" (n:oissa 13 ja 14), esiintyy sellaisia piirteitä. Niinpä, kun hän puhuessaan "herätyksestä", kuvattuaan kuinka syntinen tultuaan käsittämään oman viheliäisyytensä joutuu epätoivoon kaikesta, mikä on hänen omaansa, sanoo: "mutta silloin kaikuu evankeliumin ääni ikäänkuin enkelien laulamana pilvistä, silloin huutaa armon ääni, huutaa Jeesus: Tulkaat minun tyköni te kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon virvoittaa teitä." Ja heti jäljestä, missä hän sanoo: "vihdoin avautuu hänelle syvä, iloinen ja kirkas katse Kristuksen sovintoon, ja hän syöksyy armon ja laupeuden iankaikkiseen mereen". Edelleen kohdattiin hänet jo mainituissa alkurunoelmissa. Paitsi "Aamua" oli lehdessä sen ensimmäisenä vuotena "Keväthuokaus", "Pois pelkosi!" sekä kaksitoista "sointua", joista kuusi oli ennen julkaistuja nimellä "gaseeleja", kuusi taas uutta. Muiden sepittämiä on ainoastaan yksi runoelma: "Hvart skall jag gå?" (Kunne kuljen? n:o 16, 22 p. huhtik.). Sillä on nimimerkki L—a, joka merkitsee Lauraa, Stenbäckin sisarta.
[Runoelma kuuluu:
Hvar finns väl den, som vill mig lycklig göra?
Hvar är den vrå, där jag kan lycklig bo?
Hvem är ock den, som vill mig visligt föra
Hem till det land, där jag får evig ro?
Jag känner En, som jämt mig räcker handen; —
"Följ mig, du arma; följ mig, om du vill!" —
Och visar skenet från de bättre landen,
Och talar mig så godt och vänligt till.
Ack, hvarför dröjer jag att honom följa?
Han Sonen är ifrån det rika hus;
Han skall för mig ej någon sanning dölja,
Men i mitt hjärta gjuta frid och ljus.
Och Han är den, som vill mig lycklig göra,
Och öfverallt kan jag då lycklig bo;
Och Han är den, som vill mig visligt föra
Hem till det land, där jag får evig ro.
(Missä onkaan se, joka tahtoo minut onnelliseksi tehdä?
Missä on soppi, jossa voin onnellisena asua?
Ja missä on se, joka tahtoo minut taiten johdattaa
kotia siihen maahan, missä saan iäisen rauhan?
Tunnen Yhden, joka yhä ojentaa minulle kättään; —
"Seuraa minua, poloinen! seuraa, jos vain tahdot!"
Ja osoittaa hohdetta, joka käy paremmista maista,
ja puhuttelee minua niin lempeästi ja ystävällisesti.
Ah, miksi viivyttelen häntä seuraamasta?
Hän on rikkaan kartanon Poika;
Hän ei ole kätkevä minulta mitään totuutta,
vaan on vuodattava sydämeeni rauhan ja valon.
Ja Hän on se, joka tahtoo minut onnelliseksi tehdä,
ja kaikkialla voin silloin onnellisena asua;
ja Hän on se, joka tahtoo minut taiten johdattaa
kotia siihen maahan, missä saan iäisen rauhan.)]
Lopuksi viikkolehti antoi Stenbäckille aiheen tarkastaa ennen kirjoittamiansa ajatelmia niistä poimiakseen ja muodostellakseen sellaisia, joita hän saattoi painattaa lehteen. Usein hän kyllä haki aforismeja etevien kristillisten opettajain teoksista, mutta tuon tuostakin hän pani lehteen omiakin henkeviä ja muodoltaan valmiiksi valettuja mietelmiä. Näytteinä niistä olkoot seuraavat:
Abraham uhrasi Jumalalle rakkaimpansa; se joka uhraa Jumalalle rakkaimpansa on Abraham.
On ihmisiä, jotka pitävät heikkoutena antaa anteeksi rikoksen. Tämän periaatteen mukaan olisi Jumala heikoin taivaassa ja maan päällä, sillä ei kukaan taivaassa eikä maan päällä anna anteeksi niin paljon kuin hän.
Valo karkoittaa pimeyden: missä Jumala nousee sydämen valoksi, siellä synti laskeutuu mailleen.
Kuinka puhdas täytyykään peilin olla, jos tahtoo nähdä siinä kuvansa oikein; jos se on tomuinen, niin ei enää näe selvästi. Niin täytyy sydämen olla puhdas maailman tomusta, jotta Jumalan kuva voi loistaa siinä.
Suurin onnettomuutemme ja luontomme kirous on, ettemme saata samalla kertaa olla Jumalan ja oman mielemme mukaan.
Monella on kyllin uskontoa esiintyäkseen synkkänä, äreänä, ylpeänä ja moitteenhaluisena, mutta ei kyllin ollakseen iloinen, tyyni, levollinen, nöyrä ja lempeä.
Me tyydymme sanomaan Jumalalle, että tarvitsemme hänen armoaan, ja kuitenkin voimme aivan hyvin kestää sitä vailla olemista.
Ihmisille annamme antaen, Jumalalle ottaen ja kiittäen.
Sillä sielulla, joka on maallisen rakkauden siteissä, on lyijyä siivissään, eikä se voi kohota Jumalan tykö.
Ei koskaan täydy turvata enemmän Jumalaan, kuin milloin asiamme näyttävät toivottomilta; sillä missä ihmisavusta ei enää ole toivoa, siinä se antaa jumalalliselle sijan.
Sinä hidas! miksi tahdot käskeä niitä, jotka kotkina lentävät, vaeltamaan hitailla kukonaskelillasi?
On syvämielisyyttä, joka kaivaa syrjään, ja yksinkertaisuutta, joka valloittaa taivaan.
Me tahdomme pyhittää itsemme työn kautta, Jumala tahtoo tehdä sen kärsimyksen kautta.
Meidän täytyy opiskella ja tehdä työtä niinkuin eläisimme iankaikkisesti; meidän täytyy elää ja rukoilla niinkuin tänään kuolisimme.
Totuuden etuoikeus on voittaa vielä kukistuessaankin, ja valheen ansaittu rangaistus on kukistua voittaessaankin. —
Suorasanaisista kirjoituksista, jotka osoittavat taiteellisempaa muotoa, mainittakoon ainoastaan kertomus "Uudenvuoden ilta", joka on jonkunmoinen vastine "Vanhan puutarhurin kirjeisiin". "Tapaus" on sijoitettu maalaispappilaan ja on se, että perheen jäsenet, isä ja äiti sekä heidän lapsensa, Ludvig ja Betty, uudenvuoden iltana istuvat kotoisessa piirissä kertoen toisilleen, mitä kullekin on tärkeintä tapahtunut kuluneena vuotena. Saamme tietää, että eräs pitäjään muuttanut vanha majuri on siellä saanut suuria muutoksia aikaan. Ensimmäisinä oli vanha pastori itse havainnut, ettei kristillisyytensä laita ollut oikein, ja siten herännyt totiseen murheeseen, joka johti hänet kääntymykseen; hänen vaimolleen oli käynyt samoin, ja Ludvig oli käynyt vaarallisten koettelemusten läpi, mutta ankaran sairauden aikana Helsingissä vihdoin tullut oikealle tielle, niin että hän nyt iloisena uskossaan tunnustaa syntinsä ja todistaa siitä armosta, jota hän on kokenut. Betylle yksin on tähän iltaan saakka kaikki tämä ollut osaksi outoa, osaksi hänen huvituksiaan häiritsevää, ja keskustelu on aluksi vain kiusallista hänelle kuunnella. Mutta hänenkin hetkensä oli tullut, veljen kertomus valtaa hänen mielensä, ja loppu kuuluu: "Niin puhui Ludvig. Mutta Betty kallistui veljensä rintaa vasten ja itki." — Kertomus on nimimerkitön, mutta C. G. von Essenin jälkeläiset tietävät sen lähteneen hänen kynästään.
Siitä, mitä jo on kerrottu "Hengellisistä Sanomista", saattaa arvata, että "Evankelinen Viikkolehti" ei läheskään ollut sellainen kuin toimitus olisi halunnut. Varsinkaan ei voi olla panematta merkille alkuperäisten kirjoitusten vähälukuisuutta verraten vanhemmasta ja nuoremmasta ulkomaisesta kirjallisuudesta lainattuihin. Syynä tähän oli sensuurin harras toiminta. Hengellisen kirjallisuuden sensuuri oli tähän aikaan tuomiokapitulien huostassa, ja sitä hoidettiin innolla, joka olisi herättänyt ihastusta jossakin kenraalikuvernöörissä vuosisadan käänteessä. Esimerkkinä mainittakoon, että luetteloon Turun ja Porvoon tuomiokapitulien kieltämistä kirjoista vuodelta 1839 muun muassa on pantu: "Nådens ordning till saligheten efter Jesu härliga evangelium" (Tukholma 1826) ja "En ropandes röst i öknen" (Örebro 1834), ja kiellon syyksi ilmoitetaan molempien "arveluttava sisällys"! [Luettelon, joka käsittää vuodet 1835-50, on Ad. Neovius julkaissut Vartijassa 1891.] Kun siten viattomintakin hartauskirjallisuutta, mitä saattaa ajatella, merkittiin "kiellettyjen kirjain luetteloon", ilmeisesti vain siksi, että pietistit sen hyväksyivät, on helppo ymmärtää, että Viikkolehden toimitusta pidettiin kuumilla. Lyhyet lauseet Stenbäckin kirjeistä Achrénille ovat asianlaitaa valaisevia. 3 p. helmik.: "Oletteko saaneet lehden? Se käy kurjanpuoleisesti. Porvoon piispa on pöpö meitä kohtaan, ja enimmin saanee kai lehti sen tuntea; meidän täytyy aluksi pitää se niin löyhänä kuin suinkin." 25 p. helmik.: "Kirjoituksesi viipyy kauan Porvoossa; luultavasti se tekee siellä kierrostaan, ja ennakolta jo huhutaan sen olevan 'niin sarkastisen', että se tuskin pääsee painoon. Säälin suruasi; minä olen saanut tottua siihen. Nyt tänne tultuani on miltei jokainen kirjoitus, jonka olen kirjoittanut ja lähettänyt, joko pyyhitty kokonaan tai tärvelty pilalle. Harmissani kirjoitan kuitenkin, mitä Jumala antaa, ja ajattelen, että he väsyvät ennen kuin minä. Olen tuuminut koota epuun saaneet kirjoitukset ja painattaa ne yhdeksi kirjaksi Ruotsissa. [Tämä ajatus ei tiettävästi milloinkaan toteutunut. Mahdollisesti käsikirjoitukset hukkuivat Vaasan palossa.] Kirjoita sinäkin; miksi antaisimme konsistorin peloittaa ja säikyttää itseämme — ehkäpä se konsistori, joka istuu ylhäällä, sensuroi toisin ja kuitenkin päästää poloiset kirjoituksemme jollakin tavoin painoon ja valoon. Jollei muun vuoksi, niin kiusaksi perkeleelle — sillä jollei hän olisi kiukuissaan meitä ja meidän sanojamme kohtaan, ei hän niin vastustaisi. Katsos, siinä on meillä toki keino tehdä kiusaa hänelle, joka on ollut meille kiusaksi enemmän kuin kyllin. Julkisota — ryhtykäämme kerran puolustuksesta hyökkäykseen. Olkoon meillä voimaa käydä hänen kimppuunsa, niin että tuntuu!" — Sitten oli jonkun aikaa paremmin laita, kuten näkyy seuraavasta. 20 p. syysk.: "Mitä Hussista tulee? Essen sanoo, ettei tule mitään kirjoitetuksi, mutta mielestäni sinun pitäisi hyvin saada se aikaan. Tai kirjoita jotakin muuta. Meille näyttää tulevan hyvänpuoleiset ajat sensuuriin nähden." Päiväämätön kirje (jonkun aikaa myöhemmin): "Oletko jo laatinut kirjoituksesi Hussista? tee se, tai jos ehdottomasti kiellät, niin ilmoita minulle, silloin minun täytyy kirjoittaa. Sen voisit tehdä jonakin joutohetkenä! Älä laisinkaan ajattele sensuuria, vaan kirjoita mitä tahdot. Me käräjöimme paraikaa niiden kanssa. Olin äskettäin Porvoossa ja sain siellä väitellä Forsiuksen ja Runebergin kanssa, joka viimeksimainittu sitten on osoittautunut suosiolliseksi meitä kohtaan. Minulla on siellä kirjoituksia, jotka ovat viruneet siellä kauan ja jotka kaikesta päättäen taas saavat epuun." 23 p. jouluk. mainitaan, että Stenbäck ja Essen taas olivat olleet Porvoossa, luultavasti sensuuriasioissa.
Tämä voinee riittää täksi kertaa. — Jumaluusopin lehtori G. H. Forsius näyttää olleen pääsensori, mutta päätöksiin lienevät kaikki tuomiokapitulin jäsenet ottaneet osaa. Stenbäck mainitsee, että Runeberg hänen Porvoossakäyntinsä jälkeen oli ollut "suosiollinen", josta näemme, että hän kuitenkin yleensä otti osaa sensuroimiseen. Strömborgin Runebergin elämäkerrassa ei ole mitään tietoja tästä asiasta.
Edellämainituissa kirjeissä on myöskin siellä täällä muutamia sanoja, jotka koskevat yliopistonuorisoon kuuluvien pietistien elämää ja osaksi vahvistavat, osaksi pikkupiirteillä täydentävät sitä, mitä aikaisemmin on siitä kerrottu. Syksyllä 1838 ja seuraavana talvena oleskeli Helsingissä vanha saksalainen paroni Nolcken, josta Stenbäck (23 p. syysk. 1838) kirjoittaa: "Hän on kuin isä meille kaikille. Vanhana, hartaana kristittynä hän ei täällä seurustele kenenkään muiden kanssa kuin meidän. Me kokoonnumme pari kertaa viikossa, luemme, puhumme, rukoilemme. — Hän ei ymmärrä laisinkaan ruotsia, siksi meidän on vähän vaikea vaihtaa ajatuksiamme." 25 p. helmik. 1839 hän kirjoittaa: "Elämme täällä noin hiljakseen — kokoukset täydessä vauhdissa ja silloin tällöin joku uusi. Hirmuista on se, että jollemme pysy valveilla ja valjaissa, niin emme ainoastaan itse huku, vaan vedämme muitakin mukanamme — Jumala on asettanut niin ihmeellisesti kohtalomme." Päiväämättömässä kirjeessä syksyltä taas: "Olemme jälleen saaneet muutamia uusia, 2-3. Yksi, joka on ollut raju ja suosittu hurjastelija. Herra tukekoon meitä! Olen ajatellut mitä Chrysostomos sanoo: älkäämme ahkeroiko, että monet tulisivat kristityiksi, vaan että he tulevat oikeiksi kristityiksi. No, lauma ei ole vielä liian suuri — kiitetty olkoon Herra, että olemme edes päässeet alkuun. Siinä on kyllin toistaiseksi. On hauskaa ajatella, että te taivallatte siellä ja me täällä — ja jos olemme huonompia kuin te, niin olemme kuitenkin tiellä. Kuka tahtoisikaan jäädä jälkeen?" — Että kaiken tämän, varsinkin lehden tuottaman touhun takia luvut eivät edistyneet täydellä vauhdilla, on helppo käsittää. Stenbäck päättääkin tämän kirjeen sanoilla: "Lukuni sujuvat hyvin huonosti — minusta tulee kehno teologi."
Stenbäckin suhteesta pohjalaisiin tovereihinsa ylipäänsä näinä vuosina on vähän tietoja. Pari tapausta osoittaa kuitenkin, että hän oli yhteydessä heidän kanssaan ja nautti heidän täyttä luottamustaan. Kun Cygnaeus syksyllä 1838 valittiin eteläpohjalaisen osakunnan kuraattoriksi, johti Stenbäck sitä lähetystöä, jonka toimena oli pyytää, että hän vastaanottaisi kutsumuksen, ja kun etelä- ja pohjoispohjalaiset 9 p. marraskuuta 1839 yhteisesti viettivät ensimmäisen juhlan Porthanin muistoksi, ehdotti Stenbäck, siihen valittuna, maljan Runebergille, joka oli Porvoosta kutsuttu juhlaan.
Kuvaus tästä tilaisuudesta, jolla isänmaallisen luonteensa vuoksi on merkityksensä Suomen kansallisen heräämisen historiassa, olisi tässä liikanainen, kun Z. Topelius on kertonut, miten juhla vietettiin. [Z. Topelius, Den första Porthansfesten 1839. Joukahainen XI.] Tähän kuuluu ainoastaan se, mikä koskee Stenbäckiä. Yleväaatteinen runopuhe, jonka hän juhlassa lausui, kuuluu kauneimpaan, mitä hän on sepittänyt. Alkaen samalla ihanalla kuvalla, jolla Runeberg lopettaa "Pilven veikon", runoilija ylistää ensin Porthania, joka
Oss hemmastadde gjorde i vårt land,
Och hemmastadde, bröder, i vårt eget bröst.
[Koteutti meidät omaan maahamme,
ja koteutti, veikot, meidät omaan rintaamme.]
Antaessaan meille muinaisuutemme hän antoi meille tulevaisuuden, joka on harmaan muinaisuuden lapsi.
Ett barn
Med lösta lockar och med klara ögonpar,
[ Kuin lapsi,
liehuvakiharainen ja kirkassilmäinen.]
niin tulevaisuus viittaa meille, ja
på oss beror
Om den skall utan glans och ära sjunka ner
I glömskans svarta haf, ej värd en enda blick;
Om den skall blifva stor, bekrönt med dygd och kraft,
Och skänka evig ära åt vårt arma land.
[ Meistä riippuu, onko se loistotta ja maineetta vaipuva unohduksen mustaan mereen ansaitsematta silmäystäkään; vai onko se nouseva suureksi, hyveen ja voiman seppelöimäksi, ja suova iki-kunnian poloiselle maallemme.]
Ja sitten runoilija ylistää nuoruuden ääretöntä valtaa säkein, jotka tuntuvat yhtä monelta siemeneltä niihin lauluihin, jotka Topelius myöhemmin viritti nuoruuden ylistykseksi. Sitten seuraa lopuksi kolmas ajatusjakso, jossa esitetään, kuinka me korkean, loistavan sankariteon laakeriseppeleen sijaan olemme saaneet "sisällisen elämän rikkauden" ja "runon jalon taiteen" —
Ej arma äro vi, förloradt är ej allt,
O bröder, om vi ej förlora än till slut
Oss själfva och den inre världen ur vår barm!
Men än bland Finlands folk, bland Finlands drifvor än
Den blommar i sin prakt; och frågar främlingen,
Hvar dock den finnas må, — då peka vi med fröjd
På dig, du finska diktens konung, Runeberg.
[Emme ole köyhiä, kaikki ei ole mennyttä, oi veljet, ellemme vihdoin menetä omaa itseämme ja povemme sisäistä maailmaa! Mutta Suomen kansan parissa, Suomen kinosten keskellä se vielä kukoistaa ihanuudessaan; ja jos muukalainen kysyy, missä se muka on, — niin viittaamme riemulla sinuun, Suomen runon ruhtinas, Runeberg.]
Tämä mestarillisesti ajateltu ja sepitetty puhe, jonka epigrammintapainen loppu on varmaankin tehnyt sytyttävän vaikutuksen, on, niinkuin saattaa nähdä säilyneestä ensimmäisestä käsikirjoituksesta, kirjoitettu yhteen vauhtiin. Sommituksen selvyys ei ole jättänyt sijaa vähimmällekään epäröimiselle, ainoastaan siellä täällä joku lausetapa on pyyhitty pois ja pantu parempi sijaan. Jos tarkkaa sisällystä, tapaa siinä vähän sellaista, mitä juhlapuhujat ja runoilijat eivät myöhemmin olisi moneen kertaan toistaneet; silloin olivat tosin ajatukset uudemmat, mutta pääpaino on kaiketi siinä, ettei kukaan ole laulanut niitä täysisointuisemmin, ettei mikään myöhempi laulu ole saanut säkeiden sointua ja loistoa heikkenemään.
Paitsi että Stenbäckillä oli yksi numero virallisessa ohjelmassa, oli hänellä pääosa siinä hetken synnyttämässä loppukohtauksessa, jonka kerromme Essenin sanoin: Puoliyön hetki oli jo lyönyt, mutta vielä oli maljassa pisara jäljellä, ja lasit olivat valmiina palvelukseen kuten ennenkin. Silloin tuli Cygnaeus ja kuiskasi sanan Stenbäckin korvaan: "Nyt on 10:s päivä, Lutherin syntymäpäivä, esitä Lutherin malja." Stenbäck oli heti valmis. Lasit täytettiin, ilmoitetun puhujan ympärille syntyi tiheä tarha, ja hän kohotti äänensä esittääkseen Cygnaeuksen ehdottaman maljan. Mutta puheen aloitettuaan hän huomasi, että se oli "uskallettu ehdotus". Äkisti hän silloin keskeytti. "Ei", sanoi hän, "Luther on ylhäällä Jumalan taivaassa, yläpuolella meidän maljapuheitamme — ei, ei maljaa Martti Lutherille", jonka sanoen hän heitti lasinsa permantoon, ja koko kokous, ikäänkuin sähköiskun saaden, noudatti esimerkkiä. — Jokaisessa muussa tilaisuudessa, huomauttaa Topelius, olisi tästä seurannut hurja juominki, jommoiset valitettavasti niin usein tänä aikana alensivat ylioppilasjuhlia. Mutta toinen mieliala pääsi valtaan tämän päivän mahtavien vaikutusten synnyttämänä. Lasisirpaleet korjattiin pois, eräs puhuja nousi ja esitti Franzénin maljan; toinen esitti Lönnrotin maljan. Ikäänkuin ihmeellisen käänteen vaikutuksesta sykkivät taas ylioppilaiden sydämet kaikelle, mitä elämässä on puhtainta ja korkeinta.