Lauri Stenbäck

by Eliel Aspelin-Haapkylä

VIIDES LUKU. 1835-1837.

Östringin kuolema. — Stenbäckin kertomus Östringin kehityksestä. —
"Öisiä säveliä." — "Uskonnollisista romaaneista." — Sairaus. —
"Gaseeleja" y.m. runoelmia. — Kotona: Tulevaisuudentuumia y.m.

Erotettuja eivät toverit olleet unohtaneet. Osakunnan lukukausijuhlassa 17 p. helmik. 1835 oli juotu malja poissaoleville tovereille, "joiden joukossa", kirjoittaa Snellman pöytäkirjaan, "erittäinkin kuusi, etevimmät piiristämme, vaikka kurinpitotoimikunnan erottamat yliopistosta muka rikoksesta lakia vastaan, tunnustettiin kaipauksella muistetuiksi". Maljan esitti lääketieteenkandidaatti Ehrström, ja sen jälkeen laulettiin Topeliuksen sepittämät runosäkeet.

Kuitenkin tiedämme, ettei ainakaan kaksi kaivatuista, Stenbäck ja Östring, enää ollut samalla kannalla kuin ennen, kun he syyskuun lopulla palasivat Helsinkiin. Topelius sanoo Stenbäckistä, että "hän palasi palavana pietistinä leimuten intoa ylioppilaselämän huonoja tapoja vastaan", sekä edelleen: "kun hänen sanansa enemmän häiritsivät kuin innostuttivat toveripiiriä, vetäytyi hän siitä syrjään ja seurusteli enimmäkseen hengenheimolaistensa kanssa". Holsti taas lausuu laveammin Östringistä: "Hänen olennollaan ja käytöksellään näytti vielä olevan sama tasainen ja vaatimaton luonne kuin ennenkin, mutta hän ei luonut enää samaa viihtyisyyttä, samaa viileyttä ympärilleen, sillä missä hän kulkikin, oli ikäänkuin synkkä varjo olisi seurannut häntä, ja hänen avoimen, vapaan ja tyynen katseensa edessä oli ikäänkuin pilvi, suuren, mahtavan käden asettama pilvi, joka osoitti, että pohjalla kuitenkin myrsky kuohui. Hän vetäytyi nyt kokonaan syrjään toverien piiristä ja eli ainoastaan omaa sisäistä elämäänsä. Jo ennen Helsinkiin tuloaan hän oli kirjoittanut siitä: 'välttämätöntä on nyt pysytellä yksinäisyydessä niin kauan kuin työ on keskeneräinen, sillä silloin joutuu aina nurjien arvostelujen alaiseksi, samoinkuin itsekin aina näkee asiat kierosti ja takaperoisesti'. Hän eli sen vuoksi nyt kokonaan kammioonsa sulkeutuneena, eikä koskaan oltu nähty Östringiä niin uutterana kuin tähän aikaan. Pyhä Raamattu sekä kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain tutkimus täytti hänen sielunsa."

Ystävykset asuivat yhdessä, heillä oli kaksi huonetta vahtimestari Sjöholmin talossa "Uuden Vuorikadun" varrella, ja he harjoittivat opintoja innokkaasti, ei ainoastaan siitä syystä, että harrastus osakuntaelämään oli jäähtynyt, vaan etupäässä siksi, että kumpikin tai ainakin Östring jo kevätlukukaudella tahtoi suorittaa filosofiankandidaattitutkintonsa. Östring kirjoitti myöskin "pro gradu" ja sai siitä korkeimman arvolauseen, joka sitä ennen ei ollut tullut kenenkään osaksi. [Jo ennen olivat Östring ja Peuron hämmästyttäneet ylioppilasmaailmaa latinankielisestä kirjoituskokeesta saamallaan laudaturilla.] Mutta kohta saamme nähdä, ettei hän ollut ehtivä pitemmälle.

Tämän lukukauden lopulta, joulukuun 14 p:ltä 1835, on säilynyt Stenbäckin Charlotte-sisarelleen lähettämä kirje, jossa runoilijan silloinen mielentila selvästi kuvastuu:

"Rakas Charlotte! Miks'et sinä eikä Laura ole kirjoittanut minulle kertaakaan koko lukukautena? Olen ollut postissa joka postipäivä ja aina luullut, etten ainakaan tällä kerralla jää ilman kirjeitä, mutta kuinka vaikeaa on ollut aina palata tyhjin käsin kotia, sen voit itse kuvitella. Emmekö tästä lähin kirjoita useammin? Minä hyvin mielelläni kirjoittaisin joka toinen viikko, minulle olisi ihana sunnuntaihuvi hetkisen puhella Teidän kanssanne, jotka olette minulle kalleimmat täällä maan päällä, puhuttuani Jumalani kanssa, joka on yli kaiken ja taivaassa ja maassa paras ystävä. Mutta kuinka voinkaan tehdä sen ilolla, kun niin harvoin saan kuulla sanaakaan Teiltä! Mitä enemmän meidän Herran tähden täytyy pysyä erillämme suurimmasta osasta entisiä tovereitamme ja seuraamme, ettemme ehdoin tahdoin antaisi maailman itseämme saastuttaa, sitä rakkaampaa ja hupaisempaa olisi useammin vaihtaa sanaa Teidän kanssanne, hyvät, rakkaat ja tunnetut ystävät. En tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin en olisi koskaan rakastanut Teitä niin paljon kuin nyt, ja minulla on toisinaan niin ihana riemu saada rukoilla Jumalaa vuodattamaan runsaan siunauksensa yli kodin ja meidän kaikkien yhteisesti. Niin, jos meillä maan päällä on niitä, joita rakastamme, niin rukoilkaamme Jumalaa heidän puolestaan, sillä se on sittenkin parasta ja suurinta rakkautta, mitä heille voimme osoittaa. Ja mikä riemu on tietää, että me rukoilemme heidän ja he meidän puolestamme, sitä ei saata sanoa. — Ah, rakas sisko, kun toisinaan tunnemme, kuinka heikko ja vaillinainen jumalanpalveluksemme on, haluamme niin hartaasti, että muut meitä elähdyttäisivät ja kehoittaisivat. Kuinka paljon onkaan meitä pidättämässä ja häiritsemässä ja estämässä? Kun parhaillaan koetamme olla Herran mielen mukaan, valvoa, rukoilla ja taistella, niin täytyy meidän usein kyllä tunnustaa, että olemme hyödyttömiä palvelijoita, ja taas hiipiä sitä lähemmäksi Kristuksen ristiä ja varjota itsemme hänen vanhurskaudellaan. Mitä olisimme ilman hänen armoaan ja ansiotaan? Se on kuitenkin varmaa, että me yhä enemmän saamme kokea ja havaita, onko mahdollista elää maailmassa niinkuin ennen, antaa loppumattomien, pienten syntisten puuhien ja maallisten n.s. huvitusten repiä ja kiehtoa mieltämme, vai täytyykö meidän todellakin, niinkuin Apostoli sanoo, ahkeroida pelvolla ja vavistuksella, että me autuaiksi tulisimme ja vaeltaisimme Jumalan pelvossa. Mitä enemmän Jumalan rakkaus saa täyttää sydämemme, sitä enemmän raukeaa kaikki, joka oli meille rakasta ja mieluista, tomuun. Herra Jumala täydentäköön meitä, vahvistakoon, tukekoon ja lujentakoon! Se joka voittaa, saa kaiken sen, mitä Jeesus on luvannut Ilmestyskirjan 2 ja 3 luvussa, ja emmekö mielellämme kantaisi tämän lyhyen elämän kuormaa ja hellettä taivaallisen perinnön ja elämän tähden? Auta meitä niin kilvoittelemaan ja taistelemaan, että me kaikki voiton saisimme, laupein vapahtaja!" — —

Kirje päättyy hengellisten kirjojen luetteloon, joiden oli määrä erään toverin mukana saapua äidille ja sisaruksille sekä sukulaisille Laihialle — muutamia Ruotsista tilattuja Schartaun teoksia oli tosin tullut mutta ne olivat vielä "sensuurikomiteassa"; edelleen onnentoivotuksia jouluksi ja "terveisiä Östringiltä ja minulta tuhansittain — Lauri-veikkosi".

Kun Holsti 1840 lausui edelläsiteeratut sanat Östringin muuttuneesta olennosta hänen palattuansa Helsinkiin, koski se Stenbäckiin, ja hän kirjoitti sen johdosta: "Se on mahdollista, eikä toisin voinut olla. Koska hän ei enää voinut ottaa osaa entisten toveriensa menoon ja elämään eikä heidän harrastuksiinsa ja pyrintöihinsä, täytyi hänen tuntua heistä kamalalta, synkältä ja epämieluiselta, niinkuin yleensä kristityn ihmisen läsnäolo aina on luonnolliselle ihmiselle painostava ja tukala, koska se häiritsee heidän omaatuntoaan ja saattaa heidät tuntemaan mielessään, että häntä hallitsee toinen henki kuin heitä." Huolimatta siitä käänteestä, jonka Stenbäck antaa asialle, lienee Holstin tekemä kuvaus oikeampi, sillä Vöyrin pappilassakin, jossa Östringin ympärillä oli samanmielisiä ystäviä, hän jätti jälkeensä muiston "kummallisen synkästä olennosta". Pääsyynä tähän oli epäilemättä se, että Östring kantoi kalvavaa tautia rinnassaan. Perinnöllinen taipumus keuhkotautiin oli vähitellen kehittynyt niin, että Holstin sanojen mukaan "ainoakaan terve päivä ei enää paistanut hänen polulleen", ja että hän "sisimpään asti sielultaan järkytettynä ja murtunein ruumiinvoimin" suoritti mainitun kirjoituskokeen. Keskitalvella hänen tilansa paheni, ja maaliskuun alussa 1836 hän matkusti lääkärinsä neuvosta Hämeenlinnaan, koska hänen rintansa siellä arveltiin paremmin voivan kestää kevään tuloa kuin Helsingissä. Stenbäck saattoi ystäväänsä Hämeenlinnaan, missä tämä sai asunnon serkkunsa, tohtori Granlundin, luona, sekä palasi sitten pääkaupunkiin, huoli ja kaipaus sydämessä.

Tältä koettelemuksen ajalta on kolme kirjettä säilynyt. Ensimmäisestä, joka on kirjoitettu 31 p. tammikuuta 1836, näemme, että Stenbäck oli jäänyt joulunpyhiksi Helsinkiin eikä siis päivääkään ollut erossa Östringistä, jonka terveydentilasta kuitenkaan ei mainita enemmän kuin edellisessäkään kirjeessä. Muutoin on kirje tulvillaan rakkautta sisaria kohtaan, innostusta kulkemaan sitä parannuksen tietä, jonka herätys oli heille kaikille avannut, sekä neuvoja varsinkin pysymään Raamatussa ja Schartaun teoksissa, mutta karttamaan useimpia niistä hengellisistä kirjoista, joita aika vilisee täynnään. Toisesta, 13 p:ltä maaliskuuta, julkaisemme seuraavan otteen:

"Rakas Charlotte! Kun viimeksi kirjoitin Hämeenlinnasta, unohdin kiittää Teitä kirjeistänne. Oletteko jo saaneet kirjeen? Lähetin sen viime sunnuntaina tohtori Fahlanderin mukana, joka matkusti Vaasaan ja oli jättävä sen Rosenbergille. Muistutan Teitä vielä samasta, mitä siinä Teiltä Pyysin, nimittäin että kirjoitatte Östringille. Sain eilen kirjeen häneltä; hänen terveytensä ei ole parantunut eikä pahentunut, se ei ole voinutkaan tänä lyhyenä aikana. Mutta aivan yksinään hän on ja tarvitsisi kyllä osaaottavan ja rohkaisevan sanan. Tehkää vain mielikseni tässä asiassa ja kirjoittakaa hänelle ilman empimistä; jos hän muuten olisikin vieras Teille, niin tekeehän sairaus ja hauta meidät kaikki samanlaisiksi, ja kuka tahtoisi silloin kieltäytyä lohduttamasta ja osaa ottamasta. Niin, ellei olisi mitään muuta syytä, niin onhan yksi kyllin suuri ja suurempi kuin mikään muu syy, että me Herran tähden olemme velvolliset auttamaan ja rohkaisemaan lähimmäistämme ja varsinkin sitä, joka haparoi eteenpäin samalla elämän tiellä, jota Jumala pitää avoinna meillekin. Jos Herra Jeesus on meille rakas, niin osoittakaamme rakkauttamme sillä, että meillä on rakkautta keskenämme ja että 'käymme sairaan tykönä' — antaen kaiken sen rohkaisun, lohdun ja avun, minkä voimme. Kuka tietää, mitä se voi aikaansaada? Kuka tietää, emmekö ilolla saisi havaita, että Jumala on antanut meidänkin tuoda apua ja rauhaa sairaalle sydämelle — emmekö mekin kerran saisi ylistää Jumalaa siitä, että Hän on nähnyt hyväksi käyttää meitä aseena kädessään? Sanon sen, ei ainoastaan tähän asiaan nähden, vaan yleensä, että ellei Kristuksen rakkaus pakota meitä alati vaarinottamaan tilaisuutta tehdäksemme Hänen työtään ja löytääksemme parhaan riemumme sen käyttämisestä, ellei meillä ole keskinäistä rakkautta, ja varsinkin veljellistä rakkautta, niin meidän uskommekin on mitätön ja toivomme turha. — — — Luulen varmaan, että kirjoitatte, kirjoittakaa siis pian, mitä pikemmin sitä parempi, ainakin ennenkuin matkustatte Kuortaneelle. Toivotan Teille onnellista matkaa. Hoitakaa isää hyvin. Onko hän nyt ollut lukukinkereillä? Kunpa hän vain olisi ollut hyvästi vaatetettu. — [Sen jälkeen on puhe lähetetyistä kirjoista, Lauran nuoteista y.m.] — — Hämeenlinnassa ollessani Granlund tutki rintaani — ja hän sanoi, päinvastoin kuin mitä olin luullut ja luulen, ettei siinä ollut mitään vikaa; hän antoi minulle kuitenkin reseptin yskää vastaan, jota olen käyttänyt, ja luulen sen tehneen itselleni hyvin hyvää. — Herran kädessä on, salliiko Hän minun elää, niin suokoon Hän laupeutensa tähden, että myöskin palvelisin Häntä oikein ja empimättä — tehköön Hän minut siis vain kokonaan omakseen ja vahvistakoon ja tukekoon; suokoon että voisin olla vähin Hänen palvelijoistaan! Kuinka minä olen hidas ja laiminlyövä ja puolinainen; olen paljoa pahempi kuin luulette. — Olkoon Hän myöskin Östringin kanssa — auttakoon, ajakoon, pakottakoon, johtakoon häntä, nojautukoon armahtavasti hänen sairasvuoteensa puoleen ja vuodattakoon rauhansa hänen ylitsensä. — Raskaalta tuntuu minusta useinkin näissä tyhjissä huoneissa, ja lukeminen sujuu huonommin. Rukoilkaamme hänen ja toistemme puolesta Jeesuksen nimeen! Laurisi."

J. K. [Seuraa terveisiä äidille tuhatkertaisesta ja kaikille muille erikseen luetellen.] "Pyydä Janneakin kirjoittamaan Östringille — hänen täytyy."

Siihen mielenahdistukseen, jota kirjeessä ilmaisee ajatuksen ainainen palaaminen sairaaseen ystävään, oli aihetta liiaksikin. Holsti kertoo näet: "Vaikk'ei Östringillä sairasvuoteessaan ollut kärsittävänä mitään kovia ruumiillisia tuskia, kalvoivat kuitenkin syvät kärsimykset hänen sieluaan, ja ne kaksi kirjettä, jotka hän sieltä kirjoitti eräälle ystävälleen [Stenbäckille], osoittavat, että synkeys ja kuoleman katkeruus jo saarsi hänen henkeänsä. Maaliskuun 19 p:stä hän alkoi nopeasti heikontua. Siihen saakka hän oli pienemmin ja suuremmin keskeytyksin jatkanut lukujaan, mutta nyt hän sulki kaikki kirjat ja kiintyi ainoastaan Raamattuun, josta hän tuon tuostakin vuoteessansa maaten luki ääneensä itsekseen. Maaliskuun 22 p. aamulla kuultiin hänen siten lukevan ääneensä, mutta kun palvelija lyhyen hetkisen jälkeen meni huoneeseen kuulustamaan, oliko mitään tarpeen, oli vuoteessa ruumis, ja Östringiä ei enää ollut. Ihmissilmä ei ollut näkemässä hänen viimeistä taisteluaan. Pöydällä vuoteen ääressä oli avattuna 16 ja 17 luku Johanneksen evankeliumia. Siihen hän oli pysähtynyt. Näyttää kuin olisi kuolema näitä ihania, lempeintä rakkautta henkiviä lukuja lukiessa odottamatta kohdannut hänet ja ikäänkuin suutelolla irroittanut hänen kärsineen sielunsa iäiseen elämään. — Niin päättyivät Östringin päivät, ennenkuin hän vielä oli täyttänyt 23 vuotta." — Mitä kuolonsanoma merkitsi Stenbäckille, ei ole jäänyt hänen sydämensä salaisuudeksi. Maaliskuun 27 p. hän kirjoitti edellämainituista kirjeistä kolmannen, jonka otamme tähän kokonaan:

"Rakas isä! Hämmentyneenä, musertuneena ja sairain sydämin kirjoitan nämä sanat. Suurin suru on kohdannut minua, mitä elämässäni olen kokenut. Ainoa rakastettu ystäväni on kuollut. Keskiviikkona toi kirje tohtori Granlundilta Hämeenlinnasta tämän raskaan ja aivan odottamattoman sanoman. Hän kuoli tiistaina 22 p. aamulla. Edellisenä lauantaina olin vielä saanut häneltä pitkän kirjeen, ja silloin hän luuli olevansa entisellään. Ah, rakas isä, se on hirmuista. Olen yksin, ja mitä kaikkea olen menettänyt, en saata sanoin sanoa. En tahdokaan sitä sanoa, ei kukaan ole saava tietää, mitä me olimme toisillemme: ainoastaan Jumala ja me itse sen tunnemme. Hänelle olen valittanut ja ilmaissut kaikki suruni. Nyt en tahdo enää surra, niinkuin ne, joilla ei ole mitään toivoa. Tie taivaaseen on Jumalan ystäville suora ja lyhyt. Hän itse on seisonut juuri tässä vierelläni ja pyyhkinyt kyynelet silmistäni. Mitä tulisi minusta, jollen Jeesuksen sydämellä saisi itkeä tuskaani ja jollei Hänen lohdutuksensa minua tukisi. Ellei minulla enää ole ketään ystävää, niin Hän on oleva ainoa; niin, en tahdo ketään muuta; niin lempeästi on Hänen kätensä levännyt, päälläni kaikessa murheessa, että en koskaan tahdo tilaani toiseksi muuttumaan. Sen vuoksi Hän katkaisee kaikki siteet sitoakseen sydämen sitä enemmän ainoastaan itseensä — ja enkö ole monasti rukoillut Häntä ottamaan itseltäni kaikki, että Hän yksinään ottaisi ja omistaisi koko sydämeni? Minä kiitän Häntä; minä saan kerran paremmalla ylistyksellä kiittää Häntä — ei Hän ole päästävä minua kädestään, ennenkuin Hän asettaa minut kunniansa istuimelle riemuunsa. Ylistys olkoon Hänelle — kiittäkää Häntä te minun kanssani, kiittäköön Häntä koko taivaan sotajoukko. Minusta on kuin himmeä raja tämän ja tulevaisen elämän välillä yhä kirkastuisi — minusta on kuin jo lepäisin Hänen rinnallaan samoinkuin ystäväni enkä enää muistaisi tämän maan murhetta, viheliäisyyttä ja rauhattomuutta. Niin, sielumme on oleva vapaa ja levollinen ja autuas, kun koko maan päällä ei ole ketään kehenkä turvautua, ei ketään kehenkä kiinnittää sydämensä, vaan ainoastaan Jumala, niinkuin kerran on oleva tuolla ylhäällä. Oi, kuinka mielellään sydän taipuu Herran ohjaukseen, ja kuinka mielellään antaa kaiken mennä menojaan, kun tietää, että Hän elää ja hallitsee, joka on lukenut hiuskarvamme. Tuhat kertaa tahtoisin antaa elämäni Hänen edestään, oi, jospa voisin tehdä jotakin Hänen palveluksekseen! — Nähkääs, isä, enkö minä olisi pysyvä ja säilyvä loppuun asti? Minun puolestani rukoilee Jeesus — minun puolestani rukoilee myöskin hän, joka oli minulle niin rakas. Olen tuntenut sen näinä päivinä, ettei hätä eikä tuska eikä mikään muu ole erottava minua Jumalan rakkaudesta, joka on Jeesuksessa Kristuksessa, ja se juuri on tämän murheen jumalallinen hedelmä: tulkoon nyt mitä suruja ja vastuksia hyvänsä, tiedän ennakolta, että Jumala niillä vain on kiinnittävä minut lähemmäksi itseään, ja kiitän Häntä niistä jo nyt. Niiden avulla Hän on opastava minua, Hän on lähettävä ne osoittaaksensa vain rakkautensa ja armonsa runsautta — kunnes minäkin paljon murheen kautta saan astua Hänen valtakuntansa rauhaan. Oi niin, en tahdo maallista hyvää turhamieliselle, häilyvälle sielulleni; jätän sen Herran käteen ja jätän sovittajani sydämen huomaan itseni kurittamisen ja rankaisemisen, että minäkin pelastuisin. Rukoilen Häntä tekemään päinvastoin kuin mitä tahdon ja toivon, etten koskaan kadottaisi rahtuakaan Hänen armostaan. Ja sen Hän tekee, se Hänen täytyy tehdä rakkautensa vuoksi meille kaikille. Hänen täytyy temmata pois kaikki, mikä estää ja sitoo ja kahlehtii meitä, että ei kenkään hukkuisi, ja siellä sallia meidän kaikkien langeta maahan ja rukoilla Häntä, joka istuu valtaistuimella iankaikkisesti. Siellä myös saamme tavata ystävämme milloinkaan enää eroamatta. — Kiitän isää sydämellisesti rahoista; aioin tässä kirjeessä pyytää, sillä minulla ei ole paljoa jäljellä ja juuri tähän aikaan on useita menoja. Jumala suokoon isälle runsaimman siunauksensa! Minä syleilen Teitä, syleilköön Teitä myös Jumala! Lauri."

Yhtä syvästi kuin tässä kirjeessä on Stenbäck ilmilausunut surunsa runoelmassa "Eräs yö". Runoelman, joka on kauneimpia kirjallisuudessamme, hän kirjoitti muutamia päiviä myöhemmin, Hämeenlinnassa pidettyjen hautajaisten jälkeen, ja se ilmaisee aivan samaa mielialaa, niin että yksityiset sanat ja käänteetkin muistuttavat kirjettä. Samoinkuin hän hämmästyneenä, musertuneena aloittaa kirjeensä, seisoo hän haudan ääressä "musertuneena, jäykkänä ja äänettömänä". Sittenkuin hän oli itkenyt ja taistellut koko pitkän yön — ja tämä ystävän haudalla valvottu yö ei ole sepitettyä — tuli Jumala tuoden lohdutuksen, ja hän tuntee itsensä sovitetuksi, vapaaksi ja iloiseksi siinä tiedossa, että ystävä ei lepää mustassa haudassa, vaan ikuisen rakkauden povella. Samoinkuin hän kirjeessä kirjoittaa, että hän ei voi eikä tahdo sanoa mitä oli menettänyt, päättyy runoelma:

Och ingen människa förnam hans klagan,
Men i hans hjärta bodde, ljus och klar,
Den dyra bilden qvar.

[Eikä kukaan ihminen kuullut hänen valitustaan,
mutta hänen sydämessään asui valoisana ja kirkkaana
tallella tuo kallis kuva.]

"Tervehdyksessä Upsalalle" sanotaan, että se houkutteleva ääni, joka kutsuu runoilijaa meren taakse, teki:

Att hvarje vårfröjd blektes och
Min själ blef stor, blef allvarsam.

[Että kaikki kevään riemut vaalenivat
ja minun sieluni tuli suureksi, tuli vakavaksi.]

Se on vaikeampi ymmärtää, kuin että suru vaalentaa kevään riemun ja tekee ihmisen vakavaksi. Surun, joka vaikutti niin, tuotti Östringin kuolema Stenbäckille. Jos mikään oli omansa jyrkentämään eroa nykyisyyden ja entisyyden välillä, oli se kaiketi tämä suru, ja se on sen vuoksi otettava lukuun, kun koettaa selvitellä itselleen, kuinka hänen sielunelämänsä kehittyi. Nyt voimme myöskin hyvin palata kirjoitukseen Östringistä, jossa Stenbäck ystävästä puhuessaan avaa oman sydämensä. Se on muutoin myöskin välttämätöntä tässä lopettaaksemme sen episodin runoilijan elämästä, jonka ystävyys Östringiin muodostaa.

Ensiksi hän sanoo, minkälainen tämä ystävyys oli: "Minä olin vainajaan mitä läheisimmässä suhteessa, ja hänen kallis muistonsa tuo mieleeni kaiken, mitä sydämellisessä tuttavuudessa ja veljellisessä yhdyselämässä on iloista, elähdyttävää ja suloista; mutta paljoa enemmän kuin inhimillinen ystävyys kiinnitti meitä toisiimme se suuri ja korkea asia, johon me molemmat heräävän ajatuksen innolla ja ensimmäisen rakkauden hehkulla antauduimme ja jossa me tahdoimme elämässä ja kuolemassa pysyä, nimittäin kristillisyys, jonka Jumala armossaan teki meille yli kaiken tärkeäksi ja kalliiksi." Tästä ymmärrämme, että hän ei voinut olla oikaisematta Holstin esitystä, kun tämä, tosin hyvässä tarkoituksessa, mutta silti erehdyttävästi, oli tahtonut selittää Östringin herätyksen jonkunmoiseksi kehitysjaksoksi hänen filosofisessa mietiskelyssään. — "Kristillisyys", sanoo Stenbäck, "ei ole olemassa mietiskelyjä varten, vaan — — ihmiset elävät tässä maailmassa yksinomaan ja oikeastaan elääksensä kristillisyyden, vaikka he alinomaa unohtavat Kristuksen suuren sanan: Se, joka tekee minun Isäni tahdon, hän — eikä kukaan muu — on havaitseva."

Tehtyään edelläolleen yleisen luonteenkuvauksen Stenbäck esittää pääpiirteet Östringin elämästä yliopistossa. Nuorena ylioppilaana hän joutui vähitellen siihen toimettomaan, joutilaaseen elämään, johon niin moni koulun pakosta päästyään ymmärtämättömyydessään on antautunut korvaamattomaksi vahingokseen, jota sittemmin tuskin suurimmillakaan ponnistuksilla voi edes osaksi korjata. Hyvin moni hyvä kyky on auttamattomasti mennyt hukkaan, vaipunut kokonaan kelpaamattomaksi ja kykenemättömäksi tai vihdoin äärettömässä epätoivossa syöksynyt irstauteen ja paheisiin, siksi että ensimmäiset ylioppilasvuodet on uhrattu niin sanotun ylioppilasvapauden ja toverielämän nauttimiseen sekä siten laiminlyöty ylioppilaan ensimmäinen velvollisuus, vakava ja uuttera opiskeleminen. Jonkunmoinen ymmärryksen ja mielen aateluus pidätti tosin Östringiä ulkonaisista silminnähtävistä paheista ja erhetyksistä. Mutta hänen sielunsa kadotti paljon joustavuuttaan, ja autio mielenkyllästys uhkasi vallata hänet. — Östringin sielun syvyydessä paloi salainen levottomuus, hämärä kaipaus, joka pakotti häntä kiihkolla ja jonkunmoisella epätoivon innolla antautumaan kaikkeen, mikä hänestä näytti voivan täyttää sitä tyhjyyttä, jota hän kantoi sisällään ja josta Jumalan kutsuva ja kehoittava ääni puhui hänelle, vaikk'ei hän sitä tietänyt tai ottanut siitä vaaria. — Tämän levottomuuden ajamana Östring turvautui runouden ja kirjallisuuden lukemiseen, velton laiskuuden tavalliseen pakopaikkaan ja surulliseen keinoon, joka on tärvellyt monta ihmistä. Sillä kohtuuton askaroiminen näissä asioissa on kaiketi enemmän kuin mikään muu omansa lamauttamaan ja eksyttämään sielua ja tekemään sen kelpaamattomaksi sekä maata että taivasta varten. — — Sittenkuin Östring oli enemmän perehtynyt akateemisiin oloihin, näytti harrastus osakuntaa kohtaan korporatsionina ja yhteisen ylevämmän hengen elvyttäminen sen piirissä tarjoavan alaa jalommalle pyrkimykselle ja ihanteelliselle innostukselle ja toiminnalle. Aatteessa kaikkia vallitsevasta ja elähdyttävästä yhteisyyden hengestä, yhteisestä suurenmoisesta yhteiskuntaelämästä ja kohoamisesta yläpuolelle yksityisiä pikku pyrintöjä ja pyyteitä oli niin paljon houkuttelevaa ja lupaavaa; ja kun tällä aatteella ei ollut suurempaa vaikutusalaa, kääntyi se osakuntalaitokseen ja sen uudistamiseen. Östring tarttui tavallisella levottomalla halullaan tähän aatteeseen, ja muutamat muut yhtyivät samaan harrastukseen ja kannustivat toisiansa eteenpäin. On varmaa, että ainakin muutamissa heistä tämä leimahtava innostus osakuntaelämään johtui lämpimästä halusta tyydyttää sielua, joka kaipasi jotakin jalompaa, ja syvästä tyytymättömyyden tunteesta omaa sisäistä ja ulkonaista asemaansa kohtaan. Mutta huolimatta kaikesta tästä täytyi, Stenbäckin mielestä, yrityksen, joka väkisin tahtoi ihanteittensa mukaan saada paremman hengen heräämään ja laskeutumaan osakuntaan, mennä myttyyn, koska ei itse seisty ainoalla totisella ja vakaalla pohjalla, koska ei ollut oppaana Jumalan henki, jota vailla kaikki uudistustyöt maailmassa ovat pelkkiä tuulentupia. — Kuitenkin oli Östring sisäisestä, voittamattomasta kyllästymisestä siihen löyhään ravintoon, jota runous tarjosi, johtunut filosofian tutkimiseen. Varsinkin vaikutti häneen Hegelin filosofian muoto, sen johdonmukaisuus ja dialektiikka, vähemmin sen sisällys. Kuitenkin esti häntä hänen osaksi luontainen, osaksi nuoruudelle kuuluva henkevyytensä jäykistymästä Hegelin muodollisuuteen ja antautumasta sen järkkymättömän ja säännöllisen rautatien kuljetettavaksi (rautatie ruumiille ja Hegelin filosofia hengelle — ne syntyivät samaan aikaan!). — Silloin sattui se tapaus, joka erotti Östringin joksikin aikaa yliopistosta.

Tähän saakka Östring oli tavallaan ollut kiintynyt niihin kolmeen harrastukseen, jotka pääasiallisesti vallitsevat aikaamme, nimittäin runouteen, politiikkaan ja tieteeseen, noihin mahtaviin kahleisiin, joihin useimmat niin sanotut sivistyneet ihmiset meidän päivinämme ovat kietoutuneet. Yliopistosta erotettuna hän näki Jumalan ihmeellisen johdatuksen kautta tulleensa muutetuksi toisiin oloihin. Ne siteet, jotka olivat häntä kahlehtineet, höltyivät; ne kauniskuoriset harrastukset, jotka olivat olleet hänen korkeimpansa ja parhaansa, alkoivat raueta kokoon ja hälvetä pois, mutta sisällinen tyhjyys ja levottomuus jäi jäljelle ja kävi sitä selvemmäksi; se sekava hurmio, jossa hän oli elänyt, alkoi kadota, ja hänen henkensä huomasi tuskalla olevansa vieras omalle itselleen. Hänen sekä ulkonainen että sisällinen tilansa johti nyt hänet omaan itseensä ja pakotti hänet katsomaan omaan sydämeensä. Ja mitä enemmän hän katsoi, sitä enemmän avautui hänelle uusi maailma, josta hän ei tähän saakka ollut tietänyt, ja uudessa valossa hän näki itsensä, suuntansa ja pyrintönsä. Hän havaitsi surulla ja vavistuksella, että hän oli erehtynyt koko elämän päämäärästä, jopa ettei hän vielä koskaan ollut sitä aavistanut, että ainoa ja oikea iäinen totuus oli hänelle kokonaan tuntematon ja ettei hän vielä ollut astunut askeltakaan sitä löytääkseen ja voittaakseen; että hän oli seurannut petollisia virvatulia ja niitä seuratessaan unohtanut kaikkien ihmisten ainoan suuren pääasian, etsiä Jumalaa ja hänen elävää tuntemistaan. Hän havaitsi, että samalla kuin hänen päänsä oli täynnä filosofisia mietiskelyjä, samalla kuin hänen sielunsa itsetyytyväisenä oli elävinään ainoastaan kauniissa, korkeissa ja jaloissa harrastuksissa, synti yhä asui hänen sydämessään järkkymättömänä ja esteettömänä erottaen hänet kauaksi Luojastaan ja Jumalastaan, että synti hänessä kuitenkin oli murtamaton, ja hän eli kuin voimaton vanki sen vallassa. Mutta hänen omassatunnossaan kuului voittavalla voimalla Jumalan ääni: Olkaat pyhät niinkuin minä olen pyhä; ellei joku uudestisynny — —, ellette käänny ja tule niinkuin lapset, ei teidän pidä taivaan valtakuntaan sisälle tuleman. Nyt oli kirves pantu puun juurelle, ja kaikki valekangastukset katosivat, mutta Herra yksin puhui: tee parannus, tai minä lyön sinut maahan! Tämä on herätys, ja ken ei sitä ole kokenut, ei ole vielä astunut ensimmäistä askelta sillä tiellä, joka vie elämään. — — Tässä ei filosofialla ollut mitään osaa, ja Jumalan armo oli liian syvästi ja perinpohjaisesti ottanut Östringin valtaansa, jotta hän olisi voinut joutua tuohon, ei harvinaiseen, erehdykseen sovitella filosofiaa ja kristillisyyttä yhteen, rakentaa itselleen filosofinen kristillisyys ja tyytyä siihen. Raamattu tuli hänen lähteekseen, hänen valokseen ja johtajakseen, tähdeksi, jota hän yksistään tahtoi seurata. Luonnollisesti täytyi sen syvän musertumisen, sen olennonpohjaisen uudistuksen, jonka alaiseksi Östring nyt joutui, kuvastua myöskin hänen kirjeissään; sillä ei kukaan kaiketi luulottele, että sellainen muutos saattaa tapahtua ilman tuskaa ja ristiriitaa sielun syvyydessä tai että se suru, joka ihmiselämässä on syvin, synnin suru, voi olla aivan löyhä ja tuulessa häilyvä. — Siten hän palasi yliopistoon kaikissa suhteissa toisena ihmisenä kuin minä hän sieltä oli lähtenyt. Ne monet siteet, jotka häntä ennen olivat kiinnittäneet, olivat katkenneet, ja hän seisoi vapaana ainoastaan Jumala yläpuolellaan ja kanssaan ja kutsumuksensa ahdas piiri ympärillään. Onnellinen se, joka on löytänyt suuren, totisen, pyhän yksinkertaisuuden, uskon yksinkertaisen silmän! — Kaikki herätti toivoa, että hänestä kerran oli tuleva voimakas ja oikeamielinen puolusmies Kristuksen asialle. Mutta Jumalan viisaus oli päättänyt toisin. Tuskin olivat hänen silmänsä auenneet elämän valoa näkemään, kun Herra otti hänet pois taivaan kirkkaaseen valoon. Hän etsi palavalla halulla Jumalan armoa, hän löysi sen ja kuoli. Onnellinen hän!

* * * * *

Olemme esittäneet Stenbäckin kuvauksen paljon lyhennettynä, mutta kuitenkin niin, että hänen omia sanojaan on käytetty. Tähdellistä on, että miltei kaikki, mitä hän sanoo ystävästään, soveltuu häneen itseensä. Hänkin oli elänyt tuota iloista ja vapaata ylioppilaselämää, jota hän niin ankarasti tuomitsee (eräässä kirjeessä Skarstedtille 14 p. jouluk. 1840 hän puhuu "hukatuista" Upsalan vuosistaan); hänkin oli, ja varmaankin innostuneemmin kuin Östring, syventynyt kaunokirjalliseen lukemiseen, joka hänen silmissään nyt on vain turmion välikappale; hänkin oli harrastanut osakuntaelämän kohottamista ja erotuksen johdosta käsi kädessä Östringin kanssa käynyt läpi herätyksen murroksen, sen tuskaisat taistelut ja vapauttavan riemun, ja vihdoin hän näyttää samalla kertaa valinneen uskonnonopettajan kutsumuksen, päättäen kirjeestä, jonka hän ystävänsä kuoltua kirjoitti isälleen ja jossa hän huokaa ja rukoilee, että voisi jotakin tehdä Herransa palveluksessa. [Helsingfors Morgonbladissa 1838, n:o 3, on kirjoitus "Reflexioner öfver Prestaämbetet (Ur en aflidens papper)", joka tietääksemme on ainoa julkaistu näyte Östringin tavasta ajatella ja kirjoittaa. Tämä todennäköisesti Stenbäckin antama kirjoitus on tehty herätyksen jälkeen, ja sen kokoonpuserrettu filosofinen tyyli on merkillisenä vastakohtana ystävän välittömälle esitystavalle.]

Taustanaan se sielunkehitys, jota Stenbäck täten on kuvannut, tulevat runoelmat sellaiset kuin "Öisiä säveliä" ymmärrettäviksi, ne tulevat meille leimuaviksi soihduiksi, jotka luovat räikeitä valonvivahduksia tuohon katkeraan, tuskaiseen, yöllisessä yksinäisyydessä käytyyn taisteluun, joka yhä uudistuneena jatkui, "kunnes Luoja toi lohdun" ja rauhan "soinnut" virisivät soimaan huomenessa. Runoelmaa "Katumus" pidämme, kuten jo on mainittu, vanhimpana "Öisistä sävelistä". Sitä mielipidettä ei puolusta ainoastaan se, että runoelma on aikaisimmin painettu, vaan vielä enemmän, että se "Tidningar i andliga ämnen" lehdessä esiintyy hyvin paljon muunneltuna siinä tarkoituksessa, että se lehden ohjelman mukaan olisi yleiskristillinen ja kansanomainen.

[Lehdessä runoelma kuuluu seuraavasti:

Låt upp, låt upp! Är jag förkastad vorden
Ifrån de fulltbesatta nattvardsborden?
Barmhärtige, är Du min Gud ej mer?
Hör Du mig ej, när jag med suckan ber?
Ja, jag har syndat, mycket har jag brutit;
Din helga nåd den har jag själf förskjutit.
Ett mörkt och dystert djup mitt hjärta är,
Och endast synd och otro härska där.

Ack, utan Gud hvad är allt lif på jorden? —
Ett dödens barn och domens är jag vorden;
För mig finns intet hopp i dödens stund,
För mig finns intet hopp på jordens rund.

Jag nedtryckt är och mina tårar rinna,
Men ingen tröstare kan här jag finna.
O, sluter äfven Du din famn för mig?
Ja väl, ja väl; — föraktat har jag Dig.

Där sitter Du och i din bok Du skrifver,
Rättfärdige, hvad jag mot Dig bedrifver,
Tills måttet fylles, tills Du stöter bort
Förbrytarn från ditt anlet innan kort.

Hvart skall jag fly? Jag kan ej Herren bida,
Hans helga vrede kan jag icke lida.
Hvart skall jag fly? — O, måste jag alltså
I mina synder dö och domen få?

Allt hvad mig fordom glädt, mig öfvergifver;
Hvad mig en vinning var, till stoft det blifver.
En blottad brottsling står för Herren jag
Och hör min dom ifrån Hans helga lag. —

O Gud, dock var i mina första dagar
Med mig din frid, som alla moln förjagar.
Då var din milda engel jämt mig när,
Och Herren Jesus var mig känd och kär.

O Jesus, Du min barndomsvän, förbarma
Dig öfver mig förtappade och arma!
Kan Du din fiende förlossa än
Och gifva din förspillda nåd igen?

O Du, som kom att syndens skuld borttaga!
O Du, som är så mäktig i de svaga,
För mig igenom helvete oeh död,
Men för mig blott till Dig, ur synd och nöd!

Så ond jag är, vill jag ditt kors omsluta;
Du skall mig ej, Du kan mig ej förskjuta.
Jag ångerns bittra tår vill gråta här,
Att jag för evigt ej må gråta där.

Avaja! avaja! Olenko hyljätyksi jäänyt
täysinäisiltä ehtoollispöydiltä?
Isä laupias, etkö enää ole minun Jumalani?
Etkö minua kuule, kun huokaan ja rukoilen?

Niin, olen syntiä tehnyt, paljon olen rikkonut;
Sinun pyhästä armostasi olen itse luopunut.
Pimeä ja synkkä syvyys on minun sydämeni,
ja ainoastaan synti ja epäusko vallitsee siellä.

Ah, Jumalatta mitä on kaikki elämä maan päällä? —
Kuoleman ja tuomion lapsi on minusta tullut;
minulla ei ole mitään toivoa kuoleman hetkellä,
minulla ei ole mitään toivoa koko maan piirissä.

Minä olen masentunut, ja kyyneleni vuotaa,
mutta ketään lohduttajaa en voi löytää täällä.
Oi, suljetko Sinäkin sylisi minulta?
Niin, niin; — olen Sinua ylenkatsonut.

Siellä Sinä istut ja kirjoitat kirjaasi,
Vanhurskas, mitä teen Sinua vastaan,
kunnes mitta täyttyy, kunnes sysäät pois
rikkojan kasvojesi edestä ennen pitkää.

Minne pakenen? En voi odottaa Herraa,
en voi kestää hänen pyhää vihaansa.
Minne pakenen? — Oi, täytyykö minun siis
synteihini kuolla ja saada tuomio?

Kaikki entiset iloni jättävät minut;
mikä minulle oli voitto, muuttuu tomuksi.
Paljastettuna pahantekijänä seison Herran edessä
ja kuulen tuomioni Hänen pyhästä laistaan. —

Oi Jumala, olihan ensimmäisinä eloni päivinä minun kanssani
Sinun rauhasi, joka karkoittaa kaikki pilvet.
Silloin oli Sinun lempeä enkelisi alati lähelläni,
ja Herra Jeesus oli minulle tuttu ja rakas.

Oi Jeesus, lapsuudenystäväni,
armahda minua kadotettua ja kurjaa!
Voitko vielä vihollisesi lunastaa
ja antaa menetetyn armosi jälleen?

Oi Sinä, joka tulit pois ottamaan synnin syyn!
Sinä, joka olet niin väkevä heikoissa,
johdata minut kautta helvetin ja kuolon,
mutta johdata minut ainoastaan Sinun tykösi synnistä ja ahdistuksesta!

Kaiken pahuuteni pauloissa tahdon halata Sinun ristiäsi;
Sinä et tahdo, Sinä et voi minua hyljätä.
Tahdon itkeä täällä katumuksen katkeria kyyneliä,
etten siellä itkisi iankaikkisesti.

Viimeisen edellinen stroofi oli eräässä porvoolaisessa sanomalehdessä esiintyvän "Tidningar i andliga ämnen" lehden arvostelijan mielestä harhaoppinen, koska muka ainoastaan yksi on astunut alas helvettiin ja palannut sieltä. C. G. von Essen, joka H. M:ssa (1838, n:o 52-53) vastaa lehteä vastaan tehtyihin muistutuksiin, osoittaa, kuinka Stenbäckin sanat täydellisesti pitävät yhtä Raamatussa ja Lutherilla tavattavien lauseiden kanssa omantunnon kalvavasta tuskasta.]

Tullakseen moisen käsittelyn alaiseksi täytyi runoelman olla ennen kirjoitettu, s.o. otaksuttavasti syntynyt v. 1835. Lisäksi voi mainita, että se muistuttaa "ehtoollisrukouksia", joiden aika silloin, kuten tiedämme, uudestaan kirkastui runoilijan sisäiselle katseelle. Kaiketi tätä aikaa, jollei itse lapsuusvuosia, ajatellen hän laulaa:

Dock var med mig i mina första dagar
Guds frid, som alla syndens moln förjagar,
Då var hans goda engel jämt mig när,
Och Herren Jesus var mig känd och kär.

[Olihan kuitenkin ensimmäisinä eloni päivinä minun kanssani
Jumalan rauha, joka karkoittaa kaikki synnin pilvet,
silloin oli hänen hyvä enkelinsä alati lähelläni,
ja Herra Jeesus oli minulle tuttu ja rakas.]

Muutoin havaitaan tässä tunteenpurkauksessa se persoonallinen piirre (joka runon muunnelmassa on kokonaan hävinnyt), että hän sen tuskan alaisena, jonka synnintunto hänelle tuotti, heti toisessa stroofissa tuomitsee runoutensa:

Mot Gud, mot Gud jag hvarje stund har brutit,
Hans helga nåd med hat jag själf förskjutit,
Af diktens drömmar full min arma själ
Låg utan Gud och fann ändock sig väl.

[Jumalaa, Jumalaa vastaan olen rikkonut joka hetki,
Hänen pyhän armonsa olen itse vihalla hyljännyt,
täynnä runon haaveita oli poloinen sieluni
ilman Jumalaa ja viihtyi kuitenkin hyvin.]

Kahta voimakkaampana palautuu tämä piirre runoelmassa "Huokaus", joka on persoonallisin koko tässä ryhmässä. Se on varmaankin kirjoitettu Helsingissä ja hyvin todennäköisesti jonkun aikaa Östringin kuoleman jälkeen. Kun runoilija aloittaa:

Hur mörkt är allt i detta dödens hus!

[Kuinka synkkää on kaikki tässä kuolon kodissa!]

niin voi siinä, syrjäyttämättä symbolisuutta, aavistaa tyhjyyden tunnetta siinä kodissa, joka ennen oli ollut yhteinen hänelle ja hänen ystävälleen, ja kun hän

— vandrar irrande förutan frid,
En bleknad skugga från en bättre tid,

[vaeltaa eksyksissä rauhatonna,
vaalenneena varjona paremmilta päiviltä,]

sekä ivallisesti puhuu, kuinka kiusattu, kaikille ymmärtämätön kulkija häiritsee ihmisten pikku elämää,

— — — lilla lif, det lugna,
Han skrämmer deras glädjes gälla ljud:
Ha, mänskobarn, det är visst hårdt, vid Gud!

[— — — rauhallista pikku elämää, hän säikyttää pois heidän riemunsa raiut; haa, ihmislapset, onhan se kovaa, Herra nähköön!]

niin se voi vain tarkoittaa hänen yksinäisyyttään keskellä kaupungin vilinää ja toverien seuraa, kun kuolema ja synninsuru yhtaikaa peittivät hänet varjoonsa. Sitten hän luo tämän katkeransuloisen silmäyksen entisyyteen:

O, hvarför svällde någonsin mitt bröst
Af stora aningar, af ljuf förtjusning?
Hvi har jag lyssnat gladt till sångens röst?
Hvi har mitt druckna öga af dess ljusning,
Med glad, oändlig kärlek, sett en stråle
Förklara hjärtats djup och jordens rund,
En stund! ack! blott en kort bevingad stund?

Den strålen innerst i min själ dock gick,
Den var mitt lif i de försvunna åren;
Och lifvet öppet för min fria blick
Låg som ett solglänst blomsterfält om våren.

[Oi, miksi paisuttivatkaan rintaani konsanaan suuret aavistukset, suloinen hurmaus? Miksi olen riemuin kuunnellut laulun ääntä? Miksi on päihtynyt katseeni iloisella, äärettömällä rakkaudella nähnyt säteen kirkastavan sydämen syvyyden ja maan piirin, hetkisen aikaa, ah, vain lyhyen, lentävän hetken!

Tuo säde kuitenkin kulki sieluni sisimpään, se oli elämäni noina menneinä vuosina; ja avoimena oli elämä vapaalle katseelleni kuin kevään kukkaketo päivän kultaamana.]

Mutta nyt on yö peittänyt kaiken tämän ihanuuden, sydämen maailma on autio ja tallattu kuin tyhjäksi ryöstetty pyhäkkö. Jos vielä joskus väikkyy sielun silmien ohitse kuva niin taivaallinen kuin entisinä päivinä, niin se on vain virvavalo, langennut enkeli, joka valittaa ikäväänsä: runoilija on tullut mykäksi ja synkäksi. — Ja sitten hän jatkaa kysyen:

O, fattigdom i min förbrända själ,
Där kalla lik af forna fröjder sofva!

[Oi kolkko köyhyys palaneessa sielussani,
missä entisten riemujen kylmät ruumiit nukkuvat!]

onko tämä raskas kuorma pahain henkien lahja vai korkeudesta lähetetty rangaistus, joka on kärsivällisesti kannettava ja kestettävä? Kärsivällisyyttä ajatellessa kuohahtaa hänen mielensä:

Ack, tålamod! platt intet eger jag
Af denna dygd, som jag har hört dem prisa.
Jag vill ej domnad lefva lifvets dag
Med tålamodets tunga tröst till lisa;
Jag kan ej se af all min vår, som glänste,
Blott detta murkna, mörka minne qvar
Och denna oro, som ett mål ej har.

[Ah, kärsivällisyys! ei rahtuakaan ole minulla tätä hyvettä, jota olen kuullut heidän kiittävän. En tahdo elää horroksessa eloni päivää kärsivällisyyden raskas lohtu hoivanani; en saata nähdä kaiken kevääni loistosta tähteenä vain tätä lahoa, mustaa muistoa ja tätä levottomuutta, jolla ei ole päämäärää.]

Tähän epätoivoiseen, uhmansekaiseen tuskaan ei vielä piikoita mitään lohtua, ja runoilija pitää sitä vain toivon ilveenä, että

Dock stundom bilden af den man, som brinner
Af qval i bitter kamp och dolda strider,
Till dess han fri, försonad breder ut
Sitt inres rikedom med fröjd till slut.

[Ikäänkuin ukkospilven salama toki toisinaan välähtää kuva miehestä, joka palaa tuiman tuskan ja salaisten taistelujen liekissä, kunnes hän vapaana, sovitettuna vihdoin riemuiten levittää näkyviin sisäisen rikkautensa.]

Se on: sielunsa silmillä hän näkee itsensä kamppailevan pyrkien vapauteen ja sovitukseen.

Kuinka muuttunut onkaan mieliala seuraavassa runoelmassa "Murheelle". Intohimo ja uhma ovat kadonneet, ja vaikka pahat henget vielä vaivaavat runoilijaa, näyttää tuska tyyntyneeltä. Kuinka hän äsken onkin tuominnut runoutta, ei hänen mielikuvituksensa koskaan ole luonut suurenmoisempaa kuvaa kuin tässä yön kalpeasta sisaresta, lempeästä murheesta, jonka luota hän etsii rauhaa.

Den dunkelblåa slöjan upp du slår,
Och kronan glänser i ditt mörka hår;
Men hög och huld du räcker ut din hand
Och vinkar vänligt till ditt stilla land,
O milda moder sorg.

[Sinä nostat hämäränsinisen huntusi, ja kruunu kiiltää tummilla suortuvillasi; mutta korkeana ja lempeänä sinä ojennat kätesi ja viittaat ystävällisesti hiljaiseen maahasi, oi lempeä emo murhe.]

Kuka hän on, tämä murheen hengetär? Se ei ole ainoastaan ystävien kuoleman tuottama murhe, ei myöskään pelkkä synnin suru, "joka on syvin ihmiselämässä", yksilöllisesti käsitettynä, vaan synnin suru niin laajentuneena, että se käsittää koko maisen elämän tuskan, josta jokainen ihmislapsi saa osansa. Siksi runoilija kysyy saattajattareltaan:

Är du ej jordelifvets drottning, är
Du tröstande hvart brustet hjärta när?
Har du ej redan vid min vagga stått
Och sjungit sången om min lefnads lott,
O milda moder sorg?

[Etkö ole maisen elämän kuningatar, oletko
läsnä lohduttamassa jokaista särkynyttä sydäntä?
Etkö jo seisonut kehtoni ääressä
ja laulanut laulua eloni kohtalosta,
oi lempeä emo murhe?]

Kysyessään hän huomaa taivaallisen loiston ympäröivän hänen kasvojaan, ja samalla hän puhkeaa sanomaan:

Ha, för mitt öga brister sönder skyn;
Hvad ljusa världar öppnas för min syn!
Hvad evigt hopp igenom detta bröst
Far som en blixt med ljus och ljuflig tröst,
O milda moder sorg!

[Haa, silmäni edestä hajoaa pilvi;
mitä valoisia maailmoita aukeaa katseelleni!
Mikä iäinen toivo tunkee kautta rintani
kuin salama tuoden valon ja ihanan lohdutuksen,
oi lempeä emo murhe!]

Ja loppustroofissa näemme murheen hengettären puhtaana ja kirkkaana kohoavan lumivalkoisin siivin ja vievän kärsivän valon maahan.

Runoelma "Juomingit", ainoa, joka tähän saakka vielä on mainitsematta ja joka aloittaa sikermän "Öisiä säveliä", on epäilemättä myöhemmin kirjoitettu kuin yksikään muista. On luultavaa, että Stenbäck kirjoitti sen vasta silloin, kun hän järjesti nuo eri aikoina sepitetyt runoelmat ja antoi niille yhteisen nimen. Yhtä syvältä runoilijan sisimmästä kuin muut laulut soivat, yhtä vähän on "Juomingeilla" tekemistä hänen persoonallisen elämänsä kanssa. Että hän ylioppilasaikanaan on nähnyt jotakin siinä kuvaamastaan todellisuudesta, on tosin epäilemätöntä, mutta se ei estä Esseniä olemasta oikeassa vakuuttaessaan, että Stenbäck ei koskaan ottanut osaa moisiin juominkeihin. Hän ei luultavasti koskaan olisi kirjoittanut runoelmaa, jollei hän olisi tahtonut saada taiteellisesti luontevaan asuun runosikermää, jonka hän oli päättänyt jättää kilpakirjoituksena osakunnalle. Topeliuksen päiväkirjan mukaan (osakunnan pöytäkirjat 18 p:stä huhtik. 1836 20 p:ään maalisk. 1839 ovat hukkuneet) tiedämme, että se tapahtui syyslukukaudella 1836 ja että Stenbäck sai suuren palkinnon, kuusi tukaattia, joka silloin ensi kerran tuli käytäntöön. Kuraattori Nervander avasi lukukausijuhlan 11 p. marrask. mainitsemalla tämän. Samana iltana luettiin runoelmat julki ja "saavuttivat yleistä suosiota". Tuskinpa lienee mikään ylioppilasosakunta antanut palkintoa suurempiarvoisista runoelmista mitä sekä sisällykseen että muotoon tulee.

* * * * *

Syyslukukaudella 1835 saa turhaan hakea Stenbäckin nimeä osakunnan pöytäkirjoista samoinkuin hänen nimimerkkiään Helsingfors Morgonbladista. Paremmalla menestyksellä se tapahtuu v. 1836. Näemme, että hän kävi kokouksissa ja nautti toveriensa luottamusta, mutta samalla, ettei hänellä enää ollut halua tehdä ehdotuksia suuntaan tai toiseen. Kevätlukukaudeksi oli Nervander palannut monivuotiselta ulkomaanmatkaltaan ja luopunut kuraattorintoimestaan. Tämän johdosta osakunta toimitti kuraattorinvaalinsa 9 p. helmikuuta, ja Runeberg valittiin miltei yksimielisesti. "Osakunnan jäsenet, iloissaan tästä äänestyksen tuloksesta, jonka kautta sekä kotimaassa että sen ulkopuolella kuuluisa nimi oli tullut osakunnan ensimmäiseksi, valitsivat heti lähetystön, jonka jäseniä olivat Stenbäck, M. A. Castrén, Topelius ja O. Heikel", esittämään osakunnan nöyrän pyynnön, että Runeberg vastaanottaisi toimen. Lähetystön jäsenet viettivät koko illan tämän luona hauskassa keskustelussa, mutta palasivat tuoden kieltävän vastauksen. [Vrt. Strömborg, J. L. Runeberg, III, s. 354.] Sitten Nervander suostui toistaiseksi olemaan kuraattorina. Helmikuun 19 p. valittiin Stenbäck komiteaan, jonka toimena oli määrätä kirjaostoja osakunnan kirjastoon, jota paitsi inspehtori valitsi hänet samassa kokouksessa esiintymään auktorina eräässä väittelyharjoituksessa; 12 p:nä huhtikuuta taas "ehdotettiin, että osakunnan tulisi juhlallisella tavalla viettää manallemenneen toivehikkaan ja arvossapidetyn jäsenensä, J. J. Östringin muistoa" — asia lykättiin seuraavaan kokoukseen, eikä tiedetä mikä tuli päätökseksi, kun pöytäkirjat puuttuvat; luultavaa on, että Stenbäck ei ollut poissa kysymystä käsiteltäessä. Jos lisäksi vielä Topeliuksen päiväkirjan mukaan mainitaan, että Stenbäck syyslukukaudellakin esiintyi opponenttina eräässä väittelyssä, sekä muistetaan, että hän molempina lukukausina otti osaa kirjalliseen kilpailuun, niin on esitetty kylliksi todisteita siitä, että Stenbäck ei vielä ollut vetäytynyt osakuntaelämästä pois. Luvun alussa siteerattujen Topeliuksen sanain täytyy siis tarkoittaa tuttavallisempaa toverielämää, johon hän ei enää voinut ottaa osaa.

Helsingfors Morgonbladissa tavataan nimimerkki S. koko vuonna 1836 vain yhden kerran, nimittäin runoelmassa "Margerithan usko", josta jo on ollut puhe. Kuitenkin on lehdessä muitakin avustuksia Stenbäckin kynästä. N:ossa 31 (29 p. huhtik.) on siten jo alumpana kirjaa mainittu runoelma "Lemmikki" (Förgät mig ej), kirjoitettu kesällä 1830, mutta nimimerkillä Ö—g. Tämä nimimerkki johtaa ajatuksen Östringin nimeen, mutta miksi runoilija olisi merkinnyt runoelman sillä tavoin? Lähimpänä selityksenä näyttää olevan, että Östring olisi vaikuttanut sen syntyyn — mutta miten? sitä ei kukaan enää voine sanoa. Että Stenbäck itse on sepittänyt runoelman, sen todistaa sekä alkuperäinen käsikirjoitus että sen ottaminen runokokoelmaan. Kenties nimimerkki merkitsee aivan yksinkertaisesti: Österbottning. Sitten tapaamme n:ossa 46 (27 p. kesäk.) ne sanat, jotka Stenbäck oli kirjoittanut sen vuoden maisteripromotsionin kantaatiksi. Ne eivät olleet kuitenkaan runoilijan lehdelle jättämät, vaan kuuluvat kertomukseen seppelöimisjuhlasta. Tämä uskonnollinen tilapäärunoelma, joka sai sijan vasta runoelmien toisessa painoksessa, on siitä huolimatta täysin Stenbäckin kanteleen arvoinen, eikä voi oikein ymmärtää, miksi hän epäröi julkaista sitä. Sisällykseen katsoen ansaitsee huomata, että hän kaksivärssyisessä koraalissa asettaa laakeriseppeleen ja Kristuksen orjantappurakruunun vastatusten — vastakohta, joka vähäisellä muutoksella kerran oli liikuttavasti palautuva hänen sielunsa silmiin. Edelleen on n:ossa 68 (12 p. syysk.) Uhlandin runoelman käännös "Den Nattlige Riddarn", nimimerkillä **. Stenbäckin tekemäksi todistaa käännöksen vertailu runokokoelmassa olevaan, mutta miksi hän taas tahtoi vetäytyä piiloon? Näyttää miltei siltä, kuin hän nyt olisi aristellut esiintyä julkisesti runoilijana. Vihdoin tunnemme Stenbäckin käden eräässä nimimerkittömässä, lähetetyssä kirjoituksessa "Bref till en vän", n:ossa 90 (28 p. marrask.). Se on lausunto "uskonnollisista romaaneista", niin Stenbäckin muuttunutta käsityskantaa kuvaava, ettemme voi olla ottamatta sitä tähän. Kuka tuo ystävä on, on vaikea sanoa, sillä ainoa, jonka kanssa hän tiettävästi tähän aikaan vaihtoi kirjeitä, C. G. von Essen, oli mielipiteiltään yhtä ankara kuin Stenbäck eikä varmaankaan tarvinnut varoitusta romaanien lukemisesta. Kenties kirje ei laisinkaan ole kirjoitettu yksityiselle henkilölle, vaan on kirjemuoto valittu vain tekemään esityksen elävämmäksi ja avomielisemmäksi.

Uskonnollisista romaaneista.

Olet siis lukenut "Qvinnorna", ["Qvinnorna" samoinkuin "Vännerna" oli äskettäin ilmestyneitä (edellinen 1836, jälkimmäinen 1835) romaaneja, ja niiden tekijä oli "författarinnan till Cousinerna", s.o. vapaaherratar Sofie von Knorring, jonka 40-luvun alkuun asti onnistui säilyttää salanimensä. Hänen romaaninsa, jotka yleisön suosiossa kilpailivat Fredrika Bremerin kirjain kanssa, olivat todellisuudenmukaisempia, vähemmin ihanteellisia kuin suomalaissyntyisen kirjailijattaren eivätkä suinkaan tunnettuja erityisestä uskonnollisesta tendenssistä. J. V. Snellman, joka Ruotsissa ollessaan tutustui vapaaherratar v. Knorringiin, on "Ruotsalaisissa varjokuvissaan" julkaissut kuvauksen tästä tavattoman sivistyneestä ja kokemusrikkaasta naisesta ja hänen romaaneistaan.] sinäkin! Huomaan selvästi, että tämä teos lähinnä on virittänyt ylistyksesi uusimmasta ruotsalaisesta romaanikirjallisuudesta ja sen uskonnollisesta suunnasta, sinun siihen perustuvat toiveesi ihmiskunnan jatkuvasta sivistyksestä y.m., mitä kaikkea kevyt mielikuvituksesi ja oivallinen haaveilukykysi kultaisin värein on eteesi kuvannut. — Tuo ihastus ja nuo toiveet — kauniita ne ovat tosin ja hyviä, lapsellisen hyviä, mutta voi, veli, pelkkiä tuulentupia! Kuinka pahoille mielin oletkaan tuleva, kun kerran näet tuon ihanan rakennuksen pirstojen lentävän tuulessa sinne tänne, ja kuinka kodittomaksi, jollet ole rakentanut varmemmalle pohjalle! Olen nyt täydellä todella istuutunut sysäämään kauniin järjestelmäsi kumoon. Voisinpa vain tehdä sen miten kuten järjestelmällisesti! Mutta mitä levottomuuteni ei salli minun tehdä perin pohjin, siinä saat tyytyä vain viittauksiin, saat itse ajatella loput.

Sinusta on siis se uskonnollinen suunta, jota "Vännerna", "Qvinnorna" y.m. romaaneja-lukevan yleisön helmalapset ilmaisevat, voitto, ei ainoastaan sille kirjallisuuden haaralle, mihin ne kuuluvat, vaan koko lukevalle yleisölle — sanalla sanoen: sinusta se on tähdellinen ajan merkki.

Voivatko romaanit ylipäänsä edistää totista sivistystä, sanan korkeimmassa ja olennaisimmassa merkityksessä, todellista uskonnollista parannusta, on ensinnäkin asia, jota kovin epäilen. "Suurin voitto, minkä perkele on saavuttanut, oli se, kun hän näki ensimmäisen romaanin tulevan painosta" — on joku sanonut, en muista kuka. Minun täytyy alkaa tällä ankaralla lauseella perustaakseni siihen sen väitteen, että paremmat niistä, eli ne, joita tavallisesti sanotaan hyviksi romaaneiksi, sisältävät turmelusta ainoastaan vähäisemmän määrän — väitteen, jota en nyt ennätä riittävästi perustella, mutta jonka totuuden kuitenkin lienet havaitseva, jos antaudut oikein selvästi ajattelemaan tarkoitustamme ihmisenä, kykenemättömyyttämme sitä täyttämään ja tietä, ainoaa tietä, joka voi tehdä meidät kelvollisiksi siihen: sovituksen tietä ja Raamatussa viitoitettua autuuden järjestystä. — "Katsot asiaa liian ankaralta kannalta!" kuulen jo sinun huudahtavan. Mutta niin ankarastihan meidän on sitä katsominen, kun on kysymys sellaisesta sivistyksestä, mitä tässä tarkoitamme. Ja kun sitä paitsi otat lukuun sen ajan ja sen halun kaiken paremman ja terveellisemmän ravinnon nauttimiseen, minkä tämä keveä ruoka — romaaninlukeminen — riistää, niin suostunet kai piankin tähän ankaraan väitteeseen, jota en millään muotoa tahdo peruuttaa.

Mutta palataksemme uskonnollisiin romaaneihin on kysymys: voivatko nekin olla vahingollisia, kun ne ilmaisevat totista uskonnollista henkeä? En epäröi vastata tähän kysymykseen kuivasti vain: niin kyllä — mikäli henki voi olla tosi, olematta silti elämääantava henki. Elämääantavan en katso sen hengen olevan, joka hetkeksi herättää parempia tunteita, jopa hyviä päätöksiäkin, joka kehoittaa kieltäytymiseen, sovinnollisuuteen, ihmisrakkauteen, rakkauteen ja luottamukseen Jumalaa kohtaan y.m., mikä kaikki on itsessään hyvää ja jumalallisen lain mukaista, mutta mikä ei kuitenkaan ikinä voi kestää, niin pian kuin se — sanalla sanoen — ei lähde ainoasta oikeasta perustuksesta, uskon perustuksesta. Elämääantava on siksi ainoastaan se henki, joka vie tähän perustukseen; joka kuolettaa koko entisen vale-elämän ja osoittaa meille, että aina siihen saakka olemme vaeltaneet turmion tiellä. Ennenkuin jyvä mätänee maassa, ei se saata kehittyä ja nousta uuteen eloon, ihanampaan eloon. — Totisesti elämääantava ei siis se henki voi olla, joka ei samalla ole perinpohjaisesti opettava. Haaveksiva elämä on kaikissa tapauksissa korkeinta, mitä se saattaa herättää. Jos siis asiaan soveltuen joku romaani tahtoo esiintyä uskonnollisesti sivistävänä, täytyy sen olla täydellinen dogmatiikka, samalla kuin se on "huutavan ääni korvessa", joka lakkaamatta häiritsee niiden omiatuntoja, joita sen, romaanina, oli tarkoitus huvittaa. — Ja tottahan se silloin lakkaisi olemasta romaani.

Mutta, jos sinusta sekin on voitto, että ihmiset nyt alkavat enemmän suvaita uskontoa kuin ennen, että lukeva yleisö mielihyvällä vastaanottaa romaaneja, joissa esiintyy luonteita sellaisia kuin Lydian, Lindan. Mutta kysytään: miksi nämä luonteet saavat osakseen niin paljon ihailua? Juuri siksi, että niiden uskonto on niin helppo omaksua: he elävät niin häiriytymättömässä sopusoinnussa Jumalansa ja itsensä kanssa; Häntä he lähestyvät ja Hänen kanssaan he seurustelevat niinkuin isän kanssa ja jättävät tyynellä luottamuksella kohtalonsa johdon Hänen haltuunsa — kaikki tämä tietämättämme, kuinka he siihen ovat tulleet, tai edes aavistamattamme, että mitään olennaista muutosta heissä itsessään on tämän luottamuksen, tämän turvautumisen perustuksena; sanalla sanoen: he ovat pyhimyksiä olematta ensin olleet syntisiä. — "Minua tosin he etsivät niinkuin se kansa, joka jo vanhurskauden tehnyt on" — Jes. 58: 2. — Kaikki tämä sopii varsin hyvin sivistyneille kristityillemme, jotka eivät muusta kristillisyydestä tiedä kuin siitä, minkä heidän häilyvät tunteensa tuokioksi muodostavat ja mikä sen vuoksi on niin mukavaa kuin suinkin. Mutta pane tämä Linda, joka nyt niin suurella turvallisuudella kutsuu Jumalaansa avukseen, pane hänet lankeamaan tomuun ja tunnustamaan itsensä "vaivaiseksi, syntiseksi ihmiseksi, joka tietää ansainneensa helvetin ja iankaikkisen kadotuksen"; pane hänet musertuneen sydämen syvyydestä huutamaan anteeksiantamusta ja armoa; pane sanalla sanoen hänen rauhansa ja luottamuksensa osoittautumaan totisen kääntymisen hedelmäksi, sellaisen, miksi se Raamatussa ja kanonisissa kirjoissamme säädetään — niin saat nähdä koko tuon ylistelijäin ja ystäväin parven paheksuen kääntyvän selin ja huudahtavan: Hän on haaveilija!

"Taas liian ankara!" arvelet kaiketi ja ajattelet jokseenkin seuraavaan tapaan: "Ne, jotka jo niin paljon ovat päässeet Jumalan sanan ja totuuden teeskentelemättömän kielen makuun, että sietävät niin voimakasta ravintoa, pysykööt muitta mutkitta Raamatussa ja raamatullisissa opetuskirjoissa; muita täytyy houkutella ja vähitellen johdattaa siihen." — Ymmärrän, ymmärrän! Mutta kuinka pitkälle luulet heidän seuraavan sinua? Niin, niin kauan kuin syötti maittaa, niin kauan kuin arx causae vielä on salassa eikä heissä itsessään asuvaa turmelusta ahdisteta. Ja mitä luulet voittaneesi tällä siten aikaansaadulla tunneuskonnolla? Sen, että heillä on yksi tuki lisää turvallisuudelleen, nimittäin tämä siten syntynyt uskonto, missä se Jumala, jota palvellaan, ei ole kukaan muu kuin heidän oma tunteellinen sydämensä. — Pane nuo sievät pikku "Naiset" ja "Ystävykset", ja mitä kaikkia ne lienevätkin, "Hartaushetkien", [Saksasta ruotsinnettu teos: "Andaktsstunder eller Christeliga betraktelser för hvar dag i året öfver de för människan viktigaste föremål". Örebro 1829-30. Ankaran arvostelun kirjasta sisältää Tidn. i andl. ämnen 1837, n:o 4-5. Arvostelijan nimimerkki on F.] "Valistettujen uskonnon" ja monien muiden nykyajan hartauskirjojen kera, pane ne kaikki, kukin omalla siveltimellään, työhön saadakseen meidän elonsoppemme oikein perin pohjin kiilloitetuiksi ja punahohtaviksi — ja astukoon sitten esiin se, joka voi saada meidät uskomaan, että ne kaikkine näine koristeluineen, kaikkine kullanloistoineen ovat muuta ja muuna pysyvät kuin hautoina, jotka ovat täynnä kuolleitten luita!

"Musiikilla ei paranneta sairasta, eikä syntistä herätetä kohteliailla sanoilla", sen tiedämme Lutherin suusta — ja hänen sanansa ovat kaikkina aikoina käyneet toteen. "Nousemiseksi tai lankeemukseksi" on Kristus saarnattava. Puolinainen suostuminen ja puolinainen seuraaminen ei riitä, saatikka sitten omavanhurskas turvaaminen hetkellisiin tunteisiin; ja se on kuitenkin ainoa tulos, minkä nuo niin paljon kehumasi uskonnolliset romaanit kykenevät saamaan aikaan. "Totisesti, on sula petos kukkuloilla ja kaikilla vuorilla" — Jer. 3: 23. —

Jos Stenbäck tässä kirjoituksessa olisi tarkoittanut ainoastaan mitä tavallisesti "uskonnollisilla romaaneilla" ymmärretään, noita tarkoitusperäisiä kertomuksia, joissa usein jännittäviä rakkausjuttuja on verhottu sentimentaalisen uskonnolliseen sanatulvaan, niin olisi taipuvainen myöntämään hänen pääasiassa olevan oikeassa. Mutta kirjoituksen päämääränä on tuomita kaikki romaanit järjestään: kaikki ne ovat turmiollisia, kysymys on vain turmeluksen eri määrästä. Mielipiteiden vaihdossa koetetaan päästä vastustajan kimppuun osoittamalla, kuinka hänen väitteensä vievät mahdottomuuksiin. Naiivissa suoruudessaan on Stenbäck toista mieltä olevilta riistänyt tämän keinon itse sanoessaan, että romaanin ollakseen "uskonnollisesti sivistävä" tulee "olla täydellinen dogmatiikka" (ikäänkuin dogmatiikka olisi tehokkain keino siihen!). Kuitenkaan hän ei mennyt viimeiseen johtopäätökseen, että kaikki runous (sillä mitä romaanit muuta ovat?) on hylättävää. Hän ei tehnyt sitä vielä, mutta näemme hänen jo olevan sillä tiellä, joka oli vievä hänet tuohon hänelle itselleen niin kohtalokkaaseen loppujohteeseen. Ohimennen mainittakoon, että toimitus (Runeberg) on pannut vastalauseensa Stenbäckin ajatuksia vastaan, sanoen että "vaikka toim. ei suinkaan tahdo kannattaa lähettäjän mielipiteitä, ei kuitenkaan ole katsottu voitavan kieltää hänen kirjoitukseltaan sijaa lehdessä". Meidän silmissämme on kirjoituksen pääpaino toiselta puolen siinä, että se todistaa Stenbäckin jo lopulla vuotta 1836 tulleen niin pitkälle, toiselta puolen, että se antaa meille käsityksen niistä mielipiteistä, joita hän kannatti toveriensa kanssa väitellessään. Hän oli jo sen pietismin yksipuolisuuden vallassa, joka oli ylen halukas tuomitsemaan kaikkia kulttuurimuotoja ja kaikkia ihmishengen ilmauksia, jotka eivät suorastaan tähtää ainoaan, kaikki muut syrjäyttämällä hyväksyttyyn ihmisen pyrkimyksen päämäärään.

* * * * *

Varmaa on, että Stenbäck aikaisemmin oli aikonut valmistua promotsioniin, jossa hänen ystävänsä Castrén, Ingman, Piponius y.m. saivat laakeriseppeleensä, mutta todennäköisesti esti häntä ensiksi erotus ja herätys sekä sittemmin Östringin kuolema työskentelemästä niin tyynesti ja tasaisesti kuin olisi ollut tarpeen. Hän päätti sen vuoksi lykätä tutkintonsa syyslukukauteen ja matkusti 23 p. kesäkuuta, niinkuin yliopiston kirjoihin on merkitty, "lähimmälle maaseudulle, Degeröhön", lueskellakseen rauhassa. Jo 16 p. elok. hän palasi kaupunkiin ja alkoi suorittaa toisen toisensa jälkeen niistä kahdestatoista aineesta, jotka kandidaattitutkintoon siihen aikaan kuuluivat. Tutkintojen suorittaminen sujui tasaisesti, ja vain kaksi ainetta oli jäljellä, kun hän sairastui niin kovaan hermokuumeeseen, että hän "muutamia kuukausia" häilyi elämän ja kuoleman välillä. Tästä taudista, joka niin ankarasti järkytti Stenbäckin muutenkin heikkoa terveyttä, ei ole säilynyt mitään tarkempia tietoja. Ainoastaan sen muistavat sisaret, ettei hän itse eivätkä muut enää luulleet hänen nousevan sairasvuoteeltaan. Kävi kuitenkin paremmin kuin oli luultu, ja hän kykeni vielä kevätlukukaudella lopettamaan tenttaaminsa ja suorittamaan tutkinnon. Filosofiankandidaatti-kirja, joka on dekanuksen allekirjoitusta vailla, mutta J. V. Snellmanin kontrasigneeraama, on päivätty 9 p. kesäk. 1837 ja osoittaa, että hän oli saanut korkeimman arvosanan kreikankielessä ja sitä lähimmän kirjallisuuden historiassa, yleisessä historiassa, puhe- ja runotaiteessa, filosofiassa ja fysiikassa.

Päättäen Stenbäckin esiintymisestä Helsingfors Morgonbladissa sattui hänen sairautensa joulu- ja tammikuun ajalle. Helmikuun 17 p. 1837 oli näet häneltä siinä (n:o 13) taas avuste. Se on runoelma "Kirje ystävälleni" kesältä 1834, merkitty lähetetyksi, mutta tekijän nimimerkittä. N:ossa 26 (10 p. huhtik.) on "Meri" nimimerkillä S. Onko tämä kaunis balladi, joka aiheensa vuoksi jo on mainittu ensimmäisessä luvussa, tähän aikaan kirjoitettu, on vähintäänkin epäiltävää. Runo kun ei ole uskonnollinen sisällykseltään, on se todennäköisesti syntynyt ennen herätysaikaa, mutta muodon täydellisyyteen katsoen on sen synnyntä otaksuttava niin myöhäiseksi kuin mahdollista. Tulemme siten siihen johtopäätökseen, että tämäkin runoelma luultavasti on kirjoitettu kesällä 1834. Edelleen on n:ossa 33 (5 p. toukok.) "Bachoksen kuvapatsas" Uhlandin mukaan sekä n:ossa 34 (8 p. toukok.) kolme "Gaseelia": I. On taivaassa mun kaikki ystäväni, II. Oi määrää Herran armon runsauden! sekä III. Mun Vapahtajain kuolemast' on noussut.

Näiden viimeksimainittujen runoelmain outo nimi ja muoto kaipaa muutamia selittäviä sanoja. Samalla kertaa kuin Topelius [Vrt. Strömborg, J. L. Runeberg, III, s. 354.] on kirjoittanut päiväkirjaansa pohjalaisten lähetystön käynnistä Runebergin luona kuraattorinvaalin johdosta, on hän merkinnyt: "Runeberg ja Nervander pitävät Friedrich Rückertiä suurimpana nykyjään elävänä runoilijana." Tähän mielipiteeseen Stenbäck lienee sikäli yhtynyt, että hän kirjallisessa dialogissaan lukee Uhlandin ja Rückertin joukosta pois, sanoessaan ajan saksalaisilta runoilijoilta puuttuvan "neroa, voimaa ja alkuperäisyyttä". Edelleen todistaa hänen mielenkiintoansa Rückertiin se, että hänen jälkeenjääneissä papereissaan on arkki, jolle hän on kirjoittanut useita tämän runoilijan runoelmia, niiden joukossa muutamia "gaseeleja". Rückert näet ja hänen jälkeensä Plåten saattoivat Saksan kirjallisuuteen tämän persialaisen runomuodon, jota Stenbäck käyttää niissä runoelmissa, joille hän myöhemmin antoi nimen "Sointuja". Runomuodon omituisuus on siinä, että se loppusointu, joka päättää ensimmäisen stroofin molemmat säkeet, sitten palaa jälkimmäisessä säkeessä jokaista seuraavaa, niin ikään kaksisäkeistä stroofia — huolimatta mikä stroofien luku on (tavallisesti 7:n ja 14:n välillä) tai minkälaisia säkeitä muuten on käytetty. Sisällykseen katsoen on gaseelimuoto paikallaan, milloin ajatus ja tunne lakkaamatta liikkuvat saman keskipisteen ympärillä. Itämaiden ja myöskin Saksan runoilijat olivat käyttäneet sitä osittain lemmenlauluihin, osittain mietiskelyrunoihin. Valitessaan sen ilmaistakseen uskonnollisia rauhan ja onnen tunteitaan raatelevan sieluntaistelun taisteltuaan Stenbäck osoitti tositaiteilijan esteettistä vaistoa, joka pettämättömästi johtaa häntä muotoon katsoen.

Ei ole mitään syytä otaksua ensimmäisiä gaseeleja syntyneiksi aikaisemmin kuin keväällä 1837. Näyttää kuin tuo niille ominainen rauhaisa mieliala olisi juuri se, jonka voi edellyttää vallinneen runoilijassa, kun hän taas alkoi virkistyä pitkän ja ankaran taudin jälkeen. Ensimmäiset ja kovimmat taistelut olivat ohitse, ja hän tunsi Jumalan suojelevan käden tukea saadessaan vähitellen terveytensä jälleen. Kuinka selvästi sen lausuu toinen gaseeli:

O rikedom i Herrans nåd och makt!
Beständigt ger på mig hans öga akt.

Beständigt mig med ljusa vingepar
Kringsväfvar skyddande hans englavakt.

Och Andans kraft och fridens helga ro
Han själf i detta skygga hjärta lagt j.n.e.

[Oi runsautta Herran armon ja voiman!
Alati hänen silmänsä minua vartioi.

Alati väikkyy ympärilläni valkeine siipineen
hänen suojeleva enkelivartionsa.

Ja Hengen voiman ja rauhan pyhän levon
hän itse on istuttanut tähän arkaan sydämeen j.n.e.]

Raju sydän on muuttunut "araksi", mutta myöskin hiljaiseksi ja levolliseksi. — Ensimmäisessä gaseelissa hän muistelee ystäviään, joiden hän on nähnyt vaipuvan hautaan, mutta sen hän tekee vain riemuitakseen siitä ajatuksesta, kuinka ystävällisesti heidän tervehdyksensä on kaikuva häntä vastaan, kun suuri isä kerran hänetkin kutsuu tykönsä. Kolmas vihdoin, samalla kertaa pääsiäis- ja kevätriemulaulu, on kaunein kaikista, täynnä voittoisaa uskoa ja iloa. — Pääasiallisesti saman mielialan kuin ensimmäisessä tapaamme kolmessa seuraavassa gaseelissa, jotka "Tidningar i andliga ämnen" sisälsi muutamia viikkoja myöhemmin (n:o 22, 16 p. kesäk.). Ensimmäinen: "Kun aamusella kuljin ohi ikkunan", on hurskas pikku laatukuva; toinen: "Miss' uskoa mä maassa löytänen?" uskovan sielun ja Jumalan välinen vuoropuhelu, ja kolmas: "Kun ulos astun majastani, oi ollos läsnä!" rukous Jumalan alituisesta läsnäolosta ja armosta.

Vielä helkkyi siis Stenbäckin kannel, ja samana päivänä kuin gaseelit olivat Morgonbladissa luettavina, hän lauloi runoilijan ylistykseksi:

Hvart skalden kommer, slår hans hand
I strängens guld med fröjd;
Han underna från diktens land
Förkunnar rik och nöjd.

Då ljusnar himlen, jorden står
Därunder lik en brud,
Men öfver land och vatten går
Den rena lyrans ljud.

[Kunne laulaja saapuu, koskettaa hänen kätensä
riemuiten kielien kultaa;
runon maan ihmeitä hän
kuuluttaa rikkaana ja tyytyväisenä.

Silloin kirkastuu taivas, ja maa sen
alla on kuin morsian,
mutta yli maitten ja vetten
vierii puhtaan kantelon sointu.]

Niin kuuluivat sen laulun loppusäkeet, jonka hän oli kirjoittanut Ehrströmin "Joutseneen" sepittämällä sävelellä laulettavaksi Runebergin jäähyväisjuhlassa "Sparbankenin" ravintolassa Töölönlahden rannalla. Aloite juhlan viettämiseen oli lähtenyt pohjalaisesta osakunnasta, joka kokouksessaan 29 p. huhtik. oli tehnyt siitä päätöksen, ja pohjalaisia olivat sentähden ne kaksi miestä, Aron Borg ja Lauri Stenbäck, jotka oli valittu, toinen suorasanaisesti, toinen runoksi, tulkitsemaan hetken merkitystä. Edellisen "lämpimin sanoin ja täysin sydämin" esittämää kunniavieraan maljaa seurasi laulu, joka osaltaan kohotti sydämellistä ja korkeaa isänmaallista mielialaa, joka kolmesatalukuiseen juhlajoukkoon, nuorempia yliopistonopettajia ja ylioppilaita, jätti unohtumattoman muiston. Että Stenbäck kaikesta sielustaan otti osaa tämän illan ja suviyön kaihomieliseen iloon, joka oli omiaan vakuuttamaan Runebergille, että nuorison rakkaus seurasi häntä hänen erotessaan Helsingistä ja yliopistosta asettuakseen Porvooseen, siitä voimme olla varmat, sillä huolimatta kaikesta mielipiteiden erilaisuudesta ei hän koskaan empinyt avomielisesti tunnustaa ja kunnioittaa laulajaveljensä suuruutta.

Kohdakkoisen poismuuttonsa vuoksi oli Runeberg 1 p:stä huhtik. jättänyt Helsingfors Morgonbladin toimituksen Fredrik Vilhelm Alceniukselle, [Syntynyt Ilmajoella 1808, tullut ylioppilaaksi 1828, kuollut lääketieteen kandidaattina 1841.] edellisen vuoden promotsionissa seppelöidylle pohjalaiselle maisterille. Alcenius oli valinnut alakseen lääketieteen, mutta hänellä oli ilmeisiä kaunokirjallisia taipumuksia, niinkuin useat lehdessä julkaistut novellit osoittavat, ja hän oli ottanut toimittajan viran huostaansa saatuaan ystävänsä lupaamaan apuaan. Näihin ystäviin kuului varmuudella myöskin Stenbäck, sillä hän antoi nyt useammin kuin ennen avustusta lehteen. Viimeksiluetelluista ovat kaikki paitsi ensimmäinen uuden toimituksen ajalta, samoinkuin edellämainittu kirjoitus "Eräs kesäilta", jota paitsi hän vielä kesäkuukausien kuluessa esiintyi useita kertoja. Siten on n:ossa 42 (9 p. kesäk.) aikaisemmin Upsalan Correspondentenissa julkaistu runoelma "Hyvää huomenta, Johannekselle"; n:ossa 44 (16 p. kesäk.) "Murheelle" sarjasta "Öisiä säveliä"; n:ossa 57 (31 p. heinäk.) Uhlandin romanssi "Kuninkaanpoika" (Konungasonen), jota Stenbäck ei ole ottanut runojensa joukkoon, sekä n:ossa 59 (7 p. elok.) "Emännän tytär" (Värdinnans dotter), samoin Uhlandin mukaan.

* * * * *

Kesän 1837 Stenbäck taas vietti kotona Vöyrillä, mistä hän näyttää olleen poissa lähes kaksi kokonaista vuotta, joiden ajalla hän oli kokenut paljon. Hänen tulevaisuudenaikeensa ja sieluntilansa näkyvät selvästi eräästä Kaarle Fredrikille Lappiin kirjoitetusta kirjeestä, jonka hän tähän aikaan on aloittanut, mutta jättänyt lopettamatta eikä todennäköisesti koskaan sitä lähettänyt. Häntä itseään koskeva osa on kuitenkin täydellinen ja seuraa tässä:

"Rakas veli! Kiitän sinua nyt ensiksi kirjeestä, jonka talvella sain Helsingissä — ja sen mukana tietoja Stockflethiltä Lapin opetuslaitoksesta y.m., jotka toivomuksesi mukaan annoin painattaa Morgonbladiin." (Sitten seuraa lyhyt selonteko kandidaattitutkinnosta 17 äänellä ja sen edellä olleesta taudista.) "Jouluksi tai ensi juhannukseksi olen aikonut vihityttää itseni papiksi ja tulla toiseksi apulaiseksi prof. Crohnsille [Erik Anders Crohns, syntynyt Iisalmessa 1785, kirkkoherrana Helsingissä v:sta 1824, saanut professorin arvonimen, kuollut 1865.] Helsinkiin sekä sen ohella tutkia teologiaa saavuttaakseni yliopistolliset arvoasteet ja sitten, jos Herra suo, saada jonkun paikan yliopistossa. Tässä näet tulevaisuudentuumani, vaikka minä itse nyt olen tehnyt suunnitelmia kauemmaksi tulevaisuuteen kuin mieleni onkaan. Pääasia on, että saan tulla papiksi Helsinkiin ja siellä saarnata Herrastani ja Mestaristani, minkä voin työllä ja sanalla, ja pudistaa nukkuvia ihmisiä hereille. Kun Jumala on nähnyt hyväksi temmata minut kuin kekäleen tulesta ja avata silmäni, kun hän on sallinut minun löytää elämän ja valon ja levon Vapahtajani sydämellä ja tuta hänen piinansa osallisuuden ja hänen ylösnousemuksensa voiman, niin en tahdo panna kynttilääni vakan alle, niin tiedän, että hän, joka on ottanut tämänkin syntisen, tämänkin tomun omakseen, voi ja tahtoo antaa minulle armoa ja voimaa sieluin ja ruumiin häntä palvellakseni ja ihmisille julistaakseni hänen armonsa runsautta. Oi, kuinka kaikki on vahinkoa ja lokaa loppumattoman Jeesuksen Kristuksen tuntemisen rinnalla, mikä käsittämätön ja suloinen elämä, kun elän, en kuitenkaan minä, vaan Kristus minussa. Sanoit kerran pelkääväsi, että minun umpi- ja arkamielinen olentoni olisi saattava minut samaan uskonnolliseen haaveiluun, mitä näit muutamissa muissa. Niinpä niin, huolimatta umpi- ja arkamielisestä olennostani on hän, joka on väkevä ja väkevä juuri heikoissa, voinut vetää minut tykönsä ja antaa minulle voimansa syntiä, maailmaa ja koko helvetin sotajoukkoa vastaan. Levottoman, runollisen hengen hän on voinut masentaa, umpimielisen luonnon hän on voinut voittaa ja luoda uudestaan, ja veressään hän on voinut tehdä sairaan ja kituliaan terveeksi ja puhtaaksi ja väkeväksi. Ylistetty olkoon hän iankaikkisesti. Kun hän on täällä tukenut ja turvannut minua ja itse matkaansaanut sekä tahdon että teon, ja kun hän sitten vihdoin antaa kalleimman kaikista lahjoistaan, taivaansa autuuden, niin olen siellä iankaikkisuudessa paremmin voiva kiittää ja ylistää häntä kaikesta. Saakoon hän tehdä minut oikein houkaksi maailman silmissä, pää-haaveilijaksi ja pietistiksi, sitä häneltä rukoilen ja sitä tahdon häneltä anoa yötä ja päivää. Ne ihmiset, syntisessä ilossaan ja terveydessään, ne viisaat, jotka tietävät kaikki, mutta ei Kristusta ristiinnaulittua, ne rauhattomat, joilla ei itsellään ole mitään rauhaa ja jotka eivät myöskään voi jättää muita rauhaan, juoksennelkoot ja rientäkööt ja touhutkoot; minä tahdon istua lujalla kalliolla, laulaen ja soittaen kuin lapsi, en tahdo pitää mitään yhteistä heidän kanssaan. Yksi ainoa silmäys Kristuksen sovituksen salaisuuteen ottaa halun kääntyä takaisin ja elää ja tehdä syntiä heidän kerallaan. Mutta miksi puhun monia sanoja; jos tahtoisin alkaa ylistää Vapahtajaani ja sitä armoa, jonka hän on antanut minulle tapahtua, eivät sadat tällaiset kirjeet riittäisi; eikä se nyt ollutkaan tarkoitukseni. Kun elää tässä uskon yhteydessä sen kanssa, joka on käsittämätön, ja näkee hänen armonsa vuotavan alas kaikkialle, niin on vaikea ajatella muuta. Minulla ei ole ainoastaan omasta kohdastani syy lakkaamatta kiittää ja ylistää häntä vaan myöskin siitä hyvästä työstä, jonka hän täällä on aloittanut toisissa, siksi että hän tahtoo tehdä kotimme panetelluksi, kristillisesti eläväksi kodiksi ja siksi että hän läheisimmissämme on herättänyt sen suuren, onnellisen murheen eikä anna sen talttua eikä uinahtaa jälleen." — — —

Tuskin missään kirjeessä Stenbäck on niin laveasti puhunut itsestään kuin tässä. Lukuisat kirjeet sisarille tältä ja lähinnä seuraavalta ajalta koskevat pääasiallisesti heidän sisällistä tilaansa, veli kun kirjeissä vastaa heidän kysymyksiinsä ja antaa heille neuvoja heidän murheissaan. Kuitenkin ne sisältävät tuon tuostakin sanoja ja lauseita, jotka valaisevat hänen omaa sielunelämäänsä, ja tuonnempana saamme tilaisuuden nähdä, ettei hän aina ollut niin iloinen ja täynnä luottamusta kuin tässä, että hän ei aina istunut uskon kalliolla "laulaen ja soittaen kuin lapsi". Kuitenkin on tie selvä, ja se palava ja, olimme sanoa, uhkamielinen innostus asiaansa, jonka hän veljelleen lausuu, se on hänelle ominaista alati nyt seuraavina vuosina.

Kotioloissa oli se muutos tapahtunut, että Charlotte edellisestä syksystä pitäin oli kihloissa nuoren papin, Lauri Josef Achrénin, kanssa, jonka nimi pian oli oleva ensimmäisiä heränneistä seurakunnanopettajista. Lauri kiintyi veljellisellä ystävyydellä lempisisarensa tulevaan mieheen, joka muutoin lapsuudesta asti oli ollut läheisessä suhteessa Stenbäckeihin. Achrén oli papin poika, syntynyt Vöyrillä samana vuonna kuin Lauri. Viisitoistavuotiaana hän oli suorittanut koulunkäyntinsä, ja vanhempain varattomuuden vuoksi rovasti Stenbäck ja muut ystävät kustansivat hänen ensimmäisen matkansa Helsinkiin, jonka jälkeen hän opintoajallaan hankki siellä toimeentulonsa kotiopettajan työllä. Hänellä oli sekä runollisia että soitannollisia lahjoja, ja hän olisi mieluimmin antautunut kaunotieteellisiin opintoihin, mutta köyhyys pakotti hänet heti maisterinarvon saavutettuaan rupeamaan papiksi (1833). Kun hänen ensimmäinen virkapaikkansa oli Oravaisten pitäjä, voi hän edelleen seurustella Stenbäckien kanssa, mikä saattoi hänet sekä herätykseen että kihloihin. Hänenkin herätyksensä tapahtui 1835, ja se ystävä, joka — sen mukaan mitä F. G. Hedberg kertoo elämäkerrassa, jonka hän on liittänyt Achrénin tekemään Björkqvistin postillan käännökseen — varoitti häntä "esteettisistä houreista ja musikaalisista kuvitteluista", ei ollut kukaan muu kuin Lauri Stenbäck. Tunnettuaan itsensä ensimmäisinä pappisvuosinaan onnettomaksi siitä toimesta, mihin olosuhteet hänet olivat pakottaneet, niin että hän kerran eräällä nuorison huviretkellä tanssiessaan tulevan morsiamensa kanssa oli tälle päivitellyt pakkoaan saarnata mitä ei itse uskonut, kehittivät pitkät sieluntaistelut, joista piirteitä esitetään mainitussa elämäkerrassa, hänestä palavan, hartaan kristityn. Lopuksi mainittakoon, että Stenbäck kesällä 1837 teki matkan Pidisjärvelle (nykyjään Nivala) Malmbergin luo, joka, kuten jo tiedämme, Laguksen kera ehdottomasti oli omaksunut Paavo Ruotsalaisen opin. Tämä käynti suuren pietistipäällikön luona, joksi Malmbergiä syystä voi sanoa, sillä hänen tulisessa, hillittömässä olennossaan oli jotain pakottavaa ja vallitsevaa, ei voinut olla hyvin pysyvästi vaikuttamatta Stenbäckiin, joskin Malmbergilta puuttui se tunteen hienous, joka olisi voinut olla pohjana sydämellisemmälle ja läheisemmälle ystävyydelle.