Lauri Stenbäck

by Eliel Aspelin-Haapkylä

NELJÄS LUKU. 1835.

Herätys. — Runoilu: "Hyvää yötä", "Luontokappalten huokaus",
"Kohtauksia eräästä murhenäytelmästä" y.m. — Pietismi.

Stenbäckin aikomus oli ollut jäädä Helsinkiin joululomaksi, mutta yliopistosta erotettuna hänen täytyi heti lähteä kaupungista. Hän kutsui silloin ystävänsä Östringin, joka oli varaton, viettämään erotusajan Vöyrin pappilassa, ja onnettomuustoveriensa seurassa, joista osa asettui lähemmäksi pääkaupunkia, sekä jääpien toverien vähän matkaa saattamina he lähtivät pohjoista kohti.

Stenbäckistä ja Östringistä sanoo Essen, että he aluksi miltei ylpeilivät marttyyriudestaan, mutta mieliala muuttui pian. Kohta Vöyrille tultuaan Östring kirjoitti eräälle ystävälleen: "Tiedätkö, että olen alkanut katsella asiaamme synkemmältä puolelta ja pelkään, että me studiosi homines näemme asian yksipuolisen ihanteelliselta kannalta. Tahtoisin mielelläni kuulustella siitä jonkun vanhemman kansalaisen neuvoa, nota bene, jonkun joka todella rakastaisi minua." Tämä osoittaa, että hän ja varmaankin Stenbäck hänen kanssaan jo tuomitsi yritystään nousta yliopiston kaitselmukseksi. Molemmissa alkoi sitten, sillä aikaa kuin he hiljaisessa, rauhallisessa kodissa harjoittivat yhdessä opintoja ja runoilua — sillä, sanoo Essen, myöskin Östring oli runollinen luonne, joskin vielä enemmän mietiskelyyn taipuvainen — syvällekäypä sisällinen kehitys, joka johti koko persoonallisuuden uudistavaan uskonnolliseen herätykseen.

Mitä Stenbäckiin tulee, jonka sielunelämään huomiomme lähinnä kiintyy, oli se murros, joka hänessä nyt tapahtui, kauan valmistanut tuloaan. Jäljet puheenaolleesta herätyksestä, jonka hän oli tuntenut ensimmäisen ehtoollisellakäyntinsä aikaan, olivat ylioppilasvuosina, kenties erittäinkin Upsalan aikana, tosin suureksi osaksi, mutta eivät kuitenkaan kokonaan kadonneet. Hänen sielunsa syvyydessä piili vielä hehku tuhan alla odottaen elähdyttäviä tuulahduksia. Kotimaahan ja kotia palattuaan hän näyttääkin pian saaneen tuntea niitä, sillä vaikkapa hänen omaisensa myöhempänä aikana ovat pitäneet hänen esiintymistänsä kaksoishäissä tammikuussa 1834 todistuksena siitä, että hänen mielensä oli alkavaa uskonnollista liikettä vastaan, on kuitenkin samalta vuodelta olemassa vahvempia päinvastaisia todistuksia. "Tytön rukous" on kieltämättä lähtenyt lämpimästä uskonnollisesta mielestä, ja itse hän on pannut sen uskonnollisten runoelmiensa joukkoon. Edelleen huomattakoon nuo syksyllä osakunnan lehteen kirjoitetut ajatelmat, joista kolmas osa on sisällykseltään uskonnollisia, sekä loppu "Erästä kesäiltaa", missä sivistyneiden onttoa kristillisyyttä ankarasti tuomitaan. [Ruotsalaisessa painoksessa on tähän paikkaan lisätodistuksena Stenbäckin uskonnollisuudesta otettu eräs kirje Charlotte-sisarelle 14 p:ltä joulukuuta 1834. Vaikka päivä ja vuosiluku on kirjoittajan omakätinen ja selvä, eikä sisarkaan, kun tekijä ennen painattamista tiedusteli vuosiluvun oikeutta, osannut sitä epäillä, on jäljestäpäin kumminkin selvinnyt, että kirje on joulukuulta 1835, johon aikaan sisällys parhaiten sopiikin. Kirje on tässä painoksessa muutettu seuraavan luvun alkupuoleen.] Käyhän kaikesta tästä ilmi, että hänen ajatuksillaan jo ennestään oli ehdottomasti uskonnollinen suunta, mutta ymmärrettävästi ei sen tähden ole kielletty, ettei äkillinen ero toverielämästä suuresti olisi vaikuttanut siihen kääntymiseen, joka nyt seurasi. Päinvastoin on otaksuminen, että juuri tuo ulkonainen murros saattoi sisälliseen murrokseen entisen elämän kanssa, syvempään ja täydellisempään kuin kenties muutoin pitkiin aikoihin olisi tapahtunut.

Laurin olosta kotona tähän aikaan ovat sisaret, kooten yhteiset muistelmansa, panneet seuraavan muistiin: [Sisarten kirjalliset muistiinpanot veljestä ovat tehdyt hänen kuolemansa jälkeen 1870 Essenin kehoituksesta, joka siihen aikaan oli pohjalaisen osakunnan inspehtorina ja oli ottanut pitääkseen senvuotisessa Porthaninjuhlassa esitelmän Stenbäckistä.] "Heti huomattiin suuri muutos, hän oli niin nöyrä ja hiljainen, ja jotain korkeampaa ja kauniimpaa kuin kaikki se, mitä hän ennen oli rakastanut, heräsi. Hän kulki koko kesän joka aamu klo 4 Myrbergetille ja palasi toisinaan niin liikuttavan sydämellisenä ja ystävällisenä kotia. Emme voineet käsittää mikä nyt oli tullut hänen mieleensä, mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin hän rakkaasti erinomaisella kaunopuheisuudellaan alkoi kehoittaa meitä lukemaan Jumalan sanaa ja kääntymään Herran puoleen. Ja varmaa on, että hän oli välikappaleena lähimmilleen ja monelle muulle uuden elämän aloittamiseen. Hän ei ollut silloin ankara ja laillinen, vaan niin evankelisen rakkaudellinen, että ei voi kyyneliä vuodattamatta ajatella sitä aikaa." — Tähän kesään kuuluu varmaan myöskin seuraava pikku juttu, jonka eräs Laurin naispuolinen serkku on kertonut. Pappilan nuoriso oli siellä vieraisilla olevien ystävien seurassa lähtenyt huviretkelle veneellä. Noustiin maihin eräälle saarelle, ja seura huvittelihe parhaansa mukaan tanssilla ja muulla. Silloin tytöt äkkäsivät, että Lauri hiipi veneelle ja istahti sinne lukemaan jotakin. Uteliaisuus kävi suureksi, ja he arvelivat keskenään, mitä hän mahtoi lukea. Oliko se ehkä rakkauskirje, joka hänet veti seurasta pois? Ja silloin huudettiin yhteen ääneen: "Aatteles, nyt Lauri on rakastunut!" Sitten he näkivät hänen taas nousevan ja kätkevän jotakin veneen perätuhdon alle. Kaksi uteliainta ei voinut hillitä itseään, vaan pujahti vuorostaan veneelle, kun luulivat olevansa kenenkään huomaamatta. He tahtoivat nähdä mitä Lauri oli piilottanut. Mutta kuinka he tulivatkaan hämilleen, kun he laudan alta löysivät — Uuden Testamentin!

Muutoin sanotaan, että alku herätykseen kotona Vöyrillä lähti Laurista. Hän se juuri vaikutti muihin, Östringiinkin. Sisarissa näyttäytyi sisällinen muutos itsestään myöskin ulkonaisesti. Uusimuotiset korkeat hiuskammat pantiin pois, palmikot laskettiin alas, sormukset ja korvarenkaat joutuivat lähetyssäästökassaan, kaulukset ja koristellut osat puvusta hylättiin, jopa heitettiin tuleenkin. "Näissä herätyksen ilmauksissa, kirjavien vaatteiden hylkäämisessä y.m. oli paljon liioittelua; mutta varmaankaan se ei ollut Jumalalle vastenmielistä, sillä se lähti hartaasta halusta noudattaa hänen mieltänsä. Muutoin sitä ei koskaan pidetty pääasiana. Se johtui itsestään, ja siksi ei ollut mikään vaikeus 'kieltäytyä', niinkuin sitä silloin sanottiin."

Tässä kuvauksessa Stenbäckin luonteesta ensimmäisenä herätysaikana on ensinnä huomattava, että hän oli osoittanut "liikuttavaa sydämellisyyttä" ja "evankelista rakkaudellisuutta". Tästä voimme aavistaa, ettei hänen kristillisyydellään heti alussa ollut tuota ankaraa, askeettista luonnetta, joka sille myöhemmin oli ominaista, ja me ymmärrämme, miksi hän vielä jonkun aikaa edelleen jatkoi runoilemista. Samaten voimme siitä päättää, että sillä kuvauksella, jonka hän itse kuusi vuotta myöhemmin on kirjoittanut Östringissä tähän aikaan tapahtuneesta muutoksesta, ainakin osaksi on myöhemmän kehityskauden leima. Sen vuoksi emme vielä katso olevan syytä tässä käyttää tuota tärkeää lähdettä heränneen Stenbäckin elämänkäsityksen valaisemiseksi.

Tämän käsityksen nojalla runoilijan sisällisestä kehityksestä olemme tässä koettaneet järjestää joukon runoelmia, jotka epäilemättä kuuluvat vuosiin 1835 ja 1836. Mahdollista on, että joku "Öisistä sävelistä", joissa hän ilmaisee niitä sieluntaisteluita ja tuskia, mitkä herätys sai aikaan, on edellisenä vuonna kirjoitettu, mutta useimmat lienevät kuitenkin syntyneet vasta jälkimmäisenä vuonna. Se hävitystaistelu "runon haaveita" vastaan, joka niissä kuvastuu, ei näet varmaankaan kuulunut muutoksen ensimmäisiin ilmauksiin. Todennäköisesti vanhin noista runoelmista, "Katumus", tuli painetuksi alussa vuotta 1836 (Tidn. i andl. ämnen n:o 4, 20 p. tammik.), ja muista runoelmista on ainoastaan "Hyvää yötä", joka tunnelman lempeässä kirkkaudessa ja syvyydessä muistuttaa Goethen "Wanderers Nachtlied" laulua, suurimmalla todennäköisyydellä kesältä 1835. Tämä runoelma, jossa runoilija sanoo hyvää yötä "äitinsä majalle", on näet epäilemättä Vöyrillä syntynyt, ja seuraavana kesänä hän ei oleskellut siellä.

Stenbäckin jälkeenjääneiden käsikirjoitusten joukossa on muutamia lehtiä, jotka paperin ja käsialan laadusta täytyy päättää samaan aikaan kuuluviksi — erotusaikaan 1835 —, ja ne osoittavat, että hän ei ainoastaan kuten ennenkin helkyttänyt lyyraansa, vaan suunnitteli mielessään suurempia runoteoksia kuin koskaan. Että ei tarvitse olla epätiedossa ajasta, sen todistaa uusi sävel ja uskonnollinen perusajatus, joka on yhteinen kaikille. Ensiksi mainittakoon neljän oktaavosivun pituinen katkelma kertovaa tendenssirunoelmaa, joka on kirjoitettu viisijalkaisiin jambisäkeihin. Runoilija on ilmeisesti tarkoittanut kuvausta, jonka tuli tehdä selväksi "heränneen" ja "vanhankristityn" vastakohta. Kirjoitettu osa — aihe oli liian epärunollinen viehättääkseen kauemmin kuin ohimenevän hetken — on keskustelu sielustaan huolehtivan nuorukaisen ja hänen vanhan rippi-isänsä, "kolmekymmentä vuotta saarnanneen" pastorin, välillä. Seuraava ote näyttää katkelman laadun:

Men synden, ärevördige herr pastor?

Ack, synden! hvem är utan synd på jorden?
Vi kunna dock ej bli så heliga,
Gud nåde oss, att vi ej skulle synda;
Men om vi tro på Kristus blott, så skadar
Ej synden oss, ty han för den har lidit,
Och som man vet, dog han för oss på korset,
På det vi icke skulle bli fördömda.
Ja väl, jag vet det!
— — — — —
Nog komma mörka tankar, om man vill
Fördjupa sig i dessa dunkla saker
Och med sig själf gå alltför strängt tillväga.
Då kan man råka i melankoli —
— — — — —
Låt bli då, käre vän, att mycket grubbla.
Du kunde därmed bli — det Gud bevare —
Blott en af dessa mörka pietister,
Som hänga hufvudet och sitta jämt
Gudsnådlige med näsan öfver boken
Och lefva ej som andra människor,
Men mena i sitt högmod att blott de,
De äro omvände, men ingen annan. — —

[Mutta synti, kunnioitettava herra pastori?

Ah, synti! kuka on synnitön maan päällä?
Emmehän toki voi tulla niin pyhiksi,
Jumala armahtakoon, ettemme tekisi syntiä;
mutta jos vain uskomme Kristukseen,
niin ei synti meitä vahingoita,
sillä sen takia hän on kärsinyt,
ja kuten tiedämme, hän kuoli puolestamme ristillä,
ettemme tuomituiksi tulisi.
Niin, sen mä tiedän!
— — — — —
Kyllä tulee synkkiä ajatuksia, jos tahtoo
syventyä näihin hämäriin asioihin
ja menettelee itseänsä kohtaan liian ankarasti.
Silloin voi vaipua alakuloisuuteen —
— — — — —
Ole siis, rakas ystävä, paljon mietiskelemättä.
Sinusta voisi siten tulla — Herra varjelkoon —
vain yksi noita synkkiä pietistejä,
jotka kallella-päisinä alati hurskastellen istuvat
kirja nenän alla eivätkä elä kuin muut ihmiset,
vaan luulevat ylpeydessään, että vain he,
he ovat kääntyneitä, mutta ei kukaan muu. — —]

Toisella katkelmalla on nimi "Rudolf, kohtauksia", ja se on ensi repliikeistä alkaen vuoropuhelua Rudolfin ja hänen morsiamensa välillä. Se alkaa näin:

Säg, att du älskar mig?
Ja väl, jag älskar dig.
Du älskar mig?
När solen steg i ljussom nu
Ur hafvet upp och neder göt sin gyllne glans,
Satt jag engång på denna klippas brant med dig,
Och när du svor att älska mig, då svor ock jag
Att troget älska dig i lifvets lust och nöd.
Den eden hörde solen, hörde haf och jord,
Och Herren Gud i himlen, Rudolf, hörde den.

[Sano, että minua rakastat?
Niin, minä rakastan sinua.
Sinä rakastat minua?
Kun päivä nousi valoisana kuin nyt
meren helmasta, valaen maille kultaloistettaan,
istuin kerran kanssasi tämän kallion reunalla,
ja kun vannoit minua rakastavasi, silloin minäkin
vannoin uskollisesti sinua rakastavani ilossa ja surussa.
Sen valan kuuli aurinko, kuuli meret ja maat
ja taivaan Jumala sen kuuli, Rudolf!]

Kuultuaan tämän vakuutuksen Rudolf ihmettelee, kuinka hänen morsiamensa katse on niin outo ja kylmä; hän aavistaa, että hän ei ole enää sama kuin ennen ja että juopa on avautunut heidän välilleen. Niin, sanoo morsian, en ole enää sama, ja minä kiitän Jumalaa siitä.

Din brud du lämnade i syndens mörker smidd —

[Morsiosi jätit synnin pimeyden kahleisiin —]

Tähän päättyy katkelma, mutta aihe on kuitenkin selvä. Tarkoituksena on ollut kuvata herätyksen aikaansaama traagillinen rikkoutuminen kahden rakastavan välillä.

Samalla paperilla on myöskin valmiiksi kirjoitettu runoelma "Luontokappalten kuoro" (Chor af kreaturen), joka itse asiassa on sama, mikä nimellä "Luontokappalten huokaus" on runokokoelmassa, ihanimpia mitä Stenbäck on kirjoittanut. Merkillistä kyllä se ei alkujaan ole ajateltu yksinään olevaksi, vaan kuuluvaksi runosikermään. Se näkyy siitä, että runoilija myös on aloittanut runoelman nimeltä "Elementtien kuoro" (Chor af elementerna), jota kuitenkin on kirjoitettu vain sanat: "Hvad lider natten, och när." Itse motiivi antaa taas aihetta siihen luuloon, että Stagneliuksen runoelmat siihen aikaan ovat vaikuttaneet Stenbäckiin, sillä jälkimmäisessä kokoelmassa "Liljor i Saron" on laulu "Kreaturens suckan", jota paitsi sama runoilija on kirjoittanut runosikermän "Elementerna". Kumminkin supistuu yhtäpitäväisyys ainoastaan aiheeseen. Stagnelius tulkitsee, gnostillisen maailmankäsityksensä mukaisesti, luomakunnan huokauksen kehoitukseksi ihmisille kohoamaan alkuelämään, ideain maailmaan, ja samalla aineen kahleista vapauttamaan myöskin luontokappaleet, joita "maagillisesti" ajaa sama voima kuin ihmistäkin. Stenbäckin runoelma taas on korkealentoinen mukailu Paavalin kirjeestä roomalaisille, 8: 19-22. Minkä aavistuksen luomakunnan kaipauksen ja toivon päämäärästä, kadotetun viattomuuden onnesta, antaakaan neljäs stroofi:

Hvem ger oss igen vår första frid,
den klingande morgonens frid,
Då värma oss gaf Guds bröst, och ljuft
vi hvilade alla därvid;
Då blickande upp, hans klara ljus
vi saliga sågo en gång
Vid englarnas chor, som skalf i skyn,
och morgonstjärnornas sång?
Hvem ger oss tillbaka morgonens tid,
Vår första frid?

[Kuka antaa meille jälleen ensimmäisen rauhamme,
helkkyvän aamun rauhan,
kun lämpöä soi meille Luojan syli, ja me kaikki
suloisesti lepäsimme sen suojassa;
kun kohotetuin katsein autuaina näimme kerran
hänen kirkkaan valonsa kuullen enkelien kuoron,
joka soi pilvissä, ja aamutähtien laulun?
Kuka antaa meille jälleen aamun ajan,
ensimmäisen rauhamme?]

Alkuperäinen käsikirjoitus osoittaa runon syvää liikutusta väräjävine rytmeineen kirjoitetuksi yhtä vauhtia, yhdellä ainoalla vähäpätöisellä korjauksella.

Lopuksi on tässä yhteydessä merkittävä paljoa aikaisemmin aloitettu, mutta vasta nyt päätetty runoelma, "Kohtauksia eräästä murhenäytelmästä" (Scener ur ett sorgespel), joka huolimatta nimestään on niin valmis kuin tarkoitus on koskaan ollut. Sen aihe on sama kuin "Rudolf" katkelman; mottona sillä ovat Franzénin säkeet:

Gif akt! det helga riket är ej af denna värld; ej af dess vise funnet, ej af dess hjältar vunnet —

[Huomaa! pyhä valtakunta ei ole tästä maailmasta; ei sen viisasten löytämä, ei sen väkevien valloittama —]

ja sen muodostaa kolme kohtausta eli osaa. Ensimmäisessä, jonka nimi on "Jäähyväiset" (Afskedet), Raimar-sankari lähtiessään sotaretkelle voittaakseen mainetta ja kunniaa lausuu hyvästi morsiamelleen, Margerithalle. Ensin tämä ei tahdo häntä päästää, mutta kun sulho innostunein sanoin on kuvannut, kuinka esi-isien esimerkki ja syvät äänet hänen sisässään kehoittavat häntä menemään, kuinka hän palatessaan ylpeänä sankariteoistaan on laskeva voitokkaan kalpansa morsiamensa jalkain juureen, Margeritha itsekin kehoittaa häntä lähtemään.

Toinen osa, "Margerithan usko" (Margerithas tro), jonka runoilija itse on julkaissut Helsingfors Morgonbladissa (1836, n:o 60, 15 p. elok.), on pitkä yksinpuhelu, jossa Margeritha tunnustaa vastaanottaneensa kristinuskon. Maahan tullut munkki ("Pater" = Isä) on häntä opettanut ja kastanut hänet. Jumalan suoman armon tunnossa hän on onnellinen ja valmis kantamaan tuskaa ja ristiä, joka ehkä on hänelle määrätty.

Runoelman kolmannessa osassa, "Kirous" (Förbannelsen), esiintyy Margeritha ensin yksinään. On aamu, hän "polvistuu alttarin ääreen metsässä" ja laulaa seuraavan laulun (jossa vähän muutettuna tunnemme viimeisen kappaleen runosikermästä "Rukouksia ensimmäisellä herranehtoollisellani"):

Jag är så glad, jag är så nöjd;
I Herren Gud har jag min fröjd.
För honom sjunger jag min sång,
Och sjunger om den än en gång,
Och än en gång.

Ej fruktar jag min framtidsdag;
Si, af Guds englar ledes jag.
Och skulle allt då väl ej gå?
Och skulle då jag glad ej nå
En gång min graf?

Till Herren Jesus kan jag fly,
När morgonsolens strålar gry;
Och vid hans fötter finner jag,
Att denna dag och hvarje dag
Hans nåd är ny.

Hans Ord är mig ett dagligt bröd,
Det är mitt svärd, min staf, mitt stöd.
Därvid förblifver jag och vet,
Att det består i evighet,
Fast allt förgås. —

Hvi frågar jag hur himlen är,
Hvad saligheter vänta där?
Jag har ju himlen i min barm,
När bönen flyger fri och varm
Till Herren Gud.

O, låt mig af mitt hjärtas grund
Tillbedja dig hvarenda stund,
Och tjäna dig och älska dig,
Som allraförst har älskat mig
Och älskar än.

[Olen niin iloinen, niin tyytyväinen;
Herrassa Jumalassa on minun riemuni.
Hänelle minä laulan lauluni,
ja laulan sen vielä kerran,
ja vielä kerran.

En pelkää, tulevia päiviä;
katso, Jumalan enkelit minua johtavat.
Eikö silloin kaikki kävisi hyvin?
Ja enkö silloin kerran iloisena
saavuttaisi hautaani?

Herran Jeesuksen turviin voin paeta,
kun aamuauringon säteet koittavat;
ja hänen jalkojensa juuressa havaitsen,
että tänä päivänä ja joka päivä
hänen armonsa on uusi.

Hänen sanansa on minulle jokapäiväinen leipä,
se on minun miekkani, sauvani, tukeni.
Siinä pysyn ja tiedän,
että se säilyy iankaikkisesti,
vaikka kaikki hukkuu. —

Miksi kysyn, kuinka taivaassa on,
mitkä autuudet siellä odottavat?
Minullahan on taivas povessani,
kun rukous kohoaa vapaana ja palavana
Herran Jumalan luo.

Oi, anna minun sydämeni pohjasta rukoilla sinua joka hetki, ja palvella ja rakastaa sinua, joka kaikkein ensiksi olet rakastanut minua ja vieläkin rakastat.]

Silloin tulee Raimar ja kysyy, onko totta, että Margeritha kalvaiden pappien hämärän opin vuoksi hylkää elämänsä riemun ja kunnian? Margeritha nousee polviltaan pyytäen, että hän ei katselisi niin synkästi eikä puhuisi vihassa, sillä ilolla hän tahtoo sanoa totuuden —

Icke är jag mer densamma, Prisad vare därför Herren! Som den fångna fågeln fröjdas, när den får med fria vingar sväfva sjungande mot solen, som den blinde gläds, när ljuset lyser ljufligt i hans öga, si, så fröjdas ock mitt hjärta, gläder sig i Gud min ande; ty Han har mig fört ur dödens djupa, dystra dal till lifvet.

[En ole enää sama, ylistys Herralle siitä! Niinkuin vangittu lintu riemuitsee, kun se vapain siivin saa liitää laulaen kohti aurinkoa, niinkuin sokea iloitsee, kun valo suloisesti loistaa hänen silmäänsä, katso, niin minunkin sydämeni riemuitsee, niin iloitsee minun henkeni Jumalassa; sillä Hän on johtanut minut kuolon syvästä, synkästä laaksosta elämään.]

Jumala on lahjoittanut hänelle autuuden toivon, ja entinen elämä on nyt kuin kolkko yö hänen takanaan, täynnä vaikerrusta, kurjuutta ja syntiä! Hän ei tahdo irtautua Kristuksen sylistä, vaan rukoilla armoa itselleen, hänelle ja kaikille. Raimarin silmissä Kristuksen papit taas ovat rosvoja, jotka ovat vieneet häneltä hänen morsiamensa; rakastetun silmäin täytyy jälleen avautua näkemään päivän valoa ja maan riemua.

Icke kan du stå förskjuten, ensam i den vida världen; icke kan du mörk och dyster lefva så det långa lifvet. Nej, kom åter Margeritha, älskade i mina armar!

[Et voi seisoa hylättynä, yksin avarassa maailmassa; et voi noin synkkänä ja kolkkona elää pitkää elämääsi. Ei, tule Margeritha, rakastettu, jälleen syliini!]

Mutta neito vastaa:

Är jag ensam, när jag eger med mig Gud och alla englar? Är jag mörk och dyster, Raimar, när jag känner i mitt hjärta evighetens frid och glädje?

[Olenko yksin, kun minun kerallani on Jumala ja kaikki enkelit? Olenko synkkä ja kolkko, Raimar, kun tunnen sydämessäni iäisyyden rauhan ja ilon?]

Mitä olisi hänen hurskautensa ja luottamuksensa, jollei se antaisi hänelle uskallusta ja voittoa:

I mitt hjärtas djup jag känner, att jag kan bestå till ändan och en stund för lifvets krona lida jordens vedermöda. Vill den arma själen svikta, när med giftig tunga världen sjunger om sin lust och glädje, si, så eger jag en trogen vän, som kan mig väl bevara. Till Hans kors jag vill mig smyga och för Hans försonings fullhet bedja om Hans Andas bistånd. — —

[Sydämeni syvyydessä tunnen, että voin kestää loppuun asti ja kärsiä hetken maan vastuksia elämän kruunun saadakseni. Jos sielu raukka on horjumaisillaan, kun maailma myrkkykielin laulaa hekkumataan ja iloaan, katso, minulla on uskollinen ystävä, joka voi minut hyvin varjella. Hänen ristinsä juureen tahdon hiipiä ja Hänen sovituksensa runsauden edessä rukoilla Hänen Henkensä apua. — —]

Vielä koettaa Raimar taivuttaa morsiantaan muuttamaan mielipiteensä, mutta vaikka Margeritha myöntää, ettei hän tuskatta ole riistänyt sydämestään rakkauttansa, "suloista, syntistä unelmaa", hän kuitenkin pysyy lujana. Silloin Raimarin epätoivo muuttuu vihaksi, ja katkerasti hän kiroaa sitä, jota ennen oli rakastanut, ja sitä hetkeä, jolloin Kristuksen papit astuivat jalkansa hänen kotimaahansa.

Stenbäck ei ollut liian ankara itseänsä kohtaan, kun hän julkaistessaan runoelmansa ei ottanut mukaan näitä "Kohtauksia eräästä murhenäytelmästä" — muun muassa niissä on tuskin merkkiäkään ajan- ja luonteenkuvauksesta. Mutta toiselta puolen ei käy kieltäminen, että runo, taiteellisuuden syrjään jättäen, herättää mielenkiintoa monessakin suhteessa. Aiheeltaan ja sommittelultaan kappale on täysin romanttinen. Raimar, Hugurin poika, joka lyö hopeakilpeensä laulaessaan jäähyväisensä morsiamelleen lähtien maailmalle saavuttamaan voittoja ja mainetta, on ilmeisesti gööttien heimon jälkeläisiä. Tämä samoinkuin Stenbäckin kypsyneemmälle runoilulle tavaton sentimentaalisuus sekä lopuksi käsittelyn naiivisuus yleensä todistaa, että runoelma pääasiallisesti on ensimmäisiltä ylioppilasvuosilta. Luultavasti se on muisto Upsalan ajalta, kuten myöskin Essen luulee muistavansa. Tätä arvelua tukee vielä se seikka, että Margerithan kuvaus kasteesta muistuttaa ehtoollislauluja, jopa on yksi niistä pantu hänen suuhunsa. Kolmannessa näistä lauluista runoilija on sitä paitsi lausunut meille saaneensa kokea, kuinka ihminen saa kärsiä uskonsa tähden, ja epäilemättä johtuu aiheen valinta juuri tästä kokemuksesta. Kun sitten uusi, ratkaiseva herätys tapahtui, elpyivät nuo puoliksi unohtuneet muistot ja vaikutelmat ensimmäisen ehtoollisellakäynnin ajalta, ja hän otti uudelleen käsiteltäväksi keskenjääneen aatteen tällä kertaa tehdäkseen runon valmiiksi. Varsinaisesti muuttelematta kahta ensimmäistä kohtausta, jotka ilmeisesti ovat aikaisemmin kirjoitetut, hän lisäsi nyt loppukohtauksen, jossa varsinkin Margerithan tunnustus Kalmarille sekä sisällykseltään että muodoltaan vastaa runoilijan kehitystä. Siinä lausuttu usko ja luottamus on kuitenkin valoisaa ja "evankelisen rakkaudellista", se tuntuu enemmän runoilijan ensimmäisen uskonnollisen innostuksen voimakkaalta uudistukselta kuin muistuttaa pietismistä, ja tämän nojalla mielestämme näissä "Kohtauksissa eräästä murhenäytelmästä" on ilmaus herätyksen ensi kaudesta Stenbäckissä.

Kuten edellä on mainittu, oli pohjalaisella osakunnalla lukukausijuhlissaan tapana jakaa kirjallisia palkintoja jonkun sopivan kirjan muodossa. Syyslukukaudella 1835 päätettiin, Snellmanin ehdotuksesta, käyttää rahapalkintoja ja säädettiin, että oli asetettava kaksi palkintoa, ensimmäinen kuuden ja toinen kolmen tukaatin suuruinen vuosittain kilpailua varten. Ensimmäistä kilpailua varten Stenbäck kirjoitti puhtaaksi kappaleen "Kohtauksia eräästä murhenäytelmästä", joka vielä on tallella. Maaliskuun 2 p. 1836 julistettiin palkintolautakunnan lausunto, joka oli Runebergin kirjoittama. Siinä sanotaan runoelmasta, että sen "varsinkaan draamalliselta näkökannalta arvosteltuna" ei oltu katsottu täysin vastaavan lautakunnan vaatimuksia palkinnon saamista varten, "vaikka muutamien yksityisten kohtien ansiot, varsinkin puhtaasti lyyrilliset, olivat tulleet tunnustetuiksi". Sitävastoin annettiin toinen palkinto ylioppilas Sandbäckille, jolla oli kilpailussa runomittainen käännös eräästä Sofokleen Antigonen näytöksestä. Ensimmäistä palkintoa ei siis tällä kertaa laisinkaan jaettu, ja Stenbäck sai käsikirjoituksensa takaisin nimilippua avaamatta. Kuitenkaan ei ole epäilemistä, että Runeberg sekä käsialasta että sisällyksestä tiesi kuka tekijä oli, ja sen vuoksi on otaksuttavaa, että Stenbäck hänen kehoituksestaan julkaisi "Margerithan uskon" Helsingfors Morgonbladissa.

* * * * *

Seurattuamme Stenbäckin vaiheita siihen käännekohtaan hänen elämässään, josta tässä olemme puhuneet, täytyy meidän hetkeksi jättää hänet näkyvistä luodaksemme opastavan silmäyksen siihen uskonnolliseen liikkeeseen, joka tähän aikaan parhaillaan levisi maassamme ja jonka ilmauksia oli se muutos, mikä kesällä 1835 tapahtui Vöyrin pappilan nuorisossa, samoinkuin tuhannet muut.

Se herännäisyys, joka tunnettuna (kuten Stenbäck kerran sanoo) "säädyttömällä puoluenimellä" pietismi, kohosi korkeimmilleen 30- ja 40-luvulla, johti — kirkkohistoriallisesti katsoen — sukujuurensa siitä Spenerin, Francken y.m. etevien miesten edustamasta pietismistä, joka sataviisikymmentä vuotta aikaisemmin oli syntynyt Saksassa luonnollisena vastavaikutuksena silloiselle kuolleelle puhdasoppisuudelle. Alkuperäinen pietismi oli levinnyt kaikkiin protestanttisiin maihin, ja sen pyrintö tehdä kristinoppi eläväksi ihmisten sydämissä oli siitä pitäen pysynyt eleillä kautta aikain. Mutta samalla aikaa myöskin se kylmä ja ulkopuolinen käsitys Kristuksen opista, jota ortodoksia oli edustanut, ei ainoastaan ollut siirtynyt polvesta polveen, vaan lisäksi ratsionalismin ja vihdoin n.s. spekulatiivisen teologian vaikutuksen alaisena lakkaamatta voimistunut ja levinnyt. Meidän maassamme olivat 18:nnella vuosisadalla yksityiset papit (Johan Wegelius, Abraham Achrenius y.m.) tulleet tunnetuiksi pietisteinä ja myöskin kansan seassa aikaansaamillaan herätyksillä saaneet kimppuunsa kirkolliset auktoriteetit, mutta 19:nnen vuosisadan alusta alkaen esiintyi pietismi pääasiallisesti puhtaastaan kansanomaisena liikkeenä, siten että yksinkertaiset rahvaanmiehet nousivat opettamaan ja ohjaamaan vertaisiaan.

Tätä ymmärtääksemme on meidän muistaminen, että silloin oli käsissä aamu sen jälkeen kuin valistusajan aurinko oli vaipunut verivirtaan. Voltairen ja ensyklopedistien työ oli kantanut hedelmänsä, ja se ei ollut paljoa vahingoittunut, joskin se oli muuttanut karvaa uusromantiikan vaikutuksesta. Vapaa-aatteisuus oli meilläkin saanut lukuisasti kannattajia, vaikka harvoin, jos harvoinkaan, niin ihanteellisessa muodossa kuin Runebergin runoelman Döbelnissä, ja missä uskontoa ei oltu heitetty kokonaan syrjään, siellä oli kuitenkin välinpitämättömyys elämän korkeimmista kysymyksistä tullut yleiseksi ylemmissä luokissa. "Epäuskon voima", sanoo Z. Topelius, [1868 års förslag till Svensk Psalmbok — anmärkningar och rättelser. Porvoo 1876.] "oli niin yleisesti levinnyt, että kaikkein hienostuneinta ratsionalismia pidettiin kristillisyytenä sen materialismin rinnalla, joka kielsi Jumalan ja sielun kuolemattomuuden. Järkiperäisen ajattelemisen anastaessa uskon alueen astui moraali uskonnon sijalle: hedelmät ilman puuta. Hyve oli muodissa, s.o. huulilla; tunteellisuus itki helliä kyyneliä onnettomuuksia ja hautoja nähdessään. Nämä kyynelet, nämä kärsimykset katsottiin riittäviksi, jotavastoin vanhurskauttamisen Kristuksen kautta, jollei sitä suorastaan kielletty, kuitenkin peitti varjoon sellainen käsitys jumalallisesta laupeudesta, että ei jäänyt mitään sijaa Jumalan Pyhyydelle ja kostavalle tuomiolle. Näiden sisällisten onttouksien lisäksi tuli se syvä ylenkatse, jolla n.s. valistuneet silmäsivät tietämätöntä joukkoa, s.o. niitä yksinkertaisia kristittyjä, joille usko vielä edelleen pysyi elämänkysymyksenä." Eivätpä edes itse papeissa "ajanhengen" vaikutukset olleet vähimmän ilmeisiä. Heidän saarnansa olivat, kuten Stenbäck jo nuorena ylioppilaana valittaa, suureksi ojaksi sisällyksetöntä deklamoimista tai kukitetulla kielellä esitettyjä moraalisia opetuksia. Elämässäänkin he olivat kaikkea muuta kuin esikuvallisia, sillä juomista, kortinpeluuta ja tanssia, muita huvituksia mainitsematta, ei pidetty soveltumattomina papin arvolle. Niin ollen saattoi sellainenkin kuulumaton seikka tapahtua, jonka Jonas Lagus kertoo eräässä kirjeessä arkkipiispa Melartinille, että muutaman Pohjanmaan ruotsalaisen rannikkopitäjän papilla, jolle eräs mies oli ilmaissut käyskelevänsä itsemurha-aikeissa, ei ollut antaa parempaa neuvoa onnettomalle kuin kehoitus, että hän täyttäisi aikeensa "sellaisella tavalla, ettei kenelläkään olisi hankaluutta hänestä hänen kuoltuaan" — jonka jälkeen mies upottautui suohon, josta hänet seuraavana kesänä löydettiin. Tosin oli olemassa poikkeuksia, mutta yleinen asianlaita oli kuitenkin, että kansa ei papeiltaan saanut sitä lohdutusta ja ohjausta, jota se tarvitsi. Ja kansan uskonnontarve ei ollut saanut mitään vaikutusta, vielä vähemmin heikontunut ylemmissä luokissa liikkuvista kulttuurivirtauksista. Ei kouluja eikä sanomalehtiä ollut olemassa, jotka olisivat saattaneet vähentää uskonnon merkitystä työtätekeviltä ja raskautetuilta, antaen heille edes jotakin henkistä ravintoa. Päinvastoin oli henkinen tarve yhä kasvamassa Suomen kansassa, sisäänpäin kääntynyt ja mietiskeleväinen kun se on luonnoltaan, ja kun sen janoa eivät sammuttaneet ne, joiden, asetettuina elävän veden kaivon ääreen, olisi tullut pitää juomaa tarjolla, niin se haki itse tiensä raikkaan lähteen tykö. Ja silloin syntyi uskonnollinen herätys, niin elinvoimainen ja laajalle ulottuva, ettei ennen oltu nähty vertaa. Myrskynä se kulki yli paikkakuntien, ja kun vähitellen ei ainoastaan suuri joukko pappeja, vaan myöskin lukemattomia muita sivistyneen herrasluokan jäseniä eri osissa maata liittyi heränneihin kansan lapsiin tuntien itsensä heidän kanssaan veljiksi ja sisariksi etsiessään rauhaa ja sovitusta ristin juurelta, silloin herännäisyys sai aavistamattoman merkityksen ei ainoastaan kansan henkiseen kasvatukseen nähden ylipäänsä, vaan myöskin kansallisesti katsoen. Se oli ensimmäinen henkinen liike, joka käsittäen lukuisia kansalaisjoukkoja eri osista maata laski pohjan sille yhteisyyden tunnolle, jolla myöhemmin oli suuri merkitys itsetietoisen kansallishengen kehittymiselle.

Täten yleisesti viitattuamme herännäisyyden oikeutukseen ja välttämättömyyteen vastavaikutuksena vallitseville käsityksille uskonnollisista kysymyksistä sekä sen merkitykseen yleensä, on tehtävänämme koettaa kuvata pietismille ominaiset luonteenpiirteet, sillä kaikissa kansoissa ja kaikkina aikoina on henkisillä liikkeillä oma omituinen luonteensa.

Mainittiin, että liike lähti kansasta. Mitenkä heränneet papitkin panivat painoa tähän seikkaan, todistaa muuan Stenbäckin kirje 6 p:ltä maalisk. 1841, jossa hän eräälle ruotsalaiselle teologille (O. W. Skarstedtille) puhuu suomalaisesta herännäisyydestä.

"Se herätys", kirjoittaa hän, "joka kulkee yli maan, on saanut alkunsa talonpoikien keskuudessa; he ovat onneksi täällä pohjalla ja muodostavat itse perustuksen. Yksinkertaisuudessaan he ovat uskollisesti käyneet Jumalan hengen koulua, oppineet yksinkertaisesti häneltä ja siten voittaneet hengellisen valon ja jumalallisen viisauden aarteen, jota saatana ei niin helposti ole tekevä tyhjäksi. Jos me oppineet herrasmiehet olisimme olleet herätyksien johtajina ja olleet niiden alkuna ja lähteenä, niin Jumalan asia epäilemättä samentuisi kaikenmoisista opintuulista ja pysähtyisi tai täyttyisi eksytyksillä; siten mekin epäilemättä pian muuttuisimme ainoastaan kuoleutuneiksi supranaturalisteiksi, joilla kaikesta armon vaikutuksesta on vain kaikenlaisia kristillisiä käsityksiä ja tyhjiä ajatuksia päässä jäljellä, niinkuin valitettavasti on käynyt esim. Saksassa. Mutta kun talonpojat sotien ja taistellen vaalivat sisällistä elämää ja lakkaamattomalla sisällisellä valppaudella säilyttävät uskon jumalallisen yksinkertaisuuden ja kirkkaan valon, niin seuraa siitä häämöitys meillekin oppineihin sokkeloihimme ja lyö meitä ja pistää meitä silmiin, kun maailmallisen viisauden ja hienostuneen turmeluksen virvatuli on viekoittelemaisillaan mielemme. Kuinka paljon olemme heille ja heidän rukouksilleen velassa, saamme kai kerran nähdä. Jo lopulla viime vuosisataa tapahtui voimakas ja yleinen herätys Savon talonpoikien keskuudessa, ja eräs sen etevimmistä johtajista, talonpoika, Paavo, elää vielä ja on todella koko maan apostoli. Ollen luonnoltaan ja olennoltaan Lutherin kaltainen on hänellä vielä, vaikka käy jo seitsemättäkymmentä, tavaton luontainen tarmo, ja sitä henkeä ja voimaa, joka hänestä puhuu, ei saata kukaan vastustaa. Hän on ollut erinomainen Jumalan välikappale maassamme; missä suurempia herätyksiä on tapahtunut tai heränneet nukahtaneet taas tai eksyneet harhateille, on tuo voimakas, korkeasti armoitettu ukko Jumalan väkevyydessä johtanut kaikki. Hän asuu ja hoitaa pikku tilaansa kaikessa hiljaisuudessa, eikä hän koskaan ole omaksunut opettajan tapoja ja mahdikkuutta, mutta kaikilla heränneillä on häntä kohtaan yleinen luottamus, ja he kääntyvät hänen puoleensa, milloin se on tarpeen. Sen vuoksi hän saa usein matkustaa milloin minnekin ja jättää aina pysyviä jälkiä käynneistään. Minusta on, kuin voisin kuvailla mielessäni Paavalin hänet nähdessäni; ei merkkiäkään tekopyhyydestä tai ulkonaisesta hengellisyydestä näy hänen olennossaan, mutta sisällisessä elämässä Jumalalle, Jumalan teissä, kiusausten kuumuudessa ja uskon salaisessa taistelussa hänellä on elävä kokemus ja hän on aina työssä ja valppaana. Hänen ohellaan on samoissa seuduissa muutamia muita valistettuja, urhoollisia ja rehellisiä isiä Kristuksessa, jotka kukin paikkakunnallaan ovat pienen näkymättämän kirkon johtajina, sillä aikaa kuin varsinaiset opettajat ja paimenet nukkuvat syvimmässä turvallisuudessa ja unessa ja vain toisinaan töytäävät hereille — musertaakseen ja hajoittaakseen piskuisen lauman. Hyvin monta on Savossa pantu koviin sakkoihin ja pidetty vankeudessa vedellä ja leivällä, jotta kristillinen tuli heissä nääntyisi nälkään ja tukehtuisi."

Paavo Ruotsalainen, joka Stenbäckin mieleen tuo Lutherin ja Paavalin kuvan, oli tosin syntynyt jo 1777 ja nuorukaisena liittynyt silloisiin heränneihin kotipitäjässään Iisalmella, sekä, monessa kohden tyytymättömänä heidän käsitykseensä, kerjäten elatuksensa kulkenut 1799 erään taivaallisiin asioihin perehtyneen miehen, seppä Jaakko Högmanin, luo Jyväskylään ja häneltä saanut lohduttavaa perusopetusta, mutta hänen johtajavaikutuksensa alkoi paljoa myöhemmin. Lähes kaksi vuosikymmentä uutta vuosisataa, s.o. noin 40:nteen ikävuoteensa saakka, hän eli — oikeana Runebergin Paavon esikuvana — vaimoineen ja lapsineen mitä suurimmassa puutteessa "pettuvapriikillaan", joksi hänen leikillä oli tapana sanoa hallanarkaa tilaansa, taistellen niitä sisäisiä taisteluja, joissa hän kypsyi kutsumukseensa. Silloin hän äkisti möi kaiken omaisuutensa muuttaaksensa Puolaan. Aie meni kuitenkin myttyyn; hän ei päässyt edemmäksi kuin Viipuriin. Tältä matkalta palattuaan, josta hän ei mielellään myöhemmin puhunut, hän aloitti työnsä kotimaisena lähetyssaarnaajana. Noin 1820:n paikkeilla hän oli voittanut aikaisemman herätyssuunnan kotiseudullaan, ja sittemmin Nilsiään asetuttuaan hänestä tuli se oppi-isä, jota tuhannet heränneet sielut, oppineet ja oppimattomat, kuuntelivat rajattomalla luottamuksella.

Kun Paavo Ruotsalaisen oppi ja opetustapa kaikissa pääkohdissaan pysyi muuttumattomana niinä kolmena vuosikymmenenä, jotka hän vaikutti, voimme viipymättä esittää sen pääpiirteet seuraten erästä nimeänsä mainitsematonta asiantuntijaa, jonka valaisevan selonteon Akiander on painattanut. [Historiska upplysningar om de religiösa rörelserna i Finland. Helsinki 1862. VI, s. 80 seurr.]

Paavo ei koskaan tahtonut olla oman tai uuden opin esittäjä. Se mitä hän opetti, oli sisällykseltään yhtäpitävää Lutherin kirjoitusten kanssa, vaikk'ei hän, taitaen ainoastaan äidinkieltään, ainakaan kehitysaikanaan ollut voinut suoranaisesti käyttää hyväkseen niistä muita kuin vähää katkismusta. Ne kirjat, joita hän etupäässä luki, olivat paitsi Raamattua ja ennen kaikkea Uutta Testamenttia, Armonjärjestys, Freseniuksen Rippikirja ja Wegeliuksen postilla. Puhuessaan hän edellytti myöskin, että lukijat olivat johonkin määrin perehtyneet tähän kirjallisuuteen, ja hänen sanoillaan oli aina käytännöllinen tarkoitus. Hän ei ryhtynyt selvittelemään erityisiä oppilauseita, vaan puhuen vapaasti, yksinkertaisesti, selvästi ja asiallisesti, vaikka useinkin kuvaannollisilla lauseilla ja vertauksilla, hän aina sovitti opetuksensa niiden kuulijain tilaan, jotka hän kulloinkin näki edessään. Hänen esityksensä tarkoituksena oli siis milloin johtaa kuulijoita itsensä koettelemiseen ja estää heitä tyytymästä paljaaseen tietoon tai ulkonaisiin hartaudenharjoituksiin taikka tunteenliikutuksiin, joita he olivat kokeneet, milloin huolenalaisista sieluista poistaa kaikenlaisia epäuskon ja omanvanhurskauden esteitä, että he luottamuksella ja viipymättä kääntyisivät kaikkien syntisten Vapahtajaan, milloin rangaista hengellisesti laimeita siitä, että he joko tahtoivat jakaa sydämensä Jumalalle ja maailmalle tai jo langenneina raskaihin synteihin koettivat peittää sen jumalisuuden verhoon. Hän selitti, kuinka uskon elämä ei koskaan pysy voimassa ilman jokapäiväistä parannusta ja uudistusta, ilman valppautta, rukousta ja taistelua, sekä kehoitti nuhdeltuja, kun heillä vielä oli armon päivä edessään, viipymättä alkamaan alusta, pelolla ja vavistuksella huolehtimaan, että he autuaiksi tulisivat, ahkerasti lukemaan Jumalan sanaa j.n.e., joka kehoitus saattoi olla sangen evankelinen ja houkutteleva, jos kuulijat olivat vähemmässä määrin rikollisia, mutta myöskin sangen ankara, jos he olivat tai jos heitä pidettiin pahemmin paatuneina. — "Kaikessa hänen puheessaan ilmeni syvä tietoisuus koko ihmissuvun pohjattomasta turmeluksesta ja Jumalan laupeuden äärettömästä syvyydestä. Ihminen tuli mitättömäksi hänen käsityksessään: Jumala tuli kaikeksi ja tuli sanomattomalla hartaudella palveltavaksi. Mutta useimmilla ihmisillä oli hänen mielestään vähän tietoa sekä synnin että armon syvyydestä. Kutsuttujen ja tarkoitukseltaan vilpittömienkin ihmisten (jotka nimittäin eivät tahdo käydä sydän jaettuna tahi tahallaan suosia mitään helmasyntejä) tarvitsi käydä ahkerasti koulua, tavailla evankeliumia, alttiisti kärsiä, kieltäytyä" j.n.e.

Se kirjailija, jota tässä seuraamme, katsoo peruspiirteeksi Paavon uskossa ja opetuksessa, perusaatteeksi, joka vallitsi hänen esitystään ja joka oli ohjeena hänen omalle kristillisyydelleen, seuraavan yleislauseen: Ihminen itsessään on joka hetki hengellisen kuoleman alainen; jokaisen uskovaisten tarvitsee joka päivä noutaa elämää ja ravintoa Herran kädestä, Herran uudestisynnyttävästä ja elähdyttävästä hengestä. Hän ei saa laisinkaan luottaa saavutettuun hengelliseen kokemukseen ja saatuihin armonlahjoihin, vaan hänen tulee joka päivä todellisena syntisenä, jossa itsessään ei mitään hyvää ole, anoa ja saada ilmaiseksi armo, elämä ja kaikki.

Tämä jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen vaatimus on tuottanut Paavon opille nimen "katumuspietismi" ja nostanut häntä vastaan syytöksen, että hän on jättänyt syrjään milloin yhden milloin toisen kohdan "autuuden järjestyksestä", mutta ennen kaikkea ei ole tahtonut tietää "pyhityksestä" ja "armontilasta", jossa ihminen voi alinomaa tuntea itsensä turvalliseksi ja onnelliseksi armon omistamisessa. Mutta useain todistuksen mukaan ei tämä johdu siitä, että Paavo olisi kieltänyt toisen taikka toisen, vaan siitä, että hän puhuen enimmin "etsimisestä, valvomisesta, rukoilemisesta, odottamisesta, vanhurskauttamisesta armon kautta, jokapäiväisestä uudistuksesta j.n.e." pysyi kiinni perustuksessa, josta oikea "pyhitys" lähtee, hyläten kaiken, jolla ei tätä perustusta ollut.

Se herätys, joka joko lähti Paavon oppisuunnasta tai välittömästi omaksui sen, levisi 20- ja 30-luvulla laajalti maamme itäosiin, sekä Karjalaan että varsinkin Savoon, jonka tähden sitä myös on sanottu "savolaiseksi" pietismiksi. Enemmän väärinkäsityksestä kuin eroavaisuudesta varsinaisissa pääkohdissa asettui "ruotsalaisuus" vastustamaan "renqvistiläisyyttä", toista Itä-Suomessa levinnyttä pietististä suuntaa, jonka Liperin apulaispappi H. Renqvist oli jotenkin samaan aikaan pannut alkuun. Pohjanmaalla, jonne Ruotsalainen vei oppinsa 30-luvun keskipaikoilla, se sitävastoin tuli yksin vallitsevaksi. Jo 1834 oli Paavon maine saapunut Jonas Laguksen kuuluville Ylivieskaan, ja kirjeiden kautta tämä koettaa saada lähempiä tietoja hänestä. Pari vuotta myöhemmin he tutustuivat persoonallisesti toisiinsa, ja Lagus lausuu sen jälkeen (1837) eräässä kirjeessä: "P. Ruotsalainen on minun mieheni, ja minä hyväksyn in totum et tantum hänen mielipiteensä, jotka sekä johtavat Kristuksen luo että pysyttävät Hänen luonaan jokaisen heränneen sielun." Täynnä kunnioitusta ja rakkautta kansasta noussutta harrasta uskonsankaria kohtaan Lagus pysyi sitten kuolemaansa saakka (1857) hänen herätyssuuntansa etevimpänä edistäjänä Pohjanmaalla. Häntä lähinnä oli Pidisjärven kappalainen, sittemmin Lapuan apulaispappi Nils Gustaf Malmberg innokkain tämän pietismin kiivailija. Jo aikaisemmin kuin Lagus oli hän 1834 Pidisjärvellä tavannut Paavon ja oman kertomuksensa mukaan tuntenut itsensä sen sisäisen vakavuuden, sen vakaumuksen ja sydämellisen avomielisyyden lyömäksi ja voittamaksi, jolla Paavo puhui ja rukoili kaikkien puolesta ja kanssa siinä "seurassa", jossa he ensi kerran tapasivat toisensa.

Sanotaan, että Paavo itse vähemmin uurasti voittaa uusia kannattajia puolelleen kuin hänen opetuslapsensa. Hänen oma tarkoituksensa oli enemmän pitää koossa heränneitä, johtaa heitä ja estää kaikkinaisista eksytyksistä. Sen vuoksi hän kehoitti kokeneimpia ja luotettavimpia kullakin paikkakunnalla valvomaan muita; itse hän ainoastaan kutsuttaessa kävi heränneitä tapaamassa eri osissa maata. Sellaisia kutsuja hän kuitenkin sai usein, ja niin hän joutui tuohon omituiseen matkaelämään, josta Stenbäck puhuu edellä siteeratussa kirjeessä. Kun sitten tuomiokapituli (1823 ja 1828) velvoitti papistoa "valvomaan, ettei luvattomia seuroja pidettäisi, sekä estämään harhaoppisia ja yltiöllisiä uskonkäsityksiä rahvaasta", varoitti Paavo itse uskolaisiaan pitämästä suuria kokouksia. Sen sijaan alkoivat heränneet käyttää hyväkseen muita kokoustilaisuuksia, niinkuin häitä, hautajaisia ja erittäinkin markkinoita, jolloin "uskonveljet" saattoivat tulla kokoon herättämättä erityistä huomiota. Markkinavilinässä kulki miehestä mieheen sen kaupunkilaisen nimi, jonka avarassa tuvassa tai salissa seura oli illalla pidettävä. Määrättynä hetkenä vaelsivat heränneet kokoukseen, ja kun tupa oli täysi, aloitti kuka sattui laulun "Sionin virsistä" tai virren tavallisesta virsikirjasta, johon kaikki muut yhtyivät. Sitten joku luki saarnan Wegeliuksen tai Björkqvistin tai myöhemmin myöskin Lutherin tai Nohrborgin postillasta, jonka jälkeen Paavo, jos hän oli läsnä, tai joku muu kokeneemmista lyhyesti käsitteli sisällystä sovittaen sen kuulijoihin. Myöskin pidettiin itsenäisiä, vapaita esityksiä armonjärjestyksestä t.m. sellaisista aineista. Usein, mutta ei aina, päätettiin seura rukouksella.

Nämä useinkin pitkät matkat markkinoille, häihin y.m. ovat yhtenä suomalaisen herätyksen omituisena piirteenä. Ei ollut tavatonta, että Pohjanmaan ja Etelä-Suomen heränneet käyttäen sen ajan alkuperäisiä kulkuneuvoja matkustivat Kuopion markkinoille tavatakseen Paavo Ruotsalaista, ja kun herätys pääsi vauhtiin Pohjanmaalla, matkusti pietistejä Helsingistä sinne kuulemaan Lagusta, Malmbergiä ja muita tunnettuja saarnamiehiä ja persoonallisesti tutustumaan heihin. Se oli henkinen virkistysmatka, samoinkuin höyrylaivojen ja rautateiden aikakaudella yht'äkkiä pistäydytään Berliiniin tai Pariisiin. — Paavoon itseensä ja samoin moneen muuhun tämä matkustelu vaikutti kylläkin turmiollisesti. Kuten tunnettua ovat markkinat tähän päivään saakka olleet niitä tilaisuuksia, joissa enemmän kuin koskaan muulloin kiusauksia on maalaisia väijymässä. Varsinkin on päihdyttävien juomain saanti viekoittelevaa. Paavokin lankesi tähän kiusaukseen, vaikka hän kotona vietti raitista elämää, ja tuotti siten itselleen ja hengenheimolaisilleen arvaamatonta vahinkoa. Syynä siihen, ettei tuomio hänen heikkoudestaan tässä suhteessa ollut ankarampi kuin että hän edelleen säilytti uskolaistensa luottamuksen, on kaiketi etupäässä se, että väkijuomien väärinkäyttäminen siihen aikaan oli niin paljoa yleisempi kuin meidän päivinämme.

Täten olemme tulleet pietistien elämään ylipäänsä ja heidän käyttäytymiseensä muita ihmisiä kohtaan. Luonnollista on, että heissäkin oli ilmenevä samoja epäedullisia ominaisuuksia, joita tavallisesti esiintyy kaikissa uskonnollisissa puolueissa ja lahkoissa. Joskaan ei kaikissa eikä maltillisemmissa, ilmeni kuitenkin heränneiden suuressa joukossa tuo tunnettu "hengellinen ylpeys", joka epäluulolla halveksii ja tuomitsee kaikkia ulkopuolella olevia, se totuudenrakkauden puute, joka puolueellisesti peittelee hengenheimolaisten virheitä, sekä lopuksi se maailmanhalveksiminen, joka pitää syntinä ei ainoastaan viattomintakin iloa, vaan ylipäänsä kaikkea, mikä ei ole välittömässä yhteydessä "ainoan tarpeellisen" kanssa. Sitävastoin emme tahdo ehdottomasti lukea moitittaviin puoliin sitä omituista pukua, jolla heränneet erottautuivat muista ihmisistä. On kyllä totta, että erityisen puvun ottaminen edisti hengellistä ylpeyttä, mutta alkujaan siinä ei ollut mitään paheksuttavaa. Sekä Jonas Lagus että Paavo Ruotsalainen ovat selittäneet asian tavalla, joka meidän on hyväksyminen. Kumpainenkin sanoo, että sillä alkujaan ei tahdottu muuta kuin että heränneiden tuli hylätä vieraat, enemmän tai vähemmän loisteliaat vaatteet ja koristukset, joita "muoti" taikka kauppiaat olivat tuoneet rahvaankin pariin, palautuakseen siihen yksinkertaisempaan pukuun, jota esi-isät olivat kantaneet. Niin otettiin käytäntöön nuo körttinutut, jotka heränneille tuottivat nimen "körttiläiset". "Että tässä muutamat", sanoo Lagus, "ovat menneet liiallisuuksiin ja etteivät kaikki körtinkantajat ole heränneitä, kuuluu asian luontoon, sillä tehtäköön mitä tahansa, aina syntyy väärinkäytöksiä". Että herätys kuitenkin kaikkialla, missä se pääsi juurtumaan, vaikutti henkisesti ja siveellisesti kohottaen kansaa, sitä ei liene kukaan puolueeton ja maltillinen katselija kieltänyt. Kieltämättä oli pietistien joukko yleensä kansan vakavin, tervein osa, ja kun liike oli ehtinyt siihen tyynempään suvantokauteensa, joka aina seuraa ensimmäistä rajua kuohua, esiintyivät useat heistä sen jalostuneina ja puhdistuneina edustajina. Tähän mielipiteeseen yhtyy kaiketi jokainen, joka 50- ja 60-luvulla tai myöhemmin on tutustunut miehiin ja naisiin, jotka olivat kuuluneet heränneihin eivätkä olleet kieltäneet entisyyttään. Huolimatta koulusivistyksen puutteesta (kansakouluja ei näet ollut olemassa heidän nuoruudessaan) ovat he yleensä näyttäneet olevansa ajattelevimpia vertaisistaan. Hengellisten kysymysten alinomainen mietiskely ja pohtiminen oli näet kehittänyt heidän luonnollista älyään ja tottumus lukemiseen tehnyt että he, kun sanomalehdet kävivät yleisemmiksi, olivat tiedonhaluisempia kuin muut, jonka lisäksi vielä tulee, että he elämässään saattoivat olla esikuvana nuoremmalle polvelle. Eikä vielä tänäkään päivänä heidän polvensa ole kuollut sukupuuttoon. Suuressa lähetystössä, joka 1899 kevättalvella kokoontui Helsinkiin, vetivät nuorten katseita yhä uudestaan puoleensa muutamat kunnianarvoiset vanhukset, jotka tulleina pohjanperäisistä kodeistaan herättivät huomiota harmailla sarkavaatteillaan, mutta varsinkin körttiröijyillään. Ei saattanut tulematta liikutetuksi katsella heidän syväryppyisiä kasvojaan, joiden tarmokkaat piirteet ilmaisivat voittamatonta lujuutta ja elämän koettelemuksissa terästynyttä vakaumusta, samalla kuin äly loisti pienistä vilkkaista silmistä. Nämä miehet olivat sotavanhuksia suuren herätyksen päiviltä.

Edellinen esitys tarkoittaa pääasiallisesti herätystä kansan parissa; lisäksi on vielä sanottava muutamia sanoja sen leviämisestä ylempiin luokkiin. Vuonna 1835 näyttää pietismi vielä olleen vähän tunnettu sivistyneissä piireissä, ainakin Helsingissä. Kesäkuussa oli Helsingfors Morgonbladissa (n:oissa 49-52) luettavana kirjoitus lahkolaisuudesta Kajaanin seudulla, niin lavea, että kirjoittaja, ei vähemmin huomattava mies kuin Elias Lönnrot, ilmeisesti oli lähtenyt siitä ajatuksesta, että hän käsitteli yleisölle vierasta ainetta. Kuvaus on kyllä ylipäänsä asiallinen, mutta pysyttelee enimmäkseen ulkonaisissa piirteissä, puvussa, ulkonäössä, kokouksissa j.n.e. sekä mainitsee uskonnollisen mielenhäiriön ja ekstaasin kohtauksia, joita siellä täällä sattui, mutta joita tuskin voi lukea tämän herätyksen yleisiin tuntomerkkeihin kuuluviksi. Annettuaan kuitenkin pietisteistä sen tunnustuksen, että he "ylipäänsä kumminkin ovat hiljaista, siivoa väkeä", lausuu hän oman kantansa ilmi seuraavassa pikku vertauksessa, joka tendenssiltään on "Vanhan puutarhurin kirjeiden" edelläkävijä:

"Oli kerran kaksi miestä, jotka laaksossa olevasta majastaan kulkivat vuorelle, missä heidän herransa asui. Toinen kiinnitti silmänsä alinomaa kukkulaa kohti, jolle he vaelsivat, peläten muutoin eksyvänsä. Siitä seurasi, että hän usein kompastui tiellä oleviin puunjuuriin ja kiviin. Toinen silmäsi myöskin usein kukkulaa kohti, mutta katseli samalla eteensä maahan ja kulki horjumatta ja kompastumatta. Mutta ympärillään hän näki missä ruohoja ja kukkia, missä kypsiä marjoja ja hedelmiä, ja kerran hän auttoi matkakumppaninsa hukkumasta syvään, mutaiseen rapakkoon, johon hän oli pudonnut. Molemmat tulivat kuitenkin vihdoin perille. Silloin sanoi vuoren herra toiselle: 'Miksi olet niin viheliäisen näköinen, ja miksi silmäsi tuijottavat, ikäänkuin et olisi saanut maistaa unta moneen yöhön, ja miksi ovat vaatteesi niin likaiset? Veljesi sitävastoin on iloinen ja hänen vaatteensa puhtaat. Ettekö ole samasta huoneesta lähteneet ja ettekö ole kumpikin vaeltaneet samaa tietä?' Silloin mies vastasi: 'Tosin olemme samasta huoneesta lähteneet ja samaa tietä olemme vaeltaneet, mutta tämä katsoi maan kukkasiin ja söi sen hedelmiä, minä sitävastoin kiinnitin katseeni alinomaa tähän kukkulaan, etten eksyisi.' Silloin sanoi vuoren herra: 'Sinä taitamaton, sinä olisit voinut tehdä niinkuin veljesi, sillä niin korkea on minun asuntoni, että se näkyy kaikkialle, kuhun olisitkin tullut, mutta sinä kaiketi olet pitänyt sitä samanlaisena kuin kaikki muut majat laaksossa.'"

Lönnrotin kirjoitus (jossa merkillistä kyllä ilmenee jonkun verran sitä ymmärtämyksen ja myötätuntoisuuden puutetta, jota usein kohtaa sivistyneissä, kun he itse opin ja tiedon puolesta istuen kukkuraisen pöydän ääressä ottavat arvostellakseen kansassa kulkevia henkisiä liikkeitä) oli, joskaan sitä tarkoittamatta, omiansa antamaan tukea sille käsitykselle pietismistä, mikä sitten tuli hyvin yleiseksi ja millä muun muassa perusteltiin niitä pakkotoimenpiteitä, joiden alaisiksi sen kannattajat pian joutuivat, nimittäin että se saattoi ihmisiä mielisairaiksi tai ainakin aikaansai arveluttavia häiriöitä ja eksytyksiä. Kuvaus herätti huomiota, ja marraskuussa samana vuonna tapaamme lehdessä lähetetyn kirjoituksen, joka puolustaa heränneitä Lönnrotia vastaan. Kirjoittaja, teologi (kenties Johan Fredr. Bergh, joka puolitoista kuukautta myöhemmin alkoi julkaista sanomia Tidningar i andliga ämnen), näyttää olevan sitä mieltä, että Lönnrot oli vain tahtonut pilkata heränneitä, joita hän aivan väärin nimittää lahkolaisiksi, koska heidän oppinsa ei eroa kirkon opista. Aikomuksemme ei ole käydä lähemmin tarkastamaan tätä kynäkiistaa, joka muutoin ei enää jatkunut. Mutta tärkeämpi aineellemme on Runebergin vastalause jälkimmäiseen kirjoitukseen. "Yhtymättä", sanoo hän, "niihin yleisiin mielipiteihin, joista tämä kirjoitus näyttää aiheutuneen, ja voimatta havaita mitään loukkaavaa siinä yksinkertaisessa, harmittomassa esityksessä, jota vastaan se on tähdätty, ei toimitus kuitenkaan ole katsonut itseään oikeutetuksi palauttamaan sitä julkaisematta, varsinkin kun kirjoitus kielestä ja tyylistä päättäen voi olla todisteena siitä, että niillä uskonnollisilla käsityksillä, joita sanotaan olevan osalla Kajaanin seudun väestöä, on puoltajia myöskin korkeammassa merkityksessä kirjallisesti sivistyneiden luokassa maassamme". Nämä sanat todistavat ehdottomasti, että pietismi vielä tähän aikaan oli varsin vähän tunnettu ja levinnyt ylemmissä luokissa. Pari vuotta myöhemmin asianlaita ei enää ollut oleva niin.

Jos kysymme, mistä sivistyneistä piireistä pietismi sai kannattajansa, niin vastaus kuuluu: nuorisosta! Puhuaksemme ensin niistä papeista, jotka tulivat pietismin lipunkantajiksi, olivat he paitsi muutamaa harvaa poikkeusta syntyneitä jäljestä sodan ja siis iältään kahden- ja kolmenkymmenen vuoden välillä, silloin kun he saavuttivat nimen ja maineen uskovaisten parissa. Iloisella rohkeudella he tunnustivat vakaumuksensa, palavalla halulla he saarnasivat puhtaalla kansanomaisella kielellä, joka ei koskaan ennen ollut kaikunut kirkoissamme, ja täynnä innostusta he ennemmin saivat kehoitusta kuin masentuivat "maailman" hyökkäyksistä. Mutta ei ainoastaan nuoria pappeja, vaan myöskin muita nuoria kumpaakin sukupuolta liittyi heränneihin huolimatta kaikesta vastustuksesta vanhempien omaisten puolelta. Ja se vastustus, joka monella oli voitettavana, se pilkka ja iva, jota useimmat saivat kestää, ei ollut vähäinen. Oli todella tarvis rohkeutta, kestävyyttä ja voimaa kieltääkseen kaikki vakaumuksensa tähden, kulkeakseen sen kiirastulen läpi, joka oli niiden edessä, jotka luopuivat maailmasta. Kuinka monta traagillista tapausta sattuikaan perheissä, kun yht'äkkiä poika tai tytär esiintyi pietistinä ja kieltäytyi puvussa ja tavoissa noudattamasta vallitsevaa tapaa. Useinkin syntyi pitkällisiä, repiviä ja veriin saakka haavoittavia rikkumisia niiden välille, joiden olisi tullut ainoastaan rakastaa toisiaan.

Esimerkkinä, ei katkerimmasta, vaan tavallisesta, kerrottakoon muutamia piirteitä eräästä papinperheestä. Vanhemmat tietysti eivät olleet uskonnon vihollisia — päinvastoin kuului asiaan, että ne perheen jäsenet, jotka sunnuntaisin eivät olleet kirkossa, saivat jonkun Franzénin tai Hedrénin saarnan ravinnokseen - mutta "pietismistä" he eivät tahtoneet tietää. Perheessä oli vanhempia tyttäriä noin kaksikymmenvuotiaita ja "pikku tyttöjä" 14-16 vuoden ikäisiä. Erään iloisen uutisen johdosta isä antoi kerran kaikille lapsille hopearahan kullekin, mutta yhdelle vanhemmista, jonka käsi tapaturmaisesti oli loukkautunut, kultarahan. Kultarahan saaja käytti sen ostaaksensa Arndtin "Totisen Kristillisyyden", Murbeckin postillan ja vielä erään kolmannen heränneiden hyväksymän kirjan. Kun isä näki nämä kirjat, otti hän ne pois ja pani kirjakaappiinsa. Tällä sensuuritoimenpiteellä ei kuitenkaan ollut toivottua vaikutusta, sillä vanhemmat tyttäret hiipivät jokaisessa sopivassa tilaisuudessa isänsä huoneeseen lukemaan noita kiellettyjä kirjoja. Se ei siis auttanut; isoista tytöistä tuli vanhempien murheeksi pietistejä. He pukeutuivat mustiin tai sinisiin, kuosiltaan mitä yksinkertaisimpiin pukuihin, joihin kuului tumma, kaulan ympäri rintaneulalla kiinnitetty huivi. Hiukset riippuivat pitkänä palmikkona, niinkuin koulutytöillä on tapana meidän aikanamme. "Mikä kiekura sinulla on niskassasi?" kysyttiin siltä, joka kiinnitti hiuksensa päälaelle. Lisäksi he lukivat tai lauloivat alati Sionin virsiä, jotka he osasivat ulkoa. Kun ei ollut mitään neuvoa isoille, piti ainakin pikku tytöt pelastaa. Heitä kiellettiin vakavasti tai houkuteltiin välistä tarjoamalla marjahilloa ja juustoa — sen ajan herkkutavaroita — menemästä sisarten puolelle, jotka asuivat eri piharakennuksessa. Mutta merkillistä kyllä ei mikään maailmassa ollut niin hauskaa kuin kuulla vanhempien sisarten puhuvan, lukevan ja laulavan. Pikku tytöillä oli vastustamaton veto poikki pihan, he kantoivat "Armonjärjestyksen" hameentaskussaan tai piilottivat kirjan sänkyynsä lukeakseen sitä salaa, kuten muilla on tapana varkain lukea kiellettyä romaania. Kun eräs täti sai salaisuudesta vihiä, tuli ankara tilinteko, mutta se ei asiaa auttanut, ja ennen pitkää vanhemmat näkivät ympärillään pelkkiä pietistejä. Kuultiin tyytymättömiä ja kovia sanoja toiselta puolen ja katkeria kyyneliä vuodatettiin toiselta; mutta asia ei ollut autettavissa. Päinvastoin alkoivat nuoret nyt käännyttää vanhempiaan, joka lopulta onnistuikin ainakin äidin osalta. [Kuvaus perustuu anoppini, Amanda Revellin (o.s. Hällfors), kertomukseen. Hän oli itse yksi "pikku tyttöjä" ja pysyi silloin omaksumallaan kannalla kuolemaansa saakka, joka hänet saavutti 80 vuoden vanhana 1911. Tapauksen paikka oli Isonkyrön pappila. Tekijän muist.]

Herätyksestä opiskelevan nuorison piirissä lausuu eräs nimensäilmoittamaton ylioppilaselämästä 40-luvulla muutamia sanoja, joilla on yleistä pätevyyttä. Liittyen Stenbäckin "Öisiin säveliin" hän kirjoittaa:

"Tämä synkkä ja tuskallinen sieluntaistelu harvoine ylevän, kiihkomielisen innostuksen puuskineen oli todella suuressa määrin viehättävää nuorille mielille, jotka olivat alkaneet ikävöidä jotakin korkeampaa kuin hetken leikkivää turhuutta ja jotka eivät olleet vielä tieteellisistä opinnoista voineet saada mitään korvausta vapaan yliopistoelämän jo vaalenevan hohteen sijaan. Pietismin ylpeä maailmanhalveksuminen herätti myöskin aavistuksen korkeammasta, suurenmoisesta sielunelämästä, jonka rinnalla kaikki maailmallinen pyrintö raukesi tomuun. Sen ensimmäinen ankara käsky: 'Astukaat pois maailmasta ja erottakaat itsenne siitä!' ei meitä pelästyttänyt; askeesilla on kaikkina aikoina ollut ylemmyyden hohde, ja se on siitäkin syystä vaikuttanut puoleensavetävästä Mutta mitä sanottaneenkin tästä uskonsuunnasta, ankaraa vakavuutta ja syvää siveellistä pohjaa ei voitane kieltää sillä olleen, joskin se usein on otettu verhoksi vähemmin jaloille pyyteille."

Pietismin laajaa leviämistä sekä kansaan että sivistyneihin edistivät tietysti suuressa määrin ne vainot, joiden alaiseksi se joutui sekä kirkollisten että maallisten viranomaisten puolelta. Oikeudenkäynnit pappeja ja talonpoikia vastaan, jotka olivat kokouksissa osallisina — kuuluisin oli Kalajoella pidetty 1838-39, jossa yhdellä kertaa viisi pappia, J. Lagus, N. G. Malmberg, F. O. Durchman, L. H. Laurin ja J. Hemming, istui syytettyjen penkillä — ankara hengellinen sensuuri y.m. vaikuttivat kuin öljy tuleen. Kalajoen käräjäpäivinä kerääntyivät uskovaiset iltaisin laulamaan, rukoilemaan ja keskustelemaan, s.o. pidettiin juuri samanlaisia seuroja kuin ne olivat olleet, joiden vuoksi syytetyt oli vedetty oikeuteen, ja herännäisyys levisi kahta suuremmalla vauhdilla. Samaan aikaan leimahti innostus myöskin heränneissä ylioppilaissa Helsingissä niin, että hirmukuvat korkeiden asianomaisten mielikuvituksessa kasvoivat mitä peloittavimpaan suuruuteen. Tietysti viranomaiset eivät aavistaneet, että heillä oli suuri osansa siihen, että pietistit voivat perustaa hyökkäyksensä maailman pahuutta vastaan todellisuuteen, joka koetteli heidän uskallustaan, samalla kuin se vahvisti heidän uskoaan asiaansa ja myöskin aikaansai liiallisuuksia, joilla, jolleivät olisi jääneet kokonaan ilmestymättä, ainakin olisi ollut vähemmän aihetta.

Heränneiden "liioitteluista" lausuu Essen varsinkin ylioppilaihin katsoen, joihin hän silloin itse kuului, seuraavat hyvin ajatellut ja hyvin sanotut sanat: "Olen sittemmin monta kertaa, arvostellessani samanlaisia ilmiöitä muilla elämän aloilla, luullut saavani hyötyä vertailusta siihen, mitä silloin sain kokea, ja tullut sitä tehdessäni siihen tulokseen, ettei millään aatteella, jolla on kylliksi elinvoimaa ja totuuden voimaa päästäkseen valtaan elämässä, voi olla menestystä, ellei sitä kannattamassa ole innostus, jota välinpitämättömät samoinkuin vastustajat eivät voi katsoa muuksi kuin kiihkoiluksi, ja että itse liioittelut eräällä asteella ovat niin yhdistyneet aatteen toteuttamistyöhön, että se niitä vailla tuskin voi tuottaa mitään suuria tuloksia. Itse se vastarinta, jonka juuri liioittelut osaksi synnyttävät ja joka ainakin niiden vuoksi pitää itseänsä oikeutettuna, on välttämättömästi tuleva eduksi hyvälle asialle ja edistävä sen voitollepääsyä, koska totuuden luontona on voittaa itse tappioiden kautta."

Pietistien omissa silmissä olivat vainot, parjaus, pilkalliset nimitykset, syytökset liioitteluista y.m. ulkonaisena todistuksena siitä, että he taistelivat sitä taistelua, joka Kristuksen seuraajien aina on ollut kestettävä, ja koko se liike, joka kulki kautta aikakauden, johtui heidän mielestään Pyhän Hengen välittömästä vaikutuksesta. Se joka kerran kirjoittaa Suomen 19:nnen vuosisadan historiaa ja on kyllin etäällä voidakseen oikein arvostella tapahtumia, on siinä kenties näkevä itsenäisen ja omituisen elonilmauksen tuossa ensimmäisessä sukupolvessa, joka vuosisataiset yhdyssiteet katkaisseen sodan jälkeen oli saavuttanut täysi-ikäisyyden. 30-luvun "nuori Suomi" nousi valloittamaan taivaallista isänmaata, koska maallinen ei ollut vielä tullut eläväksi voimaksi, ei vielä antanut nuorille mitään ihannetta, jota varten elää. Että liike loppujaan ei ole vaikuttanut ainoastaan ylentävästi uskonnollisella ja kirkollisella alalla, vaan myöskin jättänyt laajoja jälkiä kulttuurielämään yleensä, on jo viitattu. Jopa, sanoaksemme kaikki yhdellä kertaa, lienee käsitys lujuudesta vakaumuksessa, pyrkimyksestä totuuteen, oikeuden asettamisesta yläpuolelle kaikkia näkökohtia ihmisarvon korkeimpina ehtoina juuri tämän henkisen murroksen johdosta suuressa määrin tullut selväksi ja tietoiseksi kansallemme.