III.
Vaikka edellinen esitykseni olisikin niin oikea, ettei siinä olisi mitään korjattavaa, niin ymmärrän ja tunnen kuitenkin, että se antaa ainoastaan vaillinaisen käsityksen Ebba Stenbäckin persoonallisuudesta. Senvuoksi tahdon, täydentääkseni kuvausta ja hankkiakseni lukijalle tilaisuuden vastaanottaa hänestä mahdollisimman välittömän vaikutuksen, ottaa tähän erään hänen laatimansa merkillisen kirjeen. Se on kirjoitettu kuusi kuukautta hänen miehensä kuoleman jälkeen C. G. von Essenille, joka oli pyytänyt tietoja vainajasta Pohjalaisten Porthaninjuhlassa pidettävää esitelmää varten. Essen samoin kuin myöhemmin minä itsekin olemme kirjeestä ottaneet monta kohtaa sepittämiimme Stenbäckin elämänkuvauksiin, mutta sittenkin se epäilemättä on mielenkiinnolla luettava. Kun näet leski kertoo rakkaasta vainajasta, hän tietämättään luo valoa heidän yhteiselämäänsä ja omaan olemukseensa. Me huomaamme hänen luontaisen älykkäisyytensä ja arvostelukykynsä siinä, että hän kirjoittaa niin asiallisesti ja osaa valita niin kuvaavia piirteitä; me tunnemme, miten lämpimästi hän rakasti vainajaa; me näemme, miten hän rakkaudesta ja kunnioituksesta häntä kohtaan puolustaa poismennyttä epäsuotuisia muistutuksia vastaan; ja vihdoin me havaitsemme, kuinka syvästi hän oli eläytynyt siihen näkymättömään yhteiseen, joka oli heidän liittonsa alkuna ja pohjana ollut. — Mari ja Lotta, jotka kirjeessä mainitaan, olivat Stenbäckin sisaret, leskirouvat Mari Ottelin ja Charlotte Achrén, jotka molemmat lapsineen miltei koko Isonkyrön ajan, s.o. toistakymmentä vuotta, enimmäkseen taikka ainakin pitkät ajat kerrallaan asuivat veljensä ja kälynsä luona; Mari Achrén taasen oli Charlotten käly. Muuta selitystä kirje tuskin kaipaa.
Isossakyrössä 25 ja 26 p. lokakuuta 1870.
Rakas Lanko!
Kirjeesi lokakuun 10:nneltä sain 17 tai 18 p:nä. Minulla oli juuri silloin tulinen kanto, joka kesti useita päiviä, ja kun minun itse täytyi se toimittaa, en voinut mitään tehdä siihen nähden, jota toivot minulta saavasi. Kirjeeni on todella pannut pääni pyörälle, ja vähäinen lienee se lisä, jonka voin sinulle antaa. Vaikka tosin minulle pitäisi olla sangen tärkeää vetää pieni korteni hänen elämänkuvaukseensa, tunnen kuitenkin kykenemättömyyteni saada mitään kokoon, joka olisi valaisevaa ja jota et itse tietäisi paremmin kuin minä. — Sitä paitsi oli Mari Vaasassa ja Lotta Karvatissa (Oravaisissa), joten ei minulla ollut heidän muistiansa apuna. Eilen tuli tosin Mari kotiin, ja me aloimme silloin miettiä, emmekö sentään saisi mitään aikaan. Sitä varten Mari lähti tänä aamuna Karvattiin Lotta Achrénin luokse, jolla meistä kaikista on paras muisti ja myöskin kyky käsittää kaikenlaisia karakteristisia piirteitä. Saa nyt nähdä onnistuivatko muistamaan mitään, joka ansaitsee sijaa muistokuvauksessa. Olemme myöskin aikoneet tässä postissa lähettää kyhäelmämme, muuten se olisi liian myöhäistä.
Siltä ajalta, jolloin tulin hänen vaimokseen, tunnet kaiken tärkeimmän yhtä hyvin ja paremminkin kuin minä itse. Ja se, mikä yksityisesti koskee meidän keskinäistä suhdettamme, ei kuulu julkisuuteen. Siis voin minä hyvin vähän esiintuoda. Kirjallisissa tuotteissaan hän selvimmin esittäytyy jälkimaailmalle. Kummallista on, että hänellä on niitä niin vähän tallella. Olen katsonut hänen papereitaan ja kirjeitään. Mutta täällä ei ole muuta kuin hänen kirjeenvaihtajainsa kirjeitä hänelle, hänen ansioluettelonsa, joku hänen kirjeensä Östringille, saarnoja ja erinäisten kirjoitusten alustelmia. Kummallista on nähdä, kuinka tarkasti hän on säilyttänyt jokaisen saamansa kirjelipun ja missä järjestyksessä kaikki hänen paperinsa olivat. Kaikessa hän olikin järjestyksen mies, sekä ulkonaisissa yrityksissään että sisällisessä elämässään. Hänen sanansa ja ajatuksensa olivat aina selviä ja naulaan sattuvia, seurustelussa hän saattoi olla hyvin viehättävä, ja se johtui melkoisessa määrässä hänen hyvästä muististaan; tämän sinä kyllä tiedät. Hän oli kummallinen yhdistymä rakastettavaa lapsellisuutta ja läpitunkevaa terävyyttä, niin että vaikka täytyi häntä rakastaa, vaikka täytyi hänestä pitää, tunsi kuitenkin olevansa vähän sidottu ja ikäänkuin orjuudessa hänen suhteensa. Hänen tapansa joka tilaisuudessa suoraan lausua julki saamansa vaikutelmat teki kenties, että hänen suorasukaisuutensa ja kaunistelematon olentonsa ja selväpuheisuutensa loukkasi monta. Vanha Aatami sai alituisesti kolauksia. Varsinkaan ei nykyajan nuoriso oikein viihtynyt hänen seurassaan, vaikka hän itse suuresti nuorisoa rakasti; hän oli tottunut usein ahdistamaan nuoria, eikä sitä aina kärsitty. Kummallista on sentähden havaita, kuinka nuoriso nyt, hänen kuolemansa jälkeen, osottaa mielenkiintoa häntä kohtaan, vaikka aikalaisensa hänen elämänsä loppupuolella näyttivät miltei kokonaan unohtaneen hänet, ja ani harva kävi hänen luonaan sinä pitkänä vankeuden aikana, jolloin hän monivuotisen kivulloisuutensa vuoksi oli ikäänkuin Herran vanki. Mutta ihmeellisintä oli, että hänen sielunsa joustavuus kuitenkin kesti hänen elämänsä kaikkein viimeiseen aikaan asti. Kun hänen ruumiinvoimansa jo olivat melkein kokonaan hävinneet, välähti hänen elävästä hengestään salamoita, jotka hämmästyttivät ympäristöä. Ja kuoleman lähestyessä hän iloitsi niinkuin lapsi, joka pian pääsee kauan kaivattuun isänkotiin. — Niin, hänen kuolemattomuuden toivonsa oli palava ja voimakas, ja sen perustuksena oli ikuinen kallio Kristus, jonka rakkaus lopun lähestyessä yhä enemmän kirkastui hänen sydämessään. Ja liikuttavaa oli nähdä, kuinka sydämellisesti hän puhutteli jokaista ja kuinka nöyrästi hän saattoi pyytää anteeksi halvimmaltakin ympäristössään, jos hän luuli kärsimättömyydellään taikka muuten loukanneensa häntä. Monesti hän lausui julki ilonsa siitä, että oli löytänyt Kristuksen ja omisti elämän hänessä, ja hän ihmetteli ihmisten mielettömyyttä, "etteivät elämänsä aikana etsineet Jumalaansa ja vapahtajaansa, jotta heillä olisi lohtua elämässä ja kuolemassa" — sanat ovat hänen omansa. — Mielessäni on lukemattomia sellaisia lauseita hänen sairausaikansa tai kivulloisuuselämänsä viimeisiltä vuosilta, jolloin hän niinkuin pian poimittava hedelmä kypsyi iäisyyttä varten. Tämä aika on minulle muistissa rakas, ja aina minä tahdon palata siihen. Vaikka oli tuskallista olla niin monipuolisen kärsimyksen ainainen todistaja, tuotti meille sentään yhteinen kristillisyystoivomme monta suloista hetkeä. — Olihan elämämme muuten jotenkin kuivaa ja yksitoikkoista — meiltä kun puuttui sitä, joka tavallisimmin on avioliiton korkein ilo. Sairautensa aikana hän kerran sen johdosta lausui: "Sydämeni on ollut vieras isänilolle, mutta siitäkin voidaan sanoa: kurita täällä, säästä siellä." — Arvatenkaan ei tämmöistä sovi panna Joukahaiseen;[28] mutta minun täytyy antaa ajatukseni kulkea omaa tietään, muuten ei tästä tule mitään.
Minun pitäisi kai muistoissa palata varhaisempiin aikoihin. Oikeastaan lienee hän runoilijalahjallaan herättänyt enintä mielenkiintoa, mutta sinä tiedät kyllä, kuinka paljon hän eräänä aikana sai sen vuoksi kärsiä, ja luultavasti se vaikutti tyrehdyttävästi hänen runosuoneensa. Itse hän joskus lausui: "Jos on Jumalalta saanut jonkun lahjan, miksi ei voi kiitollisuudella tunnustaa sitä? Tiedättekö miksi runojani on niin ylistetty? — sentähden että niissä on hitunen totuutta." Kaikessa hän tahtoi selvyyttä ja totuutta, ja sentähden hän ei pitänyt hämäryydestä ja voivottelevasta onnettomuusteeskentelystä useiden nuorempien runoilijoiden tuotteissa. "Pitää olla todenperäinen", sanoi hän monesti, "tulee antautua semmoisena kuin on. 'Turhuutta paljon uskotahan'." — Lukeminen oli hänelle rakkainta tehtävää. "Hyvä kirja on paras seura, mikä saatavissa on", hän lausui. Mielenkiinnolla hän luki Fredrika Bremerin kirjoja, mutta hän sanoi häntä nerokkaaksi hupsuksi, eikä hänellä ollut suurta luottamusta hänen kristilliseen suuntaansa. Sinä tunnet hänen ajatuksensa Topeliuksen runoudesta, ja miten hän arveli sen vaikuttaneen vahingollisesti nuorempaan polveen.
Hänen heikkouksiinsa on luettava halu kurittaa toisia ja käyttää liian teräviä ja kovia sanoja, yhä pysyen näöltään mitä viattomimpana; kun hän oli saattanut hätyytetyn melkein epätoivoon, tiesi hän tuskin mitään sanoneensa. Hänen "kärsimättömyytensä", josta Vasabladetkin puhui, ei kuitenkaan ollut ylen suuri verrattuna hänen kärsimykseensä; koettapas kaksitoista vuotta joka talvi olla 8 à 9 kuukautta suljettuna neljän seinän sisään, olla kykenemätön ryhtymään virkatoimiin sekä seurustella ainoastaan muutamien naisten kanssa. Siitä huolimatta hän sentään joka ilta 6:n ja 7:n välillä tuli ruokasaliin, missä hän mielellään istui sohvalle, jonka oli varta vasten teettänyt mukavaksi ja sopivaksi kipeälle rinnalleen. Jollemme kaikki silloin olleet paikalla, saattoi hän tulla oikein huonolle tuulelle, ja koetettiinkin asettaa niin, ettei ketään kaivattu. Pikku Inezen [Alcenius] kanssa, joka pienestä lapsesta saakka ajoittain oli meidän luonamme, hänellä silloin oli tapana paljon jutella, hän leikkasi hänelle paperinukkeja ja muita kuvia; joskus leikittiin ominaisuusleikkiäkin (egenskapsleken), ja silloin tuli kaikkien olla mukana. Toisinaan alotti hän myöskin vakavampia keskusteluja sekä hengellisistä että maallisista aineista. Hänen puheensa olivat säännöllisesti laadultaan painavia, syvällisiä, sillä tyhjää lavertelua hän ei voinut kärsiä eikä hän semmoiseen koskaan antautunut. Hänen huomautuksissaan oli aina suolaa ja terävyyttä.
Kesäaikoina oli hänen huvinaan hoitaa kukkia ja pieniä [kasvi-] laitoksia. Kumminkaan ei voi sanoa hänen hyvin menestyneen kukkien istuttamisessa. Hänen kukkansa olivat yksinkertaisinta ja jokapäiväisintä lajia, mutta sittenkin hän niitä rakasti, ja olihan niin ollen yhdentekevää, olivatko ne toistenkin silmissä kauniita vai eivätkö. Ne vaativat kuitenkin huolellista hoitoa.
Myöhempinä vuosina oli virsikirja hänen rakkain työnsä, ja sillä aikaa, kun se antoi hänelle tehtävää, oli kuin hänen ruumiinvoimansakin olisivat virkistyneet. Joka aamu oli se hänen kahvipöydällään, ja hän luki siitä ääneen eniten rakastamiansa virsiä, niinkuin muutamia pääsiäisvirsiä, jotka hänestä olivat oikeita voittolauluja, muutamia kuolemaan valmistusvirsiä, esim. 383, ja monta muuta. — Monivuotisen kivulloisuutensa tähden hän ei voinut toivomuksensa mukaan työskennellä seurakunnassaan. Mutta hän käytti kumminkin joka tilaisuutta puhuakseen ihmisten kanssa. Ja mielenkiinnolla hän otti osaa kaikkeen, mikä seurakuntaa koski. Köyhinä vuosina hän oli niinkuin muutkin papit avunhakijain piirittämä. —
Luullakseni on minun nyt paras lopettaa. En tiedä, kelpaako tämä kaikki mihinkään, mutta en ole voinut saada enempää taikka parempaa toimeen ja sentähden päätän nyt sydämellisillä terveisillä rakkaalle ympäristöllesi ja pysyn hartaana kälynäsi.
Ebba.
En löydä Östringin kirjeitä. Minun olisi pitänyt kirjoittaa uudestaan tämä sotku, mutta en enään ennätä, sillä posti menee pian. —
Vielä tahdon lisätä vähän hänen virantoimituksestaan, mikäli muistan. Sitä aikaa, jolloin hän oli rehtorina Vaasassa, piti hän itse onnellisimpanaan. Hänellä oli silloin mieluinen virka ja, lapsista kun piti, hän rakasti poikiansa, ja nämä pitivät myöskin hänestä. Kun hän tuli Isoonkyröön, oli hänellä paljon suuria suunnitelmia, ja vilkasluontoisena hän kävi asiaan käsiksi liian kiihkoisesti, niin että hän lukukinkereillä saattoi jatkaa k:lo 6:een tai 7:ään illalla, mutta ei hän sitä kauan kestänyt, hänen terveytensä murtui, ja jo 1857 oli hän niin heikko, että hän vaivalla saattoi saarnata. Se oli hänelle suureksi ristiksi, hän valitti sitä usein ja hän mietti paljon, kuinka voisi päästä lähemmäksi kansaa. Eräänä syksynä hän määräsi yhden päivän viikossa taikka kuukaudessa, jolloin ken tahansa saisi tulla hänen luokseen, ja silloin puhuttaisiin kaikenlaisista asioista. Mutta ei sitä kestänyt kauan, vähitellen jäi toinen toisensa perästä tukematta, niin että lopuksi tuli ainoastaan yksi, ja silloin hänen täytyi lopettaa. Ja niin kävi monen hänen suunnitelmansa. Hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan kaikki näytti niin helpolta toteuttaa, mutta yritykset törmäsivät jokapäiväisyyden koviin kallioihin. — Mutta ei hän silti masentunut, vaan koetti sirottaa siemeniä, milloin vaan sopi. Nyt hänen kuolemansa jälkeen kuuleekin monen kiitollisuudella muistelevan hänen sanojaan ja puheitaan. Ja harvoin hän päästi ketään luotansa tekemättä jotakin omalletunnolle käypää kysymystä: Oletkos herännyt ihminen? tuletkos autuaaksi, kun kuolet? j.n.e.
Mari on nyt kotona ja toi todella muassaan vähän [tietoja] Laurin lapsuudesta ja nuoruudesta, joka kenties on mielenkiintoista. Lotta ja Mari Ottelin olivat ensin panneet muistonsa paperille. Mari Achrén toimitti sen sitte runolliseen tyyliinsä, mutta me lähetämme myöskin Lotan proosamaisen kyhäelmän täydennykseksi Mari Achrénin kukkasesitykseen, joka on laadittu korkean runolliseen henkeen. Myötä seuraa Laurin kirje isälleen Östringin kuolemasta y.m. sekä myöskin eräs Laurin kirje Östringille. Muuta ei meillä ole lähettää. Hyvästi!
Ebba.
Tuskin on tarpeen huomauttaa, että tämä kirje ei ainoastaan liikuttavasti todista, kuinka rakkaana vainajan kuva eli jälkeenjääneen puolison sydämessä, vaan myöskin esityksen puolesta on perin huomattava. Helposti näkee, että se on kirjoitettu suoraan paperille, mutta antaessaan, niinkuin itse sanoo, ajatuksensa kulkea omaa tietään on tekijä luonut miehensä luonteesta sekä ulkonaisesta ja sisällisestä elämästä kuvauksen, jonka eheyttä ja täydellisyyttä hän suuressa vaatimattomuudessaan ei arvannutkaan.