II.
Kirjalliset edellytykset.
Kun edellisessä luvussa ilman muistutusta on kerrottu Cygnaeuksen 1859 esittämät epäilykset perustaa näyttämö kielelle, jolla oli olemassa yksi ainoa näytelmä, niin näyttänee kai mielettömältä ruveta puhumaan kymmenen vuotta myöhemmin alkavan teatteripuuhan kirjallisista edellytyksistä. Huomattava on kumminkin että kymmenessäkin vuodessa olot voivat melkoisesti muuttua, ja niin oli tällä kertaa todella tapahtunut. V. 1869 suomenkielisellä teatterilla oli kuin olikin edellytyksiä omansa rohkaisemaan niitä, jotka sitä harrastivat, vaikka Cygnaeus kymmenen vuotta ennen olikin pääasiassa ollut oikeassa.
Turhaa olisi nimittäin ollut Cygnaeukselle muistuttaa, että majuri J.F. Lagervall, tuo kunnon soturi, joka vaihtoi miekkansa auraan ja kynään, jo 1834 oli julkaissut Macbethin mukaelman nimeltä "Ruunulinna", joka outona ilmiönä oli herättänyt hämmästystä ulkomaillakin, ja sittemmin kirjoittanut muitakin draamallisia "kuvauksia", niinkuin "Judithi", "Josephi", "Kaini" ja "Tuhkapöperö". Ei niistä kuitenkaan ole ennen eikä myöhemmin ollut mitään hyötyä näyttämölle. Ja miksi mainita Antero Vareliuksen "Vekkulit ja kekkulit", jota ei myöskään ole mahdolliseksi katsottu, taikka mukaelmia ja käännöksiä niinkuin Gemptin "Sisaren sukkeluus", Stagneliuksen "Martyrat", Nicanderin "Taikamiekka" ja jo ennen puheena ollut "Antonius Putronius", jolle viimeiselle toki oli suotu kunnia tulla näytellyksi — eivät nekään olisi muuttaneet hänen mieltään.
Mutta toiselta puolen, oliko se tosiasia että suomalaiselta kirjallisuudelta, joka muutoinkin oli tuskin alulla, puuttui draamallista kirjallisuutta, oliko se todella oudoksuttava ja oliko oikein pitää sitä voittamattomana esteenä suomalaisen näyttämön perustamiselle? Ei suinkaan. Onhan kaikkina aikoina ja kaikissa kansoissa draamallinen runous kasvanut ja kehittynyt lähimmässä yhteydessä teatterin kanssa. Teatteri saa näytelmäkirjallisuuden aikaan eikä päinvastoin. Sitä paitse teatterit suurissakin sivistysmaissa nykyaikana suureksi osaksi elävät lainaamalla näytelmiä muilta kansoilta. Mitä etevää ja mieltäkiinnittävää syntyy siellä taikka täällä, se käännetään toisille kielille ja näytellään ympäri Eurooppaa. Ainoastaan Ranskan kansallisteatteri syystä ylpeilee siitä että se tulee toimeen omillaan. Kävihän meidänkin valitseminen maailman kirjallisuudesta mitä otollista oli, kävihän meidän siinäkin noudattaminen ruotsalaisten esimerkkiä, joiden teatterit niinikään pääasiallisesti täyttävät ohjelmistonsa lainatavaralla.
Tämänkaltaisista mietteistä ei kuitenkaan etsitty lohdutusta, kun Cygnaeus oli huomauttanut draamallisen kirjallisuutemme köyhyydestä taikka oikeammin olemattomuudesta, vaan ryhdyttiin aivan kuin käskystä poistamaan puutetta. Toimen etupäähän Suomalaisen Kirjallisuuden Seura asettui, joskin alote ensi kädessä tuli aivan yksityiseltä taholta.
Keväällä 1858 oli eräs Seuran jäsen, nähtyänsä "Silmänkääntäjän", nimeänsä mainitsematta lähettänyt 100 ruplaa palkintona annettavaksi parhaimmasta suomenkielisestä näytelmästä, huolimatta oliko se alkuperäinen vai mukaelma.[20] Seuraavan vuoden alussa lähetettiin Seuralle kaksi näytelmää, joita ei kuitenkaan voitu palkita. Silloin ilmoitus palkinnosta uudistettiin, ja tuo nimetön lahjoittaja antoi, nähtyänsä "Antonius Putroniuksen", 50 ruplaa lisää, joten palkinto nousi 150:een ruplaan. Kilpailuun lähetettiin tällä kertaa kolme näytelmää: "Kullervo", murhenäytelmä viidessä näytöksessä, "Ensimäinen rakkaus", ilveilys yhdessä näytöksessä Scriben, ja "Liukaskielinen", komedia viidessä näytöksessä Schillerin mukaan. Dosentti Ahlqvistin esittämän tutkijakunnan lausunnon johdosta annettiin vuosikokouksessa 16 p. maalisk. 1860 palkinto "Kullervon" tekijälle, ylioppilas Aleksis Stenvallille (Kivelle). Mutta koska toisetkin näytelmät olivat sekä "onnellisesti valitut" että niin "taitavasti käännetyt, että semmoisten kappaleiden jättäminen painamatta olisi rikkaammallekin kirjallisuudelle kuin suomalaiselle vahingoksi", tutkijakunta ehdotti ja Seura päätti toimittaa nekin julkisuuteen erinäisenä osana toimituksiansa. Tämä päätös täydennettiin sitten niin että ryhdyttiin hankkimaan muitakin käännöksiä, joten syntyisi runsaampi kokoelma suomenkielisiä näytelmiä. Semmoinen oli Näytelmistön alku, jonka ensimäinen osa ilmestyi 1861, toinen 1863, kolmas 1864 ja neljäs 1867.
Ohimennen mainittakoon että toukokuulla 1862 suomenmielisten kesken neuvoteltiin erityisen yhdistyksen perustamisesta suomenkielisen näytelmäkirjallisuuden edistämistä varten. Yrjö Koskinen, joka siitä puhuu Mehiläisessä,[21] sanoo hanketta "kansalliseksi asiaksi, joka ei tule yksistään Helsingin eduksi", ja toivottiin sentähden että "osamiehiä" saataisiin maaseuduiltakin. Samassa mainitaan teatterikoulukin, jota varten par'aikaa rahoja kerättiin. Sen toimen hartain ystävä [O. Toppelius] oli myöskin suomenkielen ystäviä ja oli koulun tarkoituksena suomenkielisen näyttämön aikaansaaminen. Ensiksikin tätä koulua ja toiseksi tulevaa kotimaista teatteria varten oli näytelmäkirjallisuutta hankittava. Painaakseen lukijain mieleen kuinka tärkeä yritys oli, kirjoittaja viittaa siihen, että sen kautta edistettäisiin Helsingin suomalaistumista — "Helsinki meidän täytyy valloittaa Suomen kielelle". — "Suomalainen Teateri-yhteys" jäi kuitenkin syntymättä. Syytä emme tiedä, mutta varmaa on, että se tarkoitus, jota varten se aiottiin perustaa, kuitenkin pääasiassa saavutettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimen kautta.
Katsoen silloisten suomalaisten kirjailijain vähäiseen lukuun on tunnustettava, että Näytelmistön julkaisemispuuhaa ajettiin erinomaisella tarmolla. Kaikkiaan sisältää kokoelma 16 draamallista teosta, 2 alkuperäistä ja 14 käännöstä. Jälkimäisten joukossa — edellisistä on alempana erikseen puhuttava — oli paitse keskiaikaisen farsin mukaelmaa (Pietar Patelin) jo edustettuna Shakespeare (Macbeth), Lessing (Minna von Barnhelm ja Emilia Galotti), Schiller (Kavaluus ja rakkaus ja Liukaskielinen), Th. Körner (Syyn sovitus), Holberg (Jeppe Niilonpoika, Ei ole aikaa ja Don Ranudo de Colibrados), Sheridan (Pyhän Patrikin päivä) muita mainitsematta. Mitä taasen suomennoksien kirjalliseen arvoon tulee, saattaa syystä sanoa että niissä ylipäätään tarjottiin parasta mitä siihen aikaan oli saatavissa, sillä etevimmät kirjailijamme Helsingissä ja maaseuduilla olivat työssä osallisina. Kääntäjinä esiintyi näet A. Oksanen, Julius Krohn, Kaarlo Slöör, K.J. Gummerus, P. Hannikainen, E. J. Blom, J. Bäckvall ja C.J. Dahlberg. Huomattavin näistä käännöksistä on kieltämättä Macbethin suomennos, jonka synnystä on jo ollut puhe edellisessä luvussa. Se on laatuaan merkkiteos runollisessa kirjallisuudessamme, joskin Paavo Cajander myöhemmin mestarillisilla Shakespearekäännöksillään on voittanut vasta-alkajan, ja sen julkaisemisella otti syrjäinen kansamme arvokkaalla tavalla osaa suuren runoilijan syntymän riemujuhlaan.
Näytelmistön neljäs osa oli viimeinen. Seura katsoi voivansa siihen päättää tämän yrityksen, sillä olihan jo tositeolla todistettu, että ei mikään estänyt tarpeen mukaan kääntämästä suomenkielelle draamallistakin kirjallisuutta. Muutoin oli Seuran perusjohteena ollut ottaa kokoelmaansa ainoastaan semmoisia teoksia, joidenka kirjalliset ansiot olivat kieltämättömiä ja jotka siis enensivät kirjallisuutemme arvoa, vaikka niitä ei näyteltäisikään. Niin sanoaksemme päivän tarpeita tyydyttävien s.o. seuranäytännöiksi sopivien pikku kappalten suomentamisen ja kustantamisen Seura jätti toisille. Itse asiassa toimittikin siten Viipurin suomalainen kirjallisuusseura julkisuuteen pari vihkoa pienempiä näytelmiä ja yksityisten kustannuksella ilmestyi toisia, niin että käännösten ja mukaelmain luku ennen vuosikymmenen loppua nousi alulle neljättäkymmentä.
Monta vertaa tärkeämpi ja rohkaisevampi oli kumminkin se, että tällä samalla ajalla laskettiin vahva perustus alkuperäiselle suomalaiselle näytelmärunoudelle. Salaperäinen kohtalo määräsi näet juuri tämän vuosikymmenen, niin täynnä virkistävää, kiihottavaa aamuvaloa, mutta samalla vielä niin kolean karkea, Aleksis Kiven toimikaudeksi. Ylempänä mainittu palkinto sai runoilijan ryhtymään ensimäiseen suureen voimanponnistukseen, ja niin syntyi ensimäinen alkuperäinen suomalainen murhenäytelmä. Saatuansa palkinnon tekijä kirjoitti teoksensa uudestaan, joten "Kullervo" tuli painetuksi vasta Näytelmistön kolmanteen osaan. Mutta silloin se esiintyikin Macbethin rinnalla ja Shakespearen muiston riemuvuonna. Eipä se sattumus ollut hulluimpia laatuaan!
Vielä merkillisempi oli runoilijan toinen suuri teos, kuolematon kansankuvaus, "Nummisuutarit", joka sekin ilmestyi painosta 1864 — "tekijän omalla kustannuksella". Kiven elämäkerrassa mainitaan tämän käyneen mahdolliseksi sen kautta, että eräs hänelle ennen tuntematon herrasmies, kun runoilija oli sanonut olevansa epätietoinen miten teos oli painoon saatava, oli pistänyt hänen käteensä seitsemän sataa markkaa. Tässä lienee paikka oikaista ja täydentää tämä kertomus. — Oikein on että Kivi kaikin mokomin tarvitsi 150 ruplaa saadakseen komediansa painetuksi ja niinikään että ennestään hänelle tuntematon mies — 22-vuotias Kaarlo Bergbom — antoi runoilijalle rahat, mutta väärin on se, että tämä muitta mutkitta olisi ottanut ne omasta taskustaan. Bergbomin tasku oli näet sillä hetkellä yhtä tyhjä kuin Kiven, mutta kun runoilija oli selittänyt hätänsä ja kuinka hän turhaan oli koettanut lainata tuon summan, silloin Bergbom omassa nimessään lainasi rahat Yhdyspankista. Sen hän uskalsi tehdä, kun hän juuri ennen oli vastaanottanut paikan Helsingfors Tidningar'in toimituksessa, ja ensi "kvartaaleillaan" hän velan maksoikin.[22] — Cygnaeus puolestaan julkaisi (talvella 1865 H. T:ssa) komediasta laajan arvostelun, jossa hän näytti täysin oivaltavansa, mikä arvoltaan yksinäinen ja pysyvä draamallinen teos näin odottamatta oli ilmestynyt, ja toisella kirjoituksella hän ratkaisevasti vaikutti siihen, että tekijälle samasta teoksesta annettiin kaunokirjallinen palkinto, 2000 markkaa, ensimäinen, jonka valtio (J.V. Snellmanin alotteesta) oli varoistaan myöntänyt.
Paitse näitä näytelmiä julkaisi Kivi tällä vuosikymmenellä vielä neljä. Ne olivat: "Kihlaus", tuo pieni, mutta sekin laatuaan verraton kansankuvaus, joka ilmestyi Kirjalliseen Kuukauslehteen painettuna 1866; murhenäytelmä "Karkurit" Näytelmistön viimeisessä osassa, sekä draamallinen idylli "Yö ja päivä", jotka tulivat julkisuuteen 1867, ja vihdoin ihanteellinen kuvaus Vapahtajan ajalta ja läheisyydestä, "Lea", jonka ilmestymisvuosi oli 1869. Runoilijan viimeinen synkkämielinen, E. Nervanderin luonnoksen pohjalle laadittu, näytelmä "Margareta" painettiin vasta 1871.
Kiven jälkeen on Tuokko mainittava suuren alkuperäisen murhenäytelmän "Saulin" luojana. Tämä runoilija tosin ei kyennyt pitämään silmällä näyttämön vaatimuksia — joita Kivi luontaisesta vaistosta tyydytti — mutta silti oli hänenkin teoksensa, etenkin runolliseen ja sujuvaan kieliasuun nähden, lupaava enne draamallisen runoutemme alalla.
Sanomattakin on ymmärrettävissä, kuinka näiden lueteltujen alkuperäisten näytelmäin ilmestyminen oli omansa innostavasti vaikuttamaan niihin, jotka ikävöivät suomalaisen näyttämön syntyä. Niin innostavasti, jos katkeroittavastikin! Ne sanat, joilla Kaarlo Bergbom päätti arvostelunsa Kiven "Karkureista", ilmaisevat ne tunteet, joita epäilemättä muutkin runoilijan teokset herättivät hänen aikalaisissaan: "Lukiessamme 'Karkurit' suomalaisen teatterin puute tuntuu mitä katkerimmalta, sillä tämä draama on täydellisesti sovitettu teatterin vaatimuksien mukaan."
"Kirjallisia edellytyksiä" oli siis 1860-luvun lopulla riittävässä määrässä olemassa. Yhdessä vuosikymmenessä oli niin paljo alkuperäistä ja käännettyä draamallista kirjallisuutta ilmestynyt, että tuotannon jatkuminen samassa määrässä ilman teatteria olisi ollut suorastaan luonnotonta.