Suomalaisen teatterin historia 1 / Teatterin esihistoria ja perustaminen

by Eliel Aspelin-Haapkylä

III.

Emilie ja Kaarlo Bergbom.

Joukkoja voidaan kaikkialla pestata ja harjoittaa. Ainoastaan suuria päälliköitä täytyy nöyrällä kärsivällisyydellä odottaa "Jumalan armosta".

F. Gygnaeaa, Teatterin tulevaisuudesta, 1853.

Valtaan päässyt käsitys, että suomenkielinen näyttämö oli aikaan saatava ja kehittyvä ruotsalaisen teatterin yhteydessä ja siis ainakin aluksi toimiva yhdessä sen kanssa yhteisen johdon alla, tekee ymmärrettäväksi, että julkisuudessa ei kertaakaan kysytty: oliko tiedossa miestä, joka kykeni suomalaista teatteria johtamaan? Ainoastaan Cygnaeus lainaamissamme otsikkosanoissa ohimennen viittasi siihen, että semmoinen toimi ei suinkaan ollut joka miehen asia, vaan edellytti aivan erikoisia lahjoja, mutta ei hänkään silti näy ajatelleen että teatterin syntyminen oli riippuva päällikön ilmaantumisesta. Mutta niin kävi kuitenkin todellisuudessa: teatteri syntyi vasta silloin kuin päällikkö astui esiin. Jollei johtaja "Jumalan armosta" olisi ruvennut keräämään joukkoa ympärilleen, olisi kuka ties kuinka kauan saatu teatteria odottaa. Tämä johtaja oli Kaarlo Bergbom.

Välttämättömänä episoodina suomalaisen teatterin esihistoriassa seuraa tässä kertomus Kaarlo Bergbomin, ja myöskin hänen sisarensa ja työtoverinsa, neiti Emilie Bergbomin, nuoruuden ajasta ennenkuin he ryhtyivät siihen tehtävään, joka oli tuleva heidän varsinaiseksi elämäntyökseen.

Bergbom-suvun kantaisä Pohjanmaalla, josta sisarukset polveutuivat, oli 1700-luvun alkupuolella Ruotsista tullut Erik Bergbom, mutta suvun ruotsalaisuus ei sentähden ole täysin taattu, sillä mahdollisena pidetään että Erik Bergbom oli alkuaan Satakunnasta, missä mainitun vuosisadan alussa samanniminen suku oli olemassa. Bergbomit ovat arvossa pidettyinä kyvykkäästi toimineet mitkä liike- mitkä virkamiehinä. Jälkimäisiä oli sisarusten isä, Johan Erik Bergbom. Syntyneenä 1796 hän oli vihitty filosofian maisteriksi ja tohtoriksi 1819 ja, suoritettuaan lakitieteen kandidaattitutkinnon,[23] Vaasan hovioikeudessa tullut ylimääräiseksi viskaaliksi, kun hän nai laamannintyttären, 17-vuotiaan Fredrika Juliana Roschierin. Pariskunnan ensimäinen lapsi, Emilia Sofia, syntyi 7 p. helmik. 1834. Emilien käydessä kuudetta vuotta isä 1839 nimitettiin Viipurin hovioikeuden asessoriksi, ja perhe muutti Viipuriin. Täällä Kaarlo Juhana syntyi 2 p. lokak. 1843.[24]

Siihen aikaan kun Kaarlo veli ensikerran näki päivänvalon, oli Emille tullut kouluikään. Onneksi oli Viipurissa tyttökoulu, kovin harvinainen laitos maassamme 1840-luvulla, mutta opetuskieli oli saksa. Tietenkin tämä oli omansa arveluttamaan Emilietä, joka ei osannut muuta kuin ruotsia, mutta luultavasti häntä lohdutettiin sillä että ensi kuulustelu tapahtuisi tällä kielellä. Ja eräs hänen toverinsa, joka samana päivänä tuli "Töchterschuleen" ja pääsytutkinnossa näki hänet ensi kerran, muistaa vielä, kuinka vilkkaalta ja samalla varmalta pikku pohjalainen tyttö näytti. Lyhytläntänä, hieman lyhytkaulaisena, vaaleanverisenä, hiukset sidottuna kahteen lettiin korvien taakse, tyttö oli tutkittaissa seisonut tyynenä ja tarkkaavaisena ja niin sukkelasti vastannut kysymyksiin, että toinen, jonka vuoro oli tulossa, huokasi itsekseen: jospa osaisi vastata noin! — "Hän oli jo silloin ihan sama kuin myöhemmin", päätti kertoja muistelmansa.

Emilie Bergbom oli todella harvinaisen etevä hengenlahjoiltaan, ja kun vertaa hänen ominaisuuksiaan siihen mitä tiedämme hänen vanhemmistaan, näyttää siltä kuin olisi kumpikin antanut hänelle parhaimpansa. Hän oli selväjärkinen ja selväpuheinen, hänellä oli terävä ja hieno ymmärrys ja luja tahto, toisin sanoen hänessä tavataan juuri ne piirteet, jotka tekivät isästään erittäin kykenevän, mitä erilaisimpiin tehtäviin käytetyn laki- ja virkamiehen, ja toiselta puolen hän oli tavattoman käytännöllinen ja vilkasluontoinen niinkuin äitinsä sanotaan olleen.

Asessori Bergbomin Viipurin ajalta on tässä kerrottava yksi piirre, joka osottaa, että hän mielipiteiltään melkoisesti erisi tavallisista virkamiehistämme, ja myöskin luo valoa kotiin, jossa kertomuksemme päähenkilöt kasvoivat. V. 1845 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Viipurissa ja seuran esimieheksi valittiin Bergbom. Seuran ensimäisessä vuosikokouksessa hän piti sangen merkillisen puheen. Siinä hän näet, luultavasti ensimäisenä, tulevaisuuteen nähden kielsi kaksikielisen sivistyksen mahdollisuuden maassamme.

"Ei pääkielenä", hän muun muassa lausui, "eikä sivullisena, jonkun erinäisen säädyn kielenä, saata enää ruotsinkieli meillä olla pysyväinen; sillä liian vähäinen on ruotsalaisten asujanten luku omituista kirjallisuutta hengissä pitämään. Sentähden täytyy ruotsinkielen ja sitä seuraavan kirjallisuuden meidän maasta hävitä, tilaa antain maamme perintökielelle ja sen päälle perustetulle kotimaiselle, suomalaiselle kirjallisuudelle; ja ainoastaan tämän olevan Suomenmaalle sopivaisen näkyy siitäki, että ruotsi satoja vuosia kaikella suosiolla kannatettuna, ei kuitenkaan ole jaksanut suomenkielen alalla erittäin suurta voittoa saada eli oikioita suomalaisia peräti luovuttaa suomalaisista tavoista ja menoista."

Tuskin kahdeksan vuotta Bergbom oli asunut Viipurissa, kun hänen, jäsenenä eräässä hallituksen asettamassa toimikunnassa, täytyi perheineen muuttaa Helsinkiin. Se tapahtui 1847 ja siitä lähtien perhe jäi ainiaaksi pääkaupunkiin, sillä 1851 Bergbom nimitettiin senaattoriksi.

Käytyään kolme vuotta Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa — suomalaisesta siihen aikaan tietysti ei oltu untakaan nähty — Emille Bergbom 16-vuotiaana oli saanut sen tietomäärän, joka silloin julkisessa oppilaitoksessa oli naisille tarjona, mutta siihen tyytymättä hän jatkoi lukujaan osaksi yksityisten opettajain johdolla, osaksi omin päin. Tällä tavoin hän ennen pitkää sekä uusissa kielissä että suurten sivistyskansojen kirjallisuuden tuntemisessa sivuutti useimmat sen ajan naiset Suomessa. Hän perehtyi täydellisesti paitse saksan myöskin ranskan- ja englanninkieliin ja rupesi, aivan omasta alotteestaan, suomeakin oppimaan. Tämä viimeksi mainittu yritys todistaa, että Emilie huolimatta nuoruudestaan oli ajan hengen koskettama ja ymmärsi kansan kielen merkityksen, ja aikaa voittaen hänestä tuli suomalaisuuden uskollinen edistäjä, jonka vertaista ei ole nähty Suomen naisten joukossa. Lopuksi on mainittava, että hän halusta kirjoitellen niin runomittaista kuin suorasanaista ilmaisi omaavansa luontaisia kirjailijataipumuksia. Kun etenkin Kalevalan kääntäjänä tunnettu ranskalainen kirjailija Léouzon Le Duc oleskeli Helsingissä ja 1852 asui samassa talossa, Emilie Bergbom hänelle käänsi suorasanaiseen muotoon ranskan kielelle Runebergin "Hirvenhiihtäjät" ynnä muuta oman maan ja Ruotsin kirjallisuutta.

Tuskin edemmäksi kuin viime mainittuun aikaan, jolloin Emilie täytti 18 vuotta, pysyivät hänen päivänsä niin huolettomina kuin nuoruudelle soveltuu. Silloin näet ensiksi havaittiin äidissä se tauti, joka kahden vuoden kärsimysten jälkeen vei hänet hautaan. Kun sen lisäksi isäkin samaan aikaan ja melkein yhtä kauan oli vuoteen omana, täytyi vanhimman tyttären näinä perheen koettelemuksen-vuosina ja sittemmin äidin kuoltua (1854) yhä edelleen kodissa hoitaa emännän virkaa ja täyttää äidin velvollisuudet sisaruksiansa kohtaan, joista nuorin veli oli vain viisivuotias. Tämä oli raskas tehtävä nuorelle tytölle, semminkin kun perheen varallisuussuhteet olivat ahtaanlaiset. Niin esim. täytyi Emilien itse neuloa sekä sisarustensa että omat vaatteensa. Mutta eihän se haitannut, että hänen luonnonlahjansa tälläkin alalla pääsivät kehittymään. Emilien sanotaan olleen oikea taituri neulojana. Yhden neulojattaren avustamana hän tyydytti omaistensa tarpeet, ja ystävilleenkin hän antoi neuvoja ja apua, kun hatun taikka jonkun muun pukuosan aistikas laittelu tai koristelu oli kyseessä. Hän tottui ahkeraan, edesvastaukselliseen työhön, hänen elämänkokemuksensa karttui ja hänen luonteensa vakaantui ja hän valmistui elämäntyöhön, josta hänellä vielä ei ollut vähintäkään aavistusta.

Mutta miten kävi henkisen kehityksen, kun käytännöllinen elämä tällä tavoin sitoi Emilie Bergbomin jalat ja kädet? Yhdessä kohden tämä kehitys — totta kyllä aivan erikoisesta syystä — täydellisesti katkesi. Kuolinvuoteellaan äiti, joka monen silloisen naisen tapaan ei pitänyt kirjailijatointa naiselle soveliaana taikka onnea tuottavana, otti tyttäreltään lupauksen, että tämä ainaiseksi luopuisi runoilemasta. Kaarlo veli, ainoa, kuten näyttää, jolle Emilie on kertonut sen, on todistanut lupauksen noudattamisen tuntuneen hänestä raskaalta uhraukselta, "sillä hänen rakkain unelmansa oli ollut toimia runoilijana". Toisissa kohden Emilie Bergbom ei suinkaan jäänyt takapajulle. Se, joka rakastaa kirjoja, saa aina jonkun vapaan hetken lukemiseen, ja niin hänkin. Sitä paitse hän vastaanotti syviä ja pysyviä vaikutuksia seurustelustaan eräiden ajan nerokkaimpien miesten kanssa. Bergbomin perhe oli läheisessä suhteessa Tengströmin perheen kanssa, jonka koti 1840-, 50- ja osaksi 60-luvullakin oli pääkaupungin älymystön keskuspaikka. Talon isäntä oli kaikkien isänmaallisten ja nuorten pyrintöjen suosija filosofian professori J.J. Tengström ja emäntä J.L. Runebergin vaimon sisar.[25] Heidän luonaan viihtyivät kuin kotonaan J.J. Nervander, J.V. Snellman,[26] E. Lönnrot, Fredr. Cygnaeus ja Z. Topelius. Perheessä oli neljä lasta, kaikki ensimäisestä aviosta, nimittäin yksi poika, lahjakas, ennenaikaiseen hautaan vaipunut Robert Tengström, ja kolme tytärtä, joista vanhin tuli professori Herman Kellgrenin, keskimäinen tohtori P. Tikkasen ja nuorin M.A. Castrénin vaimoksi. Jo nämä mainitut nimet ilmaisevat, että Tengströmin "salongissa" vallitseva henki oli silloisen nuoren Suomen, ja luonnollisesti oli niin laita Bergbominkin perheessä, joka tuskin muualta kuin sieltä etsi seurustelua.

Tengströmillä sattui seuraava pikku tapahtuma joku aika sen jälkeen kuin Emilie oli eronnut koulusta. Hän oli Snellmanille sanonut, että hän mielellään tekisi tuttavuutta Lönnrotin kanssa. Kun tämä sitten kerran tuli Helsinkiin ja oli vieraana Tengströmillä, Snellman keskellä suurta piiriä esitti Emilien kuuluisalle "Kajaanin tohtorille". Nuori neiti oli ihastunut ja lausuikin ilonsa siitä että sai nähdä Lönnrotin. Mutta silloin Snellman, joka hyvällä tuulella ollessaan mielellään saattoi ihmisiä hämille, ehdotti, että he, Emilie ja Lönnrot, lähemmän tuttavuuden vuoksi suutelisivat toisiaan. Vaikea on tietää kumpi asianomaisista tuli suurempaan hätään, sillä jos veri lensi Emilien kasvoihin, niin kävi Lönnrotin samoin. Vihdoin jälkimäinen sanoa tokasi: "Enköhän voisi päästä vähemmällä?!"

Ylempänä mainituista suurmiehistä Snellman ja Cygnaeus olivat ne, joiden kanssa Emilie Bergbom tuli lähimpään ystävyyssuhteeseen. Emilie oli ensimäisiä naisia, jotka ymmärsivät Snellmanin kansallisia harrastuksia, ja kun tämä ennestään oli tuttu senaattori Bergbomin kanssa, kävi hän samoin kuin Cygnaeuskin usein perheessä. Keskustelut tämmöisten miesten kanssa, joista Snellman kuuluu usein tulleen ainoastaan viettääkseen jonkun hetken Emilien seurassa, eivät voineet olla jättämättä syviä vaikutelmia nuoreen henkevään naiseen eikä liene liiallista väittää, että ei yksikään samanaikuinen nainen samassa määrässä kuin hän omakseen omistanut heidän humaanista ja isänmaallista maailman- ja elämänkäsitystään.

Mitä tähän saakka on kerrottu Snellmanin ja Emille Bergbomin keskinäisestä suhteesta, on ennen tunnettua niinkuin sekin, että jälkimäinen 1850-luvun loppuvuosina kääntäjänä oli avullisena "Litteraturbladin" toimituksessa. Sitä vastoin on ainoastaan ahtaassa piirissä ollut tiettynä, että Snellman, joka 1857 oli tullut leskeksi, 1860-luvun alulla pyysi Emille Bergbomia vaimokseen. Vastaus oli epäävä — Emilie jäi iäkseen naimattomaksi eikä Snellmankaan mennyt toisiin naimisiin. Syy tähän ratkaisuun oli, ei suinkaan mikään vastenmielisyys kosijaa kohtaan, johon Emilie niin monta vuotta oli ollut kiintynyt ihailevan kunnioituksen ja sydämellisen ystävyyden kautta, vaan velvollisuuden tunto. Hän näet ei tahtonut jättää sisaruksiansa ja vanhaa isäänsä ja luopua siitä perheenäidin tehtävästä, joka äidin kuoleman kautta oli tullut hänen osakseen. Tämä oli Emilie Bergbomin toinen suuri uhraus, toinen oli jo mainittu lupaus luopua runoilija-unelmistaan. Tämmöiset kokemukset, jotka olisivat olleet omansa joko katkeroittamaan taikka tylsistyttämään heikompaa luontoa, ovat varmaan erikoisella tavalla kehittäneet ja terästäneet Emilie Bergbomin voimakasta, ylevää henkeä. Ne ovat — emme voi asiaa toisin käsittää — vahvistaneet hänen itsetuntoansa ja kiihoittaneet hänen toimintahaluaan. Minulta on kielletty, on hän kai tarmoa kysyvinä hetkinä ajatellut, minulta on kielletty runoilijan tie maineeseen ja niinikään oma koti rakkaan suuren miehen rinnalla, olen näyttävä että sittenkin kykenen johonkin. Se selittänee myöskin, että hänen olennossaan ei ollut huomattavissa runoilijanomaisia piirteitä — jollei oleteta, että hän, niinkuin usein tapahtuu, oli kokonaan erehtynyt, kun hän luuli olleensa kutsuttu runoilijaksi. Mutta oliko hän kutsuttu taikka ei, oli uhrauksen tunto hänelle itselleen yhtä raskas, kun hän kerran uskoi siihen.

Tässä yhteydessä on mainittava, että Fredrika Runebergin 1850-luvun keskivaiheilta alkaen Litteraturbladissa ilmaantuvat kuvaelmat ("Teckningar och Drömmar") tekivät syvän vaikutuksen Emilie Bergbomiin. Niissä kuvattiin naisen riippuvaista asemaa, joka mitä erilaisimmissa kansoissa ja mitä erilaisimmissa kulttuurioloissa samalla tapaa sitoi ja ehkäisi hänen kehitystään. Kun nämä asiat tulivat puheeksi, kuuluu Emilie usein innokkaasti asettuneen rouva Runebergin kannalle ja kiihkeästi valittaneen naisen kohtaloa. Kuitenkaan hän ei julkilausunut sentapaisia vaatimuksia kuin myöhemmin on kuultu naisasian kannattajilta, vaan oli hän pääasiassa pitänyt henkisen elämän pakollista ahtautta silmällä. Tietty on että hän myöhemminkin pysyi jotenkin samalla kannalla. Välttäen julkista esiintymistä hän verraten myöhään (vasta 1891) liittyi Suomalaiseen naisyhdistykseen ja silloinkin hän sukupuolensa vapauttamiseen nähden katsoi tärkeimmäksi, että korkeamman opin tiet avattaisiin naisille, että siveellisyyttä kohotettaisiin ja vihdoin että naisillekin myönnettäisiin valtiollinen äänioikeus. Että naisen päätehtävä ja suurin vaikutusala sittenkin olisi oleva kodin seinien sisällä, sitä hän ei koskaan epäillyt.

Ensimäisen ulkomaanmatkansa Emilie Bergbom teki kesällä 1860 Emsiin ja Interlakeniin. Se tapahtui lääkärin määräyksestä taudin johdosta, joka oli käynyt vaaralliseksi vilustumisesta kuuluisissa promotsionitanssiaisissa samana vuonna — noissa tanssiaisissa, jotka kansalaiset antoivat maistereille sittenkun kenraalikuvernööri kreivi Berg oli Pietarista toimittanut näille kiellon pitää tanssiaisia.[27] Toisen kerran Emilie Bergbom kävi ulkomailla 1863 isänsä kanssa, joka hallituksen puolesta matkusti Ruotsiin, Norjaan ja Saksaan tutkiakseen koppivankiloita, joista kertomus oli valmistettava ensikerran kokoontuville Säädyille. Matka oli niin kiireellinen ja tapahtui niin sopimattomalla vuodenajalla, että Emilie verraten vähän hyötyi siitä. Berlinissä hän kuitenkin ennätti käydä taidemuseoissa ja näki teatterissa Grillparzerin "Medean". Muutoin hän huomauttaa kirjeessään Kaarlolle, että älykäs Berlin näytti unohtaneen että kansaa kannattaisi muistuttaa muustakin kuin voiton jumalattaresta ja sen suosikeista, joiden kuvapatsaita nähtiin kaikkialla; Schillerin muistopatsas oli vasta tekeillä. Potzdamissa ihana puisto isoine tuuheine puineen ihastutti häntä enemmän kuin "Sanssoucin linna ja Fredrik suuren nenäliina" (!).

Kun matkustajat palasivat kotia, oli Kaarlo veli Saarijärvellä suomea oppimassa. Sitä asianhaaraa on meidän kiittäminen muutamista Emilien tekemistä kirjeistä, jotka tarjoavat lisäpiirteitä hänen kuvaansa. Kuinka kypsyneesti hän arvosteli kirjallisuutta ynnä muitakin seikkoja, todistavat seuraavat otteet:

(Elok. 30 p. 1868.) — "Kysyt Grillparzerin 'Medeaa'. Minä olin hyvin tyytyväinen siihen. Tosin pyytää tekijä etupäässä jännittää ja kiihoittaa tunteitamme mahdollisimman korkealle, mutta teos on mielestäni tavallisia paljo etevämpi, ja siinä on useita tarmokkaita ja nerollisia kohtia. Grillparzer näyttää ylipäätään kuvaavan mieshaamujaan veltoiksi ja noloiksi ja sitä vastoin naisiansa sankarillisiksi ja mahtaviksi tunteiltaan. Medea, Kolchiin raakalaisnainen, on tämän nimen arvoinen, mutta hän on suurisuuntainen ja kannattaa koko kappaletta. Jason ei ole edes jokapäiväinen teatterisankari, vaan kehno ja heikko raukka. Kieli on paikoittain sangen kaunista ja huoliteltua; mutta yleensä tekijä ei näy panevan varsin suurta painoa siihen. — Minusta tulee nuoren kirjailijan harrastaa kaunista ja huolellista kieliasua; älä laiminlyö sitä, oma Kaarloni. Mihin luulet Topelius olisi päässyt ilman herttaisia ja somia sanankäänteitään. Siihen on luullakseni ylen helppo tottua, ja vertaus taikka kuva voidaan hyvin pukea kauniiseen asuun ilman että sen voima ja ydin pilaantuu."

"Sinua surettaa että Snellmanin viimeiset publisistiset hetket ovat katkeroittuneet niiden monien alhaismielisten viittailujen ja loukkaavien syytösten kautta, joiden esineeksi hän nyt jälleen on tehty. Luonnollisesti koskee kipeästi nähdä henkilö, jota on ihaillut ja pitänyt arvossa, tallattuna maahan, mutta ollakseni täysin suora täytyy minun tunnustaa etten ollut aivan tyytyväinen hänen viimeisiin kirjoituksiinsa Litteraturbladissa. En pitänyt siitä että hän muistutti meille, että paljo, jota katsomme oikeudeksemme, ainoastaan on keisarikunnan mahtavan hallitsijan armosta myöntämää; onpa hän aina ennen puolustanut sitä väitettä 'että kansakunnat itse luovat kohtalonsa'. — Toivon että hän ei olisi kirjoittanut niin." — —

"Suurenmoisia valmistuksia tehdään valtiopäivien ja keisarin vastaanottamiseksi. Ääretön tyhmyys on kuitenkin tapahtunut, kun tänne on sijoitettu niin suuria sotajoukkoja. Sanotaan kyllä että ne lähetetään pois kun keisari on matkustanut tiehensä, mutta pahalta kuuluu kuitenkin että valtiopäivät ovat avattavat semmoisella kunniavahdilla. — Muutoin puhutaan tanssiaisista ja kaikenlaisista juhlallisuuksista, mutta kun en tiedä mitään varmaa, niin ei ole mitään kerrottavaa. Sitä paitse en ole laisinkaan huvitettu koko tästä komeudesta. — Hupaista olisi saada sinut tänne valtiopäivien ajaksi ja vähän pakinoida kanssasi, mutta olisihan se kovin ajattelematonta. Joskus on vähän ikävää kun ei ole järkevää ihmistä, kenen kanssa vaihtaa ajatuksia. Nainen, joka on suljettu kyökin ja silmäneulan välille, elää kuitenkin koko lailla säkissä, vaikka asutaan itse Helsingissä."

(Syysk. 21 p.) "Valtiopäivät, niin kauan ikävöidyt valtiopäivät ovat nyt toden totta avatut. — Minusta on suuri syy olla tyytyväinen keisarin valtaistuinpuheessa lausumiin lupauksiin ja vakuutuksiin, mutta koko skandinavilainen puolue huutaa ja valittaa sen sisällyksettömyyttä. Ylipäätään oli ihastus ja innostus keisariin nähden aivan suunnaton. Kun hän lähti, kuuluu puoli seurakuntaa itkeneen ääneen. Niinkuin vanhastaan tiedät kammoksun väentungosta eikä minulla senkään tähden ollut halua juosta mukana kaikkialla." —

Seuraavan kevätlukukauden Kaarlo oleskeli Jyväskylässä ja lainaamme
Emilien sinnekin lähettämistä kirjeistä pari otetta:

(Helmik. 15 p. 1864.) — "Olethan sinä kuitenkin onnen poika, kun saat oppia suomea. Tulee oikein alakuloiseksi ja huolestuneeksi ajatellessaan, että muutaman vuoden päästä kenties on vieras omassa maassansa; jos silloin vielä elämää piisaa." —

(Huhtik. 18 p.) "Puolitoista viikkoa sitten oli Cygnaeus täällä; hänen runoelmiansa painetaan par'aikaa, ja hän toi tänne yhden kappaleen, niin että minä, 'edustaen yleisön hienotuntoisempaa puolta', lukisin sen ja neuvoisin, onko se otettava kokoelmaan vai ei. Runoelman nimi on 'Pyhänryöstömme' [Vårt helgerån] ja se on vastalause Wasa nimen hylkäämistä vastaan, kirjoitettu 1856. H&n sanoi tahtovansa välttää syytöstä illojalisuudesta, ja sentähden oli hän kahden vaiheilla painattaako runo vai ei. Kaksi ensimäistä säkeistöä on kenties hämäränlaista, mutta loppupuoli on erinomaisen voimakas ja kaunis. Koska hän milt'ei kokonaan syyttää itseämme 'pyhänryöstöstämme', oli minun halpa mielipiteeni että olisi synti, jollei yleisö eikä jälkimaailma saisi nähdä kaunista sepitelmää; sitä paitse on minusta velvollisuus jälkimaailmaakin kohtaan, että jossakin paikassa protesti on julkilausuttu. Kaikki tämä minun täytyi kirjoittaa Cygnaeukselle, kun seuraavana päivänä palautin runoelman, ja voithan käsittää kuinka vaikeaa se oli." — —

Ei ainoastaan lainaamassamme kohdassa vaan pari kertaa muutenkin Emille Bergbom näissä kirjeissään valittaa ikävää ja suljettua elämää. Kodin hoito sitoi hänet, mutta silti on tiettynä, että hän suoritti tehtäviä sen ulkopuolellakin. Kun 1860 vaiheilla valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä vilkastumistaan vilkastui ja ihmisten aivot olivat täynnä "aatteita" ja "kysymyksiä", silloin Helsingin naiset näyttäytyivät olevansa ajan hengen koskettamia siten, että he ryhtyivät milloin mihinkin yhteiseen yritykseen, useimmin rahankeräykseen toista tai toista yleistä tarkoitusta varten. Tämmöisissä yrityksissä Emilie Bergbom milt'ei aina oli mukana ja säännöllisesti johtavassa asemassa. Hänen järkevyytensä ja tarmokas toimeliaisuutensa tekivät sen luonnolliseksi asiaksi, ja monesti oli niin, että toimeen käytiin käsiksi vasta sitten kun hän oli luvannut myötävaikuttaa. Niin hän oli yksi niitä naisia, jotka ylioppilaskunnan pyynnöstä asettuivat rahankeräysten johtoon, kun 1858 ylioppilastalon rakennuspuuha tuli päiväjärjestykseen. Edelleen hän 1860-luvulla oli johdossa, kun rahoja kerättiin taiteellisiin tarkoituksiin ("Väinämöisen laulu" korkokuvan sekä "Apollo ja Marsyas" ryhmän tilaamiseksi, edellisen Sjöstrand'ilta ja jälkimäisen W. Runebergiltä, J. Takasen avustamiseksi y.m.) puhumatta jokavuotisista arpajaisista taikka muista hankkeista rahojen keräämiseksi hyväntekeväisyystarpeisiin. Kun Z. Topelius, joka kauan oli ollut hyväntekeväisyyttä varten perustetun Helsingin rouvasväen yhdistyksen rahastonhoitaja, 1860-luvun keskivaiheilla luopui siitä toimesta, tuli Emilie Bergbom ensimäisenä naisena tähän virkaan. Että hän pysyi tässä maksuttomassa, mutta silti ei suinkaan vähemmän edesvastuullisessa toimessa ainakin 25 vuotta, tiedämme eräästä Adelaide Ehrnroothin sepittämästä tervehdysrunosta, missä häntä yhdistyksen pylväänä kiitetään järkevistä neuvoista ja toimenpiteistä sekä optimistisesta, luottavaisesta mielenlaadusta, joka ei koskaan kieltämällä vastannut köyhän rukoukseen.

Paitse viimemainitussa virassa Emilie Bergbom oli kauan toisessakin, jossa vaadittiin muuta taitoa kuin kodin askareissa. Kun Suomen Hypoteekkiyhdistyksen yhtiökokous 1869 oli valinnut Snellmanin johtokunnan puheenjohtajaksi, tämä otti entisen avustajansa Litteraturbladin ajoilta laitoksen palvelukseen kirjanpitäjänä, joten Emilie tuli olemaan ensimäisiä julkisissa tehtävissä käytettyjä naisia. — Tältäkin ajalta on tieto eräästä tapahtumasta, joka todistaa kuinka suuressa arvossa Snellman piti Emilie Bergbomia. Jossakin tilaisuudessa oli Snellman avannut sydämensä luotettavalle ystävättärelleen ja purkanut hänelle elämänsä monet katkerat kokemukset niin vastustajain kuin niidenkin puolelta, jotka pitivät itseään hänen kannattajinaan. Katkeroittunut mieliala oli m.m. saanut hänen, vanhan sanomalehtimiehen, vetäytymään pois julkisuudesta. Kun sitten Snellman erään joulun edellä — arvattavasti v. 1875 — oli hypoteekkiyhdistyksessä ystävällisesti kysynyt Emilie Bergbomilta mitä hän mieluummin ottaisi joululahjaksi, oli tämä vastannut, että hän ei toivo muuta kuin että Snellman jälleen ryhtyisi kirjoittamaan sanomalehtiin. Snellman kätki toivomuksen sydämeensä, ja uudesta vuodesta alkaen hän Morgonbladetissa usein ja entisellä voimalla julkilausui ajatuksensa päivän kysymyksistä. — V. 1881 Snellman erosi hypoteekkiyhdistyksestä; mutta Emilie Bergbom pysyi virassaan v:een 1900.

Ymmärrettävää on, että Emilie Bergbom ei kaivannut seuraelämää tavallisessa merkityksessä. Me, jotka olemme tunteneet hänet, tiedämme kuitenkin että hän oli hilpeämielinen seurassa, vilkas ja henkevä puhelussa, mutta tuskin hän koskaan nuorempanakaan on etsinyt huvia tanssiaisista. Äidin asemaan joutuneena hän huvituksiin mennessään vain noudatti velvollisuuttaan sisariansa kohtaan. Siten hän esim. talvella 1857-58 säännöllisesti seurasi Betty sisartaan hienoihin "tilattuihin" tanssiaisiin Oelzen salongissa. Vaikka hän tuskin oli täyttänyt 23 vuotta, hän avonaisesti ja arvokkaasti toimitti "esiliinan" virkaa kaksi vuotta nuoremmalle, iloiselle ja vallattomalle sisarelleen. Samaan suuntaan käy seuraava tieto. Kun Kaarlo 1863 oli Saarijärvellä, Emilie kirjoitti veljelleen, että Augusta oli ollut kenraalikuvernööri Rokassovskyn luona eräänä maanantai-vastaanottoiltana ja oli hänestä siellä ollut ihastuttavan lystiä. Sen johdosta vanhemmat sisaret olivat päättäneet vuorottain seurata häntä sinne. "Usein se ei kumminkaan tapahtune, sillä ymmärräthän että se huvi, jonka minä saan siellä, on jotenkin vähäinen." — Mitä itse seurustelutaitoon tulee, Emilie Bergbom ei tarvinnut väistyä kenenkään tieltä. Missä hän esiintyikin, herätti hän huomiota, ja tunnettu on kreivinna Adlerbergin kuvaava arvostelu hänestä: "Niistä suomalaisista naisista, jotka tunnen, on neiti Bergbom ainoa, joka ei ole mikään épicière (maustekauppiatar)!"

Kuvaelmamme täydennykseksi on vihdoin mainittava, että Emilie, itse harrastamatta mitään erikoista taidetta, nuoruudestaan saakka hartaasti seurasi pääkaupungin taide-elämää. Mielellään hän kävi teatterissa ja konserteissa ja taidenäyttelyissä, saavuttaen varhain melkoisen asiantuntemuksen varsinkin näyttämötaiteessa ja musiikissa. Varhemmilta ajoilta tiedämme hänen Betty sisarensa kanssa olleen mukana näyttämölläkin kun Weberin "Preciosa" annettiin seuranäytäntönä 1858. Seuraavalta vuosikymmeneltä on merkille pantava, että hän O. Toppeliuksen kanssa oli jäsen teatterikoulun johtokunnassa ja sitä paitse oli ottanut vaivakseen antaa koulun oppilaille opetusta ranskankielessä. Muutoin on luultavaa, että hänen harrastuksensa suomalaisen teatterin hyväksi saivat alkunsa ja selvisivät tavoitettavaan päämäärään nähden samalla kuin Kaarlon huomio kiintyi suureen kansalliseen tehtävään.

* * * * *

Nyt on meidän käännyttävä Kaarloon, josta oli sukeutuva se päällikkö "Jumalan armosta", jota kansallisen näyttämön synty edellytti. Inhimillistä on että hänen tulevaisuutensa viimeiseen saakka pysyi hänen läheisimmilleenkin salattuna, vaikka hänen kehityksensä oli kuin suorastaan suunniteltu hänen erikoista elämäntyötänsä varten.

Ei liene enää ketään elossa, joka voisi kertoa jotakin Kaarlon varsinaisesta lapsuusajasta; mutta se mitä tiedämme hänen poikaijältään ja kouluajaltaan, luo niin täydellisen kuvan hänen olennostaan, että siitä tuskin puuttuu yhtäkään tärkeämpää piirrettä. Kaarlo oli hiljainen, helläsydäminen ja vaatimaton, ja uskollinen katseensa painui vieraankin mieleen. Kun Emilie kesällä 1854 lähetti pienet veljensä, Kallen, Ossin ja Atten, sodan jaloista Sääksmäen Voipaalaan sukulaisten luo,[28] jätti ensinmainittu hiljaisena ja kilttinä unohtumattoman muiston täti Beata Nervanderiin, joka myöhemmin usein kuuluu lausuneen: "Oh, minä muistan aina Kalle Bergbomin uskolliset silmät!" Toiset veljet melusivat niinkuin tavalliset pojat, mutta Kaarlo ei ottanut osaa heidän eikä toverien leikkeihin ja vielä vähemmin hän riiteli ikäistensä kanssa. Enemmän kuin seuraa hän rakasti kirjoja, runojen lausumista ja soitantoa, joskin hän sillä välin saattoi olla herttaisen iloinen ja hilpeäpuheinen ja mielellään tanssikin. Hän ei siis ollut mikään mököttäjä, joka vetäytyi pois toisten seurasta; hän oli kyllä mukana, mutta omalla tavallaan. On tunnettua että pojat eivät pidä toverista, joka on heidän leikkeihinsä yhtymättä, jopa he ovat taipuvaiset ylenkatsomaan miehenalkua, joka ei, kun ilma on otollinen, heidän kanssaan lähde luistinjäälle, kelkkamäkeen taikka lumisille; mutta Kaarlossa oli jotain erikoista, omatakeista, joka veti puoleensa ja teki että hänen arvonsa tunnustettiin. Kun hänessä ei ollut mitään teeskenneltyä, annettiin hänelle anteeksi hänen omituinen olotapansa ja epäkäytöllisyytensä; toiselta puolen hänen suuremmat tietonsa, hänen henkevyytensä ja muut avunsa herättivät kunnioitusta. "Oli kuin hän aina olisi ollut meitä toisia ylempänä", todistaa kaksi vuotta nuorempi veli.

Kaikesta päättäen Kaarlon harvinaiset hengenlahjat kehittyivät hyvin varhain. "En ole koskaan ollut lapsi", hän sanoi kerran ollessaan kolmannella kymmenellä, "13—14-vuotiaana olin aivan kuin nyt." Hän tarkoitti henkistä kypsyyttään, kykyänsä ymmärtää kirjallisuutta ja ihmeellisen tarkassa muistissaan säilyttää mitä hän oli lukenut, nähnyt ja kuullut. Itse on hän antanut siitä hämmästyttävän todistuksen kirjoittaessaan 19 p. heinäk. 1863, siis ennenkuin oli täyttänyt 20 vuotta, ystävälleen Otto Florellille seuraavan teatterimuistelman: "Rouva Krüger-Fürthin näin minä kolmetoista vuotta sitten Antoninana 'Belisariossa' ja Lucrezia Borgiana samannimisessä oopperassa. Vaikka olin erittäin ihastunut häneen (olin vain 6 vuotta) muistan kuitenkin, että jo silloin valitettiin hänen kulunutta ääntänsä ja isoa nenäänsä. Ainoastaan kun hän sai laulaa oikein furioso, niinkuin ariassa 'Schleudre Gott vom Wolkensitze', onnistui hän paremmin".[29] — Ei ole oudoksuttavaa että isä, jolla virkatoimien tähden yleensä ei ollut paljo vapaata aikaa perhettään varten, seurasi Kaarlon edistystä suuremmalla huomaavaisuudella kuin muitten lastensa sekä että Emillekin erityisellä äidillisellä hellyydellä koetti ohjata tämän veljen kehitystä. Isänmaallisen ja kansallisen mielensä ja elämänkäsityksensä Kaarlo tunnustikin saaneensa sisareltaan. Suuressa tuttavapiirissä 1870 hän sanoi eräälle ystävälleen: "Koko tässä seurassa luulen olevani ainoa, jonka nainen on tehnyt suomenmieliseksi."

Koulunkäyntinsä Kaarlo alotti maisteri A.F. Roosin 1853 perustamassa ja 1857 lakkauttamassa yksityisopistossa, josta hän syksyllä viimemainittuna vuonna muutti Helsingin lyseen seitsemännelle luokalle. Kahdessa vuodessa hän suoritti tämän oppilaitoksen molemmat korkeimmat luokat ja tuli ylioppilaaksi 17 p. syysk. 1859 saatuaan tutkinnossa korkeimman arvolauseen.

Koulussa hänellä säännöllisesti oli korkein arvolause (10) historiassa ja "stilistiikassa", joka ilmaisee mihin suuntaan hänellä oli luontaisia taipumuksia. Historiallista kirjallisuutta hän lukikin erityisellä halulla, ja mielellään hän sisarilleen ja tovereilleen seikkaperäisesti kertoi mitä oli lukenut. Jo tähän aikaan hän varsinkin rakasti memoarieli muistelmakirjallisuutta, jonka avulla hänen mielestään paraiten oppii tuntemaan aikakausien hengen- ja historiallisten henkilöitten luonteenlaadun. Sitä paitse hän hartaasti luki runoutta ja kaikenlaista muutakin kirjallisuutta, vaikka siitä ei koulussa ollutkaan suoranaista hyötyä. Tämä kaikki on merkille pantavaa, sillä yksistään se että hän jo poikana laski perustukset kirjallisuuden tuntemukselleen, puhumatta verrattomasta muististaan, tekee ymmärrettäväksi, että hän kirjallisuustiedoillaan herätti huomiota ja hämmästystä ijässä, jolloin muut tavan mukaan vasta alkavat perehtyä kirjamaailmaan.

Mutta runoilijalahjojakin ilmaantui hänessä jo poikaijällä. Hän sepitti näet ahkerasti runoja ja erittäinkin näytelmiä. Kaarlon vieruskumppani ja paras ystävä lyseessä oli kaksi vuotta vanhempi Johan August Florin[30] ja heitä näyttää etupäässä mieltymys teatteriin ja draamalliseen runouteen yhdistäneen. Florin, jonka isä oli Suomen pankin johtaja A.V.O. Florin, asui saman katon alla kuin Bergbom, ja sentähden he mukavasti saattoivat käyttää kaiket vapaat ajat mielitoimeensa.[31] He sommittelivat ja kirjoittivat kilvan näytelmiä, niin että niitä sanotaan syntyneen oikein kasottain. Mutta ei siinä kyllä, he puuhasivat yhdessä tekeleittensä näyttelemistäkin. Tältä Kaarlo Bergbomin ensimäiseltä tuotantokaudelta ei liene mitään säilynyt eikä sitä tarvitse suurena vahinkona pitää; säilyihän itse rakkaus näyttämötaiteeseen, muuttumattomana ja kehityskelpoisena.

Että Kaarlo jo tällä nuorella ijällään oli oppinut varsinaista teatteria tuntemaan, on luonnollista, sillä tuskin yksistään lukeminen olisi herättänyt niin innokasta näyttämöllistä harrastusta kuin hänen ja Florinin teatterileikeissä näyttäytyvä. Koulupoikien teatteri-into johtui kai ainakin osaksi siitä yleisestä innostuksesta, millä, niinkuin jo on kerrottu, teatterin rakentamista ja näyttelijätaiteen vakaannuttamista Suomessa tähän aikaan ajettiin. Kun uusi kiviteatteri vihittiin, oli ylioppilas Kaarlo Bergbom julkisesti esiintyvienkin joukossa. Hän näytteli nimittäin Megapontoksen, kuninkaan ylimmän juomanlaskijan, osaa "Kyypron prinsessassa"; aikakirjat eivät kumminkaan mainitse millä menestyksellä.

Paitse lukuhalua sekä runoilija- ja teatteri-intoa on Kaarlon poika-ajoilta muistettava myöskin hänen varhain ilmaantuneet soitannolliset taipumuksensa. Emilie kuuluu joskus sanoneen Kaarlolla lapsena olleen kauniin lauluäänen, vaikka se myöhemmin näyttää kadonneen. Arvattavasti hän laulullaan oli ilmaissut musikaaliset lahjansa, koska hän jo kuusivuotiaana pääsi oopperaan ja pienenä poikana alkoi opetella pianonsoittoakin ja jatkoi sitä koko koulunaikansa ja ylioppilaaksi tultuaankin. Hänen opettajattarensa oli tohtorinleski Hedvig Arnell (o.s. Lönnblad), jonka sanotaan olleen hyvin musikaalinen ja taitava pianonsoittaja, joskaan hän ei julkisesti esiintynyt. Hänellä oli kehittynyt aisti soitannon alalla, eikä hän suvainnut muuta kuin klassillista musiikkia. Kaarlo tuli pian opettajattarensa suosikiksi, ja rouva Arnell, joka piti häntä etevimpänä oppilaanaan, teki parastaan perehdyttääkseen häntä soitannon kauneusmaailmaan. Itse asiassa hän tällä ajalla oikeastaan oppi mitä hän soitannossa on oppia saanut; myöhemmästä edistyksestään on hänen kiittäminen erinomaisia luonnonlahjojaan. Hän oppi siis rouva Arnellin luona soittamaan pianoa, tosin ei teknillisen täydellisesti, mutta kuitenkin niin että soitin oli hänen vallassaan. Hän soitti aina ulkoa, sillä sävelteoksiin nähden oli hänen muistinsa yhtä tarkka kuin kirjallisuuteen katsoen. Riippumattomuus nuottitekstistä taasen teki, että hän soittaessaan saattoi antautua tunteittensa valtaan ja laskea ne kokonansa soittoon. Sentähden hänen soittonsa vaikuttikin kuulijaan. Rouva Arnellin mainitaan olleen sitä mieltä, että Kaarlo Bergbomin olisi ollut kerrassaan antauduttava musiikin alalle, mutta, mikäli tiedetään, se ajatus ei koskaan tullut vakavan harkinnan alaiseksi. Kaikissa tapauksissa oli Kaarlon oppiaika ja seurustelu tämän rouvan luona tärkeä hänen kehitykselleen. Hän kävi näet usein muutoinkin kuin "tuntia" saamassa hienosti sivistyneessä, varakkaassa kodissa, joka oli niitä joissa pääkaupungin etevimmät musiikin ja kirjallisuuden harrastajat seurustelivat.

Vihdoin sopii jo tässä mainita, että Kaarlo Bergbomin erinomaisen laajat tiedot sävelteos-kirjallisuudessa ylipäätään ja erittäin ooppera-kirjallisuudessa ei ollut tulos varta vasten harjoitetuista opinnoista, vaan konserteissa ja oopperanäytännöissä kootut. Kaikki mitä hänelle oli uutta tahtoi hän kuulla ja kerran kuultuaan hän säilytti sen muistissaan. Muun muassa kerrotaan hänen kesällä 1862 ystävänsä Otto Florellin kanssa mitä suurimmalla innolla seuranneen niitä näytäntöjä, jotka Tukholman kuninkaallisen teatterin oopperaseura silloin toimitti Helsingissä. Noin kuuden viikon aikana esitettiin varsin oivallisesti Donizettin "Lemmenjuoma" ja "Rykmentin tytär", Bellinin "Norma", Verdin "Trubaduri" ja "Ernani", Flotowin "Alessandro Stradella", Adamin "Alppimaja" ja "Nürnbergin nukke", Rossinin "Sevillan parturi", Weberin "Noita-ampuja" ja Mozartin "Don Juan". Jos näin luettelisimme kaikki mitä Bergbom kotikaupungissaan jo nuoruutensa aikana saattoi kuulla, niin nähtäisiin että tilaisuutta ei puuttunut saamaan laajoja tietoja tälläkään alalla — kun vain pystyi kaikki vastaanottamaan ja omakseen omistamaan niinkuin hän. Sitten hän myöhemmin, mutta kuitenkin jo ennen kuin hän itse tuli teatterin ja oopperan johtajaksi, Pietarissa ja edempänä ulkomailla tavattomassa määrässä laajensi soitannollisia tietojaan.

Tullessaan ylioppilaaksi Bergbom ei vielä ollut täyttänyt 17 vuotta. Luonnollista on, että hän näin nuorena ja kotona asuen suoritti ensimäiset yliopisto-opintonsa niin sanoaksemme koulun täsmällisyydellä. Hän kuunteli luentoja — m.m. Cygnaeuksen, Lönnrotin, Snellmanin ja Ahlqvistin — ja luki niin ahkerasti, että hän seitsemän lukukauden päästä keväällä 1863 oli filosofian kandidaatti, saatuaan korkeimman arvolauseen historiassa ja estetiikassa.

Tavalliseen iloiseen ja useinkin kevytmieliseen ylioppilaselämään Bergbomilla ei ollut aikaa eikä halua. Kumminkin hän oli muassa ainakin sen verran että hän sai uusia ystäviä. Useimmat näistä olivat pohjalaisia, sillä hän oli, tietysti isänsä syntyperän nojalla, ilmoittautunut pohjalaiseen osakuntaan, joka "laittomana" oli olemassa, vaikka ylioppilasosakunnat v:sta 1852 saakka olivat virallisesti kielletyt. Osakunnassa oli tähän aikaan koko joukko lahjakkaita nuorukaisia, jotka olivat uuden suomalaisen kansallishengen innostamia ja joista useat myöhemmin ovat piirtäneet nimensä suomalaisuuden historiaan. Semmoisia olivat Jaakko Forsman, Emil Nervander, J.V. Calamnius, J.F. Perander, E.A. Forssell, August Hagman, Waldemar Eneberg, W.K. Cronström, K.F. Eneberg, K.J. Gummerus y.m. Näiden kanssa Bergbom tuli toverilliseen tuttavuuteen, mutta kahteen ensin mainittuun hän kiintyi koko sillä haaveellisella ystävyydellä, johon jaloluontoiset ja herkkätuntoiset nuorukaissydämet enimmäkseen ovat taipuvaisia.

Nervanderin ja Bergbomin ystävyys alkoi 1860 vaiheilla. Yhdyssiteenä olivat eräät yhtäläiset luonnonpiirteet: molemmat olivat herkkä- ja hienotuntoisia ja täynnä kauneudenkaipuuta, molemmat uneksivat runoilijan tulevaisuutta ja molemmat rakastivat teatteria. Nervander oli kolme vuotta vanhempi ja samassa määrässä kokeneempi; luonteeltaan vilkkaampana ja käytännöllisempänä hän, niinkuin ensimäisessä luvussa jo on kerrottu, viehätti ympäristöään ja tietysti Bergbomiakin ehdotuksillaan ja aatteillaan; mutta tätä etevämmyyttä vastaan oli Bergbomilla vastapainona ylen runsaat kirjalliset tietonsa ja soitantonsa, josta Nervander suuresti nautti, vaikka hän itse ei soittanut. Ymmärrettävästi kilpailu ei tullut kysymykseen, mutta toisen ansiopuolet vaikuttivat vaistomaisesti kiinnittäen toiseen. Heidän kirjeenvaihtonsa todistaa runouden ja kauneusmaailman yleensä olleen heille yhteisalana. — Jaakko Forsman taasen veti Bergbomin puoleensa aivan toisilla, jopa vastakkaisilla ominaisuuksillaan. Hän ei ollut nimeksikään runoilija, vaan selvän todellisuuden mies, joka katseli ja arvosteli elämää harvinaisen tyynesti ja järkevästi. Siinä kohden hän jo nuorena — hänen kirjeensä sen todistavat — oli sama kuin sitten vanhempana. Vakavan elämänkäsityksen ja rehellisen mielen ohella oli hänen olennossaan jotain erikoisesti luottamusta herättävää ja myötätuntoista, joka teki että hän näki ainoastaan ystäviä ympärillään, vihollista tai kateellista ei ainoatakaan. Lisäksi hän oli iloinen ja luontaisen humoristinen ja sentähden mitä hupaisin seuramies ystäväpiirissä. Forsmanissa Bergbom tapasi koko sen tasaisen elämän varmuuden, jonka hän vaistomaisesti tunsi runoilijaluonnoltaan puuttuvan, ja täydellä antautumuksella hän liittyi häneen ja noudatti hänen neuvojaan. Nähtävästi olikin Jaakko ystävän vaikutus häneen suuri ja ehdottomasti terveellinen. — Kolmas yhtä läheinen ystävä oli Otto Florell, uusmaalainen, joka olematta itse runoilija oli erittäin innostunut runouden, soitannon ja kaiken muunkin taiteen ihailija ja varsinkin ajatteli suuria Bergbomin runoilijakutsumuksesta. Ollen seurustelussa tavattoman vilkas- ja sukkelapuheinen, hän oli varsin kykenevä karkoittamaan alakuloisuuden puuskat runollisesta ystävästään. Muutoin hän oli sydämellinen, puhdas luonto, jonka ystävyys Bergbomiin pysyi muuttumatta läpi elämän. Florell oli vuotta nuorempi ylioppilas ja sen sekä luontonsa tähden vähän toisessa, niin sanoaksemme tasa-arvoisemmassa, asemassa Bergbomiin kuin vanhemmat ja edistyneemmät Nervander ja Forsman. — Kaikkien näiden ystävien kanssa oli Bergbom kirjeenvaihdossa, kun joku heistä tai hän itse oleskeli poissa Helsingistä. Siten syntyneitä kirjeitä on kiittäminen monesta mieltäkiinnittävästä piirteestä tässä kertomuksessa.

Varmana saatamme pitää että Bergbom oli ensimäisiä Nervanderin perustamassa Arkadiayhdistyksessä (kts. ylemp. s. 31). Olihan sen päämääränä runouden ja soitannon viljelys ja juuri se, niinkuin on sanottu, yhdisti heidät alusta aikain. V:lta 1860 on olemassa pettämätön todistuskappale heidän läheisestä suhteestaan. Silloin näet Bergbom sepitti lyyrillisen näytelmän kahdessa näytöksessä "Liuksialan Ruusu" (Liuksialas Ros), ja se on meille täydellisenä säilynyt ainoastaan yhdessä — Nervanderin tekemässä — käsikirjoituksessa.[32] Päähenkilö pikku draamassa on Eerik XIV:n onneton poika, Kustaa prinssi, joka ikävöiden omaisiaan ja isänmaataan, huolimatta Juhana kuninkaan kiellosta on erään ystävän kanssa palannut Liuksialan tienoille, missä hänen äitinsä Kaarina kuningatar oleskelee. Jo ennen kuin hän on ilmoittanut itsensä äidilleen, hän on rakastunut mökintyttöön Anniin, "Liuksialan ruusuun", ja kihlannutkin hänet, niin että hän samassa kohtauksessa, jossa hän astuu kävelyllä olevan äitinsä, kuningattaren, eteen, myöskin esittää tälle morsiamensa (!). Onni on kuitenkin lyhyt, sillä mustasukkaisuudesta Annin entinen kosija Eero kavaltaa prinssin Liuksialan läheisyydessä vaaniville sotilaille, ja karkulainen pelastuu ainoastaan siten, että Anni, joka ajattelemattomilla puheillaan oli ilmaissut salaisuuden Eerolle, uhraamalla rakkautensa saa tämän sovitetuksi, ja Kustaa prinssi itse pakenee.

Niin kypsymätön kuin näytelmä onkin, on siinä ainakin yksi naivisen runollinen kohtaus. Kun Anni tiedustelee mistä nuori vieras oikeastaan oli kotoisin, lupaa toinen vastata suudelman hinnasta. Tyttö ei suostu kauppaan, mutta prinssin kysyttyä oliko Anni aina oleskellut näillä seuduilla, tämä sanoo olevansa kuninkaan entisen palvelijan tytär ja muinoin Auran rannoilla leikkineensä Sigrid prinsessan ja Kustaa prinssin kanssa.

Kustaa. Sanos, muistatko vielä Kustaa prinssiä?

Anni. Enkö muistaisi! Hän oli niin herttainen poika, keltatukka ja sinisilmä.

Kustaa. Ja häntä kai uskaltaisit suudella?

Anni. Uskaltaisin kyllä! Hän on vain pikku poikanen. Miksi en voisi häntä suudella.

Kustaa (suutelee häntä). Otan sinut kiinni sanoistas; minä se olen Kustaa!

Anni. Mitä! Sinäkö! Ei se ole mahdollista! Sinä lasket valheita, hän on aivan pieni poika.

Kustaa. Niin hän oli kun viimein näit hänet, mutta pieni tulee isoksi ja niin on minunkin käynyt.

Anni. Voi, sinä siis olisit! jaa, täytyy sen niin olla, ethän sinä voi valehdella.

Tämä kohta 17-vuotiaan runoilijanalun tekeleessä on suorasanainen muodoltaan, mutta enimmäkseen on näytelmä runomittainen, täynnä pitkiä lyyrillisiä tunteenpurkauksia.[33]

Nervander puolestaan käsitteli samana vuonna sitä aihetta 1808-09 vuosien sodan ajalta, josta kymmenen vuotta myöhemmin A. Kivi, saatuansa suunnitelman häneltä, laati viimeisen draamansa, "Margareta".

Kuinka nopeasti Bergbom kehittyi siltä lapselliselta romanttisuuden kannalta, joka on "Liuksialan ruusun" tunnusmerkki, näkyy jo eräästä jouluna 1862 kirjoitetusta kirjeestä Florellille, jossa hän ymmärtäväisesti arvostelee Runebergin "Kan ej" komediaa. — Samassa kirjeessä hän kertoo koko jouluyön valvoneensa erään toverin kuolinvuoteen ääressä. Kuoleva ei ollut hänen läheisiä ystäviään, vaan pohjalainen ylioppilas kaukana kotoaan, josta äiti oli rientänyt ollakseen läsnä poikansa viimeisinä hetkinä. Tämänlaisia piirteitä, joissa Bergbomin sydämen hellyys kärsiviä kohtaan ilmaantuu, olisi useampia mainittavana kuin tässä voi paikkansa saada.

Jo kesällä 1859 Bergbom oli oleskellut Saarijärvellä oppiakseen suomea. Sen jälkeen hän oli jonakin kesänä Sääksmäellä asunut suomalaisessa ympäristössä, mutta aivan liian lähellä ruotsia puhuvia ystäviä — Nervanderilla oli näet 1860-luvun alulta tapana viettää kesänsä Voipaalassa. Suomenkielen lopullinen oppiminen oli nähtävästi kandidaattitutkinnon tähden lykätty tuonnemmaksi, sillä tuskin oli se suoritettu, kun Bergbom kesäkuun keskivaiheilla 1863 lähti Saarijärvelle, viipyäkseen siellä myöhäiseen syksyyn saakka.

Bergbom asettui asumaan Varvikon taloon järven rannalle, jossa hän ennenkin oli asunut ja jossa hänet vastaanotettiin "liikuttavalla ystävyydellä". Ympäristö oli täysin suomalainen ja tilaisuus puhua suomea aina tarjona, paitse niinä päivinä, kun talonväki oli työssä kaukana kotoa. Sitä paitse Bergbom ahkerasti lueskeli suomea ja kirjoitti aineita, jotka ylioppilas Aksel Stenius pappilasta oikaisi. Tästä kaikesta hän tekee selkoa Jaakko Forsmanille niinkuin millekin sedälle.

Muutoin Bergbom puhuessaan Saarijärven oloista sanoo herännäisyyden kansassa yhä enemmän levinneen ja tehneen lopun häiden, maahanpaniaisten ja ristiäisten viettämisestä, joten häntä nyt ei enää niinkuin edellisellä kerralla kutsuttu semmoisiin pitoihin eikä hän sentähden yhtä helposti saanut tuttavia kansan kesken. Paitse herännäisyyttä olivat katovuodetkin, hän arvelee, saaneet kansan entistä vakavammaksi. Herrasperheihin Bergbomin ei tehnyt mieli. Ainoastaan pappilassa hän joskus kävi, ei niinkään seurustelun vuoksi, vaikka kyllä rovasti Stenius oli "ystävällinen, kelpo ja hupainen mies", vaan soittaakseen hyvällä pianiinolla. Hän oli turhaan koettanut saada pianoa asumapaikkaansa ja kaipasi sentähden musiikkia.

Juhanuspäivänä Bergbom oli kutsuilla pappilassa. Vieraiden huviksi hän soitti "Hebridit". — "Seura istui salissa", hän kertoo Nervanderille, "piano oli toisessa huoneessa, niin että minä yksin ja häiritsemättömänä sain uneksia itseni Mendelsohnin sävelmaailmaan." Kuultuaan lasien kilinän hän lähti tiehensä. —

"Koko illan", hän sitten jatkaa, "aina yön selkään minä soutelutin itseäni ympäri järveä. Oli yksi niitä ihania öitä, jolloin luonto ei vaivu uneen vaan vavisten pyhimmässä morsiustunteessa raukeaa yön syleilyyn. Soudellessamme yksi soutajista alkoi laulaa surumielistä laulua, en ollut koskaan kuullut sitä, mutta ymmärsin sen täydellisesti; koko ympäristö käänsi sen minulle. — Omituinen on täkäläisen luonnon ihanuus. Varsin harvoja näköaloja, joissa näkee lukemattomia vihantia saaria ja hymyileviä lahtia heijastavan laajaan vedenpintaan ilta-auringon hohteessa; sitä vastoin tapaa usein korkeita harjuja, joilta silmä näkee synkkiä metsiä, joiden keskeltä ainoastaan siellä täällä avonainen ahonrinne taikka järven sinertävä lahdelma pilkistää esiin. Lumouksen vallassa vaeltaja on näissä salaperäisissä, synkissä metsissä. Luonnon surumielisyys on samalla kertaa sydäntä kouristava ja majesteetillinen." — —

Vaikka Bergbom niin vähän välitti paikkakunnalla tarjona olevasta seurustelusta, hän ei suinkaan tyytyväisyydellä antautunut yksinäisyyteensä. Sanomien lukeminen ja kirjeenvaihto olivat ne välttämättömät virkistyskeinot, jotka tekivät hänelle maalla-olon siedettäväksi. Ennen mainittujen ystävien kanssa hän koko ajan oli ahkerassa kirjeenvaihdossa, joka ainoastaan Florelliin nähden taukosi noin pariksi viikoksi elokuun lopulla ja syyskuun alussa, jolloin tämä ystävä tuli vieraaksi Bergbomin luokse "aikaansaaden vallankumouksen" hiljaisessa Varvikossa. Säilyneet kirjeet sisältävät iloisen juttelun muodossa ja ohella kaikenlaista mieltäkiinnittävää. Tässä on tärkeimpään rajoituttava.

Säälimättömästi Bergbom, jolle Forsman oli luonut pikakuvauksen keisarin käynnistä Helsingissä, tuomitsee imartelevaisuuden ja teeskennellyn kaunopuheliaisuuden, millä F. Berndtson F.A.T:ssa puhui Majesteetista, ja myöskin H. D:n hartauden tehdessä tiliä jokaisesta tämän askeleesta. Toiselta puolen hän erään Litteraturbladin kirjoituksen johdosta ihailee Snellmanin mestarillisen esitystavan suuruutta, voimaa ja lämpöä, joka on tunnustettava, vaikka ei joka kohdassa voisikaan hyväksyä hänen mielipiteitään; sitä vastoin hänestä H. D. taistellessaan Snellmania vastaan aina on kehno.

Kirjeistä saadaan edelleen tietää, että Bergbomilla, kun hän vetäytyi maalaiselämän yksinäisyyteen, paitse suomenkielen oppimista oli toinenkin tehtävä mielessään. Hän oli päättänyt tänä kesänä kirjoittaa suuren murhenäytelmän, eikä tuuma ollut ystäville mikään salaisuus; alusta alkain hän puhuu heille "Pombalista" tunnettuna asiana.

Tositeossa käsiteltävä aine Portugalin historiasta jo kauan oli kytenyt hänen sisässään. Se oli hänelle, joka nuoruudestaan huolimatta oli niin syvästi perehtynyt historiaan, etsimättä ja pyytämättä ilmaantunut otollisena aiheena. Että niin oli laita, voi päättää eräästä kirjeestä Nervanderille, jossa hän leimaa aivan vääräksi semmoisen kritiikin, joka — niinkuin juur'ikään oli tapahtunut Nervanderiin nähden ("Vid Anjala") — moittii runoilijaa siitä, että tämä on "valinnut" toisen tai toisen aiheen, "ikäänkuin eivät aiheet yllättäisi runoilijaa hänen aavistamattaan". Sillä tavoin Pombalkin oli yllättänyt Bergbomin, joka aluksi ei tiennyt miten aine oli rajoitettava. "Ensi aikomukseni oli kirjoittaa noin 12 näytöstä käsittävä jättiläisdraama, joka esittäisi merkillisen miehen historialliset elämänvaiheet." Sittemmin hän supisti aineen siihen tapahtumaryhmään jonka huippukohdan muodosti salaliitto kuningas José Emanuelia vastaan (syyskuulla 1758) ja sitä seuraava jesuiittain karkoitus.

Kuinka tarkasti ja seikkaperäisesti Bergbom oli miettinyt aineensa, todistaa eräs aatteellinen selonteko ("idéell exposé"), jonka hän Saarijärveltä lähetti Nervanderille vähän sen jälkeen kun oli alkanut sepittää näytelmää. Koska tämä kirjoitus on mitä oivallisin näyte tekijänsä henkisestä kypsyydestä, ansainnee se tässä paikkansa:[34]

"Niinkuin ehkä muistanet, on minua aina vähin huolestuttanut, että murhenäytelmälläni ei ole päähenkilöä; kumminkin olen tyytyväinen kun siltä vaan ei puutu pääaatetta."

"Pombal on uuden ajan, vapauden ja edistyksen mies. Alhaista syntyperää ollen ja varhain lähteneenä ulkomaille hän on Wienissä, Lontoossa ja Parisissa omakseen tehnyt ne kirkolle ja kaikille historiallisille traditsioneille vihamieliset teoriiat, joita 18 vuosisadalla varsinkin ranskalaiset ensyklopedistat esittivät ja levittivät. Palattuaan kotimaahan hän huomaa siellä kaikki olevan kaukana muun Euroopan jäljessä. Voimakkaalla kädellä hän joka taholla ryhtyy asiain menoon murtaen kaikki, joka asettuu hänen tiellensä. Hän on luonteeltaan rohkea, luja ja suurisuuntainen. Hän ei kunnioita mitään. Niinkuin kaikki nousukkaat hän on luulevainen, niinkuin kaikissa väkivaltaisissa uudistajissa hänessäkin on taipumusta julmuuteen. Teräväsilmäisenä hän kohta näkee, missä hänen vaarallisimmat vihollisensa ovat, missä sen pahan juuret ovat, jonka hän tahtoo kukistaa. Jesuiitat ovat ainoat, jotka noudattavat aatteita, ainoat joilla on yksi päämäärä, jotka ajavat tarkoitustaan takaa niin suoraan, ettei niitä voida työntää syrjään, vaan on niiden kanssa taisteltava elämästä ja kuolemasta. Heillä on puolustettavana katolinen kirkko, joka oikeastaan on ainoa Etelän lapsille sovelias uskonto. Salaliittoa kuninkaan henkeä vastaan Pombal käyttää yksistään verukkeena heidän kukistamisekseen. Hän ei välitä ovatko keinot oikeuden mukaisia vai vastaisia. Jopa kelpaa hänelle vihattu inkvisitsionikin, kun se auttaa häntä hänen tarkoitustensa perille. Mutta tällä säälimättömällä kovuudellaan hän myöskin karkoittaa luotaan kaikki, jotka rakastavat häntä. Hän on pakotettu uhraamaan viattoman vävynsäkin, ja voittajanakin hän lopulta seisoo kaikkien ylenantamana, sillä hänen rakkain tyttärensäkin eroaa hänestä haudatakseen hävitetyn elämänonnensa pirstaleet luostariin. Minusta hänen kohtalonsa on täysin traagillinen, vaikka hän ei kuole näytelmän päättyessä."

"Pombalin etevin vastustaja on jesuiittalaisuuden edustaja pater Moreira, Hän on kuitenkin jotain enemmän kuin ainoastaan abstraktinen aate; olen ajatellut hänet itsenäiseksi luonteeksi. Hän on syntynyt munkiksi ja hän on elänyt askeettista munkinelämää; hänen sydämmessään on vain hämäriä aavistuksia hellistä tunteista, maallisista himoista, inhimillisistä pikkuheikkouksista. Kirkon onnellisina aikoina hänen levoton henkensä olisi tehnyt hänet reformaattoriksi Savonarolan taikka pyhän Theresian tapaan, mutta nyt hän koko sielunsa voimalla on sen yltiöpäisin puolustaja. Hänen luonteeseensa nähden historia ei ole antanut minulle mitään johtoa, sillä vaikka hänellä kuninkaan rippi-isänä oli tärkeä osa Pombalin vihollisten joukossa, en ole saanut vähintäkään vihiä hänen persoonallisuutensa laadusta. Eipä laajaperäisissä 'Pombalin memoaareissakaan' mainita muuta kuin hänen nimensä. Näet siis että hän on niitä henkilöitä, joihin nähden runoilija on täysin vapaa."

"Pater Moreira on runollinen, sillä hän taistelee suuren historiallisen aatteen puolesta. Traagilliseksi tulee hänen kohtalonsa sen kautta, että hän kukistuessaan tuntee, että tämä aate on elänyt aikansa ja että hänen taistelunsa siis tavallaan on ollut turha. Kuolinhetkellään täytyy hänen ainoalle henkilölle, johon hänellä on jonkinlainen rakkaus, lausua: 'Luovu asiastamme, sillä se on kadotettu.'"

"Tragedian kolmas päähenkilö on Donna Theresia Tavora. Kun Pombal oli pääasiassa Ranskassa julistettujen aatteiden johtama, kun Moreira taisteli Rooman puolesta, oli Theresia taasen Portugalin kansallisen aineksen edustaja. Hänen sielunsa elää yhä vielä keskiajan loistavia ritaripäiviä, jolloin Portugalin maine kuului ympäri Eurooppaa ja sen sotapäälliköt järkyttivät aasialaisia keisarikuntia. Hän on ylimys pohjaan saakka. Hän vihaa Pombalia sentähden että hän vihaa sitä pintapuolista, levotonta, ivailevaa aikakautta, jossa hän elää. Hänen runollinen tunteensa katkeroittuu siitä, että hänen maanmiehensä ylenkatsovat kansallista Camoensia taikka syvämielisen Calderonin teoksia ja etsivät sielunravintoa Voltairen rivoista kirjoista. Oikeana espanjalaisnaisena (taikka oikeammin, mikä kuitenkin tässä on yhdentekevä, portugalilaisena) ovat ylpeys ja kunnia hänen luonteensa pääpaatoksena. Hän ei tahdo taipua miehen vallan alle. Rakkaus on hänestä arvoton ies. Haaveellisena katolilaisena hän on erään lupauksen johdosta aviossakin pysynyt neitsyeenä. Hän rakastaa aavistamattaan Lafoensin herttuata, syystä kun hän hänen ihanteellisessa nuorukaisluonnossaan luulee näkevänsä oikean ritarihaamun, vastakohdan ajan pikkumaisille itsekköille (hän se on, joka puhuu, enkä minä). Salaliittoa hän ei tahdo, vaan ainoastaan suoraa, avonaista kapinaa. Kun vasallit huomaavat, että kuningas on rikkonut valansa, he valitsevat uuden, niin hän ajattelee. Silloin kuningas loukkaa hänen kunniaansa. Vasta silloin hän noudattaa vanhaa espanjalaista sääntöä — semmoisessa asemassa ei tapella vaan murhataan — ja ylpeä, kaikkea alhaista inhoava Theresia suostuu salamurhaan. Luullakseni hänen luonteensa tulee mieltäkiinnittäväksi. Rakkaus kostaa julmasti. Hän, joka ylimielisessä neitsyeellisyydessään vastustaa jaloa Lafoensia, pakotetaan antautumaan raukkamaiselle, vihatulle hekumoitsijalle. Kumminkin hän kuolee onnellisena, sillä hänelle on ainakin elämänsä viime hetkessä sallittu pelastaa se, jota hän rakastaa. Hänen loppunsa ehkä muistuttaa vähän Thisbeä [V. Hugon draamassa 'Angelo'], kuitenkin on Thisbe antautuvaisempi, Theresia suurempi."

"Kuningas, johon kappaleen ulkonainen toiminta osaksi kohdistuu, on halpamainen henkilö. Pelkurimaisuus ja hekumallisuus ovat hänen luonteensa pääpiirteet. Moreira uhkaa häntä helvetillä, Pombal jesuiittain tikareilla. Vaikka hän on äärettömän taikauskoinen, on hän kuitenkin jälkimäisen vallassa, sillä pelkurimaiset ihmiset pitävät aina lähintä vaaraa silmällä. Hän vihaa sekä Pombalia että Moreiraa, syystä kun hän tuntee että toinen kuin toinenkin on häntä etevämpi. Salaliitto saa hänen kavaluutensa tasapainosta ja heittää hänet Pombalin syliin. — Pombalin vävy Elvas'in herttua on heikko luonnoltaan ja haaveksija, mutta kunnon ihminen. Pysyen hyvänä puolisona ja hyvänä poikana hän koettaa välttää kaikkia niitä taisteluja, joihin hänen perheensä ja Pombal ovat sekaantuneet. Kuitenkaan ei semmoinen puolinaisuus kelpaa levottomina aikoina, jolloin jokaisella miehellä täytyy olla määrätty väri; vaikka hän on viaton, tempaavat tapahtumat hänet pyörteeseensä ja hän joutuu perikatoon."

"Muista näytelmässä esiintyvistä jesuiitoista on Malagrida tärkein. Kuvatessani tätä puoleksi (jollei kokonaan) hullua vanhusta, jossa raivoisa yltiöpäisyys ja väkinäisesti kiihoittunut haaveellisuus yhtyvät, olen kerrassaan noudattanut historiaa; erittäinkin olen ahkerasti käyttänyt muistelmia, jotka sisältävät muutamia otteita hänen teoksistaankin — todella kallisarvoisia minulle."

"Vahinko että toiminta tarjoo niin vähän tilaisuutta kardinaali Saldanhan luonteen kehittämiseen. Hän on tärkeä sentähden, että hän paavin lähettiläänä näyttää miten uuden ajan henki on saanut jalansijaa kirkon ruhtinastenkin joukossa. Ensiksi ajattelin tehdä tämän luonteen koomilliseksi. Kenties olisi hän siten ollut luonnollisempi ja samalla myöskin tuonut näytelmään merkitsevämmän lisäpiirteen kuin nyt on laita hänen esiintyessään vakavana. En ole asiasta varma. — Aatelispuolue, joka on osallinen salaliittoon, on merkitykseltään vähäpätöinen. Tavora, Theresian puoliso, on yksinkertainen, raaka ja saituri. Aveiro, Elvas'in isä, on häilyvä, salakavala ja tunnoton. Kaikki runollinen, mikä puolueessa on tavattavissa, on keskittynyt yhteen naiseen, Theresiaan. Ei voikaan olla toisin. Sillä miehen täytyy elää aikansa mukana, ainoastaan naisen on sallittu uneksia itsensä toisiin oloihin. Lafoensin herttua, kuninkaan serkku, on jalo nuorukainen Max Piccolominin tapaan. Hän on salaliittolaisten hallitsijaehdokas. Beatrice, Pombalin tytär, on naisellinen köynnös, joka sydämellisellä antautuvaisuudella kiertyy jokaisen rakastamansa esineen ympäri. Hän on puolisonsa Elvas'in vastine, naisena. Muut sivuhenkilöt ovat niin mitättömiä ettei niillä ole selväpiirteistä luonnetta." —

Heinäkuulla Bergbom ei vielä päässyt alkuun. Ensimäiset kohtaukset olivat hänestä vaikeimmat. Sitä paitse häntä häiritsi Jaakko Forsmanin kehotus "jättää koko estetiikka sikseen" sekä ajatus että hänen tulisi paremmin oppia suomea ennen kuin hän pani aikaa niin laajaan ruotsinkieliseen teokseen. Elokuun alussa hän kumminkin ryhtyi työhön ja saman kuun lopulla, kun Florell tuli, oli jo kolme näytöstä valmiina. Luultavasti hän olisi nopeamminkin suorittanut tehtävän, jollei hän soutoretkellä olisi pudottanut toisen näytöksen käsikirjoitusta järveen ja ainoastaan vastahakoisesti kirjoittanut sen uudestaan. Syyskuun alussa syntyi sitten neljäs ja viides näytös, joten Florell lähtiessään sai käsikirjoituksen mukaansa. Draama oli näet kohta Nervanderin, Jaakko Forsmanin ja Emilie sisaren arvosteltava ja sen kohtalo heidän tuomiostaan riippuva. Florell, joka ensimäisenä oli siihen tutustunut, oli niin tyytyväinen, että hän vaatimalla vaati Bergbomia julkaisemaan teoksensa.

Emilie ilmaisi mielensä näillä sanoilla: "Kiitos, oma Kaarloseni, rakkaasta kirjeestäsi ja Pombalistasi. Olen lukenut sen odottamattomalla nautinnolla ja tyytyväisyydellä ja onnittelen vilpittömästi sinua että olet kyennyt kirjoittamaan sen. Kaiken lähemmän arvostelun jätän siksi kun olen lukenut kappaleen toistamiseen; tahdon vain sanoa että olen tyytyväinen; mutta kyllä minusta näkyy, että olet erityisellä mieltymyksellä lukenut Victor Hugota." — Ylipäätään oli ystävien arvostelu samansuuntainen, hekään eivät näy odottaneen niin kypsää ei sisällykseen eikä muotoon nähden. Samoin kuin Bergbom elokuulla, kun Nervander oli hänen arvosteltavakseen lähettänyt koko kasan runoelmia ja kysynyt, neuvoiko hän häntä julkaiseman kokoelman jouluksi, oli tunnollisesti ja avonaisesti sanonut ajatuksensa joka runosta ja lopuksi lausunut pitävänsä ystävälleen edullisempana olla samana vuonna painattamatta kahta runollista julkaisua, samoin Nervander nyt laajassa kirjeessä yksityiskohdittain tarkasteli murhenäytelmää. Forsman taasen puhui yleisemmin, mutta kiittäen ja tunnustaen, että näytelmä oli häntä tyydyttänyt ja syvemmin vaikuttanut häneen kuin hän oli voinut odottaa. "Sinä kirjoitit niin lämpimästi", Bergbom vastasi siihen, "aloin useat kerrat puhua, aivan kuin olisit ollut läsnä. Olen koettava, niinkuin sanot, olla viekoittumatta itsekylläisyyteen. Tiedätkös, ei se aina ole niinkään helppoa, sillä tavan takaa heilun liikaluulon ja alakuloisuuden välillä."

Kun ne läheiset, joiden arvosteluun hän luotti, olivat niin tyytyväisiä, saattoi runoilijanalku itsekin olla tyytyväinen. Olihan se jotakin, että hän ennen kuin oli täyttänyt 20 vuotta oli saanut käsistään murhenäytelmän, joka oli täytenä runoteoksena eikä vain kokeiluna arvosteltava. Enempää tällä hetkellä ei ollut toivottavissakaan. Bergbomilla näet ei laisinkaan ollut halua painattaa teostaan[35] ja sen näyttelemisestä ei voinut olla puhettakaan, kun teatteri oli raunioina. Pombal, jonka Florell vielä samana syksynä luki Arkadia-yhdistyksessä, jäi sentähden vastaiseksi suuremmalta yleisöltä salaan.

Mutta Pombal ei suinkaan ollut ainoa runollinen ajatus, joka tänä kesänä kiinnitti Bergbomin mieltä. Kuinka runolliset aiheet häntä ylättivät, näyttää seuraava kohta eräästä kirjeestä Nervanderille:

"Me olemme", hän kirjoittaa, "par'aikaa rovasti Steniuksen luona käyttääksemme talon erinomaista pianiinoa. Eilen kun soitettiin Chopinin 'marche funébreä', juolahti päähäni aihe uuteen murhenäytelmään, nimeltä Salomon de Caus. Brachvogelin Mondecaux on hyvä näyttämökappale — ei muuta, ja Munchin Calomon de Caus'ta tosin en ole lukenut, mutta eräästä selonteosta päättäen on kelpo aate sekoitettu pietistis-ortodoksisella värillä. Olen ajatellut perusaatteen jotenkin tähän tapaan. Richelieun kardinaali, suuri vaitiomiehennero, ylenkatsoo, jopa tahtoo musertaa kaiken nerollisen ylivoiman rinnaltaan. Tiedettä ja taidetta hän tosin suvaitsee, mutta niiden harjoittajain on taipuminen hänen yliherruutensa alle. Hän hallitsee niitä yksinvaltiaasti niinkuin koko Ranskaa. Kaksi neroa tahtoo kuitenkin vetäytyä riippuvaisuudesta, Corneille ja Salomon de Caus. Kumpaakin kardinaali vainoaa. Corneille pelastaa itsensä luomalla kuolemattomat mestariteoksensa ja saamalla sen kautta koko Ranskan puolustajakseen. Mondecaus jälleen elää ainoastaan unelmissaan eikä saa mitään todellista aikaan; hän on vain aavistava nero, eivätkä ihmiset sentähden ymmärrä vaan vierovat häntä, ja Richelieu (käytännöllinen mies, joka pitää ainoastaan tuloksia silmällä) pistää hänen omahyväisenä uneksijana houruinhuoneeseen. — Ymmärräthän että kaikki on minulle vielä täydellinen kaaos, josta paitse mainituita haamuja ainoastaan Marion de l'Orme hämärästi pilkistää. Asettaa yhteen Corneille ja de Caus on rohkeaa, tunnustan sen, mutta enhän tarkoitakaan historiallista tragediaa, ja onhan silloin täysi vapaus käsitellä tarjona olevia tosiasioita."

Myöskin Jaakko Forsmanille Bergbom useissa kirjeissä puhui runollisista aikeistaan: Kerran että hän suunnitteli jonkinlaista taiteilijanovellia nimeltä "Däumchen" (Peukaloinen), jonka toiminta tapahtuisi osaksi Suomen sisämaassa osaksi Düsseldorfissa, toisen kerran että hän oli miettinyt murhenäytelmää Rooman keisariajalta, Nero sankarina, ja monesti tietysti Pombalista, joka par'aikaa oli tekeillä. Tämän johdosta oli Forsman, ennen kuin hän oli Pombalin lukenut, kirjoittanut kirjeen, joka on kadonnut, mutta jonka sisällyksen voi aavistaa Bergbomin mieltäkiinnittävästä vastauksesta. Forsman näyttää ensin puhuneen omasta elämänpäämäärästään, jota Bergbom sanoo "suureksi ja kauniiksi", ja sitten — arvattavasti viitaten ystävänsä runollisiin aikeihin — "moittimatta ja kummeksimatta", niinkuin tämä nimenomaan huomauttaa, kysyneen, minkä päämäärän hän oli asettanut itselleen ja eikö hänen nyt tulisi tehdä työtä ja jättää runoileminen tuonnemmaksi? — Siihen toinen vastaa nähtävästi sydämensä pohjasta:

"En olo kirjoittanut Pombalia sentähden että tahdoin, vaan sentähden etten voinut olla sitä tekemättä. Mahdollisesti olisin voinut lykätä sen jonkun kuukauden eteenpäin, mutta asianlaita olisi sittenkin ollut sama. Pombal ei ollut minussa tämän päivän eikä eilispäivän tuoma, jo kolme vuotta sitten koetin luoda haamut päivän valoon, etteivät ne vaivaisi minua. Se oli kypsymätön ja liian hätäinen koe. — — Sittemmin olen sisässäni uudestaan muodostanut aineen — se oli valmis sisässäni ja sen täytyi päästä esiin. Kirjeesi oikeastaan ei sisältänyt minulle mitään uutta; olen aavistanut ja tuntenut sen. Eikä se ole loukannut minua, eikä edes kummastuttanut, ei, päinvastoin olen sitä odottanut. Usko pois, sisässäni tunnen sanojesi totuuden ja hengen. Minä tunnen että minulla, ainoastaan jos ahkeroitsen ja teen työtä, on oikeus innostua siitä päämäärästä, jonka minä itse ja sinäkin (oi, suo minun uskoa sitä sinusta) olemme asettaneet minulle: tulla suureksi tosisuomalaiseksi runoilijaksi, — — Elä pelkää Neroa taikka jotain muuta fantasiakuvaa, joka kyllä sumussa voi minulle haamoittaa aika selvänä, mutta vielä tarvitsee pitkän ajan ennen kuin se uskaltaa päivän valoon. Kun olen erinäisen tunnelman vallassa voin tosin ajatella toista tai toista ainetta, mutta vastaiseksi se rajoittuu semmoisiin haihtuviin mietelmiin. Minulla ei ole halua eikä aikaa niin syventyä johonkin aineeseen, että siitä sukeutuisi jotakin eheää saatikka ilmituotavaa. Siitä voit olla varma." —

Syyskuun keskivaiheilla Bergbom kirjoittaa, että hänen polkunsa metsässä olivat alkaneet käydä märiksi ja että hän oli päättänyt lähteä kauas sydänmaahan, jossa eräs hänen isäntänsä pojista nuoren vaimonsa kanssa asusti yksinäisessä talossa. Varvikosta sinne oli puolikolmatta peninkuormaa, ja sentähden hän aikoi viipyä siellä ainakin viikon päivät. "Sydänmaan seudut ovat mitä ihanimpia, ja minä aion siellä oikein nauttia juhlallisesti synkkämielisen syksyn kauneudesta." — Lokakuun 10 p. hän sanoo maan jo kylmettyneen edellisenä yönä. "Kaunis, surumielinen syksy värivivahduksineen on mennyt, ja luonto alkaa jo ommella kuolinvaatteitaan, tuota minulle niin vastenmielistä valkeaa lumi- ja jääpukua." — Näissä otteissa ilmaantuu yksi omituinen piirre Bergbomin luonteessa, joka pysyi muuttumattomana niin kauan kuin hän eli ja jolla myöskin oli merkitystä hänen teatteritoimeensa nähden. Hän rakasti niin luonnossa kuin elämässä kaikkea voimakkaan värikästä ja lämpimän tehoisaa; sitä vastoin oli lumi ja valkea väri, arvattavasti yksitoikkoisuutensa tähden ja elämänkielteisenä hänelle aina vastenmielinen.

Viimeisessä kirjeessään Forsmanille Bergbom pyytää neuvoa, mihin hänen tulevana lukukautena olisi lähdettävä suomenkielen oppiin. J.V. Snellman oli keväällä kehoittanut häntä menemään Kajaaniin, jossa hän ainakin pääsisi ruotsia kuulemasta, mutta hänellä oli pääkaupunkilaisen kammo Kajaania kohtaan. Sitä vastoin hän itse ajatteli joko Jyväskylää, jota hän luuli kirjalliseksi, soitannolliseksi ja vilkaseloiseksi kaupungiksi, taikka edelleen Saarijärveä — "mutta kyllä se on oleva kauheaa".

Oltuansa kolme kuukautta kotona Bergbom tammikuun lopulla 1864 lähti Jyväskylään. Matkustaen Hämeenlinnasta kyydillä, hänen huomiotaan kiinnitti luonto, "jota hän ei koskaan ennen ollut oikein nähnyt talvipuvussa"; mutta uuden olopaikan ensi vaikutus oli masentava. Kun hänelle kerrottiin, että Jyväskylässä ei suinkaan yleisesti puhuttu suomea, hän jo katui koko matkaansa. "Semmoinen on luontoni: pieninkin vastoinkäyminen lannistaa mieleni, mutta kun olen saanut vähän tyyntyä, niin on kaikki taas hyvin." Niin kävi nytkin, asuen lehtori Veilinillä hän pian tutustui kaupungin opettajiin ja huomasi, että ne olivat kelpo miehiä. Lehtori Järvinen antoi hänelle tunteja. Vaikeinta Bergbomille oli suomenkielen oikea lausuminen ja juuri sitä hän tunneillaan harjoitteli.

Että vieras pääkaupungista avoimin sylin otettiin vastaan "Suomen Ateenan" seurapiireissä, on ymmärrettävää. Itse hän tästä kertoo humoristisesti Nervanderille (15/2):

"Olen esittäytynyt kaikkine mahdollisine rakastettavine ominaisuuksineni seuraelämässä — sirona caballerona (eräällä rekiretkellä), perin oppineena (väittelin kaksi kokonaista tuntia konkordiakaavasta kaupungin korkeakirkollisen puolueen kanssa), suurena maailmanmiehenä (olen läpikäynyt suurenmoisen tutkinnon Helsingin tanssiaisista), loistavana taiteilijana (olen avustanut konsertissa) — lyhyesti sanoen kaikenmoisilla täydellisyyksillä varustettuna henkilönä; mutta kuitenkin on minulla ollut kauhean ikävä."

Helsingissä hän oli tuuminut koettaa Jyväskylässä toimeenpanna seuranäytäntöjä teatterin hyväksi,[36] mutta siitä ei tullut enemmän kuin Shakespearejuhlasta, joka toki olisi ollut helpompi saada aikaan. Jyväskylässä ei näy tähän aikaan olleen mainittavaa draamallista harrastusta. Kertoopa Bergbom Florellille, että muutamat herrat, jotka olivat kuulleet puhuttavan "Pombalista", pyysivät häntä lukemaan kappaleen heille. Kun kolme näytöstä oli luettu, sovittiin että viimeiset näytökset luetaan toiste; mutta toista kertaa ei tullutkaan! Bergbom ei tahtonut asiasta muistuttaa, ja herratkin olivat sen unohtavinaan. Enemmän kuin seuraelämä näyttää Bergbomia huvittaneen silloin vielä uusi seminaari eri laitoksineen. Hän kertoo m.m. olleensa useamman kerran lastentarhassa, neiti Nappan osastolla. Siellä vallitseva tyytyväisyys, luonnollinen vapaus ja iloisuus ihastuttivat häntä, ja suurella mielihyvällä hän katseli leikkejä ja voimisteluharjoituksia, joita laulaen toimitettiin. Ehkä vielä kuvaavampaa Bergbomille on eräässä kirjeessä tavattava kertomus, kuinka hän koetti tyydyttää kirjallisuuden puutettaan, jota varten köyhällä kirjakaupalla oli vähän tarjona. "Minua on huvittanut", hän kirjoittaa Forsmanille, "katsella läpi jos minkälaisia noista 3-4-5 kopeekan kirjasista, joita on niin paljo erilaisista aineista. Olen hämmästynyt ääretöntä runsautta kelvotonta hengellistä tehdastavaraa, joka on suomeksi käännetty. Syystä kun hengellinen kirjallisuus oli minulle tuntematon, olen jollakin mielenkiinnolla lueskellut näitä 'hengellisiä kynttiläjalkoja' taikka 'maitoa ja hunajaa nälkäisille sieluille' y.m. s. Ikävä on nähdä että suomea-osaavat käyttävät aikaa ja työtä semmoisen kirjallisuuden kartuttamiseksi. Jos ne olisivat alkuteoksia, niin minusta niissä ei olisi mitään moitittavaa, mutta milt'ei kaikki on käännettyä. Suuri menekki näyttää olevan epäperäisillä evankeliumeilla, varsinkin Nikodemuksen ja Jesuksen lapsuuden kertomuksella. Sitä surkeampi on nähdä kuinka ei yksikään välitä Kantelettaresta, vaikka se on samalla kertaa huokea, soma ulkoasultaan ja sisällykseltään erinomainen. Sitä on vain joku ainoa kappale myyty." — Samassa kirjeessä Bergbom kysyy: "Kuka on lähettänyt Rosvojen ja Macbethin käännökset Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle? Muista kertoa minulle kaikki mitä saat kuulla Kullervosta; kaikki mikä koskee Stenvallia [Kiveä] on minulle niin mieltäkiinnittävää kuin olisimme vanhoja tuttuja." — Vasta vuoden lopulla Bergbom, niinkuin ennen on kerrottu, tuli tutuksi Kiven kanssa.

Jyväskylästäkin Bergbom, niinkuin enimmäkseen myöhemminkin, kirjoitti kaikki kirjeensä ruotsiksi; mutta kumminkin hän siellä jo alkoi käyttää suomea runollisissa kyhäelmissään. Siten hän kirjoitti kahdeksan pientä lyyrillistä kuvaelmaa, joista hän piti neljä sen arvoisena, että hän lähetti ne ystävilleen Helsinkiin. Oikeastaan ne olisivat olleet kirjoitettavat runomuotoon, mutta siihen hän ei pystynyt. Maaliskuun alussa hän taasen kolmessa päivässä kirjoitti raamatunaiheisen kuvaelman "Belsazzarin pidot", joka on painettuna samana vuonna ilmestyneessä Joukahaisen 5:ssä vihossa ja tietääksemme on ensimäinen julkisuuteen tullut Bergbomin kynän tuote. Sitä paitse hän kirjeessään Florellille sanoi miettivänsä "kyläkertomuksen" aihetta, joka on niin draamallinen laadultaan, että siitä kenties voisi tulla murhenäytelmä; mutta siihen se näkyy jääneen. Mahdollisesti oli se sama aihe, josta hän, niinkuin kohta saamme nähdä, kesällä antoi tarkempia tietoja.

Huhtikuun lopulla Bergbom palasi kotia, ottaakseen osaa promotsioniin.
Siitä juhlasta ei ole meille muita tietoja säilynyt kuin se, että
Emilie sisar oli Kaarlon seppeleensitojatar.

Kesäkauden 1864 Kaarlo Bergbom vietti Lohjalla, asuen isänsä ja sisarustensa kanssa Kouvolan talossa, "punaisessa rakennuksessa". Sieltä hän juhanusaattona kirjoitti Florellille: "Minulla on pieni ullakkokamari järvelle päin, mitä sievimmälle järvelle, jolla on kamala nimi Hiidenvesi — Jumala tiesi minkä tähden, sillä sen sinisessä, kimeltelevässä vedessä ja vihannissa rantamaisemissa ei ole hituistakaan tenhomaista. Olen alkanut opettaa suomea Augustalle, Attelle ja Emilielle, kauhea työ kesähelteessä, mutta kuitenkin se viehättää minua. Olen myöskin enemmän nauttinut kuin tutkinut Ranken Paavien historiaa, jonka etevyyttä ihailen joka rivissä. Tyyliin nähden pidän sitä kenties oivallisimpana nykyajan teoksena, Macaulayn Englannin historia poisluettuna. Varmaa on että runoilija ei keltään historiankirjoittajalta voi luonnekuvaukseen nähden oppia enemmän kuin Kankelta." — Tämän jälkeen kirjoittaja kääntyy runoilijatuumiinsa, joista hän samaan aikaan mainitsee Forsmanille: "Unelmia minulla on kenties enemmän kuin riittävästi — niin paljo, että ne oikein tungeskelevat aivoissani." Florellille hän kertoo suunnitelmansa novelliin "Mustalaisnainen", joka on jäänyt "unelmaksi", niinkuin useimmat Bergbomin runoilija-aikeet, mutta joka kumminkin ansainnee huomiotamme, koska siinä varsin selvästi ilmenee hänen erikoinen taipumuksensa intohimoisiin aiheisiin.

"Eräässä pitäjäässä Niemen perhe on varallisuuden ja perinnäisen arvon kautta kohonnut muita etevämmäksi, mutta silti se on kovasydämisyytensä, ahneutensa ja ulkokultaisuutensa tähden yleisesti vihattu. Varsinkin vanhin poika Aaro osaa taitavasti salata julmuutensa ja kitsautensa hurskaan ulkokuoren alle. Kun ei oma etu ole kysymyksessä, hän mielellään teeskentelee kristillistä sääliväisyyttä. Siten hän kerran renkinsä kanssa kiihtyneen väkijoukon käsistä pelastaa kaksi mustalaistyttöä, Saaran ja Cecilian. Näiden sisarusten luonteet ovat aivan vastakkaisia. Vanhempi sisar, Saara, on hellä ja intohimoinen, nautinnonhaluinen ja haaveksiva, heikko aivoiltaan, voimakas sydämeltään; toinen pieniläntä, sievä, veikistelevä, vilkas ilman mitään intohimoisuutta, kavala, julma ja kykenemätön erottamaan hyvää ja pahaa toisistaan, mutta varustetta daimonisella voimalla kuin notkealiikkeinen tiikeri. Alituista pahoinpitelyä ja ylenkatsetta kokenut Saara heltyy Aaron jalomielisyydestä ja rakastuu häneen tulisesti. Hän luopuu vapaasta metsäelämästään, jää piiaksi Niemelle ja mukautuu kärsivällisesti talonväen kovuuteen ja pietistiseen suvaitsemattomuuteen. Eikä hän itsekään pysy vapaana uskonnollisesta kiihotuksesta. Hänen sisarensa Cecilia jatkaa kulkurielämää heimolaistensa kanssa ymmärtämättä sisartaan. Vihdoin käy Saaran asema sietämättömäksi, ja hän avaa sydämensä Aarolle. Tämän aistillisuus herää, hän kietoo tytön liukkailla puheillaan ja viettelee hänet. Pian hän kumminkin saa kyllänsä, pelkurimaisesti ajatellen seurauksia hän milloin hyväilee, milloin tylysti kohtelee tyttöparkaa eikä säästä häntä ruumiillisestakaan pahoinpitelystä. Vielä kurjemmaksi muuttuu Saaran tila, kun hän salassa on synnyttänyt lapsen. Aaro, joka pelkää että asia tulee ilmi, on niin kehno että hän puoleksi petollisesti puoleksi pakollisesti saa hänet tappamaan lapsen. Talossa on Kaarle niminen renki, köyhän mäkitupalaisvaimon, Kreetan, poika. Hän aavistaa koko asian, että näet Saara on Aaron viettelemä. Tuntien syvintä sääliä tyttöä kohtaan hän tarjoutuu hankkimaan hänelle palveluspaikan toisessa pitäjäässä, jossa hän olisi tuntematon. Saara on kuitenkin niin sidottu Aaroon, että hän ei voi erota hänestä, vaan antaa tämän johtaa itsensä lapsenmurhaan. Mutta kun Aaro on päässyt pelostaan, hän tylysti hylkää hänet. Epätoivo, omantunnonvaivat, Aaron kylmyys ajavat tyttöraukan itsemurhaan. Kaarle ei salaa ylenkatsettaan Aaroa kohtaan tämän menettelyn tähden, ja Aaro puolestaan vastaa tuimalla vihalla, joka pian saa tilaisuutta purkautumaan. Cecilia käsittää sisarensa kohtalon niin kuin oikea mustalainen. Kun sisar eli, hän ei suurestikaan välittänyt hänestä, mutta nyt hän pitää heimovelvollisuutenaan kostaa hänen kuolemansa. Hän yrittää sentähden murhata Aaron, mutta ilman menestystä. Kun syyllistä etsitään, Aaro osaa kääntää epäluulon Kaarlea kohtaan. Tämä oli Saaran eläessä, kun Cecilia joskus kävi sisartansa tervehtimässä, solminut hellän suhteen hänen kanssaan. Cecilia tarkoin tietämättä mitä laki ja rangaistus merkitsevät, tunnustaa rakastajalleen onnistumattoman murhayrityksensä. Tämä taasen, joka pelkää että Cecilia tietämättömyydessään ilmiantaa itsensä, päättää pelastaa hänet ja tunnustaa julkisesti olevansa syyllinen tekoon. Hänet tuomitaan Siperiaan ja tuomio pannaan täytäntöön. — Siihen saakka olen selvillä suunnitelmastani, päättää Bergbom, mutta loppu on vielä vähän hämärä."

Puhuessaan runollisista suunnitelmistaan Bergbom valittaa Jaakko Forsmanille, että häneltä, kun hänen oli työhön ryhtyminen, puuttui tarpeellista tarmoa. Kumminkin näyttää Pombal, että hän verraten lyhyessä ajassa sai valmista syntymään, kun aihe vain oli täysin selvinnyt. Pian saammekin kuulla hänen vaikeroivan, että se sittenkin oli riittämätön suomenkielen taito, joka ehkäisi hänen tuottamisintoaan.

Syksystä alkaen Bergbom jälleen oli koko lukuvuoden Helsingissä ja yhä edelleen voi hänen elämänkertojansa ammentaa tietoja runsaista lähteistä. Hän oli näet koko ajan kirjeenvaihdossa Nervanderin ja Florellin kanssa, joista edellinen Oskar af Heurlinin seurassa lukuvuoden 1864-65 teki matkustuksen Parisiin ja Italiaan paraasta päästä taidetutkimuksia varten ja jälkimäinen tehtyään kiertomatkan Saksassa asettui Parisiin oppiakseen ranskankieltä.

Kun ensin Perander ja sitten W. Eneberg erinäisistä syistä olivat kieltäytyneet pitämästä esitelmää Porthaninjuhlassa, johonka toimeen osakunta oli valinnut toisen toisen perästä, tuli tehtävä Bergbomin osaksi, ja siitä hän sai työtä syksyn alkupuoleksi. Neuvoteltuaan Nervanderin ja Forsmanin kanssa, hän oli päättänyt kirjoittaa Heinestä. Ensimäisessä kirjeessään Nervanderille hän sentähden kertookin: "Koko ajan ovat Heinen säkeet: 'Es ist so still und dunkel! Verweht ist Blatt und Blüth', der Stern ist knisternd zerstoben, verklungen das Schwanenlied', soineet aivoissani, niin että olen luonut sille sävelmän, ja kun kerran pääsin alkuun, syntyi myös sävelmä, joka sopii Eichendorfin lauluun 'In einem kühlen Grunde'". Hän käsitti tehtävänsä vakavasti; myöhemmin hän kertoi esitelmää kirjoittaessaan olleensa niin "lapsellinen", että hän piti välttämättömänä lukea joka sivun, jonka Heine oli kirjoittanut. Sentähden olikin päätyö aineen supistamisessa, kun oli niin paljo sanottavaa. Sen ohella hän hilliten luonnollista haluaan purkaa tunteita, jotka runot olivat hänessä synnyttäneet, ja rajoittaen esteettisen näkökannan vaatimuksia pani pääpainon Heinen historiallisen aseman selvittämiseen. Esitys niistä edellytyksistä, jotka tekevät hänenlaisensa kirjailijan esiintymisen ymmärrettäväksi, ja niistä seurauksista, jotka hänen toimensa aiheutti, muodostaa siis itsenäisimmän ja ansiokkaimman osan esitelmää. Eräästä Saarijärveltä Nervanderille saapuneesta kirjeestä näkee, että tämmöinen historiallinen metoodi kirjallishistoriallisten aineiden käsittelyssä jo ennestään oli saanut Bergbomin teoreettisen hyväksymisen. — Muutoin Bergbom Heineen nähden lausuu: "Ylipäätään imen melkein liiaksi Heinen suloista myrkkyä, se vasten- ja apeamielisyys, jonka hän ennen herätti minussa, on nyt kadonnut, ja minusta on jonkunlainen nautinto olla onneton hänen kanssaan." Tästä tunteesta hän kumminkin tunnusti vapautuneensa, kun kirjoitus oli valmis.

Esitelmä valmistui ajoissa, mutta julkinen esiintyminen peloitti häntä. Kaikki kävi kuitenkin hyvin. Juhla vietettiin 9 p. marraskuuta — ei Kaisaniemellä, niinkuin tavallisesti ennen, vaan Kaivohuoneella — ja kun Cygnaeuksen "vanha, rakas ääni" oli avannut sen, Bergbom piti esitelmänsä, "onnistuen paremmin kuin oli odottanut".

Ainoastaan professori A.W. Ingman oli, tunnustaen esitelmän olleen valaisevan ja hyvin kirjoitetun, ihmetellyt, että tekijä oli valinnut aineekseen niin diaboolisen henkilön.

Kirjeiden mukaan voimme edelleen kertoa kaikenlaista Bergbomin elämänpiiristä tällä syyskaudella. Lokakuun 18 p. oli hänen kodissaan juhla, kun vietettiin Betty sisaren ja vapaaherra G. von Troilin häät. Sen jälkeen palasi siellä kaikki entiselleen, paitsi että innokkaasti tehtiin suunnitelmia ulkomaanmatkaa varten. Senaattori Bergbom aikoi näet vielä lähteä jatkamaan vankilatutkimuksiaan ja silloin ottaa molemmat kotona olevat tyttäret ja Kaarlon seuraansa. Nämä tuumailut viihdyttivät vähän Kaarlon ikävöimistä ulkomaille, joka ystävien kirjeiden johdosta oli hyvin kiihtynyt. Syystä tai toisesta jäi matka kumminkin tekemättä. — Arkadiayhdistys piti ensimäisen kokouksensa lokakuun alussa Kleinehn hotellissa ja valittiin siinä J.V. Calamnius puheenjohtajaksi sekä Bergbom ja Lagermarck "programmisteiksi" s.o. heidän asiakseen tuli katsoa, että joka kokousta varten oli riittävä ohjelma valmiina. Muutoin ensimäisessä (ja toisessa) kokouksessa suurella mieltymyksellä kuunneltiin Gustaf Ranckenin julkilukevan tekemänsä ruotsinnoksen Kiven "Kullervo" murhenäytelmästä, joka niinkuin tiedämme samana vuonna oli painosta ilmestynyt. Sittemmin päätettiin kokoontua joka toinen (ei niinkuin ennen joka) viikko, ja tarjottiin seuraavissa kokouksissa paitse K.F. Enebergin "Karin" runoelmaa enimmäkseen musiikkia, jota esittivät Bergbom, Homénit, V. Ekroos ja Lagermarck. Tänä syksynä yhdistyksessä perustettiin erityinen "suomalainenkin osasto", joka oli kokoontuva joka lauvantai-ilta. Siihen kuuluivat J.V. Calamnius, Jaakko Forsman, V. Löfgren, K.J. Gummerus, O. Blomstedt, A. Hagman ja Bergbom. Osaston ensi kokouksessa Calamnius luki alun tekemästään Aristoteleen runousopin suomennoksesta, jonka jälkeen keskusteltiin hänen käyttämistään oppisanoista. — Julkinen taide-elämä oli tähän aikaan sangen laimea. Syksyn ainoat huomattavat soittajaiset antoi K.J. Lindberg, "joka niinkuin aikamies esitti erään ihanan Mendelsohnin konsertin ja Viottin sonaatin". — "Samalla esiintyi myös uusi suomalainen laulajattaremme, neiti [Charlotte] Ekman Turusta — voimakas, helkkyvä ääni, mutta ei vielä riittävästi koulutettu. Tyttö parka säälitti minua, sillä mitä tulevaisuutta on laulajattarella kylmässä, taiteelle vieraanvarattomassa maassamme. Hänen kohtalonsa on oleva sama kuin neiti [Hilda] Stadiuksen — se on jotenkin surkuteltava." — Kuvaamataiteitten alalla oli merkillisin tapaus Werner Holmberg vainajan harjoitelmain näyttely, 17 luvultaan. Keskeneräisten teosten vaikutus Bergbomiin oli pääasiassa surunvoittoista laatua. "Jos tahtoo", hän jatkaa kerrottuaan näyttelystä, "etsiä lohdutusta sen jälkeen kun on ajatellut että Werner Holmberg ei enää toimi taiteemme tulevaisuuden hyväksi, niin on mentävä katsomaan millä innolla uutta teatteria rakennetaan. Tarkoitus on että koko sisustus, aitiot, koneisto j.n.e. on tehtävä talven kuluessa, niin että katto voidaan panna ensi keväänä ja kaikki olla valmiina tulevana syksynä. Gropiukselta on tilattu 12 isoa dekoratsionia, m.m. 'ein reizender finnischer Gegend'. Paljon rettelöitä on friisi aikaansaanut, jonka naiset ovat lahjoittaneet teatterille. Ei Benois enemmän kuin Gropiuskaan tahdo sitä salongiin, vaan ovat ehdottaneet, että se asetettaisiin lämpiöön.[37] Joka kerta kun olen tavannut Enebergin taikka Hagmanin, olen kehoittanut heitä kirjoittamaan H. T:iin, että kerätyt rahat olisivat käytettävät teatterikouluun. Silloin niistä olisi jotakin hyötyä. Rahoja on rakennukseen tuhlattu jumalattomasti. Aikomus on sitten kun määräraha on loppunut Walleenin kautta saada keisari suorittamaan loput."

Lokakuun alkupuolella oli Åhmanin ja Pousetten näyttelijäseura alkanut toimensa Arkadiateatterissa. Bergbom kiittää sitä erinomaisen hyväksi ja hän luettelee sen jäsenet tunnusmerkkeineen omalla luontehikkaalla tavallaan, joka tässä ensi kerran esiintyy kirjallisesti. "H:ra Åhman on hyvin monipuolinen kyky, hieno, hyvin ajatteleva, aina tasainen, kuitenkin joskus vähän kylmähkö; Pousette voimakas, ilmeikäs, luontehikas, kumminkin joskus liioiteltu; Lagerqvist teräväpiirteinen, eloisa, tehoisa, mutta silloin tällöin epätasainen; Ahlström miellyttävä, miehinen rakastaja, kuitenkin vähän yksitoikkoinen; Lichtenberg, kaunis ääni kun lausuu, voimakkaasti värittävä, joskus hieman tottumaton; Raa, komea vartalo, kaunis barytonääni; A. Åhman oivallinen pienemmissä koomillisissa osissa — siinä tärkeimmät miehiset jäsenet ansioineen ja virheineen. Tärkeimmät naisista ovat: rouva Andersson kokenut, loistokas, mutta jo vähän esitystavaltaan kangistunut; rouva Pousette kaunis, voimakas, kun situatsioni on myötäinen runollinen, mutta kun niin ei ole laita tyhjänpuhuva; neiti Forssman intohimoinen, naivinenkin, yleisön suosikki, sentähden joskus ei oma itsensä; neiti Hartman ei hyvä eikä huono; neiti Pettersson reipas, itsetietoisesti naivinen, keimaileva, Nermanin ja rouva Fornellin keskivälillä; rouva Lagerqvist sirokas, aina oikea sävyltään, hieno, mutta joskus eloton." — Tämä näyttelijäin luonnekuvaus tavataan kirjeessä Florellille noin kaksi viikkoa senjälkeen kuin teatteriseura oli alkanut näytäntönsä. Jos arvostelussa lieneekin ollut jotakin oikaistavaa, on kaikissa tapauksissa myönnettävä, että siinä ilmaantuu tulevan teatterijohtajan tarkka silmä.

Yksityisistä näytännöistä mainitsee Bergbom erittäin Brachvogelin Narciss Rameaun ja tekee samalla itsetunnustuksen, joka sallii meidän luoda katseen hänen sisäänsä. "Erinomaisen oiva ilta oli se, jona annettiin 'Narciss Rameau'", hän kirjoittaa juur'ikään mainitulle ystävälleen. "Tiedäthän että aina olen ollut erikoisesti mieltynyt siihen näytelmään, kuinka monesti onkaan se ajatus vilahtanut aivojeni läpi, että minunkin kohtaloni voisi olla narcissoitua, jollen elämässäni tapaa vaikutuspiiriä, jossa tunnen kykeneväni hyödyttämään." Mainittuaan sitten että Nervander usein pilalla oli sanonut hänelle, että hän (Bergbom) varmaan tulee päättämään elämänsä kuin eräs tunnettu nerokas, mutta tasapainonsa menettänyt yliopiston mies, hän jatkaa: "Vaikka olen sitä salannut, on tämä pila kovin tuskastuttanut minua, sillä usein olen todella vavissut juuri saman asian tähden, kaikki sen narcissmaisen särkyneisyyden tähden, joka minussa tosiaan on," — Yhtä varmaa kuin se on, että Bergbom tässä puhuu sydämensä sisimmästä, yhtä epäilemätöntä meistä on, että se synkkämieli, joka näin esiintyi, oli ilmaus siitä enemmän tai vähemmän tilapäisestä, painostavasta alakuloisuudesta, joka on niin tavallinen herkkätuntoisissa, nerollisissa luonnoissa. Ennen kuin he pääsevät selvään tehtävään käsiksi ja usein keskellä luomistyötäkin se laskeutuu heidän päällensä kuin painajainen, sitten taas väistyäkseen kirkkaan toimi-innon edestä. Ainoastaan jos siihen yhtyvät ulkonaiset vastoinkäymiset ja esteet, jotka tekevät kaivatun tositoimen mahdottomaksi, saattaa tämänlainen taipumus tulla tuhoavaksi.

Åhmanin ja Pousetten seuran etevyys herätti Bergbomissa ajatuksen, että hän nyt voisi saada murhenäytelmänsä näyttämölle. Ajatus toteutuikin ennen näytäntökauden loppua, sitten kun hän oli saanut kokea kaikki pettymykset ja tuskat, kaikki hermostuttavat kinastelut ja vitkastelut, joilla teatterinjohtajien on tapana höystää nuorten runoilijain laakereita. Kun hänen oma menettelynsä myöhemmin oli toisenlainen, on mahdollista että siihen jossakin määrin vaikutti jalomielinen harrastus vapauttaa toisia semmoisista kokemuksista, jotka olivat tulleet hänen osakseen. Kaikissa tapauksissa olemme saapuneet mieltäkiinnittävään episoodiin Bergbomin elämäkerrassa, joka ansaitsee tulla seikkaperäisesti esitetyksi, varsinkin kun enimmäkseen voimme käyttää hänen omia sanojaan.

Joku päivä Porthaninjuhlan jälkeen Bergbom "Pombal" kainalossaan meni mahtavan teatterinjohtajan W. Åhmanin luokse. Käsikirjoitus jäi tämän haltuun, ja kohtuullisen ajan päästä oli vastaus tuleva, otetaanko draama näyteltäväksi vai ei. "Minä olen hirmuisen levoton", kirjoitti Bergbom Nervanderille. Kuinka kävi, kertoi hän myöhemmin Florellille.

"Hän toivoi että minä itse lukisin näytelmän ääneen ja niin tapahtuikin. Luimme sitä kaksi iltaa teatterin jälkeen, ensiksi 2, sitten 3 näytöstä. Ensi illan jälkeen hän oli ynseänlainen, sanoi kappaletta mahdottomaksi näytellä, se oli muka ilman vilkasta toimintaa, venytetty, vaikka hän sen ohella myönsi sillä olevan monta ansiotakin. Tunnustan odottaneeni kaikkia moitteita paitse riittävän toiminnan puutetta. Jälkimäisellä kerralla hän puhui toisin. Tosin sanoi hän silloinkin että siinä puhuttiin liiaksi, että ainakin kolmas osa oli karsittava pois, jos tahdottiin että kappale menestyisi näyttämöllä, mutta hän myönsi toiselta puolen, että se suuressa teatterissa olisi sangen viehättävä — kumminkin lisäten että tuskin millään muulla teatterilla koko Euroopassa kuin mahdollisesti Berlinin hoviteatterilla oli riittävästi kykyjä niin erinomaisen vaikeasti näyteltävään kappaleeseen. Hän itse ei voinut ottaa sitä, sillä harjoittaminen veisi häneltä niin paljo aikaa ja voimia, mutta hän lupasi, jos tahtoisin, toimittaa sen Tukholman kuninkaalliseen teatteriin, joka, siitä hän oli varma, ottaisi sen näyteltäväksi. Jopa lupasi hän itse pitää huolta näyttämöllisestä toimituksesta, koska hän ei luullut minulla olevan riittävästi tottumusta semmoiseen työhön. Minä kiitin, mutta sanoin etten tahtonut vaivata häntä. Minä pelkäsin näet, että hän poistaisi siitä kaiken runouden mikä siinä ehkä on, sillä vaikka hän on sangen paljo lukenut, ovat hänen käsityksensä draamallisesta runoudesta ylen jokapäiväisiä. Hän piti esim. Shakespearea mahdottomana näytellä meidän aikana, Cygnaeuksen draamoja sanoi hän raakalaisiksi, Daniel Hjort oli hänestä kauhean ikävä j.n.e. Näet siis — jälleen toivomus pettynyt!"

Näin olivat asiat marraskuulla; mutta joulukuulla Bergbomilla oli toista kerrottavana: "Pombal tulee kuitenkin näyteltäväksi. Vaikka Åhmanilla ensin oli epäilyksiä, ei Cygnaeuksen tarvinnut puhua hänen kanssaan kuin 5 minuuttia, ja hän oli muuttanut mielensä.[38] Åhman on ehdottava muutoksia, jonka jälkeen Cygnaeus ja minä otamme ne harkinnan alaisiksi. Maaliskuun lopulla saanen nähdä sen näyttämöllä." —

Samaan aikaan kuin Pombal täten häiritsi Bergbomin mielenrauhaa, päätti hän vastaanottaa tarjomuksen ruveta Helsingfors Tidningarien toimituksen jäseneksi. Sopimuksen mukaan hänen tuli hoitaa ulkomaanosastoa ja vastata "palstantäytteestä" s.o. ulkomaalaista kulttuurielämää koskevista tiedoista. Palkka oli 560 ruplaa vuodelta. Sitä paitse hän sitoutui kevätlukukaudeksi kirjoittamaan Suomettareen teatteri- ja musiikkiarvosteluja, josta hänelle ei kuitenkaan tulisi muuta hyötyä kuin vapaa pääsy teatteriin ja soittajaisiin.[39] Vaikka sanomalehtitoimi ei näy Bergbomia erittäin houkutelleen, oli hän ainakin ensi hetkessä tyytyväinen, sillä täytettyään 21 vuotta oli hänestä vaikea pyytää isältään rahoja tarpeisiinsa. Kuinka vähän hän sittenkin ajatteli aineellista etuaan, tiedämme siitä mitä jo edellisessä luvussa on kerrottu hänestä ja Kivestä.[40]

Tuskin olikaan Bergbom ryhtynyt ensimäiseen julkiseen toimeensa, joka tapahtui joulukuun keskivaiheilla, kun häntä kohtasi ikävä kokemus, joka ei suinkaan ollut omansa herättämään hänessä mieltymystä sanomalehtimiehen ammattiin. Kerrottuaan Florellille, että hän oli ottanut arvostellakseen vuoden joulukirjallisuutta, hän jatkaa: "Kaupanpäälliseksi sain minä ristikseni polemiikin Dagbladin kanssa sentähden että vähän haukuin K. Collania hänen toimittamastaan runollisesta lukukirjasta. Arvostelu, joka, vaikka itse sanon sen, oli täysin oikeutettu, on esplanaadiylimystössämme herättänyt oikean paheksumismyrskyn ja huudon ultrafennomaniasta j.n.e. Elä usko sanaakaan siitä. Tiedäthän että minä en ole niitä, jotka kiivastuvat. Nyt olen lisäksi tullut herrojen skandinaavien kauheihin vihoihin muutamasta, myönnän sen, ajattelemattomasta lauseesta keskustellessani Åhmanin kanssa Pombalista."

Asia oli niin että Bergbom kirjoittaessaan Collanin kirjasta oli huomauttanut siitä nurinkurisuudesta, että toimitetaan "runollinen lukukirja Suomen nuorisolle", jossa on ainoastaan ruotsinkielisten runoilijain tuotteita, mutta ei viitatakaan siihen että Suomessa on suomenkielistäkin kirjallisuutta; ainakin olisi kansanrunous ansainnut tulla edustetuksi. Tämä aiheutti H. D:n puolesta hyökkäyksen, johon m.m. sisältyi epäsuora viittaus, että muka H. T:ssä olisi sanottu "Portugalin historian olevan meitä yhtä lähellä kuin Ruotsin". Kun syytös sitten uudistettiin ja täydennettiin mieskohtaisilla viittauksilla Bergbomiin ja sen johdosta joku maaseutulainen H. T:ltä kuulusteli, mitä sillä tarkoitettiin, julkaisi Bergbom, joka ei voinut epäillä että H. D. piti silmällä erästä hänen lauselmaansa, selityksen ja vastalauseen, jonka pääkohta on seuraava:

"Joku aika sitten luin teatterinjohtaja hra Åhmanille erään kirjoittamani murhenäytelmän, jonka toiminta tapahtuu Portugalissa. Keskostelun kuluessa hra Åhman oudoksui, että olin valinnut aiheen niin kaukaisesta maasta, vaikka 'omassa kotimaisessa ruotsalaisessa historiassamme on niin ylen runsaasti traagillisia aiheita'. Saadakseni hra Åhmanin käsittämään, että me suomalaiset teemme eroitusta suomalaisen ja ruotsalaisen historian välillä, vastasin: 'minusta on Portugalin historia meitä jotenkin yhtä lähellä kuin Ruotsin'. Että sanat olivat keskustelun innossa lausuttu liioittelu, jota tietysti ei voi puolustaa, on selvää. Ainoa, joka sanoja lausuttaessa oli läsnä, hra Åhman, käsittikin sen niin. Mutta H. D:n toimitus, joka ei ollut saapuvilla, vaan siis on kuullut sen juorutietä, ymmärtää sen paremmin. Hyvin tunnetulla taktiikallaan on se sattumalta siepatusta lauseesta laatinut valtiollisen ohjelman, jonka kautta se nyt oikein voi näyttää yleisölle, mihin kauheihin seurauksiin kerettiläinen 'suomalainen itsetunto' johtaa." — Lopuksi arvostellaan halpamaiseksi menettelyä käyttää juorutietä kuultua satunnaista lausetta aseeksi H. T:n toimitusta vastaan, jolle Bergbom, silloin kun hän sanat lausui, oli vieras.

Mitä hienotuntoinen Bergbom piti tästä alkusoitosta hänen uudelle toimelleen — alkusoitosta, joka jatkui vielä uuden vuoden alussa, ilmaisee hänen huudahduksensa Nervanderille uuden vuoden päivänä: "Tiedätkös, kirjailijatoimi on jotakin hirveää!"

Tämän jälkeen seurattakoon "Pombalin" vaiheita kevätkaudella 1865. Tammikuulla Bergbom Åhmanin neuvojen ja ehdotusten mukaan pyyhkii ja karsii ja muuttelee näytelmäänsä, ja menee siihen enemmän aikaa kuin hän oli laskenut. Sitten hän vie sen Cygnaeukselle, "ainoastaan kohteliaisuudesta, odottamatta että hän viitsisi tarkastaa muutoksia. Mutta siinä erehdyin. Cygnaeus ei hyväksynyt että olin pyyhkinyt niin paljon, vaan väitti että eri kohtia pitäisi palauttaa entiselleen, varsinkin pitäisi minun saada takaisin muutamia 'meheviä' piirteitä kuninkaan kuvaukseen. Se taas ei ollut Åhmanin mieleen ja niin täytyi minun muuttelemistaan muutella useat kerrat voimatta oikein tyydyttää kumpaakaan, siksi kun vihdoin toissa päivänä [25 p. helmik.] niin väsyin kaikkeen, että menin Åhmanin luokse ja sanoin etten enää töherrä kirjaintakaan. Nyt on alettu puhtaaksikirjoittaa rooleja, mutta kuinka ne jaetaan sitä en ole saanut tietää. Kappale on nyt noin kolmas tai neljäs osa lyhempi kuin ennen".[41] — Vasta viiden viikon päästä kohtaamme kirjeissä "Pombalin" uudestaan. Silloin, huhtikuun alussa, Bergbom kirjoittaa: "Siunattu Pombal on jälleen hankkinut minulle puuhaa. Åhman näet (kumma kyllä) ei ole kutsunut minua olemaan läsnä harjoituksissa, ja minun täytyy sentähden kirjoittaa pitkiä esityksiä näyttelijöille, selittääkseni heille heidän rooliensa sisällistä puolta. Kun sanon että esitykseni Theresiasta täyttää kokonaisen arkin, niin ymmärrät kuinka tämä tehtävä on vienyt aikaa."

Ylipäätään näyttää Bergbom suurella vaatimattomuudella taipuneen Åhmanin mielen mukaan. Lyhennyksistä, jotka hän tietysti teki kirvelevin sydämin, hän ei kiukkuisemmin ilmaise tyytymättömyyttään kuin seuraavissa lauseissa: "Vähän kuitenkin suutuin Åhmaniin. Voitkos ajatella! Kappale ei tule kestämään kuin vähä yli k:lo 10. Siinä nyt seuraus ylellisestä myöntyväisyydestä pyyhkimään ja muuttelemaan loppumattomasti kaikki mitä hän vaati!" Tuskallisemmin vaikuttivat nähtävästi alituiset lykkäykset. Kun ensi ilta viimeinkin näytti peruuttamattomasti olevan määrätty huhtikuun loppuun, tapahtui perintöruhtinaan kuolema Nizzassa, jonka tähden teatteri oli suljettava kahdeksi viikoksi. Toukokuun 10 p. "Pombal ja jesuiitat" lopultakin annettiin ensi kerran. Lähes viikkoa myöhemmin Bergbom kirjoittaa asiasta Florellille. Valitettuaan että sekä Nervander että Florell olivat poissa silloin kuin "Pombal" — "jossa teillä on ollut melkein yhtä paljo osaa kuin minulla" — astui päivän valoon yleisön edessä, hän jatkaa:

"Kuinka olenkaan teitä ajatellut! Kuinka olisittekaan iloinneet kanssani! Kuinka olisitkaan kuullut kaikkia ihmisiä teatterissa, jos olisit ollut täällä. Kuinka kiitollinen minun tuleekaan olla teitä molempia kohtaan teokseni menestyksestä, mitä olisin minä kyennyt, minä joka olen niin riippuvainen rakkaudestani toisiin ihmisiin ja siitä rakkaudesta, jonka he suovat minulle takaisin, jollei minulla olisi ollut teitä, jotka elvytitte minua kun olin masentunut, iloitsitte kanssani, kun toivoin. Toukokuun 10 p., kaksi vuotta ja kaksi päivää teatterin palon jälkeen, päivänä Pombalin kuolinpäivän jälkeen ja kaksi päivää ennen hänen syntymäpäiväänsä,[42] esiintyi teokseni. Voit käsittää levottomuuteni. Åhman ylipäätään ei ollut antanut minulle mitään tietoja kappaleesta. Vasta viimeisinä päivinä sain oikein tietää roolien jaon. Ja edelleen olin jätetty tietämättömyyteen, milloin kappale näyteltäisiin. Ensimäinen määräaika oli maaliskuun loppu, sitten huhtikuun alku, sitten 19 ja sitten 28 p. huhtikuuta, mutta aina minut petettiin, näytännöstä ei tullut mitään ennen kuin toukokuulla. Kysyt kenties miltä nyt tuntuu olla tavallansa historian oma; olin kaksi vuotta pelvolla odottanut tätä päivää, olin kuvitellut että tulisin ikäänkuin toiseksi ihmiseksi kun kappale olisi näytelty, mutta kumma kyllä en nyt, kun se on ohi, huomaa mitään varsinaista muutosta, en sisässäni enkä suhteessani muihin ihmisiin. Olen jotenkin päässyt kuulemasta kysymyksiä, huudahduksia ja tiedonantoja kappaleesta, joita odotin. Yleensä on teoksella ollut menestys. Olen tosin kuullut useitten voivottelevan sen kauheaa epäsiveellisyyttä, mutta ihmeeksi eivät valittajat ole niitä siveellisimpiä — esim. Bolin ja Mannerheim. — Kolme tärkeää muistutusta olen kuullut asiantuntijoilta. Neljännen näytöksen ensi kuvaelma on aivan tarpeeton, koska se ei ollenkaan vie toimintaa eteenpäin, Moreiran tunnustus Lafoensille lopussa ei ole johdonmukainen (ukko parka onkin julmasti kärsinyt näyttämöllisestä toimituksesta), Pombal on liiaksi valtiomies, hänen suhteensa tyttäreen laiminlyöty. Mielipiteet kuninkaasta ovat eriävät, muutamat pitävät häntä, niinkuin Nervander, kappaleen loistavimpana kohtana, toisista realismi hänen kuvauksessaan käy kauneuden rajojen yli. Mikä enimmin ilahuttaa minua on se, että kaikki, joiden käsitykseen panen arvoa, Cygnaeus, O. Toppelius, Calamnius, ovat olleet ihastuneet. Berndtsonilla on lyhyt, mutta hyvin valaiseva ja mieltäkiinnittävä arvostelu F.A.T:ssa. — Voitkos ajatella kuinka Cygnaeus on ihmeellinen — hän tahtoo toimittaa 'Pombalin' Kööpenhaminan suureen teatteriin — ajatteles — Kööpenhaminan! Hän matkustaa keväällä ulkomaalle ja ottaa kappaleen mukaansa. Eikö hän ole ihmeteltävä! Tietysti voi olla hupaista saada teoksensa näytellyksi eräällä Euroopan ensimäisiä näyttämöjä, mutta pääasia on kuitenkin nähdä uuden kauniin piirteen omassa, omassa Fredrikissämme. Ei koskaan lie runoilijalla ollut taisteltavana niin paljoa vastaan kuin hänellä, eikä kellään ole ollut enemmän syytä tulla ihmisvihaajaksi, ja mitä hän tekee? Hän rohkaisee jokaista kykyä, hankkii sille menestystä, jota hän ei koskaan ole ymmärtänyt hankkia itselleen, harrastaa innokkaasti että ei mitään menisi hukkaan tältä yleisöltä, joka sydämettömästi pilkkaa häntä.[43] — Kysyt kai kuinka näyteltiin. Ihmeteltävästi! Et voi kuvitellakaan kuinka [neiti] Forssman oli suuri Theresiana; olin ajatellut Freja Rybergiä[44] tässä osassa, mutta hän ei olisi koskaan voinut näytellä sitä niin. Kuulisit hänen ensi näytöksessä huutavan Lafoensllle: 'ette tiedä millä tikareilla te leikitte — — menkää! menkää! minä inhoan teitä!' taikka kun hän murtuneena jättää hänelle hyvästi viime näytöksessä. Näkisit hänen kun hän vie lampun balkongille taikka kun hän taikauskoisessa hädässä luulee kuningasta saatanaksi ja ojentaa krusifiksin häntä vastaan (ah! ethän sinä tunnekaan sitä kohtaa, se on myöhemmin lisätty). Myöskin Lagerqvist Moreirana oli erinomainen, Pousette kuninkaana ainoastaan muutamissa kohdin esim. koko neljännessä näytöksessä. Niinikään oli José (Lichtenberg) oivallinen. Sivuosatkin esitettiin nuhteettomasti, ainoastaan Hafgren Saldanhana oli hirmuinen. Kuolemaan tuomittujen retki viime näytöksessä jätettiin pois väen puutteesta. Samasta syystä oli luostarikohtaus kolmannessa näytöksessä onnistumaton." —

Täydellisyyden vuoksi on tähän liitettävä tietoja aikalaisten arvostelusta. Bergbomin mainitsema Berndtsonin arvostelu kuului näin:

"Uusi kotimainen näytelmä, K. Bergbomin 'Pombal ja jesuiitat', näyteltiin eilen ensi kerran. Kappale, joka on mieltäkiinnittävä ja jota tervehdittiin vilkkailla ja hyvin ansaituilla suosionosoituksilla, on nuoren tekijän ensimäinen yritys draamallisessa runoudessa, mutta silti on sillä suuria ja oleellisia ansiopuolia. Siinä on draamallista eloisuutta ja tarmoa, jaloa henkeä, runollista lentoa, suurta aaterikkautta, selväpiirteisiä luonteita ja kaunista, ytimekästä kieltä. Totta kyllä ilmaisee aineen käsittely monessa kohden enemmän nuorekasta, kaikkia rajoituksia ylenkatsovaa innostusta kuin tyynen ja kypsyneen luojahengen inspiratsionia, mutta huomattava on, että murhenäytelmä on runoustaiteen korkeimpia tehtäviä. Tekijällä ei ole vielä keskittymiskykyä, hän ei osaa vielä niin sanoaksemme polttopisteeseen koota aatteen ja toiminnan hajanaisia säteitä, niin että kuvaelma esiintyisi voimakkaana, kirkkaana ja rajoitettuna; hän päästää rikkaan mielikuvituksensa tulvimaan ja vapaasti juoksemaan kohisten ja meluten sadoissa pienissä puroissa, sen sijaan että hän antaisi sen syvänä ja hiljaisena virtana, viljavien rantojen välitse ja heijastaen taivasta, kulkea päämääräänsä kohti. Mutta niin se on: nuoruuden etuoikeus on omistaa tämä 'liikamäärä voimaa, jota runoilija ei raski hillitä'. Tämän liikamäärän kautta on näytelmä saanut pituuden ja laajuuden, joka vain on haitaksi sen todelliselle kauneudelle ja sille vaikutukselle, jonka se on omansa aikaansaamaan. Mutta, me sanomme vielä kerran, että kappaleella oli suuri menestys ja että sen monet ja kauniit ansiopuolet oikeudella herättävät yleisössä suuria ja iloisia toivomuksia nuoreen tekijään nähden."

"Esitys oli huoliteltua ja etevimmät osat näyteltiin eloisasti, totuudella ja lämmöllä. Nti Forssman, rouva Pousette sekä hrat Pousette, Åhman, Raa, Lagerqvist ja Lichtenberg suorittivat tehtävänsä kauniisti ja kiitettävästi."

"Näytännön lopussa huudettiin tekijä esiin."

Lähettäessään tämän lausunnon irtileikattuna on Bergbom lisännyt viimeiseen lauseeseen sanat: "men kom ej" (mutta hän ei tullut). Toisin sanoen ujo kun oli, hän ei taipunut julkisesti vastaanottamaan yleisön suosionosoituksia. — Kaikkiaan näyteltiin näytelmä viisi kertaa, mutta ainoastaan ensi kerran aivan täydelle huoneelle, joka ihmetyttää H. T:n tilapäistä arvostelijaa (O. Toppeliusta). Vasta kesäkuun keskivaiheilla tämä arvostelija julkaisi seikkaperäisen arvostelun kappaleesta. Hän sanoo varsinkin ajankuvausta oivalliseksi ja siinä ilmaantuvaa realistista tarmokkaisuutta ihailua herättäväksi. Jesuiittain vaikutus mikäli se tulee näkyviin kuninkaassa y.m. henkilöissä on kuvattu suurissa, voimakkaissa piirteissä sekä niin rohkealla ja varmalla siveltimellä, että se voisi saada monen jo kuuluisan kirjailijan kateelliseksi. Edelleen kiitetään varsinkin Theresian ja Lafoensin huolellista luonnekuvausta, jonka ohella rikas lyriikkakin tulee käytäntöön. Loppupäätös on että "Pombal ja jesuiitat" runollisena tuotteena kohoo yli jokapäiväisten tragediain. Reipas, rohkea luonnekuvaus, paljo lupaava keksintökyky, voimakas realismi sekä vihdoin nuorekkaan tulen ja innostuksen runsaus — kaikki saa aavistamaan, että tekijällä on oleva tulevaisuus draamallisen runouden alalla. — Näyttelemiseen katsoen oli neiti Forssmanin Aveiron herttuatar illan loistokohta.

Toinen niistä ystävistä, joita Bergbom oli kaivannut, Nervander, tuli kotia päivänä sen jälkeen kun "Pombal" oli viimeisen kerran näytelty. Hän oli tietysti pahoillaan myöhästymisestään. — Tahtoisitko todella oikein mielelläsi nähdä kappaleeni? kysyi Bergbom. — Tietysti, ymmärräthän sen, vastasi toinen. — No, kyllä tiedän yhden keinon, sanoi Bergbom miettiväisesti. Åhman ei ole vielä maksanut minulle mitään. Kun luovun palkkiosta, niin hän varmaan vielä antaa yhden näytännön. Jos salongi onkin tyhjä, niin palkkioni korvaa tappion! — Nervander luonnollisesti ei suostunut tähän ehdotukseen, joka mainiosti kuvaa Bergbomin luonnetta ja sydäntä. —

Pombalia seuraten olemme jo joutuneet kesän kynnykselle, mutta nyt on palattava katsomaan, kuinka Bergbom viihtyi uudessa toimessaan ja mitä muuta hän koki tänä aikana. Edelliseen asiaan nähden on totuuden mukaan kerrottava, että sanomalehtityö ei tuottanut hänelle tyydytystä. Jo helmikuulla oli asia hänelle selvinnyt, koska hän seikkaperäisesti puhuu siitä maaliskuun alussa (Florellille 1/3). Hän oli tahtonut totuttaa itsensä järjestettyyn työhön, sen sijaan että hän ennen oli lueskellut ja tutkinut mitä häntä viehätti, mutta luettuaan päivän ulkomaan postin hän mieluummin vaipui unelmiinsa kuin ryhtyi kirjoittamaan. Tietysti hän aina lopulta suoritti tehtävänsä ja pysyi mahdollisimman hyvissä väleissä muun toimituksen kanssa, mutta itse hän ei pannut mitään arvoa työhönsä. Kokonainen vuosi, hän valitti, menee häneltä hukkaan. Hän oli toivonut voivansa sanomalehtityön ohella jatkaa soitto- ja suomenkielen opintoja, mutta toisesta ei tullut enemmän kuin toisestakaan. "Varsinkin olen pahoillani suomenkieleen nähden. Olin toivonut syksyllä osaavani sitä sen verran, että voisin aloittaa Sauliani, mutta nyt huomaan surukseni että unohdan senkin vähän, jonka olen osannut. Saul on minulla jo melkein valmiina päässäni, vaikka en vielä tiedä miten ryhmittelen kohtaukset. Myöskin Tuomas piispaan nähden olen saanut paljo uusia ja luullakseni mieltäkiinnittäviä aatteita. Traagillinen ristiriita tässä murhenäytelmässä on sekin jotenkin selvinnyt, mutta ympäristö puuttuu vielä." Emme suurestikaan erehtyne olettaessamme, että tyytymättömyys sanomalehtitoimeen s.o. poliittisten ulkomaanuutisten seulomiseen ja valmisteluun verraten pienen lehden lukijakunnalle, aivan yksinkertaisesti johtui hänen runoilijaluonnostaan. Kun pää on täynnä murhenäytelmän kohtauksia, ei silloin helpostikaan tuommoinen päiväläistyö vedä puoleensa. — Kirjeessä Nervanderille, joka alkaa: "Rooma ja Helsingfors! 30 astetta kylmää ja kesälämpö keskellä talvea! Siellä ainoastaan muistoja, täällä ainoastaan toivomuksia!" ja jossa osaksi puhutaan samasta masentuneesta mielentilasta, kohtaamme tiedon että Jaakko Forsmanin järkevät puheet olivat ainakin joksikin ajaksi karkoittaneet synkän tunnelman: "Olen jälleen saanut elämänhaluni, on kuin olisin unesta herännyt."

Maaliskuun lopulla Bergbom palaa runollisiin aikeisiinsa kirjeessä (Florellille 27/3), joka valitettavasti ei enää ole täydellinen, mutta jonka alkupuolesta kuitenkin teemme seuraavan otteen:

"Käyn siellä [teatterissa] joka päivä, mutta olen niin esteettisesti tylsistynyt, että ainoastaan Stenvallin 'Nummisuutarit' nykyään viehättää minua, ainoastaan ankarin realismi vaikuttaa minuun. Sentähden olen palannut [Hebbelin murhenäytelmiin] Maria Magdalenaan ja Judithiin. Edellinen on oleva alpha ja omegani uudemmassa dramatiikassa. Judithista toivon taas että se siunaavasti vaikuttaa juutalaisen taustan kuvaamiseen Saulissa. Maria Magdaleenaan olen aina kääntyvä, kun ajattelen yhteiskunnallista tragediaani kansanelämästä. Tiedät luultavasti että kerran olen miettinyt semmoista — nyt palaa ajatus laatia jotain siihen tyyliin. Sankari on oleva pietisti — ristiriita on siinä, että se oikeus, joka on julkilausuttu raamatussa ja etenkin Vanhassa testamentissa ja joka yleisenä tapana on juurtunut kansan sydämeen, törmää sitä oikeutta vastaan, joka on ilmituotu porvarillisessa laissa. Luullakseni on aine mieltäkiinnittävä ja valojen ja varjojen jako on tuleva sitä tehoisammaksi, kun vastakohtaisuus talonpojan ja herrasmiehen välillä on otettava mukaan."

Tämän jälkeen hän samassa kirjeessä alkaa laajasti tehdä selkoa mietteistään Tuomas piispa murhenäytelmästään. Hankkiakseen tarpeelliset tiedot, joiden nojassa hän voisi realistisesti kuvata Suomen kansan elämää noina muinoisina aikoina, Bergbom ajatteli kesällä — "ei ensi kesänä, vaan vuoden päästä" — matkustaa Rääveliin ja Riikaan tutkimaan Itämeren maakuntain asiakirjoja ja kronikoita. Viron ja Liivinmaan asukkaat seisoivat saksalaisten tullessa jotenkin samalla kulttuurikannalla kuin suomalaiset ruotsalaisen valloituksen aikana. Silloisia saksalaisia historiallisia muistiinpanoja kävisi siis käyttäminen suuresti erehtymättä. — Mitä sitten seuraa aiotun draaman "ideaalisesta päätoiminnasta" on vain katkelmana säilynyt.

Muulloinkin kuin tässä kirjeessä julkilausui Bergbom ihastuksensa "Nummisuutarein" johdosta. Niin hän mainittuaan, että Cygnaeus H. T:iin oli kirjoittanut "verrattoman arvostelun" komediasta, huudahtaa Nervanderille: "Mikä realismi! mikä alkuperäinen juoni! Miten syvästi runollisia yksityiskohtia! — Helsingin esteettisille herkkusuille se ei kuitenkaan ole mieleen." Varsinkin Ahlqvist oli (Suomettaressa) äärettömän halveksivasti arvostellut sekä "Kullervoa" että "Nummisuutareita". Vähän myöhemmin tuli Bergbomin asiaksi oikein virallisesti esittää käsityksensä komediasta. Senaatti oli nimittäin 10 p. elokuuta 1864 — ensi kerran — määrännyt palkintoja annettavaksi vuosina 1863-1864 ilmestyneistä tieteellisistä ja kaunokirjallisista teoksista sekä kansankirjoista, ja kun 12 p. huhtikuuta 1865 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tuli puolestaan asettaa jäseniä siihen palkintolautakuntaan, jonka oli arvosteleminen kaunokirjallisuutta, valittiin siihen G.Z. Forsman, K. Bergbom, J.V. Calamnius, Jaakko Forsman ja A. Törneroos.[45] Tämä vaali ei ollut herättämättä tyytymättömyyttä "esplanaadikotteriassa". Muuan "Bomfeldt" selitti Hufvudstadsbladetissa, että seura valitsemalla niin tuntemattomia henkilöitä kuin Bergbom, Calamnius ja J. Forsman palkintotuomareiksi oli häväissyt tarkastettavia teoksia (!). Eräs lähettäjä H. T:ssä taasen puolusti vaalia, mutta "Bomfeldtin kirjoitus", kertoo Bergbom Nervanderille, "on kumminkin herättänyt tyytyväisyyttä sillä taholla, missä joka letkaus fennomaaneja kohtaan vastaanotetaan riemastuksella". Kaunokirjallisen palkinnon sai kuin saikin Kivi, vaikka päätös ei ollut yksimielinen.

Musiikkielämästä Bergbomilla ei tänäkään vuonna ole paljo kerrottavana. "Konserteista puhuakseni", kirjoittaa hän Florellille maaliskuulla, "on pikku Alle Lindbergin iltama ollut mieltäkiinnittävin. Tiedätkös — hän on oikea pieni helmi. Luulisi täysikasvaneen miehen eikä hennon tytön istuvan pianon edessä, semmoinen voima hänellä on." — Teatteri se sittenkin oli, joka tarjosi enimmän nautintoa Bergbomille. Tammikuulla annettiin Schillerin Don Carlos viisi kertaa peräkkäin täydelle huoneelle ja siitä Bergbom ihastuksella kirjoittaa kummallekin ystävälleen. Nervanderille: "Nautin sanomattomasti. En tiedä näyttämöllisen esityksen koskaan vaikuttaneen minuun niin mieltäylentävästi." Florellille laajemmin:

"Et usko, kuinka nautin! Tiedän tuskin koskaan olleeni niin onnellinen teatterissa kuin Schillerin nuoruudenteoksen ensi näytännössä, kun näin elävinä edessäni nämä suurenlaiset haamut, kun korvani saivat vastaanottaa nämä säkeet, jotka jaloin ja hehkuvin rakkaus on sielullisentanut. Erittäinkin Fiilipin suurisuuntainen persoona sai sydämeni sykähtämään. Huomaan että minulla on kokonaan toinen käsitys Schillerin Fiilipistä kuin ystävälläsi Wernerillä[46] näyttää olevan. Kuinka vakaantuneena, kypsyneenä selkeine ja käytännöllisine katseineen hän seisookaan vastapäätä molempia idealisteja, Carlosta ja Posaa, hän tietää voivansa maailmassa, todellisuudessa aikaansaada mitä hän tahtoo, sill'aikaa kun nämä eivät vielä ole keksineet sovintoa unelmiensa ja elämän välillä. Mutta toiselta puolen miten syvälti onkaan hänen sielunsa juurtunut samaan korkeaan ihanteellisuuteen, miten lämpimästi hän rakastaakaan Posaa, jossa hän näkee maallisesta kuonasta puhdistetun, jalouden perikuvan, kuinka ihmisellisesti ja siis kauniin heikkona hän seisookaan suurinkvisiittoria, tuota kuivettunutta ukkoa vastaan, joka ei enää ole olentokaan, vaan haudasta noussut aate. — Don Carlos näyteltiin yleensä oivallisesti, varsinkin neiti Forssman esitti Ebolia traagillisen ylevästi, niinkuin ei suinkaan joka päivä ole nähtävissä. Muutoin on näytelty Molièren Malade imaginaire, jolle nauroin kuollakseni. Myöskin Halmin 'Erämaan poika' annettiin nykyisin, mutta ilman menestystä, joka osottaa aistin puutetta yleisössä, sillä joskaan ei kappale perussuunnitelmaltaan ole runollinen, on se kuitenkin suoritettu aistikkaasti ja runollisella tunnolla, joka harvoin tavataan uudenaikaisissa runoteoksissa."

Se ihastus, millä Bergbom puhuu "Don Carlos" draamasta, johtaa mieleen, että tämä näytelmä tuli olemaan viimeinen, jonka hän eläissään teatterissa näki — tammikuulla 41 vuotta myöhemmin.

Sanomalehtitoimi pidätti Bergbomin Helsingissä koko kesäkuun. Kirje Florellille 21 p:ltä sisältää yhtä ja toista mieltäkiinnittävää. Hän oli nyt hyvin yksin. Nervander oli lähtenyt Sääksmäelle, pois oli myös matkustanut E.A. Forssell, johon hän sanoo hyvin mieltyneensä, ja A. Stenvall (Kivi), "jonka mieltäkiinnittävä persoonallisuus on suuresti vetänyt minua puoleensa". Sitten hän puhuu toisista tuttavuuksista, jotka hän vähän ennen oli tehnyt, mutta jotka nekin olivat jättäneet Helsingin, nimittäin muutamista Åhmanin ja Pousetten teatteriseuran jäsenistä. — Bergbom kertoo että se huoli, jolla näyttelijät olivat esittäneet hänen kappaleensa, oli herättänyt hänessä halua tulla persoonallisesti tutuksi heidän kanssaan. Muutamille hänet esiteltiinkin, mutta "ujo kun olen, en uskaltanut lähestyä heitä". Varsinkin kolmen tuttavuutta hän toivoi tehdä — Lagerqvistin, Ahlströmin ja neiti Forssmanin.

"Et voi kuvitellakaan", kirje jatkun, "mikä helmi seuralla oli Lagerqvistissä! Yhtenä päivänä hän esitti naurettavia koomillisia henkilöitä niin että oli pakahtua naurusta, toisena päivänä hän näytteli oikein traagillisella intohimolla Moreiraa taikka Giboyeria, loistorooliaan, jossa epäilen monen nykyään elävän näyttelijän olevan häntä etevämmän. — Sitä pahempi en tullut hänen kanssaan niin tutuksi kuin olisin toivonut. Lähemmäksi tulin Ahlströmiä, jonka persoonallisuus viehätti minua enemmän kuin hänen näyttelijäkykynsä. Hän oli joukon ensimäinen rakastaja (Lafoens). Ei niinkään lyhyt, mutta sitä solakampi ja hennompi nuorukainen, 23 vuotta vanha. Hänen kasvoissaan oli omituinen sekoitus lapsellisuutta ja velttoutta. Hänen olennossaan oli jotain ujoa ja sorronalaista, vaikka hänen olotapansa oli tasaista. Hän alkoi viehättää minua näytellessään Don Carlosta, jota osaa hän kyllä ei taiteellisesti jaksanut koko ajan kannattaa, mutta jota hän esitti semmoisella innostuksella kuvattavaa suurta henkeä kohtaan ja semmoisella lämmöllä, että hän oikein liikutti minua." — —

Viikko ennen seuran lähtöä taiteilijaseura pani toimeen huvimatkan Villingeen ja kutsui useimmat näyttelijät mukaan. Bergbom, joka joku aika ennen oli tullut valituksi taiteilijaseuran jäseneksi, ilman että hän sentään oli ollut sen puuhista suurestikaan huvitettu, päätti lähteä huviretkelle tavatakseen Pombalin esittäjiä, ja nyt hän todella tuli tutuksi sekä Ahlströmin että neiti Forssmanin kanssa. Tosin oli teatteriseuran lähteminen viikko sen jälkeen; mutta näinä päivinä hän kuitenkin tapasi heidät useat kerrat. Ahlströmistä hän sanoo että oli hupaista tutkia häntä.

"Hän oli äärimmäiseen saakka suljettu, mutta joskus vilahti päivänsäde hänen himmeistä silmistään, hänen pinnistetyt huulensa avautuivat lämpimään hymyyn ja näkyi että edessä oli ihminen eikä kuvapatsas. Ajatteles Chateaubriand'in René'tä — ei Amerikan aarniometsän ympäröimänä eikä Ranskan vallankumous historiallisena taustana vaan — keskellä Arkadiateatterin likaisia kulisseja ja ruotsalaisen maaseututeatterin pieniä olosuhteita, ja edessäs on Walter Hugo Ahlström. Myöskin neiti Forssmanin kanssa tulin tutuksi, jopa kävin hänen luonansakin. Hän on kelpo nainen, luja, voimakas ja päättäväinen niinkuin mies, mutta toiselta puolen naisellisesti taipuvainen, pehmyt ja sydämellinen sulhoansa kohtaan. Hänen sulhasensa nimi on Raa, hän näyttelee kaikenlaisia toisen luokan rooleja (esim. Elvas)." — Neiti Forssman seisoo "traagillisessa voimassa, vaihtelevaisuudessa ja totuudessa melkoisesti korkeammalla kuin Freja Rybergkin; sitä vastoin on hän vähemmin monipuolinen." — Raalla on "aivan tavattomat luonnonlahjat"; hän on "luonteeltaan lämminsydäminen ja hän kiintyi minuun todella haaveellisella mieltymyksellä — mieltymyksellä, joka hänen monien rakastettavien ominaisuuksiensa tähden, huolimatta hänen kieltämättömästä kevytmielisyydestään, herätti minussa vastaavia tunteita."

Tässä Bergbom itse siis on kertonut ensimäisestä tuttavuudestaan näiden kahden taiteilijan kanssa, joilla kummallakin oli niin merkillinen tehtävä suoritettavana taide-elämässämme. Mitä neiti Forssman — silloin rouva Raa — josta jo ensimäisessä luvussa olemme laajemmin puhuneet, oli tekevä Suomalaisen teatterin hyväksi, on alempana seikkaperäisesti esitettävä; sitä vastoin Fritiof Raa jää ulkopuolelle kertomustamme. Kun Bergbom häneen tutustui, oli hänen taiteensa vielä kehittymätön, mutta vuosikymmenen loppuvuosina se jo häikäisi katsojia harvinaisella loistollaan. Tässä voimme sanoa, että Bergbomin vaikutus hänen taiteilijakehitykseensä ei ole vähäksi arvattava. Etenkin lienee Raan ihastusta herättävä esitys Daniel Hjortista melkoisessa määrässä nojannut Bergbomin ohjaukseen. Raa oli niitä näyttelijäneroja, jotka eivät saavuta voittojaan ahkeralla työllä, vaan vaistomaisella, välittömällä antautumisella tehtäväänsä. Semmoisena hän saattoi erehtyä, jos hän ei ollut näyteltävää osaa riittävästi tutkinut taikka jollei joku toinen ollut sitä selittänyt hänelle, mutta toiselta puolen hän myöskin, kun niiksi tuli, osasi käsittää ja toteuttaa runollisia fantasiakuvia aivan verrattomalla taiteellisuudella. Silloin hän, ollen vartaloltaan kaunis ja liikkeiltään joustava, varustettuna ilmehikkäillä kasvoilla ja miehekkään sointuvalla äänellä, esiintyi näyttämöllä niin todellisena, vaikuttavana, jopa lumoavana kuvattavansa henkilön toisintona, että hän monelle katsojalle tuli unohtumattomaksi näyttämöllisen taiteen mittapuuksi.

Juhanuksena Bergbom kävi tervehtimässä Nervanderia Voipaalassa ja sydänkesäksi hän sisaruksineen lähti Vaasaan lankonsa ja muitten sukulaistensa luokse. Sanomalehtityöhön hän ei enää näy palanneen, johon lienee ollut kaksikin syytä. Toinen oli se, että hän ollessaan Grönbergillä[47] Grönviikin lasitehtaalla lähellä Vaasaa sairastui lavantautiin, josta hän vain vitkalleen toipui. Toinen oli se, että Otto Donner, joka oli oleskellut koko lukuvuoden Berlinissä ja jonka poissa ollessa W. Eneberg ja A. Hagman y.m. olivat hoitaneet Helsingfors Tidningaria, kesällä palattuansa tarjoutui jälleen ottamaan lehden huostaansa. Edellisestä tiedämme että tämä asiain käänne ei voinut Bergbomille olla muuta kuin mieluinen.

Tuskin Bergbom oli eronnut H. T:n toimituksesta ennen kuin hän ryhtyi toiseen kirjalliseen toimeen. Hän liittyi näet siihen kirjailijaryhmään, joka syksyllä 1865 päätti seuraavan vuoden alusta julkaista aikakauskirjan: "Kirjallinen Kuukauslehti", ja esiintyivät hän sekä J.V. Calamnius, Jaakko Forsman ja J.J.F. Perander tilausilmoituksen allekirjoittajina. Nämä mainitut muodostivat varsinaisen toimituksen, mutta avustajat semmoiset kuin A. Meurman ja Yrjö Koskinen eivät suinkaan tuottaneet uudelle julkaisulle vähintä osaa sisällystä ja arvoa.

Bergbomin osallisuus Kirjallisen Kuukauslehden toimituksessa on tärkeä, sillä se käsittää milt'ei koko hänen suomenkielisen kirjailijatoimensa. Hän oli toimituksen jäsenenä viisi vuotta peräkkäin ja kaikilta näiltä vuosilta 1866-70 tavataan siinä hänen kirjoituksiaan. V. 1871, jolloin Bergbom oli ulkomailla, on hänen nimimerkkinsä K.B. kadoksissa, mutta 1872 se vielä kaksi kertaa sukeltaa esiin, ensiksi Kiven viimeisen draaman arvostelun mukana ja toisen kerran kirjoituksen alla, jossa arvostellaan silloisia teatterioloja. Vaikka täten Bergbomin kirjailijatoimi ulottuu yli sen ajan, jota tämä luku muutoin käsittää, sanomme kuitenkin tässä yhdessä jaksossa mitä siitä on sanottavaa.

Koska Bergbom tähän saakka oli enimmäkseen kirjoittanut ruotsia, on ensimäinen kysymys, oliko hän nyt niin perehtynyt suomenkieleen, että kykeni käyttämään sitä ei ainoastaan virheettömästi vaan täysin vapaasti ja sujuvasti? Totuus käskee vastaamaan kieltävästi. Joskin luetaan pois mitä 1860-luvun kielenkäytännössä on semmoista, jota ei enää hyväksytä, vaikka aikalaiset pitivät sitä mukiin menevänä, niin huomaa helposti että Bergbom ei ollut täysin vapaa kirjoittaessaan suomeksi. Se tulee näkyviin sekä sananvalinnassa että lauserakennuksessakin — kenties kumminkin vähemmin novelleissa kuin kirja-arvosteluissa. Että tämä arvostelu on oikea, on hän itsekin tunnustanut, sillä juuri tähän aikaan hän kerran, kun oli puhe suomenkielen oppimisesta, lausui puuttuvan taidon kansan kielessä painavan häntä ja hänen polveansa jonkunlaisena esi-isiltä perittynä kirouksena. Jos entiset polvet, niin hän kai ajatteli, olisivat oivaltaneet velvollisuutensa kansaansa kohtaan, eivät heidän jälkeläisensä olisi siinä tuskallisessa asemassa kuin ovat, heitä ei olisi ruotsinkielisissä kouluissa kasvatettu palvelemaan suomenkielistä kansaa.

Voimme siis pitää epäämättömänä tosiasiana, että puuttuva suomenkielen taito ehkäisi Bergbomin runollisen tuotannon. Hän ei näy koettaneenkaan sepittää mitään runomittaista ja muutoinkin alkuperäinen tuotteliaisuus supistui supistumistaan. Salomon de Caus, Saul, Tuomas piispa y.m. runolliset aiheet, jotka niinkuin edellisestä tiedämme kuitenkin olivat täyttäneet hänen koko sielunsa, jäivät sikseen, ja ainoa draama, jonka hän enää sai käsistään, oli Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1870 julkaistu kaksinäytöksinen "Paola Moroni". Siitä ja niistä seikoista, jotka aiheuttivat sen synnyn, on seuraavassa luvussa puhuttava. Muutoin hän on tuskin muuta runollista tuottanut kuin kolme novellia, "Julian", "Aarnihauta" ja "Sydämiä ihmistelmeessä", jotka samassa järjestyksessä yksi kunakin vuonna tavataan aikakauskirjassa 1867, 1868 ja 1869.

Nämä novellit todistavat kauttaaltaan tekijän kirjallista koulutusta, mutta tuntuvat — osaksi juuri sentähden — enemmän nuoruudenteoksilta kuin kypsyneen kirjailijan tuotteilta. Pääasiana kertomuksissa on tavallaan sielunelämän kuvaaminen, mutta ei kuitenkaan nykyiseen pienimpiä piirteitä myöten analyseeraavaan tapaan, vaan niin että voimakkaat intohimot esitetään rikosten syvinä alkusyinä. Tämä koskee kahta ensimäistä, jotka jossakin määrin muistuttavat George Sandia — enemmän toki aiheiden kuin esittelyn puolesta. Kaikki kolme osottavat tekijän kehittyneen romanttisuuden aikana sekä että hänessä oli erikoinen taipumus draamallisiin aiheisiin ja kohtauksiin. Jos ajattelee Juliania, hämäläisen paroonin, vakavaan elämään kykenemätöntä poikaa, joka palatessaan pitkiltä ulkomaanmatkoilta tapaa kotikartanon veljensä hallussa ja entisen lemmittynsä veljen vaimona ja joka intohimonsa ajamana ensin koettaa vietellä kälynsä ja sitten epätoivoisena aikoo surmata itsensä, mutta sen sijaan tulee syypääksi veljensä tapaturmaiseen kuolemaan, niin täytyy myöntää että hän olisi omansa romanttisen perhedraaman sankariksi. Muutoin Julian on jonkunlainen Renétyypin toisinto; toinen päähenkilö, Magdalena, on puhdas, haaveista vapaa luonne ja vasta hänen kuoltuaan Julian eräästä kirjeestä saa tietää, että vainaja kuitenkin oli häntä rakastanut. Jos taasen ajattelee Sakaria, tuota taikauskoista saituria, joka elää erakkona mökissään vieraalla paikkakunnalla ja antaa entisen tuttavansa, Vilho rosvon, viekotella itsensä "aarnihaudasta" nostamaan ja säilyttämään toisen varastaman raha-aarteen sekä vihdoin menetettyään rahansa epätoivoon joutuneena murhatun postinkuljettajan pienestä tyttärestä saa sydämelleen paremman lohdun kuin kadotettu aarre oli ollut, niin ei ole vaikea nähdä hänessä päähenkilöä pienessä liikuttavasti päättyvässä kansannäytelmässä. Sangen draamallinen on vihdoin pääkohtaus novellissa "Sydämiä ihmistelmeessä", jossa kerrotaan miten Puolan kapinan aikana eräässä Etelä-Suomen pikkukaupungissa nälkää kärsivän kansannaisen laulu saa erään venäläisen upseerin puolalaista syntyperää olevan puolison julkilaulamaan sorretun kansansa tuskantunteet.

Näytteeksi ottakaamme tähän kuvaukset suomalaisen ja puolalaisen naisen lauluista — molemmat kauniimpia, lyyrillisimpiä kohtia näissä novelleissa:

"Suloisia lauluja Wappu lauloi, armaita Suomen luonnon synnyttämiä, hämärän yksinäisyyden lapsia, synkän surun kannattamia. Hän lauloi sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähdikästen talvi-öitten ylevyyttä, hän kertoeli vaahtoisen kosken yksitoikkoisesta levottomuudesta ja järven aaltojen monimuotoisesta vaihtelevaisuudesta. Hongistossa humisi salaisia ääniä, aholla mehukkaat mansikat punastuivat, paleltuneen kasken vieressä nousi savu uudistalon pirtistä, syksy-yön hiljaisuudessa kulki kalastaja veneessänsä pitkin järven lainehtivaa pintaa. Hyljätty tyttö valitti petetyn lemmen kaipausta; emoton orpo itki turvattomana surunsa tuskaa; mies katsoi synkin silmin, miten toivonsa vaipui maahan hallayön jäädyttämien tähkäpäitten kanssa; käkikin kukahteli surkuttelevaa lohdutusta. Oi laulu, synkkä, yksinäinen, riemuton! Se puhui satavuotisista taisteluista luontoa vastaan, satavuotisten kesäin pettyneistä toivoista ja satavuotisten talvien lakkaamattomasta kurjuudesta, mutta myöskin satavuotisesta urhoollisuudesta ja luottavaisesta hartaudesta."

"Wanda lauloi puolalaista laulua. Sekin oli surullinen, mutta siinä soi ihmeellisen raivokas, kiivas, melkein hekumallinen suru. Se puhui palavasta rakkaudesta ja ylpeästä rohkeudesta, kuolettavasta vihasta ja polttavista suudelmista. Tuliset oriit lensivät sotakenttäin yli, terävät sapelit kimaltelivat auringon säteissä, komeat naiset halailivat innostuneita ritareita; kirjava, melkein riemuitseva suru hehkui Wandan laulussa; mutta se oli kuitenkin surua, sillä tuo kirjava riemu peitti katkerimman epätoivon."

Tämä viimeinen novelli on ylipäätään sujuvammin kirjoitettu kuin edelliset ja näyttää siinäkin edistystä, että kertomus, miten se aiheeltaan tuntuukin romanttiselta, on tekijän omalta ajalta ja sisältää piirteitä hänen omasta kokemuksestaan. Mutta juuri samana vuonna (1869) kun hän sen kirjoitti, alkoi Bergbomille haamoittaa toinen elämäntehtävä kuin runoilijan.

Enin osa Bergbomin kirjoituksia Kuukauslehdessä on joko kirjallishistoriallisia tai kriitillisiä. Edelliset koskevat paraasta päästä ranskalaista, mutta myöskin muiden maiden kaunokirjallisuutta 1850- ja 1860-luvuilta; esitys nojaa epäilemättä alkuperäisiin tietoihin, sillä tällä alalla Bergbom oli lukenut kaikki mitä saatavissa oli. Jälkimäiset ovat arvosteluja siitä suomen- ja ruotsinkielisestä kaunokirjallisuudesta, joka ilmestyi niinä vuosina, jolloin Bergbom oli osallinen aikakauskirjan toimituksessa.

Varsinkin Kuukauslehden kahtena ensimäisenä vuotena ilmaantui ylen vähän uutta kirjallisuutta, sillä sattuihan juuri silloin tuo kauhea nälkäaika, jolloin kansamme taisteli olemassa-olostaan tuhoavaa hätää vastaan. "Luonnollista on", Bergbom eräässä arvostelussa v:lta 1868 lausuu ajatellessaan mennyttä aikaa, "luonnollista on, että kamalan sodan kestäessä runotar on istunut ääneti; liika hieno on äänensä, liika arka on luonteensa, liika heikot aseensa semmoista vihollista vastaan kuin nälkä." Eikä sen jälkeenkään kirjallinen sato ollut erittäin runsas. Mutta arvostelija kohteli vähäarvoistakin mitä suurimmalla myötätuntoisuudella, ja toisinaan ilmestyi kumminkin semmoista, jonka todellinen kirjallinen arvo antoi hänelle aihetta julkilausua vilpittömän ilonsa ja tunnustuksensa, niin Kiven "Karkurit" ja "Lea", niin Oksasen "Säkeniä II".

Bergbomin toimi Kirjallisessa Kuukauslehdessä luonnollisesti ei vienyt mainittavasti aikaa, vaan hän saattoi esteettömästi jatkaa lukujaan ja tutkimuksiaan, joiden lähimpänä päämääränä oli lisensiaattitutkinto. Keväällä 1868 valmistui väitöskirja "Om det historiska dramat i Tyskland" (Historiallisesta draamasta Saksassa), ja julkinen väittely tapahtui 30 p. toukokuuta. Virallinen vastaväittäjä oli O. Toppelius, custos W. Lagus ja praeses Fredr. Cygnaeus. Tämän alottajaispuheesta siteerattakoon runollinen lauselma, joka sisältää kauniin tunnustuksen väitöskirjan tekijälle. Cygnaeus, joka edellisenä vuonna oli eronnut professorinvirastaan, sanoi näet "tämä väitöskirja oppaanaan" palanneensa kateederiin "niinkuin maanviljelijä palaa niille saroille, joihin hän on kätkenyt paraimmat siemenensä ja jotka ollen täydessä kukoistuksessa lupaavat runsaita, kypsyviä satoja". — Itse väitöskirjasta sanottakoon tässä vain että se, niinkuin senaikuiset ylipäätään, oli verraten lyhyt, ainoastaan satakunta sivua. Siitä huolimatta se todistaa tekijän tavatonta kirjallisuuden tuntemusta. Lyhyesti, mutta itsenäisesti Bergbom näet siinä karakteriseeraa pitkän sarjan runoilijoita ja heidän teoksiaan tuolla nerokkaalla ja ytimekkäällä tavallaan, joka vastustamattomasti herättää lukijan mielenkiinnon. Kielellisen esityksen puolesta, joka oli liian vähän huoliteltu, se herätti mielipahaa ruotsinkielen vaalijoissa.

Bergbomin yksityisestä elämästä näinä vuosina meillä ei ole seikkaperäisiä tietoja eikä tältä ajalta ole olemassa kirjeitä, jotka antaisivat meidän luoda silmäyksiä hänen ajatus- ja tunnemaailmaansa. Kesällä 1868 Bergbom oleskeli Säämingissä Savonlinnan lähellä, mutta hänen kirjeenvaihtonsa näyttää supistuneen vähään. Eräästä Florellille lähettämästään kirjeestä päättäen hän silloin hieman ivallisesti katseli sekä elämäänsä että ympäristöään. Kumminkin on siinä kaksi huomattavaa kohtaa. Toinen koskee sikäläistä luontoa:

"Se mikä täällä on ihmeellisintä ja todella ansaitsee näkemistä on luonto. En ole koskaan nähnyt suomalaisempaa — samalla kertaa lujaa ja tunteellista, rauhallista ja synkkää, rikasta ja yksitoikkoista. Olen täällä usein mielessäni peruuttanut sen syytöksen, jonka ajatuksissani joskus olen tehnyt Nervanderin (ja suuresti katsoen Runeberginkin) runoutta vastaan, että se nimittäin liiaksi syventyy luontoon ollakseen unohtamatta ihmisen. Täällä tuntee että luonnon täytyy olla voima suomalaisessa runoudessa. Kun seisoin Punkaharjulla, ymmärsin ensi kerran täydellisesti, että on voinut olla aika, jolloin isänmaanrakkaus olemassa-olonsa tueksi osotti luonnon kauneutta ja lausui runoilijan kanssa: 'Maan eestä kuolisitko tään?' Että tämä aika kuitenkin jo on ohi mennyt, on selvää, siitä kai olemme kaikki yksimielisiä."

Toisessa kohdassa Bergbom pahoittelee venäläisen teatterin perustamista Helsinkiin, lausuen toivonsa että siitä olisi ainakin se hyöty, että alettaisiin käsittää suomalaisen näyttämön välttämättömyys. Tästäkin pikku piirteestä huomaa, kuinka suomalaisen teatterin aate eli hänen mielessään, vaikka emme silti tiedä hänen vielä hetkeäkään ajatelleen ryhtyä sen toteuttamiseen. Jo ennen on sanottu toveripiirin ja ystävien pitäneen häntä tiedemiehenalkuna, ja tutkimustensa jatkamista hän nyt itsekin alkoi miettiä, mutta ymmärrettävissä on että ratkaisu oli vaikea.

Niin kauan kuin Bergbomilla oli lisensiaattitutkinto suorittamatta, kysymys tulevaisuudesta luultavasti ei ollut "polttavaksi" käynyt, mutta sen jälkeen vaati se vastausta. Runoilija-unelmat olivat kai taistelussa suomenkielen kanssa alkaneet hälvetä, mutta katkeraa oli kumminkin heittää ne kokonaan sikseen. Sitä paitse seurusteli Bergbom syksystä 1866 alkaen, jolloin hänen tuttavansa keväältä 1865 olivat palanneet, entistä enemmän näyttelijäin kanssa. Emilie sisar oli teatterikoulun johtokunnan jäsenenä, ja läheinen ystävyys ja seurustelu varsinkin rouva Raan ja Bergbom sisarusten välillä oli syntynyt. Tämä tuttavuus, jolla niinkuin saamme nähdä oli suuri merkitys suomalaiseen teatteriin nähden, tietysti ylläpiti Kaarlossa hänen runollisia ja taiteellisia mielitekojaan ja sekin vaikeutti puheena olevan kysymyksen ratkaisua. Emme siis ollenkaan ihmettele kuullessamme, että tähän aikaan sentapaiset alakuloisuus- ja masennus-kohtaukset, joista hän itse on puhunut kirjeissään ystäville, monesti uudistuivat. Vihdoin kypsyi kumminkin päätös, että hän keväällä 1869 hakisi Aleksanterin stipendin lähteäkseen ulkomaille jatkamaan tutkimuksiaan ja keräämään aineksia väitöskirjaksi, jolla pääsisi dosentiksi. Vaikka Bergbom hartaasti halusi päästä ulkomaille, lähemmin perehtyäkseen suurten sivistysmaiden kirjalliseen ja taide-elämään, on luultavaa, että vanhan, rakkaan isän kysyvät katseet enemmän kuin tämä halu olivat syynä lopputulokseen. — Seuraavassa saamme nähdä kuinka päätöksen toimeenpano lykkääntyi tuonnemmaksi ja kuinka se toimeenpantunakaan ei johtanut tarkoitettuun päämäärään.

* * * * *

Kun nyt olemme oppineet tuntemaan Kaarlo ja Emilie Bergbomin, nämä kaksi henkilöä, joiden elämä pian on siinä määrässä yhteensulava suomalaisen teatterin elämän kanssa, että heidän yksityiselämänsä ei enää mitenkään ole siitä eroitettavissa, annettakoon vielä tässä samassa luvussa itse perheestä seuraavat tiedot.

Ennen on mainittu, että senaattori Bergbom 1850-luvun alussa kesti pitkän taudin. Siitä parannuttuaan hän pysyi terveenä ja työvoimissa aina syksyn alkuun 1869, jolloin hän lyhyen sairauden jälkeen 13 p. syyskuuta erosi tästä elämästä. Perheen isän jälkimaine, semmoisena kuin se silloin julkilausuttiin, luo puolestaan valoa Emilie ja Kaarlo Bergbomin lapsuuden kotiin. "Senaattori Bergbom oli niitä harvoja miehiä", sanotaan U. S:ssa, "joidenka henki pysyy valppaana ja sydän lämpimänä, vaikka vuosien raskas taakka masentaa ruumiin voimat. Vielä 73-vuotisena oli hänen mielensä harras kaikkiin jaloihin pyrintöihin ja isänmaallisiin harrastuksiin. Suomen kielen, kirjallisuuden ja kansallisuuden harrastajat tulevat aina kiitollisuudella ja kaipauksella häntä muistamaan, koska hän oli niitä harvoja kansallismielisiä miehiä, jotka korkeimmassa hallituskunnassamme ovat suositelleet ja puolustaneet Suomen kielen ja kansallisuuden asiaa. Itse oli hän oikea perikuva suomalaisesta kansallisluonteesta sen kauneimmassa merkityksessä: vaatimaton, suora ja teeskentelemätön. Hänen mahtinsa ei ollut suurissa sanoissa, vaan väsymättömässä työnteossa. Suuri joukko niitä lakiehdotuksia, jotka kahdella viime valtiopäivillä ovat maan säädyille esitellyt, ovat saaneet alkunsa hänen ahkerasta kädestään." — Eräs yksityinen nuori tuttava, E. Nervander, todistaa että hänellä on sanomattoman hyvä ja kaunis muisto senaattori Bergbomista, jonka haudalla hän on vuodattanut kyyneleitä. Haudan partaalla laulettiin säkeitä, jotka hän oli kirjoittanut sydämestään.

Kun isä kuoli, oli viisitoista vuotta äidittömänä ollut perhe jo hajalla. Vanhin poika, Leonard, oli läpikäytyään Haminan kadettikoulun mennyt venäläiseen sotaväkeen. Majurina 1:sen Orenburgin tarkk'ampujapataljoonassa hän oli siirretty Turkestaniin, jossa Venäjä 1860-luvulla oli alkanut levittää valtaansa. Siellä kuolema hänet saavutti everstiluutnanttina Kodschendin linnan päällikkönä 1876. Kotimaassa hän oli viimeisen kerran käynyt jotakuta vuotta ennen isän kuolemaa. Kaarloa nuoremmista veljistä Ossian, läpikäytyään Aleksanteri I:sen tie- ja vesirakennusten instituutin Pietarissa, oli insinööri ja toimien par'aikaa rakennuksenalaisen Riihimäen—Pietarin rautatien ensimäisen työpiirin apulaisinsinöörinä hän asui Pietarissa. Aksel taasen oli ylioppilas, valmistautui vuoden päästä suoritettavaan tuomarintutkintoon ja asui sen jälkeen eri paikkakunnilla kaukana lapsuudenkodista. Tyttäristä oli, niinkuin on kerrottu, Betty naimisissa vapaaherra G. von Troilin kanssa ja asui Vaasassa; nuorin, Augusta, oli vielä kotona, mutta hänkin meni, ei täyteen kaksi vuotta myöhemmin naimisiin kirjapainonomistaja Oskar af Heurlinin kanssa.

Näin näemme että se tehtävä kodin hoitajana, jonka Emilie Bergbom 18-vuotiaana oli osakseen saanut, näinä vuosina loppui. Kumminkaan hänen ei tarvinnut jäädä yksin elämään eikä myöskään ilman tehtävää. Juuri silloin kuin hän luuli olevansa ilman semmoista elämänpäämäärää, jota hän voisi harrastaa koko rikkaalla hengellään ja lämpimällä sydämellään, se ilmaantui hänelle hänen veljensä Kaarlon elämäntyössä. Eikä mikään sattumus olisi voinut onnellisempi olla, sillä toteuttaessaan yhteistä suurta isänmaallista aatetta heillä oli keskinäisessä rakkaudessaan tyhjentymätön voiman ja kestäväisyyden lähde.

lV.

"Lea" ja Suomalainen Seura. 1869-1871.

Marraskuun 12 p. 1868 istui Kleinehn kulmahuoneessa päivällispöydän ympärillä noin kymmenkunta pohjalaista ylioppilasta — vanhimmat seurassa olivat Kaarlo Bergbom ja Emil Nervander — kaikki täynnä isänmaallista innostusta ja nuorta iloa. Syy yhteisiin päivällisiin oli seuraava. Pohjalaiset olivat kolme päivää ennen viettäneet Porthaninjuhlaansa, jota varten Seurahuoneen sali oli tuttujen naisten avulla asianmukaisesti koristettu. Kiitollisuudesta olivat sitten toimessa olleet ylioppilaat mainittuna päivänä kutsuneet naiset vaatimattomiin kahvipitoihin, ja heistä erottua oli sydämen kyllyys vaatinut jatkamaan yhdessä-oloa. Naisten joukossa oli rouva Raakin ollut, ja se lähinnä aiheutti että nämä päivälliset tulivat — historiallisiksi. Tuli näet puheeksi, niinkuin tähän aikaan alinomaan tapahtui, suomalainen teatteri, joka ei ollut olemassa, mutta joka kuitenkin eli jokaisen mielessä, ja silloin päätettiin seuraavana lukukautena s.o. kevätpuolella 1869 panna toimeen suomalainen näytäntö, jossa rouva Raa näyttelisi pääosan. Rohkea ajatus oli luultavasti Bergbomin keksimä; Nervander puolestaan lupasi kirjoittaa uuden näytelmän, joka tietysti oli suomeksi käännettävä.

Tämä "päätös", joka ei suinkaan johtunut neuvotteluista rouva Raan kanssa, oli neronleimaus, joka käsitti suomalaisen näyttämön syntysanan. Se on käyvä selväksi seuraavasta.

V:n 1869 ensimäinen puuha, jonka keskustana oli Bergbomin perhe ja sen ystävä- ja tuttavapiiri, ei kumminkaan ollut seuranäytäntö, vaan arpajaiset Kööpenhaminassa opiskelevan kuvanveistäjänalun Johannes Takasen hyväksi. Nämä huvit, joiden johto oli Emilie Bergbomin ja Nervanderin käsissä, olivat 2 p. helmikuuta ja ne ansaitsevat mainitsemista myöhempien seuranäytäntöjen tähden. Avustajina arpajaisiltamassa oli 15 ylioppilasta ja yhtä monta nuorta naista, jotka jälkimäiset erilaisiin kansallispukuihin puettuina möivät tarkoitusta varten lahjoitettuja kirjoja. Melkoinen osa näistä nuorista jatkoi koko kevätkauden ystävällistä seurustelua keskenään ja niiden joukosta saatiin ensimäiset vapaaehtoiset "statistit" suomalaiselle näyttämölle.

Tasan viikko arpajaisten jälkeen Bergbom kutsui luokseen pienen ystäväpiirin neuvottelemaan suomalaisen näytännön aikaansaamisesta. Kumminkaan ei kokous tarkoittanut yksistään neuvottelua, vaan saatiin myöskin kuulla julkiluettavan näyteltävä kappale — A. Kiven "Lea". Jo ennen kuin Nervander oli ennättänyt ryhtyä lupaustaan täyttämään oli Bergbom saanut Lean käsikirjoituksen[48] ja kohta huomannut, että siinä se nyt oli kuin taivaasta pudonnut näytelmä, joka tarvittiin, ja kauniimpana kuin oli osattu uneksiakaan. Gröneqvist luki ääneen pikku draaman, jota Bergbom sittemmin Kirjallisessa Kuukauslehdessä arvosteli seuraavin sanoin:

"Leassa on A. Kivi taas suomalaisen runottaren kruunuun kiinnittänyt helmen, jonka puhdas, runollinen loiste iäksi päiväksi on säilyvä; se on hempeä kukka, jossa itämainen hekkuma ja suomalainen kirkkaus ovat sulaneet yhteen. Tuntuupa se välistä ihan kuin tarina menneiltä ajoilta, Libanonin seeterien ja Saronin liljain kertoelma, ja samassa tämä suloinen tarina käsittää erään ihmiskunnan ja ihmishistorian korkeimpia kysymyksiä. Avarin näky-ala aukenee meille; Itämaan heloittava ilta-aurinko valaisee maisemaa rauhallisimmalla valonheijastuksella ja, jos tummia varjoja on näkyvissä, nekin sointuvat tuohon yhteiseen sovintoon."

Ihastuneet kuulijat olivat tietysti yksimieliset siitä, että näytelmä oli esitettävä, mutta kuka suorittaisi pääosan? Siinä suuri kysymys. Bergbom ei ollut vielä puhunut rouva Raalle päätöksestämme, jossa hänen myötävaikutuksensa oli otettu lukuun ilman että hänelle oli sanaakaan hiiskuttu asiasta, ja luultavaa on että hän, hienotuntoinen kun oli, arasteli esittää näyttelijättärelle ehdotusta, jonka toteuttaminen edellytti niin suurta uhrautuvaisuutta. Siitä johtui että lopulta ei hän itse vaan eräs toinen henkilö ensi kerran julkilausui rohkean ajatuksen rouva Raalle.

Taiteilijatar itse kertoo tapahtuman näin: Ensi kerran tämä kysymys esitettiin minulle eräänä iltana Bergbomilla. Puhuttiin Leasta ja olisiko mahdollista saada se näytellyksi. Miehenpuolisiin osiin, niin arveltiin, saataisiin kyllä hyviä esittelijöitä — mutta Lea? Silloin tohtorinrouva Sanmark[49] nousi, tuli luokseni ja lausui laskien kätensä pääni päälle: "Tässähän meillä on Lea!" — "Onko hän siis oleva mykkä?" sanoin minä, lisäten, kuultuani että Lea oli kappaleen pääosa, "enhän minä osaa enemmän suomea kuin 'hyvää päivää'!"

Seuraavana päivänä Bergbom oli tullut rouva Raan puheille ja kysynyt, eikö asia todella olisi mahdollinen? Oli sitten kauan neuvoteltu, kuinka olisi meneteltävä, jos hän koettaisi, ja lopulta oli sovittu, että hänelle toimitettaisiin käännös sanasta sanaan, niin että hän tietäisi panna oikean painon sanoille. Käännös hankittiin, ja näyttelijätär alkoi lukea osaa ulkoa!

Pitikö rouva Raa uhkarohkeaa yritystä tositeossa mahdollisena on vaikea sanoa, mutta ainakin hän tahtoi koettaa. Kenties oli hän tähän aikaan tavallista varmempi kyvystään senkin tähden että hän juur'ikään oli saanut yhden kauniimpia voittojaan Helsingin näyttämöllä. Helmikuun 12 p. oli ensikerran uudestaan näytelty "Daniel Hjort", Raa nimiroolissa ja rouva Raa Katrina, ja yleisö oli ollut erinomaisen ihastunut nerokkaasta tavasta, jolla kumpikin suoritti tehtävänsä. Miten tämän lieneekään, ei peräytyminen enää tullut kysymykseen, kun taiteilijatar 10 p. maaliskuuta Bergbomilla, saapuville kutsutun tuttavapiirin edessä, oli näytteeksi ulkoa lausunut Lean pitkän yksinpuhelun. Läsnäolijat ihmettelivät kuinka selvästi hän lausui sanottavansa, ja joskin muutamien sanojen ääntämisessä havaittiin vieras sointu, oli kumminkin epäilys yrityksen mahdollisuudesta kadonnut.

Tällä välin Bergbom oli pyytänyt Kiveltä lupaa "Lean" näyttelemiseen, ja on hänen vastauksensa liian kuvaava runoilijalle ja ajalle, että voisimme olla tähän ottamatta sitä. Ensin Bergbom ei näy maininneen kenelle pääosa oli aiottu, ja se selittää miksi runoilijakin vastaa kuivakiskoisesti:

"Huvittaisihan minua, että se näyteltäisiin, mutta sen luulen tukalaksi
asiaksi. Miesten roolit siinä ovat kylläkin helpot, mutta kuka tyttö
Helsingissä, ja vielä suomea taitava tyttö, tekisi mitä Lean tulee?
Minun mielestäni on se vaikea rooli ja vaatii tottuneen aktriisin."

Vähän myöhemmin, nähtävästi saatuaan uuden kirjeen Bergbomilta, hän palaa asiaan:

"Jos saatte neidon, joka luulee taitavansa näytellä Lean roolin, niin olkoon menneeksi. Nainenhan tavallisesti, vapaana miehen kopeasta pöyhkeydestä, täyttää sen, mihin kerran uskaltaa ruveta. Minulle itselleni olisi suuri huvitus nähdä kerran teostani näyteltävän. Ja jos näyttäminen onnistuisi hyvin, niin saisi se ehkä kirjankustantajat vähän mieluisemmiksi ostamaan kirjojani. He katsovat vielä kovin viistoon ja epäillen teoksiini. Älä mainitse muille että sanon Leaa vaikeaksi rooliksi; se ehkä kuuluu hieman tyhmältä. Mutta aatokseni on, ettei rooli, jota pidän vaikeana näytellä, sentähden välttämättömästi ole mestariteos. Minä tulin mainitsemaan Leasta viime kirjeessäni aivan vähän ja niinkuin välinpitämättömästi, mutta syy oli se että luulin teidän aikovan Leaksi jonkun nuoren tutentipojan (!), niinkuin on ollut laita kaikissa suomalaisissa teatterinäytännöissä, jotka olen nähnyt. Mutta siinä tilassa en ensinkään tahtoisi katsella Leaa näytettävän. Mutta nyt, koska tiedän että teillä totisesti on toivo saada siihen tyttö, niin soisin kaikesta sydämestäni aikeesi onnistavan. Toista tällaista tilaisuutta nähdä teostani 'tiljoilla' saan ehkä vuosia vartoa."

Yritys oli siis mahdolliseksi havaittu, ja nyt oli työhön käytävä käsiksi. Eikä luonnollisesti yksistään "Leasta" ollut kysymys, vaan oli ohjelma täydennettävä muilla kappaleilla. Kiven kappale oli liian lyhyt yksin esitettäväksi, jota paitse aikomus oli toimeenpanna ainakin kaksi näytäntöä. Lisäksi päätettiin ottaa Z. Topeliuksen laulunsekainen huvinäytelmä kahdessa näytöksessä "Saaristossa" (Ett skärgårdsäfventyr) sekä toinen näytös F. von Flotowin oopperasta "Martha". Molemmat suomennettiin kiireimmiten ja sopivia henkilöitä pyydettiin mikä mitäkin osaa näyttämään. Eikä niitä tarvittu kaukaa etsiä. Kyvykkäimmät kuuluivat ennestään Emilie ja Kaarlo Bergbomin tuttava- ja ystäväpiiriin. Niin etevä laulajatar Mili Mechelin, joka varsinkin laulunopettajana on suuresti vaikuttanut soitannollisen elämän kehitykseen maassamme, niin neiti Ilta Lagus (sittemmin rouva Ekroos), jolla samoin suosittuna laulajattarena on ollut arvossa pidetty asema Helsingin musiikkielämässä, ja niin neiti Therese Decker (sittemmin rouva Hahl), joka ei ainoastaan taitavana laulajattarena vaan eritoten innokkaana avustajana laulukappalten harjoittamisessa alusta aikain viimeiseen saakka — s.o. neljättäkymmentä vuotta on ollut Bergbom sisarusten hartaimpia, uhrautuvaisimpia ja uskollisimpia työtovereita. Miehistä taasen ovat etupäässä seuraavat mainittavat: Gröneqvist, jonka jo tunnemme edellisestä; varamaansihteeri sittemmin esittelijäsihteeri Berndt Ahnger,[50] jolla oli niin suuret taipumukset näyttämötaiteeseen, että hän kokonaan olisi antautunut sille alalle, jos olot olisivat olleet suotuisammat; ylioppilas (sittemmin maisteri) Taavi Hahl, joka kyvykkäänä laulajana ja soitannontuntijana oli Bergbomien ansiokkaimpia apumiehiä "Suomalaisen oopperan" aikana, mutta jonka kuolema tempasi liian varhain kotimaista taidetta ja tiedettä harrastamasta; ja ylioppilas Elis Duncker, joka kaksi vuotta myöhemmin luopuen lakimiehen uralta rupesi oopperalaulajaksi ja jolle niinikään kovin lyhyt elämänaika oli suotu.

Tämmöisellä kantajoukolla kävi jotakin yrittäminen. Harjoitukset alkoivat, ja ensi kerran Bergbom sisarukset näyttivät tarmonsa. Heidän johtamanaan sujuivatkin kaikki valmistukset erinomaisesti, sillä innostus oli kaikissa yhtä suuri, vaikka tuskin kukaan aavisti mihin käänteentekevään puuhaan oli ryhdytty.

Valmistuksiin kuului myös esiintymisluvan hankkiminen rouva Raalle ja teatterin vuokraaminen. Sopimuksenhieronta asianomaisten kanssa, jossa m.m. Nervander oli apuna, johti lopulta seuraavaan tulokseen. Ruotsalaisen teatterin johtokunta suostui yhteen esiintymiseen sillä ehdolla, että rouva Raa näyttelisi Uudessa teatterissa, joka seuranäytäntöjen toimeenpanijain tuli siksi illaksi vuokrata. Jälkimäiseltä taholta tarjottiin silloin 650 mk, mutta siihen vastattiin: "Tarjousta valitettavasti ei voida hyväksyä, vaan vaatii johtokunta vuokraa 850 markkaa, joka nykyään on näytäntöjen bruttotulojen keskimäärä".[51] Näin, vaikka ilta oli oleva semmoinen, jolla ruotsalaisella teatterilla ei ollut tapana näytellä! Oli pakko myöntyä, vaikka siten pettyikin toivo voida antaa "Lean" tekijällekin joku osa illan tuloista. Venäläisen teatterin johtokunta, jonka hallussa Arkadia oli, osoitti sitä suurempaa kohteliaisuutta, se kun ei vaatinut enempää kuin 100 m. illasta.[52]

Puolentoista kuukautta touhu oli kestänyt, kun vihdoin ensimäinen näytäntö tapahtui maanantaina 3 p. toukokuuta. Huone täyttyi "permannosta kattoon" yleisöstä, joka jännityksellä odotti mitä oli tulossa, sillä huhuista tiettiin, että yritys tarkoitti jotain toista kuin entiset ylioppilasnäytännöt. Kun orkesteri oli soittanut Mendelsohnin uvertyyrin Ruy Blas'iin, nousi esirippu ja näyttämöllä nähtiin aitauksen ympäröimä kirkkomaa, jolla nuorukaisen ruumiin ympärillä seisoi maalaiskansaa ryhmissä. Se oli loppukohtaus Runebergin "Pilven veikosta". Ja orkesteri alkoi taas soittaa säestääkseen Lindbladin säveltämää kaksinlaulua kaatuneen sankarin morsiamen ja isän välillä, jonka neiti Therese Decker ja maisteri F.H. Alopaeus lauloivat ylen kauniisti. Yksinkertaisen somasti sommitellun kuvaelman (Pilven veikon kasvot oli Fritiof Raa mestarillisesti maalannut situatsionin mukaan) ja varsinkin sydäntä kouristavan laulun vaikutus oli vastustamaton. Kuvaelma uudistettiin kohta, niinkuin sittemmin säännöllisesti tapahtui, joka kerta kun se uudelleen esitettiin suomalaisen teatteriohjelman osana — ja oikea tunnelma oli viritetty koko illaksi.

Tuli sitten Topeliuksen iloinen huvinäytelmä, ja se näyteltiin seuranäytännön kannalta arvostellen erinomaisesti. Kohtaukset seurasivat toisiaan reippaassa vauhdissa, ja "olipa aivan hauska kuulla, kuinka prinssit, amiraalit ja kreivinnat haastelivat suomea, jommoista erinomaisuutta ainoastaan taiteen vielä on lupa esiintuoda" (U. S.). Mutta paras valtti oli jälellä. Kun välillä oli soitettu Flotowin oopperan Alessandro Stradellan uvertyyri, seurasi "Marthan" toinen näytös, sävelteoksen ihanin osa, johon m.m. ikikaunis irlantilainen laulu "Kesän viime kukka" on sijoitettu. Tässäkin esitys voitti yleisön toiveet. Pääosaa esittikin etevä laulajatar, neiti Mechelin, eivätkä muutkaan osiaan pilanneet.

Tyytyväisinä lähdettiin teatterista, ja vaikka vain oli nähty seuranäytäntö, oli suomenmielisillä jonkunlainen voitontunne mielessä. Eikä illan vaikutus rajoittunut ainoastaan heihin. Eräs ruotsinmielinen katsoja puhkesi näet sanoihin: "Sellainen näytäntö voi tehdä proselyyttejä!" Tyytyväisimmät kaikista olivat tietysti toimessa mukana olleet, ja he erosivat vasta yhteisen illallisen jälkeen teatterin lämpiössä.[53]

Viikko myöhemmin, maanantaina 10 p. toukokuuta — siis tuona samana päivänä, joka jo ennestään (kts. ylemp. s. 102) oli merkkipäivä kotimaisen teatterin historiassa — tuli toinen näytäntö, se johon oikeastaan kevätkauden odotukset ja toiveet olivat kohdistuneet. Nyt oli siis suomenkieli ensi kerran kaikuva itse Uudessa teatterissa ja — mikä ihme — tämän teatterin ruotsalaisen näyttelijäseuran etevimmän taiteilijattaren huulilta! Olihan semmoinen tapaus taide-elämässämme, jos mikään, omansa jännittämään mieliä. Joka lippu oli myyty, ja teatteri ahtautui täpösen täyteen yleisöä, jossa tietystikin suomenmieliset muodostivat enemmistön, mutta jossa nähtiin lukuisasti uteliaita toismielisiäkin.

Mozartin iki-ihanan Don Juanin alkajaissoiton jälkeen tuli ensin niinkuin ensimäisessäkin näytännössä "Pilven veikko", jonka vaikutus oli yhtä syvä kuin silloin, ja ohjelman loppunumerona oli taas "Martha", josta ei suinkaan tällä kertaa nautittu vähemmän kuin ensimäisellä. Näiden väliin oli "Lea" sijoitettu niinkuin helmi kehykseensä.[54]

Vaistomaisesti aavistaen, kuinka paljo oli kyseessä, suurin osa katsojia esiripun noustessa istui "sydän kourassa". Levottomuus oli niin suuri, että alkukohtaukset — Sakeuksen lyhyt vuoropuhelu Rubenin kanssa, hänen yksinpuhelunsa ja rahanlaskunsa sekä kohtaus Joaksen kanssa, joka päättyy tämän aitofarisealaiseen rukoukseen — tuntuivat pitkiltä, sillä vaikka ne näyteltiin tavallisen hyvin, eivät ne merkinneet mitään ratkaisevaa. Mutta silloin, samassa kun Joas nousee polviltaan, Lea astuu sisään, astuu keveästi ja varmasti, ja kun isä moittii hänen viipyneen kauemmin kuin lupa myönsi, hän nostaa hunnun kasvoiltaan ja puhuu sisällisen hehkun vallassa, mutta selvällä äänellä: "Ah, isäni! lentäen kuluu aika, kun sydämemme askartelee taivaan ihmetöissä." — Olihan siinä hieman outoa sävyä lausumistavassa, mutta sanat soivat kuitenkin selvinä ja heleinä, niin että katsojain milt'ei tuskallinen jännitys siinä tuokiossa laukesi ja vaihtui levolliseksi, vaikkei sentään hiiskaustakaan sallivaksi tarkkaavaisuudeksi. Ja sitten pikku näytelmä sujui luontevasti kohtaus kohtaukselta ilman vähintäkään häiriötä, Lean ainoatakaan kertaa kompastumatta. Päinvastoin hänen tositaiteellinen näyttelemisensä sai aikaan, että esityksen taiturimainen puoli — pitkän vieraskielisen osan ulkoalukeminen — unohtui ja sen sijaan antauduttiin taiteen tenhon valtaan.

Todella mieltäylentävä ja juhlallinen oli se ihastuksen- ja kunnioituksenosoitus, jolla kukkuroilleen täysi teatteri tervehti illan sankaritarta — mainesanalla on tässä tavallista todenperäisempi merkitys! Kättentaputukset olivat voimakkaita, tasaisia, pitkällisiä ja kolme kertaa huudettiin taiteilijatar esiin oikeassa suosion myrskyssä, jommoiseen hidas luontomme harvoin ratkeaa. Ihmiset olivat kuin haltioissaan. Muuan ruotsalaista syntyperää oleva rouva (Sopetoff) joutui, vaikka hän ei suomen sanaa ymmärtänyt, niin intoihinsa, että hän otti sormuksen sormestaan, pisti sen kukkaskimppuun ja heitti sen lahjana taiteilijattarelle. Muista kukkaskimpuista yksi toisia isompi sisälsi kultaisen rannerenkaan, johon seppelöitty kannel oli kuvattu, ja johon oli piirretty muistosanat: Charlotte Raalle 10/5 1869, Kuin kesän lempeä sade, niin vuotakoon onni ja rauha sinulle.[55]

Riemutunnelma oli niin mahtava, että se valloitti kaikki läsnäolijat ja välinäytöksen aikana tuntui kuin olisi kaikki erimielisyys kadonnut. Semmoisetkin, jotka muutoin tuskin tervehtivät toisiaan, puristivat toistensa käsiä kilvan purkaessaan tulvillaan olevain sydäntensä tunteita. Mukana olleet eivät ole sitä unohtaneet.

Näytännön jälkeen suomalaisuuden ystävät kutsuivat kaikki, jotka olivat myötävaikuttaneet, illanviettoon teatteriravintolan yläkertaan. Ensimäinen puhe omistettiin tietysti rouva Raalle. Yrjö Koskinen julkilausui ne kiitollisuuden ja kunnioituksen tunteet, jotka ei ainoastaan läsnäolijain sydämissä, vaan paljo laajemmissakin piireissä hehkuivat taiteilijatarta kohtaan, joka niin loistavasti oli näyttänyt kielemme kelpaavan näyttämöltä tulkitsemaan mitä ylevimpiä mielenliikutuksia. Eikä se voitto, jonka suomenkieli rouva Raan kautta oli saavuttanut — siihen tapaan puhe päättyi — ollut mikään tavallinen näyttämömenestys, vaan historiallinen tapahtuma, joka merkitsi todellista käännettä teatteriolojemme kehityksessä. Sitten seurasivat maljat "Marthan" ja "Pilven veikon" laulajattarille, A. Kivelle ja Suomen draamalliselle kirjallisuudelle, Bergbomin perheelle, jonka — joskin etupäässä Kaarlo Bergbomin — ansioksi näytäntöjen toimeensaanti luettiin. Puoliyö oli jo ohi, kun joukko ylioppilaslaulajia myrskyssä ja sateessa laulaen saattoi rouva Raan kotia. Erotessaan hän kätteli saattajiaan, voimatta muuta lausua kuin: "Olen niin onnellinen!"

Näin päättyi tämä ilta, jonka suurteosta rouva Raa jälkeenpäin on sanonut, että hän ei mistään hinnasta tahtoisi toista kertaa kokea samaa. Vasta sillä hetkellä kun hänen oli astuminen näyttämölle, hän oikein oli käsittänyt mitä hän uskalsi. Emilie Bergbomin ja erään toisen naisen täytyi suorastaan käsivarsista tukea häntä hänen odottaessaan sitä silmänräpäystä, jolloin hänen piti astua esiin. Hän oli näet hervottomuudesta maahan vaipumaisillaan, mutta, sanoo hän itse, siinä tuokiossa kun hän astui ensi askeleen yleisön näkyville, oli kuin korkeampi voima olisi pyyhkäissyt pois taakan ja ottaessaan hunnun kasvoiltaan lausuakseen ensimäiset sanat hän tunsi itsensä autetuksi. Hän ei ajatellut yleisöä eikä itseänsä vaan ainoastaan Leaa — ja kaikki meni hyvin!

Näytteeksi siitä mitä julkisuudessa lausuttiin näytännöstä, olkoon seuraava ote U. S:sta. Kerrottuaan illan menosta ja arvosteltuaan rouva Raan uskallusta sitä ihmeteltävämmäksi kuin ne, jotka olivat olevinaan draamallisen taiteen varsinaiset kannattajat maassamme, eivät suinkaan olleet vahvistaneet häntä kehoituksillaan ja hänen suomenkielen lausumistaan tarkaksi, sujuvaksi ja puhtaaksi, kirjoittaja jatkaa:

"Jos kysymme, mikä tämän tapauksen merkitys on, täytyy vastata, että ennen kaikkea se on osoittanut suomenkielisen teatterin mahdollisuutta meidän maassa. Se into, joka on pannut nämä seuranäytelmät toimeen, ja se into, joka niiden onnistumisesta on syntynyt, ennustavat toivoaksemme valoisampaa tulevaisuutta kansalliselle teatteri-taiteellemme. Ja aivan merkillinen kohta on sekin, että muukalainen ensimäisen luokan näyttelijätär on tahtonut näin jalolla alttiiksi-antamuksella lainata apuansa tähän kansalliseen toimeen; sillä se merkitsee, että kansallinen asiamme voimakkaasti valloittaa alaa. Me olemme ennen lausuneet mielipahan sanoja siitä teatteri-harrastuksesta, joka ei pidä sopimattomana käyttää Suomen kansan hiellä ja vaivalla ansaittuja varoja ulkomaalaisen teatterijoukon ylläpitämiseen. Että nyt kuitenkin tästä vieraasta joukosta yksi, sen etevin jäsen, on ikäänkuin sanaimme tutkaimen katkaissut, on asia, josta vielä enemmän iloitsisimme, jos ei se olisi sula sattumus, josta ansio ei missään määrässä tule teatterin johtokunnalle, vaan yksistään rouva Raalle. Vaan totta on, että hänen ansionsa onkin erinomaisen suuri. Hänen ainoa palkintonsa on, että hänen nimensä on säilytettävä tavallista merkillisempänä meidän kansallisen taiteemme historiassa. Sillä sitäpä uskallamme nyt toivoa, että sitä myötäistä hetkeä, joka näkyy tulleen suomenkieliselle draamataiteelle, ei ole päästettävä tyhjään haihtumaan, vaan että jotakin perustusta nyt koetetaan laskea tulevaisuudelle. Ja siinä tapauksessa kenties ei ole mahdotonta, että vielä saadaan luottaa rouva Raan jäntevään tahtoon ja intoon."

Kolmas henkilö, jonka ansio Lea-illasta oli ainakin tasalla rouva Raan ja Kaarlo Bergbomin ansioiden, tarkoitamme näytelmän tekijää, ei ollut voitonhetkenä saapuvilla. Säilyneistä kirjeistä ei myöskään huomaa hänen saaneen oikeaa käsitystä tapahtuman merkityksestä, jossa hänellä oli ollut niin suuri osa — sillä olihan se verraton asia, että niin arvokas alkuperäinen teos kuin "Lea" oli voiton pohjana! Eräässä kirjeessä 19 p:ltä toukokuuta Bergbomille ilmaantuu vähemmän iloa kuin katkeruutta, jonka Helsingfors Dagbladissa Lea-näytännön jälkeisenä päivänä julkaistu arvostelu kappaleesta oli aiheuttanut. Siinä "Leaa" — "tunnetun [den bekante!] Aleksis Kiven tekemää alkuteosta" — vastaan esitetään erinäisiä muistutuksia, jotka runoilija syystä pitää perusteettomina. Mutta kuulkaamme häntä itseään:

"Mielin vielä sanoa jotain Leasta. Onko sinunkin mielestäs Joas niin 'misstecknad karakter', kuin Dagblad sanoo? — Mutta niinhän täällä käy: minä hänen pidin parhain esiteltynä, ja muiden silmissä on se perin onnistumaton. Kuinka hyvänsä; mutta niinkuin Israelin kansassa hengittää se hellin, riutuvin, hohtavin ja taivaallisin rakkaus, niin sen povessa myös puuskuttaa verraton viha ja kiukku, aina kärkäs käymään mustenevaksi raivoudeksi. Se on tunnettu asia, ja sen näyttää melkein joka lehti pipliassa. Ja mistä vartosit enemmän kiukkua ja sen riehuvaa, raakaa osoitusta kuin eräältä fariseukselta, kitsaalta, saidalta fariseukselta, jolta hangoittelija (toisesta, vihatusta lahkokunnasta) tempasee silmänräpäyksessä sekä kaikki varrotut aarteet että kauniin morsiamen? — Mutta tämä olkoon. Nyt tulen toiseen kysymykseen, jossa kaiketi olen oikeassa. Dagblad sanoo, että ainoastaan 'Joasta ei liikuta se ihmeellinen oppi' ja sittemmin että 'toiminta loppuu ennen itsensä kappaleen loppua'. Mutta minä sanon, että toiminta kestää aina kunnes 'esirippu putoaa' ja juuri siinä hetkessä näytetään, että kristinuskon taivaallinen lempi ylivoittaa suurimmankin maallisen vihan. Joas oksentaa ympärillensä kirousta, mutta saa takasin paljasta siunausta (kristinuskon tärkein pykälä). Joas kummastuu ja kysyy: 'mitä?' mutta aina vaan sataa hänen päällensä rakkautta ja hän 'poistuu kovin aattelevana ja käsi otsalla'. Kukaties ei Dagblad olekaan huomannut näitä ihan viimeisiä sanoja paranteesien välissä, kukaties ette tekään, jotka sen näytitte, ole niitä huomanneet, vaan osoititte sen teatterissa saman mielipiteen mukaan, joka on Dagbladin. No olkoon menneeksi. Hyvähän että tapahtui minulle se kunnia, että teokseni näyteltiin; ja hyvä, että kävi se niin hyvin ja hän (Joas) sillä tavalla osoittaa selvästi, että se ihmeellinen oppi on häneenkin sattunut; vaikka minun mielestäni se ei sopinut, että hän yhtyi siihen yleiseen riemuun, vaan parasta, että hän poistui. Mutta nyt tulen kolmanteen kysymykseen: Dagblad sanoo, etten ole 'ymmärtänyt ensinkään esitellä jäsenten sisällistä hengellisyyttä' (niinkuin muistan sanain kuuluneen). Tämä on moitteista vaikein; ja jos se (moite) on kaikissa paikoissa oikea, niin eihän siinä löydy minulle muuta lohdutusta kuin: 'den som är slagen till slant' j.n.e. Siinä on oman henkeni ikivoiman puute. — Kerran vielä: kuinka hyvänsä; mutta Dagblad piti kyllä murheen että samasta koususta kuin hänen täytyi (Frouva Raan kautta) antaa vähän lämmintä, hän toiselta viereltä antoi kyllä jäähdytystä (itsensä kappaleen arvostelemisen kautta)."

Edellisestä tiedämme, että näytäntö ei voinut antaa rahallista voittoa. Voidaksensa lähettää runoilijalle edes jotakin — hän ilmoitti näet ennen kesää välttämättömästi tarvitsevansa 200 mk — Bergbom sai aikaan, että 3 p. toukokuuta annettu näytäntö uudistettiin 30 p. Oli promotsioonikevät ja saattoi siis toivoa täyttä huonetta. Toivo pettyi kumminkin. Näytäntö onnistui yhtä hyvin kuin ensi kerralla, mutta katsojia oli vähän. Siitä huolimatta Bergbom ja hänen sisarensa lähettivät Kivelle 300 mk, joka mainitaan esimerkkinä siitä, kuinka he valvoivat kun muut nukkuivat.

* * * * *

Tästä lähtien elettiin siinä tunnossa, että suomalainen teatteri oli lähempänä kuin ennen, mutta vielä oli taival kuljettava ennen kuin se nähtiin totena. Meidän on nyt askel askeleelta seuraaminen etenemistä päämäärää, kohti.

Ensi hetkellä näytti kai reima-askeleelta eteenpäin se odottamaton tapaus, että Kaarlo Bergbom heinäkuulla 1869 valittiin ruotsalaisen teatterin johtokunnan jäseneksi, vaikka se pian osottautui harha-askeleeksi. Asianlaita oli seuraava. Keväällä, samaan aikaan kun suomalaiset näytännöt tapahtuivat, hajosi ruotsalaisen teatterin kannatusyhdistys, ja teatterin olemassaolo näytti vähän aikaa arveluttavalta. Yritys oli tuottanut tappiota, ja sen jatkamiseksi katsottiin enennetty valtioapu välttämättömäksi. Ennen oli teatteri saanut valtiolta 12,000 mk orkesterin ylläpitämiseksi; nyt pyydettiin 16,000 mk itse teatteria ja 4,000 mk teatterikoulua varten, siis yhteensä 20,000 mk. Tästä summasta myönnettiin 16,000 mk ja uusi kannatusyhdistys muodostui, joka heinäkuun lopulla kokoontui valitsemaan johtokuntaa. Tässä tilaisuudessa eräs kaupungin varakkaimpia liikemiehiä, jonka avustus oli teatterille tärkeä, puolusti Bergbomin valitsemista, ja niin tämä tuli pormestari, tri W. Zilliacuksen ja varatuomari K.A. Weckströmin (toimitusjohtaja) rinnalle johtokunnan kolmanneksi jäseneksi, niinkuin sanottiin, kirjalliseksi neuvonantajaksi.

Bergbomin toimesta tässä uudessa asemassa on vähän tietty, ja se mikä tiedetään todistaa hänen joutuneen vieraaseen ympäristöön, johonka hänen oli mahdoton kotiutua. — Jo ennen näytäntöjen alkua hän huolehtien teatterikoulun tulevaisuutta koetti saada Nervanderin laitoksen johtajaksi, sillä O. Toppelius, joka tähän saakka oli tehtävää hoitanut, oli, nimitettynä kreikankielen lehtoriksi, muuttava Vaasaan. Tarkoitus oli järjestää koulu mitä säästäväisimmin, jotta varat eivät kesken loppuisi. Opettajina toimisivat ainoastaan rouva Raa ja Gröneqvist, ja musiikkiopetus jätettäisiin kokonaan pois, koska neiti Mechelin, jonka varassa se viimeksi oli ollut, aikoi syksyllä lähteä Parisiin. Nervander kieltäytyi kuitenkin ja kehoitti Cygnaeuksen neuvon mukaan — "hajoittamaan koko hökötyksen". Ja siihen asia lopulta menikin, sillä syyskuulla U. S. kertoo: "Teatterikoulu on joku aika sitte hajoitettu, mistä syystä emme tiedä. Rouva Raa on kuitenkin hyväntahtoisesti ottanut johtaakseen koulun oppilaita." Tämä viimeinen tarkoittaa kai sitä, että joillekin vanhoille oppilaille annettaisiin edelleen johtoa itse näyttelemistaidossa, mutta uusia ei otettaisi vastaan eikä myöskään enää vaivattaisi entisiä suomenkielen opetuksella. Siihen päättyi siis yritys, josta kymmenen vuotta varhemmin oli niin suuria toivottu!

Ymmärrettävää on, että Bergbomin ollessa Uuden teatterin johtokunnan jäsenenä ajateltiin niiden toiveiden toteuttamista, jotka suomenmieliset niinkauan olivat kohdistaneet ruotsalaiseen näyttämöön. Olihan aina vuodesta 1847 luultu, että kotimainen ja suomalainen teatteri olisi syntyvä ja kehittyvä sen yhteydessä. Nyt, jos koskaan, oli se tapahtuva. — Itse asiassa on meille säilynyt kirjallinen seikkaperäinen suunnitelma miten teatterin toiminta olisi järjestettävä, jotta tuo päämäärä saavutettaisiin. Se on Nervanderin kirjoittama ja hänen ilmoituksensa mukaan pääasiassa syntynyt neuvotteluista hänen ja Emilie Bergbomin välillä, koska ehdotusta ei katsottu sopivaksi suorastaan esittää Kaarlon tekemänä. Toiselta puolen on luonnollista, että Emille ei ehdottanut mitään, joka olisi ollut veljelleen tuntematonta saatikka vastenmielistä. Suunnitelmasta mainittakoon tässä vaan seuraavat pääkohdat:

Teatteriseura jaettaisiin kolmeen osastoon, joista ensimäinen yksinomaisesti ruotsalaista näyttämöä varten tarkoitettu, käsittäisi silloisen seuran etevimmät kyvyt, toisen jäsenet toimisivat etupäässä suomalaisella näyttämöllä ja kolmannen olisivat avullisia sekä ruotsalaisissa että suomalaisissa näyttämöissä. Kaikki toisen ja kolmannen osaston jäsenet olisivat tietysti kotimaalaisia. — Ensimäisenä vuonna annettaisiin ainoastaan 2 tai 3 suomenkielistä näytäntöä kuukaudessa. — Teatterin johto uskottaisiin johtokunnalle, jossa paitse toimitusjohtajaa ja esimiestä olisi kolme ruotsalaista ja kolme suomalaista johtajaa. — Teatterikoulu ylläpidettäisiin lähimmässä yhteydessä teatterin kanssa ja johdettaisiin pitäen silmällä samassa määrässä ruotsalaista kuin suomalaista näyttämöä. — Orkesterissa olisi opetusta annettava kotimaisille oppilaille. — Erityinen kannatusyhdistys perustettaisiin takaamaan teatterille 1000 markan tulo kummastakin jokaisen suomenkielisen ohjelman kahdesta ensimäisestä näytännöstä.

Tuskin tarvinnee sanoa, että ehdotus ruotsalaisella taholla arvosteltiin "epäkäytännölliseksi", ilman että tarjouduttiin neuvotteluihin, joista olisi voinut käytännöllisempää syntyä. Myöhemmän kokemuksen nojalla saattaa kumminkin sanoa, että tarkoitettu yhteistoimi, jos se olisi saavuttanut ruotsalaisen teatterin johtajain ja ystäväin hyväksymisen, epäilemättä varmemmin olisi hyödyttänyt niitä, jotka meillä tahtovat ylläpitää ruotsalaista kulttuurimuotoa, kuin suomenkielisiä. Edellisillä olisi luultavasti nyt kotimainen näyttämö, jota heillä ei vieläkään ole; mutta suomalainen osasto olisi tuskin ruotsalaisen yhteydessä kehittynyt yhtä ripeästi kuin itsenäisenä ja vapaana. Tämän ohella on mainittava, että Bergbom yksityisesti oli ryhtynyt keskusteluihin eri henkilöitten kanssa, jotka, vallassäätyymme kuuluvina, liittyen noihin kotimaisiin osastoihin, olisivat avanneet niiden kehitykselle aavistamattomia mahdollisuuksia. — Kun Bergbomille oli selvinnyt, että hän teatterin johtokunnan jäsenenä ei voisi mitään aikaansaada kotimaisen taiteen hyväksi, ja kun muissakin kohdin erimielisyyttä oli ilmaantunut, hän jo ennen joulua vapaaehtoisesti luopui jäsenyydestään.

Kenties tärkein tulos koko tästä episoodista Bergbomin elämässä sisältyy seuraavaan kaskuun. Eräänä päivänä Bergbom hyväntahtoisen, mutta aitoruotsalaisen puvustonhoitajattaren kanssa tarkasteli joitakuita teatterin pukuja. Niiden joukossa oli osa ollut kovin likaisia ja repaleisia, niin että Bergbom ei voinut olla kysymättä: "Kuka voi tuommoisiin pukeutua?" — "Kyllä ne suomalaisille kelpaa!" vastasi naivisesti rouvasihminen. Silloin, kertoi Bergbom myöhemmin, vakaantui hänessä ajatus että suomalaisilla sittenkin on oleva oma teatterinsa!

Verrattomasti tärkeämpi tapahtuma kuin Bergbomin lyhyt toimi Uuden teatterin johtokunnassa oli suomalaiseen näyttämöön nähden Suomalaisen Seuran perustaminen 15 p. lokakuuta 1869. Tämänniminen seura ja eräs toinenkin nimeltä "Suomen ystäväin seura" olivat jo ennenkin tällä kymmenluvulla Helsingissä syntyneet ja toimineet; mutta niiden päämääränä oli ollut suomenkielen käytännön laajentaminen, jota vastoin uudella seuralla oli erikoisena tarkoituksena edistää suomalaisuuden asiaa taiteen alalla, ja siinä kohden sen toimi tulikin sangen merkilliseksi. Tuskin tarvinnee mainita, että tämmöisen seuran perustaminen oli seuraus ennen kerrotuista tapahtumista. Eräässä kirjeessä samalta syksyltä Bergbomille tavataankin lause: "Voit tuntea itsesi onnelliseksi, Suomalainen seura on milt'ei välittömästi saanut alkunsa viimekeväisistä suomalaisista seuranäytännöistä."

Ensimäinen, joka esitti ajatuksen tämmöisen seuran tarpeellisuudesta, oli säveltaiteilija Lorenz Nikolai Achté, ja kokous sen perustamista varten pidettiin mainittuna päivänä seurahuoneella. Saapuville oli tullut noin 60 henkeä molempaa sukupuolta, enimmäkseen yliopistopiireistä. Ehdotusta kannatettiin suurella innostuksella ja yksimielisesti päätettiin perustaa seura, joka toimintaan nähden jaettaisiin kolmeen osastoon: draamallinen, soitannollinen ja kirjallinen. Niiden jäsenten, joilla oli halua ja kykyä olla osallisina taiteellisessa toimessa, tuli ilmoittautua toiseen tai toiseen osastoon; muut muodostaisivat seuran passiivisen pohjajoukon. Seuran toimi ja julkinen esiintyminen oli tapahtuva suomenkielellä, mutta tämän kielen taito ei ollut välttämätön jäseneksipääsyn ehto, jos pyrkijällä vain oli mielihalua ja intoa itse asiaan. Kokouksia, joiden ohjelmaan kukin osasto vetäisi kortensa, pidettäisiin kerran kuukaudessa, jota paitse silloin tällöin julkisiakin esiintymisiä toimeenpantaisiin. — Kun näistä pääkohdista oli sovittu, valittiin yhdeksänhenkinen johtokunta, jonka jäseniksi tulivat: draamallista osastoa varten rouva M. Krohn (jonka sijaan sittemmin astui rouva M. Ahnger) ja Kaarlo Bergbom, soitannollista osastoa varten neiti Therese Decker ja L.N. Achté, kirjallista osastoa varten professori A. Ahlqvist ja dosentti J. Krohn sekä passiivisten puolesta Emilie Bergbom, dosentti O. Blomstedt ja ylioppilas V. Löfgren, Myöhemmin johtokunta keskuudestaan valitsi Ahlqvistin esimieheksi ja Löfgrenin sihteeriksi ja rahastonhoitajaksi.

Jo ensimäiset iltamat todistivat, että seuraa perustaessa ilmaantunut innostus oli oikeaa laatua. Ensi illaksi tiistaina 16 p. marraskuuta kokoontui seurahuoneen suureen saliin 350-400 henkeä. Silloin hyväksyttiin ehdotus säännöiksi ja valittiin Fredr. Cygnaeuksen syntymäpäivä, huhtikuun 1, seuran vuosipäiväksi. Ohjelmaan kuului paitse Ahlqvistin esitelmää "Katoavista luonnonkansoista" kaksi Suonion julkaisematonta runoelmaa, "Karkuri" ja "Purjehdusretki", jotka runoilija itse lausui, laulua — Achtén johtamia mies-kvartetteja ja sekaäänisiä lauluja — ja tanssia. Draamallisella osastolla ei tällä kertaa vielä ollut mitään tarjottavana; mutta huhu kertoi, että Weberin "Preciosaa" oli alettu harjoittaa. Eikä huhu ollut perätön. Jopa aiottiin saada ooppera valmiiksi ennen joulua, mutta erinäiset vastukset sen estivät. Silti saatiin toisessa iltamassa vähän esimakua siitä mikä oli tulossa. Siinä, 9 p. joulukuuta, esitettiin näet neljä kööriä ja yksi soololaulu "Preciosasta". Mutta muutenkin oli toisen iltaman ohjelma ensimäistä vaihtelevampi. J. Krohn piti vilkkaasti esitellyn, mieltäkiinnittävän esitelmän Genève-järven ihanista seuduista, rouva Raa lausui Oksasen "Koskenlaskijan morsiamet" ja rouva Mina Ahnger lauloi erittäin miellyttävästi kaksi uutta Ernst Fabritiuksen Suonion sanoille säveltämää kaunista soololaulua (toinen vieläkin paljo laulettu "Ainoa hetki").[56] Tämän lisäksi oli kuvaamataidekin edustettuna pienellä näyttelyllä. Seuran jäsenten omistamia taideteoksia oli järjestetty nähtäväksi: pari Takasen muovailemaa rintakuvaa, Sjöstrandin tekemä J.V. Snellmanin muotokuva pientä kokoa, valokuva Wl. Schwertskoffin lasimaalauksesta Kaarina Maununtyttären hautakappelia varten sekä erinäisiä vanhempia ja uudempia maalauksia.

Jälkimäisessä iltamassa nähtiin saapuvilla myöskin A. Meurman, siihen aikaan harvinainen vieras pääkaupungissa, mutta juuri näinä vuosina yleisemmin tunnetuksi tullut etevien, kansan elinkysymyksiä käsittelevien kirjoitustensa kautta Kirjallisessa Kuukauslehdessä. Hänen kunniakseen toimitettiin kohta paikalla pidot, jotka tulivat aavistamattomaksi jatkoksi iltamalle. O. Blomstedt, Th. Rein, O. Donner y.m. pitivät tervehdyspuheita vieraalle, jolle H. D. joku aika ennen oli keksinyt arvonimen "Kangasalan oraakeli" ja joka vastasi tapansa mukaan niin että vakavatkin ajatukset esiintyivät luontaisen huumorin verhossa.

Näin Suomalainen seura virkeästi ja hilpeästi aloitti toimensa. Jäsenten luku nousi ensi vuonna 518, joista 217 naista ja 301 herraa. Jäsenluettelo käsittää jotenkin kaikki sen ajan "fennomaanit" Helsingissä. Että näiden joukossa tapaa semmoisiakin, jotka sittemmin ovat eksyneet kauas suomalaisuuden tieltä, on kai — inhimillistä. Cygnaeus ja Charlotte Raa mainitaan kunniajäseninä. Yleisesti tunnetuista miehistä mainitsemme, paitse muuten jo kertomuksessamme esiintyneitä, vain Z.J. Cleven, Z. Topeliuksen, Yrjö Koskisen, B.A. Godenhjelmin, B.O. Schaumanin, K. Collanin, jättäen nimiluettelon tarkemman tutkimuksen jollekin tulevalle suomalaisuuden historioitsijalle. — Kohta on näyttäytyvä, että Suomalaisen seuran toimi oli oleva niin sanoaksemme johdanto kansalliseen teatteriin.

* * * * *

Ennen kuin erotaan merkillisestä vuodesta 1869, käytämme tilaisuutta esittää lukijoillemme kaksi Pohjanmaalta päin tullutta laululintusta, jotka syksyllä kävivät Helsingissä ennustaakseen läheistä taiteenkevättä, tarkoitamme Ida Basilieria ja Emmy Strömeriä.

Ida Basilier[57] oli täällä jo ennestään tunnettu, sillä 20-vuotiaana hän oli, vietettyään lapsuutensa Kalajoella ja käytyään koulua Kokkolassa, Ouluun muuttaneesta, soitannollisesta kodistaan 1867 tullut Helsinkiin saadakseen opetusta neiti E. Mecheliniltä ennen kuin toukokuulla s.v. ensi kerran lähti Parisiin. Jo ennen lähtöään hän huhtikuulla oli esiintynyt eräässä simfoniakonsertissa, mutta vuoden päästä hän, harjoitettuaan opintoja sekä yksityisesti että konservatoorissa Masson johdolla, antoi täällä 4 p. kesäkuuta 1868 ensi kerran itsenäiset laulajaiset — hätää kärsivien hyväksi — sitä paitse laulaen pari kertaa näytösten välillä ruotsalaisessa teatterissa. Kun hän syksyllä 1869 tuli Helsinkiin, oli hän jo toisenkin vuoden opiskellut Parisissa ja kahtena kesänä antanut konsertteja eri kaupungeissa. Hän oli siis hyvin tunnettu. Konserttiinsa 25 p. lokakuuta kokoontuikin 700 hengen kuulijakunta, ja hän lauloi, sanoo eräs innostunut arvostelija, "mestarillisesti ja yleisön mieltymys oli sanomaton". Joskin näissä sanoissa on liikaa, niin ilmaisevat ne kuitenkin millä mielin laulajatarta kohdeltiin, ja varmaa on, että hänen heleä, paraimmassa koulussa kehitetty sopraniäänensä ja raitis, vilkasluontoinen laulutapansa olivat omansa tuottamaan hänelle kriitillisemmänkin yleisön suosion.

Kun neiti Basilier tällä kertaa oli lähtenyt Oulusta Helsingin kautta vielä mennäkseen yhdeksi vuodeksi Parisiin, oli hänen matkatoverikseen ruvennut toinenkin laulajatar, Emmy Strömer,[58] joka opiskeltuaan neiti Mechelinin luona oli valmis alkamaan lauluopintojaan tuolla maailmankaupungissa Seinen varrella. Hänkin, nyt 19-vuotias, esiintyi julkisesti Helsingissä 5 p. marraskuuta laulaen ruotsalaisessa teatterissa Regina von Emmeritzin näytösten välillä. Hänellekin tuli osaksi mitä vilkkaimpia suosionosoituksia, ja "Yksin istun" huudettiin da capo. Muutoin sanotaan tämän laulajattaren herättävän "mitä suurimpia toiveita varsinkin draamallisen laulannon alalla" — arvostelu, joka jos mikään osui oikeaan. — Vastedes saamme nähdä mitkä merkkisijat näillä kahdella laulajattarella on suomalaisen teatterin historiassa.

* * * * *

Edellisessä luvussa kerrotun päätöksen mukaan Bergbom keväällä 1869 oli hakenut Aleksanterinstipendiä ulkomaanmatkaa verten. Matkansa päätarkoituksena hän oli maininnut kirjallisten ja taideolojen tutkimisen Saksassa ja Ranskassa, jonka ohella hän ilmoitti aikovansa Böhmissä, Unkarissa ja Belgiassa sekä Norjassa koettaa ottaa selkoa niistä teistä, jotka vuosisadan kansallisuusharrastus oli valinnut luodakseen kansallisen kirjallisuuden ja taiteen. Tätä suunnitelmaa piti tiedekunta liian laajaperäisenä kuitenkaan kieltämättä puoltolausettaan. Samaa mieltä oli C.G. Estlanderkin, joka siitä huolimatta konsistoorissa antoi äänensä Bergbomille, syystä kun tämän kirjalliset ansiot olivat suuremmat kuin muitten hakijain ja kun hän eri kirjoituksissa oli osottanut laajoja tietoja uudemmassa kirjallisuudessa ja hyvää esteettistä arvostelukykyä. Enemmistö ei kuitenkaan asettunut tälle kannalle. — Bergbomin toivo oli siis pettynyt, ja hän jäi kotiin. Matkustamisen omilla varoilla teki isän kuolema syksyllä ainoastaan arveluttavammaksi, sillä senaattori Bergbom, jolla oli ollut suuri perhe ylläpidettävänä, ei jättänyt jälkeensä sanottavaa omaisuutta.

Keväällä 1870 Bergbom uudisti hakemuksen. Matkasuunnitelma oli pääasiassa sama, paitse että hän sanoi olevansa aikeissa kirjoittaa 19. vuosisadan runouden ja taiteen historian, josta hän julkaisisi ensimäisen osan väitöskirjana dosentuuria varten. Tällä kertaa Estlander ei ainoastaan ollut Bergbomia puoltamatta, vaan näytti hän lausunnossaan olevan sitä mieltä, että tämä ei kykenisi kyseessä olevaan tehtävään. Hän näet moittii, että hakija oli ottanut tutkittavakseen "päivän vaihtelevia, vaivoin arvosteltavia ilmiöitä, jotka ovat vaikeat selvittää semmoisellekin tutkijalle, joka on vakaannuttanut metoodinsa kirjallisuuden ja taiteen vanhemmilla aloilla, mutta ovat aivan arveluttavia semmoiselle, jolla vielä on metoodinsa kehitettävänä". Emme tiedä missä määrin tämä lausunto ja mielipide, joka vähintäänkin osoittaa kuinka vähän Bergbomin kyky ja luonteenlaatu oli konsistoorissa tunnettu, oli ratkaiseva; mutta kaikissa tapauksissa annettiin stipendi nytkin eräälle toiselle hakijalle. Ainoa, joka muistuttamalla Bergbomin innokkaita harrastuksia kansallisen draamallisen taiteen synnyttämiseksi ehdottomasti puolsi hänen hakemustaan, oli Yrjö Koskinen, mutta se ei vaikuttanut mitään asian päätökseen. Bergbom jäi vielä täksikin vuodeksi kotia.

Mieskohtainen vastoinkäyminen kääntyi eduksi suomalaisen teatterin asialle, sillä se mitä Bergbom tänä vuonna suoritti sen hyväksi ei suinkaan ollut yhdentekevää sen tulevaisuuteen nähden. Kuinka hän tähän aikaan oikeastaan ajatteli teatterin perustettavaksi nyt, kun hän itse ja muut varmaankin olivat luopuneet kaikista toiveista saada mitään toimeen ruotsalaisen teatterin välityksellä ja avulla, sitä emme tarkoin tiedä. Kumminkin näyttää hän ainakin ajoittain jo miettineen näyttelijäseuran kokoamista. Siihen viitataan eräässä kirjeessä tammikuulta; mutta sama kirjoittaja mainitsee huhtikuulla Gröneqvistin ryhtyneen puuhaamaan suomalaista teatteriseuraa, joka 12-henkisenä rouva Raan kanssa syksystä alkaen kiertelisi maaseuduilla virittääkseen innostusta aatteeseen. Kuitenkaan Gröneqvist ei toiminut Bergbomin tietämättä, vaan he päinvastoin neuvottelivat yhdessä. Kaikesta tästä ei vielä tullut mitään, mutta nämä epämääräisetkin tiedot todistavat kysymyksen vireilläoloa.

Vastaiseksi pysyttiin Suomalaisen seuran asettamissa rajoissa, ja Bergbom osasi sitenkin aikaansaada varsin huomattavaa. Edellisestä tiedämme, että "Preciosaa" harjoitettiin, mutta puhenäytäntökin oli tarpeen. Rouva Raa oli edelleen taipuvainen suomaan apuansa, mutta mistä saada sopiva kappale? Suuri, koko illan näytelmä ei voinut tulla kysymykseen, sillä jos taiteilijatar olisikin ottanut näytelläkseen pääosan jossakin semmoisessa draamassa, niin olisi ollut mahdotonta arvokkaasti täyttää muut roolit. Ei ollut muuta neuvoa kuin kirjoittaa uusi näytelmä, jossa olisi yksi rouva Raalle sopiva päärooli ja muita helpompia sen ympärillä, ja niin Bergbom tekikin sepittäen lyhyessä ajassa 2-näytöksisen murhenäytelmän, "Paola Moroni". Tämän draaman näyttelemisellä draamallinen osasto, niinkuin alempana on kerrottava, aloitti julkisen toimintansa.

Näytelmä "Paola Moroni", sommiteltu "saksalaisen aiheen mukaan", luo eteemme kiihkoisan ja verisen kuvaelman, jonka taustana ovat Guelfien ja Ghibellinien hurjat puoluetaistelut 13:nnella vuosisadalla Italiassa. Ghibellinien päämiehen, Ezzelino da Romanon, poika Manfred on tappelun telmeessä joutunut hänen verivihollisensa Giordano Moronin linnaan, mutta tämän tytär Paola, joka rakastaa nuorukaista, pelastaa hänet. Tämä lemmenteko ei kumminkaan tuota onnea, sillä omituisesta asianhaarain yhtymisestä Paola tulee siihen vakaumukseen, että Manfred on väärinkäyttänyt hänen luottavaisuuttaan pettääkseen hänet ja syöstäkseen koko hänen perheensä turmioon, ja hän pistää tikarin rakastajansa rintaan ja kohta sen jälkeen, saatuaan tietää että tämä oli viaton, omaansakin. Ezzelino, joka verikohtauksen aikana on valloittanut linnan, saapuu parahiksi paikalle nähdäkseen Paolan kuolemassa yhtyvän jo hengettömään Manfrediin. — Kahteen näytökseen tekijä on puristanut intohimoista kuohuvan toiminnan, joka helposti olisi riittänyt neljäksi tai viideksikin. Luonnollista on, että siitä on kärsinyt ei ainoastaan luonnekuvaus, henkilöt kun esiintyvät ihan valmiina, vaan myöskin toiminta, joka alusta alkaen on tulisen jännittävä — tilaa ei ole ollut asteettaiseen kehitykseen. Mutta siitä huolimatta on kaikki riittävästi perusteltua, kohtaukset seuraavat toisiaan ankaran johdonmukaisesti ja kokonaisuuden leimaa tunnelma, joka on intohimoisen kansan ja aikakauden omainen. Tässä sekä tenhokkaiden situatsionien keksimisessä ja hillityn lyhyessä, täsmällisessä vuoropuhelussa, joka ei lainkaan ole runollisuutta vailla, käy hyvin ilmi, kuinka tekijässä luontaiseen draamalliseen kykyyn liittyi perinpohjainen teatterintuntemus. Tietty on, että Bergbom itse ei pitänyt tätä teostaan suuriarvoisena. Olihan se tavallaan "tilapäinen" tekele; mutta sittenkin se antaa aihetta valittamaan, että hänen tuotteliaisuutensa siihen päättyi.

Paitse tätä näytelmää, joka kirjoitettiin, näyteltiin ja painettiinkin (Kirjalliseen Kuukauslehteen) samana vuonna, Bergbom tähän aikaan suunnitteli kotimaista oopperaa. Jo ylempänä mainitun nuoren säveltäjän Ernst Fabritiuksen kanssa, joka suurella innolla otti osaa Suomalaisen seuran soitannollisiin harrastuksiin, hän asiasta neuvotteli. Fabritius oli halukas koettamaan kykyänsä, ja Bergbom laati seikkaperäisen suunnitelman oopperaan, jonka aiheeksi oli valittu "Elinan surma" runo Kantelettaresta. Tästä on säilynyt kaksi eri toimitelmaa, joista kumpikin käsittää neljä näytöstä. Otamme tähän myöhemmän toimitelman.

Ensin oli Bergbomin aikomus antaa toiminnan alkaa Sääksmäellä helluntaina, Helkajuhlassa. Sinne oli kokoontunut paljo maalaisväkeä, ritareja, kauppiaita sekä matkustavia, ja tämä yleisö avaa oopperan alkajaisköörillä. Ritarien joukossa loistaa mahtava Laukon herra, Klaus Kurki, joka on tullut keräämään tovereja ja liittolaisia sotaretkelle lappalaisia vastaan; nähtyään suloisen Elinan neitsyeitten saatossa hän tämän vanhemmilta pyytää neitoa puolisokseen. Vanhemmat suostuvat ilolla, mutta Elina ainoastaan vastahakoisesti ja itkien luopuu nuoruutensa rauhasta. Myöhemmässä toimitelmassa on tämä värikäs alkukuvaelma uhrattu ja toiminta niin supistettu, että Elina jo on Laukon emäntänä, kun ooppera alkaa.

Henkilöt: Klaus Kurki (baritoni); Elina Kurki (soprani), Uolevi, "ylimystrenki" (tenori); Kirsti, hänen sisarensa. Kurjen entinen rakastajatar (mezzo-soprani); Maunu, Kurjen asemies (tenori); Pater Hemming, Elinan kotipappi (basso); Antti, vanha talonpoika (basso); Tuovi, noita-akka (altti).

Ensimäinen näytös. Näyttämö Laukon iso asesali. Varustettuja sotilaita, Maunu ja Uolevi sisällä esiripun noustessa. Sotilaat alkavat köörillä, joka tyyliltään on raikas, sotaisen marssintapainen. He ilmaisevat Klaun valmistauvan sotaretkelle lappalaisia vastaan veroittaakseen näitä. Köörin lopetettua kehoittaa muuan sotilas Maunua laulamaan heille jotakin ajanvietteeksi siksi kun Klaus saapuu. Maunu laulaa luontehikkaan ja humoristisen ballaadin, jossa kerrotaan kuinka Klaun kantaisä, Matti Kurki, kerran kaksintaistelussa surmasi jättiläismäisen venäläisen ja siitä sai palkinnoksi Laukon kartanon. Ballaadin kertoen kööri yhtyy. Klaus tulee. Lausuntolaulu hänen ja Uolevin välillä. Uolevi pyytää saada Klaun asemesta johtaa retkeä lappalaisia vastaan ja lausuu syrjäkohdassa tämän toivon syntyneen hänessä, syystä kun oli rakastunut Kiaun puolisoon Elinaan ja sentähden ikävöi pois. Klaus, jossa sitä vastoin viikinkiluonne on ylinnä, vastaa Uoleville kieltäen. Resitatiivista (joka on oleva lyhyt) kehittyy aria, jonka Klaus laulaa. Andantessa Klaus ilmaisee ystävyytensä Uolevia kohtaan sekä antaa tälle täyden oikeuden hänen poissaollessaan hallita ja vallita mielensä mukaan. Allegrossa, jonka aikana asemiehet pukevat varustuksen hänen päälleen, Klaus laulaa urhoollisesta kalvastaan ja julkilausuu taisteluhalunsa. Arian jälkeen Elina ja Pater Hemming astuvat sisään. Sotilaat poistuvat. Kvartetti Klaun, Uolevin, Hemmingin ja Elinan kesken, joka kehittyy jotenkin tähän tapaan: ensin Elina yksinlaulussa rukoilee Klausta jäämään, sillä hän aavistaa pahaa. Klaus horjuu jo. Silloin Hemming esiintyy ja kehoittaa häntä lähtemään retkelle, koska lappalaiset ovat pakanoita ja kastettavat, Uolevi jälleen ilmaisee tuskansa kun on pakoitettu näkemään Elinan ja Klaun keskinäisen rakkauden. Kvartetti päättyy yhteislauluun, joka on oleva tyyliltään hyvin soinnukkaan sulava. Elina menee kappeliin rukoillakseen Jumalalta onnea Klaun yritykselle, Uolevi ja Hemming seuraavat häntä. Kirsti tulee ja on pahoillaan siitä että Klaus ei ole jättänyt hyvästi hänelle. Klaus vastaa kylmästi väsyneensä häneen. Kirsti muistuttaa häntä kaikista hehkuvista uskollisuudenvaloista ja pyytää saada seurata häntä ja taistella hänen rinnallaan. Lemmenhuumauksessaan hän lankeaa polvilleen ja suutelee palavasti hänen kättään. Samassa tulee Elina, Hemming, Maunu ja kööri sisään. Syvästi loukattuna tahtoo Elina poistua, mutta Klaus estää hänet työntäen ylenkatseellisesti Kirstin luotaan. Ylpeänä ja vihan valtaamana Kirsti nousee ylös ja sanoo olevansa Klaun puoliso yhtä hyvin kuin Elina, vaikka ei pappi ollut vihkinyt häntä. Klaus, Elina, Hemming ja kööri julkilausuvat yhteislaulussa mielipahansa Kirstin käytöksestä. Klaus käskee Kirstin osoittamaan kunnioitustaan hallitsijatartansa, Elinaa, kohtaan. Täynnä mustasukkaisuutta ja raivoa Kirsti vastustelee, mutta Klaus pakottaa hänet. Se draamallisempi kvartetti, jonka tämä kohtaus on aiheuttanut, kehittyy Uolevin tulon kautta, joka ilmaisee kaikki olevan valmiina lähtöä varten, soinnukkaaseen loistavaan loppu-yhteislauluun, tyyliltään sentapainen kuin viimeinen kööri Kaarle kuninkaan metsästyksessä.

Toinen näytös. Jylhä metsäseutu saaressa. Yö. Esiripun noustessa on joukko pakanallisia suomalaisia kokoontuneena salassa viettääkseen uskonnollista juhlaansa. Kööri, jossa rukoillaan Hiittä ja yön pimeitä valtoja. Kööriä seuraa ballaadintapainen soolo, jossa vanha (noita-akka) Tuovi kertoo miten Väinämöinen toisten hyvien suomalaisten jumalien kanssa pakeni pois, kun valkea Kristus tuli maahan; ainoastaan Hiisi ja yön pimeät vallat jäivät jälelle, ja sentähden he vihasta kristityitä kohtaan palvelevat näitä. Kun ballaadi on päättynyt, laulaa kööri jälleen ensimäisen laulunsa. Kirsti tulee. Duetto Kirstin ja Tuovin kesken. Kirsti kertoo miten häntä oli häväisty ja vaatii kostoa Tuovi lupaa kostoa, jos hän luopuu Kristuksesta ja antautuu Hiidelle ja hänen valloilleen. Silloin on hän (Kirsti) saava voimaa taikakeinoilla mielensä mukaan vahingoittaa vihattua kilpailijaansa. Vähän epäiltyään Kirsti suostuu. Tuovi käskee hänen silloin uhrata tuleen ristin, jota kantaa rinnallaan. Siinä hetkessä kun Kirsti on noudattamaisillaan neuvoa, kuuluu näyttämön takaa helluntaivirsi, joka soi kaukaa, Laukosta. Kirstin epäilys uudistuu. Pakanat alkavat silloin uhriköörinsä. Molemmat köörit taistelevat hetken keskenään rohkeissa soinnuissa; — vihdoin pakanat voittavat, virsi katoaa vähitellen kuulumattomiin ja Kirsti heittää ristinsä tuleen. Kohtaus päättyy hurjaan kosto-allegroon.

(Näyttämön muutos.) Laukon puutarha. Perällä kappeli. Kuutamo. Kappelista tulevat nuoret tytöt virittävät köörin. He menevät. Uolevi tulee ja laulaa ariassa julki hehkuvan lempensä. Elina astuu ulos kappelista. Duetto hänen ja Uolevin kesken. Elina kehoittaa Uolevia sulostamaan kaunista iltaa laulamalla. Uolevi laulaa kansanlaulun tapaisen romansin, jossa hän ikäänkuin kierrellen ilmaisee tunteensa. Lopulta hän ei voi hillitä itseään, vaan heittäytyy polvilleen, keskeyttää romansin ja tunnustaa intohimoisessa allegrossa lempensä. Elina työntää hänet luotaan, mutta intohimonsa sokaisemana Uolevi ei välitä hänen närkästyksestään, vaan tahtoo syleillä häntä. Hurja ilkkunauru taka-alalta keskeyttää kaksinlaulun. Se on Kirsti Hämmästyneenä Uolevi päästää irti Elinan, joka rientää pois. Duetto Uolevin ja Kirstin välillä. Kirsti lupaa Uoleville, että tämä on saava Elinan omakseen, jos hän lupaa kaikessa totella hänen käskyjään. Uolevi lupaa. Esirippu.

Kolmas näytös. Klaun sotateltta. Klaus ja Maunu. Maunu ilmoittaa sanansaattajan tulleen Laukosta. Kirsti saatetaan sisään. Duetto Kirstin ja Klaun välillä. Kirsti kertoo Elinan pettäneen puolisonsa ja tehneen häpeällisiä lemmentarjomuksia Uoleville. Klaus vannoo kauhean koston, jos Kirsti on puhunut totta. Kirsti lupaa todistaa sanansa ja väittää voivansa loihtia salaisenkin päivän valoon. Loihtu. Kirsti vaatii pahuuden valtoja näyttämään mitä oli tapahtunut sekä (hän lisää pianissimo) myöskin mitä ei ollut tapahtunut. Taka-ala avautuu ja Laukko näkyy. Uolevi nukkuu puutarhassa. Elina lähestyy, kumartuu hänen ylitsensä ja suutelee häntä tulisesti. Vihan vimmassa syöksee Klaus kalpa kädessä näköä kohti, mutta samassa se häviää. Ariassa Klaus lausuu päätöksensä olevan rangaista uskotonta puolisoaan ja tuomitsee hänen aviorikoksestaan ansainneen rovio-kuoleman.

(Näyttämön muutos.) Laukon tupa. Väki leikkii ja tanssii. Miehet tuovat esiin ammutun karhun, jolle lauletaan ilkkuvia lauluja. Antti laulaa laulun, jossa hän kehoittaa karhua menemään metsään ja houkuttelemaan toverinsa tulemaan lämpimään tupaan, jossa heitä hyvin vastaanotettaisiin. Elina tulee ja ottaa osaa väen iloon. Kirsti saapuu. Hän koettaa uhkamielisesti suututtaa Elinaa, mutta tämä pysyy lempeänä. Kööri uhkaa Kirstiä. Silloin tämä syyttää Elinaa, että hän on tahtonut vietellä Uolevia. Kööri tahtoo vihastuneena hyökätä Kirstiä vastaan, mutta samassa tulee Klaus Uolevin ja sotilaitten seuraamana. Klaus lausuu Elinan syylliseksi. Tämä kysyy hädissään, onko Uolevikin syyttänyt häntä. Uolevi vastaa myöntäen ja Klaus tuomitsee Elinan roviolla poltettavaksi. Menehtyen vaipuu Elina maahan, ja kööri laulaa surkutellen hänen kohtaloaan.

Neljäs näytös, Laukon vankila. Elina tuudittelee lastaan. Yö. Elinan tuutilaulu, joka allegrossa muuttuu palavaksi rukoukseksi. Ovi aukeaa. Uolevi. Hän on lahjonut vahdit ja tarjoo Elinalle tilaisuuden paeta. Elina kieltää, hän tahtoo mieluummin kuolla viattomana kuin elää syyllisenä. Uolevi rukoilee häntä intohimoisella lemmellä. Elina pysyy horjumattomana. Uolevi tahtoo väkisin viedä hänet pois. Elina huutaa apua Jumalalta. Uolevi sanoo hänen olevan hänelle Jumalaa kalliimpi. Silloin Elina riuhtaisee itsensä irti, asettuu lapsen kätkyen taakse ja rukoilee liikuttavassa cavatinassa Uolevia kunnioittamaan hänessä äitiä, jollei hän kunnioita naista. Häpeän valtaamana Uolevi ryntää ulos. Elinan naispalvelijat ja neitsyet tulevat saattaakseen häntä mestauspaikalle. Heidän valituksensa päättää kohtauksen.

(Näyttämön muutos.) Avonainen kenttä Laukon kartanon edustalla, tyrmä taka-alalla. Kööri laulaa surunsa Elinan kuolemasta. Klaus tulee. Kööri rukoilee armoa Elinalle, mutta Klaus kieltää. Elina saatetaan sisään. Hän jättää hyvästi kaikille, jopa Klaullekin, jolle hän antaa anteeksi, ja viimein lapselleen. Hänet viedään tyrmään, joka sytytetään palamaan. Munkit laulavat requiem. Uolevi tulee rientäen paikalle, tunnustaa lyhyessä ariassa, että Elina oli viaton; kun hän ei eläessään saanut häntä omakseen, tahtoo hän ainakin kuolla hänen kanssaan. Samassa hän karkaa tyrmälle, joka siinä hetkessä romahtaa maahan ja peittää hänet raunioonsa. Kirsti, Klaus ilmaisevat lyhyissä huudahduksissa katumuksensa ja epätoivonsa, kööri kaihonsa. Esirippu.

Että tämä mieltäkiinnittävä yritys jäi keskeneräiseksi, ei ollut enemmän Bergbomin kuin Fabritiuksenkaan syy. Tosin tiedämme, että jälkimäinen ennen pitkää terveydellisistä syistä oli pakotettu luopumaan soitannon viljelyksestä, jota hän oli tutkinut Leipzigissä ja johon hän oli näyttänyt perehtyneensä sekä viulunsoittajana että pienempien sävelteosten luojana; mutta kenties olisi hän vielä pystynyt säveltämään tämän kotimaisen oopperan, jos olisi tavattu ketterä runoseppä, joka olisi kyennyt valamaan libretton valmiiseen muotoon. Kun Bergbom itse ei siihen kyennyt, jäi asia sikseen. — Eräästä Emilie Bergbomin kirjeestä Kaarlolle (2/7 1871) nähdään, että aikomus oli ollut saada ooppera valmiiksi valtiopäivien ajaksi 1872. Nimirooli oli aiottu Ida Basilierille, ja juuri tämän kysymys, milloin ooppera valmistuu, antoi Emilielle aihetta mainita asiasta veljelleen, joka silloin ollessaan Berlinissä ymmärrettävästi ei voinut mitään tehdä siihen. — Parikymmentä vuotta myöhemmin tuli sama kotimainen traagillinen aihe toisessa muodossa näyttämölle. Se esiintyi silloin puhedraamana ja toisen tekijän nimellä; kumminkin oli Bergbomilla osansa siinäkin teoksessa, niinkuin vastedes on tarkemmin esitettävä.

* * * * *

Suomalaisen seuran kuukausikokoukset eli iltamat jatkuivat entiseen tapaan. Vuoden ensimäiset olivat tammikuun 29, maaliskuun 3 ja huhtikuun 1 p. Ohjelmista mainittakoon vain, että joka kerta oli tarjona E. Fabritiuksen, K. Collanin ("Suksimiesten laulu"), R. Faltinin ja J.R. Laethénin uusia sävellyksiä, että maaliskuun iltamassa rouva Raa lausui Orleansin neitsyeen jäähyväissanat kotiseudulleen ja että vuosijuhlassa, jossa O. Blomstedt piti esitelmän Unkarin kansallisrunoilijasta Petöfi Sándorista, ohjelman alkupuoli oli kokoonpantu unkarilaisista soitto- ja laulukappaleista ja esitettiin kaksi nuorena kuolleen, nerokkaan norjalaisen R. Nordraakin sävellystä suomalaisille sanoille (toinen Oksasen "Epäilijä").

Kolme päivää viimeksi mainitun illan jälkeen, se on huhtikuun 4, oli draamallisen osaston ensimäinen näytäntö ei Arkadia- vaan Uudessa teatterissa — erinäisistä syistä, joiden esitys on näyttävä mitä vastuksia Bergbomilla ja hänen harrastuksissaan osallisilla askel askeleelta oli voitettavana. "Paola Moronin" ensi illan esihistoria kerrottakoon sitä mieluummin kun meillä sattumalta on luotettava asiakirja lähteenä ja sitä voidaan pitää monen muun samantapaisen välinäytöksen perikuvana. Näytännön edellisenä päivänä eräs "Kansallisen teatterin ystävä" Hufvudstadsbladetiin lähettämässään kirjoituksessa oli kysynyt, oliko niissä huhuissa perää, jotka sanoivat ruotsalaisen teatterin johtokunnan rettelöineen rouva Raan esiintymistä vastaan. Kysymyksen johdosta Bergbom Suomalaisen seuran draamallisen osaston puolesta laati asiallisen selityksen tapahtumista, joka ei kuitenkaan tullut julkisuuteen, mutta joka nyt säilyneenä hänen paperiensa joukossa tarjoaa tarkat tiedot asiain menosta.

Muistutettuaan ensin kuinka ruotsalaisen teatterin johtokunta edellisenä keväänä oli pakottanut "Lea"-näytännön toimeenpanijat kohtuuttomasta hinnasta vuokraamaan Uuden teatterin ja osoitettuaan kuinka ruotsalaisen näyttelijättären epäitsekkyys oli vastakohtana (hän kun ei vaatinut mitään korvausta avustaan) kotimaisen teatterijohtokunnan menettelylle, Bergbom kertoo, että kesällä 1869 muodostunut uusi kannatusyhdistys oli perusjohteenaan lausunut, että ohjelmisto vast'edes pääasiassa oli kokoonpantava keveistä laulukappaleista ja iloisista huvinäytelmistä. Tämän johdosta valiokunta, jonka asiana oli tehdä välikirjat näyttelijäin kanssa, ehdotti että rouva Raan palkka, syystä kun hän enimmäkseen esiintyi murhenäytelmissä ja ylemmissä komedioissa eikä siis enää tulisi niin usein näyttelemään, alennettaisiin 5,000:sta 4,000:teen markkaan. Näyttelijätär, joka juur'ikään oli Ruotsista saanut kaksi paljo edullisempaa tarjousta, ei tahtonut suostua palkanvähennykseen, mutta taipui vihdoin kun hänelle kuviteltiin teatterin hänen eroamisensa kautta taiteeseen nähden joutuvan häviöön. Sitä paitse valiokunnan edustaja omasta ja muittenkin puolesta lupasi korvaukseksi hyväksyä ne ehdot, jotka rouva Raa ehkä muutoin tahtoi määrätä. Näyttelijättären ainoa ehto oli, että hänen myönnettäisiin "ilman esteitä" esiintyä kuusi kertaa suomalaisissa näytännöissä. Hän toivoi myöskin että tämä merkittäisiin välikirjaan, mutta valitettavasti jäi se tekemättä, ja rouva Raa tyytyi selitykseen että suullinen lupaus olisi täysin sitova. — Tällä suullisella sopimuksella, huomauttaa Bergbom, oli kumminkin samallainen kohtalo kuin useimmilla muilla semmoisilla — se nimittäin että sitä ymmärrettiin eri tavoin. Kun rouva Raa oli suostunut avustamaan Suomalaisen seuran draamallista osastoa parissa näytännössä Arkadiateatterissa, vaati Ruotsalaisen teatterin johtokunta, että näytännöt tapahtuisivat Uudessa teatterissa, sillä niin se ymmärsi lupauksensa taikka niin katsoi se olevansa oikeutettu käsittämään sen, koska Arkadiateatterista ei oltu mitään puhuttu. Rouva Raa puolestaan piti tätä vaatimusta lupauksen rikkomisena ja pyysi eronsa. Siihen ei kuitenkaan myönnytty, vaan oli kuin olikin Suomalaisen seuran draamallinen osasto pakotettu näyttelemään Uudessa teatterissa. Vuokraksi määrättiin, niinkuin "Lea"-illastakin, 850 mk taikka määrätty maksu jokaisesta myydystä piletistä. Jälkimäinen maksutapa olisi voinut olla edullisempi, mutta toinen vaihtopuoli hyväksyttiin sentähden että teatterin johtokunta silloin otti pitääkseen huolta tarpeellisista järjestystoimista. — Kertomus päättyy tietoon, että teatterin toimitusjohtaja oli uhannut erota, jos asiasta kirjoitettaisiin sanomiin.[59]

Itse näytännöstä, jonka ohjelman päänumero oli "Paola Moroni",
Bergbomin 2-näytöksinen murhenäytelmä, saamme seikkaperäisiä tietoja
eräästä Nervanderin kirjoittamasta "kirjeestä ystävälle
Paltamossa".[60] Kirjeen alku on sangen kuvaava:

"Pelkäämättä väärinkäsitystä uskallan kirjoittaa Sinulle muutamia sanoja suomalaisesta näytännöstä Uudessa teatterissa. Julkisesti ilmilausuttuna olisi tietysti vielä vähänkään vilkkaampi mielenkiinto siihen kaikkea muuta kuin comme-il-faut. Te maalaiset voitte kai kamminkin siistissä seurassa iloita siitä, ettei meillä epäsuotuisimmissakaan oloissa väsytä jatkamaan alotettaa tulevaisuudentyötä kansallista näyttämöä varten. Toisin on meidän, pienen maan suuren pääkaupungin asukkaitten laita, me olemme liian läheltä sukua naapuriemme, ruotsalaisten ja venäläisten, kanssa, ollaksemme uskollisesti noudattamatta heidän, onneksi heidän omassa maassaan yhä enemmän käytännöstä joutunutta, tapaansa säälivällä ja ylhäisellä mielihyvällä katsella kotimaisen kulttuurityön ensimäisiä kömpelöitä ja tottumattomia kokeita. Mutta samoinkuin naapurikansoissamme tavataan meilläkin haaveksijoita, jotka eivät luovu päämäärästään, sekä joltinenkin osa yleisöä, joka huolimatta tee- ja samppanjaseurojen kritiikistä todellisella hartaudella seuraa suomalaisen teatterinäytännön menoa, vaikka esteettinen nautinto ei olisikaan ylen suuri."

Kaipaako tämä selitystä? "Lea" oli mieltäkiiimittävä "probleemi" (H. D.), mutta se että tahdottiin jatkaa suomalaisten näytäntöjen toimittamista oli ilmeistä — maniiaa, kiihkoa! Ja sen mukaan oli yleisön mieliala muuttunut. Yleisö, sanoo Nervander, näytti vieraalta, vanhat tutut teatterissakävijät olivat poissa, ja niiden sijassa nähtiin parhaasta päästä akateemisten piirien edustajia, permannon ja koko toisen rivin täyttivät ylioppilasten tummat, sankat parvet. Orkesterin virkaa hoiti Floesselin johtama kaartin soittokunta; teatterin oma orkesteri ei ollut katsonut arvonsa mukaiseksi esiintyä avustajana.

"Oikealla kättentaputus-myrskyllä tervehdittiin kunnioitettua näyttelijätärtä. Puku oli mustaa samettia, täpötäyteen helmitetty. Kummallakin olkapäällä oli tähden muotoinen jalokivikoriste. Mitä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella kuuntelee yleisö joka sanaa, jonka ylistetty taiteilijatar lausuu läsnäoleville rakkaalla suomenkielellä. Ensi hetkessä huomaa, että hän ei julkilausu koneellisesti opittua läksyä. Oikea ajatus esiintyy joka lauselmassa ja ilmaantuu usein hienoimmassa puheen värittelyssä. Omituisesti vaikutti kuulla suuren sarkapukuisen kansan kielen siten soivan näyttämöltä, kielen korkeimmalta foorumilta, sivistyneen taiteilijan huulilta ja roolissa, joka liikkui elämän ylimmissä kysymyksissä. Ääntämisessäkin, joka viime keväisessä 'Lea'-näytännössä tuntuvasti osoitti ulkomaalaista, huomattiin nyt hyvin vähän vierasta. Kiitos olkoon taiteilijan näyttämökyvyn ja lausumistaidon esiintyi kieli jaloimmassa muodossaan, ja epäilemättä jokainen käsitti näytännön suurimman merkityksen olevan siinä kauniissa tulevaisuudenkangastuksessa, jossa ruotsalainen taiteilijatar näytti meille vastaisen suomalaisen näyttämön."

Täytteeksi näyteltiin "Yökausi Lahdella", laulunsekainen ilveilys 1:ssä näytöksessä (E. Labichen "Une chambre à deux lits"), joka, niinkuin teatteriarvostelijain on tapa sanoa, tuotti katsojille oikean naurujuhlan.[61] — Kun rouva Raa lähti teatterista, seisoi ulkona häntä vastaanottamassa lukuisa joukko ylioppilaita. Taiteilijatarta tervehdittiin eläköön-huudolla ja sitten hänet laulun kaikuessa saatettiin kotia. Erotessaan saattojoukostaan rouva Raa lausui suomeksi: "Minä kiitän sydämellisesti! Minun sydämeni tulee aina lempeästi sykkimään Suomen edestä."

Suomalainen seura ei semmoisenaan enää kokoontunut huhtikuulla, mutta ainakin välillisesti koski sitä se konsertti, jonka soitannollisen osaston johtaja, Achté, 21 p. antoi yliopiston orkesteriyhdistyksen avulla. Siinä esitettiin muun muassa uusi suuri teos: Kuningas Davidin 84:s virsi, jonka soittajaisten toimeenpanija itse oli soolille, kööreille ja orkesterille säveltänyt.

Tämän jälkeen suomalaisen yleisön odotukset kohdistuivat "Preciosaan", joka vihdoin torstaina 12 p. toukokuuta oli esitettävä Arkadiateatterissa. Oliko ilta valittu Snellmanin syntymäpäivää silmällä pitäen vai muusta syystä, sitä emme tiedä, mutta varmaa on että näytäntö muodostui juhlaksi. Ei toki sentähden että C.M. von Weberin romanttinen, laulunsekainen näytelmä olisi ollut yleisölle uusi — sillä 12 vuotta ennen oli se jo seuranäytäntönä näytelty Helsingissä ylioppilastalon hyväksi, puhumatta siitä että sen ihana, helppotajuinen musiikki muutoinkin oli kaikkien tuntema — vaan sen vuoksi, että "Preciosa" nyt ensi kerran esitettiin suomenkielellä ja että yritys siis oli uusi rohkea askel eteenpäin siihen suuntaan, johon oli alettu ponnistaa.

Ja tälläkään kertaa odotukset eivät ainoastaan tulleet tyydytetyiksi vaan voitettiin. Köörit, joissa 50 herraa ja naista esiintyi, olivat erinomaisesti harjoitetut, ja orkesteri Richard Faltinin johtamana toimitti tehtävänsä yhtä oivallisesti. Niinikään suoritettiin näytelmän draamallinen puoli varsin viehättävästi. Eritoten on mainittava, että Preciosa itse — neiti Ottilia Meurman — hurmasi katsojia ei yksistään kauneudellaan ja suloudellaan, vaan myöskin sorealla suomenkielellään. Onko ihme että katsojain ihastus lähestyi kiehuma-astetta ja että Bergbomin sanotaan esiripun laskettua koko köörin edessä syleilleen Preciosaa!

Toisen kerran Preciosa annettiin 17 p. toukokuuta Uudessa teatterissa, joka nyt kun ruotsalainen teatteriseura oli vierailumatkalla Turussa, oli saatu vuokrata 350 markasta. Somemmassa ympäristössä ja soitannollisessakin suhteessa edullisemmassa paikassa näytännön vaikutus oli vielä parempi kuin ensi iltana. Tuskin tarvinnee sanoa, että teatteri oli täpösen täynnä ja yleisön mieltymys täydellinen. Mutta jos katsojat olivat innostuneet, niin olivat toimessa osalliset sitä samassa määrässä ellei enemmänkin. Ja sentähden ei tarvittu muuta kuin että eräs naisista (rouva Mina Ahnger) ehdotti, että näytäntö vielä kerran uudistettaisiin rouva Raan hyväksi, niin kaikki siihen riemulla suostuivat. Kahdesta esiintymisestään suomalaisissa näytelmissä taiteilijatar tähän saakka ei ollut saanut mitään rahallista korvausta. Syy siihen oli tietysti lähinnä se, että, niinkuin edellisestä tiedämme, tulot oli visusti korjattu toisiin taskuihin, mutta toiselta puolen sekin, että hän, hyvin tietäen kuinka kaikki muutkin uhrautuivat kansallisen asian hyväksi, ei ollut mitään pyytänytkään vaivastaan. Emilie Bergbom, joka paremmin kuin muut tiesi, miten rouva Raa käsitti toimensa suomalaisen taiteen palveluksessa kunnianasiaksi, oli mainittuun ehdotukseen nähden ensiksi vastustavalla kannalla; mutta muitten innostus voitti kaikki epäilykset. "Preciosa" näyteltiin siis vielä 22 p. toukokuuta sanotun tarkoituksen hyväksi, ja näytäntö muodostui mitä kauniimmaksi kunnianosoitukseksi rouva Raalle, joka itse ruotsalaisen teatteriseuran mukana oleskeli Turussa.

Näytäntö alkoi siten että Berndt Ahnger lausui Fredr. Cygnaeuksen sepittämän alkajaisrunoelman.[62] —

Jokapäiväisestä hälinästä — tähän tapaan runoilija julkilaulaa mietteensä ja tunteensa — olemme kerääntyneet tänne kokeaksemme, kykeneekö Preciosa vielä niinkuin ennen runottaren asunnossa tenhokkaasti iloon, rauhaan ja sovintoon yhdistämään mitä elämä on hajoittanut. Ulkona kysyttänee kenties, joko taas Weberin jaloa luomaa häväistään, joko taas sävelteoksista ihanin heitetään raakalaiskielen mustalaisjoukon raadeltavaksi? Teistä, jotka olette tänne kokoontuneet, tämä näyttämö on kuin keväinen lehto, joka valmistaa kukoistustaan kiertääkseen seppeleen Suomen ohimoille. Ja niinkuin kevään valo on tämä laulukin, jossa kielemme puhuu yhdessä jumalten kielen kanssa, herättävä vastakaikua laaksoissamme ja täyttäen sieluja johtava niitä pois alhaisesta. Parempaa laulu ei sentään voisi vaikuttaa kuin karkoittaa veljesriita, muistuttaa kaikkia, että tämä maamme on yhteinen isänkotimme, jossa olemme kasvaneet yhdeksi kansaksi ja saaneet yhteisen päämäärän, kumpaa kieltä puhummekin on kohtalomme yhteinen: jos pelastus on mahdollinen, me pelastumme yhdessä; jollei — me vaivumme samaan hautaan. Sadat äänet yhtykööt samaan sointuun, se joka häiritsee sointua rikkoo ei vain itseänsä, vaan kokonaisuutta vastaan. Kun hajoatte täältä, nuoren laulun ääni mielessä, kertokaa paljo kärsineelle kansalle, että se kieli, joka tähän saakka on lepattanut katkotuin siivin, on riemulla leijaava saloilla ja vainioilla, että äänet, joidenka paljas puhe on musiikkia, että sivistys, suloisen tunteen ja kauneuden kantamana, täällä ovat rakentaneet jalon liiton luonnon kanssa ja aateloineet suomenkielen, niin että se esiintyy pelvotonna ja moitteetonna.

Mutta kun iloitsemme aateluudesta, jonka suomenkieli on tällä näyttämöllä voittanut, niin on meidän muistaminen Sinua, jota niin usein olemme ylistäneet. Näytellen kuningattaren osaa kuninkuutesi ei perustunut ainoastaan rooliin, vaan neroosi, jonka avulla kuninkaallisesti tulkitsit elämän ilot ja surut. Ja kuninkaallista oli sekin kun Sinä nähtyäsi, kuinka kansan kieltä ylenkatsottiin sen oman lieden ääressä, henkesi runsaalla lahjalla rohkaisit sitä vaatimaan oikeuttansa. Sitä lahjaa tämä maa ei unohda, ja sen antaja Charlotte Raa on muistossa elävä; ja kun täällä uneksitaan näyttämön tulevaisuutta, on hänen kuvansa antava unelmalle loistoa.

Samana iltana allekirjoitettiin seuraava rouva Raalle osoitettu kirje:

"Vastaanottakaa suosiollisesti, kunnioitettu Rouva, myötäseuraava vähäinen rahasumma — koottu 'Preciosa' näytelmä antamalla tänä iltana — halpana osoitteena siitä syvästä ja vilpittömästä kiitollisuudesta, jota tunnemme Teitä kohtaan siitä, että Te jalolla alttiiksi panemisellanne olette raivannut tietä kansalliselle draamataiteelle isänmaassamme ja etevällä taidollanne lemmekkäästi johdattanut sen ensimäiset horjuvat askeleet tällä tiellä. Yhtä vakuutetut kuin olemme, että tämä näin hyvillä enteillä perustettu taide on varttuva ja kasvava sekä rikkaita hedelmiä kantava, yhtä varmaan on muisto Teistä ja Teidän ansiostanne oleva siihen kiinnitetty ja aina elävä. Kunnioituksella, kiitollisuudella":

"Minä Ahnger, Emilie Bergbom, Ottilia Meurman, Anton Almberg, Alfred
Cedervaller, Kaarlo Engelberg, M. Alarik Zitting, Emilie Paldani, Mimmi
Cadenius, Augusta Johnson, Ina Brotherus, Mimmi Fabritius, Alma
Paldani, Otto Ticcander, Augusta Bergbom, Elis Stenberg, Fridolf
Wahlström, Therese Decker, Helena Aminoff, Hilma Aminoff, Joh. Castrén,
Ismaël Edvard Nyberg, Edvard Lang, Georg Ahlén, Karl Kaslin, Aina
Kruskopf, Waldemar Jahnsson, Alfred Poppius, Olga Tamelander, Gideon
Brummer, Rafael Laethén, Constance Björkman, David Airaksinen,
Elisabeth Avellan, Johannes Lagus, Carola Avellan, Werner Strömmer,
Olga Parastschuk, Nikodemus Hauvonen, Ida Molander, Karl Collin, Eva
Ticcander, Adla Wetzer, Aina Strömborg, Welly Oiva Gottlund, G.
Cederhvarf, L.N. Achté, Aina Tavaststjerna, Hilda Stråhlman, Hilja
Tavaststjema, Betty Stråhlman, Amelie Stråhlman, Elna Aminoff, Reinh.
Castrén, H. Nybergh, David Hahl, Joh. Alfr. Winsten, Ernst Fr.
Albrecht, Theodor Leopold Eck, A.J. Ahnger, Wendla Arppe, Alfred
Backman, Petter Ervast, F.F. Brummer, Oskar af Heurlin, Oskar
Gröneqvist, Kaarlo Bergbom."

Olemme ottaneet tähän 69 allekirjoittaneen nimetkin, jotta nähtäisiin kutka "Preciosassa" esiintyivät. Huomattava on kuitenkin, että jotkut ensi näytännössä mukana olleet olivat matkustaneet pois ja toisia astunut heidän sijaansa sekä myöskin, että joukossa luultavasti on joitakuita, jotka ottivat osaa kunnioituskirjeeseen ilman että olivat näyttämöllä myötävaikuttaneet.

Se menestys jolla tähän asti oli toimittu, sai Kaarlo Bergbomin ystävineen toimien Suomalaisen seuran nimessä ryhtymään yhä suurempiin puuhiin. Jo toukokuulla tiettiin kertoa, että "syyssäsongi" tulisi olemaan loistava. Ida Basilier, joka puolikolmatta vuotta harjoitettuaan lauluopintoja Parisissa ei enää aikonut sinne palata, oli syyskaudeksi otettu draamallisen osaston palvelukseen, ja hänen avullaan oli ensimäinen oikea ooppera — Giuseppe Verdin "Il Trovatore" — suomeksi esitettävä. Eikä siinä kylläksi, edemmäskin ulottuivat suunnitelmat. Päättymäisillään olevan näytäntökauden jälkeen oli rouva Raa eroava ruotsalaisesta teatterista tehdäkseen opintomatkan ulkomaille, syksyksi 1871 hän palaisi ja silloin perustettaisiin teatterikoulu, jossa hän olisi opettajana ja joka ei ainoastaan tyytyisi oppitunteihin suljettujen ovien sisällä, vaan, kerättyään parhaiten edistyneet oppilaat, alusta alkaen koettaisi esiintyä, joskin vaatimattomana, kumminkin julkisesti toimivana teatteriseurana. Valmistuakseen tähän tehtävään ja voidakseen muutoinkin entistä paremmin vaikuttaa asian hyväksi rouva Raa oli opiskellut suomenkieltä ja lähtisi täksi kesäksi Keuruulle kansan keskellä varttuakseen tämän kielen käytännössä. — Nämä niinkuin muutkin sentapaiset suunnittelut ja valmistelut ovat vaillinaisesti tunnetut. Ne kätkeytyvät luonnollisesti niiden tulosten taakse, jotka tosiasioina ovat esiintyneet julkisuudessa; ainoastaan yksityisissä kirjeissä tavataan niistä satunnaisia tietoja.

Siten tiedämme, että rouva Raa todella heinäkuulla lähti Jyväskylän kautta Keuruulle. "Jyväskylässä", hän kirjoittaa Bergbomille, "minut vastaanotettiin semmoisella riemulla kuin olisin ollut rakas ystävä. Ylitarkastaja Cygnaeuksen perhe oli niin sanomattoman rakastettava ja sydämellinen minua kohtaan, etten voi koskaan unohtaa sitä." Cygnaeuksen luona tuli tri Schildt, jonka lehdessä ennen oli ollut mitä ankarimpia hyökkäyksiä teatteria vastaan, esittämään "yleisen pyynnön kaupungin puolesta", että näyttelijätär antaisi yleisön kuulla jollei muuta niin ainakin lausuntoa. Kun rouva Raa ei kuitenkaan katsonut mahdolliseksi esiintyä yksistään lausujana, niin heräsi ajatus "Lean" näyttelemisestä, johon hän puoleksi suostuikin ukko Schildtin äärettömäksi ihastukseksi. Kuitenkin vaati asia valmistuksia ja sentähden se lykättiin siksi kun näyttelijätär oli päättänyt olonsa Keuruulla. Eräästä myöhemmästä kirjeestä (16/8) nähdään puuhan jo olleen niin edistyneen, että rouva Raa antoi määräyksiä pukujen lähettämisestä Helsingistä Jyväskylään. Mistä syystä asiasta ei sittenkään tullut mitään, on tuntematonta. — Keuruulla rouva Raa asui eräässä talossa kirkonkylässä. Hän oli tyytyväinen hiljaiseen sisämaan elämään ja ystävälliseen kohteluun, joka kaikkialla tuli hänen osakseen (m.m. pappilassa rovasti Bergrothin perheessä). Samana kesänä oleskelivat myöskin neidit Elisabet ja Kaarola Avellan Keuruulla Häkkisellä, ja heidän luonaan rouva Raa oli vieraana viikon päivät tehden matkan kirkkoveneellä. Näyttelijätär vakuuttaa, että hänen olonsa Suomen sisämaassa suomea oppimassa ei suinkaan tuntunut hänestä "uhraukselta", vaan oli hän toimiva suomalaisen teatterin aikaansaamiseksi ja kohottamiseksi niin kauan kuin häntä tarvittiin.

Edelleen tiedämme Bergbomin elokuun alkupuolella lähettäneen Ouluun Ida Basilierille "Trubadurin" ja Massen operetin "Jeannetten häitten" partituurit suomennettuine teksteineen. "Olen kerrassaan hämmästynyt ja ihastunut", laulajatar vastasi, "onnistuneesta suomennoksesta. Olen todella ihmeissäni nähdessäni kuinka uskollisesti ranskalainen teksti on käännetty niin kokonaan erilaiselle kielelle kuin suomi; poljennosta ja musiikista on täydellisesti lukua pidetty.[63] Trubaduria olen jo harjoitellut — se on ihanaa! En koskaan olisi uskonut, että kaunis kielemme olisi niin sointuvaa laulussa! Itse satakieli-aria helkkyy suloisesti suomeksi. Pelkään vain etten varsinkaan Trubadurissa jaksa tyydyttää vaatimuksia — kumminkin toivon yleisön antavan anteeksi vasta-alkajalle." — Samassa kirjeessä Ida Basilier kertoo Oulussa tutustuneensa tenorilaulajaan Gunnar Fogelbergiin, joka edellisenä näytäntökautena oli debyteerannut Tukholman oopperassa. Hänellä oli miellyttävä, laajanlainen ääni, hän oli halukas tulemaan joksikin ajaksi Helsinkiin ja laulaisi mielellään suomeksikin, jollei se vain olisi hänelle mahdotonta. Vihdoin laulajatar mainitsi, että hänen "pikku sisarensa" oli myöskin tuleva Helsinkiin ja he voisivat ehkä yhdessä laulaa kohtauksen "Noita-ampujasta", vaikka hänen äänensä on heikonlainen. Eräs serkku, maisteri J.A. Bergman, käänsi par'aikaa tekstiä. Kaikki mitä näin esiteltiin kirjeessä, oli syksyllä toteutuva.

Rouva Raa oli todella alkavaksi näytäntökaudeksi eronnut ruotsalaisesta teatterista, ja kun hän lykkäsi lähtönsä ulkomaalle joulun aikaan, ei mikään estänyt häntä syksyllä esiytymästä erinäisissä suomalaisissa näytännöissä. Ensimäiset näistä näytännöistä toimeenpani hän itse, palattuaan Keuruulta, suomalaisten ystäviensä avulla hankkiakseen matkarahoja, ja kaksi varhaisinta tapahtui Turussa, jossa sitä varten jo kesäkuulla oli valmistuksiin ryhdytty. Syyskuun 23 p. saatiin Suomen vanhassa pääkaupungissa — jollei oteta lukuun 1600-luvun näytäntöjä — ensi kerran kuulla suomenkieltä teatterilavalta. Ohjelma käsitti Bergbomin "Paola Moronin" ja O. Gastineaun yksinäytöksisen huvinäytelmän "Pitokengät" eli "Tanssikengät" (jälkimäistä nimeä käytettiin myöhemmin Helsingissä). Tässä hupaisessa puhelukappaleessa on ainoastaan kaksi naisosaa, ja rouva Raa näytteli toisen (Marguerite de Chatenay). Muut näyttelijät kummassakin näytelmässä olivat turkulaisia, josta näkyy että ei ainoastaan pikku komedia vaan "Paola Moronikin" oli Turussa uudestaan harjoitettu. Teatterin sanotaan olleen täynnä katsojia, jotka vilpittömillä suosionosoituksilla ilmaisivat tyytyväisyytensä. "Todella ihmetyttävää", kirjoitettiin U. S:lle, "oli se taito ja sujuvaisuus, millä rouva Raa puhui äidinkieltämme, jota hän niin vähässä ajassa on oppinut; selvää on, että tämmöisen taidon saavuttamiseksi tarvitaan intoa ja rakkautta, jota ei löydy juuri joka hengessä, ja joka sen vuoksi ansaitsee sitä suuremman kunnioituksen ja kiitoksen." "Paola Moronin" tekijä, tohtori Bergbom, joka itse oli saapunut Turkuun johtamaan näytäntöpuuhaa, huudettiin hänkin esille. Suomalaisen näytännön vaikutuksesta mainitsee siteeraamamme kirjoittaja, että "moni ylpeä ylimys ja moni 'fiini fröökinä' on sen kautta tullut huomaamaan, että isäimme kieli, josta hän tätä ennen on puhunut pilkalla ja ylenkatseella, kuitenkin kelpaa muuhunkin kuin ainoastaan torilla käytettäväksi, että sillä voi esittää korkeimpiakin henkisiä asioita ja että se kaikuu kauniilta ja suloiselta". — Näytäntö annettiin toistamiseen 25 p., jolloin jälkikappaleena esitettiin Benedixin "Riita-asia".

Suomalaisen seuran toiminta syksyllä alkoi 11 p. lokakuuta iltamalla, jossa rouva Raa lausui Kallion iki-ihanan "Oma maa" runoelman ja Ida Basilier esitti useita soololauluja. Alku oli siis hyvä, ja tämä syksy tulikin loistavimmaksi ajanjaksoksi seuran elämässä. Silloin näet sen draamallinen osasto sai aivan erinomaista aikaan ja sen tavalliset iltamatkin olivat erittäin onnistuneita. Muun muassa on merkille pantava, että Alma Fohström näissä iltamissa ensi kerran esiytyi suuremman yleisön edessä. Luultavaa on, että tulevan kuuluisan laulajattaren vanhempi sisar, nti Augusta Fohström, joka oli nti Augusta Bergbomin koulutoveri ja jossa suomalaisuuden asia oli herättänyt mielenkiintoa, ensiksi kertoi Emilie Bergbomille 15-vuotiaan sisarensa harvinaisesta lauluäänestä. Miten lieneekään, varmaa on että tämä Emilie Bergbomin kehoituksesta lauloi ensin yhdessä ja sitten muutamissa toisissakin iltamissa. Laulajatar itse muistelee vielä laulaneensa Collanin "Rose-Marie", arian "Excusez du peu!" oopperasta "Traviata" ja "Minun kultani", ja olivat suosionosoitukset olleet erinomaisen lämpimiä. Eikä sitä kenkään oudoksune, joka muistaa pienen vaaleapukuisen tyttöhaamun silloisen seurahuoneen salin lavalla. Hänen hienot kauniit kasvonsa rusottivat kultakiharain keskeltä ja helkkyvä laulu oli luontaisen musikaalisen aistin leimaama, joka sai jäykimmänkin kuulijan huomaamaan, että tässä oli jotakin jokapäiväisyydestä eroavaa. — Se menestys, jonka laulajattarenalku saavutti Suomalaisen seuran iltamissa, kuuluu ratkaisevasti vaikuttaneen kysymykseen hänen tulevaisuudestaan. Harjoitettuaan opintoja nti Anna Blomqvistin edessä Alma Fohström 1873 lähti Pietariin ruvetakseen rouva H. Nissen-Salomanin oppilaaksi. Kun ehdimme Suomalaisen oopperan aikaan, on kerrottava mitä tästä Suomalaisen seuran suosikista sukeutui.

Mitä teatterinäytäntöihin tulee, annettiin samoin kuin Turussa ensimäinen näytäntö Helsingissäkin, 17 p. lokak., rouva Raan nimessä "Suomalaisen seuran draamallisen osaston ja neiti Ida Basilierin suosiollisella avulla". Paitse "Paola Moronia" joka keväällä oli näytelty ainoastaan yhden kerran, kuului ohjelmaan jo ylempänä mainittu V. Massen operetti "Jeannetten häät". Edellisessä huomattiin rouva Raa kieleen nähden niin edistyneeksi, että tuskin mitään enää oli muistutettavana. Sen ohella kiitettiin Noran osassa neiti Handolinia (joka kesällä Suomalaisen seuran apurahalla varustettuna oli opiskellut suomenkieltä). Suurin osa mielenkiintoa oli sinä iltana kuitenkin varattu operetille, sillä siinä Ida Basilier ensi kerran julkisesti esiintyi näyttämöllä. Ja hän — tuli, lauloi ja voitti. Hän liikkui näyttämöllä kuin tottunut näyttelijätär, ja hänen heleä äänensä kaikui keveästi ja sulosointuisesti. Tietysti enensi hänen esiintymisensä ja kokonaisuuden vaikutusta se, että hänen vastanäyttelijänsäkin, ylioppilas Viktor Cajanus, huolimatta ensikertalaisuudestaan, oivallisesti suoriutui tehtävästään. Solakkavartaloinen Jean kauniine baritoniäänineen ja viehkeä helkkyääni Jeannette muodostivat mitä somimman pariskunnan, ja kun he laulun lomissa puhuivat keskenään, soi suomenkieli heidän huuliltaan sirommin kuin sitä ennen oli näyttämöltä kuultu. Ihastus olikin suuri, ja Julius Krohn lausui: "Nyt kuultiin ensi kerran suomea teatterissa!"

Seuraava näytäntö, joka niinkuin myöhemmätkin jälleen annettiin Suomalaisen seuran draamallisen osaston nimessä, oli määrätty 25 p:ksi lokak., mutta tapahtui todellisuudessa vasta 29 p. Syy lykkäykseen oli vaikeus ruotsalaisen teatterin kanssa sopia orkesterista, joka oli yhteinen. Kun Bergbom pyysi orkesteria harjoitusta varten, ilmoitettiin ruotsalaiselta taholta milloin mikäkin este. Rettelöt, jotka tästä johtuivat ja jotka — niin ainakin suomalaisten puolella luultiin — olisivat olleet vältettävissä, jos hyvää tahtoa olisi ollut, jatkuivat näinä aikoina lakkaamatta, eikä lopuksi ollut muuta neuvoa kuin ruveta puuhaamaan omaa orkesteria. Richard Faltin, joka 1869 keväällä kutsuttuna ruotsalaisen teatterin soittokunnan ynnä sinfoniakonserttien johtajaksi oli Viipurista muuttanut Helsinkiin, ja josta Suomalaisen seuran soitannolliset harrastukset olivat saaneet hartaan ystävän, alkoi silloin kerätä amatöörejä orkesteriksi, joka vapauttaisi seuran ruotsalaisen teatterin mielivallasta. Tehtävä ei ollut helpoimpia, mutta silti se onnistui, ja ansaitsee Faltin tästä niinkuin myöhemmästäkin, vastedes kerrottavasta toimestaan Suomalaisen oopperan hyväksi mitä vilpittömimmän tunnustuksen. Tämä nykyään Suomessa niin tunnettu ja kunniassa pidetty säveltaiteilija, joka syntyneenä 1835 Danzigissa oli 1856 tullut Viipuriin Behmin saksankielisen koulun soitannonopettajaksi ja sitten on meillä kotiutunut, niinkuin ennen häntä Fredrik Pacius, tutustui kohta muutettuaan Helsinkiin Bergbom sisarusten kanssa, ja samalla hänet valloitti heidän palava kansallinen ja taiteellinen innostuksensa. Niin sai suomalaisen näyttämön aate alkuperäisestä saksalaisesta, Faltinista, niinkuin ennen ruotsalaisesta naisesta, rouva Raasta, mitä kykenevimmän edistäjän. Ja vielä tänä päivänäkin hän muistellen noita innostuksen aikoja tunnustaa, että semmoisia ihminen kokee ainoastaan kerran elämässään.

Mainitussa näytännössä lausui ensin rouva Raa Johanna d'Arc'in molemmat mainiot monoloogit Schillerin "Orleansin neitsyeestä", toiseksi Ida Basilier esitti kohtauksen rukin ääressä ja peilin edessä Gounodin "Faust" oopperasta, jonka jälkeen tuli "Tanssikengät" ja "Jeannetten häät". Tällä kertaa esiintyi tavallista vähemmän dilettantteja, ja oli näytäntö sentähden yleissävyltään entisiä taiteellisempi. Hyvin näkyi, että rouva Raa antoi katkelmia yhdestä traagillisen ohjelmistonsa pääosia, ja Ida Basilier, joka lauloi Margaretan osan ranskankielellä, miellytti suuresti näyttäessään, että hän osasi laskea persoonallisuuttaan Parisissa opittuun taiteelliseen muotoon. "Tanssikengissä" näytteli kappaleen toista osaa rouva Raan rinnalla nuori ja kaunis rouva Jenny Ståhlberg (o.s. Westerlund) varsin viehättävästi.

Kolmas näytäntö oli marraskuun 1 p. ja siinä tarjottiin uutta hyvää parhaimman entisen lisäksi. Ohjelman kaksi ensimäistä numeroa oli samat kuin edellisellä kerralla, mutta sen jälkeen tuli "Lea" ja toinen näytös C.M. von Weberin "Noita-ampujasta". "Lea", jota ei oltu näytelty toukok. 10 p. jälkeen 1869, oli tietysti monelle uusi, ja niillekin katsojille, jotka olivat olleet mukana tuona verrattomana "ensi iltana", oli mitä suurin nautinto jälleen nähdä Charlotte Raa itämaisena neitsyeenä.

"Sama Lea", kirjoitettiin U. S:ssa, "joka silloin lumosi katselijat, ilmaantui nyt tuttuna, rakkahana yleisölle, jonka rohkeimmat toiveet hänessä olivat toteutuneet. Vielä viehättävämpänä, vielä ihanampana, — tahtoisimme sanoa: vielä hengellisempänä — toimitti Lea nyt tehtävänsä; vielä luontevammin, vielä kauniimmin kuin koskaan ennen soi suomenkieli hänen huuliltaan. Se hehkuva itämainen runollisuus, joka muutoinkin ilmaantuu tässä Kiven miellyttävässä näytelmässä, sai rouva Raassa ikäänkuin näkyväisen muodon." —

"Noita-ampujan" toisen näytöksen esitys oli käynyt mahdolliseksi sen kautta, että ennen mainittu nuori ruotsalainen oopperalaulaja, Gunnar Fogelberg, kuukauden ajaksi (600 markan palkkiosta) oli otettu Suomalaisen seuran palvelukseen. Hän esiintyi nyt Maxina, Ida Basilier Agathana ja nuorempi sisar, Emmy Basilier, Annana. Fogelbergin ääni oli miellyttävä, joskaan ei tavattomampi laadultaan, Emmy oli, samanaikuisen muistoonpanon mukaan, "kuin puoleksi puhjennut ruusu", Ida voitti toiset laulun taiteellisuudessa — kokonaisuus oli soma ja tunnelmallinen.

"Trubaduria", jota varten Fogelberg oikeastaan oli otettu, harjoitettiin näinä aikoina väsymättä. Lukuunottamatta edelläkäypiä kööriharjoituksia ynnä muita valmistuspuuhia, kesti tätä työtä vähän neljättä viikkoa, jolla ajalla ei ollut julkista näytäntöä vaan ainoastaan yksi Suomalaisen seuran iltama (8 p. marrask.), jossa Basilier sisarukset lauloivat. Vihdoin perjantaina 25 p. — ylioppilastalon monen viikon rettelöitä puolueiden välillä aiheuttaneen vihkiäisjuhlan aattona — oli Arkadiateatterissa oopperan ensi ilta.

Teatteri oli kukkuroillaan väkeä, tietysti etupäässä suomenmielisiä, mutta myöskin musiikin harrastajia, näyttämöllisen taiteen ystäviä ja uteliaita pääkaupungin kaikista seurapiireistä. Tapahtuma — ensimäisen täydellisen oopperan esittäminen suomenkielellä — oli siksi outo ja merkillinen, johdon ja esiintyvien kykyjen laatu lupasi niin paljo ja yrityksestä oli niin kauan puhuttu, että ainoastaan jyrkimmät 'viikingit'[64] pysyttelivät kaukana Arkadiasta. Ja Verdin maailmankuulu Trubaduri laulettiin ja näyteltiin niin, että yleisö hämmästyi ja ihastui. Ida Basilier Leonorana saavutti tietysti suurimman tunnustuksen, sillä hänen heleä, voimakas ja hyvässä koulussa kehitetty äänensä, hänen soitannollinen aistinsa ja esityksensä, jolla hän jo ennen konserttisalissa oli voittanut yleisön suosion, vaikuttivat näyttämöltä vielä tenhokkaammin. Mutta Fogelbergkin, joka niinkuin kaikki muutkin esitti osansa suomeksi, lauloi Manricon osan tunteellisesti ja sointuvasti; ja sangen kiitettävästi suoriutuivat niinikään Achté — kreivi Luna — ja neiti Ilta Lagus — Azucena — vaikeista tehtävistään. Kun vielä mainitsemme, että lukuisa kööri — jonka jäsenistä, niinkuin tavallisesti meillä, toinen puoli oli nuoria naisia sivistyneistä säätyläisperheistä, toinen puoli ylioppilaita — oli huolellisesti harjoitettu sekä että Richard Faltin, saatuansa uuden orkesterinsakin jotakuinkin tehtävän tasalle, tyynellä varmuudella johti kokonaisuutta, niin ei liene vaikea käsittää yleisön innostusta. Olihan uusi voitto merkittävä suomalaisen näyttämötaiteen hyväksi. Kun sitten laulajattaret ja laulajat olivat vastaanottaneet heille tulevat myrskyiset suosionosoitukset, alettiin huutaa Kaarlo Bergbomia esiin — niinkuin sittemminkin oli tapana varsinaisen teatterinkin aikana, joka kerta kun näytäntöä katsottiin erikoisen merkilliseksi. Vaatimaton kun oli ja tavallisessa arkipuvussa, hän ei mitenkään halunnut noudattaa tämäntapaista kutsua. Mutta yleisö oli itsepäinen eikä rauhoittunut, ennen kuin Bergbom Leonoran ja Azucenan taluttamana oli astunut näkyville.

Trubaduri annettiin vielä 29 p. marrask. sekä 2 ja 5 p. jouluk. Neljäs ja viimeinen näytäntö muodostui edellisiä juhlallisemmaksi. Joka lippu oli myyty ja ihastus nousi korkeimmilleen. Esittely oli näet parantunut parantumistaan ja viime kerralla oli vähimmän syytä muistutuksiin. Puolueettomat henkilöt, jotka usein olivat kuulleet Trubadurin Saksassa, väittivätkin, että useat osat suoritettiin meillä yhtä hyvin jollei paremmin kuin siellä. Mutta ei sekään riitä menestyksen selittämiseksi; lisäksi on lukuunotettava elävä tunto siitä ettei tässä laulettu eikä vaivaa nähty rahasta, vaan suomalaisen taiteen, suomalaisuuden, isänmaan edestä. Tämä tunto synnytti näyttämön ja katsomon välille näkymättömiä sähkövirtoja, jotka salaperäisesti innostuttivat ja liikuttivat. Eikä se tunnelma, joka oli näille näytännöille omituinen, vallannut ainoastaan ystäviä. Moni suomalaisen teatteripuuhan halveksijakin oli kerran Arkadiassa käytyään palannut toisenkin kerran. Vastahakoinen uteliaisuus oli muuttunut mielenkiinnoksi. — Lopuksi huudettiin Bergbom taas esiin, ja yleisön tervehtiessä häntä ylistyshuudoilla hänen silmänsä loistivat ilosta. Olihan kaikki mennyt parhaimman toivon mukaan!

Seuraavana päivänä oli suuret pidot kaikille myötävaikuttaneille. Siinä tilaisuudessa annettiin Ida Basilierille komea kultainen rannerengas muinoispohjoista tyyliä, ja Julius Krohn sanoi laulajattarelle pitämässään puheessa sen olevan esikuvan niistä rakkauden ja ystävyyden kahleista, joilla Suomi pyysi sitoa laululinnun, joka ollen oikeastaan etelästä kotoisin kuitenkin silloin tällöin kävi armasta, kylmää syntymämaatansa tervehtimässä. Emme tarvitse sanoa, että puheita riitti kaikille muillekin, joilla oli osaa syksyn loistavassa teatteritoimessa.

Samana päivänä kun nämä päättäjäispidot vietettiin, kirjoitti Bergbom Otto Florellille seuraavan kirjeen, joka antaa tietoja kulissien takaa ja luo yleiskatsauksen Trubaduri -päiviin:

"Vihdoin olen siis vapaa, s.o. jälleen ihminen, ja mahdollista on ajatella muutakin kuin 'Urhosi unhoita kohta' taikka 'jää hyvästi Leonorani', muistaa muitakin velvollisuuksia kuin tarkastaa ovatko puvut ja koristukset järjestyksessä. — — Sinua on kauheasti kaivattu. Paitse että sinulla itselläsi olisi ollut lysti, olisi iloinen ystävällisyytesi huojentanut monen hetken, jolloin kärsivällisyys oli loppumaisillaan. — — Pieni mutta uskollinen joukko (m.m. täti Sanmark) oli pyhäiltana asemalla vastaanottamassa sinua, mutta — yö petti minun, tein suuren hairahduksen' (Trubadurista — kaikki muut sitaatit ovat nykyään vanhanaikuisia!). — — En matkustane ennen joulua, kun olen viipynyt niin kauan; saamme siis olla yhdessä ainakin joitakuita päiviä. Tarvitsen seurustelua ja ystävyyttä, sillä muutoin ihminen hukkuu teatterinjohtajaan."

"Nyt Trubaduriin. Niinkuin sanomista tiedät, on se annettu neljä kertaa ja saanut osakseen mitä myrskyisimmät suosionosoitukset. Tulot olivat ensi kerralla 1150 mk, toisella yhtä paljo, kolmannella 1100 ja neljännellä 1050 — niinkuin näet kunnioitettavia summia. Ajattele levottomuuttamme ensi iltana, kun sanon ettemme ainoatakaan kertaa olleet saaneet harjoittaa oopperaa kokonaisuudessaan teatterissa, kun emme olleet ennättäneet näytellä ainoatakaan kokonaista kuvaelmaa kulissien kanssa, jaa, kun oopperan loppukohtaus oli niin vaillinaisesti harjoitettu orkesterin kanssa, että laulajat eivät kertaakaan olleet harjoittaneet sitä näytellen, sillä kun se aina tuli viimeiseksi, seisoivat venäläiset näyttelijät valmiina ajamaan meidät tiehemme, niin että viimeinen allegro laulettiin miten kuten päästäksemme pois. Kun tähän tulee että n.s. kenraaliharjoituksessa yhden kokonaisen näytöksen ryhmitys (saadaksemme erään laulajattaren etäämmäksi puhallussoittimista) oli muutettava, että mustalaiset, joiden piti takoa köörissä, katsoivat hyväksi olla tulematta samaan harjoitukseen, niin etteivät olleet harjoittaneet muuta kuin pianonsäestyksellä, niin voit ymmärtää että ajatukseni perjantaina — noin 1/2 7 eivät olleet mieluisimpaa laatua. Mutta levottomuuteni oli vielä enentyvä. Moukarit pajakööriin tulivat ja olivat niin raskaita, ettei kukaan jaksanut nostaa niitä. Hädässämme muistimme että kaasulaitos oli lähellä ja pyysimme sieltä lainaksi kevyempiä. Sitten oli venäläinen teatteri luvannut meille 9 kypärää sotilaillemme. Mutta mies, jolla oli avain varastohuoneeseen, oli juonut itsensä niin humalaan, että hän ei kyennyt sanallakaan ilmoittamaan missä ne olivat. Tämä oli k:lo 1/2 7. Paikalla Emilie lähetti kaupunkiin noutamaan ruskeaa villakangasta ja kultanauhakkeita, asetti muutamia naisia kööristä neulomaan ja k:lo 7 oli 9 kunniallista sotilaspäähinettä valmiina. Se oli 'sitä plinkemmin!' Mutta kaikista näistä vastuksista huolimatta voitti hetken innostunut tunnelma kaikki vaikeudet, ja ooppera meni oivallisesti — vaikka itse sanon sen. Basilierin aria, kvinttetti toisessa näytöksessä, Manricon suuri aria ja koko neljäs näytös olivat loistokohtia, jotka palkittiin esiinhuudoilla ja kättentaputuksilla. Jälkimäisiä tarjottiin voimalla ja edellisten luku nousi 15;een, josta voit arvata mielialan astemäärän. Niistä sain minäkin, kuinkas muuten, yhden, Lagus ja Basilier vetivät minut esiin ja minä kumarsin vinoon. Toinen näytäntö valitettavasti ei mennyt läheskään niin hyvin. Basilier oli tanssinut edellisenä yönä k:lo 3:een, niin että hän oli väsynyt ja hermostunut, kööri alkoi väärällä kohdalla, Pekka Herlin nukkui joka toinen kerta kun hänen oli laulettava, Miserere meni aivan huonosti j.n.e. Epätoivokseni oli juuri sinä iltana kaikki mahdolliset musikaaliset suuruudet läsnä, Pacius, Emanuel, rouva Brummer, Collan j.n.e. Olin äärettömän harmistunut, kuritin oikealla ja vasemmalla, haukuin oikealle ja vasemmalle ja olin niin tyhmä kuin tiedät minun voivan olla kuin olen menettänyt tasapainon. Seuraus oli että kolmannella kerralla kaikki taas meni loistavasti eikä minulla neljännelläkään ollut mitään muistutettavaa. Ihastus on pysynyt samallaisena kaikkina iltoina."

"Luonnollisesti Basilier on miellyttänyt enemmän, vaikkei ehdottomasti. Hän laulaa useat kohdat erinomaisen runollisesti ja varsinkin hän on oivallinen kuolemankohtauksessaan, jossa hän tapaa sydämenääniä, joita en osannut häneltä odottaakaan. Loistonumeroista hän laulaa paraiten duetton Achtén kanssa, ja koska se on jälkimäisenkin varsinainen loistonumero, on heidät aina esilipun laskettua huudettu esiin pari kolme kertaa. Vähimmän hän tyydyttää ensi näytöksen suuressa ariassa, vaikka yleisön kasvot silloin aina oikein paistavat, kun korvia mieluisasti hivelevät rakkaat tutut sävelet: 'Hänt' ainoastaan sielussani kannan', joiden mukaan on hölkötetty niin monen franseesin läpi."

"Ilta Lagus on hämmästyttänyt voimakkaalla, loistavalla äänellä, jota ei kukaan olisi luullut hänellä olevan, samoin kuin aavistamattoman tenhokkaalla ja ilmeikkäällä laululla. Kun hän lauloi niin oivallisesti, hän myöntyi esittämään nekin numerot, jotka ensin olimme jättäneet pois Azucenan osasta s.o. suuren kertomuksen toisessa näytöksessä ja vangitsemiskohtauksen kolmannessa (hurja galopadi-allegro 'Te teloittajat kauheat' jäi toki edelleen pois). Azucena tuli siten yhdeksi pääosaksi. Näytteleminenkin on ollut varsin tyydyttävä, mimiikki ilmeikäs eikä liikunnoilta ole puuttunut plastiikkaa. Ainoa tärkeä muistutus, jonka saattoi tehdä, oli se, että äänenanto ei aina ollut puhdas, jota suuri yleisö ei kuitenkaan huomannut, sillä menestyksessä hän kilpaili Basilierin kanssa."

"Fogelberg on ollut kiltti, rakastettava, hienotunteinen, niin ettemme olisi saattaneet toivoa häntä paremmaksi. Hän laulaa musikaalisesti, vaikka ääni ei ole voimakas. Hänen ariansa herätti myrskyisen mielisuosion. Hän oli mielestäni paras suuressa kaksinlaulussa Azucenan kanssa. — Achté olisi ansainnut suuremman menestyksen kuin hänellä oli, sillä oikeastaan hänen äänensä ja esitystapansa oli enimmän Verdin mukainen. On kyllä olemassa pieni ryhmä, joka häntä ihailee, mutta suurta yleisöä hän ei ole miellyttänyt. Muutoin on hänellä ollut vastoinkäymisiä. Ensi kerralla hänen äänensä ei ollut parhaimmillaan, toisena iltana kun hän todella lauloi ariansa oivallisesti, tuli säestävä kööri liian varhain ja hävitti hänen allegronsa ja kolmantena iltana oli fagotti, jolla on suuri merkitys hänen ariassaan, poissa. Myötätuntoisuus häntä kohtaan on kuitenkin joka kerta kasvanut. — Pekka Herlin [Fernando] oli kokonaan epäonnistunut. Häntä pidetään liian kyklooppimaisena. Kööri on ollut suuri ja voimakas, mutta tahdintarkkuus ei ole ollut täydellinen. Täyteläisyyteen nähden on se tyydyttänyt kaikki toiveet."

"Faltin on ollut ihmeteltävä. Mitä erilaatuisimmista aineksista oli hänen onnistunut luoda orkesteri, joka soitti kunnioitettavalla eloisuudella ja reippaudella. Andantossa tosin ei runollinen värittely kuulunut sen ansioihin, mutta jos allegro vivace tuli eteen, niin kyllä se soitettiin vivace. Toisella ja neljännellä kerralla oli meillä hyvä avustus suuren teatterin orkesterista, mutta silloin se olikin melkein liian voimakas — ainakin säestäessä, jolloin se ajatteli, 'toinen on yhtä hyvä kuin toinenkin' ja huusi laulajien ylitse, minkä jaksoi. — —"

Vaikka suurimmalta osaltaan vapaaehtoinen teatteriseura hyvin olisi ansainnut lepoa, ei sitä sille vieläkään suotu. Joulukuun 3 p. oli Viipurista Suomalaisen seuran draamalliselle osastolle lähetetty kuuden henkilön allekirjoittama pyyntö, että sikäläinenkin yleisö saisi "nähdä niitä draamallisia esityksiä, joilla suomenkieli on astunut ensimäisiä askeleitaan korkeamman näytelmätaiteen alalla". Tätä pyyntöä Bergbom joukkoineen päätti noudattaa toivoen voivansa siten ainakin vähentää sitä 1200 markan kassavajausta, jonka näytännöt olivat tuottaneet.[65] Teatteriseura lähti siis 11 p. jouluk. Viipuriin ja antoi siellä kolme näytäntöä: ensimäinen, jossa esitettiin "Paola Moroni" ja "Jeannetten häät", 13 p. ja toiset kaksi 15 ja 16 p., jolloin annettiin kohtaukset (monoloogit) Orleansin neitsyeestä ja Trubaduri. Suosionosoituksia eivät viipurilaisetkaan säästäneet, mutta väärin olisi luulla että laakerit täälläkään leikattiin ilman erityisiä ponnistuksia. "Täällä olen nyt", Bergbom kirjoitti Florellille Viipurista, "jotenkin alakuloisena, mutta kuitenkin varustettuna vanhalla, yhä kestävällä rohkeudella." Kolme Helsingissä mukana ollutta esiintyjää oli ollut estettynä lähtemästä matkalle ja niiden sijat olivat täytettävät. Se tapahtui siten että Ida Basilier ja Bergbom itse näyttelivät edellinen Noran ja jälkimäinen Gorellon osan "Paola Moronissa", sekä että neiti Anna Forstén lauloi Azucenan osan "Trubadurissa". Kaikki kolme oppi ja harjoitti tehtävänsä parissa päivässä.

Viipurissa seura hajosi. Rouva Raa ja Gunnar Fogelberg jatkoivat sieltä ulkomaille, suunnaten matkansa edellinen Wieniin, jälkimäinen Milanoon. Useimmat muut palasivat Helsinkiin.

* * * * *

Tämän vuoden harrastukset suomalaisen näyttämön hyväksi olivat vihdoinkin päättyneet, ja kun ne kaikin puolin olivat onnistuneet, niin luulisi tyytyväisyyden olleen yleisen; mutta todellisuudessa oli olemassa piiri, jossa mielipaha enentyi samassa määrässä kuin Suomalaisen seuran toimi ja menestys kasvoi. Joulukuulla se oikein julkisesti puhkesi ilmi. Mutta ennen kuin siitä puhumme, palatkaamme vähän taaksepäin.

Edellisestä tiedämme, että suomalaisen näyttämön aate ei edistynyt askeltakaan toteutumiseen päin, niin kauan kun elettiin siinä luulossa, että uusi teatteri oli syntyvä ruotsalaisen teatterin kupeesta ja kehittyvä sen turvissa ja rinnalla. Ja olihan se todellisuudessa aivan luonnollista, koska tämän teatterin kannattajat eivät ajatelleet edes kotimaista ruotsalaista näyttelijäseuraa — jonka perustamisen Z. Topelius jo 1847 oli katsonut luonnolliseksi asiaksi ja yhtä tärkeäksi kuin suomenkielisen seuran aikaansaamisen. Näin ollen saattaisi ajatella, että Ruotsalaisen teatterin johtokunnalla ja kannattajilla olisi ollut syytä iloita siitä, että heidät vapautettiin moraalisesta velvollisuudestaan tehdä jotain suomalaisen näyttämön hyväksi. Mutta niin ei ollut laita. Ajat olivat muuttuneet ja puolueiden väli oli vuosi vuodelta käynyt kireämmäksi. Ruotsinmielisten suuri äänenkannattaja Helsingfors Dagblad, joka kyllä kauniisti vakuutti olevansa valmis "ojentamaan kätensä" jokaiselle oikeutetulle harrastukselle suomenkielen hyväksi, tositeossa ei koskaan huomannut aihetta olevan noudattaa jaloa lupaustaan, vaan se katseli päinvastoin karsain silmin ja arvosteli nurjasti kaikkia suomenmielisten toimia. Niin tapahtui myöskin kun ruvettiin toimittamaan suomalaisia näytäntöjä. Kaukana siitä että ruotsalaiselta taholta esim. olisi ihailtu Rouva Raan uhrautuvaista harrastusta asian hyväksi, hän päinvastoin joutui melkein vainon alaiseksi. Näyttelijätär, jonka taide sitä ennen oli saanut yksimielisen tunnustuksen, havaittiin nyt monesti ja monessa kohden keskinkertaiseksi jollei heikoksi; ja saattaa siis oikeuden mukaan sanoa, että hän suorittaessaan uljaan tekonsa suomalaisen taiteen hyväksi pani alttiiksi paljo enemmän kuin tehtävä itsessään edellytti. Sama henki tuli, niinkuin jo tiedämme, näkyviin Ruotsalaisen teatterin johtokunnan alituisessa vastahakoisuudessa ja hyvän tahdon puutteessa, kun suomalainen teatteritoimi olisi tarvinnut avustusta ja myötätuntoisuutta. Kun johtokunta vaati kohtuuttoman kallista vuokraa teatterista, niin H. D. ei siitä lausunut moitteen sanaakaan, vaan koetti sen sijaan sepittää ivallisia sukkeluuksia sen johdosta että suomalaiset, pakotettuna vuokraamaan Arkadiateatterin, joka silloin oli venäläisten hallussa, näyttelivät samalla näyttämöllä kuin nämä. Fennomaanit ja venäläiset sopivat muka mainiosti yhteen! Tietysti ei tullut kysymykseenkään ilmaista, että venäläinen johtokunta toisin kuin ruotsalainen oli aina valmis sovitteluun ja kohtuullinen vuokravaatimuksissaan.

Minkälaatuinen ruotsalaisen johtokunnan hyväntahtoisuus oli, saamme tietää eräästä kohdasta siinä polemiikissa Helsingin teatterioloista, johon, niinkuin vastedes on kerrottava, Bergbom keväällä 1872 joutui H. D:n kanssa. Kun hra Beta H. D:ssä oli lausunut, että suomalaisten näytäntöjen toimeenpanijoilla oli sitä vähemmän syytä valittaa nurjamielisyyttä johtokunnan puolelta, kun tämä syksyllä 1870 "oli tehnyt tarjomuksen yhteistyöstä ruotsalaisen vakinaisen teatterin kanssa", kirjoittaa Bergbom:

"Me voimme ilmoittaa hra Betalle, että semmoisia tarjomuksia teatterin johtokunnan puolelta on tehty ei ainoastaan syksyllä 1870, vaan myöskin keväällä 1869 ja keväällä 1870. Teatterijohtokunta — jos sen omia vakuutuksia on uskominen — ei halua mitään enemmän kuin palvella suomalaista teatteria, mutta valitettavasti se ei koskaan ole keksinyt sopivampaa muotoa tälle myötätuntoisuudelleen kuin vaatia itselleen melkoisen osuuden tuloista. Sitä tarkoitti myös se neuvottelu, jonka johtokunta syksyllä 1870 aloitti meidän kanssamme. Asia oli seuraava. Muutamia suomalaisia näytäntöjä oli jo menestyksellä annettu, kiitos olkoon rouva Raan ja neiti Basilierin avustuksen; odotettiin 'Trubadurin' esittämistä. Sitä vastoin oli hra ja rouva Raan eroaminen suuresta teatterista aiheuttanut häiriön ohjelmistossa, joka tuotti johtokunnalle monta vaikeutta. Silloin teki teatterijohtokunnan toimitusjohtaja ja kirjailija useita ehdotuksia molempain teatteriyritysten yhdistämiseksi. Yhtä suurella ilolla kuin hämmästyksellä vastaanotimme nämä ehdotukset, sillä osaksi meitä liikutti johtokunnan mielenmuutos, osaksi oli mahdollisuus saada näytellä kauniissa, valoisassa ja tilavassa kiviteatterissa erittäin houkutteleva, kun oli totuttu epämukavaan, pimeään ja ahtaaseen Arkadiateatteriin. Pian harhaluulomme kuitenkin haihtui, sillä valitettavasti huomasimme, että taaskin oli vain kysymys rahankeinottelusta. Ehdotettiin että ruotsalainen ja suomalainen kappale annettaisiin yhdessä. Sopivia suomalaisia kappaleita ei sillä hetkellä ollut olemassa, jota paitse epäilimme, herättäisikö semmoinen sekanäytäntö yleisön mielenkiintoa. Sitä vastoin tarjosimme silloin harjoitetut laulukappaleet 'Jeannetten häät' ja toisen näytöksen 'Noita-ampujasta'. Tulot olivat jaettavat tasan teatterien kesken. Nämä laulukappaleet eivät kuitenkaan olleet mieleen, sillä ne oli muka 'loppuun näytelty' (toinen näytös 'Noita-ampujasta' oli esitetty yhden kerran Arkadiateatterissa). Sen sijaan johtokunta arveli, että 'Trubaduri' yhdessä ruotsalaisen esikappaleen kanssa olisi sopiva yhteenliittymisnäytäntö. Verdin pitkä ooppera 8 kuvaelmassa esikappaleen kanssa! Tämä olisi enemmän haitannut kuin hyödyttänyt. Teatterin johtokunta vaati siis puolet semmoisen näytännön tuloista, jota varten yksistään me olimme kärsineet vaivat ja kustannukset, hankkineet nuotit, maksaneet tekstin käännöksen ja taiteilijain palkat. 'Trubaduri' tuotti neljänä iltana, joina se näyteltiin Arkadiateatterissa, noin 5000 markkaa, joka kai vastaa 6000 kiviteatterissa. Jos olisimme saaneet teatterin, olisi se vielä antanut ainakin pari hyvää huonetta — olettakaamme 1000 markkaa kumpaisestakin, yhteensä siis 8000 markkaa. Ja siitä johtokunta, ilman työtä ja uhrausta (sillä ruotsalaisen esikappaleen antamista emme tosiaankaan lue siksi), tahtoi saada puolet. Neljätuhatta markkaa ilmaiseksi — emme epäile että mikä johtokunta tahansa olisi halukas semmoiseen 'yhteistyöhön'. Me voimme lisätä, että olot eräänä aikana näyttivät niin pakottavilta, että me hetkeksi jo päätimme hyväksyä johtokunnan tarjomuksen, joka sillä välin oli kohonnut vaatimukseen saada 850 kerralta (ilman esikappaletta). Myötävaikuttavat, loukkaantuneina johtokunnan noblessin puutteesta, kieltäytyivät kuitenkin siinä tapauksessa esiintymästä, jonka tähden asia raukesi."

Otteessamme mainittu ruotsalaisen johtokunnan huomautus, että "Jeannetten häät" ja toinen näytös "Noita-ampujasta" olivat "loppuun näytellyt", oli ilmeisessä ristiriidassa ruotsinmielisten yleisen puhetavan kanssa. Heidän puheestaan päättäen he eivät ollenkaan tienneet mitä Arkadiassa tapahtui, eikä siellä käyviä ihmisiä luettu Helsingin "yleisöön". Se käsitystapa tuli muun muassa kuuluviin seuraavassa kohtauksessa, joka muutenkin kuvaa oloja. — Samana päivänä kun "Trubaduri" annettiin ensi kerran, eräs ruotsalaisen puolueen johtomiehiä ja teatterin johtokunnan jäsen tuli Ida Basilierin luokse ja tarjosi hänelle paikan ruotsalaisessa teatterissa 300 markan palkasta kuukaudessa. — Vai niin, vastasi laulajatar, 300 markkaa kuukaudessa tekee kymmenestä kuukaudesta 3,000; herrat luulevat siis että olen kolme vuotta harjoittanut opintoja Pariisissa saadakseni 200 markkaa enemmän kuin neiti W. [muuan ruotsalainen näyttelijätär, joka oli laulajattarena otettu teatteriin 2,800 markan palkasta ja joka todellisuudessa ei kelvannut juuri mihinkään], en voi pitää tarjoustanne muuna kuin loukkauksena! — Silloin ruotsalaisen teatterin edustaja arveli, että neiti Basilierin toki pitäisi panna arvoa siihen että hänelle tarjottiin tilaisuutta esiintymään. — Sitä olen jo saanut, laulajatar vastasi, enkä tietääkseni ole aivan huonosti onnistunutkaan! — Näin päättyi keskustelu, joka, kuinka olikin yksityistä laatua, antoi H. D:lle aihetta julkisesti moittia Ida Basilieria. Semmoisen laulajattaren kuin hän olisi muka pitänyt tyytyä tarjottuun palkkaan. — Näiden pikku piirteiden lisäksi voisi kertoa toisiakin, esimerkiksi kuinka sukulaiset ja tuttavat kuultuaan että joku heidän läheisensä neiti oli luvannut laulaa Suomalaisen seuran tai teatterin kööreissä hätääntyneinä riensivät tämän ajattelemattoman luokse varoittamaan häntä ja pyytämään häntä kaikin mokomin peruuttamaan sanansa. Että harva lienee tämmöisten varoitusten johdosta peräytynyt, siitä on pääasiassa kiittäminen Kaarlo ja Emilie Bergbomia, joiden yhteiskunnallinen asema ja taiteellinen innostus kaikesta huolimatta antoivat arvoa näille yrityksille ja loivat niihin hengen, joka tenhoisasti vaikutti nuorten mieliin.

Kun sitten "Trubaduri" oli annettu suurella menestyksellä, ja, mikä oli pahinta, oli vetänyt "yleisöäkin" Arkadiaan,[66] silloin H. D. ei enää malttanut mieltään vaan sepitti oikein yleväkantaisen kirjoituksen "dilettantismista ja teatterista". Siinä sekä Suomalaista seuraa että yleisöä aika lailla läksytettiin, edellistä näytäntöjen toimittamisesta ja jälkimäistä siitä että se oli ollut niistä huvitettu, sillä "nämä näytännöt ovat suurimmassa määrässä antaneet sijaa hutiloimiselle ('dilettantväsende') teatterin alalla, joka ajan pitkään saattaa turmella hyvänkin kauneusaistin" (!). Siinä siis oikea syy ruotsinmielisten vastahakoisuuteen suomalaisia näytäntöjä kohtaan, että ne muka olivat vaarallisia kauneusaistille! Tämä mainio keksintö, esitetty samaan aikaan kun Ruotsalainen teatteri oli selittänyt olevansa estetty täyttämästä erästä lupausta antaa näytäntöjä Viipurissa sentähden että sillä herra ja rouva Raan erottua ei ollut kelvollista ohjelmistoa, millä sopisi vierailuretkelle lähteä, tuotti suomalaisen näyttämön ystäville pitkiksi ajoiksi aihetta nauruun ja vitseihin. — Vastakohtana H. D:n esiintymistavalle on mainittava, että Hufvudstadsbladet aivan toisin kohteli alkavaa suomalaista teatteria. Siinä kirjoitti näytännöistä, niinkuin olemme nähneet, Nervander, joka mitä ystävällisimmin arvosteli niitä — ei liian kiittäväisesti, mutta mainiten mitä niissä oli ansiokasta ja tunnustaen niiden merkitystä tulevaisuuteen nähden sekä osallisten uhrautuvaista harrastusta. Lehden perustaja ja silloinen omistaja August Schauman, joka mielenkiinnosta ja kunnioituksesta yritystä kohtaan, salli Nervanderin täysin vapaasti esittää mielipiteensä, ansaitsee tästä kiitollisen tunnustuksemme. Suomalaiselle teatterille oli tietysti suureksi eduksi, että sillä ainakin toisessa pääkaupungin ruotsalaisessa lehdessä oli luotettava ystävä.

Ei minään suomalaisen teatteriaatteen kehityshistorian jaksona vaan episoodin tapaisena ilmiönä on vielä vuodelta 1870 lyhyesti kerrottava teatteriyrityksestä, joka sekin todistaa kuinka suomenkielisen näyttämön ajanmukaisuus oli selvinnyt. Keväällä mainittuna vuonna ovela ruotsalainen näyttelijä August F. Westermark nimittäin ilman pitemmittä mutkitta perusti "Uuden oppilasteatterin", jonka tarkoituksena oli näytellä ei ainoastaan ruotsalaisia vaan suomalaisiakin kappaleita. Julkaisemalla ilmoituksen Åbo Underrättelser'issä (n:o 111). heinäkuulla Westermark lupasi ilmoittautuville oppilaille maksutonta opetusta ja etevimmille myös kuukausipalkkaa, ja todella hän saikin "taidelaitoksensa" syntymään. Muiden muassa liittyi siihen August Öhqvist[67] ja hän on suosijalleen Fredr. Cygnaeukselle eräässä kirjeessä Porista niin hyvin kuvannut tämän näyttämön laadun ja ensi ajat, ettei parempaa kertomusta ole tarpeen.

"Olisin lupaukseni mukaan kirjoittanut K. Herra Valtioneuvokselle jo Turusta, jolleivät suomalaisen oppilasteatterimme asiat olisi näyttäneet niin pimeiltä ja toivottomilta, että joka hetki aioin persoonallisesti K. Herra Valtioneuvokselle esittää teatterikoulumme vastukset ja onnettomuudet. Turun sanomalehdet osottivat kaikkea mahdollista hyväntahtoisuutta ja suvaitsevaisuutta meidän taiteellisille kokeillemme, mutta yleisö oli sitä kylmempi ja välinpitämättömämpi, ja herra Westermark sai näytellä tyhjille seinille sekä kärsiä paljon murheita ja ikävyyksiä, kun tulot illasta tuskin riittivät menoihin; useimmiten ei sitäkään! Lopulta hän sai kuitenkin enemmän väkeä ja kaksi viimeistä näytäntöä sai hyvän huoneen, ja sitten hän sai lainata rahoja matkakustannuksiin, niin että nyt olemme päässeet Poriin, Jumalan kiitos, ja nyt uskon meidän voittaneen pahimmat vaikeudet, ja toivomme kaikki että, koska Porin yleisö näyttää enemmän suosivan meitä, me menemme valoisampaa tulevaisuutta kohti. Vähän ajan perästä saanen kertoa Herra Valtioneuvokselle näytäntöjemme tuloksista täällä."

"Suomalaisessa oppilasteatterissamme on nykyään seuraavat henkilöt: herrat Renholm, Aspegrén, Himberg sekä allekirjoittanut ja neidit Welén, Gullsten, Sarén ja Wickström, kaikki suomalaisia, paitse neiti Louise Welén, joka on tukholmalainen, suurilla näyttelijälahjoilla varustettu. Suomenkieltä osaa ainoastaan kaksi, paitse minua, neiti Gullsten ja herra Himberg, joilla molemmilla, varsinkin viimemainitulla, on hyvä lauluääni. Meidän ohjelmistomme on varsin rikas, ja siihen kuuluu: (12 nimeltä mainittua ruotsalaista kappaletta sekä suomenkieliset) Kalatyttö, Yökausi Lahdella, Kassan avain ja Kukka kultain kuusistossa."

Näin Westermarkin teatteri kuleksivien näyttelijäseurojen tapaan alkoi toimensa muutellen toisesta maaseutukaupungista toiseen. Kevätpuolella 1872 seura esiintyi Helsingissäkin ja saamme sentähden ajan tullen vielä mainita jotakin tästä yrityksestä.

V. Kaarlo Bergbom ulkomailla 1871.

Mitä virkeämpi suomalainen teatterielämä oli ollut 1870, sitä hiljaisempi se oli 1871 — jopa olisi saattanut luulla, että kaikki oli jälleen vajonnut entiseen toivottomaan horrostilaan. Niin ei kuitenkaan ollut laita, vaan johtui hiljaisuus siitä, että edellisen vuoden näyttämöllisen toimen päähenkilöt oleskelivat oppi- ja virkistysmatkoilla ulkomailla. Rouva Raa lähti, niinkuin ennen on kerrottu, jo vanhan vuoden lopulla Wieniin, ja tammikuun lopulla lähtivät myöskin Kaarlo Bergbom ja, vähän myöhemmin, Ida Basilier. Ilman että kukaan saattoi sitä selvästi aavistaa, oli täten syntynyt väliaika teatteripuuhissa viimeinen odotuksentaival. Seuraavan "säsongin" harrastukset ja tapahtumat olivat kuin olivatkin päättyvät Suomalaisen teatterin perustamiseen.

Tässä teatterin esihistorian lähinnä viimeisessä luvussa aiomme seurata Bergbomia hänen ulkomaanmatkallaan. Siihen on kaksikin aihetta. Toiseksi on tämä matka tärkeä jakso hänen elämäkerrassaan, toiseksi me siten saamme nähdä hänen täydentävän tietonsa ja kokemuksensa tulevaa tehtäväänsä varten teatterinjohtajana. Totta kyllä hän lähti ulkomaille ei ainoastaan perehtyäkseen teatteri- ja muuhun taide-elämään vaan myöskin, jopa pääasiassakin, tieteellisiä tutkimuksia varten; mutta niissä kirjeissä, joihin kertomuksemme nojaa, kohtaa meitä enimmäkseen vain tiedot, jotka ovat yhteydessä edellisen tarkoitusperän kanssa. Ja itse asiassa oli matkan tulos lankeava taiteen eikä tieteen hyväksi. Samoin kuin ennen toivo tulla suomalaiseksi runoilijaksi, oli Bergbomin ajatus että hänen oli astuminen tiedemiehen uraa näyttäytyvä harhaluuloksi. Ettei syy tälläkään kertaa ollut halun taikka kyvyn puutteessa, on seuraavasta ilmenevä.

Sekä Bergbom että Ida Basilier olivat vielä saapuvilla Suomalaisen seuran ensimäisessä kuukausikokouksessa uutena vuonna, Z. Topeliuksen syntymäpäivänä tammik. 14. Laulajatar esitti siinä arian "Noita-ampujasta", Klaran laulun "Egmontista" ja Achtén kanssa duetton "Trubadurista". Niinikään olivat molemmat läsnä sanomalehdistön satavuotisjuhlassa 16 p. tammik., jossa J.V. Snellman kehotettuaan Ida Basilieria laulamaan talutti hänet lavalle ja lausui kirjailijoille tapahtuvan onnen saada juhlassaan kuulla kauniimpia säveleitä mitä isänmaalla oli tarjottavana.[68]

Ohimennen mainittakoon, että Suomalainen seura edelleen kuukausittain toimitti iltamiaan, joissa esitettiin kirjallista ja soitannollista hyvää, mutta ei mitään draamallista. Sentähden ei liene tarpeen lähemmin puhua seuran elämästä tällä kevätkaudella, vaikka se ei suinkaan ollut yhdentekevä teatteriinkaan nähden. Pitihän se vastaiseksi koossa sen piirin, jonka avustus ja harrastus oli ollut välttämätön ehto entisille näytännöille ja tulevaisuudessa oli tukeva teatterin ensi askeleita. Iltamista oli vuosikokous, joka pääsiäisten vuoksi sekä pitkällisten valmistusten tähden lykkääntyi 19:een p. huhtik., muita merkillisempi. Siinä esitettiin Faltinin johdolla suuri mieltäkiinnittävä sävelteos, nimittäin Andreas Rombergin säveltämä Schillerin "Laulu kellosta", joka käsittää pitkän sarjan osaksi varsin kauniita soolo- ja köörilauluja. Tämä oli suurenmoisin, puhtaasti soitannollinen, yritys, mitä ylipäätään seurassa toimeenpantiin, ja onnistui se oivallisesti.

Tammikuun viimeisellä viikolla tapaamme Bergbomin Pietarissa. Siihen aikaan täytyi vielä yliopistoon kuuluvien pyytää lupa ulkomaille matkustamiseen itse kanslerilta, ja kun Bergbom ei kotona ollessaan ollut hankkinut itselleen semmoista lupaa ja passia, oli hänen pakko täällä odottaa toista viikkoa ennen kuin kaikki oli selvillä. Hukkaan tämä odotusaika ei kumminkaan mennyt, sillä Eremitashin taidekokoelmat ja suurkaupungin oopperanäytännöt tarjosivat hänelle paljon uutta ja mieltäkiinnittävää, vaikka hän, niinkuin kirjeistä näkyy, kerran ennenkin oli käynyt Pietarissa.[69] Asunto hänellä oli vanhan toverin ja ystävän August Hagmanin luona, joka, 1868 muutettuaan Pietariin, oli siellä toiminut P. Marian seurakunnan koulujen inspehtorina, sekä opettajana ja vihdoin 1870 perustanut sanomalehden Pietarin Sanomat. Suomenmielinen henki, jota Hagman koetti levittää, oli kuitenkin tuottanut hänelle voimakkaita vastustajia (joskaan ei venäläisten kesken). Bergbom surkutteli sitä mahdollisuutta, että Hagmanin täytyisi jättää toimialansa Pietarissa, joka tositeossa oli suurin suomalainen kaupunki, siellä kun asui 20,000 suomalaista.

Varhaisin, matkalta säilynyt kirje on osoitettu (27/1) Florellille. Siinä Bergbom vielä muistelee sanomalehdistön juhlaa. "Sinua kaivattiin piirissämme, olisit varmaan tuntenut itsesi onnelliseksi, sillä en monestikaan ole ollut juhlassa, jossa tunnelma olisi ollut parempi ja lämpimämpi. — Snellmanin puheen olet kai lukenut; Basilierin laulu on harvoin helkkynyt niin raittiisti ja vilkkaasti kuin silloin." — — "Matkani Helsingistä Pietariin meni erittäin hyvin, vaikka ajoin kolmannessa luokassa. Siellä on riittävän mukavaa, ja sitten kun vaunut lämmitetään, ei ole palelemisen pelkoa." Tämän jälkeen kirjoittaja kertoo näkemistään oopperoista:

"Päähuvitukseni on ollut [italialainen] ooppera, joka todella on erinomainen. Olen ollut siellä kolme kertaa: 'Martha', 'Othello' ja 'Hugenotit'. Iloiset, kodikkaat sävelmät Marthassa viehättivät minua erittäin tällä kertaa, sillä kaikki meni reippaasti ja eloisasti. Volpini (Martha) on kaunis, hyvin iloinen, siro, miellyttävä laulajatar, mutta ei mikään suuruus, joksi pietarilaiset tahtovat häntä. Hänen laulussaan on tahti ja harmonia, joka vaikuttaa hyvin, mutta luovaa kipinää hänessä ei ole. Pidin hänestä paljon, kumminkaan mitenkään asettamatta häntä ensi riviin, 'Kesän viime ruusun' hän lauloi keskinkertaisesti, eikä läheskään niin hienosti kuin Perelli, jonka ennen olen kuullut siinä roolissa. Barbara Marchisiolla (Nancy) on ihana, syvä, suuri altti-ääni. Millainen hän on laulajattarena, sitä en voi sanoa, sillä siksi on osa liian mitätön ja sopimaton hänen kokonaan traagilliselle luonteelleen. Everardi (Plumkett) oli oivallinen niinkuin aina, mutta Corsi (Lyonel) valitettavasti ei mikään Calzolari, vaikka muutoin kunnioitettava laulaja. Mikä 'Marthassa' erikoisesti tyydytti minua, oli se, että tempot toisessa näytöksessä otettiin aivan niinkuin meidän sitä esitellessämme, eikä niinkuin ruotsalaisten esiintyessä kesällä."

"'Othellossa' sain kuulla Pattin. Olin maksanut yhden ruplan paratiisipiletistä, joka muuten maksaa 25 kop. Kuumuus oli melkein sietämätön. Päätäni pyörrytti kauheasti — onneksi istuin taaimmaisella penkillä. Kaasuvalokin häiritsi minua. Ja kuitenkin ahmin korvillani suloisia, lempeitä, kellonheleitä säveleitä. Kyllä hänen äänensä kuitenkin on ihmeellinen — varsinkin keskiäänet, eikö sinustakin? Ja kaikki on niin kevyttä, vapaata ja helmeilevää niinkuin säveleet olisivat vesipisaroita, jotka juosta lirisevät vuorenrinnettä alas. Monginikin (Othello) on aika etevä laulaja. Täysin uudenaikainen ääni, voimakas, Verdin kylläinen, väräjävä. Hänenkin esityksessään oli paljo moitittavaa, se oli epätarkkaa, joskus liioiteltua, joskus jokapäiväistä, mutta sittenkin oli siinä hehku ja brio, joka ehdottomasti veti mukaansa ja sai kuulijan antamaan anteeksi silloin tällöin epäpuhtaan äännännän. 'Hugenoteissakin' olin ihastunut häneen, vaikka sekä virheet että ansiot siinä esiintyivät räikeämmin. Hänen esityksensä neljännessä näytöksessä oli loistava. Hänen näyttelemisensä on hänen laulunsa tapaista, mutta niinkuin italialaisilla yleensä laulua ala-arvoisempi. Siinä kohden on laita italialaisessa oopperassa jotenkin sama kuin viimein käydessäni täällä, s.o. näytteleminen on keskinkertaista ja yhteisnäyttöä ei ole ollenkaan. Tämä häiritsi varsinkin 'Hugenoteissa', joka kuitenkin tuotti minulle yhden nautintorikkaimpia iltoja elämässäni: Volpini (Margareta), Perelli (Urbain), Steller (suuri loistava ulkomuoto ja ääni, mutta jäykkä — Nevers), Bagagiolo (Marcel) kaikki kolme hyviä! Valentinena ei esiintynyt Sass, niinkuin olin odottanut, vaan Carlotta Marchisio. Pietarissa näytellään ooppera niin että Valentine esiintyy vasta toisessa näytöksessä kuningattaren suuren arian jälkeen. Volpini, kauniina ja sirona kuin ainakin, niiasi par'aikaa ja kiitti apploodeista, kun astuu sisään — rouva Agardh 'Naurettavissa kohtauksissa'. Käynti, liikunnot, puku, ulkonäkö — erehdyttävän yhdenlaatuiset. Odotin vain että hän contra-e'llä alkaisi 'Lottaa', silloin olisi kuvittelu ollut täydellinen. Mutta kolmannen näytöksen jälkeen olin kääntynyt ja neljännen jälkeen ihastunut. Hänessä ei ollut ainoastaan tuota italialaista kirkuma-intohimoa, vaan todella sielu, joka vapisi kirkunnassa, ja sentähden tämä ei myöskään koskaan tullut rumaksi. Hän lauloi niin lämpimästi ja ilmehikkäästi, että usein tunsin sydämeni kuumenevan. Muutoin ei tyttöparassa ole mitään viettelevää. Hänen äänensä ei ole läheskään niin loistava kuin hänen sisarensa, Barbaran, ja hänen näyttelemistänsä ei kannata arvostellakaan. Hänen pää- ja lähes ainoa liikuntonsa oli hakea kirppuja rinnan alta ja sitten sirottaa saaliinsa kaikille neljälle ilmansuunnalle. Mutta sittenkin on Carlotta Marchision Valentine oleva yksi kauniimpia ja rakkaimpia teatterimuistojani. Hänellä oli tuota omituista traagillista, joka vaikuttaa minuun epäsuotuisissakin olosuhteissa. Muutoin hänen laulunsa ei ole epätarkka kuin Monginin vaan oivallisesti koulutettu. Tänään menen venäläiseen oopperaan kuullakseni 'Faustin', Levitzkaja Gretcheninä ja Lavroffskaja Siebelinä. Sitä paitse olen ollut baletissa ja nähnyt Granzou'n, joka todella on verraton lumoavaan sulouteen ja viehkeyteen nähden, sekä ranskalaisessa teatterissa (Le roman d'un jeune homme pauvre). Worms mestarillinen ja Stella Colas mieltäkiinnittävä, vaikka maneerimainen, mutta yhteisnäyttöä olen ennen nähnyt parempaa."

Ensimäisestä kirjeestä Berlinistä Emille sisarelle otamme muutamia lisäpiirteitä. Käynti venäläisessä oopperassa virkisti Bergbomin toiveita suomalaiseen teatteriin nähden. Levitzkajalle oli taputettu hurjasti ja hänet oli huudettu esiin noin 12 kertaa, mutta sekä äänensä että laulutapansa eivät suinkaan olleet Basilierin vertaisia, ja muutkin laulajat olivat "semmoisia, jommoisia meillä ei ollenkaan olisi vaikea saada". — Seuraavana päivänä Bergbom oli rautatiellä vastaanottamassa Ida Basilieria, joka kreivinna Adlerbergin kehoituksesta oli viipynyt Helsingissä laulaakseen kreivinnan toimeenpanemissa arpajaishuveissa 24 p. tammikuuta.[70] Siitä hyvästä oli ylhäinen rouva suositellut laulajatarta kälylleen Pietarissa, eräälle toiselle kreivinna Adlerbergille, joka oli pääkaupungin johtavia naishenkilöltä ja itse etevä laulajatar. Yhdessä neiti Basilierin kanssa Bergbom vielä kuuli oopperat "Ballo in Maschera" ja "Lucrezia Borgia". Pattista Bergbom puhuu sisarelleenkin ihastuksella. Hän kiittää hänen teeskentelemättömyyttään, mutta "tuo erinomainen, sydämen sisimmästä lähtenyt innostus, joka traagillisella lumousvoimalla vapisuttaa rintaamme, puuttui ainakin hänen Desdemonaltaan, mutta eihän se kuulu hänen alaansa ja miksi silloin vaatiakaan sitä." — Ida Basilierista mainitaan vielä, että hän sai kauniin tervehdyksen Pietarin sanomissa, ja että suomalaiset miettivät, kuinka saada hänet laulamaan klubissaan. Kreivinna Adlerbergin välityksellä hän ehkä voisi saada engagementin Varsovassa, "ellei hän tule Helsinkiin suomalaiseen oopperaan". — "Uskon varmaan, että voimme häneen luottaa; hän puhui sinusta ystävyydellä ja kunnioituksella, joka ei ollut teeskenneltyä. — Hän sanoi sinun vaikutuksesi häneen olevan niin suuren, että joka asiassa hänen ensimäisiä ajatuksiaan on, 'mitä sanoisi siitä Emilie Bergbom?' Minä puolestani sanoin, että en moneen vuoteen ollut nähnyt sinua niin mieltyneenä kehenkään vieraaseen kuin häneen, mikä näytti suuresti miellyttävän häntä." — Ida Basilier jäi kevätkaudeksi Pietariin, jossa hän jatkoi opintojaan rouva Nissen-Salomanin johdolla sekä myöskin lauloi kreivinna Adlerbergin edessä. Kreivinna, joka itse oli saanut opetusta Bosiolta ja Garcialta, oli näet ihastuneena laulajattaren ääneen tarjoutunut hänelle opettajattareksi.

Helmikuun 2 p. Bergbom oli valmis lähtemään. Lämpömittari osoitti -27° ja asemalla hän sai kuulla, ettei toisenkaan luokan vaunuja lämmitetty. Hagman kehoitti häntä jäämään ja odottamaan lauhkeampaa säätä, mutta "lujamielisenä otin rohkeasti kolmannen luokan piletin Eydtkueneniin asti, josta voisin matkustaa toisessa luokassa, jos pakkanen tuntuisi sietämättömältä. Se maksoi 10 ruplaa. Mutta kyllä minä sen matkan muistan. Kun tultiin asemille, vapisin niin että tuskin jaksoin kaataa kurkkuuni kahvia tai teevettä. Minulla oli neljä toveria Pietarista: kaksi kauppamatkustajaa, nuori saksalainen kotiopettajatar Moskovasta ja vanha rouva karmosiinivärisessä kapotissa ja puuhkiossaan pullo varsin arveluttavaa laatua." Ainoastaan Bergbom ja toinen kauppamatkustaja kestivät rajalle saakka, ja Eydtkuenenissa Bergbom niin virkistyi, että hän yhä jatkoi matkaansa kolmannessa luokassa.

"Enkä tuota kauppaa katunut", jatkaa hän kertomustaan, "vaunu täyttyi vähitellen saksalaisilla Landwehr-sotilailla, joiden puheet ja kertomukset sodasta olivat niin eläviä, niin olosuhteita valaisevia, että harvoin olen ollut viehättävämmässä seurassa. Suurin osa heistä oli haavoittuneita, yksi oli menettänyt sormensa Gravelotten tappelussa, toinen silmänsä Belfortin edustalla, kolmas joutunut rammaksi Sedanissa. Yksi oli käynyt hautaamassa vaimonsa. 'Tautiko hänet tappoi?' kysyin minä. 'Ei, hän kuoli surusta ja kurjuudesta', vastasi hän hiljaa. Kaikki olivat täynnä rohkeutta, mutta toivoivat ja halusivat kovasti rauhaa. Olen tuskin nimeksikään huomannut tuota suurisuista röyhkeyttä, jonka luulin olevan täydessä kukoistuksessa ja joka saksalaisissa sanomalehdissä niin loukkaa meitä. Eräs sotamies (nassaulainen talonpoika) selitti kyllä, että Saksanmaa voi vielä asettaa kaksi vertaa enemmän sotamiehiä, jos tarvitaan, mutta sen hän sanoi paremmin innostuksesta kuin ylpeydestä." —

Matkalla sattui Bergbomille se onnettomuus, että hänen vasen kätensä joutui väliin, kun vaunun ovi suljettiin. Käsi paisui kohta liikkumattomaksi, ja ensimäisinä päivinä se tuotti hänelle semmoisia tuskia, että hän, vaikka oikea käsi oli terve, vaivoin sai kirjoitetuksi sen kirjeen (7/2), josta nämä tiedot on otettu.

Kun käsi oli alkanut parantua, Bergbom vuokrasi itselleen asunnon Friedrichstrassen varrella (n:o 3, kolm. kerros), ja sieltä hän lähetti sisarelleen toisen kirjeensä (19/2), jossa hän esittää Berlinin ensimäiset vaikutelmat.

Suuresti Bergbom, joka kotona aina oli ollut uskotun sisarus- ja ystäväpiirin ympäröimänä, kaipasi omaisiaan. Kun hänellä ei ollut ketään, johon olisi voinut luottamuksella liittyä, yksinäisyyden tunto häntä painosti. Hän oli huomannut, sanoo hän, olevansa vielä piintyneempi "kotikissa" kuin — ukko Benin[71] mukaan — Heurlin. Tietysti tähän vaikutti, vaikka Bergbom ei suorastaan sitä sanokaan, kipeä käsi, joka teki että hän kauan oli avun tarpeessa. Humoristisesti hän kertoo, kuinka vaikea hänen oli pukea kaulus ja mansetit päälleen ja lisää sitten — "niin, rakas Emilie, vääntele nyt käsiäsi niin paljo kuin tahansa ja valittele 'että noista lapsista on ainoastaan surua', niin on kaikki kumminkin niin tapahtunut enkä minä ole sille mitään voinut". — Hänen palvelijattarensa, jonka saksa ei kaukaakaan muistuttanut Goethen kieltä, joka puhutellessaan Bergbomia vuorotellen käytti kolmea, neljää toisintoa hänen nimestään, oli kuitenkin sääliväinen kipeää kättä kohtaan ja ehdotti tavan takaa yhä uuden hevoskeinon vamman parantamiseksi. Mutta yksinäisyydestä ja kaikesta muusta huolimatta Bergbom sanoo viihtyvänsä melko hyvin: "täällä on niin äärettömän paljo nähtävää, kuultavaa, opittavaa ja nautittavaa — elämä esittäytyy täällä katsojalle niin verrattoman suurenmoisemmissa kuvissa kuin siellä kotona, että todella tuntuu virkistävältä antaa tuulen viedä pikkukaupungin tomu päältään."

Harjoitellakseen saksankielen puhumista, Bergbom oli alkanut ottaa puhetuntia erään nuoren lakimiehen, tri Gottsteinin luona. Tämä oli älykäs ja rakastettava ja kykeni antamaan oppilaalleen yleiskatsauksia Saksan valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään, jossa paljo oli Bergbomille hämärää, syystä kun kaikki sodan tähden oli joutunut käymistilaan. Sitä paitse Gottstein Berlinissä syntyneenä ja kasvaneena tiesi yllin kyllin jutella pääkaupungin kirjallisista, valtiollisista ja taiteellisista merkkihenkilöistä, niin elävistä kuin vainajista. Kaunokirjallisuuden tuntemuksessa oli Bergbom etevämpi, eikä hän siis sillä alalla tarvinnutkaan opastusta. Gottstein oli myöskin ottanut saattaakseen Bergbomin preussilaisen edustajakunnan istuntoihin. Valtioelämän painopiste oli kyllä nykyään Versaillesin pääkortteerissa, mutta opettavaista oli kuulla Laskerin, Dunckerin, Virchowin y.m. puhuvan, vaikkapa toisarvoisistakin aineista. Mieltäkiinnittävän tuttavuuden Bergbom oli tehnyt näyttelijässä, nimeltä (Emmerich) Robert, joka oli Berlinin teatterin[72] ensimäinen Heldenliebhaber ja etevin sen nuoremmista jäsenistä. Oltuaan Berlinissä ainoastaan kaksi vuotta oli hän jo kohonnut yleisön suosikiksi ja kannatti klassillista ohjelmistoa, erikoisesti Schilleriä.

"Minua hän on viehättänyt", sanoo Bergbom, "enemmän kuin kukaan muu näyttelijä täällä (paitse luonnollisesti semmoista suuruutta kuin Döring) enkä tiedä kuinka voitaisiin näytellä Don Carlosta, Mortimeria 'Maria Stuartissa' ja Melchthalia 'Wilhelm Tellissä' ihastuttavammalla hehkulla ja ideaalisemmalla lennolla. Hänen tulevaisuutensa on kieltämättä niin lupaava kuin 23-vuotias näyttelijä voi pyytää. Persoonallisesti hän on ystävällinen, vaatimaton, rakastettava ja lapsellinen. Tapasin hänet sattumalta muutamassa ravintolassa samana iltana, jolloin olin nähnyt hänet Don Carloksena, enkä voinut olla puhuttelematta häntä ja kiittämättä häntä siitä nautinnosta, jonka hän oli tuottanut minulle. Me puhelimme sitten kauas yön selkään, ja sen jälkeen olen pari kertaa tavannut hänet samassa paikassa. Hän on pyytänyt saada käydä luonani (ja minä tietysti hänen luonaan), sitten kun hänen aikansa tulee vapaammaksi. Prinssi Georg (kirjallinen dilettanti kuninkaallisessa perheessä — kenties olet kuullut hänen 'Fedrastaan') on näet kirjoittanut erään tragedian, 'Cleopatran', joka hovin ja suljetun piirin edessä on näyteltävä tämän viikon lopulla. Robertilla on siinä miehinen päärooli, ja kun hän sitä paitse näyttelee Schauspielhausissa, täytyy hänen luopua kaikista vieraissakäynneistä siksi kun prinssin tragedia on laskettu teloiltaan. Hänellä on jotakuinkin tietoja Suomesta ja suomalaisista oloista, sillä Zürichissä, jossa hän on aloittanut teatteriuransa, hän on asunut samassa pensionissa kuin suomalaiset insinöörimme (Frosterus, Gummerus, Stenberg y.m.) ja ollut läheinen tuttu heidän kanssaan."

Kirjastossa Bergbom jo oli työskennellyt muutamia päiviä, vaikka hän ei vielä ollut täysin kotiutunut. Erittäin kohteliaita oli siellä oltu, niinkuin muissakin julkisissa paikoissa. "Aivan toisin kuin Helsingissä, jossa kerran maailmassa en saanut Heinen teoksia, 'sillä kalliimpia tuotteita ei anneta tuntemattomille'."

Ilmoituksissa tavallinen kerskaus: "Berlin wird Weltstadt", samanniminen ilveilys (Posse) Wallnerteatterissa sekä matka-käsikirjojen käyttämä Berlinin mainesana "Euroopan kolmas kaupunki" antoivat Bergbomille aihetta verrata Berliniä ja Pietaria toisiinsa. Suurisuuntaisuuteen ja loistoon nähden hänestä jälkimäinen oli voitolla. Nevskin prospekti oli mahtavampi kuin "Unter den Linden", ja ulkonainen ylellisyys ajopeleissä ja puvuissa niinikään paljoa suurempi Pietarissa, jota paitse luonto on Nevan virrassa antanut sille myötäjäiset, jotka tekevät sen useimpia muita kaupunkeja rikkaammaksi. Mutta Berlinillä oli kuitenkin älykkäisyyden leima, joka herätti kunnioitusta. Kuninkaallinen linna teki verrattomasti syvemmän vaikutuksen kuin ylellisesti loistokas Eremitashi, ja kun Nikolain taikka Barclay de Tollyn muistopatsaat korkeintaan taiteellisen tekotapansa kautta kiinnittivät mieltä, oli mahdoton olla välinpitämätön Ranchin Friedrich-muistomerkin edessä, sillä pronssista puhui sama aate, sama henki, joka on elähyttänyt mallin ja taiteilijan — Preussin aate. Oli kyllä usein arveltu, että kaikki tunnettujen ja tuntemattomien kenraalien pystykuvat olivat tyhjää, teeskenneltyä koreilua, mutta viimeisen vuoden tapaukset todistivat Preussin olleen oikeassa kunnioittaessaan suuria sotilaitaan, sillä niissä oli kuitenkin elänyt se kallionluja velvollisuudentunto, joka oli asettanut henkisesti vähimmän lahjakkaan saksalaisia heimoja kansakunnan etupäähän. Bergbom myöntää että kaikki se, joka ulkonaisesti ihannoitsee elämän ja antaa sille värikkään leiman, oli huonosti viihtynyt tässä ilmassa, mutta olihan Saksalla ollut riittävästi semmoistakin Weimarissa ja Münchenissä; Berlinissä se oli oppinut, että sillä oli muutakin tehtävää kuin "näytellä Hamletin osaa kansakuntain joukossa maailmannäyttämöllä".

Edelleen Bergbom vertaa Eremitashin taidekokoelmia Berlinin museoon. Edellinen voittaa loistoisuudellaan ja kenties osaksi taideteostensa arvollakin — Eremitashissa kun usein tapaa kymmenittäin tauluja mestareilta, joilta Berlinissä oli joku ainoa. Mutta kumminkin hengitti Berlinin museossa kokonaan toista ilmaa. Taideteosten järjestelyä ei ollut määrännyt mukavuus taikka loistonpyynti, vaan melkein uskonnollinen kunnioitus taidetta kohtaan, sen voimaa ja merkitystä kohtaan elämässä. Kaikkialla näyttäytyi punainen lanka, joka symbolisesti ilmaisi taiteen yhteyden ihmiselämän ja historian suurimpien kysymysten kanssa, kaikkialla ilmaantui kunnioitus ja ihailu älykkäisyyden ja hengen voimaa kohtaan, ulkonaisen voiman vastakohtana.

Luvaten vast'edes puhua laajemmin sekä museosta (joka kuitenkin näyttää jääneen tekemättä) että teatterista, Bergbom tästä jälkimäisestä kirjoitti seuraavaa:

"Että siihen [teatteriin] nähden en ole hukannut aikaani, voit arvata siitä mitä olen nähnyt: Schauspielhausissa: 'Don Carloksen', 'Wilhelm Tellin' (unohtumaton ilta), 'Maria Stuartin' (keskinkertainen) sekä Spielhagenin erittäin herttaisen 'kyläkertomuksen' 'Hans und Grete' (sopisi hyvin suomalaisen teatterin ohjelmistoon). Oopperassa olen nähnyt: 'Don Juanin' (mallikelpoisesti, Lucca Zerlinana), 'Jessondan' (myöskin oivallisesti näytelty), 'Mustan Dominon' (Lucca) ja 'Sevillan parturin' (jotenkin heikosti esitetty). 'Parturin' ja 'Mustan Dominon' jälkeen seurasi kaksi balettia: isänmaallinen '70:nes syntymäpäivä' ja koomillinen 'Robert und Bertrand'. Molemmat kerrat kun olen kuullut Luccan, on minulla ollut ilo seisoa jonossa 2,5 tuntia klo 8:sta aamulla, ja kun vihdoin pääsin luukulle, oli minun tyytyminen kalliisiin ja huonoihin piletteihin. Lucca on näet vasta näinä viikkoina esiintynyt lapsivuoteensa ja sitä seuraavan kuumeen jälkeen. Häntä ei nyt ole kuultu puoleen vuoteen, ja sentähden on ihme, jos saa piletin. Jollei ole halua liassa ja sateessa odottaa jonossa, joka tavallisesti ulottuu kadulle noin helsinkiläisen kortteerin pituudelta, niin ei ole muuta neuvoa kuin ostaa pilettijuutalaisilta, jotka vaatimattomasti ottavat noin 5 tai 6 Thaleria permantopiletistä. Siten olen saanut kuulla Luccan, Mallingerin ja Betzin, mutta Berlinin molemmat ensi tenorit Wachtel ja Niemann ovat vierailumatkoilla ja palaavat vasta kolmen, neljän viikon päästä. Olen kyllä kuullut neljä tai viisi n.s. ensi tenoria, mutta toinen on ollut toista keskinkertaisempi. Ei yksikään ole ollut edes Arnoldsonin vertainen."

Ne kuukaudet, joiksi Bergbom oli sattunut tulemaan Berliniin, olivat valtiollisesti mitä merkillisimpiä Saksan historiassa, ja hänellä oli onni nähdä vastasyntyneen "maailmankaupungin" semmoisina hetkinä, jolloin kansanhenki vastustamattomasti näyttäytyi innoissaan.

"Spree-Athen", Bergbom sanoo kirjeessä Uudelle Suomettarelle 8 p:ltä maaliskuuta (johon esityksemme tässä nojaa, syystä kun yksi kirje Emilie sisarelle näiltä päiviltä on kadonnut), "'Spree-Athen' ei ole niitä kaupunkeja, jotka helposti kiihtyvät innostukseen. Jo luonto on markilaisen hiekan ja tasaisuuden kautta antanut kansalle jonkinlaisen flegmaatillisen kuivuuden, ja tuo humanistain, hegelianein ja Jung-Deutschlandin kouluja käynyt Berlin on tähän kansallisavuun lisännyt ivailevan kylmyyden vivahduksen, jonka korkein ihanne ja edustaja Kladderadatsch on. Sentähden kun sanoma Parisin antaumisesta tuli, otettiin se vastaan suosiollisella hymyllä, ihan kuin se olisi ollut mitä luonnollisinta juttua maailmassa; myöskin uusi keisarinarvo synnytti enemmän huonoja sukkeluuksia kuin innostusta ja ylpeyttä. Toista oli kun maanantaina 27 p. helmik. sanomalehtipojat aamulla juoksivat pitkin katuja huutaen 'Friedensnachrichten' noiden tavallisten 'Siegesnachrichtenien' sijasta, silloin ihmiset niinkuin tenhosauvalla koottuina yht'äkkiä täyttivät kadut ja torit."

Ja hän kertoo edelleen, kuinka ihmisvirrat suuntausivat kuninkaallisen linnan edustalle, jonka balkongille keisarinna-kuningatar ylhäisine perheineen astui esiin ja luki puolisonsa lähettämän sähkösanoman rauhanehdoista. Elsassin ja Lothringenin voittoa tervehdittiin riemuhuudoilla, mutta Belfortin luovuttaminen synnytti epävirallista murinaa, joka kuitenkin vaihtui melkein lapselliseen iloon, kun kuultiin kansallista ylpeyttä hivelevä tieto että saksalainen armeija oli marssiva sisään Parisiin. Siinä tilaisuudessa "näin ensi kerran keisarinna-kuningattaren. Hänen kasvonsa olivat jotenkin jokapäiväiset, mutta koko hänen olennossaan ilmestyi selvä tunto hänen korkeasta asemastaan. Huhu kertoo hänen sanoneen: 'yksi päivä keisarinnana on ollut parempi kuin kymmenen vuotta kuningattarena'". Mielten kiihko nousi seuraavina päivinä yhä korkeammalle, kun tieto tuli että Bordeaux'in kansalliskokous oli hyväksynyt rauhanehdot ja että rauha siis oli varma. Liputetussa kaupungissa alkoi nyt voittojuhlien vietto, joka saavutti huippunsa perjantaina mitä loistavimmassa riemuvalaistuksessa. Bergbom vetäytyy kuitenkin sen seikkaperäisestä kuvaamisesta ja neuvoo lainaamaan samanaiheisen kuvaelman — Finlands Allmänna Tidningarista(!) Sitä vastoin hän lähemmin puhuu teattereista:

"Oopperassa annettiin juhlanäytäntönä Mozartin 'Don Juan'. Eipä olisi voitu valita paremmin, sillä tuo ihana teos on mitä suurimpia voittoja mitä Saksalainen on maailmassa saavuttanut, ja sillä on todella voitettu enemmän kuin Sedanin ja Metzin voitoilla. Aluksi näyteltiin eräs sangen typerä kuvaelma tuota sokerileivoslaatua, jolla meitäkin on usein ravittu teatterissamme. Hirmuinen joukko mamseleja baletista, joista yksi oli olevinaan 'Rauha', toinen 'Sota', kolmas 'Germania' j.n.e., toinen toistaan kauniimpi ja — tyhmempi. Sitä vastoin annettiin 'Don Juan' niin mainion taiteellisesti, etten vielä Berlinissä enkä muuallakaan ole nähnyt semmoista teatterinäytäntöä. Ensimäisen näytöksen finaalissa, kun Don Juan tervehtii vieraitaan, laulaja Betz improvisoi tervehdyksen rauhalle. Kaikki laulajat yhtyivät riemuiten lauluun, ja yleisössä nousi ihastus kukkuroilleen. Varmaan kokonaisen neljänneksen tuntia kaikui sali hurraa- ja ilohuutoja."

Mainittuaan muutamia piirteitä ajan tilapäisistä laulunsekaisista ilveilyistä (Gesangspossen) Bergbom päättää kirjeensä kertomalla havainnon itse kansan ajatustavasta:

"Niinä päivinä, jotka kuluivat maanantaista perjantaihin, oli minulla tilaisuutta ihmetellä tuota rautaista tarkkuutta, joka elähyttää preussilaista sotakoneistoa. Rauha oli jo milt'ei päätetty asia, mutta ei vähintäkään jälkeä siitä huomattu sotalaitoksissa. Uusia rekryyttejä tuli joka päivä maalta, niitä harjoitettiin semmoisella ahkeruudella ja he itse ryhtyivät toimeensa semmoisella innolla kuin olisi heidän ollut seuraavana päivänä lähdettävä tappeluun. Leikilläni kysyin eräältä rekryytiltä, mihin tuo ahkeruus enää oli tarpeellinen, nyt kun rauha oli melkein varma. Hän vastasi: 'siihen ei voi luottaa, kyllä Napoleon sittenkin voi karata päällemme.' Kansalle näet vieläkin Napoleon on se oikea vihollinen. — 'Mutta istuuhan Napoleon', muistutin, 'vankinanne, hän ei voi mitään tehdä.' Jos tuo rekryytti olisi ollut saksalainen sanomalehdenkirjoittaja, olisi hän paatoksenomaisesti lausunut; Napoleoneja ovat ranskalaiset kaikki; mutta hän oli vain pommerilainen talonpoika ja sentähden hän ei vastannut mitään."

Huolimatta hänen ympärillään kuohuvasta valtiollisesta elämästä, Bergbom oli kaikin voimin käynyt työhönsä käsiksi. Siitä hän kirjoittaa sisarelleen (20/3):

"Olen ollut suunnattoman ahkera näinä kolmena viimeisenä viikkona. Kirjastossa harjoittamieni tutkimusten rinnalla olen löytänyt lukemislähteen, josta olen juonut melkein kuumeentapaisella janolla. Tiedät kuinka ylimalkaan on vaikea saada käsiinsä uusinta kirjallisuutta. Kirjoja, jotka ovat 50 vuoden vanhoja, tapaa helposti, 10-vuotiset ovat jo vaikeita saada, mutta semmoisia, jotka ovat ilmestyneet viimeisinä vuosina, voi tuskin oppia tuntemaan muuten kuin sanomien arvosteluista, sillä ostaa vaikkapa vain kahdeskymmenes osa tulisi liian kalliiksi. Nyt olen tavannut kirjakaupan, joka niin vähästä kuin 20 Sgr kuukaudessa tarjoo lainattavaksi uusinta kirjallisuutta kaikilla aloilla. En ymmärrä kuinka se kannattaa, sillä usein olen saanut avaamattomiakin kappaleita. Sitä paitse saa sieltä ei ainoastaan saksalaista vaan ulkomaalaistakin kirjallisuutta. Luonnollisesti olen tavannut paljon kirjoja, jotka olen oikein ahmimalla lukenut, jotka ovat mieltäkiinnittäviä, mutta joita kirjastot eivät hanki, joko sentähden että ne ovat toisen luokan kirjailijoilta taikka käsittelevät toisarvoisia aineita. Varsinkin kulttuurihistorian alalla olen löytänyt äärettömän paljo mieltäkiinnittävää, memoaareja, kirjeitä y.m. — Sinä tiedät kuinka tämä historianhaara — kulttuuri- ja tapojenhistoria, varsinkin semmoisena kuin se kuvastuu kirjallisuudessa — aina on viehättänyt minua, siihen nähden minulla nyt on ollut tilaisuutta äärettömästi laajentaa tietojani. Olen näinä viimeisinä viikkoina lukenut semmoisella janolla, joka muistuttaa minua kiihkoisimmasta romaaninlukemisajastani."

Samassa kirjeessä Bergbom valittaa, että hän oli ollut estettynä menemästä suomalaisen taiteilijan, neiti Alie Lindbergin konserttiin, josta hän ennen mainitsemaamme kirjeeseen U. S:lle oli pannut muutamia otteita sanomalehtien arvosteluista.

"Hän on heitättänyt tavatonta huomiota soitannollisissa piireissä. — Seuraava tapaus todistaa, kuinka suosittu hän on. Paronitar Schleinitz, eräs johtava grande dame täkäläisessä musiikkimaailmassa toimeenpani toissa päivänä patrioottisen konsertin sosieteetin crême de la crêmeä varten. Esiintyjät olivat Berlinin etevimmät taiteilijat — Lucca, Brandt, Betz ja Tausig. Sattumalta Tausig tuli sairaaksi ja silloin käännyttiin Alien puoleen, joka muka oli arvokkain täyttämään hänen sijansa. Berlinissä, instrumenttisoitannon toisessa pääkaupungissa (Leipzig on kai toinen), tämä jotakin merkitsee, sillä Tausig on arvattavasti nykyään Rubinsteinin jälkeen Euroopan suurin soittava pianisti. Syystä kun konsertti oli puoleksi yksityistä laatua, ei siitä ole ollut arvosteluja sanomissa."

Edelleen Bergbom kertoo, kuinka Berlin oli muuttanut ulkonäkönsä, kuinka ennen kangistuneelta näyttänyt elämä oli vilkastunut, sen jälkeen kun joka päivä uusia joukkoja palasi sodasta, loistavine univormuineen saaden kaikki "sivilistit" varjoon. Edellisenä perjantaina olivat keisari ja kruununprinssikin saapuneet lukemattomien merkkimiesten seurassa.

Mitä Bergbom suomalaisena tunsi nähdessään saksalaisen valtiollisen elämän mahtavuutta, hän julkilausui erään Emilien kirjeen johdosta, jossa tämä oli antanut tietoja julkisesta elämästä kotimaassa, enimmäkseen sangen vähän ilahuttavia. Siinä näet mainittiin, kuinka suuresti kaivattiin Oskar Blomstedt vainajaa, kuinka parooni Kothenin ja kouluylihallituksen vaino suomalaisuutta vastaan koulujen alalla saavutti myötätuntoisuutta ruotsinmielisten taholla y.m.s. Bergbom kirjoitti (15/4):

"Blomstedtin kuolema on koskenut minuun yhtä paljo hänen itsensä tähden, sillä rehellisempää, puhtaammin innostunutta luontoa ei ollut toista, kuin meidän kaikkien tähden, sillä meillä ei ole varaa kadottaa taistelijoita eikä varsinkaan niin luotettavia kuin hän. Täällä olen enemmän kuin koskaan tuntenut itseni suomenmieliseksi. Millä kateudella olenkaan katsellut saksalaisten kohtaloa. Ei Sedanin ja Metzin voittoja, ei keisarinarvoa taikka ulkonaista yhteyttä ja voimaa, ei edes sitä rikasta kukoistavaa henkistä ja valtiollista elämää, joka kaikesta päättäen tulee versomaan tämän vuoden kylvöstä — vaan tätä yhteisyyttä innostuksessa, jossa kaikki tuntevat samoin, kaikki ymmärtävät toisensa, kaikki näkevät yhteisen päämäärän. Ja meillä — tämä välinpitämättömyys kansallista asiaa kohtaan, tämä itsekkyys sivistyksen edustajissa, joka muuttaa kaikki aatteet korupuheiksi — eikö se kerran ole ymmärtävä, että kaikki ulkonainen sivistys kuihtuu, jollei se ime mehua siitä maasta, josta se on noussut. Saksalaiset olivat valtiollisen yhteyden tarpeessa — he ovat saaneet sen, me tarvitsemme henkistä yhteyttä, milloin on kansallinen puolue meillä, hengen alalla saavuttava Sedanin ja Metzin voittonsa!" —

Tästä pitkästä kirjeestä teemme toisenkin otteen. Berlinin ylioppilasnuoriso — yliopiston, taide-akatemian ja teollisuusakatemian oppilaat — olivat päättäneet viettää yhteisen rauhanjuhlan ja samalla muistojuhlan sodassa kaatuneille tovereilleen. Se oli tavallinen n.s. "ylioppilaskomerssi", jossa juotiin olutta, laulettiin ja pidettiin puheita. Bergbom oli samaksi illaksi tilannut piletin "Hugenotteihin" (Lucca Valentinena, taiteilijattaren ihanin rooli, ja Niemann Raoulina) ja tuli sentähden myöhään juhlaan, jolloin useimmat puheet olivat pidetyt, mutta kuitenkin hän sai siellä kuulla "kenties mieltäkiinnittävimmän puheen, minkä hän elämässään oli kuullut".

"Soreavartinen, solakka mies astui esiin hurraata huudettaissa, kaikki lähestyivät tunkeillen kuullakseen hänen sanojaan. Vaikka hän ei näyttänyt juuri vanhalta, oli tukkansa ja partansa harmahtavat. 'Kuka se on?' minä kysyin. — 'Kenraali Willich', vastattiin. — 'Mainio amerikkalainen sotapäällikkö?' — 'Sama mies.' — 'Vai niin — onko hän saksalainen, sitä en tiennyt.' — Kuuntelin tietysti uteliaasti. Hän puhui 'nykyiselle saksalaiselle sukupolvelle'. Esityksensä ei suinkaan ollut akateemillista, vaan kodikasta, yankeemaista laatua, hänen saksankielensä oli amerikkalaista, mutta kaikki mitä hän sanoi ilmaisi omituista henkeä, mahtavaa henkeä. Hän alkoi kuvailemalla elämänsä historiaa. Hän oli ollut preussilainen tykistön upseeri, mutta oli tullut vedetyksi sotaoikeuteen 'kansaaviettelevistä vehkeistä' (hän oli pitänyt Posamaisen puheen kuninkaalle). Hänet tuomittiin tietysti kuolemaan, ja sanoi lukeneensa Preussin nykyisen kuninkaan kirjoittaman kirjeen, jossa tämä oli käskenyt toimittaa mestauksen heti, jotta ei armoa kerittäisi antaa. Tämä ehti kuitenkin tulla. Sitten hän otti osaa 1848 vuoden vallankumoukseen, tuomittiin vielä kaksi kertaa kuolemaan, mutta hänen onnistui paeta ensin Ranskaan ja sitten Englantiin. Siellä me kokoonnuimme — hän kertoi — eräänä iltana 7 saksalaista, kaikki maanpakolaisia. Me olimme yhteensä 18 kertaa tuomitut kuolemaan, ja moni meistä oli vain ihmeen kautta sen välttänyt. Me päätimme lähteä Amerikkaan. Euroopan jätimme kiehuva viha sydämissä, kirous huulillamme. Meillä oli syytä muistaa paljon ja muistaa paljon vihalla, mutta enimmin vihasimme preussilaista sortovaltaa ja sen välikappaletta, armeijaa. Sitten — jatkoi Willich — minä tulin amerikkalaiseksi ja isossa sodassa siellä osastonkenraaliksi. Ja nyt olen jättänyt kaiken tämän omilla silmilläni nähdäkseni, mimmoinen se sukupolvi on, joka on toimittanut viimeis- ja tämän vuoden suurteot. Jos minä nyt jollekin maailmassa toivon siunausta, niin se on preussilaiselle monarkiialle; jos nyt jotakin ihmettelen, niin se on Preussin armeijaa. — Puhe tietysti vastaanotettiin innostuksella ja omituisella, suoralla muodollaan se vaikutti syvästi minuunkin."

Vielä muitakin kuvauksia ja piirteitä Berlinin elämästä sisältävät Bergbomin laajat kirjeet sisarelleen, mutta täytyy niiden väistyä semmoisen edestä, joka lähemmin kuuluu aineeseemme. Huhtikuulla, siis jotenkin samaan aikaan kuin edellisen kirjeen, Bergbom laati toisen rouva Raalle Wienissä.[73] Siinä hän loi laajaperäisen, loistavan yleiskatsauksen Berlinin teatterioloihin, joka kokonaisuudessaan ansaitsee sijan tässä teatterihistoriassa:

"Nyt jotakin teatterivaikutelmistani. Jätän sikseen oopperan, josta kai vähemmin välität. Se on oivallinen ja valitettavasti paljoa etevämpi kuin puhedraama. Tällä nykyään ei missään suhteessa ole loistoaika. Ylipäätään valitetaan — ollaanko oikeassa, sitä en tiedä — teatterin alasmenoa. Saksassa ja varsinkin Berlinissä on se mieluinen virsi. — Kumminkin on minulla ollut hyvin nautintorikkaita iltoja, erittäinkin kun Schilleriä on näytelty. Hänet esitetään näet tunnollisesti ja lämmöllä, joka ehdottomasti vaikuttaa katsojaan. Ylimalkaan on ohjelmisto hyvä, klassillisia kappaleita annetaan ainakin 2 kertaa viikossa; ja pelkkää rojua vältetään. Mutta ohjelmistolta puuttuu eloisuutta. Paljous uusia kappaleita suljetaan siitä pois, aloitehalua puuttuu, otetaan mikä ennen on onnistunut Dresdenissä, Wienissä, Münchenissä, mutta mitä pikkumaisimmista arveluista ollaan näyttelemättä sisäänlähetettyjä uusia kappaleita. Se kirous seuraa hoviteatteria, joka ei ole kansallisteatteri. Näytellään hoville eikä yleisölle, ohjelmistoa määrätessä ajatellaan hovia, näyttelijättäriä ottaessa pidetään silmällä siroja kamariherroja ja kreivejä j.n.e. Asian ulkonaiseen, niin sanoakseni, virkavaltaiseen puoleen tämä hovihallinto tosin tuottaa suurta tarkkuutta ja koneellista täsmällisyyttä, mutta taiteellinen, vapaasti luova henki tukehtuu sääntöperäisyyden alle."

"Myöskin näytteleminen on tästä hovihengestä riippuvainen. Sentapaista giganttimaista traagillista voimaa, joka vetää mukaansa kylmimmänkin, ei ole olemassa, mutta runsaasti taiteellista järkevyyttä, aistia ja sivistystä. Luonnolliseen puheluääneen ei osata päästä, se on teennäistä ja teeskenneltyä. Hyväsävyinen, porvarillinen huvinäytelmä käy sitä vastoin oivallisesti. Uutta aavistamatonta en ole kokenut. Sen sijaan olen oppinut paljon yksityiskohtiin nähden ja ennen kaikkea, kuinka klassillisia kappaleita on esitettävä."

"Schilleriltä olen nähnyt: 'Wilhelm Tell', unohtumaton ilta; vaikk'ei ainoatakaan roolia näytelty täydellisesti, esitettiin kuitenkin kappaleen henki erinomaisesti; 'Don Carlos', vähän epätasaisesti, mutta ainakin osittain loistavasti, samoin 'Maria Stuart'. Sitä vastoin oli yhteisnäyttö 'Kabale und Liebe'ssä' semmoinen, ettei ankarimmallakaan kritiikillä olisi ollut valittamisen aihetta. Se oli jotain toista kuin kappaletta näyteltäessä meillä. Lessingin 'Emilia Galotti' sitä vastoin ei onnistunut, ei kukaan näytellyt huonosti, mutta sävy oli kokonaan pilattu. Osaksi oli samoin Shakespearen 'Kuningas Learissa', jota ei esitetty kyllin giganttimaisesti, daimoonillisesti, satumaisen suuresti, mutta siinä, niinkuin 'Hamletissakin', näyteltiin yksityisiä rooleja todella taiteellisella lennolla. 'Kesäyön unelmassa' oli päinvastoin jokainen yksityinen keskinkertainen, mutta kokonaisuuden ylitse lepäsi tuo omituinen shakespeareläinen lumous. Gutzkowin 'Werner' annettiin hervottomasti, saarnattiin sen sijaan että olisi puheltu. Lauben 'Gottsched und Gellert', Putlitzin 'Testament des grossen Kurfürst's' annettiin nuhteettomasti, sekä Mosenthalin 'Isabella Orsini' että Krusen 'Gräfin' akateemisen tarkasti. Brachvogelin 'Narciss' oli suurinta ja surkeinta mitä olen Berlinissä nähnyt; Dessoirin osalle tulee edellinen, kaikkien muiden jälkimäinen. Kolme juhlailtaa oli Lessingin 'Minna von Barnhelm', Spielhagenin 'Hans und Grete' ja Freytagin 'Die Journalisten'. Ne näyteltiin suurella humoristisella reippaudella ja gemyytilliset laatukuvat sotilaselämästä ensimäisessä, maalaiselämästä toisessa ja kirjailijaelämästä kolmannessa kappaleessa olivat kuin virkistävä kylpy mielelle. Sitä paitse olen nähnyt muutamia vähäpätöisyyksiä ja pari ranskalaista kappaletta, joissa ei kuitenkaan ole pystytty olemaan edes vähänkään ranskalaisia. Pieni Holmin tekemä 1-näytöksinen draama 'Camoens' annettiin loistavasti."

"Nyt henkilökuntaan. Kun aloitan naisista, tapahtuu se vain kohteliaisuudesta, sillä ne muodostavat ehdottomasti Berlinin teatterin heikon puolen. Sietämätön suosintajärjestelmä on vaikuttanut, että ei ajoissa ole haettu raittiita voimia, sentähden ovat muutamat taiteilijat jo nähneet parhaimman aikansa, toiset ovat vasta alulla, harvat ovat taiteellisuutensa kukoistuksessa. Sitä paitse on olemassa aukkoja, joita ei tulisi kärsiä keisarikaupungin teatterissa. Tunteellisia, traagillisia rakastajattaria (Louiseja, Cordelioita, Emilia Galotteja j.n.e.) varten ei oikeastaan ole ainoatakaan edustajaa, ja vielä enemmän kaivataan semmoista siroja maailman- ja salonkinaisia varten. Edellisten edustajilla ei ole sentimentaalista tragiikkaa, jälkimäisillä ei ole siroutta — siis juuri sitä mitä tarvitaan."

"Primadonna on rouva (Luise) Erhartt (tavallisessa elämässä kreivinna von der Goltz). Hän on suurikasvuinen, täyteläs, vaaleaverinen nainen, kasvonpiirteet jotenkin tavalliset, mutta ei rumat. Hän lausuu nuhteettomasti, ei puutu paatosta, eikä kykyä luonnekuvaukseen — niin, varmaankin teen väärin kun kiittelen häntä niin kylmästi, mutta koko hänen olentoaan ja näyttelemistään leimaa tuo kultainen keskinkertaisuus, jota en ihaile elämässä enemmän kuin taiteessakaan. Huolimatta siitä että kritiikki erikoisesti ihaili häntä Ebolina, hän ei osannut luoda siitä yhtä ihmistä, vaan antoi luonteen eri puolet esiintyä toisen toisensa jälkeen ilman että ne sisällisesti sulautuivat yhteen. Hän oli milloin haaveileva, milloin aistillinen, milloin keimaileva, milloin sankarimainen, mutta ei koskaan kaikkia yhdellä kertaa. Sen silmänräpäyksen, jolloin hän huomaa erehtyneensä Carlokseen nähden, hän näytti sydäntä kouristavasti. Hänen Lady Milfordinsa oli kaavamainen, mutta sitä vastoin oli Orsinansa 'Emilia Galottissa' tuote, joka todella ankaraltakin kannalta katsoen oli oivallinen. Totta kyllä muuttui Orsinan italialainen hehku saksalaiseksi tunteellisuudeksi, mutta se oli lämmintä ja todenperäistä ilmaisultaan. Hänen Ofeliansa oli akateemisesti tarkkaa tekoa, niinikään Maria Stuart. Hänen käsityksensä tästä roolista ei ollut alkuperäinen eikä voimakas, mutta sittenkin häntä katseli voimatta kertaakaan syystä valittaa. Komediaan Erhartt ei kelpaa. Hänen puhelutapansa ei ole siksi tarpeellisen kevyt ja luonnollinen."

"Berlinin teatterin eurooppalaisin nimi on kai Jachmann-Wagner. Muinoin Johanna Wagnerina Euroopan suurimpia laulajattaria, hän on 8 vuotta sitten muuttanut puhedraaman alalle, ja sillä hänellä on, jollei eurooppalainen, niin kumminkin etevä sija. (Porvarillisessa elämässä hän on salaneuvoksenrouva Jachmann.) Hän on suurenmoinen, oikea jättiläinen karkeine, suurine piirteineen ja plastillisine muotoineen. Mahdotonta olisi löytää sopivampaa Germaniakuvan mallia. Koko hänen taiteellisuutensa tavoittaa suurisuuntaista, klassillisen ankaraa. Ylenkatsoen pyytää liikuttaa yksityispiirteillä hän pitää aina kokonaisvaikutusta silmällä. Hän on todella taiteilijatar Jumalan, eikä yleisön armosta. Mutta — — niin, on olemassa mutta, joka näyttää vähäpätöiseltä, vaikka se kuitenkin on tärkeä. Hän tulee oopperasta, on elänyt siellä parhaimman aikansa, ja sen muistelmat estävät häntä olemasta yhtä suuri puhe- kuin hän on ollut lauludraamassa. Hän on luonnenäyttelijätär. Siihen vaaditaan psykoloogista rikkautta — ja sitä hänellä ei ole, sillä sitä ei tarvita oopperassa, jossa vaan annetaan mitä on yleistä ei yksilöllistä luonteessa. Mitä enemmän psykoloogista yksityispiirteiden kuvaamista joku rooli kysyy, sitä heikompi Jachmann-Wagner on (hänen Pompadourinsa oli esim. kokonaan epäonnistunut), mitä suuremmin rajapiirtein se on piirusteltu, sitä kodikkaammalta hänestä siinä tuntuu. Hänen Elisabethinsa 'Maria Stuartissa' oli todella suurenmoinen. Valitettavasti en ole koskaan saanut nähdä häntä antiikkisissa rooleissa, jotka ovat hänen erikoisalansa. Antigonena esim. hän kuuluu kilpailevan Ristorin kanssa. Antiikkisessa draamassa katoaakin yksilöllisesti luonteenomainen yleistyypillisen edestä."

"Madame (Minona) Frieb-Blumauer on taiteilija, johon olen kerrassaan ihastunut. Hän näyttelee vanhoja koomillisia rooleja. Jotain humoristisempaa kuin hänen hullunkuriset laatukuvansa on mahdoton ajatella. On kuin lukisi Dickensiä taikka katselisi jotain Teniersin taulua. Kun hän vain tulee sisään, olkoon rooli iso tai pieni, kiitollinen tai epäkiitollinen, hän levittää päivänpaistetta ja hupaisuutta ympärilleen. Rouva Deland, jota eräs kotteria meillä ihaili non plus ultrana semmoisissa osissa, on Frieb-Blumaueriin verrattuna kuin vahakuva elävien kasvojen rinnalla. Täytyy nähdä hänet oivaltaakseen, kuinka erinomaisen lystillinen ja rakastettava hän on samalla kertaa. Häneen nähden on vaikea sanoa mikä rooli on paras, sillä ne ovat kaikki yhtä oivallisia. Häviämättömimmin hän on painunut muistiini hyväntahtoisena, uteliaana, vanhana maalaispiikana, sukat sylkyssä, puukengät jalassa, Spielhagenin 'Hans ja Grete'ssä'. Oletko nähnyt kappaleen? Eikö se sinusta ole herttainen?"

"Neiti Marie Kesslerillä on jotain myötätuntoista esityksessään, jonka tähden mielellään näkee häntä, siinä on jotain sydämellisen hyvää ja tunnollista, joka vetää puoleensa. Mutta tosidraamallinen kyky hän ei ole eikä hänessä ole rahtuakaan neroa. Jos hänen on oltava innostunut, antaa hän tyhjintä, hiekkamaisinta proosaa (niin esim. Doris Quinault'ina). Sitä vastoin hän todella ansaitsee näkemistä rooleissa, joissa luonnonlaatu on pääasia, joissa hieno naisellinen aisti on tärkeämpi kuin loistava näytteleminen. Hänen Elisabethinsa 'Don Carloksessa' esim. oli mielestäni erittäin sympaattinen. Myöskin saksalaisessa porvarillisessa komediassa (Benedix etc.) tapaa hän onnellisesti sen vilpittömän, yksinkertaisen sävyn, joka sopii sen hieman proosamaisille sankarittarille."

"Neiti Buska on viehättävä naivisissa, mielistelevissä rooleissa. Hän jäljittelee Raabea, saavuttamatta häntä, mutta hän on kylläksi veitikkamainen ja sievä ihastuttaakseen permantoa. Hän on ihannoittu Grabow, tietysti Berlinin mittapuun mukaan verrattuna helsinkiläiseen. Eräässä Benedixin komediassa, 'Aschenbrödel', hän oli todella suloinen. Tragediassa hänen ei ole näytteleminen. Hänen Cordeliassaan ei ollut hituakaan shakespeareläistä runoutta, ja hänen Emilia Galottinsa muistutti Grabowin Maritanaa."

"Neiti Kühle on nuori lupaava kyky, jonka tulevaisuudesta on vaikea sanoa mitään varmaa. Hän on nuori ja kaunis — jotain kuulumatonta Berlinin näyttämöllä."

"Toisen luokan naisnäyttelijät jätän sikseen. Tärkeämpi kuin naishenkilökunta on miehinen. Etupäässä seisoo kaksi eurooppalaismaineista nimeä, (Theodor) Döring ja (Ludvig) Dessoir, suurimpia vastakohtia muutamissa seikoissa, mutta yhtäläisiä toisissa, kummallakin on loistavin puoli taiteilijauraa takanaan. Dessoir on hyvin kivuloinen, hän on liiaksi vaivannut itseään vierailumatkoilla, hänen aivonsa eivät kärsi raskasta työtä, hän sekaantuu silloin helposti ja lankeaa tylsyyteen, joka lähenee mielipuolisuutta. Sillä ajalla kun olen ollut Berlinissä, hän on näytellyt ainoastaan 7 kertaa (2 kertaa Narciss Rameauna, 2 Ludvig XI 'Gringoiressa' ja 3 Cambensina). Luonnollisesti olen nähnyt hänet kaikissa näissä rooleissa, etupäässä Narcissina, jonka hän on luonut ja jossa häntä tähän saakka pidetään voittamattomana ja saavuttamattomana. Hänen kykynsä tehdä havainnolliseksi sieluntiloja onkin todella ihmeteltävä. Jonkunlaisella katkeran vahingoniloisella, taipumattomalla johdonmukaisuudella hän nyhtää luonteen hajalle, paljastaa sen sydänjuuriin asti ja asettaa sen havainnollisessa alastomuudessa yleisön eteen. Hän on hyvässä ja huonossa merkityksessä realisti. Hän on todellinen sydämenjuuriin saakka, mutta kaipaa sitä sovittavaa huumoria, joka leikkien kultaa katkeran todellisuuden. Hänen näyttelemisessään on pelottava vakavuus. Tyyliä hänellä ei ole, vaan ainoastaan maneeria ja siinä hän muistuttaa Dahlqvistia. Tämä voittaa kuitenkin Dessoirin ulkonaisessa voimassa samoin kuin Dessoir on suurempi sisällisessä psykoloogisessa analyysissä. Kuinka todella suuri hän oli Narcissina voin ymmärtää siitä, että minä vasta silloin huomasin kuinka kurja kappale itse asiassa on. Olin aina pitänyt sitä hyvin mieltäkiinnittävänä, mntta nähdessäni kuinka Dessoir niin sanoakseni kauheasti elähytti sen kyynillisen sentimentaalisuuden, jolla Brachvogel on varustanut sankarinsa, havaitsin myöskin kuinka äärettömästi näyttelijä siinä kohosi tekijän jokapäiväisyyttä korkeammalle. Dessoir on taituri sanan korkeimmassa, mutta osaksi myöskin sen alemmassa merkityksessä. Tämä näyttäytyy esim. siinä, että hän näyttelee itsekseen, välittämättä yhteisnäytöstä. Vahinko että hän ei enää jaksa näytellä Kuningas Learia eikä Macbethia, Molemmat on ilmoitettu hänen näyteltävinään, mutta valitettavasti on ollut pakko peruuttaa näytännöt."

"Döring on samoin kuin Dessoir luonnenäyttelijä, mutta toista lajia. Kun Dessoirissa ihmettelee rohkeaa, herättävää analyysia, Döring asettaa ensi hetkessä luonteen eheänä ja valmiina katsojan eteen; jos hän ei kohta tapaa oikeaa sävyä, niin jää se tapaamatta. Luulisi että kuka tahansa voi näytellä niinkuin Döring, niin luonnollisesti ja raittiisti hän käy rooleihinsa käsiksi; siinä kohden hän suuresti voittaa Pierre Delandin, jota hän muutoin joissakin määrin muistuttaa. Mutta kaikella luonnollisuudellaan Döring on kaukana antamasta semmoisia muotokuvia, jotka näyttävät näköisiltä sentähden että niistä puuttuu terävämpiä luonteenomaisia piirteitä, päinvastoin on hänen huumorinsa rohkea, melkein shakespearemäinen. Paha kyllä en ole saanut nähdä häntä hänen suurissa traagillisissa luonnerooleissaan (Shylock ja Mefistofeles), mutta mainiompaa Poloniusta, Justia ('Minna von Barnhelm'), Piepenbrinkiä ('Journalistit'), Angeloa ('Emilia Galotti') en voi ajatella. Olisi liian laajaperäistä läpikäydä kaikki hänen roolinsa, sillä hän näyttelee usein."

"(Brichard) Kahle on aivan nuori näyttelijä, mutta on jo hankkinut itselleen kunnioitetun nimen. Hän on noin 25 vuotta ja näyttelee jo Kuningas Learia y.m.s. rooleja. Hän ei ole ainoastaan koulunkäynyt vaan oppinutkin, hän oli toivorikkaimpia filoloogeja yliopistossa ja esiintyi silloin niin loistavasti yhdessä niistä kreikkalaisista näytännöistä, joita ylioppilaat tavasta toimittavat, että häntä yksimielisesti kehoitettiin rupeamaan näyttelijäksi. Hän on kehittynyt Lauben johdolla. Kahle on ennen kaikkea mietiskelevä taiteilija, joka vivahdus luonteessa on yhteydessä peruskäsityksen kanssa, ei mitään ole jätetty riippuvaksi sattumuksesta taikka bravuurista. Niinä hetkinä kun hän ihastuttaa, hengen voima riemuitsee, sillä luonto on kohdellut häntä äitipuolen tapaan, hän on pieni, vähäpätöinen, ruma, hänen äänensä ei ole miellyttävä eikä mahtava, mutta hän on tosiaan semmoista puuta, josta veistetään luonnenäyttelijöitä. Hänen Learinsa näytti hänen kykynsä voimalliset ja heikot puolet kirkkaimmassa valossa. Niin kauan kuin Lear on valtava kuningas. Kahle oli hervoton, mutta mielipuolisuuden mukana hän kasvoi sekunti sekunnilta ja tuntiessaan Cordelian hän oli todella ihastuttava. Pienissä rooleissa hän mielellään antaa liikaa, jonka tähden semmoisilta haamuilta puuttuu raittiutta, ne ovat liian teennäisiä, varsinkin komediassa. — (Siegwart) Friedmann on samoin kuin Kahle aivan nuori ja niinikään aika kyvykäs, mutta Kahlen vastakohta siinä että hän on loistava pikkurooleissa (esim. hänen Domingonsa 'Don Carloksessa' on erinomainen, niin myös Gessler), mutta suurissa hän kaipaa sitä välttämätöntä daimoonillista tahdonvoimaa, joka tekee että traagillinen olija murtuu eikä taivu. Hänen Edmundinsa 'Kuningas Learissa' oli oikea käsityksen puolesta, mutta liian kuivakiskoinen. Tämän näytäntökauden jälkeen hän lähtee pois Berlinistä, koska häntä muka ei oikein ymmärretä, ja itse asiassa hänellä on paljo epäkiitollisia rooleja."

"Berliniläisteatterin Heldenspieler (sankarinäyttolijä), tuki ja enimmin käytetty jäsen on (Karl Gustav) Berndal. Jos tahtoo nähdä laitoksen virheineen ja ansioineen yhden henkilön edustamana, niin on hän otollisin esimerkki. Luonto on varustanut hänet hyvillä lahjoilla, mutta oikeata, korkeinta, luovaa neronkipinää hänessä ei ole. Hän ei ole myöskään nerollisen mietiskelyn kautta etevä näyttelijä; hän onnistuu syvimmissäkin tehtävissä, mutta ainoastaan sentähden että hän välttää syvyydet. Hänen käsityksensä on selvä, joskus liian selvä, vapaa kaikesta teeskennellystä nerokkaisuudesta, mutta vapaa myöskin niistä hämmästyttävistä salamoista, jotka heittävät kokonaan uuden valon roolin ylitse. Jos kuvittelet Åhmanin omistavan hyvän, jalon luonteen (sillä tämä vaikuttaa aina näyttelemiseen, saarnattakoon sitä vastaan kuinka paljo tahansa), sivistystä, sorean vartalon, soinnukkaan äänen, ihanteellisuutta, niin voit jotenkin ajatella mitä Berndal on. Hän ei ole kielteisesti kunnioitettava taiteilija s.o. että häneltä vain puuttuisi häiritseviä virheitä (niinkuin Erhartt ja Kessler), ei, hän on todella luova taiteilija, mutta hänen luomiensa äiti on aina ollut taiteellinen kohtuullisuus eikä taiteellinen tuli. Yksinkertaisissa luonteissa, joissa ei tarvita tuota säteilevää, rikkaampaa nerollisuutta, on Berndal täysin onnistunut. Hänen Wilhelm Telliänsä en ole unohtava enkä myöskään hänen Odoardo Galottiansa. Mitä jännitetyimmällä mielenkiinnolla minä myöskin seurasin hänen Hamletiansa ja Filip II, ja sydämestäni yhdyin lukuisiin kättentaputuksiin, jotka hän niistä niitti, mutta en kuitenkaan voinut salata itseltäni, että hän oli ollut koskettelematta vaikeimpia kohtia näiden kahden luonteen esittämisessä. — Sietämätön on herra (Emil Hermann) Karlowa, jolla on toinen puoli traagillista rakastaja-alaa. Hänellä on jonkunlainen kamarineitsyeenkauneus, joka miellyttää yhtä osaa naisia, ja alkuaan sangen voimakas ääni, jonka hän kuitenkin on turmellut teeskentelyllä. Muuten on hänen käsitystavassaan tekopaatosta ja jokapäiväisyyttä, jotka ovat sietämättömiä. Komediassa hän esiintyy jollakin loikomaisella mukavuudella, jota hän pitää siroutena. Nyt olen alkanut vähän tottua häneen, mutta ensin oikein epäilin mennä teatteriin, kun näin hänen nimensä ohjelmassa. Saksalaisiin kohdistetun yleisen moitteen, että ne suosivat huutavaa paatosta, olen huomannut olevan aiheettoman. Karlowaan nähden on se kuitenkin aivan paikallaan. Hänen Posansa muistutti todella Pousettea, ainakaan ei roolin käsitys ollut vähääkään henkevämpi."

"Herra (Theodor) Liedtke näyttelee siroja rakastajia komediassa taikka saksalaisen teatterikielen mukaan bonvivants-rooleja. Hän on sangen kunnioitettava kyky, puhelee oivallisesti (harvinainen taito täällä), hänellä on paljo huumoria ja hän suoriutuu aika hyvin tragedioistakin. Valitettavasti harvoin näkee ikävämpää lakeijanaamaa kuin hänellä on, mikä tietysti häiritsee, kun hän näyttelee mustassa frakissa eikä voi parantaa ulkonäköänsä historiallisella naamarilla. Hänen kunniakseen on sanottava, että hän näytellessään on kokonaan vapaa tuosta veltosta dandyismista, jonka avulla teatterisankarit frakissa tavallisesti luulevat herättävänsä mielenkiintoa. — Mutta parhaimman olen jättänyt viimeiseksi, suosikkini teatterissa, Robertin. Hänet pitäisi sinun nähdä, häntä kohtaan pitäisi sinun näytellä. Kas, siinä on eloa, hehkua, intohimoa, runoutta, ihanteellisuutta! Hänen rinnallaan on Fritiof [Raa] retoorisen kylmä ja kuiva. Tulee nähdä Robertin näyttelevän Schilleriä, toisin sanoen runoutta, joka on sukua hänen oman luontonsa kanssa. En tiedä kuinka määrittelisin hänen luonteensa — hän on nuoruus, haaveellisuus, usko ihanteelliseen. Hän on Don Carlos, jolle rakkaus ja vapaus ovat yhtä, Mortimer, jolle kauneus ja uskonto ovat yhtä, Ferdinand, jolle totuus ja rakkaus ovat yhtä. Tiedän olevani kokonaan epäkriitillinen Robertia kohtaan, mutta olen onnellinen että voin niin olla. Tiedän että hänen tekniikkansa ei ole niin kehittynyt kuin yleiseen berliniläisnäyttelijäin, mutta mitä merkitsee tekniikka neron rinnalla. Kun hän ei saa tehtävää, joka kiinnittää hänen mieltään, on hän hervoton. Mutta — vielä kerran, näkisit hänet kun hän näyttelee Schilleriä!"

"Toisen luokan näyttelijöissä on useita, jotka ansaitsevat huomiota (esim. Wiinler vanhoissa, rehellisissä ukkorooleissa, Holler (?) toisen arvoisissa rakastajarooleissa, Krause luonneosissa, Hiltl koomillisissa j.n.e.), mutta kävisi liian laajaksi tehdä selkoa kaikista."

"Ensi luokan koomillista näyttelijää ei ole. Hyvin tuntuva puute.
Nykyään täällä vierailee herra (Heinrich) Oberländer täyttääkseen tätä
alaa. En ole vielä nähnyt häntä, mutta huomenna olen hänet näkevä
Hackländerin 'Geheime Agent'ssa'."

"Kaksi taiteilijaa on sairastanut tällä ajalla: neiti Augsberger (Jeanne d'Arc, Donna Diana etc.) ja hra Dahn. Jälkimäinen näyttelee jotenkin samoja rooleja kuin Karlowa. Vaikka siis en ole nähnyt heitä, en luule että he muuttaisivat kokonaiskäsitystäni Berlinin näyttämöstä." —

Tässä yleiskatsauksessa osoittautuu mestaruudeksi kehittyneenä se kyky arvostella näyttämötaiteilijoita, käsittää ja määritellä heidän kunkin erikoisluonteensa, josta ensimäinen näyte on tunnettu v:lta 1864 (kts. ylemp. s. 94). Emme muista koskaan kirjallisuudessa kohdanneemme samanlaatuista esitystä, jossa luonnekuvaus olisi suoritettu suuremmalla tositaiteen rakkaudella ja rikkaammalla värittelyllä. Bergbom ei ole noudattanut mitään opittua akateemista metoodia eikä ylipäätään kuivia teoriioja, vaan hän on menetellyt niinkuin hänen alkuperäinen syvä tunteensa ja nerollinen taiteenymmärryksensä ovat vaatineet. Toisin sanoen noissa lyhyissä täsmällisissä piirteissä, joilla hän luo taiteilijakuvan havainnolliseksi, ei esiinny oppineen esteetikon taituruus sovelluttaa tietojaan tosielämän ilmiöihin, vaan synnynnäisen draamallisen runoilijan psykoloogisen tarkka silmä. Runoilijaluonto ilmaantuu muutoin siinäkin, että Bergbom on ainoastaan ystäviensä hyödyksi ja nautinnoksi tuhlannut näitä luonnekuvauksiaan. — Erityistä huomiotamme ansaitsee, että milloin siellä milloin täällä joku välilause ilmaisee, että Bergbom nauttiessaan ja yhä syvemmin oppiessaan tuntemaan näyttämötaidetta aina piti mielessään suomalaista teatteria. Edellisissäkin otteissamme on se jo tullut näkyviin ja pitkän kirjeen lopussa rouva Raalle kohtaamme seuraavan muistutuksen: "Pane merkille pikkunäytelmiä, jotka sinusta sopisivat suomalaiselle teatterille, varsinkin jos niissä on joku loistorooli sinulle. Vahinko että [Anzengruberin] 'Der Pfarrer von Kirchfeld' ei ollenkaan sovellu oloihimme."

Huhtikuun 24 p. Bergbom kirjoitti laajanlaisen kirjeen Uudelle Suomettarelle, jossa hän tekee selkoa Saksan valtiollisista puolueista, semmoisina kuin ne esiintyivät ensimäisillä valtiopäivillä sodan jälkeen. Hän aikoi myöskin luoda kuvauksen etevimmistä kansakunnan edustajista, mutta se jäi tekemättä samoin kuin keskeneräiseksi jäi eräs laajempi kirjoitussarja Saksan kirjallisuudesta 1848-70, jonka hän oli aloittanut Kirjallista Kuukauslehteä varten.[74] Syy miksi kirjalliset tulokset tästä ulkomaanmatkasta supistuivat niin vähään, on alempana selitettävä. Nyt on kerrottava eräästä kiertomatkasta, jolle Bergbom lähti toukokuulla ja joka ei ainoastaan tuottanut hänelle erinomaista huvia vaan samalla melkoisesti laajensi hänen käsitystään eurooppalaisesta taide- ja kulttuurielämästä. Aihetta matkaan antoi lähinnä hänen sisarensa ja Oskar af Heurlinin tulo Berliniin. Vietettyään häänsä 10 p. toukokuuta nuori pari oli kohta lähtenyt häämatkalleen, ja siihen Kaarlokin sitten liittyi.

Kiertomatkastaan Bergbom palattuaan Berliniin laati Emilielle (25/6) 38 sivua käsittävän kirjeen, jossa hän on esittänyt "matkakertomuksen peruspiirteet". Siitä otamme ne kohdat, jotka ovat kuvaavimmat kirjoittajaan itseensä nähden:

"Toukokuun 16 p. Heurlinin ystävällinen katse herätti minut. Olin tietysti edellisinä päivinä, oli aika mikä tahansa, juossut asemalla enkä odottanut heidän tulevan aamulla. Iloni oli sanomaton. Tunnet luontoni. Kiviin ja kantoihin, katuihin ja taloihin — lyhyesti siihen mitä sanotaan luonnoksi en koskaan ole ollut kiintynyt. Minulle isänmaa on ihmiset ja etenkin ihmiset, joita rakastan. Koti-ikäväni — jota usein olen kovasti tuntenut — ei koskaan ole tarkoittanut muuta kuin ihmisiä, ei hetkeäkään muuta kuin ihmisiä, se oli sentähden rauhoitettu kun sain nähdä ainakin joitakuita niistä, joista pidän. Minulle oli siis tämä viikko Berlinissä todella onnellinen, ja se olisi ollut sitä enemmänkin, jos Augusta ja Heurlin olisivat paremmin olleet voimissaan." — —

"25 p. tulimme Leipzigiin — vanha kunnioitettava, viehättävä kaupunki. Museo sisältää oikeita aarteita, vaikka se on pieni. Varsinkin eräs Delarochen taulu, Napoleon Fontainebleaussa, on kauniimpaa mitä olen nähnyt. Suuren sielun traagillista epätoivoa, kun se murtuu, en ole koskaan nähnyt niin sydäntä kouristavasti esitettynä kuin siinä — en runossa, en kankaalla. Jos olisin maalaaja, matkustaisin varmaan Leipzigiin ainoastaan tämän taulun tähden. Teatterissa näimme Shakespearen 'Romeo ja Julian' (ihastuttava vasta-alkaja Juliana, Frankenfelt, mutta ei mikään löntäre) ja Mozartin 'Tituksen'. Olen mielissäni että olen nähnyt jälkimäisen, joka niin harvoin esitetään, mutta muuten se oli niin epämozartilaisesti ikävä kuin mahdollista — vanhaan italialaiseen, Rossinintakaiseen kaavaan. Thomaskirkossa kuulimme ihania Bachin ja Hauptmannin hengellisiä sävelteoksia, jotka eräs diletanttikööri suoritti niin mestarillisesti, että harvat taiteilijat ovat tuottaneet minulle niin puhdasta nautintoa. Tunsi että se nojasi satavuotisiin taiteellisiin traditsioneihin. Samassa kirkossa kuulin tri Arendin saarnaavan, jota sanotaan Saksan kenties parhaimmaksi nykyaikaiseksi hengelliseksi puhujaksi. Lämmin, rauhallinen, ystävällinen helluntaiesitelmä, mutta taivaan avarasti erillään siitä mitä meillä sanotaan saarnaksi. Noin toisen puolen aikaa hän puhui sodasta ja tapauksista Parisissa [kommunikapinasta]. Ei mitenkään loukkaavasti taikka katkerasti. Oikeastaan hän ei saarnannut, vaan esitteli ja selvitteli asioita. Hänen liikuntojaan olisi meillä pidetty sopimattomina ja teatterimaisina, täällä ne tuntuivat luonnollisilta. Kirkossa herätti huomiotani, että siellä oli enemmän miehiä kuin naisia (aivan toisin kuin meillä) ja että varsinainen 'matamiyleisö' oli harvalukuisempi kuin meillä."

"Sunnuntaina 28 p., iltapäivällä tulimme Dresdeniin. — Jotta emme kadottaisi aikaa, menimme kohta katsomaan katolista kirkkoa — loistava, mutta prameileva. Ehtoolla näimme Wagnerin 'Meistersinger'. Vaikk'ei se vedä vertoja Tannhäuserille taikka Lohengrinille, on siinä ihania, äärettömän viehättäviä kohtia, täynnä raikkainta runollisuutta. Mutta kun sitten tulimme kotia, pelkäsin menehtyvämme väsymyksestä — yksi saarna, kolmen tunnin matka, kahden tunnin kävely, yksi katolinen jumalanpalvelus ja neljä tuntia Wagnerin musiikkia samana päivänä — myönnät kai, että se on enemmän kuin ihmishermot kestää. Vielä seuraavana päivänä olimme niin väsyneet, ettemme jaksaneet käydä muualla kuin Brühlin terrassilla, joka ei kumminkaan saavuttanut tunnustustamme. Se muistutti niin onnettomasti Kaivopuistosta. Dresden on pikkukaupunki, huolimatta tuhansista vieraista, jotka siellä käyvät. Seuraavat päivät kuluivat etupäässä museossa, joka voitti kaikki odotukseni. — Puhumatta Sixtiniläisestä madonnasta taikka Correggion 'Yöstä', saa monesta muustakin mestarista vasta täällä aavistusta, miksi ne ovat niin mainiot. Rubensin esim. käsitin vasta täällä (en ollut vielä nähnyt hänen loistavia luomiaan Münchenissä ja Wienissä). Nyt olen oikein ihastunut Rubensiin, joka ennen oli minulle melkein vastenmielinen. Mielenkiintoni ja aistini kuvaamataiteisiin nähden ovat ylipäätään matkallani suuresti kehittyneet, enkä suinkaan pidä sitä vähimpänä tuloksena ulkomailla-olostani. Enimmin on Dresden vaikuttanut siihen, sillä Berlinissä (ja vielä enemmän Pietarissa) näyttää taide joltakin ulkonaiselta, päälle liisteroidulta; Dresdenissä tuskin muistaa, että taulut eivät ole syntyneet Elbekaupungissa taikka että niillä on ollut joku toinen tarkoitus kuin koristaa kuninkaallissaksilaista museota. Tuskin oli museo hetkeäkään auki meidän siellä olematta. Hauskaa oli nähdä kuinka ihastuksemme nousi keskinäisyyden kautta, Tullus Eneberg[75] sanoi että hänelle avautui uusi maailma, josta hänellä ei ole ollut aavistustakaan, niin hurmaavaa hänestä siellä oli. Ainoastaan Jahnsson oli nähtävästi enemmän mieltynyt runsaihin ja hyvämakuisiin kotletteihin Café français'issa kuin kaikkiin madonnoihin maailmassa. — — Uusi teatteri on vastikään aloitettu. Semper johtaa rakennustyötä. Nyt näytellään tilapäisessä ladossa. Näin pari hyvästi esitettyä huvinäytelmää, Gounodin 'Faust' ja siinä uuden nuoren tähden, neiti Zimmermannin, jolla luultavasti on oleva loistava tulevaisuus, Auberin 'La part du diable' ja, niinkuin jo mainitsin, 'Meistersinger'. Augusta ja Heurlin ovat jo yhtä kiihkoisia Wagneriaaneja kuin minä."

"Matka Dresdenistä Müncheniin oli miellyttävä, malgré kolmatta luokkaa. Samassa junassa seurasi näet joukko ranskalaisia vankeja, jotka palasivat kotimaahansa, ja ne tuottivat meille sanomatonta huvia. Rakastettava, viehättävä kansakunta se sittenkin on kaikkine heikkouksineen! Ne olivat tyytyväisiä siihen tapaan, jolla heitä oli vankeudessa kohdeltu, varsinkin ne, jotka olivat olleet Saksenissa. 'Ah, les saxonnes ont des coeurs extrèmement tendres!'[76] selitti yksi ja piteli kahta piiansormusta, jotka oli saanut muistoksi. Heidän käytöksessään, puheessaan oli jotain herttaisen lapsellista — kaukana saksalaisesta vakavuudesta ja röyhkeydestä. Olin kerrassaan ihastunut heidän puheluunsa, joka oli mitä Darvisimmin hullunkurista ja sydämellisen lapsellista. Mutta en ollenkaan ihmettele, että saksalaiset ovat heidät voittaneet. Ranskan kansakunta mahtaa olla fyysillisesti huonontunut, sillä ruumiinrakennukseltaan heikompia kuin ne sotamiehet, jotka olen nähnyt täällä Saksassa (ja olen niitä nähnyt jotenkin paljon), en ole muualla tavannut. Pieniä, kutistuneita ja heikkoja, niin että olen hämmästynyt, ainoastaan poikkeukselta joku lujempi. Minä itse en suinkaan ole isoläntä ja kuitenkin harva näkemäni ranskalainen sotamies on ollut yhtä roteva, eikä kenties ainoakaan niin harteva kuin minä. Mutta suuri eloisuus ja jonkunlainen tanssiva sulo liikunnoissa. Hofissa (baijerilainen raja-asema) sattui omituinen kohtaus. Tuli vastaan suuri juna täynnä saksalaisia sotilaita, jotka palasivat Ranskasta. Sankat kansanjoukot tervehtivät heitä. Heidän vaununsa olivat peitetyt seppeleillä ja kukilla. Kun nyt ranskalaiset ja saksalaiset sotamiehet kohtasivat toisensa, syntyi kauhea nauru, mutta sattuma käsitettiin humoristisesti, saksalaiset tarjosivat olutta ranskalaisille ja iloisesti juotiin veljien tapaan samasta seidelistä. Sotilaselämälläkin on toki silläkin runollisen inhimilliset puolensa."

"Kesäkuun 2 p. tulimme Müncheniin. Kaupunki ansaitsee näkemistä, kuinka paljo sitä onkin moitittu. Ettei keinotekoisempaa kaupunkia ole maan päällä, on tosi; on kuin se olisi rakennettu turisteja eikä tavallisia asukkaita varten, niin kohoaa loistorakennus loistorakennuksen rinnalla, samalla kuin kadut ovat autiommat kuin Porvoossa. Mutta Ludvig kuninkaan harrastus tehdä München taidekaupungiksi, niinkuin Firenze loistoajallaan, osoittaa niin nerollisia pyrintöjä, että hänelle on anteeksi annettava että hän ei menestynyt. Totta on, että hän taidekiihkonsa tähden on laiminlyönyt muuta, mutta kuinka moni hallitsija ei ole tehnyt samoin vähemmän jaloista syistä ilman että häntä on siitä soimattu. Samoin on minusta aivan väärin nauraa nykyistä kuningasta. Jos hän olisi irstailija niinkuin Ruotsin kuningas, tyhmä kuin Würtembergin, hulluuteen saakka ylpeä kuin exhannoverilainen, katsoisi jokainen sen olevan niinkuin pitää, mutta olla musiikkihaaveilija, sitä pidetään sopimattomana. Hän on kuitenkin elämänsä kahtena tärkeimpänä hetkenä, sodassa ja Döllingerin asiassa, osoittanut lujuutta, jonka vertaista harvalla hallitsijalla on ollut. Döllingerin juttu[77] kiinnitti tietysti kaikkien mieliä Münchenissä, mutta millainen yleinen käsitystapa oli, siitä en saanut selkoa, sillä vierasta kohtaan koetti tietysti jokainen olla niin vapaamielinen ja valistunut kuin mahdollista. Niin paljon kuin kunnioitankin 'Telingerin' (niin lausutaan nimi Münchenissä) luonnetta, epäilen kuitenkin suuresti piileekö hänessä uusi Luther, niinkuin Pohjois-Saksassa luullaan, siksi hän on liian oppinut ja liian epäkäytännöllinen. Kirkonkokousten auktoriteetin asettaminen lahovaa paavin valtaa vastaan ei juuri osoita erittäin produktiivista oppositsionia. Münchenissä on varsin kauniita, kaikentyylisiä kirkkoja, ja vaikka ne usein näyttävät olevan rakennetut ei seurakunnan vaan arkkitehdin tähden, niin ne kuitenkin miellyttävät sen vuoksi, että ne seisovat protestantisten kirkkojen kuivan alastomuuden ja katolisten kirkkojen liiallisen loiston keskivälillä. Useimpien oville oli kiinnitetty julistuksia Döllingerin epäuskon johdosta, uhkauksia, häväistyksiä, selityksiä, hurskaita huokauksia, kaikki arkkipiispan suostumuksella, joka nyt hartaudellaan tahtoo saada unohtumaan, että hän itse muinoin on ollut uskonkappaleen vastustajia."

"Jos tahtoisin tehdä selkoa Glyptoteekissä ja molemmissa Pinakoteekeissä saamistani vaikutelmista, en koskaan pääsisi loppuun, sillä niin paljo oli niissä katsomisen arvoista ja opettavaa. Suuri vahinko että aika ei myöntänyt yhdistää tutkimista katsomiseen. Sanomattomasti kiinnitti minua [vanhassa Pinakoteekissä] Boisseréen kokoelma muinaissaksalaisia maalauksia, ainoa joka vetää vertoja ja kenties voittaa mitä sillä alalla tavataan Berlinin museossa, jossa van Eyckin lempeät, suloiset, uskolliset enkelit aina ovat olleet erikoisena silmänherkkunani. — Teatterissa näimme Grossen draaman 'Albrecht Dürer' (keskinkertaisesti näyteltynä, jos luen pois Possartin, joka oli mestarillinen), erään sievän Putlitzin komedian ja 'Noita-ampujan'. — Maxina lauloi tenori Vogel, jota pidän eurooppalaisena suuruutena. Pehmeydessä ja lämpimässä täyteläisyydessä olen kuullut vain yhden tenorin, joka voittaa hänet (Calzolarin), tunnollisuudessa laulua kohtaan en ketään."

"Münchenin asujamisto on kaunista, hyväntahtoista, suurikasvuista, lihavaa, ystävällistä, puheliasta, mutta luullakseni ahdasmielisempää ja tietämättömämpää kuin pohjoissaksalainen. Sanomalehdistö ei näy seisovan korkealla kannalla. Hallitsevasta munkkivallasta ei ulkonaisesti ole paljo nähtävissä, mutta ei tarvitse muuta kuin astua jollekin kirkon ovelle ja siinä lukea alituisia esityksiä pyhiinvaelluksista ja juhlista 'verta vuotavan Jeesuksen sydämen' taikka 'pyhän Skolastikan haavojen' kunniaksi, huomatakseen että hengittää toista ilmaa kuin se mihin ennen on tottunut. Kumminkin luulen, että viihtyisin siellä kauemminkin, varsinkin kun elämä siellä on hyvin halpaa (laskuni ravintolassa kolmesta päivästä nousi 3 markkaan)".[78]

"Aamulla 5 p. lähdimme Münchenistä. K:lo 10 ehtoolla olimme Venetsiassa. Ja rautateitä sanotaan proosallisiksi! Aivan päinvastoin, matkustaja kiidätetään toisesta paikasta toiseen ihan kuin noitasauvalla. Tyroli! Alpit! Niin — mitä se on sinulle, joka olet nähnyt Sveitsin, minulle oli kaikki uutta ja valtavaa. Nähdä kuinka pilvenhattarat kulkivat ohitse aivan läheltä, kuinka alppikinosten loisto sulaa yhteen auringonvalon kanssa, kiitää huimaavien syvyyksien ohi ja kuilujen yli, jotka ovat niin lähestymättömiä että ainoastaan uhmailevin alppipuro siellä löytää tiensä, kaikki kiinnitti ja hämmästytti meitä. Lähellä Inspruckia olimme pari syltä lumirajalta, olisimme voineet astua ulos ja koskea lumeen. Edullista oli että ilma sinä päivänä oli hyvin vaihteleva, päivänpaisteinen, harmaan kylmä, kolkon pilvinen vuorottain. En tiedä missä valaistuksessa alpit olivat kauniimmat, kun ne uhkaavina näyttivät tahtovan syöksyä alas laaksojen yli tukehduttaaksensa näitä taikka kun ne hohtivat etäisessä kaukaisuudessa."

"Inspruckissa saimme pienen näytteen siitä kuinka etelässä tunnetaan historiaa ja maantiedettä. Vaunussa istui inspruckiläinen herra, joka näytti minulle fransiskanilaiskirkon, lisäten, että se oli merkillinen sen tähden että Philippine Welser[79] oli sinne haudattu. Minä arvelin että se kai oli merkillisempää, että Ruotsin Kristiina samassa kirkossa oli luopunut protestanttisesta uskostaan. 'Kristiina' — — 'Ruotsi' hyvä inspruckiläiseni oli suloisimmassa tietämättömyydessä niin toisesta kuin toisestakin."

"Alppiluonnon komeuden nähtyämme oli mielestämme Lombardian puutarha-tasanko jotensakin ikävä. Kahdenkertainen oli sentähden tyytyväisyytemme, kun vihdoin näimme 'Meren kuningattaren' vähitellen nousevan aalloista."

"Venetsia — niin, se nimi helkkyy vieläkin kuin tenhosoitanto korvissani. En voi vieläkään ilman jonkinlaista sielun huumausta muistella sitä viikkoa, jolloin keinuin sen kanavilla. Minäkin sain tuntea tuon siteen olemassaoloa, joka yhdistää joka taiteilijasielun Italiaan. — Se josta ihmiset puhuvat suuriäänisimmin, Italian luonto, sinertävä taivas, paahtava aurinko, lempeä ilma, ei minua innostuttanut. Suoraan sanoen on meillä Suomessa riittävästi luonnonkauneutta. Luovuttaisin mielelläni parisen sataa harjua ja järveä yhdestä miljoonasta asukkaita lisää, se olisi meille paljo enemmän tarpeen."

"Mutta itse ihmiset, itse elämä, historialliset muistot, taiteellinen henki! Gondolinsoutaja kun hän nojaa airoonsa, on jo veistoteos itsessään. Ja tämä aitosivistynyt, inhimillinen käytöstapa verrattuna meidän ylpeään kömpelyyteen. Siellä ei olla salaneuvos taikka lakeija, ei pakkahuoneen-päällysmies taikka puotimies, ei talonpoika taikka edeskäypä, vaan ihminen ja käyttäydytään ihmistavoin, eikä olla lihajoukko, joka vasta virkapuvun kautta saa arvonsa. Me kaikki neljä samoilimmekin kuin suloisessa unessa, nauroimme kaikelle kuin lapset, tunkeilimme ihmisten välitse tavalla, jota hyvin kasvatettu ihminen muutoin kammoksuu, me söimme kadulla, me katsoa töllistelimme niinkuin olisimme olleet lampaita, lyhyesti sanoen me unohdimme kaikki mitä sivistykseksi sanotaan oikein ollaksemme itsenämme. Augusta säilytti parhaiten arvostelukykynsä, Tullus Eneberg vähimmin, ja se ilahutti minua, sillä huomasin kuinka hänen näköpiirinsä ikäänkuin laajentui hetki hetkeltä".

"En yritäkään edes viittauksilla kuvaamaan Venetsiaa, laguneja, Lidoa, Canale grandea, palatseja, Markuskirkkoa, 98 muuta kirkkoa (kävimme noin puolessa lukua), huokausten siltaa, museota. Ja kuitenkin olen unohtanut ensimäisen ja parhaimman — dogeinpalatsin. Mitä arkkitehtuurilla on mahtavaa, maalauksella kietovaa, kuvanveistolla kaunista, ylellisyydellä häikäisevää, tieteellä viekoittelevaa, historialla suurta, löydöillä opettavaa, kaupalla sivistävää, itämailla haaveellista, länsimailla eloisaa, luonnolla rikasta, ihmisillä jaloa, tavataan yhdistettynä näissä saleissa, joissa muisto ja todellisuus joka askeleella vaihtuvat toisiinsa, joissa ei tiedä mitä on enemmän ihmetteleminen — tarmokasta henkeä, joka on luonut, taikka niitä äärettömän rikkaita varoja, jotka ovat olleet tämän hengen käytettävinä sen luomisia varten."

"Ja sittekin, vaikka siis luen lyhyen Italiassa käyntini elämäni onnellisimpiin hetkiin, uskotkos, että minä en tahtoisi, jos voisinkin, oleskella siellä kauemmin, esim. vuoden, jota vastoin mielelläni viipyisin Saksassa, jossa kumminkin olen tuntenut itseni hyvin tyyneksi ja kriitilliseksi ja jossa minulla usein on ollut ikävä. Italian elämässä on jotain veltostuttavaa, hennontavaa, laiskeliasta, joka pohjalaiselle tulisi vaivuttavaiseksi. Saksassa ovat käsitteet velvollisuus ja työ ne kohtalomaiset vallat, joiden alle kaiken, joka elää, täytyy kumartua — Italiassa on ihanuudella ja nautinnolla kotimaansa. Tiedän hyvin että vanha Italia nyt juuri astuu hautaan ja että uusi elokas syntyy sen sijaan — mutta tämä uusi miellyttää meitä kuitenkin vähemmän. Rauniot ja luostarit ovat valitettavasti muukalaiselle paljoa mieluisemmat kuin uudenaikaiset koulut ja tehtaat, ja lazzaronijoukon tähden, joka — ylenkatsoen työtä — keskellä päivää tanssii saltarellaansa, unohdamme tärkeimmät parlamentti-istunnot. Tahdon kuitenkin kernaasti myöntää, että havaintoni ehkä ovat tulleet yksipuolisesti väritetyiksi sen kautta että olen nähnyt ainoastaan kuolleitten kaupungin, Venetsian. Jos olisin ollut Firenzessä, olisi kenties arvosteluni enemmän kallistunut uuden Italian puolelle. — Uskotkos, että minä jo sillä lyhyellä ajalla, minkä olin siellä, tunsin sieluni veltostuvan. Kun ajattelin Suomea, oli kuin olisin ajatellut Japania. Eräänä päivänä havaitsin, etten minä siellä edes vihannut Kothenia — minä pelästyin itseäni!"

"Mielten jännitys Italiassa paavin menettelyn johdosta on suuri. Kristuksenruumiin juhla oli vietettävä Venetsiassa, ja siihen kuuluu, niinkuin tiedät, iso processioni eli juhlakulkue kaduilla. Se kiellettiin levottomuuksien pelosta. Kulkue supistui sentähden kävelyyn Markuskirkossa, joka oli erinomaisen loistava teatterimaisuudessaan, mutta kyllä kevytmielinen protestanttiselta kannalta katsoen. Samana päivänä saarnattiin ja koottiin kolehtia katoliselle lähetystoimelle Norjassa. Tromsööhön on näet uusi lähetysasema perustettava, samallainen kuin ne, jotka jo ovat olemassa Kristianiassa ja Bergenissä. Kuulin yhden saarnan, ja vaikka tietysti ymmärsin ainoastaan irtonaisia lauseita, huomasin kuitenkin, että saarnaaja (eräs saksalainen tri Stub) pahoin piteli protestantteja, varsinkin pappeja, joiden hän sanoi olevan maanviljelijöitä, lainoppineita, valtiomiehiä, lääkärejä ja ravintolanisäntiä — kaikkea paitse pappeja. Ivakuvaus oli tietysti liioiteltu, mutta ei kuitenkaan kokonaan perätönkään."

"Fenice teatteri oli suljettu. Eräässä toisen luokan teatterissa näyteltiin 'Rigolettoa' ja 'Traviataa'. Laulettiin huonosti, mutta aitoitalialaisesti. Omituista oli sitä kuulla, sillä italialainen ooppera Pietarissa on puhtaasti yleismaailmallinen — siellä ei saa käsitystä italilaisten varsinaisesta laulutavasta. Hauskinta oli toki itse yleisö. Sekaisin hillittömiä bravohuutoja ja hurjia hyssytyksiä, resitatiivikohdissa meluttiin kuin markkinoilla, mutta arioita kuunneltiin hartaan tarkkaavaisesti kuin kirkossa; yleisö viittoili melkein innokkaammin kuin näyttelijät."

"13 p. jätin Venetsian ja erosin Augustasta ja Heurlinistä, joita Eneberg vielä seurasi." —

Bergbom palasi Wienin kautta Berliniin. Wienissä hän tapasi rouva Raan ja näki muutamia teatteri- ja oopperanäytäntöjä, vaikka etevimmät kyvyt olivat lomalla. Hän kiittää puhelukappaleiden esittämistä, mutta on sitä mieltä että Berlinissä traagillinen sävy luonnistuu paremmin. Ooppera oli loistavin kaikista, jotka hän oli nähnyt, mutta Berlinin henkilökuntaa hän piti etevämpänä. Sekä puhe- että lauludraamassa pidetään huolta yhteisnäytöstä, joka pahoin laiminlyödään Berlinissä.

* * * * *

Ennenkuin kerromme Kaarlon viimeisestä ajasta Berlinissä, on luotava katsaus Emilie sisaren elämään hajaantuvassa lapsuudenkodissa. — Ahkerasti hän koko kevätkauden kirjoitti Kaarlolle kirjeitä, kertoen päivän tapahtumista ja kysymyksistä ja omista oloistaan, niinkuin uskotulle veljelle ja ystävälle on tapa tehdä. Joka kirjeestä näkyy, kuinka hän oli kiintynyt poissaolevaan. "Kaikkein lämpimimpiä ja sydämellisimpiä terveisiä meiltä kaikilta, oma kallis Kaarloni; tuhansia kiitoksia ystävällisestä, hellivästä ja kehottavaisesta kirjeestäsi. Et tiedä kuinka kauheasti olen ikävöinyt sinua, vaikka minun nyt, saatuani ensimäisen kirjeesi, on ollut paljo parempi olla." Niin alkaa kirje helmikuun lopulta ja samassa tapaamme vielä sanat: "Kirjoita nyt, oma Kaarlo kultani; kirjeesi tuottavat minulle niin äärettömän suurta iloa, ja minä tarvitsen todella kaiken sen kehotuksen, jonka voin saada. — Et tiedä kuinka monta, monta kertaa olen lukenut rakkaan kirjeesi." Ja kuukausi myöhemmin: "Kiitos, oma kallis Kaarloseni, viimeisestä kirjeestäsi; käsitän kyllä, että on uhrausta sinulta tuhlata aikaa kirjoittamalla minulle, mutta olen kuitenkin niin itsekäs, että kehotan sinua siihen; et tiedä kuinka paljo todellista iloa kirjeesi ovat tuottaneet minulle; Jumala siunatkoon sinua siitä, oma Kaarloseni!" Ja vielä huhtikuulla: "Jos tietäisit millaisen juhlan tuotat meille kirjeilläsi, niin varmaan et katuisi sitä aikaa, jonka olet tuhlannut niihin; voin melkein sanoa, että kirjeesi ovat olleet ainoa iloni tänä ikävänä talvena."

Näiden hellien sanojen takana on paitse vilpittömintä, milt'ei äidillistä rakkautta kasvattamaansa veljeen (se ilmestyy myöskin huolestuneissa neuvoissa kuinka kipeä käsi oli hoidettava) jotakin erikoista sydämen levottomuutta, joka aika ajoin vilahtaa rivien välistä. Tarkoitamme epätietoisuutta, kuinka tulevaisuus oli muodostuva. Nuorinkin sisar oli nyt kihloissa ja viettäisi häitänsä lyhyen ajan päästä. Morsiamen ja sulhasen suunnitellessa häämatkaansa ja uuden kotinsa järjestämistä, Emilie luonnollisesti tunsi olevansa enemmän tai vähemmän asioitten ulkopuolella (joskin hän sitten nuoren parin poissa ollessa itse pani toimeen heidän päätöksensä ja järjesti heidän kotinsa), tunsi entisen tehtävänsä vanhassa kodissa olevan lopussa ja häntä alkoi vaivata sentapainen painostava mieliala, joka niin kauan oli Kaarloakin rasittanut. Helmikuulla hän sai sydämellisen kirjeen Betty sisareltaan, joka omasta ja miehensä puolesta tarjosi hänelle kodin luonansa. Tämä ystävyys liikutti Emilietä ja teki hyvää hänen sydämelleen, mutta vastaiseksi hän kumminkin antoi kieltävän vastauksen — ensi vuodeksi hän jo oli vuokrannut itselleen asunnon Helsingissä. Kun Kaarlokin kirjoitti sisarelleen, että tämä olisi tekemättä hätäistä päätöstä tässä asiassa, hän vastasi: "Tietysti jään minä mielelläni tänne, jos tiedän ettei Ossianilla eikä sinulla ole mitään sitä vastaan, taikka ainakin niin kauan kun en huomaa että tuotan Teille vaivaa; kenties voin jollain tavoin olla Teille hyödyksi." Nuoremmat veljet olivat tähän aikaan enimmäkseen Helsingissä, mutta niistä ainoastaan Ossian näyttää tuottaneen sisarelleen kevennystä hänen huolissaan, sillä hänestä Emilie lausuu: "Ossian on ollut hyvä ja rakastettava; Jumala siunatkoon häntä; en tiedä mihin olisin joutunut ilman häntä." Kirjeiden muusta sisällyksestä täytyy meidän jättää se mikä ei varsinaisesti kuulu aineeseemme. Eihän se levottomuus ja mielten kuohu, minkä asevelvollisuuskysymys herätti, josta Kaarlo myöhemmin aikakauskirjan "Preussische Jahrbücher" mukaan tiesi kertoa, että Venäjän keisari aikoi panna sen toimeen Suomessa kuulematta säätyjä, taikka kouluylihallituksen "nerokas" päätös muuttaa suomalainen normaalikoulu Hämeenlinnaan taikka kissannaukujaiset professori Nordqvistille ja Kothenin raivo sen johdosta, eihän se kuulu teatterin historiaan, vaikka se kenties kuitenkin ansaitsee mainitsemista siitä syystä, että se muistuttaa kuinka epäsuotuisissa oloissa elettiin. — Vanhasta ystävästään Cygnaeuksesta Emilie kirjoitti helmikuulla: "Ukko Cygnaeus on kovin kivuloinen, saa nähdä toipuuko hän vielä. Olen luvannut auttaa häntä ja kirjoittaa sanelun mukaan (mitä hänellä ehkä on keskeneräistä), niin pian kun häät on ohitse ja minulla on paremmin aikaa. On sovittu että hänen veljensä, Reinhold Cygnaeus, ja minä yhdessä hoidamme huvilaa. Meidän tulee laatia ehdotus testamentiksi, vaikka siitä muutama päivä sitten, kun hän sitä varten oli luonani, ei tullut mitään." Cygnaeus virkistyi kuitenkin keväämmällä ja hänen kanssaan Emilie usein puhui teatteri- (s.o. ruotsalaisen teatterin) asioista. M.m. Cygnaeus oli puhunut rouva Raan palaamisesta teatteriin sekä Ida Basilierin kiinnittämisestä laitokseen. Jälkimäisestä tuumasta ei kuitenkaan tullut mitään, lienevätkö asianomaiset oikein yrittäneetkään saada häntä. Laulajattaren sanottiin näet loukanneen ylhäisiä suosijoitaan sekä Pietarissa että Helsingissä suorapuheisuudellaan: hän oli kieltäytynyt esiintymästä venäläisessä oopperassa, lausuen, että hänen tulevaisuutensa kotimaassa olisi menetetty, jos hän suostuisi siihen. Rouva Raa sitä vastoin palasi todella ruotsalaiseen teatteriin, mutta tehdäkseen kerrassaan lopun hänen suomalaisista teatteriharrastuksistaan johtokunta ehdottomasti kielsi häntä esiintymästä suomalaisissa näytännöissä! Emilie Bergbom, joka oli ystävällisessä kirjeenvaihdossa molempain kanssa, puolusti niin toista kuin toistakin, mutta turhaan hän puhutteli Kiseleffiä koettaen saada rouva Raalle luvan näytellä ainakin kerran Kiven viimeisessä draamassa, "Margareta". Sitä ei otettu kuuleviin korviin. Muuten oli ruotsalaisen teatterin ohjelmistoa suunnitellessa päätetty edelleen supistaa vakavampaa (traagillisten näytelmien) puolta ja enentää oopperain ja muiden laulukappalten lukua. Sentähden otettiinkin teatterin palvelukseen neiti Mechelin, jonka ei kuitenkaan itse tarvitsisi usein esiintyä vaan sen sijaan johtaa lauluharjoituksia.

Suomalaiseen teatteriin nähden Emiliellä oli tuskin ainoatakaan hyvää uutista kerrottavana. Helmikuulla oli Arkadiateatterin omistavalla yhtiöllä kokous ja siinä päätettiin uudestaan viideksi vuodeksi eteenpäin vuokrata teatteri venäläisille. Sen johdosta Emilie epätoivoisena lausuu: "Jotenkin tarpeetonta on enää ajatella suomalaista teatteria." Kumminkin hän näyttää vielä kevään kuluessa ajatelleen suomalaista seuranäytäntöä, vaikka hääpuuhat estivät häntä ryhtymästä toimeen. Edelleen hän pari kertaa puhuu teatterikoulusta ja juuri siihen hän kiinnitti jotakin toivoa tulevaisuuteensakin nähden. "En voi sanoa", hän kerran huudahtaa, "kuinka iloiseksi tulisin, jos saisimme koulun. Silloin olisi minullakin raukalla jotain, joka kiinnittäisi mieltäni. Nyt olen kokonaan lopussa. Ei ole mitään niin julmaa kuin pitää elämäänsä hukkaan ja turhaan kuluneena!" Kesän alkupuolella hän oli kehittänyt tätä ajatusta niin, että koulu hänen mielestään olisi oleva puhtaasti suomalainen, ja hän kysyy Kaarlolta, olisiko hyvin hullua, jos hän menisi senaattori Molanderin puheille pyytämään 4,000 markkaa valtioapua tämmöisen yrityksen kannattamiseksi? Nämä teatterikoulu-mietteet herättivät tietysti sekä Kaarlon että rouva Raan osanottoa, mutta tietääksemme jäi anomus kuitenkin tekemättä.

Jättäen Emilie Bergbomin kuvaamallemme kannalle, jonka tuskallisuutta hänen, epätietoisena tulevaisesta tehtävästään, vielä täytyi kärsiä kokonainen vuosi, palaamme takaisin Kaarloon, nähdäksemme kuinka hänenkin toimensa ja toivonsa ulkomailla seisoi hyllyvällä pohjalla.

Huhtikuulla Emilie muistutti Kaarloa siitä, että Aleksanterin matkastipendi jälleen oli haettavana, ja kysyi, eikö hän aikonut hakea sitä jatkaakseen tutkimuksiaan ulkomailla. Kaarlo oli hyvin epäröivällä kannalla. Mielellään hän kyllä tahtoi kauemmin viipyä ulkomailla, mutta kun hän kaksi kertaa oli turhaan hakenut stipendiä, olisi hänestä sula "häväistys" tulla kolmannen kerran hyljätyksi eikä hänellä ollut mitään takeita ettei niin kävisi, jos hän vielä koettaisi. Sittenkin hän lähetti valtakirjan sisäänjättää hakemus, mutta tarkoin varoittaen että asiasta luovuttaisiin, jos edeltäkäsin voitaisiin arvella yrityksen olevan turhan. Missä määrin Bergbomin ystävät luulivat hänen menestyksestään olevan toiveita, on tietysti vaikea sanoa, mutta pääasia on, että hakemus jätettiin sisään. Syystä kun hänen matkasuunnitelmaansa ennen oli katsottu liian laajaksi, Bergbom oli nyt supistanut sen siihen, että hän tutkisi kirjallisia ja taiteellisia oloja muutamissa Euroopan pienemmissä kansakunnissa, joissa kaksi rinnakkaisin seisovaa kulttuurimuotoa, toinen historiallisten olojen luoma vieras ja toinen alkuperäinen kotoinen, tämän vuosisadan kansallisuusharrastuksen kautta oli joutunut "käymistilaan". Mutta yhtä vähän kuin ennenkään sai suunnitelma armoa akateemisten isien puolelta. Yrjö Koskinen sanoikin äänellään puoltaen Bergbomin hakemusta, että hän teki niin, vaikka se ei ollut saanut samaa suosiota niiden puolelta, joiden etupäässä olisi pitänyt puhua sen edestä. Professori siinä tieteessä, jota Bergbomin tutkimukset tarkoittivat, C.G. Estlander, ei konsistorin pöytäkirjasta päättäen katsonut hakemuksen ansaitsevan sanallakaan mainitsemista, puhumattakaan puoltoäänellä kannattamisesta.

Kun Emilie Bergbom sai tietää, että Kaarlon hakemus siis kolmannen kerran oli jäänyt huomioon ottamatta, oli hän niin pahoillaan, että hän ei voinut itse kirjoittaa veljelleen, vaan jätti Ossianin asiaksi toimittaa tälle jobinpostin. Tämä kirje näyttää hävinneen, mutta meillä on se kirje, jossa Kaarlo ensiksi puhuu sisarelleen pettyneestä toivostaan. Se on kirjoitettu Venetsiasta 10 p. kesäkuuta:

"Rakas, kallis Emilie! — Kun minä, niinkuin päätetty oli, seurasin Augustaa ja Heurliniä Leipzigiin, aioin kohta palata Berliniin. Silloin tuli hetki, jolloin sain tiedon hakemukseni turhuudesta. Hävinnyt illusiooni! Tuntui tosin raskaalta, hyvin raskaalta, sillä sydämeni oli antautunut unelmaan että voisin, vielä viipyen vuoden ulkomailla, hankkia sivistykselleni sen ryhdin ja mehun, jonka se vielä tarvitsee. Mutta sitä tunnetta lievensi kuitenkin se suloinen luottamus, että Te kaikki siellä kotona pidätte minusta: kiitä Ossiania hänen kirjeestään, oli paraimpia hetkiä elämässäni kun sen luin, kiitä Jaakkoa, kiitos sinullekin, rakas sisar. Omistaa semmoisia ystäviä ja olla niiden kanssa vetää vertoja parin tusinan museon ja oopperan näkemiselle. Persoonallisesti olen täysin lohduttanut itseäni, johon ei vähimmin ole vaikuttanut se, että Waldemar [Eneberg] ystävä oli stipendin saaja[80] — — Sitä vastoin en kiellä, että suunnittelemani matka olisi ollut erinomaisen siunausta tuottava tutkimuksilleni. Tiedät että tulevaisuuteni päätehtävänä olen pitänyt kirjoittaa eurooppalaisen kirjallisuuden historian 19:llä vuosisadalla. Suurten kansojen ja skandinavilaisiin kirjallisuuksiin olen jotenkin perehtynyt; venäläiseen voin helposti tutustua Helsingissä, mutta juuri muut pienet (Unkarilaisen, tshekkiläisen, vlamilaisen, hollantilaisen) olisin ehdottamallani matkalla hyvin oppinut tuntemaan; koettaa päästä niiden perille kotimaassa tuottaisi kauheasti työtä. Jättäkäämme kuitenkin tämä ikävä aine. Kun sain tietää että minun täytyy syksyllä palata kotia, mietiskelin näin. Jos nyt tällä mielialalla palaan Berliniin, niin menehdyn ikävästä. Ensi aikoina en voi tehdä työtä kun kaipaan Augustaa ja Heurliniä, mieluummin tahdon juoda täyden siemauksen maljasta ja sitten laskea sen kädestäni. Tahdon, vaikka vain hetkisen — se tulee kai olemaan ainoa elämässäni — nähdä Italian. Tullus Eneberg oli erittäin innostunut, Heurlin tuli kuin toiseksi ihmiseksi, kun Italia mainittiin, lyhyesti, me päätimme olla hetken onnellisia houkkoja, ollaksemme koko tulevan vuoden sitä ymmärtäväisempiä."

[Ja sitten seuraa tämä dityrambi, joka liittyy ylempänä luettuun matkakertomukseen:] "Nyt olen täällä, edessäni on Lido satoine gondoleineen, oikealla Canale grande muistoineen, palatseineen, ruhtinaineen, kirkkoineen, näen dogeinpalatsin kohoavan ylevyydessään, San Marcon tornit heloittavat auringossa, Piazzettalta kuuluu laulua ja melua — kaikki mitä me elämämme romanttisissa hetkissä olemme unessa nähneet. Venetsia on suuri — äärettömän suuri. Ei ylellisyys, ei loisto, eivät muistot yksistään tee sitä siksi vaan näköala maailmansivistykseen, joka siellä avautuu, yhtyneenä ankarimpaan kansalliseen väriin. Edellinen ominaisuus eroittaa sen semmoisista kaupungeista kuin Berlin, Wien, Madrid, jälkimäinen semmoisista kuin Lontoo, Parisi, Rooma. Puhun tietysti muistojen Venetsiasta, ei nykyisestä, jota vähän tunnen."

Loppupuoli tästä kirjeestä on myöskin mieltäkiinnittävä, mutta ennen kuin se siteerataan, on huomioon otettava eräs Emilien ensimäinen kirje tuosta samasta pettyneestä toivosta. Siinä tapaamme seuraavan kohdan:

"Snellman piti eräänä päivänä pitkän esitelmän sinusta ja pyysi minun rehellisesti sanomaan sinulle terveisiä häneltä ja kehottamaan sinua jättämään estetiikka; 'ei kelpaa, ei kelpaa meidän maassamme, kiittämätön ja leivätön ala, leivätön ala'. Mutta jättääkseni hänen puhetapansa ja ollakseni lyhyt, niin hän pyysi minun sanomaan sinulle, että sinun tulee noudattaa hänen esimerkkiänsä; hänkin taisteli kauan, kauan; hän yritti siksi kun hän oli 37 vuotta! Ja viimeisenä kolmena vuotena oli hänellä 200 ruplan kirjallinen apuraha. Hän tuli 10 vuotta myöhemmin kuin sinä! 'Miehen voima kuluu, voima kuluu, pyytäkää hänen katsomaan minua.'"

"Minä huomautin silloin, ettet sinä eikä sinun maasi koskaan uskaltanut toivoa sinusta tulevan semmoista kuin hän, mutta hän keskeytti minut mutisten jotain: 'paljo parempi, paljo parempi.' — 'Jos hän edes olisi historioitsija!' — Hän puhui hellästi ja lämpimästi sinusta ja pyysi minun sanomaan, että mitä ennen alistuu (resignerar) sitä parempi; nuoruus ei tiedä mikä paino jalassa taloudelliset huolet ovat; se sitoo miehen itsenäisen toiminnan. — Kentiesi teen väärin esiintuodessani hänen sanansa, mutta ne tulivat sydämestä ja sentähden on kai syytä että ajattelet niitä. Tosin on kauheaa että sinun täytyy ajatella lehtorin virkaa."

Kaarlo sai Emilien kirjeen kirjoittaessaan tuota kirjettä Venetsiasta, josta jo tunnemme alkupuolen, ja hän päätti sen sitten seuraavaan tapaan:

"Kirjeesi, jossa puhut Snellmanin ystävällisyydestä minua kohtaan, sain hetki sitten. Olen ylpeä hänen rakastettavaisuudestaan, sillä en uskonut hänellä olevan aavistustakaan minusta. Olen pannut hänen sanansa sydämelleni, mutta en aio sokeasti seurata niitä. Hänentapaisille titaaniluonnoille on huudettava: 'alistu', mutta minunlaatuinen hento luonto veltostuu helposti, jos se väistyy taistelussa. Jos ilman muuta alistun, ei minusta tule Snellman vaan Oskar Toppelius. Kaikessa tapauksessa aion pitää Snellmanin sanat mielessäni ja syksyllä ruveta auskulteeraamaan normaalikoulussa. — — Sano terveisiä Cygnaeukselle laguneilta, Rialtolta, Foscarilta, Morosinilta, Giorgionelta ja Canovalta, Tizianin Assuntalta ja Byronin Haydéelta, Maninin haudalta ja Uga Foscolon katafalkilta; on tuntunut hyvältä, että hän on puhunut puolestani".[81]

Palattuaan kiertomatkaltaan Bergbom oli kuin huumaantunut rikkaista vaikutelmista. Berlin näytti hänestä harmaalta, ja hän tunsi tyhjyyttä ja ikävää ympärillään. Kumminkin hän pian asettautui todellisuuteen. Emilie oli luvannut hankkia hänelle rahoja, jotta hän voisi viipyä vuoden ulkomailla. Siitä Kaarlo kiittää, mutta lisää samalla: "En uskalla — olisi kevytmielistä asettaa vekseli niin epämääräiselle tulevaisuudelle." Kuitenkin hän tahtoi jäädä koko kesäksi Berliniin jatkaakseen tutkimuksiaan. Hän ajatteli näet vielä kirjoittaa väitöskirjan dosentuuria varten, joskaan ei hänellä enää ollut varsinaista toivoa tiedemiehen uraan. Siksi oli häntä liian tylysti kohdeltu yliopiston puolelta. Aineekseen hän oli valinnut 19:nnen vuosisadan romaanin. Kun tiedämme kuinka harvinaisen laaja hänen kirjallisuuden tuntemuksensa oli, niin on helppo ymmärtää, että aineen vaikeus oikeastaan oli sen supistamisessa. Juuri se, että aine, niinkuin sanotaan, kasvoi hänen päänsä ylitse, lieneekin ollut pääsyynä siihen, että tämäkin teos jäi kesken. Jos se olisi ollut helpompi suorittaa, niin olisi se voinut valmistua hänen ulkomailla ollessaan; kotona hänen tietysti oli vaikeampi saada siihen tarpeellista aikaa ja mielenrauhaa.

Näiltä viimeisiltä kuukausilta ei ole monta kirjettä säilynyt. Eräässä kirjeessä syksyn alussa (20/9) Bergbom arvelee joutuneensa valtiollisesti epäiltyjen kirjoihin, koska sekä hänen lähettämänsä että hänelle osoitetut kirjeet olivat alkaneet kadota. Joku syy kirjeenvaihdon häiriöön oli kai siinäkin, että Emilie Bergbom vietti loppupuolen kesää Waasassa. Koko sydänkesältä on olemassa vain yksi laajempi kirje Otto Florellille (14/7), joka sisältää viehättäviä lisätietoja Bergbomin teatterikokemuksista. Tässä kirjeessä, jossa hän lämpimästi onnittelee ystäväänsä hänen juurikään tapahtuneihin kihlauksiinsa Emmy Basilierin, Ida Basilierin sisaren kanssa, Bergbom näet luo yleisen pikakatsauksen siihen mitä oli teatterin alalla nähnyt ja oppinut matkansa kuluessa. Täydentääksemme edellisen esityksen otamme vielä joitakuita piirteitä.

Bergbom sanoo kaikkiaan nähneensä "noin 40 oopperaa ja samassa suhteessa puhekappaleita". Wagneria hän ihailee "suorastaan yltiöpäisesti". Meyerbeeriin nähden hän oli kylmennyt ("Hugenotteihin" hän kuitenkin oli edelleenkin ihastunut). Ihanimmat illat olivat hänelle tuottaneet "Don Juan", "Taikahuilu", "Fidelio" ja "Jessonda". Vanhat suosikkinsa "Lucrezian" ja "Noita-ampujan" hän oli nähnyt loistavasti esitettävän. "Faustista" hän oli oppinut pitämään, kumminkaan kunnioittamatta sitä; Auber oli kohonnut arvossa, mutta Mehul päinvastoin ("Josef" hävinnyt illusiooni); Gluck, jota hän oli epäillyt, oli hänestä äärettömän ylhäinen. — Ennen mainittujen ooppera-taiteilijain lisäksi Bergbom luettelee suuren joukon, joista tässä merkittäköön: Lucca, perin runollinen, sievä, luontehikas, kirpeä, naisellinen haltia-olento; Mallinger ihanteellinen, haaveellinen, suloinen, perin saksalainen, mutta sentähden mahdoton kun hän pyysi olla muuta; Brandt, suurin taiteilijattarien joukossa, klassillinen, elävän draamallinen, täynnä suuria pyyteitä (valitettavasti hänen äänensä ei ollut hänen henkensä tasalla); Peschka-Leutner (Leipzig), Saksan suurin koloratuurilaulajatar, aistikas, keimaileva, eloisa, siro niinkuin italialaiset, mutta ei yhtä säkenöivä eikä loistava; Dustmann-Meyer, ylevä, klassillinen, puhdas ihanan laulunsa tähden unohtumaton. Miehenpuolisista laulajista Bergbomin mieleen muistuvat paitse muita: Niemann, suuri, melkein giganttimainen, ritari pelvoton ja moitteeton, usein epätasainen, joskus raaka, toisinaan huoleton, mutta oikea taiteilija Jumalan armosta; Walter, keimailevan aistikas, hurmaava pianissimossa, luonnollisen lapsekas; Wachtel, loistava, voimakas, helkkyvä-ääninen, mutta tyhjä — tyhjä — tyhjä; Betz, ensiluokan taiteilija, resitatiiviin, leveään äännäntään, crescendoon nähden kiitoslauseitten yläpuolella — ainoastaan luonnekuvauksessa hän on heikko; Fricke, aina hyvä, aina voimakas, aina todenperäinen; Vogel (München) saksalaisen laulajan ihanne; haaveellinen, mutta ei naisellinen, syvä, täyteläs ääni, sydämellinen, voimakas, yksi ihanimpia muistojani; Beck, nerollisin ja luovin laulaja, jonka olen kuullut, mutta valitettavasti vain yhdessä roolissa ("Rigoletto").

Puhedraaman alalla, jota Bergbom sanoo tutkineensa tarkkaavaisemmin kuin oopperaa, hän, kirjoitettuansa jo tuntemamme katsauksen rouva Raalle, oli nähnyt paljo uutta ja tutustunut uusiin kykyihin. Näistä mainittakoon ainoastaan kaikkein tärkeimmät. Vanhan rouva Haizingerin Wienissä hän asetti Frieb-Blumauerin rinnalle raikkaudessa ja rakastettavaisuudessa; tragedianäyttelijätärtä Wolteria Wienissä hän piti etevänä taiteilijattarena, hänessä oli tulta ja ylhäisyyttä, mutta kenties hän sittenkin oli loistavampi kuin suuriarvoinen; kaikkia ylempänä seisoi Clara Ziegler, jota todella kannatti tutkia, hänen äänensä, vartalonsa, kasvojensa piirteet suurenmoisia, niinkuin näkisi kreikkalaisen, traagillisen runottaren edessään — sitä mitä saksalaiset sanovat "Gemüthiksi" hänellä ei ollut — hänen tunteellisuutensa oli joko kylmä taikka teeskennelty, mutta mikä ylhäinen voima ja intohimo! — antiikkisia rooleja hän näytteli parhaiten (Medea, Antigone, Iphigenie), hänen Schiller-henkilönsä olivat heikkoja. Miesnäyttelijöistä Bergbom oli entisten lisäksi oppinut tuntemaan monta etevää ja suurta, niinkuin Mitterwurzerin (Leipzigissä), Possartin (Münchenissä), erinomaisen nerollisen Levinskyn, ranskalaisesti sivistyneen, aistikkaan Sonnenthalin, voimakkaan, miehekkäästi runollisen Hallensteinin (kaikki Wienissä).

Mahdollisesti olemme monen lukijan mielestä tähän ottaneet liiaksi näitä arvostelevia katsauksia, semminkin kun useimmat mainituista taiteilijoista jo ovat ijäksi poistuneet ei ainoastaan teatterin vaan elämänkin näyttämöltä. Mutta tuleehan juuri niissä näkyviin mitä luvun alussa lausuimme, että näet Bergbom ulkomaanmatkallaan täydensi tietonsa ja kokemuksensa teatterinjohtaja-tointaan varten. Ne todistavat, kuinka perin pohjin hän oivalsi mitä teatteritaide ylipäätään kykenee luomaan katsojan nähtäväksi ja miten eri luonnonlahjat vaihtelevine värivivahduksineen siinä soveltuvat runoutta ja aatteita palvelemaan. Näin syvästi perehtymällä näyttämölliseen taiteeseen hän todella kypsyi tehtäväänsä kotimaassa, hän sai sen varman, omiin itsenäisiin havaintoihin ja tutkimuksiin perustuvan pohjan, jolla seisoen hän saattoi luottaa yrityksensä menestymiseen ja vaikuttaa rohkaisevasti ympäristöönsä, joka puolestaan ehdottomasti luotti hänen tietoihinsa ja arvostelukykyynsä.

Bergbom palasi Helsinkiin lokakuun alussa.