XII.
Kahdestoista näytäntökausi, 1883-84.
Kaarlo Bergbom, joka ei vielä ollut vapaa talvisen tautinsa seurauksista, oli jo toukokuun lopulla lähtenyt ulkomaille. Hänen päämääränsä oli oikeastaan Norjan Sandefjord, jossa hän jo kerran ennen oli kylpenyt, mutta ennen kun hän sinne pysähtyi, tahtoi hän tehdä kiertomatkan nähdäkseen jotakin uutta teatterimaailmassa. Tukholmassa hän kävi Winterhjelmillä, jotka olivat muuttaneet sinne Kristianiasta, ja jatkoi sitte samana päivänä Kööpenhaminaan. Siellä näkemistään hän kirjoittaa (Dresdenistä 3/6):
"Sain erittäin hyvän käsityksen Holger Drachmannin uudesta näytelmästä Strandbyfolk. Kun ei meillä Mustalaisten jälkeen ole ollut ainoatakaan kelvollista ulkomaalaista kansannäytelmää, ottaisin sen mielelläni, mutta epäilen, eikö meidän köyhät näyttämölliset laitoksemme hävitä illusionia. Koristukset eivät olisi kovin vaikeita, mutta valaistustehot ovat sitä arveluttavampia. Raikas, terve henki huokuu tästä Drachmannin runoelmasta. Muutamat kohtaukset ovat ihastuttavia; sommittelu on löyhä ja loppu jotenkin laimea. Olisin suonut, että Ida Aalberg olisi nähnyt rva Henningsin maalaistyttönä, niin hän olisi nähnyt kuinka sivistynyt taiteilija suoriutuu semmoisista tehtävistä. Siinä oli ihmeellinen runouden ja realismin yhteensulatus. Hän on verrattomasti edistynyt sitte kun viimeksi näin hänet. Muutenkin näyteltiin kappale sangen hyvin. — Valitettavasti olin vähemmän onnellinen muina päivinä Kööpenhaminassa. Vanhanlaatuinen, jotenkin sisällyksetön Picardin komedia ja hyvin laiha Farinelli-näytäntö toisena ja ihan kelvoton Mykkä-oopperan esitys toisena."
Berlinissä Bergbom näki Wilhelm Tellin ja Erckmann-Chatrianin uuden draaman Die Rantzau (Les Rantzau), jota hän piti liian pitkäveteisenä ja sentimentalisena ja teknillisestikin heikkona otettavaksi meidän ohjelmistoomme. Dresdenissä oli tarjona mieltäkiinnittäviä Shakespearen englantilaisten kuninkaandraamain esityksiä. Dingelstedt Weimarissa toimitti ensiksi kaikki nämä draamat näyttämölle yhdessä jaksossa. Sitten uudistettiin koe Berlinissä, Wienissä, Münchenissä ja muualla, nyt viimein Dresdenissä.
"Olen nähnyt kaksi osaa Henrik VI:tta, ja tänä iltana tulee Richard III. Luonnollisesti on mielenkiinto enemmän kirjallista kuin näyttämöllistä laatua, mutta kumminkin olen viehättynyt. Esitys osottaa huolellista tutkimusta ja hyvää tahtoa, vaikka tietysti ei saavuteta sitä jättiläismittaa, joka on näille hurjille hahmoille omituinen."
Kun eräs huviretki Dresdenistä Berliniin salli tehdä matkan kolmannella osalla tavallista matkarahaa, Bergbom vielä palasi jälkimäiseen kaupunkiin, nähdäkseen siellä ilmotetut näytelmät Orleansin neitsyt ja Paljo melua tyhjästä — "molemmat tulevan vuoden ohjelmistokappaleita".[50]
"Neitsyeen näyttämöllepano oli suurenmoinen, ja se meni hyvin. Siinä panin huomiooni yhtä ja toista. Haamukohtaus oli pyyhitty ja se oli minulle hyvä viittaus, sillä se on aina tuntunut minusta häiritsevältä. Nähdessäni Paljo melua tyhjästä opin myöskin. Näyttämöä varten tehty laitos näytelmästä on meillä oleva käytännöllisempi kuin Berlinissä. Kaikki on muuten kovin vanhaa Schauspielhausissa — siinä on jotain vanhentuneen akateemista, epämodernia, elotonta; joko se sitte riippuu siitä että nykyaikainen draamallinen kirjallisuus uhrataan klassillisen edestä taikka ensi luokan kykyjen puutteesta — varmaa on että tarmokas uudistus on pakottavan tärkeä. — Tein mieltäkiinnittävän kirjallisen tuttavuuden uudessa draamakirjailijassa Ernst von Wildenbruchissa, jonka draamat ostin. Se on Roini — semmoisena kuin hänen pitäisi olla (!). Eloisuutta, nuoruutta, voimaa, lentoa, mutta valitettavasti heikkoa luonnekuvausta. Aion ottaa jonkun niitä, sitte kun olen ennättänyt neuvotella asiasta sinun kanssasi. Kahden toiminta on 1813-14 ja isänmaallisen innostuksen tulistuttama — Der Mennonit ja Väter und Söhne. Der Mennonit on helpompi esittää, Väter und Söhne sydäntäkouristavampi. Kun ei siinä vain olisi niin ylinäkemätön paljous univormuja! Minä lainasin ne (draamat, ei univormut!) Roinille [joka oleskeli Berlinissä]. — — Tämän vuoden oikea ohjelmistokappale on ollut Schönthans Der Schwabenstreich, jonka myöskin olen ostanut. Jotenkin tusinatavaraa — mutta minulta puuttuu kerran kaikkiaan kyky oivaltamaan tämänlaista koomillista." —
Dresdenissä Bergbom näki vielä näytelmät Elämä on unelma ja Racinen Athalie ("jossa vanha Bayer oli verraton"). Elämä on unelma annettiin toisenlaisessa muodossa kuin hän ennen oli nähnyt; se oli parempi sen kautta ettei siinä oltu "niin armottomasti karsittu Calderonin upeaa lyriikkaa" kuin tavallisessa Westin laitoksessa. Kun näytelmä otetaan meillä esitettäväksi (Sala oli luvannut kääntää sen), olisi dresdeniläinen laitos hankittava.
Wienissä oli niinikään paljo hyvää nähtävänä.
"Muun muassa sydämeen tunkeva esitys Calderonin Zalamean tuomarista. Luulen että se on hyvä rooli Leinolle. Muuten näin jotenkin hutiloidun Orleansin neitsyeen näytännön sekä Shakespearen englantilaisia draamoja. Ne annetaan suuressa oopperassa. Laitosten puolesta mitä tyylikkäintä olen nähnyt. Esityskin oli hyvä, vaikka Sonnenthal oli poissa (sairaana). Sitä paitse näin Rosvot (Levinsky voittamaton Franz Moorina) ja Deborahn, johon ei edes Wolter kyennyt galvanoimaan henkeä — ei ainakaan minun mielestäni."
Wienistä Bergbom matkusti Müncheniin, toivossa saada nähdä Meiningiläiset; mutta kun hän sai tietää, että heidän vierailunsa tapahtuisi vasta heinäkuulla, päätti hän lähteä paluumatkalle. Muutamia päiviä nautittuaan Münchenin taidekokoelmista ja sen elämästä yleensä, sillä Bergbom oli, niinkuin ennen on kerrottu, erittäin mieltynyt tähän kaupunkiin, hän suuntasi matkansa Kööpenhaminaan ja sieltä Norjaan. Kööpenhaminassa oli silloin taidenäyttely, joka ei viehättänyt häntä: "Kronbergin Kleopatra, josta on niin paljo melua tehty, oli minusta niin Makartilaisesti — sieluton kuin mahdollista. Muutoin maisemia ilman tunnelmaa ja laatukuvia ilman huumoria — arvattavasti hyvin mieltäkiinnittäviä maalaajille." Sandefjordiin Bergbom tuli heinäkuun ensi päivinä.
Sillä aikaa kun Kaarlo kirjoittaa kaksi tai kolme kirjettä, kirjoittaa Emilie kolme kertaa niin monta. Hän on hyvin levoton ja kysyy alinomaa kuinka veljen terveyden laita oli, ja Kaarlo taasen enimmäkseen unohtaa puhua siitä. Ainoastaan kerran hän tyynesti ja alistuvaisesti kirjoittaa käsistään, jotka vielä olivat kankeat reumatismista: "Olen koko ajan voinut hyvin, mutta huomaan että, jollen nyt saa sormiani pehmeiksi, niin jäävät ne kyllä jäykiksi koko iäkseni, sillä hieromisesta ja voimistelusta huolimatta ovat ne ylipäätään samallaiset kuin kolme kuukautta sitten. Jolleivät tule pahemmiksi, niin tulen kai niillä toimeen — mutta tietysti ne huononevat."
Ottakaamme Emilienkin kirjeistä muutamia tietoja: Kruunausnäytäntö oli tuottanut lähes 500 mk, mutta Ruotsalaisessa teatterissa oli näytäntö sinä päivänä ja seuraavana pyhänäkin peruutettu väen puutteesta. — Oppilaitten koenäytäntö oli ollut ikävä; ainoastaan Emil Falck teki hyvänlaisen vaikutuksen, vaikka rooli oli sopimaton. Hänet otetaan koetteeksi.[51] — Ida Aalberg oli saanut valtiolta 1,000 mk matkarahaksi, eikä 2,000, niinkuin oli pyytänyt. Nähtyään Sarah Bernhardtin Tukholmassa ja Kööpenhaminassa hän oli asettunut Emsiin hoitamaan terveyttään. Sieltä hän aikoi heinäkuun keskivaiheilla lähteä Parisiin. Ruotsalaisissa sanomissa kerrottiin, että hän paluumatkallaan oli esiintyvä kuninkaallisessa teatterissa "soinnukkaalla suomenkielellä". Helsingin Ruotsalaisen teatterin puolelta oli hänelle taas tarjottu 10,000 mk. — Rovasti Öhqvist Pietarissa kuoli heinäkuulla. Hän oli ollut Suomalaisen teatterin uskollinen ystävä ja tuki siellä, eikä, Emilien mielestä, seurueen enää kannattaisi sinne lähteäkään. — Kesä oli Suomessa erinomaisen kaunis ja elämä Helsingissä niin hiljaista ja kuollutta, että Emilie oikein mielellään lähti Kuopioon, johon seurue oli kokoontuva 24/7. Rva Canth oli (viipurilaisen) "Elias Lönnrotin" kapteenilta, Grundströmiltä, hankkinut seurueen jäsenille vapaan matkan Lauritsalasta Kuopioon — "on hyvin hauskaa silloin tällöin tavata ystäviäkin".
Heinäkuun 27 p. Emilie tuli Kuopioon, jossa rva Canth jo keväällä oli tarjonnut hänen asuttavakseen saman huoneen, joka ennen oli ollut Kaarlolla. Nämä lahjakkaat naiset tapasivat nyt ensi kerran toisensa, ja läheinen ystävyys rakentui heidän välilleen, jonka todistuksena on runsas kirjeenvaihto.[52] Siitä näkee, että Minna Canth uskoo Emilielle, samoin kuin Kaarlollekin, kaikki harrastuksensa ja mielenliikutuksensa, ja että sisarukset suovat hänelle sydämellisen myötätuntonsa. Mitään myötävaikutusta taikka sanoisimmeko yhteistyötä sitä vastoin ei voinut tulla kysymykseen muualla kuin kirjallisella alalla, sillä Kaarlo ja Emilie olivat niin kokonaan kiintyneet teatteripuuhaansa, ettei heillä ollut aikaa eikä voimia muuhun. "Rva Canthista pidän paljon", Emilie kirjoittaa Kaarlolle 29/7, "kuitenkin ovat tätä nykyä miltei kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa kohdistuneet naisasiaan ja tulevaan sanomalehteen." Minna Canthin aie ruveta julkaisemaan "Naisten lehteä" ei toteutunut, ja siihen näyttävät sisarukset osastaan vaikuttaneen. Ainakin hän (19/4 1884) kirjoittaa siitä tähän tapaan:
"Tiedättekö, minä olen sydämessäni kaiken talven ollut niin erinomaisen kiitollinen Tohtorille ja Emilielle siitä, että varotitte minua ryhtymästä tuohon Naislehden puuhaan. Se olisi suorastaan tappanut minut henkisesti ja ruumiillisesti. Olisin siinä taas kerran lyönyt pääni seinään, jota muuten olen pitkin elämääni tehnyt".[53]
Naisasian harrastus oli saanut Minna Canthin valitsemaan entisestä kokonaan eroavan aiheen uutta draamaa varten. Hänellä oli nyt "Työmiehen vaimo" tekeillä, ja sen synnytystuskista ja -iloista sisältävät tämän ajan kirjeet paljo, mutta säästämme sen asian myöhemmäksi.
Kun Emilie kirjoitti yllämainitun kirjeen Kaarlolle, olivat kaikki seurueen jäsenet, paitse Ida Aalberg, koolla ja hyvällä tuulella. Poikkeuksen teki vain Aspegren, jonka terveys oli huono. Kuopiossa liittyi seurueeseen, jo toukokuulla — Minna Canthin välityksestä — otettavaksi hyväksytty, nti Hilda Asp.[54] Ei ainoastaan sivistyksensä ja kirjallisen kykynsä, vaan myöskin näyttämöllisten lahjojensa puolesta oli hän hyvä ja arvokas lisä teatterin voimiin; kumminkaan hän ei, niinkuin vastedes saamme nähdä, pitemmäksi aikaa jäänyt laitokseen. Sitä paitse otettiin niinikään Kuopiossa teatteriin ylioppilas Kaarlo Edvard Frisk,[55] jonka sanottiin hyvin menestyneen seuranäytännöissä. Hänen taiteilijanimensä oli Kilpi.
Tavallisella tarmollaan Emilie ryhtyi johtajatoimeen. Vanhoja näytelmiä harjotettiin ja yksi uusikin, "puolalaisen Molièren" kreivi A. Fedron huvinäytelmä Yksi ainoa tytär (jossa aatelinen tilanhaltija naittaa pois viisi tytärtään esittäen yhden kerrallaan ja sanoen sitä ainoaksi tyttärekseen ja perillisekseen) otettiin valmistuksen alaiseksi. Kun Preciosakin oli otettu ohjelmaan ja kööreihin oli vaikea saada herroja — naisia oli riittävästi tarjona —, hän meni, saatuaan Kuopion pataljoonan musiikinjohtajalta kuulla että usealla aliupseerilla oli hyvä lauluääni, eversti Gahmbergin luokse hankkimaan näille lupaa avustaa teatterissa. — Ensimäinen näytäntö oli l/8, ja meni silloin Valapatto, jossa tällä kertaa nti Avellan oivallisesti näytteli Vronia. Mahtava kappale teki muun muassa Minna Canthiin syvän vaikutuksen. Valapaton mentyä toisenkin kerran, annettiin elokuun kuluessa vielä kymmenen näytäntöä, joissa esitettiin Valansa rikkojat ja Preciosa, kumpikin kaksi kertaa, Sirkka ja Keijukainen, kumpikin yhden kerran, ja sen ohella pienempiä kappaleita, muun muassa vastamainittu uusi 29/8. Tämän premiäärin jälkeen, elokuun viimeisenä päivänä, Kaarlo tuli, ja Emilie lähti pari päivää myöhemmin Helsinkiin.
Seurue viipyi Kuopiossa koko syyskuunkin — viimeinen näytäntö oli 4/10. Tällä aikaa annettiin m.m. Venetian kauppias kolme kertaa, Roinilan talossa ja Daniel Hjort kaksi ja Karkurit sekä elokuulla näytellyistä Preciosa ja Valapatto kumpikin vielä yhden kerran. Shakespearen näytelmä "esitettiin loppuun myydylle huoneelle (569 mk) ja herätti suurta mieltymystä. Se menikin eloisasti, ja vaikka laitokset olivat puutteellisia, oli toki viittailuja sentapaisiin". Roinilan talossa annettiin myöskin täysille huoneille (534 ja 535 mk) ja vastaanotettiin mitä vilkkaimmilla suosionosotuksilla, jaettuina näyttelijöille ja tekijälle yhtä runsaalla mitalla. Siinä esiintyi nti Aaltola Annana ja nti Asp Ellinä, josta Kaarlo kirjoittaa: "Hän näyttelee aika hauskasti, varsinkin missä ei sentimentalisuus tule kysymykseen". Karkuritkin näyteltiin jotenkin hyvälle (518 mk) ja innostuneelle huoneelle, mutta silti näytelmän osaksi tuli tuskin muuta kuin succés d'estime. "On olemassa kappaleita, jotka kun ne ensi kerran lukee tuntuvat vähäpätöisiltä, mutta jotka kasvavat harjotellessa ja sitten näyteltäessä esiintyvät aavistamattomassa valossa. Karkurit ei ole niitä; kenties toki toisen Tykon ja toisen Elman kanssa."
Bergbom-sisarusten kirjeenvaihdossa on näinä viikkoina puhetta monesta uudesta näytelmästä. Emilie on lukenut Wildenbruchin draamat, mutta hänestä ne ovat liian saksalaisia, eikä ainoatakaan otettu ohjelmistoon. Kysymykseen otetaanko Ibsenin Gengangere (Kummittelijat) Kaarlo vastaa: "Otetaan — jos koko johtokunta äänestää sitä, ei — jos erimielisyyttä ilmaantuu. Me saamme näet varustautua vastaanottamaan paheksumisen myrskyn, ja silloin täytyy meidän olla yksimielisiä." Arvattavasti ei yksimielisyyttä syntynyt, sillä draama jäi esittämättä. Luettuansa vastailmestyneen Björnsonin näytelmän En Handske (Hansikas), jonka Emilie oli lähettänyt Helsingistä, Kaarlo kirjoittaa 20/9:
"Kuinka iloitsenkaan Hansikkaasta. Mikä vakaumuksen uskollisuus, mikä lämpö, mikä rehellisyys probleemin käsittämisessä. Usein enemmän väittelevä kuin draamallisesti vastakkain asettava Björnson tavasta unohtaa yksityisen tapauksen yleisten perspektiivien tähden, mutta millä kaunopuheliaisuudella tämä väittely suoritetaankaan! — Ja mikä sen ohella enimmän ilahduttaa minua, on se, että se niin hyvin sopii meille. Svava — Aalberg, Riis — Böök, Alf — Ahlberg, Christensen — Leino ovat selvät. — — Kaikissa tapauksissa se otetaan vasta kun Ida Aalberg tulee. Sillä parempi että se menee hyvin, kuin että se menee [meillä] ensiksi." [Ruotsalainen teatteri aikoi myöskin ottaa näytelmän].
Edelleen mainittakoon, että Kuningas Lear oli jo otettu harjotettavaksi ja aiottiin saada syksyn kuluessa valmiiksi. Se jäi kuitenkin vuotta myöhemmäksi. Valmistuksen alaisina olivat myöskin Ibsenin Yhteiskunnan tuet, Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään ja Gogolin Reviisori, joista kaksi ensimäistä näyteltiinkin syksyllä, mutta kolmas jätettiin vastaiseksi.
Kuopiossaolo päättyi melkoiseen tappioon (2,778 mk); mutta mitä teatterin ja Bergbom-sisarusten sielläkäynti merkitsi Minna Canthille, jonka tähden he niin mielellään suuntasivat matkansa sinne, sen näkee hänen kirjeistään:
"Rakas Emilie!" (hän kirjoittaa 10/9) "Kiitos, herttainen kiitos kirjeestäsi! Olen niin onnellinen, kun olen saanut tutustua Emiliehen ja Tohtoriin, — niin onnellinen, etten sitä sanoin lausua voi. Monta kertaa ihmettelen, miksi Jumala minulle niin paljon hyvää antaa ja pelkään etten voi noita lahjoja niin käyttää kuin tulisi." — — (Ja jälleen 8/10:) "Ne ovat menneet! Teatteri on poissa, Tohtori on poissa, kaikki ovat poissa! Jäljellä on vaan muisto ja alakuloisuus. Näenkö Teitä enään milloinkaan! Enkä saanut Teille kerrotuksi, kuinka suuresti olen Teille kiitollinen, kuinka syvästi Teitä kunnioitan ja rakastan. Kun tunteet ovat liian valtavat, niin kieli jäykistyy ja sanat kuolevat suuhun. Seuratkoon Teitä Jumalan siunaus!" — —
"Minä olen niin ihastunut Shakespeareen, etten tiedä jos lainkaan enää muut kappaleet maittavat. Kas se vasta oli jotakin! Kuinka kaikki muut romahtivat maahan Venetian kauppiaan rinnalla! — Voi, hyvä Emilie! Venetian kauppias ensin ja sitten — Roinilan talossa. Jos hituistakaan on ylpeyttä, niin nyt se menee!"
* * * * *
Teatteri muutti nyt Viipuriin, jossa oli jonkunmoinen kannatus saatu 16 näytännölle. Näytäntöjä annettiin kumminkin kaikkiaan 27, ensimäinen 12/10 ja viimeinen 10/12. Täälläkin päätettiin tappiolla (2,045 mk). Kumminkaan ei tämä ollut ikävin asia, sillä eihän teatteri ollut tottunut suuriin tuloihin maaseuduilla kiertäessään. Pahempi oli, että erinäiset vastoinkäymiset tekivät tämän syksyn oikeaksi koettelemuksen ajaksi Kaarlolle. Hänellä itsellään oli tuskin aikaa kirjeiden laatimiseen, mutta Emilien kirjeistä näemme kuinka oli laita. Alituiset sairauskohtaukset tuottivat suurimman vastuksen, ne kun pakottivat muuttamaan roolijakoa ja yhä uudestaan harjottamaan vanhojakin kappaleita. Ymmärrettävää on, että yhteisnäytteleminen tästä kärsi, puhumatta siitä että muutamien esille otettujen kappalten harjotus oli kokonaan vastaiseksi jätettävä. Sairaita olivat, mikä lyhyemmän mikä pitemmän ajan: Böök, joka ei enää vuoteeltaan noussut, Aspegren, Pesonen, Leino, Kauhanen, nti Aaltola ja kenties vielä joku muukin. Kun tämän lisäksi Ida Aalberg Parisista kirjoitti sangen toivottomia kirjeitä, joiden mukaan hän kyllä oli tutustunut Théâtre français'n etevimpiin taiteilijoihin ja saanut vapaan pääsyn näytännöihin, mutta toiselta puolen vielä kärsi kurkkutaudistaan ja sentähden ajatteli olla kokonaan palaamatta, jopa luopua taiteilijaurastaan, niin on kuviteltavissa kuinka ahdistavilta olot tuntuivat. Kaarlo tosin ei uupunut, mutta hän tunnustaa, että hän tuskin on kokenut vaikeampia aikoja. Emilie puolestaan vaikeroi, ettei hän saanut olla yhtä mittaa auttamassa Kaarloa, jolla Kauhasen sairauden tähden oli kaikki käytännöllisetkin asiat niskoillaan. Päästäkseen Viipuriin hän tekee iltapäivinäkin työtä hypoteekkiyhdistyksessä, ja siten hän saattoikin olla Kaarlon luona pari viikkoa lokakuun keskivaiheilla ja joulukuulla (ensin Viipurissa ja sitten Pietarissa). Kaarlo olisi mielellään käynyt Helsingissä, mutta ei saanut aikaa siihen. Hänen oli tyytyminen sisaren kirjeisiin, ja ne sisälsivätkin tietoja kaikesta mahdollisesta.
Helsingissä kävi tänä syksynä Ida Basilier antamassa konsertteja, jotka entiseen tapaan kokosivat täysiä huoneita ihastunutta yleisöä. Sydämestään hän olisi halunnut tavata Kaarloa. "Hänellä on tosiaan suuri ystävyys meitä kohtaan", Emilie kirjoittaa, "suurempi kuin yhdelläkään niistä monista, joiden kanssa olemme työskennelleet. En ole koskaan pitänyt hänestä niin paljon kuin nyt." Laulajatar antoi ylioppilasten kansatieteellisten kokoelmain hyväksi (10/11) konsertin, joka tuotti 600 mk. Sen jälkeen oli hänen kunniakseen pienet, hyvin onnistuneet kekkerit ylioppilastalon laulusalissa, jossa "kaikki ajattelivat ja puhuivat Suomalaisen oopperan loistavista päivistä". — Ruotsalaisessa teatterissa vieraili syksyllä norjalainen näyttelijä Johannes Bruun, joka veti paljo katsojia, Emilie näki hänet Michel Perrininä ja kiittää häntä erinomaiseksi. Myöhemmin annettiin samassa teatterissa Macbeth, mutta, Emilien mielestä, huonosti näyttämölle pantuna ja muutenkin laimeasti (vaikka Hillberg näytteli pääroolia; Othellona hän oli ollut paljon parempi). Muutoin puuhattiin Ruotsalaista näyttämöä varten suurenmoisia arpajaisia, ja noudattivat siis ruotsinmieliset tässä niinkuin usein näytelmäin valinnassakin suomalaisten esimerkkiä.
Edellisestä käy ymmärrettäväksi, että Kaarlo ei voinut tehdä ohjelmistoa semmoiseksi kuin oli suunnitellut. Enimmäkseen täytyi antaa vanhaa, ja yleisö samoin kuin kritiikki pysyi kylmäkiskoisena. Ohjelmistolle uusia olivat: K. Kramsun suomentama Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään (19/10), Elisabet Steniuksen kääntämä Ibsenin Yhteiskunnan tuet (7/11) sekä Elisabet Löfgrenin suomentama rva Edgrenin Todelliset naiset (30/11).
Ibsenin näytelmän premiääristä Kaarlo kirjoittaa: "Se meni melko hyvin. Ei kukaan ollut erikoisesti hyvä, mutta ei kukaan myöskään pilannut tehtäväänsä. Leino (Bernick) täytti paikkansa, rva Aspegren (Lona Hessel) osasi roolinsa, Ahlberg (Lundestad) ja Sala (Rörlund) olivat sangon karakteristisia, ja Kaarola Avellan kaikin puolin tyydyttävä Dina Dorf." — Jos Kaarlo ja Emilie olisivat noudattaneet omaa mieltään, olisi Todelliset naiset luultavasti jäänyt näyttämättä, sillä heidän mielestään se oli ikävä, "vaativainen ja ilman korkeampaa todellisuutta" (sanoo Kaarlo erittäin ensi näytöksestä); kumminkin he noudattivat eräitten naisasian harrastajain tahtoa. Kaarlo kirjoittaa humoristisesti ensi-illasta: "Niin Todellisilla naisilla on ollut räjähdysmenestys (explosionsframgång) — luonnollisesti ainoastaan hienossa yleisössä — niinkuin ei yhdelläkään kappaleella tänä näytäntökautena ja yksistään Reginalla viimeisenä. Pyörtymisiä, unettomia öitä, kotikohtauksia, itkunpuuskia y.m. mainitaan kaikilta mahdollisilta tahoilta. Koko naishenkilökuntamme Stenbergistä ja Kaarolasta Aspin kautta Pastelliin [puvuston hoitaja] melkein itkivät vielä liikutuksesta kertoessaan asiasta minulle. Minä näet en ollut saapuvilla, vaan Pietarin matkalla. Kaarola oli ollut oivallinen ja sen uskonkin, sillä niin hän oli harjotuksissakin. Omituista kyllä pidettiin Leinostakin, joka minusta harjotuksissa oli sangen heikko." —
Samana päivänä, 10/12, kun seurue antoi viimeisen näytäntönsä Viipurissa, vaipui Bruno Böök kuolemaan. Tämän näyttelijän poismeno parhaimmassa kehitysiässään (31 v.) oli kova isku nuorelle teatterille, sillä hänellä oli jo opintovuodet takanaan ja hän seisoi seurueen eturivissä. Böökillä oli noreassa, miehekkäässä vartalossaan ja miellyttävissä kasvoissaan paremmat apukeinot kuin ainoallakaan miestoverillaan, eikä häneltä puuttunut henkisiäkään lahjoja. Hänen osakseen tuli ensimäisen rakastajan vaikea ala. Palattuaan ulkomaalta hän perusti maineensa varsinkin Akselin runollisella esittämisellä Akseli ja Valpuri näytelmässä, jota paitse hänen parhaimmat luomansa olivat Bothwell, Mercutio, Mikko Vilkastus, Hoppulainen ja Maunu (Roinilan talossa). "Se mahtavan kauhea kuva, minkä hän Bothwellista antoi", lausutaan U. S:n muistosanoissa, "ei katselijan mielestä haihdu; Mercutio, Vilkastus ja Hoppulainen osottivat hänen suurta kykyänsä sellaisten henkilöiden esittämisessä, joidenka luonteen pohjana huumori on, ja Maunu virkistävän reippautensa ohessa on samaa sukua. Rakastajana Böök ei aina onnistunut; hänen ääneltään puuttui ne hellät säveleet, joita siinä kysytään. Mutta rajattoman intohimon ilmaisemiseen oli hänellä sekä kykyä että voimaa."
Syystä kun menestys Viipurissa oli niin huono, Bergbom päätti vielä ennen joulua tehdä lyhyen vierailumatkan Pietariin, johon seuruetta oli hartaasti pyydetty tulemaan — "olisihan hyvä saada sieltä rahat joulukuun palkkoihin, jos ne saadaan". Emilie, joka yleensä oli vastahakoinen käynteihin itäisen rajan tuolla puolen, seurasi kuitenkin veljeänsä ollakseen apuna vieraassa kaupungissa. Sitä paitse oli mukana rva Anni Kaslin, joka jo Viipurissa oli vieraana esiintynyt viimeisissä näytännöissä, näytellen Roinilan talossa ja laulaen Hardangerin harjulla ja Saimaan rannalla. — Ensimäinen näytäntö Pietarissa (samassa salongissa kuin viime vuonna) oli 12/12 ja annettiin silloin Neiti Elisabeth ja Roinilan talossa, toinen 15/12, jolloin ohjelma oli: Tätä nykyä ja juuri mainitut laulukappaleet. Sen jälkeen esitettiin vielä: Daniel Hjort, Valapatto, Todelliset naiset ja Lääkäri vastoin tahtoansa. Niukat lähteemme tietävät vain, että rva Kaslinin laulu teki "syvän vaikutuksen" ja että voittoa saatiin 407 ruplaa. Muutoin näyttää teatterilla olleen sensuurirettelöitä, joista laskujen mukaan suoriuduttiin 5 ruplalla sekä poliisipristaville tarjotuilla 10 ruplan illallisilla! — Kotia Helsinkiin päästiin jouluksi.
Helsingissä alotettiin toisena joulupäivänä Daniel Hjortilla. — Uudenvuodenpäivänä oli juhlanäytäntö 29/12 1883 vahvistetun kieliasetuksen johdosta, jonka kautta suomenkieli vihdoinkin miten kuten pääsi oikeuskieleksi. Kun nti Avellan oli lausunut Paavo Cajanderin runon Vapautettu kuningatar, lauloi sekakööri Maamme-laulun ja näyteltiin Kiven Karkurit. Sen jälkeen näyteltiin 4/1 ensi kerran Helsingissä Todelliset naiset, jota kappaletta oli uteliaasti odotettu ja joka meni kaikkiaan 5 kertaa. Esitys oli, sanotaan, vaikuttavampi kuin Ruotsalaisessa teatterissa, vaikka ulkonainen ryhti siellä oli ollut sirompi. Nti Avellan (Berta) näytteli niin, "ettei ajateltu enää näyttelijätärtä, nähtiin vain nainen, joka puolusti naisen asiata", ja Leino (Bark) oli niinikään "taitava ja johdonmukainen" luonnekuvauksessaan. Näiden ja muidenkin näytteleminen teki kokonaisvaikutuksen laadultaan syväksi ja traagilliseksi (Vasenius Valvojassa). — Seurasi sitte 16/1 Ibsenin Yhteiskunnan tuet, joka myöskin oli helsinkiläisille uusi.
Vasenius lukee näytelmän esittämisen uudeksi voitoksi teatterille. Se annettiin "tavalla, joka osotti, että kaikki näyttelijät mieltymyksellä ja huolella olivat tutkineet osiansa, ja että taitava johtaja oli järjestänyt kaikki. Että Leino ja rva Aspegren hyvin suorittivat Bernickin ja Lonan osat, siitä voitiin jo ennakolta olla varmat; ja nti Avellan osotti Dinana samaa voimaa, mutta myöskin samaa itsensä hillitsemistä kuin Bertan osassa. Mutta miltei kaikki muutkin pitivät kunnialla paikkansa aina syrjähenkilöihin saakka. Lindfors Krapina ja etenkin Falck Aunena antoivat kumpikin osastaan eheän ja johdonmukaisen kuvan." — Näytelmä meni kevään kuluessa 4 kertaa.
Kauan oli Bergbom miettinyt, eikö teatteri jo pystyisi esittämään kirjallisuutemme ainoata varsinaista klassillista draamaa, ja nyt hän katsoi ajan tulleen näytellä Salaminin kuninkaat. Moni piti yritystä uhkarohkeana, sillä eihän se ollut onnistunut Ruotsalaisellekaan teatterille, mutta toiset luottivat johtajaan, ja ne olivat oikeassa. Se nähtiin Runebergin päivänä, jolloin runoilijan muistoa kunnioitettiin hänen suurenmoisen tragediansa esittämisellä. Esitys yllätti yleisöä ja sai sen runsailla suosionosotuksilla palkitsemaan näyttelijöitä. Mutta parempi todistus menestyksestä oli se, että näytelmä meni viisi kertaa.
Vasenius, jonka mukaan "yritys ylipäätään oli onnistunut", huomauttaa ensiksi lausumisen tärkeydestä tässä kappaleessa. Parhaiten lausuivat nti Avellan ja Leino. Molempain puheessa oli sanakorko ikäänkuin tasotettu ja ainoastaan loogillinen korko vallitsi värssyssä. "Muissakin kohden oli nti Avellan Tekmessana hyvin kiitettävä. Puhe, asennot, liikunnot, kaikki yhtyi hyvin kokonaiskuvaksi, jossa todellakin oli ylevä tyyli, juuri mitä tässä näytelmässä ennen kaikkea tarvitaan." Leino — Leiokritos, Axel Ahlberg — Leontes, Sala — Eurysakes, Falck — Eubulos harrastivat myöskin menestyksellä sitä tyyneyttä, jota klassillinen tyyli vaatii; sitä vastoin Kallio — Rhaistes ja Weckman — Hyllos olivat liian innokkaita. Kokonaisuuden edullisesta yleisvaikutuksesta oli johtajaa kiittäminen. "On todellakin ihmeteltävää", arvostelija sanoo, "kun perätysten katselee Ibsenin, Runebergin, Molièren ja Shakespearen kappaleita, että joka kerta selvästi havaitaan näyttelemisessä omituinen tyyli. Luulen että harvat täydelleen ymmärtävät mitä työtä johtajan puolelta tämä tulos edellyttää." Vaikka luonnollisesti Salaminin kuninkaitten esitys monessa kohden saattoikin tulla paremmaksi, oli se siis merkittävä uudeksi ilahduttavaksi voitoksi.
Kertomuksestamme näkyy, että syyspuoli näytäntökautta oli ollut sangen synkkä ja toivoton; kevätpuoli kääntyi jälleen myötäiseksi. On jo mainittu että Yhteiskunnan tuet ja Salaminin kuninkaat luettiin teatterille kunniaksi ja toisia, yleisöä innostuttavia voittoja oli tulossa. Tuulen kääntymiseen ei suinkaan vähimmän vaikuttanut se, että Ida Aalberg — huolimatta alakuloisista tuumistaan luopua teatterista — helmikuun keskivaiheilla palasi Parisista terveenä ja reippaana ja valmiina esiintymään. Se tuotti ohjelmistolle kokonaan toisen sävyn ja luonteen.
Kotiutunut taiteilijatar astui ensi kerran näyttämölle 29/2 Juliana Shakespearen Romeossa ja Juliassa, ja tietenkin hänet vastaanotettiin suurimmalla ihastuksella. Savokarjalaiset antoivat komean kukkavihkon, Pohjalaiset laakeriseppeleen ja Hämäläiset samoin, ja muu yleisö tervehti suosikkiansa oikealla kukkasateella. — Olematta enään uusi yleisölle, meni näytelmä viisi kertaa, salonki täynnä. — Romeon ja Julian jälkeen tuli taas 12/3 uutuus, nimittäin Salan suomentama Björnstjerne Björnsonin Puolueiden keskellä (Redaktören). Niinkuin ylipäätään muutkin uudenaikaiset pohjoismaiset draamat, näyteltiin se ansiokkaasti — Leino sanomalehdentoimittajana, Sala Halvdan Rejninä, nti Stenberg rva Ewjenä, nti Asp Gertrudina j.n.e., näyttämölliset laitoksetkin, esim. omituisessa sumukohtauksessa kadulla, tekivät hyvän vaikutuksen; mutta silti se ei ottanut menestyäkseen. Syynä oli kai osaksi se, että politiikka ei oikein miellyttänyt suuren lemmentragedian jälkeen ja että tiettiin suurempaa uutta tulevan. Jo toisen illan jälkeen oli Björnsonin näytelmä jätettävä, ja Salaminin kuninkaat ilmotettiin seuraavaksi teatteripäiväksi, keskiviikoksi maaliskuun 19:ksi. Tämä näytäntö keskeytettiin kuitenkin, kun sanoma saapui Sammatista, että Elias Lönnrot klo 6 aamulla oli päättänyt kunniakkaan, isänmaalle arvaamattoman kalliin elämänsä. Runebergin murhenäytelmä meni sitte pari päivää myöhemmin kansannäytäntönä ja sanotaan sen syvästi vaikuttaneen vähemmänkin teatteriin tottuneeseen katsojakuntaan. — Sen jälkeinen ohjelma, Gogolin Naimapuuhat ja Laululintunen, mainittakoon siksi, että vanhassa laulukappaleessa esiintyi ensi kerran Netcheninä nti Ada Cajander,[56] joka teatterin kustannuksella oli nauttinut rva Achtén opetusta ja joka nyt oli perivä Anni Hacklinin lauluroolit. Nuori näyttelijätär, jolla oli "kaunis ja heleä" ääni, näyttelikin sievästi ja vastaanotettiin hänet hyvin suosiollisesti.
Ida Aalbergin tultua oli ruvettu harjottamaan suurta klassillista draamaa, Schillerin Maria Stuartia, ja se valmistui annettavaksi ensi kerran 28/3. Sillä saavutti teatteri jälleen loistavan menestyksen, joka oli miltei yhtä suuri rahallisessa kuin taiteellisessa suhteessa. Näytelmä annettiin näet täysille huoneille kahdeksan kertaa (seitsemäs teatterin eläkerahaston hyväksi). Tietenkin nimiroolin esitys etupäässä ihastutti yleisöä. Onhan Maria Stuart myöhemminkin tunnustettu yhdeksi Ida Aalbergin etevimpiä luomia ja jo ensi kerralla hän erinomaisen kauniisti kuvasi niin ihmisellisen kuin ruhtinaallisen puolen onnettoman kuningattaren hahmossa. Mutta joskin useat antoivat kaiken kunnian Marian esittäjälle, ei menestys olisi ollut niin suuri kuin se oli, jollei draaman muillakin henkilöillä olisi ollut — toisin kuin syksyllä 1880 — hyviä tai tyydyttäviä edustajia. Siten oli nti Avellanin kuningatar Elisabet erittäin huomattava. Tälle näyttelijättärelle, jonka pääansioita aina oli ollut harras ja älykäs tehtävänsä tutkiminen, oli rooli mitä otollisin, ja varmalla taiteella hän osasi havainnolliseksi tehdä ne tunteet, jotka ylpeässä englantilaiskuningattaressa risteilivät, kun kilpailijattaren kohtalo oli ratkaistavana. Erittäin vaikuttava oli draamallinen puistokohtaus, missä kuningattaret ainoan kerran seisovat vastatusten. Muiden roolien esittäjät olivat: Leino — Burleigh, Ahlberg — Leicester, Sala — Mortimer (viidennestä kerrasta 19/4 alkaen Rautio, sillä Sala oli lähtenyt ulkomaille), Lindfors — Maria Stuartin hovimestari, Falck — Paulet, nti Stenberg — Hanna Kennedy.
Kun Maria Stuart oli mennyt kuudennen kerran, tuli 23/4 uusi ohjelma, Viipurissa jo annettu Kuinka äkäpussi kesytetään ja teatterin ensi vuosilta tunnettu laulukappale Lemmenjuoma. Ei ollut tälle Shakespearen komedialle eduksi, että se joutui näyttämölle semmoisten näytelmäin kuin Schillerin juuri esitetyn ja Todellisten naisten aikaan, mutta mikäli katsojat osasivat avaramielisesti asettua muinoiselle kannalle, tuotti se heille runsasta naurunaihetta. Esitys oli reipas, tarjoten hullunkurista ja runollistakin. Nti Avellan oli kiivas Katarina, Leino kesyttäjä Petruchio, Lindfors Gremio, rva Rautio Bianca, Ahlberg Lucentio, muita mainitsematta. Laulukappaleessa olivat pääosat nti Cajanderilla ja Aspegrenilla (Frankenkrank). Ohjelma meni neljästi.
Syksyllä oli Emilie kirjeessä nti Elfvingille valittanut ajan köyhyyttä, kun ei ollut alkuperäistä uutta tarjottavana — oli näet totuttu joka vuosi odottamaan semmoistakin. Suuri oli sentähden tyytyväisyys, kun keväällä aivan aavistamatta ylioppilas Matti Kurikka toi teatterille 4-näytöksisen kansannäytelmän Viimeinen ponnistus, joka huomattiin varsin sopivaksi ohjelmistoon. Se näyteltiin ensi kerran 2/5 ja menestyi hyvin. Näytelmä oli kyllä vasta-alkajan käsialaa, mutta siltä ei puuttunut alkuperäisyyttä. Ensiksikin oli toiminnalla jonkinlainen historiallinen pohja, joka oli omansa herättämään mielenkiintoa — "viimeinen ponnistus" tarkotti näet venäläisten tilanomistajain viimeistä yritystä saada peruutetuksi 1861 v:n keisarillinen manifesti, jonka kautta talonpojat julistettiin vapaiksi; toiseksi näytelmä kuvasi Inkerin suomalaista kansaa ja kansanelämää. Tekijä, joka syntyään on tämän kansan lapsi, oli kappaleeseensa taitavasti yhdistänyt kansanlauluja ja tansseja, jota paitse koristuksissa ja puvuissa oli huolellisesti todellisuutta tavoteltu. Esitys oli kaikin puolin vilkas ja luonteva, niinkuin säännöllisesti kansannäytelmissä, ja kokosi toukokuulla viisi hyvää huonetta. Yksityisistä näyttelijöistä mainitsemme yhden ainoan, nti Inez Borgin, joka Annina ensi kerran astui näyttämölle. Nti Borg, kauppiaan tytär Porista, oli 25-vuotias tullessaan teatteriin tänä keväänä. Hän herätti hyviä toiveita, joita seuraava aika ei pettänytkään, mutta hänkin erosi liian pian teatterista. Eipä Emilie Bergbom ilman syytä huoahtanut (kirjeessä nti Elfvingille 11/11 1883): "Kyllä se on ikävää, että kun näyttelijätär meillä alkaa tulla taiteilijaksi, niin yks kaks hän menee naimisiin!"
Toukokuulla Ida Aalberg vielä esiintyi kolmessa eri kappaleessa: Adrienne Lecouvreurissä, joka 9/5 annettiin hänen hyväkseen, Jane Eyressä, jolla näytännöt 27/5 päätettiin Helsingissä, ja Hilda Aspin suomentamassa Scriben ja Mélesvillen 3-näytöksisessä Valériessa, jossa taiteilijatar, niinkuin edellisissäkin, näytteli pääosaa, "viatonta, luonnonpuhdasta" neitokaista. —
Ne monet roolit, jotka nti Aalberg oli palattuaan Parisista näytellyt, antoivat Vaseniukselle aihetta tutkia miten ulkomaanmatka oli häneen vaikuttanut. Vanhemmissa rooleissa, hän arvosteli, oli näyttelijättären esitys rauhallisempaa, hillitympää kuin ennen, eikä siinä ollut mitään moitittavaa, mutta välistä huomattiin myöskin kylmempää tekniikkaa ja äänenvärityksiä, jotka eivät olleet täysin luonnollisia. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt taantumista vaan nähtävästi sitä, ettei taiteilijatar vielä ollut sulattanut kaikkea mitä ulkomailla oli oppinut. Muutoin olikin niin että mitä syvempi kuvattava luonne, mitä enemmän draamallista elämää oli kyseessä, sitä vähemmän oli syytä muistutuksiin, tehtävän vakavuus vei itsestään siihen välittömään esitykseen, joka oli näyttelijättären oikea voima — niin esim. olivat Maria Stuartin kolmas näytös ja kohtaus, missä Julia juo Lorenzon tarjooman vaarallisen juoman, loistokohtia ylevämpää laatua kuin Adriennen deklamatsionit.
Otamme tähän pari otetta Emilien kirjeistä nti Elfvingille, joista saamme yksityistietojen ohella näytäntökauden loppupuolen tunnelman:
(12/4). "Oma, rakas Bettyseni! No, nyt on päätetty, että teatteri syksyllä tulee Turkuun. Olemme sangen levottomia. Tietysti on meille suureksi haitaksi, että Tukholman 'Pienemmän teatterin' seurue tulee kohta jälkeemme esittämään Turun yleisölle rakkaita operettejaan. Yleisö on kai 'odottava' ja 'säästävä itsensä' siksi. Onneksi on meillä sangen rikas ja suuri ohjelmisto, mutta kenties eivät turkulaiset välitä siitä. En voi sanoa kuinka olen pahoillani tuosta operettimelusta, joka taas hyökkää kimppuumme. Jos Hamlet tai joku muu suuri kappale valmistuu Turussa, niin tulen luultavasti sinne pariksi viikoksi."
"Sanomista olet ehkä nähnyt, kuinka suuri menestys meillä on ollut Maria Stuartilla. — Ida Aalberg on etevä ja ihastuttava Maria, ja Kaarola kaikin puolin oivallinen Elisabet. Et voi uskoa kuinka erinomaisen rakastettava Ida Aalberg on koko ajan ollut; hän on ei ainoastaan näyttelijättärenä vaan ihmisenäkin ollut aivan erinomainen. Onko hän näyttelijättärenä suurempi kuin ennen, sitä en todellakaan tiedä. Useain mielestä hän ennen oli parempi (s.o. enemmän innostunut ja vähemmän mietiskelty); toiset taasen iloitsevat siitä itsensä hillitsemisestä ja levollisuudesta, jolla hän esiintyy ja arvelevat hänen sen kautta äärettömästi voittaneen." —
(9/5). "Nyt on näytäntökausi loppumaisillaan, ja huolimatta kuulumattomista huolista ja vaikeuksista, joita vastaan teatterin on täytynyt taistella, olemme suoriutuneet; jopa saattaa sanoa, että täällä Helsingissä asiat ovat käyneet hyvin. Meillä on tosin usein ollut huonoja ja tyhjiä huoneita, mutta toiselta puolen useampia täpötäysiä, useampia kuin koskaan ennen. Siten on esim. Maria Stuart mennyt ennen kuulumattomalla menestyksellä kuusi kertaa peräkkäin ja menee vieläkin pari kertaa. Aivan lopussa on meillä ollut ilo saada kotimainen kappale ja, mikä on enemmän, oikein hyvä, lupaava kappale. Matti Kurikka, näytelmän nuori tekijä, on vain 22 vuotta eikä 22-vuotiaalta ylioppilaalta voi kovin paljon pyytää. Neiti Borg Porista debyteerasi Viimeisessä ponnistuksessa ja onnistui sangen hyvin. Hänen ulkonäkönsä on varsin edullinen, sitä paitse on hänellä hyvä lauluääni ja hän on sivistynyt ja intelligentti, niin että ansiopuolia on paljo; mutta kuitenkin on hänellä yksi vika: hän osaa huonosti suomea. Sala on Wienissä harjottamassa opintoja enkä voi sanoa kuinka lämpimästi toivon, että hän edistyisi hyvin. Hilda Asp raukalla on ollut raskas kevät (vaikean ja pitkällisen hammastaudin tähden). Hän on niin kauttaaltaan kelpo tyttö, että minua oikein surettaa, että hänen ensimäinen teatterivuotensa on tullut niin tuskalliseksi. — Kun kevät lähestyy, saa Kaarlo aina semmoisen matkustushalun, että hänen on vaikea tukahduttaa sitä. Niin nytkin. Hän aikoo sentähden lähteä parin kuukauden ulkomaanmatkalle, etupäässä Parisiin, mutta tuumien viipyä vähän Saksassakin hän lähtee luultavasti jo pyhänä Pietarin kautta." —
Koska se apurahasto, joka keväällä 1881 oli arpajaisten kautta kerätty, nyt oli loppumaisillaan, ryhtyivät teatterin ystävät tänä keväänä uuteen puuhaan, jonka päämääränä oli saada kansalaiset ympäri maan uusiin ponnistuksiin taidelaitoksen avustamiseksi. Ensimäinen kokous asiasta pidettiin 22/2 ylioppilastalolla, ja olivat kutsujat: Ilta Ekroos, Martha Eneberg, Ida Godenhjelm, Augusta af Heurlin, E. Järnefelt, Ellen Nervander, Sofie Rein ja Naëmi Starck. Noin 70 kansalaista tuli saapuville ja asetti 15 henkisen toimikunnan ajamaan asiaa. Kaikuna tästä alotteesta ilmestyi vähän myöhemmin Tampereen Aamulehteen innostunut kirjoitus, jossa muun muassa sanottiin:
"Jo on aika että Suomen kansa yksissä tuumin vapauttaa tohtori Bergbomin edes yhdestä niitä monia huolia, joita hänellä tätä kansallista laitosta luodessaan ja johtaessaan on ollut. Jo on aika että Suomen kansa vihdoinkin tunnustaa tämän laitoksen omakseen ja suopi sille riittävän aineellisen kannatuksen. Suuria laitos ei vaadi, vaan uhraus on tehtävä yhteisesti. Ei mikään kaupunki, ei mikään maalaiskunta saa vetäytyä pois, kun on kysymys varojen hankkimisesta tälle laitokselle." —
Huhtikuun 30 p. julkaistiin vihdoin U. S:ssa vastamainitun toimikunnan laatima kiertokirje, jossa ehdotetaan "että kaikki ne, jotka tahtovat tehdä jotakin asian hyväksi, tulevana syksynä, ehkä samaan aikaan kuin täällä Helsingissä yleiset arpajaiset Suomalaista teatteria varten toimeenpannaan, kutkin paikkakunnallansa yhdistyisivät sopiviin toimenpiteisiin kerätäksensä varoja samaan tarkotukseen". Allekirjoittajat olivat: Z. Topelius, F. Ehrström, Aug. Ahlqvist, H. Molander, Walfrid Brehmer, E. Hallonblad, O. Donner, E. Järnefelt, F. Perander, T. v. Haartman, J. Krohn, I. Godenhjelm, Kaarlo Slöör, Ellen Nervander, Severin Falkman, S. Rein, Emil Nervander, Augusta af Heurlin, Eliel Aspelin, A. Aspelin, Seb. Gripenberg, I. Ekroos, Vilho Soini, A. Oker-Blom, Alb. Pfaler, Martha Eneberg, A. Rönnholm, Naëmi Starck, Alex. Wahlberg, Jenny Lang, K. Th. Hällström, Alma Almberg, Kaarlo Basilier, W. E. Meurman.
Tulot näytännöistä olivat tänä vuonna vähemmät kuin edellisenä, mutta kun avuksi otettiin koko jäännös 1881 v:n arpajaisrahoista, nimittäin 15,319:26 mk, päästiin niin edulliseen tulokseen, että velat tilivuoden lopussa tekivät ainoastaan 6,400 mk. Kun lisäksi tulee, että teatterin ystävät, niinkuin juuri olemme kertoneet, jo toukokuulla tekivät alotteen uuteen keräykseen, näytti lähin tulevaisuus verraten valoisalta.
Näytäntöjä annettiin tänä näytäntökautena 116 ja niissä seuraavat
kappaleet: 9 kertaa Tätä nykyä, Todelliset naiset; 8 Maria Stuart,
Lääkäri vastoin tahtoansa; 7 Daniel Hjort; 6 Valapatto, Preciosa,
Yksi ainoa tytär, Kuinka äkäpussi kesytetään, Yhteiskunnan tuet,
Remusen kotiripitykset; 5 Salaminin kuninkaat, Viimeinen ponnistus,
Romeo ja Julia, Neiti Elisabeth; 4 Roinilan talossa, Venetian
kauppias. Porvari aatelismiehenä, Haapaniemen hanhenpoika; 3 Karkurit,
Valansa rikkojat, Akseli ja Valpuri, Taistelujen välillä, Lemmenjuoma,
Riita-asia; 2 Saimaan rannalla, Kyökissä, Keijukainen, Naimapuuhat,
Adrianne Lecouvreur, Valérie, Hardangerin harjulla, Puolueiden
keskellä, Laululintunen; 1 Amalia ystävämme, Jane Eyre, Sirkka,
Kotimatkalla, Parisin veitikka, Herkules, Ei ollenkaan mustasukkainen.
Näistä 42 näytelmästä oli 10 kotimaista ja 10 ohjelmistolle uutta.