XIII.
Kolmastoista näytäntökausi, 1884-85.
Ennen hajautumistaan kesälomalle seurue lähti Tampereelle, antaakseen siellä 30/5-22/6 yksitoista näytäntöä. Johtajana toimi Kallio, mutta Emillekin oli jonkun aikaa mukana. Aluksi esiintyi Ida Aalberg kaksi kertaa Jane Eyrenä ja kaksi Valériena ja pääsi sitte vapaaksi mennäkseen Jyväskylään, jossa hän oli luvannut toimeenpanna iltaman Kansanvalistusseuran laulu- ja soittojuhlan aikana. Viime iltana sai hän hohtokivillä koristetun kultasormuksen, johon oli piirretty: "Muisto 6/6 1884", ja kukkavihkon, jonka nauhoissa luettiin: "Ida Aalbergille Taiteen ystäviltä Tampereella; Sä ihaella meidän soit Taiteesi jaloutta, Sä rientoihimme riemun loit, Kieleemme rakkautta." Senjälkeisestä ohjelmistosta on vain mainittava eräs uusi kappale (18/6): Salan suomentama G. v. Moserin 5-näytöksinen huvinäytelmä Ultimo. — Juhannusaattona tamperelaiset veivät seurueen jäsenet huviretkelle Muroleeseen. Siitä alkoi kuukauden pituinen loma.
Toukokuun alkupuolella Kaarlo Bergbom oli lähtenyt ulkomaanmatkalleen ja saman kuun loppupuolella ("tiistaina"!) hän ensi kerran kirjoittaa sisarelleen:
"Rakas sisar! Minulla on takanani sangen vaihteleva odysseia, jonka olen suorittanut menneen kahden viikon kuluessa. — Matka Pietarista Berliniin oli aika miellyttävä, sillä oli kuin olisi matkustanut kevään mukana. Pihkovan luona alkoivat salavat keltaisine papiljotteineen, Vilnan luona pistivät jo koivut esiin pienet, viheriät lehtensä, Wierballenin luona pensaat vihannoivat lehmuksien ja jalavien seisoessa harmaina, vasta Königsbergissä kevät upeili täydessä vihannuudessaan ja väririkkaudessaan."
"Pietarista Wierballeniin matkustin toisessa luokassa. Koko ranskalainen teatteri ja sirkus Cinicelli (molemmat olivat edellisenä päivänä lopettaneet Pietarissa) olivat samassa junassa. Voit käsittää kuinka siinä pakistiin, harpattiin, hypittiin, riideltiin, naurettiin! Saattoi tulla pää pyörälle. Mutta ne tuottivat tarpeellista vaihtelevaisuutta matkan ykstoikkoisuuteen."
"Näyttämöllinen resettini Berlinissä oli Romeo ja Julia sekä Don Carlos Deutsches Theaterissa, Narciss Rameau Schauspielhausissa ja kaksi Wallner teatterissa esiintyvien Münchenin kansannäyttelijäin näytäntöä. Ne ovat todella päässeet melkein yksinäisiksi alkuperäisessä raikkaudessa ja luonnonomaisuudessa. Niin olisivat meidänkin kansannäytelmät esitettävät, ja niin ne voitaisiinkin esittää, jollei samojen näyttelijäin täytyisi riittää Maria Stuartiin, Pattes de mouche'iin ja Murtovarkauteen. Näin ei ole ihme, jollei aina tavata oikeaa säveltä."
"Narciss Rameau oli pettynyt illusioni. Miten mieltäkiinnittävä olikaan minusta tämä draama ollut sekä lukiessa että näyttämöllä, sekä ulkona että kotona, sekä Dessoirin nerokkaan että Pousetten käsityöläismäisen Narcissin kanssa — ja nyt! Kuinka se paikottain oli homehtunut ja koko ajan valheellinen. Voin nyt käsittää Kaarolan ja Ahlbergin edustaman nuoremman polven vastenmielisyyden sitä kohtaan. Nyt en enää tule vaatimaan sitä esille! Levätköön rauhassa. Kenties — jos Sala voisi tulla Narsissiksi?"
"Deutsches Theater'issa ilmaantui kaunis, raitis harrastus voimakkaammalla, nuorekkaammalla näyttelemisellä ja värikkäämmällä yhteisesittämisellä luoda uutta henkeä vanhaan idealistiseen tragedia-totuntatapaan. Kunpa vain voimat aina riittäisivät. Miesten puolella on hyviä kykyjä; mutta Juliat ja Ebolit ovat vaikeammat loihtia esiin."
"A propos — eräs Deutsches Theater'issa toimeenpantu ilmottamistapa miellytti minua. Emmeköhän hyväksy sitä. Taiteilijain nimiin ei liitetä 'herra' tai 'rouva' tai 'neiti', vaan etunimi — Filip II — Sigwart Friedmann, Elisabeth von Valois — Anna Jürgens j.n.e. Minä pidän siitä, emmeköhän syksyllä (Turussa) alota sitä tapaa?"
"Matkalla Berlinistä Parisiin levähdin päivän Kölnissä tuomiokirkon tähden, jonka ennen olen nähnyt vain hätäisesti. Se on kumminkin kuvattavan ulkopuolella. Mikä alkuperäinen leima Kölnillä yleiseen onkaan, puoleksi Belgiaa, puoleksi Saksaa. Toiselta puolen tehdaskaupunki mitä halpamaisimmin uudenaikaista muotoa ja toiselta niin kauttaaltaan katolinen. Eräässä pienemmässä kirkossa oli kaikkialla luettavana ilmotuksia suuresta juhlakulkueesta 'pyhän Servatiuksen' kunniaksi, 'jonka vilutautia vastustava vaikutus on erehtymätön'. — 'Kovin ankara herra', kirkonpalvelija selitti, 'joka ei kärsi pilantekoa'. Kun kysyin, mitä seurauksia hänen epäsuosiollaan tavallisesti on, vastattiin, että hän lähettää 'hallaöitä'. Siis on hän meille otollinen pyhimys, jollei Selim Lemström[57] tee häntä tarpeettomaksi. — Sunnuntaiaamuna tulin Parisiin." — —
"Ensi iltana olin Français'sa ja näin Bataille des dames [Naiset sotasilla] ja On ne badine pas avec l'amour [Ei lempi leikin vuoksi] — niinkuin huomaat ei hyvä teatteritähteni nytkään ole pettänyt minua. Musset'n runoelman katkeransuloinen runous ilmeni sydäntäkouristavasti Delaunayn Perdicanissa, Bartet sitä vastoin ei saanut minua unohtamaan Hedvig Winterhjelmiä. Meidän täytyy välttämättömästi ottaa se. Ahlberg on luonnollisesti Perdican. Mutta Camille? Aalberg? Avellan? Kenties jälkimäinen sopii paremmin, joskin Musset'n ihmeellinen lyriikka paremmin tulisi ilmi Aalbergin suusta."
"Eilen näin Macbethin Porte St Martin teatterissa, la Sarah Lady Macbethina. Siitä enemmän ensi kirjeessä. — Olen nyt matkallani usein ajatellut, kuinka pahoin teen kun panen sinut hoitamaan kaikkea raskaimpana aikana ja kierrän itse maailmaa. Sinä olet sentään enkeli — sitä ei voi auttaa." — —
"J. K. Jos tapaat Minna Canthin Jyväskylässä, niinkuin epäilemättä tapahtuu, niin sano, että hänen välttämättömästi täytyy jouluksi tehdä Työmiehen vaimo valmiiksi. Jos hän tahtoo tehdä jonkinlaista propagandaa, niin on kai valtiopäiväaika sopivin. Myöhempänä keväällä tulee luonnollisesti niinkuin aina uutuuksia ahdinkoon asti".[58]
Emilien vastauksesta (toiselta helluntaipäivältä) otamme seuraavat tiedot: Kenraalikuvernööriltä tullut avustus oli hänen toivomuksensa mukaan jaettu seurueen jäsenille: neideille Aalberg ja Avellan, Leinolle, Ahlbergille ja Salalle kullekin 360 ja rva Lundahlille 200 mk; mutta johtokunta oli kirjallisesti anonut, että rahat vastedes saataisiin vapaasti käyttää. — Emilie epäilee onko viisasta ottaa Erasmus Montanus Holbergin riemujuhlaa varten [niinkuin Kaarlo oli tuuminut]. Jos teatteri olisi Helsingissä, kun päivä sattuu, olisi toisin; mutta Turussa tai Porissa se on hukkaan heitetty. Jollei Holbergiä näytellä hyvin, on hän kovin vanhentunut. Ruotsalaisessa teatterissa on Molièren Tartuffekin juuri saanut saman tuomion — tyhjiltä huoneilta.
Kaarlon toinen kirje on päivätty "sunnuntaina ? kesäkuuta":
— — "Et tahdo ottaa Erasmus Montanusta, sentähden ettei se menesty. Hyvin mahdollista, mutta mikä muu meillä menestyy kuin suuret draamat ja kansannäytelmät! Erasmuksella on se ansiopuoli, että se on pian valmis ja voidaan hyvin harjottaa samalla aikaa kun jotakin muuta, sillä siinä ei tarvita Ida Aalbergia, Avellania, Leinoa, rva Aspegrenia, Ahlbergia eikä Salaa. Sinä tahdot 'En Handske' [se oli juuri näytelty Ruotsalaisessa teatterissa tavalla, joka Emilien mielestä ei estäisi sen esittämistä]. Kernaasti minun puolestani, mutta eikö Puolueiden keskellä [joka ei ollut yleisöä miellyttänyt] jonkun aikaa peloita meitä Björnsonista. Ja sitä paitse — kuka on oleva Riis, kappaleen tavallaan omituisin henkilö. En näe meillä mitään mahdollisuutta. Leino? Epäonnistunut! Ja kuka olisi silloin Christensen, joksi hän sopii niin hyvin. Se on onnettomuutemme, että miesnäyttelijämme eivät riitä uudenaikaisiin, yhteiskunnallisiin näytelmiin, sillä Leino on melkein ainoa, joka menestyy niissä (ja myöskin Aspegren sivurooleissa). Ahlbergilla, Falckilla ja Salalla täytyy olla [historiallinen] puku, Weckmanilla ja Rautiolla työmiespuserot ollaakseen alallaan. — Mutta olkoon kuinka tahansa, me voimme kyllä kaikissa tapauksissa valmistaa Erasmuksen. Kun emme ensi vuonna ota mitään uutta Molièrea, niin voimme ottaa yhden Holbergin. Muista sitä paitse, että meidän yleisömme on vastaanottavaisempi vanhaan, vankkaan komiikkaan nähden, kuin Ruotsalaisen teatterin yleisö oli silloin kun se annettiin siellä." — —
"Olen pari kertaa nähnyt Mâitre de Forges. Imelän valheellisuutensa tähden se on minulle ylen vastenmielinen, mutta yleisö ulvoi liikutuksesta, naiset oikein sulivat kyyneleisiin, Marlittin henki leijaili kokonaisuuden ylitse. Näytteleminen oli kunniallisen keskenkertaista (poikkeuksena vain Moulinet'n esittäjä St Germain, joka on ensi luokan taiteilija); omituista kyllä kiitetään sitäkin. Olen kuitenkin nähnyt paljo parempaa Gymnaseteatterissa, jossa kappale näytellään, puhumatta Français'ta." —
(Parisi 25/6). Kaarlo oli aikonut kesäkuun lopussa lähteä paluumatkalle, mutta kuultuaan että Levinsky, jonka opetusta Sala oli nauttinut Wienissä, heinäkuun alussa matkustaisi pois, hän oli kehottanut Salaa tulemaan Parisiin. Tämä olikin luvannut tulla. "Tahdon silloin olla täällä antaakseni hänelle ohjeita, sillä rahojen ja muun suhteen on hänelle hyödyksi että joku opastaa häntä, varsinkin kun hänen ranskankielentaitonsa luonnollisesti on puutteellinen."
"Edelfeltin luona olen ollut pari kertaa — hän oikein pyysi, etten lähtisi Parisista näkemättä hänen työpajaansa. Hänellä oli joukko keskeneräisiä tauluja, mutta ei ainoatakaan valmista. Ne olivat kenties mieltäkiinnittävämpiä semmoisina, sillä se voimakas elämä, joka niissä on, ei silloin ollut peittynyt monesti kyllä vaativaisen tekniikan varjoon, niin, jopa oli kuin niissä olisi ollut sydäntäkin, jotakin, jota hän, niinkuin tiedät, ei tuhlaa tauluihinsa. Hänellä on kuitenkin ihmeellinen viehättämiskyky olematta mielistelevä. Sinä joka niin helposti leimahdat liekkiin, kun ihmiset ovat rakastettavia, olisit puoleksi rakastunut häneen, mutta hän vaikutti minunkin enemmän vastustavaan luontoon. Haakonluonnollaan hän on rientänyt voitosta voittoon olemassaolon taistelussa — kenties hän on menettänyt jotakin itsestään, mutta kokonaan kadottanut itseänsä hän ei ole. Hänen asemansa täällä on täydellisesti vakaantunut, hän on ainoa pohjoismainen taiteilija, jonka Parisin taiteilijamaailma on täydellisesti omakseen hyväksynyt, voit kuvitella miksikä harmiksi ruotsalaisille — [Otto] Vallenius kertoi minulle hupaisia juttuja siitä. Hänen suuri taulunsa Luxemburgkokoelmassa on oivallisella paikalla ja tekee suuren vaikutuksen." — —
"Täällä kesä on vihdoin alkanut, ja hieno yleisö tekee lähtöä kaupungista. Kuukauden lopussa useimmat teatterit sulkevat porttinsa. Avoinna pysyvät toki Théâtre Français, samoin iso ooppera, Lyrique populaire, Porte St Martin (vaikka Sarah on Lontoossa) ja jotkut pikku teatterit. Macbethin näin pari kertaa Porte St Martin teatterissa, ensi kerran yhdeksi kolmanneksi osaksi ihastuneena ja kahdeksi kolmanneksi osaksi suuttuneena, toisen kerran tasaisemmin tyytyväisenä ja siis oikeamielisempänä. Suuttumukseni johtui, niinkuin aina kun ranskalaiset koskevat vieraaseen teokseen, siitä kunnioituksen puutteesta, jolla he menettelevät. Macbeth oli revitty rikki muutamiksi kuvaelmiksi, joiden väliltä yhdistävät siteet oli poistettu, niin etten ymmärrä kuinka ne, jotka eivät tunteneet kappaletta, saivat siitä jotain yhtenäistä. Mutta kenties se ei ollutkaan niin hullua. Onhan toki niin, että juuri suuret pääpiirteet Shakespearessa ovat tehneet hänen kaikkien aikojen kansanomaisimmaksi draamarunoilijaksi, ja ne olivat esiintuodut terävän selvästi, siinä ei oltu yleiseen ranskalaiseen tapaan lievennetty ja litistetty — useiden kriitikkojen kauhuksi. Pienet roolit näyteltiin surkeasti (Malcolmina, huomaa Malcolmina, esim. esiintyi sama daami, jonka me näimme näyttelevän Précieuses ridicules kappaleessa Coquelinin kanssa Tukholmassa, Duncan oli Kalliolta oppinut nostamaan etusormeaan ja tiedäthän kuinka se tehoo tragediassa; Macduff melusi ja huusi kuin hullu). Edelleen oli yhteisnäytteleminen hutiloitua ja näyttämöllepano paikottain aivan epäonnistunut, esim. noitien luolassa. Mutta Macbeth itse (Marais) oli mieltäkiinnittävä. Hänellä ei ollut sitä daimoonista tahdonvoimaa, joka vastustamattomasti ajaa Macbethin rikoksesta rikokseen, mutta milloin voi meidän aikojen mies murtuneine tahtoinemme tehdä sitä havainnolliseksi. Mutta hänellä oli lämpöä, eloa, ilmettä ja hyvä esiintymistapa. Entäs Sarah? Min — ei hän ollut se Lady Macbeth 'que j'avais révé', mutta tavallaan hän näytteli sydäntäkouristavasti. Hän ei ollut minkään clanin puoliraakalainen naispäällikkö, vaan uudenaikainen petrolöösi, joka hermojensa luonnottomassa jännityksessä hillittömästi syöksyy eteenpäin. Päävaikutin hänen menettelyssään ei ollut kunnian- vaan verenhimo. Kohtaukset Duncanin murhan edellä ja jälkeen tulivat sen kautta kauhean vaikuttaviksi, varsinkin kun Marais, ranskalaisten omituisella taiturimaisuudella fyysillisesti ilmisaattaa mielenliikutuksia, mestarillisesti esitti kauhua. Unissakävijäkohtauksessa on Saraa kovin ihailtu, minun mielestäni ilman syytä. Hän repii tämän kohtauksen täydellisesti muun yhteydestä. Hänen Lady Macbethillaan ei ole edes vanhan ääripiirteet, hän näyttelee sitä, Edelfeltin henkevän lauseen mukaan, niinkuin indialainen käärmeenlumojatar. Ainoastaan somnambulismi, eikä tuskallinen katumus, tuli näkyviin."
"Muutoin oli huomattavissa, kuinka varsinainen Parisin yleisö on vastustavalla kannalla Saraa kohtaan. Marais sai enimmät suosionosotukset. Sitä paitse olivat katsojat enimmäkseen ulkomaalaisia. Käytävissä kuultiin kaikkia mahdollisia kieliä, englantia tietysti enimmin."
"Theâtre français'sa olen, paitse muutamia Corneillen, Racinen ja Molièren kappaleita, nähnyt 'Maailma, jossa huvitellaan', henkevästi esitettynä ilman että näytelmä minusta sentään olisi ollut sisältörikkaampi, Augierin 'Mr Poirierin vävy', joka olisi otettava, jos Alarik Böök [Brunon nuorempi veli, joka myöskin aikoi ruveta näyttelijäksi] kehittyy veljen suuntaan taikka jos saamme jonkun toisen, joka voi täyttää siroja rooleja, Ei lempi leikin vuoksi (toisen kerran), joka on oleva miellyttävin muistoni tältä Parisin matkalta, Mademoiselle de la Seiglière y.m. Tuon muassani yhden erinomaisen sievän 1-näytöksisen kappaleen 'La duchesse Martin'. Jollei se vaan ole liian hieno — jota pelkään — olisi se otettava, sillä meillä on suuri puute pikkukappaleista. Remusen kotiripitykset ja Haapaniemen hanhenpoika alkavat olla kovin kuluneita. — Sala on pyytänyt saada viipyä lokakuun yli.[59] Olen suostunut siihen. — — Niin Rautatehtailija! Luonnollisesti otamme sen. Minun persoonallinen myötätuntoni tai vastahakoisuuteni ei saa vaikuttaa ohjelmistoon. — Noin 10 p. heinäk. lähden kotiapäin."
Loppupuolen loma-aikaansa Kaarlo vietti Helsingissä. Emiliekin oli kotona käytyään ensin Kuitiassa ja sitte Ossian veljensä häissä (9/7 Hatanpäässä). Heidän huomionsa oli muun muassa kiintynyt kesällä eri paikkakunnilla alkuun pantuihin rahankeräyspuuhiin teatterin hyväksi. Turussa oli päätetty toimeenpanna kansanjuhla Kupittaalla ja myöhemmin arpajaiset. Oikein hämmästystä oli vapaaherra Werner von Troilin menettely herättänyt, hän kun itse oli kutsunut asianharrastajat kokoon ja ruvennut toimikunnan puheenjohtajaksi. Se oli muka "matelemista Heydenin ja fennomaanien edessä", mutta vaikutti sen, että semmoisetkin turkulaispohatat, jotka olivat vakuuttaneet, etteivät he koskaan astuisi Suomalaiseen teatteriin, saapuivat kokoukseen. — Paitse näistä asioista Emilie kirjoitti nti Elfvingille Suomalaisen tyttökoulun uudesta talosta. Se oli hyvin yksinkertainen, mutta siisti, ja hän iloitsi suuresti, että on "päästy niin kauas eteenpäin", että koulu, joka oli toiminut mitä kurjimmassa, melkein tallintapaisessa huoneustossa, nyt sai jatkaa työtänsä oman kurkihirren alla.
* * * * *
Teatteri alkoi toimensa Tampereella, jossa 27/8-10/9 annettiin yhdeksän näytäntöä. Aikomus oli kyllä ollut alottaa Turussa, mutta siellä oli kesällä näytellyt Fröbergin ruotsalainen seurue ja sille suotiin, tavan mukaan, etuja Suomalaisesta teatterista välittämättä. Ensimäisen näytännön jälkeen Kaarlo kirjoitti 28/8 Emilielle kirjeen, joka sisältää täydellisen arvostelun uudistetusta Murtovarkaudesta, joka oli ollut ohjelmana:
— "Huone oli hyvä (nti Berg luuli noin 400) ja suosionosotukset lämpimät, varsinkin viime näytösten jälkeen. Suurimman osan suosiota sai tietysti Hoppulainen. Rautio oli oikein hyvä. Hänellä tosin ei ollut Böökin auktoriteettia eikä myöskään sitä verratonta, hullunkurista huumoria, jolla Böök lausui joitakuita repliikkejä, mutta hän oli täydellisesti yhtä luonnollinen ja hänellä oli sekin ansio että kaikki repliikit pääsivät oikeuteensa. Falck [Penttula] oli melkein parempi kuin Leino toisessa näytöksessä, jossa hänen haudanjylhä äänensä oli kuin luotu roolia varten, mutta Leino tuotti sen sijaan viime näytökseen toisenlaista eloisuutta kuin Falck hitaudellaan. Rva Rautio tulee kyllä hyväksi, kun hän vaan ennättää sulattaa ja enemmän täydentää roolia; nyt se oli vähän ykstoikkoinen. Hän sopii siihen sentään paremmin kuin Hacklin, vaikka tämä oli sangen hyväksyttävä Helena. Vyyryläinen[60] ei myöskään ollut huono (Maria) ja Asp [Loviisa] oli pirteämpi kuin [rva] Lundahl, joskaan ei niin kaunis. Sitä vastoin Kilpi ei vastannut Rautiota vanhana talonpoikana Penttulan saunassa; niinikään meni ensimäinen kansankohtaus ennen paremmin kuin nyt. Kaikki kaikessa on Murtovarkaus taas onnellisesti liitetty ohjelmistoon — milloin saamme Roinilan talossa samalle kannalle?" —
Muutoin mainittakoon ohjelmistosta vain Maria Stuart (3 kertaa) ja Yhteiskunnan tuet. Jälkimäisessä oli nti Borg rva Bernick, ja Kaarlo arvostelee häntä seuraavasti: "Hän oli sangen hyvä, kovin peloissaan, mutta käsitys oikea ja vivahduttaminen oivallinen; kieli sitä vastoin virheellistä."
Syyskuun keskivaiheilla tultiin Turkuun, jossa ei oltu käyty moneen vuoteen. Paitse Salaa ja rva Lundahlia (joka oli eronnut) olivat kaikki saapuvilla ja lisäksi muutamia uusiakin, nimittäin Otto Vallenius ja nti Lilli Kurikka sekä Alarik Böök ja Iisakki Lattu. Otto Valleniuksen kanssa oli Kaarlo tehnyt sopimuksen Parisissa, missä tämä monipuolisilla taiteilijataipumuksilla varustettu mies, jätettyään yliopistolukunsa, harjotti opintoja maalaustaiteessa, ja nti Kurikassa oli, hänen veljensä Matti Kurikan kirjeen mukaan, kesällä herännyt "ääretön halu päästä Suomalaisen teatterin jäseneksi". Vallenius ja nti Kurikka olivat molemmat sangen tervetulleita teatteriin lauluäänensä tähden. Tästä lähtien voitiin jälleen ottaa laulukappaleita ohjelmistoon. Lilli Kurikka oli 19-vuotias ja Helsingin suomalaisen tyttökoulun käynyt. Alarik Böök oli Bruno Böök-vainajan nuorempi veli. Iisakki Lattu vihdoin oli ainoa näistä tulokkaista, joka pysyvästi jäi teatteriin.[61] Ensi-iltana 16/9 meni Maria Stuart täydelle huoneelle ja seuraavana Murtovarkaus puolelle. Alku ei ollut loistava sillä tavallista on, Kaarlo kirjoittaa, että meikäläiset ensi hyökkäyksessä joutuvat hämilleen. Puhuttiin liian hiljaa, johon lisäksi tuli pikku onnettomuuksia. "Mutta kaikki paranee kai, kun ennätämme tottua yleisöön ja yleisö tottuu meihin. Tänään (19/9) luulen Ida Aalbergin vallottavan yleisön yhdellä ryntäyksellä, sillä hän sanoi olevansa hyvällä tuulella." Niin kävikin, ja näyttelijätär sai laakeriseppeleen ja kukkia. Viikko myöhemmin, Romeon ja Julian jälkeen, Kaarlo kirjoittaa, että silloin uudistui mitä oli tapahtunut Maria Stuartiin nähden. Ensi kerralla kylmä, ynseä, ymmärtämystä puuttuva yleisö ja toisella vilkas, kiitollinen ja innostunut, yhteisesitys ensi kerralla laimea ja hätäinen, toisella tyydyttävä. Murtovarkauskin menestyi paremmin toisella kerralla, ja huone oli kahta vertaa parempi. Yhteiskunnan tuet annettiin kolmannelle osalle huonetta, ja Kaarlo huudahtaa: Kuinka henkisesti kuollut tämä yleisö kuitenkin on! Hän sanoo kokonaan menettäneensä kyvyn arvostella kappaleiden vaikuttavaisuutta. Nyt huudetaan vain laulukappaleita — niitä me ymmärrämme! (Huuto saada nähdä Ida Aalbergia on vaiennut, kun siihen yhtyy niin kamalia perspektiivejä kuin Shakespeare ja Schiller!) Epäilemättä oli ruotsalaisten operettiohjelmisto saanut yleisön hylkimään vakavaa ohjelmistoa. Bergbomin täytyi vastoin tahtoansa ("sillä se menee nyt, dass Gott erbarm") antaa Saimaan rannalla, ainoa laulukappale, joka tällä hetkellä oli valmis, — ja se veti, varsinkin toisella kerralla (Parisin veitikan kanssa), miltei täyden huoneen. Regina antoi sitte myöskin 8/10-12/10 kolme hyvää huonetta. Kolmantena iltana (kaikista paras — 1,071 mk) oli Ida Aalberg erityisten suosionosotusten esineenä ja hän sai muun muassa hopeisen maljakon ("Ida Aalberg 18 12/10 84. Käy nyt tiesi tervehenä, matkasi imantehena, päätä kaari kaunihisti, pääse illalla ilohon."). Suuri isänmaallinen kappale lämmitti siis sydämiä Turussakin.
Tällä aikaa harjotettiin Hilda Aspin suomentamaa G. Ohnet'n 4-näytöksistä draamaa Rautatehtailija, Shakespearen Hamletia ja Nummisuutareita, joka viimeinen kaipasi uudistamista. Ensimäinen näitä meni 24/10 saavuttamatta silloin enemmän kuin toisellakaan kerralla suurempaa suosiota, vaikka kritiikki kiitti sekä kappaletta että esitystä. Leino ja Ida Aalberg esiintyivät päärooleissa. Hamlet edistyi hitaasti; "Ahlberg ryhtyi siihen niin veltosti", että Bergbom epäili sen menestymistä. "Kyllä on kovaa", hän lisää "että täytyy pakottaa ihmisiä Hamletiin, kun ajattelee, että Vilho olisi antanut vuosia elämästään saadakseen näytellä sitä roolia." Se valmistui kumminkin miten kuten ja annettiin ensi kerran 30/10 Ahlbergin hyväksi, koska tämä näyttelijä oli lähtevä parin kolmen kuukauden opintomatkalle. Näytäntö onnistui hyvin, sanomien mukaan. Ahlberg oli erinäisissä kohtauksissa oivallinen ja Ida Aalberg mainio Ofelia. Axel Ahlberg sai sinä iltana kultakellon, ja samanlainen lahja annettiin Ida Aalbergille l/11, kun hän esiintyi Jane Eyrenä. Nummisuutarit näyteltiin viimeisenä iltana 4/11 täydelle huoneelle. Leino oli vielä Esko, sillä erästä nuorempaa näyttelijää oli turhaan koeteltu; ensikertalainen oli m.m. Lattu Karrina. Muista täällä näytellyistä kappaleista mainittakoon vain Mustalaiset, jossa nti Kurikka Evinä ensi kerran (15/10) astui näyttämölle ja lauloi "aistikkaasti, puhtaasti ja tunteellisesti", ja nti Avellanilla Rózsina oli suuri menestys, sekä Todelliset naiset, jota turkulaiset eivät viitsineet tulla katsomaan. — Turunmatka päättyi 900 markan tappiolla, jota pidettiin verrattain onnellisena tuloksena! Åbo Underrättelser kiitti hyvää ohjelmistoa ja vakuutti seurueen olevan vastedeskin tervetullut (!). —
Kaarlo oli asunut Fenix-hotellissa, jossa hänellä oli kaksi huonetta, ja hän maksoi täydestä "ylöspidosta" 120 mk kuukaudessa. Leino rouvansa kanssa, Axel Ahlberg sekä neidit Avellan ja Stenberg asuivat myöskin siellä, ja kaikki söivät samassa pöydässä. — Kirjeessä, jossa Kaarlo kertoo tämän, tapaamme sanat: "Lue Jussi Brofeldtin Muudan markkinamies. Se on sydäntäkouristava. Siinä pojassa elää Herran henki."
Paluumatkalla Turusta seurue pysähtyi Hämeenlinnaan, jossa Nordinin salongissa annettiin neljä näytäntöä — jopa Maria Stuart viimeisenä iltana. Kun huone oli aina täysi ja päiväkustannukset pienet, nousi voitto 900 markkaan — samaan summaan, joka Turussa oli menetetty.
Helsinkiin seurue tuli aikaisemmin kuin aiottu oli. Ensin oli näet aikomus ollut mennä Turusta Poriin, mutta kun sikäläinen uusi teatteri ei vielä ollut täysin valmis, jäi matka tekemättä; toiseksi oli tuumittu pitentää Turussaoloa, mutta Carlbergin ruotsalainen seurue tuli ja otti teatterin. Kun saavuttiin Helsinkiin, olivat arpajaiset teatterin hyväksi olleet ja menneet. Ne tapahtuivat nimittäin tiistaina 4/11 ylioppilastalolla, jonka huoneet olivat tungokseen asti täynnä. Salin peräseinällä nähtiin "tuulentupa", Suomalaisen teatterin uusi rakennus, jonka K. K. Hellsten oli maalannut Seb. Gripenbergin luonnoksen mukaan, ja sivuseinillä Hedvig Winterhjelmin, Emmy Achtén, Ida Basilierin, Kaarlo Bergbomin ja Vilhon muotokuvat. Ohjelman alkunumero oli J. Mustakallion sepittämä prologi, jonka Turusta varta vasten tullut Ida Aalberg lausui, ja muista numeroista huomattavin iloisen, kirjavan joukon esiintyminen, jossa tunnettiin 18 näyttämöllistä hahmoa: Anni, Boriska, Inga, Jessika, Kätchen, Lysisca, Nicole, Noora, Pamina, Papagena, Rosina, Rykmentin tytär, Esko, Fra Diavolo, Larsson, Maunu, Papageno, Göndör Sandor. Nämä kaupittelivat yleisölle tilapäistä albumia.[62] Voittoja oli 1,000 ja arpoja 11,000 à 1 mk.
(11/11). "Oma rakas Bettyseni", Emilie kirjoittaa sen jälkeen, "usko pois että tuntuu hyvältä kun arpajaispuuha on ohi! Odotamme puhdasta voittoa 11 à 12,000, tosin vähemmän kuin viimein, mutta toki kunnioitettava summa. Olen äärettömän kiitollinen, että kaikki on mennyt hyvin. — Perjantaina teatteri alkaa täällä; saa nähdä kuinka rupeaa käymään. Kevättä en pelkää, jos kaikki pysyvät terveenä, mutta joulukuu on kaikkialla vaikea kuukausi ja vallankin meillä, jotka niin paljo rakennamme ylioppilasyleisöön. — Kiitos, hyvä Bettyseni, kaikesta mitä teit hyväksemme, kun olimme Turussa [Emiliekin oli ollut siellä pari viikkoa lokakuulla]; erinomaisen hupaista on että siellä meni kuin meni. Toivoakseni Fröberg & consortes eivät aivan hävitä meiltä maanalaa. — Sala jää ulkomaille joulukuun keskivaiheille. Sydämestäni toivon hänen edistyvän. Hän on ihmisenä läpeensä kelpo ja kunnioitettava, niin että minä ja me kaikki sangen paljo pidämme hänestä. — Olet kai kuullut, että rva Canthin uusi kappale on valmis! Kuinka hupaista on saada kotimainen teos, sen tiedät kyllä." —
Täälläkin alotettiin (14/11) Murtovarkaudella. Sitte tuli Rautatehtailla, joka näyteltynä kolme kertaa ei täälläkään menestynyt, vaikka arveltiin sentapaisista ranskalaisista muotikappaleista olevan hyötyä näyttelijöille. Toisella innostuksella vastaanotettiin vanha ja aina uusi Nummisuutarit. Uusia olivat siinä Pesonen — Topias, Weckman — Mikko Vilkastus, Rautio — Iivari, Falck — Niko, Lindfors — Teemu ja rva Rautio — Jaana.
Joulukuun 3 p. sattui Ludvig Holbergin 200-vuotispäivä ja sitä vietettiin vanhan mestarin huvinäytelmillä Ei ole aikaa ja Henrik ja Pernilla (Hilda Aspin suomentama). Kumpikin komedia sujui hyvin, mutta edellinen sentään paremmin. Lindfors oli Vielgeschrey ja häntä kiitettiin siitä että hän oli syventänyt näyttelemistänsä, jossa ennen ilveilevillä kujeilla oli ollut liiaksi sijaa. Otto Vallenius oli onnistunut kujeellisena palvelijana, Hilda Asp Pernillana, nti Stenberg Madlenana j.n.e. Toisen kappaleen nimiosat olivat Weckmanilla ja rva Aspegrenilla. — Näyttelijät lähettivät Leinon allekirjoittamassa sähkösanomassa tervehdyksensä Tanskan näyttelijöille, ja Bergbom tervehti eri sähkösanomalla kuninkaallista näyttämöä, "Ludvig Holbergin kaikille pohjoismaille merkillisen vaikutuksen kehtoa". Kuninkaallisen teatterin puolesta kamariherra Fallesen vastasi kumpaseenkin tervehdykseen.
Viikko myöhemmin 10/12 oli toinen juhla — kymmenes vuosipäivä Ida Aalbergin ensimäisestä esiintymisestä teatterissa. Sitä vietettiin Jane Eyrellä, ja taiteilijatar sai vastaanottaa kukkia ja laakeriseppeleitä, jota paitse hänelle toimeenpantiin pidot, joissa prof. F. Perander puhui kunniavieraalle ja pyysi lupaa, että saataisiin teatteria varten maalauttaa hänen muotokuvansa.[63]
Kun Bergbom oli alkanut toimeenpanna huokeahintaisia kansannäytäntöjä, hän noudatti haluansa antaa vähävaraistenkin nauttia teatterista. Mutta samoin kuin hän rakasti varsinaista kansaa, rakasti hän lapsiakin. "En voi täällä nähdä lapsia", hän kirjoitti Parisista, "muistamatta lapsia kotona", tarkottaen kai lähinnä sisarensa lapsia. Lapsillekin — ei ainoastaan näille läheisille vaan mahdollisimman useille — hän halusi avata teatterinsa, ja niin hän nyt ennen joulua (13/12) ilmotti ensimäisen "lastennäytännön", jossa klo 5:stä i.p. esitettiin Z. Topeliuksen "leikki" Ole armelias köyhille ja Saimaan rannalla. Teatteri oli täynnä outoa yleisöä, rivit "rint' rinnan täynnä pieniä päitä, jotka kurkistelivat reunusten yli niinkuin pääskysen pojat pesästään". Tarvitseeko sanoa, että tämä yleisö oli ihastunut! Näytäntö uudistettiin 27/12. — Seuraava ohjelma 14/12 sisälsi paitse Kiven Kihlausta kaksi uutta alkuperäistä 1-näytöksistä huvinäytelmää: Matti Kurikan Ihmekös tuo! — naurattava, erehdyksille ja hullunkurisille kohtaamille perustettu vähäpätöisyys, jossa Lilli Kurikka, pääroolin esittäjänä, ensi kerran ja onnellisesti näyttäytyi Helsingin yleisölle — ja Robert Kiljanderin Pukkisen pidot,[64] joka osottautui tekijänsä edellisiä pikkukappaleita etevämmäksi, siinä kun luonnekuvaus on syvempi ja henkilöitten pikkukaupunkilaisuus paljastetaan hienolla ivalla. Parhaiten kuvattua henkilöä, Anna muoria, näytteli nti Stenberg erittäin hyvin.
Joulun ja uudenvuoden aika ei tuonut enempää uutta. Uudenvuoden päivänä meni Kiven muistoksi Nummisuutarit, e/i pitkän ajan päästä Kultaristi, jonka uudistamisen Vallenius, Inez Borg ja Lilli Kurikka tekivät mahdolliseksi, 6/1 Daniel Hjort, sekin tärkeissä kohdin uudistettuna — nimihenkilönä ulkomaalta palannut Sala, osottaen melkoista edistystä (itsenäisesti hän teki luonteen pääpiirteeksi synkän tunteellisuuden, joka muutti ivan ulkomaailmaa kohtaan tuskalliseksi oman kehnouden tunnoksi), Sigrid Stålarmina Ida Aalberg, esittäen onnettoman neidon hienosti ja jalosti, Ebba Stenbockina nti Avellan, täynnä voimaa ja ylimyksellistä ryhtiä, sekä Juhana Fleminginä Otto Vallenius — ja Topeliuksen päivänä Regina von Emmeritz. Ensimäinen ohjelmistolle uusi näytelmä tuli vasta 28/1, nimittäin Minna Canthin kolmas draama, Työmiehen vaimo. Työmiehen vaimonkin, niinkuin ennen Murtovarkauden, syntyhistoriasta tahdomme tässä antaa tietoja, koska me siten samalla valaisemme Minna Canthin ja Bergbom-sisarusten keskinäistä suhdetta, joka muodostaa tärkeän lehden sisarusten elämäkerrassa. Vaikka Emilien ja Kaarlon kirjeet tältä ajalta näyttävät hävinneen, näkee Minnan kirjeistä heille, kuinka he seurasivat hänen työtään, kuinka Kaarlo on siihen vaikuttanut ja kuinka kirjoittajan sydän oli heille avoinna. — Ennestään tiedämme, että näytelmä oli jo tekeillä kun Emilie kesällä 1883 ensi kerran tapasi Minna Canthin Kuopiossa. Emilien kehotuksesta Minna kirjoitti Kaarlolle Sandefjordiin:
(2/8 83). — "Kun nti Bergbom kuuli, että olen tarttunut kiinni 'Homsantuussa' enkä ollenkaan pääse siinä eteenpäin, tahtoi hän minua lähettämään sen alun [ensi näytöksen] Tohtorille ja kertomaan, miten olen aikonut sitä sommitella. — Jos tuo ennen oli minulla hämärässä, on se vielä sitäkin pimeämmäksi käynyt sitten kun eilen näin 'Valapaton'. En minä koskaan, en koskaan saa niin hyvää toimeen. Tragedia tästäkin tulla pitää, mutta en varmaankaan saa siitä mitään semmoista suurenmoista kuin Valapatto on. Ja kuitenkin tahtoisin siitä suurenmoista ja hyvää — taikka ei mitään. Tehdäkseni nti Bergbomille mieliksi, täytyy kaiketi minun kuitenkin kertoa hämäriä piirteitä tuohon kappaleeseen. Ne tuntuvat niin mitättömiltä ja pieniltä, kun niitä vertaa Valapattoon. — Toisen näytöksen ensi kuvaus on kauppatorilla. Siellä on myyjiä ja ostajia. Viisunkauppias laulelee perällä ja myyskentelee arkkiviisujaan ympärillä seisoville. Katupojat heittelevät palloa oikealla. Johanna tulee. Hänellä on vaan yksi markka rahaa, jolla aikoo ostaa ruokaa, maitoa sairaalle lapselleen. Paavo tulee juomatoverinsa kanssa ja riistää häneltä rahan. Johanna vastustaa, rukoilee, uhkaa. Paavo ei siitä välitä. Homsantuu tulee työntäen kottikärryjä, joissa hänellä on perunoita. Ne hän on saanut nostamapalkakseen. Hän on ylpeä, mutta rakkaus Paavoon herää hänessä uudelleen. Jotkut nuoret herrat vaativat häntä tanssimaan 'mustalaista'. Hän kieltää. Vihdoin hän Paavon pyynnöstä sen tekee. — Seuraava kuvaus heinäladossa Homsantuun luona. Homsantuulla ei parempaa asuntoa ole. On yö. Homsantuu nukkuu heinäkasalla. Taikka oikeammin hän loikuelee siinä ollen valveilla. Paavo tulee. Hän kiusaa Homsantuuta pakenemaan hänen kanssaan Etelä-Suomeen. Homsantuu vastustaa. — Kolmas näytös Johannan ja Paavon luona. Johannalla on kangas kuteilla. Se on jo lähes valmis, jo samana päivänä hän voisi viedä sen rouvalle, jonka oma se on. Paavo leikkaa kankaan poikki, myy sen ja juo rahat. Johannaa syytetään petoksesta. Hän kantaa sen mitään virkkamatta. Jäätyään yksin vaipuu hän epätoivoon. Risto, hänen entinen ihailijansa, tulee. Hän tahtoo Johannaa auttaa, mutta Johanna vastustaa, sillä hän luulee Riston vielä häntä rakastavan. Johanna heittäytyy lapsensa kätkyen yli vakaana kiellossaan. Risto koettaa häntä ylipuhutella ja kumartuu hänen ylitsensä. Samassa aukeaa ovi, Homsantuu seisoo siinä, näkee heidän asemansa, käsittää sen väärin ja — päättää lähteä karkuun Paavon kanssa. Hän painaa oven kiinni, ilman että Risto tai Johanna ovat häntä huomanneet. Risto on nyt ymmärtänyt Johannan epäilyksen ja selittää olevansa kihloissa nuoren tytön kanssa, jolle hän on antanut sydämensä. Sen jälkeen Johanna kiitollisuudella ottaa vastaan Riston tarjoomuksen. — Neljäs näytös kadulla yöllä, kapakan edustalla. Paavo kapakassa, Homsantuu piilottelee toisella puolen katua, Johanna toisella. Himmeä katulyhty ei varjopaikkoja valaise. Molemmat pelkäävät ja vapisevat. Homsantuun pitäisi nyt yhtyä Paavoon ja lähteä hänen kanssaan. Ylioppilaat pitävät serenadia erään ikkunan alla perällä. Heidän mentyään Paavo tulee ja puhuttelee Homsantuuta. He aikovat lähteä pakoretkelleen, kun Johanna äkkiä ilmestyy heidän eteensä, nuhtelee ja varottaa heitä. Paavo sieppaa puukkonsa ja aikoo lyödä Johannaa, mutta Homsantuu heittäytyy väliin, saa puukon iskun ja kuolee. — Miten tuosta kurjasta Paavosta päästään, sitä en ymmärrä. Jos hän vaan viedään vankilaan, ei Johanna ole hänestä vapaa, mutta toiselta puolen hän on liian suuri pelkuri tehdäkseen itsemurhan. — Niin, ei minulla ole mitään lisättävää. Toivon saavani tohtorilta uutta, pontevampaa, parempaa kehitystä."
Ensimäinen näytös puuttuu tästä selostelusta, mutta varmaankin siinä Johannan ja Riston (ei Paavon!) häät jo kuvattiin niinkuin painetussa näytelmässä, ja Homsantuu syytti Johannan kauhuksi hänen miestään konnamaisesta petoksesta. Emilie arvostelikin näytöstä seuraavin sanoin: "hyvin mieltäkiinnittävä ja oivasti kirjoitettu, luonteva ja sopiva vuoropuhelu, mutta, pelkään minä, liian voimakas, ettei seuraavat näytökset litistyisi". Itse asiassa sommittelu, selostelusta päättäen, kaipasi tiivistämistä. Toisessa näytöksessä on myöhemmin lisätty se kohtaus, jossa Risto ja hänen juomatoverinsa Toppo torilla "laskevat leikkiä" Homsantuun kanssa, siksi kun tämä vihoissaan heittää hiekkaa Riston silmiin ja sitte pelvosta ja säälistä heltyy uskotonta entistä sulhoaan kohtaan. Täten tuli hänen tanssinsakin paremmin perustelluksi, hän kun tahtoo ansaita rahaa ostaakseen Ristolle silmävoidetta. Toisen näytöksen toinen kuvaelma on muutettu kolmanneksi näytökseksi, joka romanttisuudessaan (kun Homsantuu tapaa mustalaissukulaisensa ja päättää Riston kanssa liittyä heihin ja vastedes vain ansaita rahoja rakastajalleen) muistuttaa tekijän ensimäisiä näytelmiä. Selostelun kolmas näytös on näytelmän neljäs, mutta täydennetty ja rakennettu niin realistisen ja draamallisen voimakkaaksi, että se on tullut kokonaisuuden pääkohdaksi, jossa miehen kunnottomuus ja ihmisten ennakkoluuloinen sydämettömyys nostaa vaimon kärsimykset huippuunsa. Johannan entisen ystävän nimi on Yrjö (ei Risto!). Loppu on kokonaan muutettu. Viidennessä näytöksessä Johanna on kuollut, mutta ei vielä haudattu; kuitenkin Risto valmistautuu uudelle kosintaretkelle. Silloin Homsantuu tulee ja toisen kerran petettynä hän ampuu konnaa revolverilla, mutta onnistumatta. Poliisit ottavat hänet kiinni, ja kun Risto lausuu luottavansa että lait ja oikeus turvaavat hänet Homsantuun kostolta, tämä epätoivoisessa raivossa huutaa: Teidän lakinne ja oikeutenne — niitä minun pitikin ampua! Sen jälkeen seuraa vielä lyhyt kohtaus, jossa Vappu lupaa ottaa äidittömän lapsen hoitoonsa, mutta ankarilla nuhteilla vastaa Riston kosimiseen. Toppo lausuu säälin sanan Homsantuusta, mutta Risto kehottaa lähtemään anniskeluun. Tästä näkyy kuinka suuresti teos kehittyi siitä kun Bergbomin vaikutus siihen alkoi. Kumminkin oli kehitys pääasiassa muodollista laatua; perusaihe, peruspiirteet, mestarillinen vuoropuhelu ja koko näytelmästä puhuva pessimistinen henki olivat alkuperäisiä. — Työn kulku ja tunnelma näyttäytyy seuraavissa otteissa.
(10/9 83). — "Ei Homsantuu ole lainkaan edistynyt sitten kun Emilie läksi. Vasta tänään puhuimme siitä Tohtorin kanssa. Tohtorilta sain paljon hyviä neuvoja ja ihan uuden lopun, joka tulee olemaan mainio." —
(19/11). — "Homsantuuta olen hartaudella jatkanut. Neljäs näytös on loppupuoleen ennättänyt. En kuitenkaan usko mitenkään voivani saada sitä valmiiksi keväällä näytettäväksi. En tahtoisi antaa sitä käsistäni kypsymättömänä, puolivalmiina. Minulla ei ole suuri varasto harrastuksia, aatteita, ei voi siis tulla eri kappaleita varsin tiheään. Suurin iloni, oikein mitä suloisin nautintoni on tuo kirjoittaminen. En ymmärrä kuinka enään voisin elää, ellen sitä saisi tehdä. Ja pari vuotta takaperin, silloin kun kirjoitin Roinilan talossa, oli se vaan velvollisuuden tunnosta."
(28/1 84). — "Kuinkako Homsantuu edistyy? Olen pari kuukautta korjaillut edellisiä näytöksiä. Viidennestä näytöksestä minulla ei vielä ole mitään selvää. Mutta sen kirjoittaminen on niin äärettömän hauskaa. Sitä tehdessäni tunnen välistä niin suurta voimaa, rohkeutta ja vapautta, melkein uhkamielisyyttä. Kuinkahan hyvä sotasankari minusta olisikaan tullut, jos olisin ollut mies ja elänyt sotaisena aikana! 'Ingen rädder här', minä ajattelen aina kun pistän jonkun rafflaavan totuuden Homsantuuhun. Ainoa pelkoni on, että Tohtori ne sieltä karsii pois. — Niin, tosiaankin!"
(23/2). — — "Niin, hyvä Tohtori! Jos koskaan olen hävennyt kykenemättömyyttäni ja saamattomuuttani, on se tällä hetkellä, jolloin minun pitäisi tehdä Teille tiliä siitä, miten pitkälle näytelmäni on tullut. Ja kuitenkin olen kaiken aikaa ollut niin ahkera kuin suinkin voimani ja terveyteni ovat myöntäneet. Arvattavasti on aine liian vaikea ja siinä syy hidastumiseen. Kun jonkun ajan kuluttua tulen takaisin siihen mitä olen kirjoittanut, tuntuu se minusta niin lapselliselta, kypsymättömältä ja epätodelliselta, etten voi mitenkään sitä semmoiseksi jättää. Niinpä nytkin neljäs näytös, jonka olin kirjoittanut marraskuussa, ja jonka arvelin silloin jotenkin hyväksi. Nyt kun otin sen uudelleen käsiin, saatoin käyttää siitä tuskin ainoatakaan repliikkiä. Tämä saattaa viedä ihmisen epätoivoon. Viidennestä näytöksestä ei vielä ole mitään selvyyttä. — Niin, tuo sokea vaimo! Kyllä häntä arvelin, mutta tuntui niin mahdottomalta tuoda esiin tuommoista hiljaista, rauhallista, kärsivällistä elämän filosofiaa, nyt, kun sydän on täynnä katkeruutta ja revolutsionia. Ei se käynyt. Sitten, jahka taas tulen nöyräksi ja resigneeratuksi, mutta ei nyt. Nyt täytyy panna kovaa kovaa vastaan ja jakaa iskuja minkä ennättää. Siihen on semmoinen vastustamaton sisällinen pakko." — —
(19/4). — "Rakas Emilie! Elkää odottako niin paljon tuosta Homsantuusta. En minä usko siitä suurta iloa tulevan enemmän teatterille kuin itsellenikään. Olen jo saanut maistaa merkillisiä enteitä. Pari viikkoa takaperin sain postin kautta vastaanottaa kolme numeroa 'Satakuntaa', jossa oli pitkä ja myrkyllinen kritiikki 'Murtovarkaudesta'. Sanottiin sitä 'epäkristilliseksi', 'epänaiselliseksi' ja 'epäsiveelliseksi'. — Kun nyt jo tuosta viattomasta Murtovarkaudesta näin sanotaan, mitä sitten Homsantuusta!" —
(11/8). — "Olen alkanut viimeistä kertaa puhtaaksi kirjoittaa 'Työmiehen vaimoa'. Mutta paljon yhä näkyy siinä olevan korjaamista. En uskaltanut kirjoittaa Teille, kuinka asian laita oli tässä keväällä ja kesällä. Minusta, näette, koko kappale rupesi tuntumaan niin ikävältä ja huonolta, kaikki maistui puulle, enkä voinut, en parhaalla tahdollanikaan moneen kuukauteen sitä jatkaa. Luin sitä muille, että kehuisivat ja taas saisin sen kautta vähän halua, mutta ei se tahtonut auttaa. Nyt kumminkin, kun rva ja Kasper Järnefelt sekä Jussi Brofeldt [Aho] sitä kiittivät, pääsin jälleen itseluottamukseen. Ja kyllä sitä nyt kestää, siksi kun sen valmiiksi saan. Inspiratsionia antavat kenties myöskin nuo tosielämän tosihuolet, joita saan niin tarpeeksi kokea. Ne pitävät hermostoa jännityksessä ja kehittävät sielun voimia. — — Mikä nimi annetaan tuolle uudelle näytelmälle? Työmiehen vaimo — eikö se ole sopivin? Taikka: Johanna ja Homsantuu? Taikka: Hapanrokkaa? Sillä hapanta se on miehille ja rokkaa sen pitäisi oleman naisille. Ja silloin voisi Risto ja Toppo, kun kappaleen lopussa menevät kapakkaan, laulaa: 'Hapanrokkaa keitettiin ja pantiin papuja sekaan, Hierimellä hämmennettiin etc. etc' — Mutta ei sentään. Eikö kaikki tulisi koomilliseksi sen kautta? — Työmiehen vaimo kenties sittenkin paras, vaikka tuntuu niin laimealta."
(21/8). — "Homsantuu on nyt vihdoin viimein valmis. Viimeisenä tuskana on, ettei silmäni tahtoisi kestää kopioitsemista, jota nyt olen pari päivää tehnyt. — Saa nähdä, tuleeko tuosta iloa teatterille taikka minulle. Se nyt ainakin on varma, että tunnokkaasti olen parastani koettanut. Ilmankos se niin kauan olisi työn alla ollut. Mutta pessimistinen se on, enkä luule kenenkään nyt sanovan 'tulimme niin iloisina ja tyytyväisinä kotiin'. Tuota nimittäin on moni minulle sanonut 'Roinilan talosta'. Mutta itse olen jotakuinkin tyytyväinen. Sitä en ollut 'Roinilan talon' kanssa milloinkaan." —
(3/10). — "Tuskin kehtaan Teille kirjoittaa, kun näytelmäni ei vieläkään ole valmis. — — Nytkin, kun sitä viimeistä kertaa korjaamalla olen puhtaaksi kirjoittanut enkä paljon muuta ole muutellut kuin dialogia, en sentään pääse kuin noin pari kolme sivua päivässä eteenpäin. — Hyvä Tohtori! Onhan varma, että tulette tänne ensi syksynä? Toivon saavani Teiltä taas uutta elämää. Onhan minun oikeastaan Teitä kiittäminen henkisestä herätyksestäni, kehittymisen halustani. Yksin ei voi pyrkiä eteenpäin, kun ympäristöltään ei saa paljon mitään, ei ainakaan verraten siihen, mitä Teiltä saa. Ettehän ole, hyvä Tohtori, väsynyt? Onhan Teillä vielä elämän toivoa, lujuutta, pontevuutta, toimintavoimaa ja intoa? Antakaa tuota kaikkea minullekin yksi hiven. Jääkää Jumalan haltuun, hyvä Tohtori! Parhaat toivotukseni seuraavat Teitä ja teatteria."
(28/10). — "Vihdoin viimein lähetin nyt postiin 'Työmiehen vaimon'. Soisin, että se Tohtoria miellyttäisi, että teatteri saisi sillä paljon rahaa ja että se vähän ravistelisi näitä puolikuolleita ihmisiä. Juuri kun sitä laitoin ristisiteeseen, paukahtivat tulikellot täällä soimaan, ja ennenkun vielä sain sen postiin, kerrottiin että eräs nainen oli palanut sisään ja eräs toinen vähissä hengin saatu ulos. Kohta taikauskoisuuteni näki tuossa sattumisessa jonkunlaisen enteen. — — Tuo vanha sairas vaimo paloi äsken siitä syystä, että sisarensa jätti hänet yksin, sillä välin kun läksi käymään meidän puodissamme. Yhä omituisempaa." —
(8/12). — "Hyvä, kunnioitettu Tohtori! Monet herttaiset kiitokset kritiikistänne! Olen ollut sairaana ja kärsinyt sielun ja ruumiin tuskia; sillaikaa oli kirjeenne kumminkin suureksi virkistykseksi ja lohdutukseksi. Olen tuon tuostakin lukenut sen läpi ja miettinyt. Niin pian kun täydellisesti paranen, että oikein jaksan ajatella, ryhdyn ehdottamianne muutoksia tekemään — niin pitkälle kuin paha sydämeni sallii. Etten ole rouvia juuri lempeällä kädellä pidellyt, on aivan totta, ehkäpä olen heitä liiotellutkin. Mutta, rakas Tohtori, te ette ole nainen, ette ole tullut tuntemaan mitä myrkyllisiä haavoja tuo oma sukupuoli voi kaikessa hurskaudessaan ja lempeydessään toiseen iskeä, kuinka tuo helläsydäminen, tuo korkeasti sivistynyt, tuo 'heliga prestinna vid hemmets fridfulla härd' on kivikova ja jääkylmä sortaja heikompaa, 'huonompaa' kohtaan, jota hän ei ihmiseksikään tunnusta, koska se ei ole hänen vertaisensa arvossa eikä sivistyksessä muka. Ja nämä ovat kristityitä! Minä sanon, että huonoimman porton sydämessä asuu enemmän kristillistä tunnetta kuin noiden farisealaisten. Kuinka selvänä Kristus näki ihmissydämen salaisimmat sopukat, kuinka oikein hän tätä sukukuntaa arvosteli: 'Aterioitsi syntisten, köyhäin ja alhaisten kanssa'. Ei ylhäisten, ei rikkaitten eikä ruhtinaitten. Voi, kuinka koko sieluni halveksii tätä tekopyhyyttä, tätä teeskentelemistä, tätä naisten 'hienoa sivistystä' ja 'korkeaa moraalia'. Kuinka surkuttelen noita 'hemmets heliga prestinnor', jotka kohta menehtyvät oman itsensä ihailemiseen. Hyvä Tohtori! Suututteko minuun nyt? Sanotteko, että olen paha, raaka, tyhmä? Niin olenkin, mutta, Jumalan kiitos, olen samalla myöskin kansan lapsi, 'hienous' ei ole luonnollista tunnetta tukahduttanut, eikä pelkuruus estä sitä tunnetta ilmaisemasta. Oikeastaan eksyin aineestani. Tahdon koettaa parantaa rva Wörskyä (täällä on eräs rva Mörsky, sitä nimeä ei saa käyttää), jos voin, mutta en tiedä, kuinka onnistun. Naiskysymyksessä tahtoisin pienen reformin. Naisten ihailemisen tahtoisin muuttaa naisten ruoskimiseksi. Emme me parane, Tohtori, ennenkun saamme oikein paljon vitsaa, ennenkun meitä opetetaan totuutta tuntemaan ja omia heikkouksiamme käsittämään. — Kaikki muut muutokset teen oikein sydämen halusta."
(22/1 85). "En ollenkaan voinut arvata, että niin pian joutuisitte valmiiksi, enkä siitä syystä tehnyt parempaa kiirettä korjauksien kanssa. Kuinka nyt lienee tämä Vapun kohtaus tässä lopussa onnistunut. Kuin ei siinä olisi liiaksi sovitusta? En usko että tulevasta sukupolvesta vielä on niin paljo toivoa, kun tästä päättäen luulisi. Antakaa, Tohtori, hyvä neuvo! Minä melkein mieluisemmin antaisin painattaa kappaleen lopun niin, ettei jää mitään selvää siitäkään, ottaako Vappu lapsen vai ei. Sen jälkeen kuin Homsantuu on viety pois, vaan muutama repliikki Riston ja Topon välillä: Risto aikoo kosia, Toppo epäilee Homsantuun tilaa ja Risto kehottaa lähtemään anniskeluun. Vai kuinka? Onko parempi näin?"
Tähän viimeiseen kysymykseen Bergbom vastasi niin, että hän jätti pois viime kohtauksen näyttämöllä. — Lopuksi sanottakoon vain näistä otteista, että ne mieltäkiinnittävällä tavalla todistavat kappaleen syntyneen palavasta innostuksesta, joka nousi ja laski niinkuin tosirunoilijassa tapahtuu, sekä väsymättömästä harrastuksesta tehdä mahdollisimman hyvää. Kumminkin Minna Canthissa vallankumouksellinen paatos oli verrattomasti voimakkaampi kuin taiteellisen sopusoinnun vaisto. Sentähden hän hylkäsi Bergbomin ehdottaman sokean vaimon, joka "rauhallisella, kärsivällisellä elämänfilosofiallaan" tietysti olisi pyörentänyt, täydentänyt elämänkuvausta.
Näytelmä meni siis ensi kerran 28/1, ja se ilta oli teatterin muistettavimpia. Täydelle huoneelle mielenjännityksessä olevaa yleisöä esitettiin vaihtelevat kuvaelmat erinomaisella voimalla ja tosielämän värillä, ja vaikutus oli tärisyttävä. U. S. lausuu:
"Tässä näytelmässä ei ole turhaa, kaunista lörpötystä. — Sattuvata on koko näytelmän kulku ja se tarkottaa yhteiskunnan ja yksityisten sydämeen, leikkaa siellä ja viiltelee, mutta niin että tuntuu. Kiihkeänä seurasi yleisö näytöksen edistymistä, ja moni varmaan tunsi sisustaansa viiltävän, mutta kyllä kai se hyvää teki. Erimielisinä ja vältellen lähdettiin kotia."
Kritiikki oli yksimielinen kiittäessään esityksen oivallisuutta, se oli ehdottomasti parasta mitä teatteri oli aikaansaanut. Ida Aalberg näytteli Homsantuuta niin innostuneesti, että hän vastustamattomasti tempasi yleisön mukaansa, hän oli yhtä suloinen surussaan kuin mahtava kostoa vaatiessaan — se oli luettava hänen värikkäimpiin ja todenperäisimpiin rooleihinsa. Nti Avellan Johannana oli kuin täydelleen yhteensulanut näyteltävän luonteen kanssa, hänen esityksessään ei ollut ainoatakaan väärää säveltä, luontevana ja yksinkertaisena hän vaikutti syvästi katsojaan. Alarik Böök esitti luonnonomaisesti Ristoa, mutta aivan erikoisesti onnistunut oli Rautio Toppona, täynnä eloa, kevytmielisyyttä ja huumoria. Edelleen neiti Stenberg varmasti ja johdonmukaisesti kuvasi Leena Kaisaa ja hyvin näyteltiin muutkin sivuosat. Vihdoin oli yhteisnäytteleminen kaikin puolin kiitettävä ja samoin näyttämöllepano. "Markkinaelämän kuvaaminen esimerkiksi veti vertoja siihen mitä saatiin nähdä Meiningiläisten näyttämöllä."
Työmiehen vaimo meni kaikkiaan yhdeksän kertaa täysille ja hyville huoneille. Menestyksen puolesta se oli verrattava Nooraan, mutta niin myöskin yleiseen vaikutukseen nähden. Näytelmästä väiteltiin sekä yksityisissä piireissä että sanomalehdistössä kiivaudella, jonka ymmärtää kun ajattelee, että se kuulumattoman räikeästi kuvasi kotimaisia oloja ja että sen kautta realistisen suunnan totuus- ja uudistusvaatimukset ensi kerran välittömästi kohdistettiin meihin itseemme. Luonnollista on, että eri katsantokannat esiintyivät jyrkkinä ja että vastapuolueen tarkotuksia väärin käsitettiin ja selitettiin. Vanhoillisella taholla, jolla oli totuttu vallitseviin oloihin ja käsittämään kaikellaista pahaa ja kurjuutta pääasiassa yksilöiden turmeluksesta johtuvaksi, ei tunnustettu, että parannusvaatimukset lähtivät puhtaasta ihmisrakkaudesta, ja uudistajain puolella oltiin taas liian kärkkäät kieltämään vanhoillisilta jalompaa elämänkäsitystä. Että Homsantuun huuto: "Teidän lakinne ja oikeutenne — niitä minun piti ampua!" kauhistutti monta hiljaista kansalaista, ei suinkaan ollut niin kumma, sillä joskin sanat oli pantu onnettoman, hurjistuneen mustalaistytön suuhun, oli niillä kieltämättä symbolinenkin merkityksensä, jonka kuulijat oikein ymmärsivät. Ja olihan näytelmä kauttaaltaan ankara, tahallinen hyökkäys olevaisuutta vastaan, jopa niin ehdoton, että siinä tuskin valonpilkkua nähtiin. Oliko siis outoa ettei kaikki kohta sanoneet: jaa ja amen! Mutta uudistuuhan elämässä aina tämä sama näytelmä, kun uusi aika ryntää esiin. Taistelu, sehän onkin elämää, ja Minna Canthin ansio on, että hän nerokkaalla kappaleellaan saattoi koko sarjan yhteiskuntakysymyksiä keskustelun alaiseksi.[65] — Kun näytelmä oli esitetty neljä kertaa, Emilie kirjoitti (15/2) nti Elfvingille:
"Työmiehen vaimo on herättänyt paljo melua ja erilaisia tunteita. Muutamat ovat ylen ihastuneita — toiset kovin tyytymättömiä. Yhdessä kohden ovat kuitenkin kaikki yksimielisiä: että kappale on kirjoitettu erinomaisen kyvykkäästi, että se on korkeimmassa määrässä draamallinen, jopa nerokas. Moni pitää tätä kappaletta etevimpänä draamallisena teoksena, mikä Suomessa on ilmestynyt, joko suomeksi tai ruotsiksi. Siihen en yhdy. Minä en rakasta voimakasta realismia runoudessa, vaikka täysin oivallan mitä kappaleessa on nerokasta ja draamallista. Ultrapessimistinen katsantotapa (taikka oikeammin esitystapa) ei myöskään ole oikein mieleeni; pitäähän runouden tuoda esiin ihmisten valoisiakin ja hyviäkin puolia. Työmiehen vaimo esittää ainoastaan varjopuolet, heikkouden ja kurjuuden. Erinomaisen hupaista on kumminkin että niin etevä draama on ilmestynyt, ja meillä on syytä vielä odottaa hyvin paljon rva Canthilta, jos hän saa elää ja pysyy terveenä. Surullista on jos hän pysähtyy tälle Ibsenin kannalle. Jos taasen Työmiehen vaimo jää ihmisellisen kurjuuden tuskanhuudoksi ennakkoluuloja ja totuntatapaa vastaan, niin on se kaikin puolin oikeutettu."
Kerrottakoon vielä samassa yhteydessä, että Minna Canth maaliskuulla, noudattaen ystäviensä kehotuksia ja omaa haluaan, teki pitkän talvisen matkan (Kuopion rautatie ei ollut vielä olemassa) Helsinkiin ja näki 13/3 kappaleensa näyttämöllä.[66] Huone oli ihan täynnä, ja lopussa tekijä huudettiin näyttämölle, jossa Sala ojensi hänelle kukkavihkon näyttelijäin, ja filos. kand. J. A. Lyly laakeriseppeleen yleisön puolelta. Myöhemmin oli rva Canth teatterin ja omien ystäviensä vieraana illallisilla lämpiössä. — Minkä vaikutuksen näytäntö teki, on hän lausunut kirjeessä rva O. Kiljanderille. Sen mukaan esitys suuresti tyydytti häntä, mutta — ei itse näytelmä. "Koko kappale muuten laitettu mielenkiihotukseksi. Näyttämöllistä voimaa siinä on, mutta totuutta siinä ei ole, sielunomaista kehitystä ei myöskään. Koko mustalaisjoukkue Homsantuineen mielikuvitus. Ei Johanna ja Ristokaan ole täydelleen todellisuudesta temmatut. Toppo on ainoa, joka tyydyttää. Sanalla sanottu: kappale ei sisällä elämän totuutta. Kunpa onnistuisin paremmin ensi kerralla. — Ryhdyn nyt yhteiskunnalliseen aiheeseen".[67]
— Nämä sanat todistavat kauniisti Minna Canthin suoruutta ja vaatimattomuutta. — Nti Bergbomille, jonka luona hän oli asunut, Minna kirjoittaa pitkän kirjeen, joka tulvii ihastusta sisaruksia kohtaan: "Niin mistä teitä, mistä kaikesta teitä kiitän! Kappaleen menestys teidän ansionne, erinomaisen hyvin näyttämölle pantu j.n.e. j.n.e. Kaikki hyvää ja kaikki totta. Mutta mitä siitä niin suurta välitän, menestyi tai ei. Pienen pieni sija sydämmissänne on tuhatta vertaa suuremmasta arvosta. Kiitos siis ystävyydestänne, kiitos siitä, että olette juuri semmoisia kuin olette, että herätätte niin suuria rakkauden, ihailemisen ja kunnioituksen tunteita." — Ja samaan tapaan pitkältä. Loppupuolen kirjettä täyttää pitkä kertomus työväen oloista Varkaudessa, jossa Minna paluumatkalla oli päivän viipynyt. Uusi draama kangastaa jo mielessä.
Työmiehen vaimon näytäntöjen väliin pistettiin silloin tällöin joku vanhempi kappale, niinkuin Runebergin päivänä Salaminin kuninkaat, mutta uutta tuli vasta 27/2, jolloin Kiven Kullervo ensi kerran esitettiin täydellisenä. Näytäntö oli epävirallinen alku siihen juhlaan, jolla Suomalaisen Kirjallisuuden Seura seuraavana päivänä vietti Kalevalan ilmestymisen 50-vuotista muistoa. Taitavasti Bergbom oli osannut mukailla näytelmän näyttämöä varten (10 kuvaelmaa oli supistettu 7:ksi), jota paitse puvut ja laitokset oli mieltäkiinnittävästi suoritettu. Sitä vaikeampi oli roolien täyttäminen. Kullervona esiintyi Falck, jolla oli lämpöä ja voimaa, mutta ei traagillista kykyä. Muista mainittakoon: Leino — Kalervo, rva Aspegren — Kalervon emäntä, rva Rautio — Ainikki, Inez Borg — Ilmarisen emäntä, nti Avellan — Ajatar, Weckman — Nyyrikki, Kallio — Väinämöinen, Ahlberg — Ilmarinen, Vallenius — Lemminkäinen. Menestys oli n.s. succés d'estime. Näytäntö uudistettiin ainoastaan yhden kerran. — Paremmin onnistui Hamlet, joka 4/3 annettiin ensi kerran Helsingissä ja kaikkiaan meni kuusi kertaa. Se luettiin jälleen niihin näytelmiin, "joita näytettyään Suomalainen teatteri voi ilolla ja ylpeydellä katsoa uuden askeleen urallaan astutuksi, kunniallisen voiton voitetuksi". Pääosassa vaihtelivat Ahlberg ja Sala, kumpikin esittäen onnettoman kuninkaanpojan kuvan omalla tavallaan — edellinen voimakkaammin, hillitsemättömämmin, jälkimäinen hiljaisemmin, tarkemmin pienimpienkin piirteiden mukaan. Toisista oli tietysti Ida Aalbergin Ofelia loistavin; mielipuolikohtaukseen näyttelijätär "loi aivan hurmaavan tuoksun, puhtaan jalon vaikutuksen ihmeen hienosta taiteilijahengestään" (W. Söderhjelm, Valvoja).
Kaksi semmoista uutuutta kuin Työmiehen vaimo ja Hamlet olisi jo riittänyt tekemään tämän näytäntökauden tavallista huomattavammaksi, mutta innokas johtaja liitti niihin kolmannenkin merkki-ilmiön, Kaarlo Forsmanin suomentaman Goethen Faust-draaman ensimäisen osan. Viisi päivää ennen sen ensi-iltaa Emilie kirjoitti ystävälleen Turkuun:
— "Me valmistamme parastaikaa Faustia. Eikö se sinusta ole hullun yritys? Ei koskaan ennen ole heikkoja voimiamme niin kysytty. Kyllä se on vaikeinta mitä olen kokenut, ja Kaarlo samoin kuin minä olemme kovin hermostuneita, ennen kun suurteko on lähtenyt teloiltaan. Toivoimme näytelmän valmistuvan perjantaiksi, mutta se ei käynyt; meidän täytyi lykätä se keskiviikoksi. Muistele meitä silloin ja tiedä, että meillä on raskas päivä. Ida Aalberg tulee lopussa aivan loistavaksi, ja siihen rakennamme etupäässä menestymisen toivomme. Myöskin Leino [Mefistofeles] ja Sala [Faust] ovat hyviä, erittäinkin Leino, sitte tulee lisäksi noitia, marakatteja, vuoripeikkoja, tuliliekkejä, sotilaita, lapsia, väkeä loppumattomiin asti. En tiedä, kuinka kaikki yhdellä kertaa mahtuvat teatteriin!" —
Faust meni ensi kerran 15/4 ja sanotaan siitä U. S:ssa:
"Suomalaisessa teatterissa vallitsi eilisiltana oikea juhlahartaus sen täpötäydessä huoneessa. Alusta loppuun seurasi yleisö näytäntöä yhä kasvavalla ihastuksella. Ja kun kaikui: 'on pelastettu!', ja esirippu laskeutui, ei käsien taputuksesta tahtonut loppua tulla. Lopuksi kuului huuto: 'Tohtori Bergbom!' ja sitten: 'Neiti Bergbom!' joita molempia innokkailla eläköönhuudoilla tervehdittiin. — Tuskin onkaan teatterissamme, jolla on niin pienet apukeinot, niin suuria aikaansaatu." — Finlandissa: "Innostus yhtä suuri kuin oopperan loistavimpina aikoina. Näyttämöllepano huolellisin mikä meillä on nähty".
Otamme tähän Z. Topeliuksen kirjeen Kaarlo Bergbomille (Helsingin
Vilhelmsbadista 23/4), se kun sisältää arvostelun näytännöstä.
"Hyvä Kaarloni! Vastaanota onnentoivotukseni uuteen voittoon! Uhkayritys on päättynyt loistavaan riemuvoittoon suomalaiselle näyttämölle ja on jouduttava uuden talon toteuttamista."
"Eilen näin uudestaan puhuvan Faustin ensi kerran 1836 taikka 1837 jälkeen, jolloin eräs saksalainen seurue samojen seinien sisällä kuin nyt, Klingemannin laitoksen mukaan, antoi puhenäytelmän heikosti, mutta muistoa ansaitsevasti. Ooppera on loistava, mutta puhekappale sydäntäkouristavan syvä."
"Muistutukset, jotka minulla on tehtävänä, koskevat osaksi tekijää, osaksi nykyajan draamallista koulua. Kappale on sukukuntamme lankeemus, mutta sovitus on kehyksen ulkopuolella. Ei koskaan runous ole esittänyt ihmisellisesti liikuttavampaa tyyppiä kuin Margareta: siinä missä hän on valtavana kappaleessa on tämä kristillinen suuressa merkityksessä, vaikka sovitus haamottaa ainoastaan symbolisesti ristissä. Tässä Ida Aalberg seisoi nykyajan taiteen huipulla; ei ainoakaan niistä 5:stä tai 6:sta laulavasta Margaretasta, jotka olen kuullut, voi kilpailla hänen kanssaan. Sano tämä hänelle, jos se tuottaa hänelle iloa. Mutta sano hänelle myöskin, että hän voi tehdä jotakin enemmän, että hän tästä, melkein loppuun kulutetusta tyypistä voi tehdä jotakin uutta. Sillä ranskalaisrealistiselta koululta, jonka luonnontotuus on niin sydäntäkouristava, puuttuu taiteen suuri tyyneys. Sinä päivänä kun Ida Aalbergin onnistuu yhdistää kolme viimeistä kuvaelmaa kolmen ensimäisen kanssa, on hän luonut uuden Margaretan."
"Salan debyytti on kunnioitettava. Että hän vajoaa, merkitsee vain että Faust vajoaa. Goethe ei ole kirjoittanut kappaletta näyttämölle, se on vedetty sinne tukasta. Goethen esityksessä seisoo kauttaaltaan ihmiskunta Faustin takana ja tätä taustaa vastaan hän näyttäytyy eheänä, mutta näyttämöllä tausta katoaa yksilöön, ja siinä hän vajoaa voimattomana. Samassa määrässä kuin Faust vajoaa, Mefisto nousee ja valtaa lopulta kaikki paitse Margaretan. Onhan kappaleen lopputarkotuksesta kirjoitettu äärettömän paljon, ja sinä tunnet sen paremmin kuin minä. Mutta en minä voi uskoa, että lopputarkotus on pahan apoteosi. Näyttämö ei ole vaan voinut tehdä havainnolliseksi pahan häviämistä itsekkääseen tyhjyyteensä."
"Leino on sangen hyvin jäljitellyt Willmania taikka hänen saksalaisia esikuviaan. Vino, nykäisevä, ilkkuva kuuluu kieltämättä tyyppiin. Mutta kaiken tämän ohella on Goethen Faustilla [sic, Mefistolla!] syvyys, joka on kadonnut oopperan jokapäiväisiin tehonpyyteisiin. Ei ole irvistelevä Mefisto, joka sanoo: 'Ich bin der Geist, der stets verneint' j.n.e. Puhekappaleen pitäisi kohota oopperan ja kansansadun Samielia ylemmäs, ja jos Leino kesällä saa aikaa tutkia Goethen Mefistoa, niin hän, hyvä käsitys kun hänellä on, on kaikellaista oppiva."
"Valentinista [Ahlberg], Martasta [nti Stenberg], noita-akasta [Lindfors] ynnä muista ei minulla ole muuta kuin hyvää sanottavana. Näyttämöllepano on suomalaisella näyttämöllä voittamatta ja ansaitsee kaiken tunnustuksen, minkä se on saanut (vaikkei esiripun tarvitse nousta kaikkien aploodien tähden). Se kunnioitus, huolellisuus ja kustannus, joka on tehtävään uhrattu, on hyvin harkittu. Uusi teatteri ei olo koskaan tarjonut näyttämölaitoksia, jotka olisivat tähän verrattavat. Ainoastaan noitaluolan maalaukset olivat lasten pelättimiä."
"Sanalla sanoen — kiitos, Kaarlo veli ja Emilie sisar, rohkeasta mutta menestyksen oikeuttamasta yrityksestä suorittaa yksi näyttämön korkeimpia probleemeja! Oletan että sinä itse, joskin esikuvien mukaan, olet mukaillut kappaleen näyttämöä varten. Kieli oli helkkyvää, ja useimmat köörit onnistuvat oivallisesti."
"Tulkoot kustannukset takaisin ja mainittakoon Faust suomalaisella näyttämöllä kerran peninkuormapatsaitten joukossa sen edistyksen tiellä!"
"Minä puristan kättänne ja olen edelleen teidän molempien harras
Z. T."
Faust meni peräkkäin seitsemän kertaa. Innostuneet suosionosotukset uudistuivat joka ilta. Yksityisistä kunnioitusilmauksista mainitsemme vain, että kuuluisa pianonsoittaja rva Sophie Menter 19/4 lähetti Ida Aalbergille näyttämölle kauniin kukkavihkon. Samana päivänä kun Faust annettiin viimeisen kerran E. Nervander julkaisi "Finlandissa" seikkaperäisen arvostelun, jonka pääkohdat otamme tähän, koska siitä todella saa käsityksen, kuinka kappale esitettiin.
Huomautettuaan millä varmuudella Bergbom on osannut arvioida, milloin teatteri on kypsynyt mihinkin suureen tehtävään sekä miten jo vuosikausia oli silmällä pidetty ja valmistettu Faustinkin mahdollisuutta, arvostelija jatkaa: Arkadiateatterin pieni salonki oli loppuunmyyty, ja yleisö odotti jännityksessä. Vihdoin esirippu nousee ja ensimäinen kuvaelma (alkunäytökset ovat poisjätetyt) avaa meille Faustin yhden ainoan lampun valaiseman työkammion, joka vanhanaikuisine sisustuksineen ja rikkaine tieteellisine kalustoineen tarjoaa sangen tunnelmallisen näön. Sala, joka huolimatta nuoruudestaan on jo näytellyt Hamletin, esiintyy vanhana Faustina. Naamioitus on hyvä, hänen hahmonsa leimaa jalo arvokkuus, hänen käsityksensä on tyyni ja älykäs, hänen tunteensa sangen lämmin, sanalla sanoen, hän on neljässä ensimäisessä kuvaelmassa, ennen kun taikajuoma on nuorentanut hänet, melko hyvä Faustin edustaja, vaikkei hänellä ole luonteelle ominaista voimaa, tulta ja suurisuuntaista levottomuutta. Näissä kohtauksissa vaikuttaa hänen näyttelemisensä yksitoikkoisuuskin vähemmän väsyttävästi; myöhemmissä kuvaelmissa sitä vastoin hänen esityksensä on ainoastaan hervoton ja heikko harjotelma. Mutta olisihan liiaksi pyytää, että niin nuoren miehen elämänkokemus riittäisi täyttämään mahtavan hahmon. Hän on kuitenkin vakavalla ja suoralla näyttelemisellään ja monella katseella rooliin tehnyt Faustin arvokkaan esittämisen näyttämöllämme mahdolliseksi. — Wagner on jätetty pois. Maahisen ilmestyminen tapahtuu tunnelmallisen soiton soidessa, mutta vaikuttaa ehkä vähemmän kuin muut näyttämölliset tehokohdat. Kuvaelma päättyy pääsiäisvirren säveliin, jotka pelastavat Faustin itsemurhasta. Kävely kaupunginportin ulkopuolella on muutettu viidenteen kuvaelmaan, ja sen sijaan toinen kuvaelma esittää Mefiston ja Faustin ensimäisen kohtauksen jälkimäisen työkammiossa. Leino näyttää reippaasti ja epäilyksettä käsityksensä roolista, joka perustuksiltaan on hänelle niin vieras ettei siitä voi tulla enempää kuin harjotelma. Hän käsittää syystä roolin poikamaisen (burschikos) huumorin ja satiirin sekotukseksi, käyttää voimakkaita värejä ja leveää sivellintä, ja harjotelma näyttäytyy kunnioitettavan työn ja aitotaiteellisen mielenkiinnon tuloksena. Ryhtiin ja liikuntoihin nähden hän on luonut selvän kuvan, jota hän esittää, mutta omituista on, että ääni ja katse saavat kerrassaan unohtamaan mitä naamioitus, liikunnot ja sanat pyytävät ilmituoda. Kuuro voisi pitää Leinon esitystä erinomaisena, johdonmukaisena ja värikkäänä, jota vastoin sokea äänen mukaan arvostellen saisi vaikutelman perustukseltaan hyvästä, iloisesta ja kenties naivisesta Mefistosta, joka hieman muistuttaa Nummisuutarin Eskoa. Tämä esityksen kahtia jako tekee, ettei sitä voi pitää muuna kuin etevänä harjotelmana. Toisessa kuvaelmassa nähdään kauniita, silmää hiveleviä unikuvia, jotka Mefistofeles loihtii esiin Faustille. Niitä on luvultaan kuusi tai seitsemän, toinen toistaan taiteellisen somempi. Ensin ilmenee ryhmä ruusuilla seppelöityjä lapsia, sitte nuoria neitosia soittaen harppua y.m. kielisoittimia. Sen jälkeen neljä nuorta tanssijatarta ja toisia, viiniä ja lempeä edustavia, ryhmiä ja vihdoin loppukuvaelma, jonka keskiryhmä esittää nuoren runoilijan seppelöimistä vallan, kunnian ja kauneuden hengettärien ympäröimänä. Näiden kuvien ohikulkiessa kaunis laulu taustalta herättää mitä miellyttävimpiä tunnelmia katsojissa. Kuvaelma päättyy säkeihin, joissa Mefisto kehottaa Faustia lähtemään maailmaan ja ihmiselämään. Kolmas kuvaelma saattaa meidät Auerbachin kellariin Leipzigissä, taitavasti järjestettynä pikku näyttämölle. Verrattoman burleskimaisesti ja iloisesti näyteltiin kohtaus neljän ylioppilaan (Pesonen, Aspegren, Rautio, Böök) kanssa. Leino ja Sala ovat hekin tässä täydellisesti rooleissaan. Neljännessä kuvaelmassa nähdään noidan luolakeittiö taikakalustoineen, loimuava valkea takassa, jonka ympärillä marakatteja vahtii. Oudon inhottava kohtaus suoritetaan mainiosti, kiitos olkoon varsinkin Lindforsin, joka räikeästi kuvaa noita-akkaa. Täällä Gretcheninkin kuva ensi kerran esiintyy, saaden Faustin tyhjentämään nuorentavan taikajuoman. Jo tässä Gretchen, istuen rukkinsa ääressä puutarhassa, harvinaisen neitseellisen kauneuden ja raikkauden kautta saa aavistamaan Ida Aalbergin taideluomaa saksalaisena porvarityttönä.
Viidenteen kuvaelmaan on yhdistetty kansankohtaus kaupunginportilla sekä Faustin ja Gretchenin yhtyminen. Kansankohtaus on erittäin rikkaasti järjestetty ja vilkasluontoinen siinä kuin yli sata eri sisääntuloa tapahtuu noin kymmenessä minuutissa. Viimeksi astuu Gretchen ulos kirkosta. Puku on sininen ja kuosiltaan se muistuttaa yksinkertaista porvarityttöä keskiajalta. Hiukset on jaettu kahteen paksuun, riippuvaan palmikkoon. Kirkonovella ripotettuaan vihkivettä päällensä ja annettuaan almun, hän lähtee kotiinpäin samassa kun Faust rikkaassa aatelismiehen puvussa astuu hänen eteensä ja lausuu:
"Oi fröökinä kaunihin, jos sallitten,
Käs'varrellain ma teitä saattelen."
Melkein lapsellisen miellyttävällä itsetunnolla ja kainoudella
Margareta vastaa:
"En fröökinä oo, en kaunihin"
jonka jälkeen hän jatkaessaan:
"Ja kotia pääsen saattamattakin"
nostaa Faustia kohti katseensa, jossa ilmenee ensi lemmen aavistus. Suloinen, puhdas ja nuorekkaan lämpöinen Gretchen on seuraavassa kohtauksessa omassa kammiossaan, kun hän valmistautuen levolle purkaa palmikkonsa ja hyräilee:
Kuningas Thulen kansan
Ol' aina uskoinen.
Hälle vaimo kuollessansa
Soi maljan kultaisen.
Se mielenilme, jolla hän samassa kohtauksessa lausuu sanat:
Tääll' on niin kuuma, raskas sää —
tunkee katoamattomasti kuulijan sieluun, ennustaen suruja, jotka tulevat lyhyen onnen jälkeen.
Molemmat seuraavat kohtaukset kadulla Faustin ja Mefiston välillä sekä Martan huoneessa ovat alkuteoksen mukaisia, mutta niitä seuraava on jätetty pois, ja meidät saatetaan välittömästi Martan puutarhaan, jossa neljä eri kohtausta on taitavasti yhdistetty kahteen kuvaelmaan (nimittäin huvimajakohtaus, Gretchen rukin ääressä sekä alkuteoksen molemmat puutarhakohtaukset). Nti Stenberg on oivallinen Marta ja suorittaa erinomaisesti osansa taiteellisessa yhteisnäyttelemisessä.
Ylen vaikea on sanoa, mitkä kohdat Ida Aalbergin ihmeen hienosta ja neitseellisen puhtaasta esityksestä ovat parhaat. Kuinka sydämellisesti ja yksinkertaisesti hän kuvaakaan kodin iloja ja suruja, kuinka lapsellisen iloisesti hän riemuitseekaan kukkaoraakelista, kuinka hän säikähtääkään lemmen ensimäistä leimahtamista ja millä riemulla, millä raikkaalla ilolla hän huudahtaakaan:
Kulta mies, mä lemmin, lemmin sua!
Kuinka syvästi, surusta ja lemmestä vapisevasti hän vihdoin lausuu verrattoman mestarilliset säkeet:
Pois riemu jäi,
Ja syömmen' on,
Niin raskas vaan
Ja rauhaton.
Jotakin parempaa laadussaan emme koskaan saane kuulla, ei täällä eikä millään muulla näyttämöllä.
Faustin ja Mefiston kohtaus metsässä sekä Gretchenin ja Lieschenin kaivolla on taas jätetty. Me näemme Gretchenin uudestaan Mater dolorosa kuvan edessä, missä tuskan ilmaus on sydäntä viiltävä. Sitten seuraa kohtaus, jossa Valentin uhraa henkensä kostaakseen sisarensa häpeän. Siinä esitti Ahlberg kauniin osan kiitettävän maltillisesti, ja Leinossa, kun hän suoritti serenaadin Gretchenin akkunan edessä, oli todella daimoninen piirre.
Sillaikaa kuin Misericordia-veljekset taukoamatta laulavat Valentinin ruumiin ääressä, näyttämö muuttuu katoliseksi katedraaliksi, jossa yleisö on polvistunut pitkänä perjantaina ja urut säestävät vanhaa virttä:
Dies irae, dies illa
Solvet saeclum in favilla.
Tässä kohtauksessa Ida Aalbergin traagillinen esitys nousee huippuunsa. Kouristuksentapainen tuskanilmaus lähestyy kauniin rajaa kuitenkaan menemättä sen yli. Hänen hillitön itkunsa yhtyen yleisön lauluun ja urkujen pauhuun on joka kerta tehnyt mitä syvimmän, valtavimman vaikutuksen. Tämän jälkeen seuraa välittömästi vankilakohtaus, jossa esityksen totuus ja vaikuttavaisuus olivat yhtä suuret, vaikka näyttelijättärellä ei ollut riittävän voimakasta vastanäyttelijää.
Faust-näytännöt, arvostelija päättää, "ovat voimakkaasti vahvistaneet sen vuorovaikutuksen taiteilijain ja yleisön välillä, joka vanhastaan on ollut olemassa Suomalaisessa teatterissa ja joka takaa tämän näyttämön tulevaisuuden ja on paras kiitollisuuden osotus seurueen johtajaa ja jäseniä kohtaan. Nämä näytännöt ovat sen ohella kohottaneet yleisön vaatimuksia tositaiteellisuuteen nähden ja lienevät ne siis oikeuden mukaisesti pidettävät käänteentekevinä teatterin historiassa."
Vapunpäivänä annettiin kansannäytäntönä Ensi lempi ja Kultaristi, ja esiintyi edellisessä Ida Aalberg viimeisen kerran tänä näytäntökautena. Hänen oli näet lähteminen ulkomaille, ja oli se syynä siihen että Faustinkin näytteleminen lakkautettiin, vaikkei yleisö suinkaan vielä ollut väsynyt siihen.
Uusi premiääri tuli vielä 3/5: Hilda Aspin suomentama rva A. Ch. Edgrenin 4-näytöksinen Hyväntekeväisyyttä. Tämä näytelmä, joka oli ennen näytelty Norjassa, mutta ei Ruotsissa — niinkuin arveltiin sentähden että siinä liian räikeällä realismilla kuvataan Tukholman seurapiirejä — herätti samoin kuin saman tekijän Todelliset naiset mielenkiintoa uuden suunnan ystävissä, saamatta sentään mainittavaa menestystä. Kuitenkin oli näyttämöllepano oivallinen (eräs loistava palatsin vestibyyli oli jotain verratonta laadussaan) ja esitys muutenkin hyvä. Erittäin kiitettiin nti Avellania (Blanka), Lindforsia (Österberg), nti Stenbergiä (rva Österberg), nti Aspia (Svea), Kilpeä (Kellqvist), Leinoa (parooni), rva Rautiota (Agnes), Ahlbergia (Wulff). Kappale meni vain kolme kertaa. — Sen jälkeen annettiin vielä (Runebergin kuvapatsaan paljastamispäivänä 6/5) Salaminin kuninkaat, Ultimo, joka oli Helsingissä uusi, Venetian kauppias sekä Kuningas ja katulaulajatar, se on Don Cesar de Bazan uudella nimellä. Viimeisessä, runsaasti oopperapätkillä varustetussa laulukappaleessa olivat pääosat Valleniuksella ja Inez Borgilla. Viimeinen näytäntö oli 31/5.
* * * * *
Äsken mainittiin, että Ida Aalbergin oli lähtemi nen ulkomaille. Matkan lähin päämäärä oli Tukholma, jossa suuri italialainen näyttelijä Ernesto Rossi Toukokuulla oli esiintyvä loistorooleissaan. Tultuaan Tukholmaan meni näyttelijättäremme, niin kertoo E. v. Qvanten "Nya Dagligt Allehandassa", suoraa päätä kuninkaalliseen teatteriin, jossa paraikaa oli harjotus, ja pyysi johtaja Willmanilta saada esiintyä Rossin kanssa joko Ofeliana tai Juliana. Häntä kohdeltiin ivallisella kohteliaisuudella, joka muuttui oikein "mefistomaiseksi", kun hän kysymykseen millä kielellä hän aikoi esiintyä, vastasi: "suomenkielellä". Nähtävällä tarkotuksella kohta paikalla musertaa odottamaton vieras, Willman vaati näyttelijätärtä heti näyttelemään kohtia kummastakin roolista. Ja niin tapahtui. Nti Aalberg alkoi, suomenkieli soi korville, joille joka sana oli ennen kuulumaton, mutta kun hän päätti, kimalteli kuulijain silmissä kyyneleitä ja teatterinjohtaja oli voitettu ja antoi myöntävän vastauksen. Mutta tämä olisi tuskin riittänyt, jollei Rossi itse olisi ruvennut taiteilijattaren puolustajaksi. Teatterissa ja sen ulkopuolella syntyi näet ankara vehkeily sitä vastaan, että suomalaisen näyttelijättären ja varsinkin suomenkielellä sallittaisiin esiintyä ruotsalaisella näyttämöllä. Loppu oli kumminkin se, että Ida Aalberg maanantaina 11/5 näytteli Ofelian roolin Rossin näytellessä Hamletia. Huone oli täpösen täynnä, kuningas perheineen saapuvilla, ja — menestys täydellinen!
Sanomalehtien arvosteluista otamme vain seuraavat rivit Stockholms
Dagbladista:
"Se joka kirjoittaa tämän, ei ymmärrä ainoatakaan suomen sanaa. Mutta silti ei ollut vaikea ymmärtää Aalbergin Ofeliaa. — — Vasta neljännen näytöksen mielipuolisuuskohtaukset näyttivät täysin mikä oikea taiteilijaluonto tässä esiintyi. Äänen lapsellinen, naivi surumieli, puoleksi lauletut, puoleksi puhutut laulut, niin lausutut että näki kuinka Ofelia itse luuli laulavansa, tyhjä nauru, joka päättyy nyyhkyttävään itkuun, hämmentynyt, pelokas katse, kaikki yhtyi liikuttavan kauniiseen kokonaisvaikutukseen." —
Rva Ottilia Silfverstolpen (suomalaisen näyttämön entisen Preciosan) kirjeestä Emilie Bergbomille lisäksi muutamia riviä:
"Eriskummainen on tapahtunut! Suomenkieli on kaikunut Kustaa III:n temppelissä, ruotsalaiselta kansallisnäyttämöltä. — Ida lähettää terveisiä ja sanoo olevansa ylen onnellinen; niin hän olkoonkin, sillä luonnollista on että täällä häntä kohtasi mitä jäykin vastarinta. Kumminkin on menestys ollut täydellinen. Kaikki ovat ihastuneita, ja sanomalehdistön tunnustus on yksimielinen. Svenska Dagbladet on useissa numeroissa esittänyt halpamaisimpia häväistysväitteitä svekomaanisessa hengessä, mutta kiittää sittekin hänen taidettaan. Teatterissa on kateus ja vehkeileminen ollut rajaton, mutta Rossi on ollut erinomaisen rakastettava. Hänen käytöksensä Idaa kohtaan on synnyttänyt kuulumatonta kateutta, mutta kenties se ratkaisi asian, että hän sai esiintyä. — — Näytäntöiltana ei kukaan tahtonut auttaa häntä, ja neljännen näytöksen jälkeen ei tahdottu antaa esiripun nousta. Yleisö oli hakata kätensä pilalle, mutta esirippu ei noussut! Oli kuitenkin vähän itsepäistä suomalaista verta salongissa ja lopulta se voitti, ja esirippu nousi kuin nousikin".[68]
Saavutettuaan tämän loistavan voiton Tukholmassa Ida Aalberg lähti Kristianiaan, jossa hän esiintyi kolme kertaa (22/5 ensi kerran) Noorana. Täälläkin hän herätti suurta innostusta, joskin hänen käsityksensä muutamissa yksityiskohdissa oli toinen kuin norjalaisten näyttelijättärien. Norjasta taiteilijatar matkusti Kööpenhaminaan, jossa hän, niinkuin alempana saamme nähdä, viipyi koko seuraavan näytäntökauden.
* * * * *
Keväällä 1884 julkaistu kehotus uuteen rahankeräykseen teatterin hyväksi herätti vastakaikua ympäri maan, ja johtokunta sai koko näytäntökauden vastaanottaa isompia ja pienempiä lahjoja. Helmikuun lopulla keräys oli tuottanut 35,717:81 mk, mutta luultavaa on että senkin jälkeen tuli joku määrä lisää.[69] — Tulot näytännöistä olivat myöskin hyvänlaiset, noin 600 mk iltaa kohti, joten, kun vuoden kuluessa syntyneestä uudesta "arpajaisrahastosta" menoihin otettiin 15,000 mk, vajaus aleni 2,000 markkaan, vähempään kuin se tuskin koskaan oli ollut.
Ennen mainittujen keräysten ohella on muistettava toinenkin keräyspuuha, joka tarkotti näyttelijäin eläkelaitoksen edistämistä. Niinkuin edellisestä tiedämme (kts. ylemp. s. 49) tehtiin alote tähän yritykseen syksyllä 1879. Kumminkin tapaamme sanomissa vasta keväällä 1884 ensimäisen, 26/5 päivätyn, rahastonhoitajan R. Laethénin antaman tiedon kertyneistä varoista:
Turussa keväällä 1878 kootut 3,600 mk sekä tämän
summan korko 1/7 1881 jälkeen 418:40 4,018:40
Turussa 1880 kootut…………….. 3,580:-
Janakkalassa 1882 kootut………… 100:-
Smk 7,698:40
Tällä näytäntökaudella näyttelijät itse Helsingissä ensimäisen kerran toimeenpanivat arpajaiset rahaston hyväksi. Ne tapahtuivat 21/4 Arkadiassa, ja tulo nousi 2,476:32 markkaan, jota paitse lahjoina saatiin leskirouva M. Stenbergiltä Helsingissä 1,000 mk ja Viipurin Kansalaisseuralta 100 mk. Rahaston varat olivat siis vuoden lopussa noin 11,500 mk. — Näin oli tämä tärkeä yritys päässyt hyvään alkuun. Pohjaraha oli, niinkuin näkyy, tullut Turusta, jossa teatterin innokas ystävä nti Betty Elfving oli tehnyt alotteen niin moneen keräämispuuhaan taidelaitoksen hyväksi.
Näytäntöjä oli tänä vuonna 122 ja näyteltiin niissä seuraavat kappaleet: 9 kertaa Murtovarkaus, Työmiehen vaimo; 7 Nummisuutarit, Hamlet, Faust, Maria Stuart; 6 Regina von Emmeritz, Pukkisen pidot, Ei ole aikaa, Kultaristi; 5 Jane Eyre, Rautatehtailla; 4 Kihlaus, Ensi lempi, Henrik ja Pernilla; 3 Salamiin kuninkaat, Daniel Hjort, Viimeinen ponnistus, Amalia ystävämme, Saimaan rannalla, Tätä nykyä, Todelliset naiset, Hyväntekeväisyyttä, Romeo ja Julia, Venetian kauppias, Lääkäri vastoin tahtoansa, Ultimo; 2 Roinilan talossa, Kullervo, Ole armelias köyhille, Yhteiskunnan tuet, Noora, Kuningas ja katulaulajatar, Mustalaiset, Lemmenjuoma, Parisin veitikka, Valérie; 1 Ihmekös tuo, Kyökissä, Laululintunen, Toinen tai toinen naimaan, Neiti Elisabeth, Taistelujen väliajalla.
Näistä 43 kappaleesta oli 17 kotimaista ja 13 uutta.