Suomalaisen teatterin historia 3 / Nousuaika, 1879-93.

by Eliel Aspelin-Haapkylä

XIX.

Yhdeksästoista näytäntökausi, 1890-91.

Toukokuun viime päivinä Kaarlo matkusti Ruotsiin ja sieltä hän kesäkuun alussa kirjoitti Emilielle:

"Rakas sisar! Olen nyt ollut yhden viikon Tukholmassa taikka oikeammin sen ympäristössä, sillä enemmän aikaa olen viettänyt höyrylaivalla ja maantiellä kuin kaupungissa. Olen lepuuttanut hermojani, jotka olivat äärimmäisyyteen saakka kiihtyneet Kuopiossaolon ja yleensä talven ponnistusten jälkeen. Tuskallinen levottomuus alkaa vähitellen helpottaa, eikä olemassaolon tuska minusta enää tunnu niin raskaalta."

— "Turussa tapasin Betty Elfvingin vuoteenomana, mutta miten hän olikin riutunut ei entinen uskallus ollut häntä jättänyt. — — Matkalla luettavaksi otin Ahrenbergin 'Hihhuliitteja'. Se on pintapuolinen ja lakea, mutta aine on niin erinomaisen kiitollinen ja antava, että sokea kana ei ole löytänyt yhden vaan monta jyvää. Kieltämättä lukee kirjan jännitettynä. Eliel Aspelin on oikeassa, siitä voi saada hyvän kansandraaman. Olen jo alkanut draamallista sommittelua. Toiminnan voi kehittää seitsemään kuvaelmaan: 1. Aatto Topiaksen luona. Brandt tulee ja tiedustelee kuka on solvannut häntä, ja kun hän saa tietää että se on Topias, kieltää hän tältä pääsyn Herran ehtoolliselle. Silloin — — mutta ethän sinä ymmärrä suunnitelmaani, kun et ole lukenut kirjaa. Koeta hankkia se itsellesi, niin lähetän luonnokseni. Itse en kuitenkaan voi sitä suorittaa, sillä en tunne riittävästi kansan kieltä ja ajatustapaa, varsinkin itäsuomalaista. Jos vain Sala kykenisi minua avustamaan! Mutta hän on liian väsynyt ja kaipaa lepoa tänä kesänä. Matti Kurikka? Hän on niin lapsellisen turhamielinen, että hän arvattavasti katsoisi sitä arvoansa alentavaksi." — —

"Olen nähnyt muutamia jotenkin mieltäkiinnittäviä näytäntöjä — kiitos olkoon rva Henningsin ja Olaf Poulsenin vierailun. Ohjelmisto on toki, lukuunottamatta Holbergin Näkymättömät, enimmäkseen ollut arkiruokaa. Muun muassa [Gunnar Heibergin] Kuningas Midas. Sitä on aivan liiaksi kiitetty. Tuskallinen ja ohut. Perustelu samalla etsitty ja jokapäiväinen. Björnsonin irvikuvaus äärettömän taitamaton, varsinkin kun ajattelee kuinka kiitollisen aiheen irvikuvaukselle Björnson tarjoaa. Olen oikein iloinen että kappale on niin ala-arvoinen kuin se todella on — se vapauttaa kiusauksesta ottaa se esitettäväksi."

"Hedvig Winterhjelm on ollut rakastettava kuin ainakin. —- Hänen oppilaansa Skånberg on hyvin lupaava kyky, ainoa terve nuorten joukossa. Olen nähnyt hänet useissa rooleissa ja aina tyydytyksellä. Hedvig näyttää olevan kovin mieltynyt opettajatoimeensa."

"Oletko kuullut kuinka Idan esiintyminen Berlinissä oikein on onnistunut. Että hän on suuri kyky sen huomasivat tietysti kaikki, mutta mitä mahdollisuuksia hänellä on saksalaisena näyttelijättärenä, se olisi meidän tärkeä tietää." —

"Lähden huomenna Jemtlantiin. Kirjoita ensi kirjeesi osotteella:
Östersund, poste restante." —

Emilie puolestaan oli päättänyt viettää yhden kuukauden, se on koko lomansa, Kuopiossa, jossa oli avattu uusi kylpylaitos. Sinne hän lähti 12/6 ja sieltä hän seuraavana päivänä kirjoitti Kaarlolle pitkän kirjeen, josta otamme seuraavat tiedot:

— "Minä puhuin Lindforsin kanssa [joka oli lähtemäisillään koko näytäntökaudeksi opintomatkalle] ja hän oli hyvin suostuvainen palaamaan huhtikuun 1 p:ksi. Hän matkustaa huomenna suoraa päätä Lontooseen, jossa hän viipyy korkeintaan yhden kuukauden, vähintäin viikon, ja sitte Parisiin. Sala matkusti ensin Padasjoelle, myöhemmin hän lähtee ehkä Marianhaminaan. Hänkin oli sangen väsynyt ja rasittunut. Hän otti mukaansa [Strindbergin] Mäster Olof näytelmän. — Numers kävi joku päivä sitten luonani matkalla Karjalaan (kts. ylemp. s. 357); hän ei vielä tiennyt minne hän asettuisi. 'Elinan surman' hän lupasi valmistaa syksyksi. Pieni 1-näytöksinen kansankappale on hänellä valmiina ja korjattuaan hän lähettää sen tänne Kuopioon minulle; minä koetan saada sen täällä käännetyksi. — Gabriel Lagus antaa meille mielellään 'Uuden apulaisen', mutta hän tahtoo tehdä siinä muutoksia, niin ettemme saa sitä ennen kun 5-6 viikon päästä. Hanna Asp kääntää sen kernaasti. — Ida Aalbergista en tiedä muuta kuin mitä Berliner Tageblatt kertoo. Sähkösanoma Päivälehdessä ilmottaa hänen esiintyneen toisenkin kerran Juliana ja sitte yhden kerran Louisena Kavaluudessa ja rakkaudessa. Kainz oli silloinkin mukana. Kyllä hän on meiltä mennyt, ajattelen minä. — Minna oli rautatiellä vastaanottamassa minua. — Huomenna menen hänen luokseen ja olen niin kauan, että saan kuulla hänen uuden kappaleensa." —

Syystä kun nti Elfving oli sairas, Emilie kirjoitti hänelle tavallista useammin ja sitä tietä saamme tietää hänen viihtyneen erittäin hyvin Kuopiossa. Hän nautti suuresti kauniista luonnosta ja sisämaan puhtaasta, kuivasta, havuntuoksuisesta ilmasta, hän kylpi ahkerasti ja oli varsin tyytyväinen kylpylaitokseen. Ossian-veljen perhe asui kaupungin ulkopuolella, ei liiaksi rasittavan kävelymatkan päässä; mutta useammin hän kävi Minnan luona, jolle kaupan hoitaminen, suuri perhe, kirjailijatoimi ja kaikellaiset extrapuuhat antoivat loppumatonta tehtävää. — Kirjeestä 8/7 otamme seuraavaa:

"Ainoa ihminen, jonka kanssa täällä seurustelen, on Minna Canth; vahinko ettet ole ollut tilaisuudessa tutustumaan häneen. Et sinä ollenkaan pelkäisi häntä, vaan pitäisit hänestä, siitä olen varma. Ylhäisö ('noblessi') täällä on tietysti peloissaan hänen vapaista mielipiteistään, mutta kuinpa vaan kaikki, jotka voivottelevat häntä, vaeltaisivat yhtä totisesti Kristuksen rakkaudenhengessä kuin hän." —-

Melkein kuukausi kului ennen kun Emilie sai mitään kirjettä Kaarlolta. Vihdoin hänelle saapui kirje, joka oli päivätty Mössilissä 3/7, ja siitä näkee, että yksi kirje oli hävinnyt. Kiihkeäluontoinen kun oli, sisar oli ollut kovin levoton. Kaarlo kirjoittaa:

— "En ole kuullut sanaakaan kotoa, en kirjeiden enkä sanomalehtien kautta, mutta oletan, että kaikki on hyvin. — Minä olen kuleksinut täällä Jemtlannissa jalkasin ja kyydillä ajaen, höyrylaivalla ja rautatiellä. Kaksi viikkoa olen ollut Mössilissä, koska ilma ei ole sallinut tehdä huvimatkoja. Sade, tuuli ja kylmä ilma on vaihdellut kylmän, tuulen ja sateen kanssa. Usein olen ajatellut palata, mutta sitte olen taas arvellut että kesä luultavasti on yhtä epämiellyttävä muuallakin. Kaunis kevät oli kalliisti maksettava. Heinäk. 24 p. olen kai jälleen Tukholmassa ja menen sieltä Söderteljeen tai Söderköpingiin kylpemään. — Matkaltani ei ole paljo kerrottavaa. Olen saanut jotenkin kylläkseni kiipeämisestä vuorien ja mäkien yli ja vielä enemmän kalliista kyytihevosista ja rautatieasemista. Suomalaisia olen tavannut runsaasti: Alexandra Gripenbergin, Betty Ingmanin, Oscar Toppeliuksen, Otto Donnerin, Toini Topeliuksen, H. Gebhardin, Renforsin j.n.e. Renforsin kanssa (Kajaanista) olen ollut paljo yhdessä. Vaatimaton, luotettava mies — mutta pitää luonnollisesti Nya Presseniä, vaikka hän on jonkunlainen fennomaani. Minua hän ei ole saanut sitä lukemaan. — Kirjeitä sinulta en ole saanut. Se kai odottaa Trondhjemissä. — Trondhjeminmatkan yhdistän muutamiin lappalaismarkkinoihin (lappmessa), jotka pidetään Kålåsenissa (lähellä Norjan rajaa) ja joitten sanotaan olevan mieltäkiinnittävät. Tervehdi kaikkia rakkaita omaisia minulta ja sano että olen terve. Kuinpa terveys vaan kestäisi, sillä viime kevät oli sangen vaikea. En ole tehnyt mitään työtä, sillä aika rientää ihmeellisesti tämmöistä matkalaukkuelämää viettäessä." —

Emilie sai kirjeen 13/7 päivää ennen kun hänen täytyi lähteä Kuopiosta, jossa hän mielellään olisi kauemmin viipynyt, jollei virka olisi kutsunut häntä Helsinkiin. Vastauksesta otamme muutamia riviä:

"Minna Canth voi hyvin ja on hyvällä tuulella. Tavasta me tosin väittelemme kuumasti 'vanhoista fennomaaneista', jotka taas ovat erittäin epäsuosiossa; niiden osakkeet ovat hirmuisesti laskeneet ja Päivälehden nousseet, niin että hän väittää kaikki voimat pantavan liikkeelle, jotta lehti ei kuolisi! Hän jatkaa yhä kappalettaan, mutta ei ole päässyt kolmatta näytöstä edemmäs, eikä hän oikein tiedä onko siinä oleva 4 vai 5 näytöstä. — Numers on paraikaa täällä, kotimatkalla Karjalan retkeltään. Hänen 'torpparikomediansa' valmistuu parin viikon päästä ja silloin annan sen rva Levanderin käännettäväksi,[114] jolla 'Les Effrontés' on valmis." — Olga Finne oli kirjoittanut Parisista, että kenraalikuvernöörin suosituskirje ei ollut tepsinyt, Venäjän lähetystö ei ollut suositellut häntä teattereille. [Myöhemmin Kaarlo kirjoitti Ruotsista suosituskirjeen, joka lienee vaikuttanut paremmin — ei lähetystössä vaan teatterein johtomiesten luona.]

Jos Emilie palatessaan Helsinkiin olikin paremmissa voimissa kuin sieltä lähtiessään, niin ei hänen mielialansa kuitenkaan voinut olla kevyt. Valtiollinen taivas oli pilvessä ja postimanifesti oli saanut kaikki kansalaiset, jotka kykenivät maan yleisiä asioita arvostelemaan, syvään masennukseen. Siitä Emilie kirjoittaa 18/7:

— "Suuren vaikean iskun, että posti on meiltä viety (slopad), tiedät kai ruotsalaisista lehdistä. Mieliala täällä on kovin masentunut ja raskas; näyttää siltä että ollaan vakuutetut, ettei tämä onnettomuus tule yksin. — Jumala auttakoon ja varjelkoon meitä tänä koettelemuksen aikana. Kyllä on vaikea olla heittämättä kirvestä järveen ja luopumatta kaikesta harrastuksesta ja kilvotuksesta parempien olojen hyväksi. Sanotaan postimanifestin tulleen vastauksena Mechelinin kunniaksi toimeenpannuille mielenosotuksille. Nya Pressen saarnaa alituisesti yksimielisyydestä sekä että puolue-etujen tulee väistyä, mutta sillä on kuitenkin ollut 2 (jollei 3) kirjoitusta Troilista ja Koskisesta, että heidän pitää erota mielenosotukseksi laittomia toimenpiteitä vastaan! Merkillisen hurjistuneita ovat viikingit Troilia kohtaan. Minä toivon kuitenkin, ettei hän tee heille sitä iloa että hän vapaaehtoisesti luopuu." —

Seuraavana päivänä Emilie jo kirjoitti toisen pitkän kirjeen, josta otamme vain tämän:

"Kaksi kovaa koettelemusta on meitä taas kohdannut, siten että kaksi reipasta, kunnollista, lämminsydämistä miestä on temmattu pois heidän paraimmassa toimiajassaan. Berndt Ahnger ja rehtori J. G. Geitlin ovat molemmat odottamatta tulleet poiskutsutuiksi. — Joka kuolemansanan tullessa mieli tulee liikutetuksi ja surulliseksi, ja kuitenkin on se ainoa mitä meillä on varmaa tässä elämässä." —

Jälleen meni pitkä aika ilman tietoja Kaarlolta. Vihdoin tuli 31/7 päivätty kirjekortti Tukholmasta, jossa hän selittää syyn. Paluumatka Trondhjemista oli sairauden tähden kestänyt kokonaisen viikon. Kolme päivää myöhemmin, 3/8, hän kirjoittaa olevansa niin terve, että on käynyt lukemassa suomalaisia sanomalehtiä. —

— "Kuinka koko meidän ahdistetun asemamme katkeruus valtasi minut! Mutta en minä kuitenkaan saanut sitä tuntoa, että kirves on heitettävä järveen. En voi käsittää, ettei tämä ole ohimenevää. Kun me vain voisimme seisoa lujina ja arvokkaina. Mutta tämä meluava kimnasistibravuuri Pressenissä, ja sen kaiku ruotsalaisissa sanomalehdissä. Kuinka surkea se onkaan! Miten kuultaakaan turhamielinen halu näytellä sankaria ensi sijassa, silloin kun todellinen isänmaanystävä säästää sanansa välttämättömään. Ja tämä ilettävä asianajajatemppu, että nyt käyttää tilaisuutta saada Troil ja Koskinen pois, siinä varmassa toivossa että ne poroporvarit, jotka tulevat sijaan, ovat ainakin verrannollisesti ruotsinmielisiä. Koskisen poismeno tällä hetkellä olisi korvaamaton isku. Seisokoon hän väsähtymättä. Naurettavaa on ettei Pressen käänny viikinkien puoleen senaatissa. Olisihan nyt Alfthanilla ja kumpp:lla loistava tilaisuus näyttää isänmaallisuuttaan." — —

"Ihmeellistä millä innolla Kreuz-Zeitung puolustaa asiaamme. Siinä on tavan takaa hyökkäyksiä Venäjää vastaan meidän tähtemme. Se seisoo lähellä korkeita sotilaspiirejä. Olemmeko vedetyt laskelmiin tulevista selkkauksista? Että Wilhelm keisari ja kuningas Oscar ovat keskustelleet meidän oloistamme, luullaan täällä yleisesti, mutta mihin on heidän neuvottelunsa ulottunut? Parempi on kuitenkin nykyinen asema, jos saamme siinä pysyä siedettävillä ehdoilla." —

"Tammikuulla on Grillparzerin riemujuhla. Pidämmekö häntä niin etevänä,
että se on vietettävä? Ja millä? Saffolla? Medealla? Herolla ja
Leanderilla?" (Sitte seuraa muistosanat Ahngerin kuoleman johdosta kts.
I s. 131.)

"Tänä iltana lähden kahdeksi viikoksi Sätraan kylpemään. Se on lähellä Upsalaa. Panen pääpainon voimisteluun. Lauantaina — noin 20 p. — saat minut kotia. Minä ikävöin sinua sanomattomasti. Valitettavasti ei kotimaata, sillä siellä on kyllä raskasta minun ennestään raskaalle mielelleni." —

Tieto Kaarlon sairaudesta sai Emilien taasen äärettömän levottomaksi. Hän ei näy tietävän mitä tehdä, mitä ehdottaa. Eikö Kaarlo voisi tulla kotia ja asettua johonkin parantolaan täällä?

— "Minulla on ollut sinua niin kauhean ikävä tänä kesänä, niin että jos olisin vapaa, niin olisin tullut Tukholmaan, mutta valitettavasti en pääse. — Kirjoita kuitenkin rehellisesti, kuinka voit, ja jollet itse voi kirjoittaa, niin pyydä nti Lundmarkia kirjoittamaan. Jos olet oikein sairas, niin täytyy minun jollakin tavoin asettaa niin, että voin tulla luoksesi. Onhan [Alexander] Boehm niin erinomaisen kelpo ja myötätuntoinen, että keksimme jonkun keinon." — — Sitte seuraa kertomus Ida Aalbergin sairaudesta ja heikkoudesta, joka oli seuraus liiallisista ponnistuksista [näytellessään Berlinissä]. Kuitenkin hän nyt oli tointumaan päin.

Tiettävästi Kaarlo palasi kotia sinä aikana kun oli aikonut, valmiina uusiin ponnistuksiin.

Näytännöt alkoivat 7/9 — nytkin Helsingissä. Viime vuoden pakollinen alkaminen pääkaupungissa oli siis käänteentekevä: Helsingissä alkaminen muuttui tavaksi. Ensin annettiin kolme kansannäytäntöä, joissa m.m. esitettiin kaksi kertaa Murtovarkaus. Helenana esiintyi ensi kerran Aspegrenin seurueesta tullut nti Hanna Kunnas,[115] joka niin vasta-alkaja kuin olikin solakalla vartalollaan ja miellyttävällä äänellään teki sangen edullisen vaikutuksen. — Ensimäkien uusi kappale tuli 24/9: Anni Levanderin suomentama E. Augierin komedia Hävyttömät. Näyttelemisestä kiitettiin varsinkin Leinoa (Vernouillet) ja rva Rautiota (markiisitar d'Auberive), joiden ohella Ahlberg oli markiisi, Rautio Giboyer, Sala Charrier, Weckman Henri; mutta huolimatta toisen keisarikunnan yhteiskuntaoloja kuvaavan näytelmän arvosta ei sillä ollut parempaa menestystä kuin tavallisesti verraten vierasta elämää esittävillä kappaleilla: se meni vain kolme kertaa. — Sitten näyteltiin pääkaupungissa uusi Calderonin Elämä on unelma 1/10 ja meni se kaikkiaan kuusi kertaa kohtalaisille huoneille. Esitys oli ylipäätään ansiokas, joskin runomittaisen tekstin lausuminen aiheutti muistutuksia esim. Ahlbergia kohtaan, joka muuten oli sopiva Sigismundiksi; vähemmän ehdollinen kiitos tuli Leinon (Clotaldo), Salan (Basilio) ja rva Raution (Rosaura) osaksi. Kaunis, runollinen näytelmä jäi pitkiksi ajoiksi ohjelmistoon. — Seuraava uutuus tuli jo 10/10, kun ensi kerran esitettiin I. Latun suomentama 3-näytöksinen A. N. Ostrovskin huvinäytelmä Älä istu toisen rekeen. Vaikka kappale näyteltiin niin luontevasti, että läsnäolevien venäläistenkin sanotaan olleen tyytyväisiä, ei se herättänyt mainittavaa huomiota. Kritiikki oli toki myötätuntoinen ja kiitti m.m. suomentajan, Latun, lystillistä ravintoloitsijaa. — Toista oli kun Olga Finnen palattua ulkomaanmatkaltaan Kuopion takana taas (ensiksi 22/10 ja kaikkiaan näytäntökautena 10 kertaa) otettiin esitettäväksi. Lilli oli hurmaava kuin ennen ja enemmänkin — kuinkas sitten, kun oli Parisissakin käynyt. Huoneet täyttyivät, ja ilo oli ylimmillään. — Eikä ollut Hamletinkaan uudistus epäonnistunut, se kun tuotti kuusi kertaa hyvänlaisen huoneen.

Viime mainittujen näytäntöjen lomassa valmistettiin uutta, ja 14/11 näyteltiin ensi kerran Hanna Aspin suomentama, jo kymmenen vuotta ennen Ruotsalaisessa teatterissa esitetty Gabriel Laguksen näytelmä Uusi apulainen. Tämä kotimainen draama, joka vain loppupuolella on draamallisesti jännittävä, ei herättänyt suosiota: se meni vain kolme kertaa. Kumminkin Sala kuvasi eheästi ja vaikuttavasti pääluonteen, pappismiehen, joka vaiteliaalla alistuvaisuudella kantaa kohtalonsa kuormaa. — Otollisempi uutuus tuli 26/11, nimittäin Niilo Salan suomentama H. Sudermannin 4-näytöksinen draama Kunnia, jonka vaikuttavaisuus ei meilläkään pettänyt. Se näyteltiin kuusi kertaa hyville huoneille, sillä kappaleen näyttämöansioiden lisäksi tuli hyvä esityskin. Sala sopi hyvin Robertiksi ja hän esitti oivallisesti hänen ihanteellisen, jalon luonteenlaatunsa, ja onnistunut oli niinikään rva Rautio Lenorena, jonka sydämellisyys ja arvokkuus ovat samaa maata. Olga Finne, joka näytteli Almaa — tyttöä joka jo molemmin jaloin seisoo turmeluksen tiellä, mutta sittenkään ei oikein tiedä mikä vaara häntä uhkaa — osasi taitavasti välttää liiottelun; Almasta, jolle veli sanoo: "nuo silmät eivät saata valehdella", täytyi vielä voida pitää. Kreivi Trastia, maailmankokenutta pakinoitsijaa, kuvasi Leino, oikein ylemmyydellä, kyeten herättämään myötätuntoisuuttakin. Mutta hyviä olivat muutkin, niinkuin Heinecken pariskunta — Rautio ja nti Stenberg, Kurt — Weckman, kauppaneuvos — Ahlberg, Michalsky — Falck j.n.e. — Syystä kun kappale ulkomailla oli herättänyt suurta huomiota, sattui että se meillä oli otettu esitettäväksi molemmissa teattereissa, jopa samalla aikaa. Tämä sai vertaamaan esityksiä toisiinsa, ja tunnustettiin että käsitys suomalaisella näyttämöllä oli syvempi ja lämpimämpi ja että siellä yksityiset näyttelijät, aatteellisesti ja taiteellisesti oikeammin, mukautuivat kokonaisuuteen, pyytämättä vetää erityistä, liiallista huomiota puoleensa — mikä tietenkin oli luettava johtajan ansioksi. — Vuoden lopulla ei enää tullut eikä kaivattukaan uutta, sillä pitkän ajan päästä esiintyi jälleen Ida Aalberg Juliana Shakespearen Romeossa ja Juliassa ja Ilka-neitinä Moserin Sodassa rauhan aikana. Se toi loistoa ja vetovoimaa joulukuun näytännöille.

Tässä vuoden vaihteella vilkasemme jälleen Emilien kirjeisiin nti
Elfvingille:

— "Teatterilta oli syksy kulunut hiljaa ja tasaisesti", hän kirjoittaa 4/12, "emme voi kerskailla loistavista voitoista, mutta eipä ole tappioitakaan valitettavana. Kunnia menee hyvin ja on herättänyt melkoista suosiota. 'Suuri' yleisömme vaatii nyt kerta kaikkiaan suuria tragedioja kostyymeineen taikka kansannäytelmiä, muuten se ei lämpene; se ei tyydy 7-8 henkilöön näyttämöllä, vaan tahtoo paljon väkeä ja elämää; mutta kirjallinen yleisö on ollut tyytyväinen kappaleeseen.[116] Ensi keskiviikkona menee Romeo ja Julia Ida Aalbergin kanssa, etkä voi uskoa kuinka meistä on hupaista taas saada hänet näyttämölle; näyttää siltä kuin hän ei keväällä aikoisi matkustaa, sillä hän puhuu esiintymisestä useissa uusissa rooleissa. Tyytyväisiä olemme siihen, että hän viipyy edes jonkun ajan, sillä hän on toki taiteilija 'Jumalan armosta' ja täytyyhän hänen vaikuttaa elähyttäen ja sytyttäen ympäristöönsä." —

— "Suuri joukko kotimaisia kappaleita on meille tänä kesänä ja syksynä lähetetty", Emilie kirjoittaa 17/11, "mutta suureksi suruksemme emme ole voineet hyväksyä niitä näyteltäväksi. Joku päivä sitten tuli yksi komedia ja yksi suuri tragedia (Piispa Tuomas ja hämäläiset), jotka molemmat olivat hyljättävät; tänään tuli taas pieni komedia, mutta en tiedä kelpaako sekään. Kaarlo on ollut Numersin luona kohentamassa häntä ja hänen työvoimiansa. Hänen kauan sitte ilmotettu komediansa ei ole valmistunut, eikä Elinan surmastakaan kuulu mitään." —

Se, jolta jotakin kelvollista tuli, oli Minna Canth, ja nyt kerromme piirteitä hänen jo ennenkin mainitun viidennen draamansa, Papin perheen, valmistuspuuhista. Minna rouva kirjoittaa siitä 11/9:

— "Näytelmäni on siksi edistynyt, että ensi näytös on viimeisen kerran puhtaaksi kirjoitettu. Kyllä siitä ehkä tulee jotakuinkin hyvä. Neljänteen näytökseen ja loppuun olen jokseenkin tyytyväinen. Mutta heikompi se on kuin Kovan onnen lapset, ei siitä pääse mihinkään. Se muuten on luonnollinen seuraus jo itse aineen luonnosta ja laadusta." —

Emilien kirjeestä Betty Elfvingille (25/10) saamme sitte tietää, että Minna lokakuun alussa tuli pariksi päiväksi Helsinkiin tarkastuttamaan näytelmäänsä "ja oli hän hyvin tyytyväinen Kaarlon antamiin muuttamisneuvoihin". Sitten hän palasi kotia kirjoittamaan kappaletta uudestaan 5:ttä tai 6:tta kertaa. Tämä työ päättyi marraskuun loppupuolella, ja silloin hän kirjoittaa Bergbomille (19/11):

"Rakas Tohtori! Nyt lähetin juuri postiin papin joukkoineen. Ja olen utelias kuulemaan, kuinka hyväksi ystäväksi Tohtori heille rupeaa."

"Eihän se ole mitään 'suurenmoista'. Mutta kun elämä ympärillä ei mitään suurenmoista tarjoa, niin mistäpä sen silloin otti! Luonnotonta tai epätodellista siinä en luule olevan. Miltä kuitenkin tuntunee tuo pastorin äkillinen kääntyminen neljännen näytöksen lopussa? Siitä olen ollut vähän kahden vaiheilla. Mutta luulisin sentään, että se on motiveerattu tavallaan. Nimittäin siten, että Elisabeth ja Hanna kaikessa hiljaisuudessa ovat häneen vaikuttaneet, että hän kolmannessa näytöksessä jo horjui vakuutuksissaan, vaikka suuttumuksesta taas kovensi luontoaan. Että ankaruuden pohjana siis neljännessä näytöksessä on enemmän viha kuin oikeudentunto, ja sen mielenliikutus pian kumoo, jolloin naisten vaikutus häneen pääsee selvemmin ilmi. Kuinka nyt lieneekään, mutta tällä kertaa en jaksanut sitä paremmaksi saada. Pianhan sen muuttaakin, jos Tohtori siksi näkee, ja kunhan olen muutamia viikkoja levännyt, tai ainakin ajatellut muita asioita." —

Ettei Bergbom vieläkään ollut tyytyväinen, huomaamme Emilien kirjeestä Betty Elfvingille 4/12. Siinä näet sanotaan: "Kaarlo on tehnyt parin päivän matkan Kuopioon neuvotellakseen Minna Canthin kanssa hänen neljännestä näytöksestään", ja toisessa paikassa samaa kirjettä: [Papin perheen] "alku on erinomaisen onnistunut ja hyvin kirjoitettu, mutta päättyminen, loppu ei täysin vastaa sitä; kenties Minna voi kuitenkin nyt tehdä semmoisia muutoksia, että viimeinenkin näytös tulee hyväksi. (Tämä kaikki on tietysti kokonaan meidän kesken.)" — Kaarlon käynti aiheuttikin uusia muutoksia, niinkuin näkyy Minnan kirjeestä 4/12:

"Ensimäisen ja toisen näytöksen panen menemään tänä päivänä. Jos Tohtori sitten hyväntahtoisesti antaisi ne Otavalle, kun on tehnyt korjaukset toiseen manuskriptiin. Ensimäisessä näytöksessä tein ainoastaan pari pientä stilististä muutosta. — Toiseen näytökseen tuli nuo lisärepliikit, joita Tohtori ehdotti 2:lle, 38:lle ja 45:lle sivuille." — —

"Neljännen näytöksen toivon saavani parissa viikossa valmiiksi. Ensimäisen kohtauksen olen jo kirjoittanut uudelleen. Se tuli paljon pitemmäksi nyt, 13 sivua, — mutta ei suinkaan se ole sen vaarallisempaa. Kun nyt kestäisi tätä intoa loppuun asti, niin toivon, että kappale näiden muutoksien kautta tulee kymmentä vertaa paremmaksi. Kylläpä Tohtori on koko taikuri. En mitenkään olisi enää omasta voimastani saanut siihen halua. Olin sen suhteen tuiki tympistynyt ja tyhjentynyt."

"Nyt minulla olisi pieni lapsellinen mieliteko. — Olen aina odottanut, milloin kirjoittaisin jotain semmoista, jota kehtaisin Tohtorille omistaa. Nyt ei tässä ole yhtään vihaa, ei yhtään ivaa eikä mitään pahaa. Herra tiesi, kirjoitanko enää milloinkaan näin viatonta. Nyt se siis kävisi laatuun? Jos Tohtori siihen suostuu, niin pankaa sitten myötäseuraava paperi manuskriptin ensimäiselle sivulle, ennenkun sen annatte Otavalle."

"Mahdollisesti tämä neljäs näytös nyt tulee pitkänlainen. Mutta ei suinkaan se haittaa?" —

Edellisestä näemme, että Bergbom on yhtä tehokkaasti vaikuttanut "Papin perheenkin" kuin tekijättären varhaisempien näytelmien lopulliseen muotoon. Yhä uudistuneet neuvottelut ja matkat todistavat, että hän ei siinä kohden säästänyt aikaansa eikä voimiaan, vaan niin sanoakseni piti asiaa kuin omanaan, vaatimatta minkäänlaista hyvitystä, yksityistä enemmän kuin julkistakaan. Hän suostui kyllä Minna Canthin pyyntöön saada omistaa teos hänelle, mutta jos oikein tunnemme hänet niin tapahtui se ainoastaan sillä ehdolla että omistussanat laadittiin niin yksinkertaisiksi kuin ne todella ovat. Kirjan ensi lehdellä luetaankin ainoastaan sanat: "Tohtori Kaarlo Bergbomille omistanut tekijä", jotka eivät anna aavistustakaan siitä kiitollisuudenvelasta, joka Minna Canthilla todellisuudessa oli avustajalleen.

Jätämme nyt Papin perheen vähäksi aikaa mainitaksemme vielä pari kohtaa niistä kirjeistä, joita olemme tässä käyttäneet. — Yhdestä Minna Canthin kirjeestä (19/11) saamme tietää, että Kaarlo ei suinkaan ollut täysissä voimissa:

— "Huolestuneena olen aina muistellut Tohtorin väsynyttä katsetta viimein [lokakuun alussa] siellä käydessäni. Ja epäilen joka kerta tuon dieetin hyötyä. Tarvitseeko sitä todella seurata niin radikaalisesti? 'Kohtuus kaikessa' on hyvä sananparsi. Pieni pala leipää aterialla ei varmaankaan tappaisi. Ja pieni lasi olutta tai portteria silloin tällöin — ei sekään tappaisi. Onko hyvä antaa voimien mennä noin vähiin?"

Juuri ennen joulua 22/12 Emilie kirjoittaa ensimäisen vaikutelmansa eräästä toisesta uudesta kappaleesta, joka samoin kuin Papin perhe ennen pitkää nähtiin näyttämöllä:

"Minkä viiltävän epäsoinnun Ibsen taas onkaan lähettänyt maailmaan! Hedda Gabler on saanut minut oikein aaveita pelkäämään. Miksi runoilijat esittävät näitä kelvottomia, surkeita ihmisiä, ilman korkeampia henkisiä harrastuksia ja tarpeita? Luettuani kirjan olen oikein huonolla tuulella. En vielä tiedä, otammeko kappaleen esitettäväksi; minä olen aivan asiaa vastaan, enkä voi käsittää että joku taiteilijatar voisi mieltyä tähän tehtävään. Saa nähdä mitä Ida Aalberg sanoo siitä." —

Uudenvuodenpäivänä — Aleksis Kiven päivänä — annettiin Kuopion takana ja sen ohella Kiven Yö ja päivä ja Kihlaus. Olga Finne näytteli Lilliä ensinmainitussa, mutta myöskin sokeaa tyttöä liikuttavassa idyllissä ja teki hän sen erittäin somasti, "ihmeen tasaisesti"; Kihlauksessa olivat nyt: Rautio Aapeli, Wuori Eenokki ja nti Stenbäck Herrojen Eeva. — Ensimäinen uutuus tuli jo 6/1: G. von Moserin huvinäytelmä Kukkaistuhlari, joka Saksassa oli saanut melkoisen menestyksen, mutta meillä meni vain kolme kertaa. Päärooli oli Weckmanilla, joka pirteästi näytteli preussilaista husaariluutnanttia. Seuraava ohjelma 11/1 käsitti koko kolme 1-näytöksistä kappaletta, nimittäin Niilo Salan suomentaman Leon Hennique'n (Emile Zolan novellin mukaan) kirjoittaman Jacques Damourin, Saimi Svanin kääntämän A. Dreyfusin huvinäytelmän Rajuilma ja Ellein (Eliel Aspelin) suomentaman Giovanni Vergan Talonpojan ritarillisuuden (Cavaleria rusticana). Ensi kappaleessa näytteli Leino taitavasti Jacquesia, maanpakolaista, joka palatessaan tapaa vaimonsa toisessa avioliitossa; närkästyneen vaimon "rajuilmaa" taasen esitti toisessa kappaleessa viehättävästi Olga Finne, ja kolmannessa, lyhyessä, kiihkoisessa tragediassa esiintyi vihdoin Ida Aalberg Santuzzana, pannen kuvaukseensa sitä kiehuvaa intohimoisuutta jota sisilialainen luonne vaatii, Leino — Alfion ja Ahlberg — Turiddun asianmukaisesti säestäessä häntä. Huolimatta siitä että ainakin ensimäinen ja kolmas näistä näytelmistä olisivat ansainneet enempää mielenkiintoa,[117] ne kaikki ikäänkuin unohtuivat suurempien alle — niitä näet ei toista kertaa esitetty. — Topeliuksen päivänä meni nimittäin taas Regina von Emmeritz, ja Tudeer (Valvojassa) väittää Ida Aalbergin nyt "osanneen antaa päähenkilölle enemmän todenmukaista inhimillisyyttä, enemmän elonlämpöä kuin ennen" — eikä ole syytä epäilläkään sitä, sillä olihan taiteilijatar kuluneena vuotena jälleen nähnyt ja kokenut semmoista, joka oli omansa kypsyttämään hänen taidettaan.

Kohta kun Minna Canthin draama oli valmis, oli Bergbom tavallisella tarmolla ryhtynyt harjottamaan sitä, ja 23/1 oli Papin perheen ensi-ilta, laatuaan loistavimpia teatterin historiassa. Huone oli täyteen ahdettu: "lippu luukulla!", ja yleisö seurasi kasvavalla jännityksellä tätä näytelmää, joka ei ainoastaan sommittelun puolesta ollut tekijän edellisiä etevämpi, vaan siinäkin otollisempi, että se lämmitti, niinkuin vain kotimaisten olojen sattuva kuvaus saattaa lämmittää, ja että se syvästi kosketteli ajan kysymyksiä, käyttämättä tuota katkeraa ivaa, joka repii haavoja ja karkottaa sovinnollisuuden. Rva Canth ei ollut saapuvilla, mutta innostuneelle yleisölle ilmotettiin, että onnittelutervehdys sähköteitse lähetettäisiin tekijälle. — Näyttelemistä Tudeer arvostelee hyväksi, lausuen muun muassa:

Vallan oivallisesti näyteltiin etenkin kappaleen varsinainen päärooli, pastori Valtari. Leino olikin tykkänään antautunut tehtäväänsä ja siitä luonut tuoreen tyypin, jossa ei ollut mitään istaantunutta maneeria. Erittäin taiteellisesti hän osasi pitää koossa tuon tulisen luonteen näennäisesti ristiriitaiset puolet; rakkauden tarve ja itsekylläisyys, hellyys ja tylyys yhtyivät yhdeksi voimakkaaksi, täysin luonnonmukaiseksi, osanottoa herättäväksi ihmisolennoksi. — Maijun rooli oli nti Finnelle kiitollinen. Hän sai varsin hyvin näkyviin sekä lapsen hilpeän veitikkamaisuuden että sen levottoman, herkkähermoisen huimapäisyyden, jota nerokkaassa nuoressa naisessa vaikuttaa tuo omaan luontoperäiseen toimintaan pyrkivä sisäinen voima, jota hänen omaisensa eivät ymmärrä, vaan jota äiti turhaan koettaa hillitä, isä tukehduttaa tai johtaa omien tarkotusperäinsä mukaan. Alkupuolella hän kuitenkin oli liian raju ja jyrkkä, mutta viimeisessä näytöksessä esitys oli kaikin puolin taiteellista: se oli hillittyä ja samalla täynnä luontevaa tunnetta. Siinä tuli heti näkyviin että tosielämän vakavat riennot jo olivat ennättäneet painaa Maijuun leimansa. Elävästi kuvattiin tuo kimmoavainen taiteilijaluonne, hermostuttavine jännityksineen ja hurmaavine menestyksen iloineen. — Salan Jussilta puuttui ylioppilaan reippaus. — Hannan roolin näytti sympaattisesti nti Kunnas. Siinä oli selvää ymmärrystä ja luontoperäistä tunnetta. Hänen liikkeensä ovat jäykät, mutta niissä ei ole mitään maneeria, ääni on soinnukas, lausuminen selvää ja sielunliikutuksia kuvaava.

Papin perhe meni 9 kertaa täysille ja hyville huoneille. — Kun sähkösanoma ensimäisen näytöksen jälkeen tuli perille, makasi Minna Canth sairaana influensataudissa.[118] Parannuttuaan hän matkusti maaliskuulla Helsinkiin ja näki (14/3) kappaleensa, kun se esitettiin kahdeksannen kerran. Huone oli silloinkin täpö täynnä, ja katsojat osottivat erittäin innokkaasti suosiotaan tekijää kohtaan, joka Leinon ja nti Finnen mukana astui näyttämölle ja jota tervehdittiin hyvähuudoilla ja kukkavihkoilla.[119]

Noin puolitoista viikkoa Papin perheen jälkeen tuli toinen merkillinen uutuus, nimittäin Ibsenin Hedda Gabler, joka meni ensi kerran 4/2. Niinkuin ote Emilien kirjeestä todistaa, ei tämä näytelmä ollut juuri omansa herättämään myötätuntoisuutta, mutta sittenkin sen esittäminen muodostui voitoksi teatterillemme. Kiitos olkoon taiteellisen näyttelemisen ja erittäin Ida Aalbergin, tapahtui se kumma, että kappale, joka muualla ei ollut menestynyt, onnistui suomalaisella näyttämöllä. Se kokosi 6 täyttä huonetta. — Tudeer kirjoitti pitkän, seikkaperäisen analyysin taiteilijattaren tavasta tulkita tätä, hänen myöhemminkin usein esittämäänsä loistorooliansa, ja päättää seuraavin sanoin:

"Että Ida Aalberg niin selvästi on ymmärtänyt Ibsenin hengen viimeisen tuotteen, että hän Heddassa on havainnut ihmisen, että hän siten on voinut katselijoille selvittää tuon syvämielisen teoksen, se on todellinen nerontyö. Häntä katsellessa katselijalla oli se intensiivinen henkinen nautinto, jota tuntee, kun hengen voimat jännittyvät ja kun hetki hetkeltä huomaa näkönsä selviävän, näköpiirinsä laajenevan, sydämensä lämpiävän, aatteensa kohoavan. Joka semmoista voipi saada aikaan, on suuri taiteilija." — Kiitettyään näyttämöllepanoakin erittäin onnistuneeksi, arvostelija sanoo, että muutkin esiintyjät olivat tyydyttäviä sekä yhteisnäytteleminen tasaista ja hyvää. Sala teki Tesmanin hyvin eläväksi ja todenmukaiseksi. Nti Stenberg oli herttainen poroporvarillinen Julle-täti. Leino oli assessori Brackista luonut uuden, merkillisen tyypin, joka kokonaan erosi hänen tavallisesta esiintymisestään. Ahlbergilla Lövborgina oli hyviä kohtia, mutta toisinaan hän liiotteli ja näytti maneeria. Nti Kunnas ei oikein pystynyt Tean rooliin, mutta esitykseltä ei kuitenkaan puuttunut lämpöä eikä oikeaa käsitystä.

Jos luetaan pois Runebergin-päivän ohjelma (kuvaelmia Runebergin runoelmista ja Saimaan rannalla), joka annettiin kaksi kertaa, ja pari muutakin sekaohjelmaa, muodostivat Papin perhe ja Hedda Gabler helmikuun ohjelmiston, ja Emilie saattoi (17/2) syystä kirjoittaa: "Meidän on käynyt sangen hyvin tänä vuonna, se on ollut paraimpia aikoja mitä teatteri on kokenut. Varsinkin on työ sujunut erinomaisen reippaasti, kaikki ovat olleet terveitä, niin ettei häiriöitä ole tapahtunut sairauskohtausten kautta."

— Tällä ajalla sattui kumminkin kuolemantapaus, joka läheltä koski teatteria. Nti Hilda Asp kuoli näet keuhkotautiin 22/2. Erottuaan teatterista (kts. ylemp. s. 271) hän oli ruvennut yhteiskoulun opettajattareksi, mutta sekin ura tuli lyhyeksi. Turhaan yritettiin ehkäistä kamalaa tautia Kochin keksimällä parannuskeinolla. Kun hänen maalliset jäännöksensä toisena päivänä kuoleman jälkeen rautateitse vietiin Tampereelle, kotikaupunkiin, haudattavaksi, lausui runoilija J. H. Erkko hänelle lämpimät jäähyväis- ja muistosanat.

Maaliskuullakaan ei annettu mitään ohjelmistolle uutta, vaan näyteltiin uusintoja, Faust (5 kertaa), Yhdistysjuhla y.m. Tämä ei kuitenkaan ollut suunnitelman mukaista, vaan johtui erinäisistä asianhaaroista. Jo ennen ohimennen mainittu ja pian laajemmin käsiteltävä Numersin uusi näytelmä, Elinan surma, oli näet valmistunut, ja Bergbomin aikomus oli ollut tänä keväänä toimittaa se näyttämölle, mutta Ida Aalberg kieltäytyi — terveydellisistä syistä — näyttelemästä vaativaa Kirsti Flemingiä. Kun myöskin rva Rautio oli estetty esiintymästä roolissa, ei ollut muuta neuvoa kuin lykätä kappaleen esittäminen syksyksi. Mutta tästä taas seurasi, että teatterin oli vaikea jatkaa näyttelemistä Helsingissä. Eikä näytäntöjä jatkettukaan edemmäs kuin 19 p:ään huhtik. Että niinkin kauan oli näyteltävää, oli Lindforsin ansio, joka maaliskuun lopulla Parisista palattuaan esiintyi Saiturina ja Setä Bräsiginä. Sitä paitse annettiin uusikin kappale, Hanna Aspin suomentama V. Sardoun 3-näytöksinen huvinäytelmä Voimakkaita naisia (12/4), jossa tehdään pilaa amerikkalaisten "vapaista" naisista. Se nauratti aika lailla yleisöä ja jäi pitemmäksi aikaa ohjelmistoon — enimmin siinä ehkä miellyttivät Olga Finne, joka herttaisena Clairena on amerikkalaisnaisten vastakohta, ja Weckman, joka Jonathanina näytteli oikeaa amerikkalaista miespuolta. — Viimeinen tai oikeammin viimeiset näytännöt olivat 19/4, jolloin tietääksemme ensi kerran annettiin kaksi näytäntöä samana päivänä, nimittäin klo 5 Saituri ja klo 8 Elämä on unelma, kumpikin täydelle huoneelle. Tästä Emilie 20/4 kirjoittaa Betty Elfvingille:

"Yleisö kasvaa täällä vuosittain, totta kyllä köyhempi työläisyleisö, mutta on hupaista voida tyydyttää sen esteettisiä tarpeita. Toisena pääsiäispäivänä annoimme kaksi kansannäytäntöä ja oltiin siitä niin kiitollisia, että paitse Suomettaressa julkaistua kiitosta, muutamat työmiehet kävivät kotonamme yksityisesti, suullisesti kiittämässä meitä. He eivät jaksa valvoa illoin, kun heidän täytyy niin varhain aamulla olla liikkeellä mennäkseen työhönsä." —

Ensimäinen kiertomatka tehtiin jo maaliskuulla, kun Bergbom 15/3 lähti niitten jäsenten kanssa, jotka esiintyivät Papin perheessä ja Kuopion takana, Hämeenlinnaan ja Tampereelle, antaakseen toisessa kaupungissa kolme ja toisessa neljä näytäntöä, jotka tuottivat (1,109 + 2,227) yhteensä 3,336 mk. Sillä aikaa näyteltiin Helsingissä Yhdistysjuhla ja Murtovarkaus — roolit enimmäkseen oppilasten esittäminä. — Palattuaan tältä matkalta Bergbom matkusti Viipuriin ja Pietariin sopiakseen esiintymisestä näissä kaupungeissa huhti- ja toukokuulla. (Aikomus oli ollut käydä Turussakin, mutta siitä ei tullut mitään, kun ruotsalainen teatterinjohtaja Selander, jonka hallussa Turun teatterihuone paraikaa oli, ei suostunut edes muutamaksi illaksi luovuttamaan sitä suomalaiselle seurueelle.)

Viipurissa näytännöt alkoivat 22/4 Papin perheellä ja annettiin niitä 18, viimeinen 31/6. Lakkauttamatta näyttelemistä Viipurissa pistäydyttiin välillä Pietarissa ja esiinnyttiin siellä Kononovan teatterissa kolmena iltana 8/5-11/5. Kun Ida Aalberg oli mukana, oli ohjelmisto kauttaaltaan hyvä. Viipurissa taiteilijatar esiintyi näytelmissä Romeo ja Julia, Hedda Gabler, Erotaan pois ja Sota rauhan aikana, mutta Pietarissa vain kahdessa ensinmainitussa — niiden välillä meni Papin perhe. Otamme joitakuita piirteitä Kaarlon kirjeistä:

Kiertomatkoilla antoi tavan mukaan enintä vaivaa suurten näytelmäin esittäminen pienillä näyttämöillä, joilta puuttui milloin mitäkin välttämättömiä koristuksia tai muita laitoksia. Silloin täytyi joko tilata Helsingistä taikka paikalla valmistaa mitä tarvittiin. Kun kysyttiin miten milloinkin oli pälkähästä pelastauduttava, Bergbom ei läheskään näy olleen niin epäkäytännöllinen kuin yleisesti on luultu. Kuinka kekseliäs hän saattoi olla, siitä tarjoavat hänen kirjeensä Emilielle monta esimerkkiä. Kas tässä yksi semmoinen, joka ei ole vailla humorististakaan sävyä:

"Nyt muistan jälleen jotakin Romeota koskevaa [hän oli juuri ennen kirjoittanut muista tarpeista]. Tuo aita, joka erottaa hautaholvin kirkkomaasta! Pietarin dekoratsionissa aukko on suurempi kuin meillä, jota paitse kaunis musta, kullattu pystyaitamme on liian raskas [kuljetettavaksi]. Mutta mitä arvelet seuraavasta ehdotuksesta? Setä Bräsigin ensi kuvaelman aita on nyt [näöltään] hyvin mitätön, vaikka muuten soma; mutta jos Heinänen rikkaasti kultaisi sen, niin se menettäisi puutarhamaisen luontonsa ja kelpaisi hautaholviaidaksi. Tietysti se on korotettava, mutta se voidaan kyllä tehdä Pietarissa. Sillä on sekin ansio, että se on hyvin köykäinen eikä kuitenkaan näytä liian halvalta, n.b. kun se kullan kautta saa tarpeellisen loiston. Tietysti se ei ole 'le gendre que j'avais révé', mutta en keksi muuta keinoa."

"Muutoin Romeo ja Julia näytellään [Pietarin] Pienessä teatterissa
nousevalla viikolla, [Eleonora] Duse Juliana. — Sano se Axel
Ahlbergille, ehkä hän haluaisi käydä sitä katsomassa." (Kirje on
Viipurista vähä ennen seurueen sinne tuloa.)

Pietarissa maisteri Jalmari Basilier hartaasti avusti Bergbomia. Näytännöt annettiin Hyväntekeväisyysseuran nimessä ja se vaikutti vähän ohjelmistoonkin. Seuran esimies, pastori Hakkarainen, oli närkästynyt siitä että aiottiin näytellä ainoastaan semmoisia [moderneja] kappaleita kuin Kuopion takana, Papin perhe ja Hedda Gabler ja oli varottanutkin seurakuntalaisiaan käymästä katsomassa niitä. Silloin päätettiin ottaa Romeo ja Julia vastapainoksi!

Viipurissaolo muodostui loistavaksi, Kaarlo kirjoittaa näet 5/5:

"Neljä loppuun myytyä huonetta yhdellä viikolla ja tänään saamme viidennen. Ihmiset seisovat jonossa klo 6:lta aamulla. Voiko pyytää parempaa menestystä? — Koska nuo kolme Pietarin näytäntöä ovat kokonaan ulkopuolella säännöllisiä näytäntöjä, eiköhän voitaisi määrätä puhdas voitto niistä palkinnoksi parhaimmasta draamasta, joka sisäänjätetään esim. ennen 1 p. tammik. 1893? Esitä asia johtokunnalle. Päätös voidaan tehdä syksyllä."

— [Valitettavasti Kaarlo kaikessa tässä touhussa oli sairas:] "On mahdollista että minun täytyy käydä Helsingissä, ennen kun lähden ulkomaalle. [Ennen oli sovittu, että sisarukset jälleen yhdessä lähtisivät ulkomaalle, ja että Emilie toukokuun lopulla tulisi Viipuriin, josta lähtö tapahtuisi.] Tiedät mitä itsepäistä vilustumista, influensaa, katarria tai miksi sitä mainittaneenkaan, olen tänä keväänä kärsinyt. Viimeiset viisi päivää olen ollut vuoteenomanakin, vaikka taas olen jaloillani. Mutta pahempi on että tauti on kohdistunut korviin, niin että saatan sanoa olevani melkein kuuro. En esim. kuule kellon nakutusta, ennen kun se painetaan aivan korvaa vasten. Jos se jatkuu Pietarin matkan jälkeen, täytyy minun puhutella spesialistia, jommoisia ei ole Viipurissa. Minua hoitaa tri [Paul] Collander, joka on määrännyt 'roppia', jotka ovat lieventäneet säryn (sitä olen tuntenut, jopa hyvin ilkeää), mutta kuulo on tuskin parantunut." — Pietarissa Kaarlo luulee tulevansa toimeen ilman Emilietä, mutta jos hän tulee kovin voimattomaksi, on hän sähkösanomalla kutsuva sisarensa avukseen.

— [Viipurissa kohtasi teatteria vastoinkäyminen, joka lisäsi johtajan vaivoja:] "Voitko uskoa, ettemme saa sotamiehiä statisteiksi, vaikka Arppe kyllä on saanut. Se johtuu siitä että De Pont on poissa ja eräs titulus Londén — äkänen svekomaani — päällikkönä. Tunnettu nimi. Ja hän kielsi. Oli tietysti vaikea saada avustajia, ja 'kaikenlaisilta ne näyttivät', mutta menihän tuo kumminkin, sillä kaikki tekivät mitä voivat."

Kuinka asiat sitten kävivät, näemme myöhemmästä kirjeestä (noin 15/5):

"Alan nyt tulla terveeksi, kiitos olkoon kauniin ilman ja suuremman levollisuuden, jota nykyään nautin. Vaikka totta on että Pietarissa minä oikeastaan paranin, huolimatta siitä että sain joka päivä istua 15 à 16 tuntia Kononovassa. Eikä se ollut vanha Kononova — valitettavasti! Kaikki vanhat koristukset ovat poismyydyt, ja uudet kurjia, pukuhuoneet kylmiä luolia (Ida Aalbergin täytyi pukeutua karsinassa näyttämön vieressä). Oli vielä surkeampaa kuin entisessä Prikashikassa. Yhdellä tärkeällä erotuksella: kaikki oli siistiä ja — rehellistä."

"Pietarissakäynti osotti lopullisesti, että vierailumme siellä eivät ole uudistettavat. Taikka oikeammin, että nykyinen tapamme esiintyä siellä on ehdottomasti kelvoton. Joko tulee meidän esiintyä huokeasti ja vaatimattomasti suomalaisille käsityöläisille Prikashikassa. Ja sen asian hoitaa kyllä Aspegren. Taikka on meidän näyteltävä Pietarin venäläis-saksalaiselle yleisölle. Sitä varten tarvitsemme impressarion, ja semmoista tuskin saamme — emme ainakaan rehellistä. — Taloudellinen tulos oli, niinkuin saattoi ajatella — ei voittoa eikä tappiota. Laitokset ja järjestely olivat mitä surkeimpia."

"Taiteelliseen tulokseen voimme ylipäätään olla tyytyväisiä. Hedda Gabler teki tosin täydellisen fiaskon (syy oli joko ilmotuksen puutteessa taikka kappaleessa, johon Basilier yksin oli tyytyväinen), mutta Papin perhe ja Romeo ja Julia onnistuivat sitä paremmin. S:t Petersburger Zeitungin arvostelu oli hyvin ystävällinen, ja venäläiset lehdet ihailivat ainakin Ida Aalbergia, vaikka ne eivät muutoin olleet hyvänsuopia. Mutta totta onkin että hän varsinkin Juliana kohosi taivaan korkealle muitten yli."

Toukokuun loppupuolellakin näyteltiin Viipurissa hyville huoneille, joten koko tulo oli 11,861 mk (se on keskimäärin lähes 660 illalta). Kun Pietarin tulot tekivät 3,978 mk, päättyi kiertomatkojen tili melkoiseen voittoon, nimittäin 4,639:61 mk. —

Viime mainitussa kirjeessä Kaarlo ilmotti olevansa valmis lähtemään lauantaina 23/5 ja kehotti Emilietä edellisenä päivänä saapumaan Viipuriin.

Teatterin hyvä menestys Viipurissa vaikutti tietysti koko tilivuoden lopputulokseenkin. Nytkin vajaus väheni, niin että se teki vain 7,502:63 mk. Mutta se olikin alin määrä, mihin se näinä vuosina laskeutui; seuraavana kolmena vuotena vajaus taas kasvamistaan kasvaa.

Tänä keväänä luopui kannattajain kokouksessa 6/4 maisteri V. Löfgren johtokunnan jäsenyydestä, ja valittiin hänen sijaansa professori O. E. Tudeer. — Sen yhteydessä mainittakoon teatteriin tulleita uusia jäseniä.

Keväällä 1890 Bergbomin ollessa Kuopiossa Hemmo Kallio ilmottautui tälle halukkaana rupeamaan näyttelijäksi. — "Miksi ette ole tullut ennen?" tohtori kysyi. — "No, kun olen näin pieni ja pahannäköinen, niin en ole ennemmin rohjennut", toinen vastasi. Syksyllä oli koenäytäntö, ja silloin Kallio pääsi teatteriin. Pieni kasvultaan eikä muutenkaan kaunis Kallio kuitenkin osotti luontaisia lahjoja, varsinkin naurettavaan, humoristiseen, ja ennen pitkää hänestä sukeutui uusi Esko, muusta puhumatta.[120] — Syksyllä joulun edellä otettiin nti Kirsti Sainio, jolla niinikään oli pysyvä tulevaisuus näyttämöllä, vaikka hän paremmin tunnetaan nykyisellä nimellään rva Kirsti Suonio, jota hän omistaa v:sta 1895, jolloin meni naimisiin näyttelijä Evert Suonion kanssa.[121] — Vielä mainitsemme tältä näytäntökaudelta nti Cecilia Silénin, joka silloin tuli kuiskaajaksi ja yhä edelleen hoitaa tärkeätä virkaansa.[122] — Vihdoin merkittäköön, että maisteri Ivar Wilskman näytäntökauden alusta oli ryhtynyt hoitamaan teatterin rahastoa. Hän pysyi virassa (jota Wahlströmin ja V. Soinin jälkeen K. ja F. Basilier olivat hoitaneet) toista kymmentä vuotta.

Näytäntöjen luku oli 118, ja näyteltiin niissä 13 kertaa Kuopion takana; 12 Papin perhe; 8 Kunnia, Hedda Gabler; 7 Kyökissä, Elämä on unelma, Romeo ja Julia; 6 Älä istu toisen rekeen, Hamlet; 5 Kihlaus, Mestarin nuuskarasia, Faust, Saituri; 4 Sota rauhan aikana, Setä Bräsig; 3 Uusi apulainen, Murtovarkaus, Saimaan rannalla, Työväen elämästä, Hävyttömät, Ei ollenkaan mustasukkainen, Kukkaistuhlari, Yhdistysjuhla, Voimakkaita naisia; 2 Pukkisen pidot, Regina von Emmeritz, Tietäjä, Amalia ystävämme, Sirkka; 1 Yö ja päivä, Hirvenhiihtäjät, Jacques Damour, Rajuilma, Talonpojan ritarillisuus, Erotaan pois.

Näistä 36 kappaleesta oli kotimaisia 14 ja uusia 11.

XX. Kahdeskymmenes näytäntökausi, 1891-92.

Viipurista matkustivat siis Bergbom-sisarukset Berliniin. Syystä kun he olivat yhdessä, on meillä taas vähemmän kerrottavaa heistä, sillä eivät he koskaan kirjoittaneet vieraille niin usein kuin toisilleen. Ainoa kirje Berlinistä on Emilien 31/5 Betty Elfvingille kirjoittama. Siitä on seuraava ote:

"Täällä istun nyt ja lähetän Sinulle terveisiä Dresdener Hofista; kaikki on paikallaan ja niin kuin kaksi vuotta sitten, paitse että täällä kaikin voimin rakennetaan ja laajennetaan. 'Berlin ist Kaiserstadt und Berlin wird Weltstadt'; iloitaan siitä että Berlin on Euroopan kolmas kaupunki ja toivotaan, että se tulee toiseksi ja rientää Parisin ohitse. Sitä se ei kuitenkaan voine, sillä ei se koskaan voi hankkia itselleen Parisin vanhaa, suurta historiaa eikä sitä merkitystä, joka Ranskan pääkaupungilla on ollut ihmiskunnan kehityksessä, vaikka Berlin tietenkin tulevaisuudessa on näyttelevä suurta roolia. — Meidän päätarkotuksemme täällä on luonnollisesti nähdä mitä teatterit esittävät ja paljon hyvää ja kaunista olemme jo tällä viikolla nähneetkin. Kumminkin kärsin melkein entistä enemmän saksalaisten kinnatusta paatoksesta ja luonnottomasta lausumistavasta; tämä ylöspäin ajo sanojen selässä ja joka sanan alleviivaaminen tulee ajan pitkään tuskalliseksi ja tavasta on minulla halu huutaa: 'kyllä vähemmälläkin ymmärtää'. Ibsen on moderni: olemme jo näinä kuutena päivänä nähneet Kuninkaanalut ja Villisorsan. Minusta tuntuu niinkuin ei suuri yleisö oikein oivaltaisi vierasta runoilijaa, mutta täällä on innostunut Ibsenseurakunta, joka voimakkaasti taputtaa käsiä ja meluaa niin että kuuluu, ja niinhän oikeastaan meilläkin on laita. Mutta mikä hätä onkaan saksalaisella näyttämöllä, jolla on oma suuri, rikas kirjallisuus käytettävänään sekä saa näytellä yleisölle, joka tuntee, rakastaa ja kunnioittaa tuota omaa kirjallisuuttaan, toisin on meidän raukkojen laita! — Tänään on tulevan viikon ohjelmisto ilmotettu ja sen johdosta viivymme täällä vielä koko nousevan viikon. Saamme nähdä Die Haubenlerche [Leivonen], joka syyskuulla menee meillä, sekä sen ohella klassillisia kappaleita, jotka kenties otetaan esitettäväksi. Ensi maanantaina matkustamme arvattavasti Parisiin, missä olemme 3 viikkoa, niin että minä tulen kotia heinäkuun ensi päivinä ja Kaarlo luultavasti asettuu johonkin parantolaan Saksenin vuoristossa — vielä hän ei varmaan tiedä mihin. — — Jonkunlaisella surumielisyydellä ajattelen yhteistä matkaamme 2 vuotta sitten: se matka oli niin lyhyt, että Sinun kyllä olisi ollut tarpeen uudistaa se tänä vuonna. Hyvin herttaista ja hupaista olisi ollut, jos me nytkin olisimme saaneet yhdessä Sinun kanssasi iloita kaikesta suuresta ja kauniista, jota tämmöinen ylellisyyskaupunki tarjoaa; kurjuutta, surua ja huolia on täälläkin ja runsaasti, mutta ne ovat kätkössä vieraan silmiltä, ja meille näyttäytyy ainoastaan loistava, kohiseva elämä. Tavasta tunnen sydämessäni oikein kateutta — on vaikeaa että kansamme on niin pieni ja vähäpätöinen. Suurilla kansakunnilla on toki toisellainen itsetunto! Kas niin, hyvästi nyt! tulenhan oikein sentimentaliseksi."

Päivin sisarukset odottaessaan illan näytäntöä tavan mukaan kävivät ostoksilla, hankkiakseen teatterille mitä tarvittiin uusia kappaleita varten. Tällä kertaa Shakespearen Kesäyön unelma oli mielessä, ja se vaati paljon häikäisevää korua ja muun muassa suuren aasinpään, jota Titania hyväilee — kaikki ostettiin Emilien vastaanotettavaksi ja tullattavaksi Helsingissä. — Matkan jatko muodostui toisin kuin ensin oli suunniteltu. Berlinistä sisarukset lähtivätkin Wieniin. Sielläolosta Emilie 5/7 (Naantalista, johon hän paluumatkallaan oli poikennut tavatakseen parannuksilla olevaa Augusta-sisartaan) kirjoittaa Betty Elfvingille:

— "Teatterissa näimme sielläkin hyvää ja kaunista, ja minä pidän paljon enemmän sikäläisistä näyttelijöistä kuin berliniläisistä: ne ovat luonnollisempia ja puhuvat paljo paremmin kuin pohjoissaksalaiset toverinsa; näyttämöllepano ja kaikki laitokset yleensä ovat sitä vastoin Berlinissä paremmat." —

Samoin kuin Parisi jäi Saksenin Sveitsikin käymättä. Wienistä Kaarlo päätti matkustaa Baijerin Reichenhalliin, josta hänen ensimäinen kirjeensä on päivätty 27/6:

"Rakas sisar, olet kai ollut levoton, kun en ole antanut tietoja itsestäni, mutta olen nyt vasta tullut Reichenhalliin. Kun minun Wienissä oli lähteminen junalleni, kuulin että se oli n.s. Bummelzug, joka viipyi koko ikuisuuden tiellä. Päätin lykätä matkan iltaan. Mutta kuinka olikaan, tulin Prateriin, ja siellä mustalaismusiikki kiinnitti minua niin, että päätin lähteä vasta seuraavana päivänä. Niin teinkin. Mutta silloinkin muutin vähän matkasuunnitelmaani. Päätin näet ensin käydä katsomassa Berchtesgadenia, jota musikaalinen pöytänaapurimme niin lämpimästi suositteli minulle, ja myöskin pistäytyä Salzburgissa. Tämä matkustus on kestänyt neljä päivää, niin että vasta nyt lauantaina olen saapunut Reichenhalliin. Matka oli erinomaisen miellyttävä — mutta kallis, kallis, kallis! Kyllä hinnat ovat täällä toiset kuin Jemtlannissa! Täällä Reichenhallissa olen toki onnistunut saamaan jotakuinkin kelvollisen kortteerin — n.b. jollei vain emäntäni keittotaito aseta vatsalleni liiallisia vaatimuksia. Hotellissa syöminen on mahdoton täkäläisten hintojen vuoksi. Ja kuitenkin on Berchtesgaden vielä paljo kalliimpi."

"Minulla on ollut vähän ikävä Wieniä, joka kumminkin, sanottakoon mitä tahansa, on miellyttävä kaupunki. Ennen katselin sitä ankarammin, mutta mitä kauemmin elää, sitä enemmän oppii antamaan arvoa ihmiselliselle vieraissakin muodoissa. Totta kyllä astuu siellä elämänhalu esiin semmoisella välittömyydellä, jota emme koskaan voi hyväksyä. Mutta kun on saanut niin kyliänsä 'kysymyksistä' ja 'kummittelijoista' ja saarnoista, joissa on käsitelty korkeampaa siveellisyyttä ja korkeampaa epäsiveellisyyttä, kuin me siellä kotona näinä vuosina, niin vaikuttaa etelänlasten naivinen välittömyys raitistavasti. Se on kuitenkin ihmisellisempi kuin se vihainen katkeruus, joka meillä haittaa ainakin kaikkea kirjallista tuotantoa."

"Täällä Reichenhallissa viivyn viisi viikkoa tai kuusi. Sitte matkustan Pragin, Dresdenin ja Berlinin kautta kotia. Kussakin kaupungissa viivyn muutamia päiviä. Kenties Dresdenissä kuitenkin käyn Behrillä ja katson mitä hänellä on valaistuskoneita [joita kai tarvittiin Kesäyön unelmaan]. Ehkä hänellä on [semmoisia] muitakin kuin sähkövaloa varten. Viipurissa oli kaksi suurta reflektoria, jotka olivat siirtonaisia — jotakin samantapaista kuin meidän Faustissa käyttämämme vanhat, mutta paljo parempia. Jos semmoisella voisi kohdistaa määrättyyn paikkaan värillistä valoa, niin olisi sillä paljo saavutettu. Enemmän kuin pari sataa markkaa semmoinen tuskin maksaa. Kentiesi voisi myöskin saada prospektin, jota käytännöllisempi henkilö, esim. Ossian, pystyy arvostelemaan. Siinä tapauksessa saat lähettää Dresdeniin muutaman sata Reichsmarkkaa, sillä mitä minulla on, tarvitsen Berlinissä kirjoihin ja nuotteihin. Meidän laulukirjastomme kaipaa välttämättömästi raitistamista, sillä samat juomalaulut ovat kukoistaneet liian kauan ja hengellistäkin musiikkia varten näyttämön takana aion ostaa muutamia suurempia kuorokokoelmia. Noin 30 markkaa menee Mendelsohnin Kesäyönunelman musiikkiin taikka, jos orkesterinuotitkin ovat painetut, saman verran lisää."

"Kirje Augustalta Sinulle oli minua täällä vastassa. Hän sanoo että minua on tylysti (styfmoderligt) kohdeltu uudessa rakennuksessa.[123] Enhän saa sellaista kohtelua hänen kodissaan ja vielä vähemmän hänen sydämessään, ovathan silloin seinät ja huonekalut pikkuasioita. Kuinpa hän vain saisi olla terveempi. Mutta hän on varmaankin sairaampi kuin hän sanoo ja se on pahin asia.[124] Olemmehan olleet onnellisia, kun olemme saaneet elää sen tulikaupungin polttopisteessä, jossa kansakunnan elämä on syntynyt, mutta olemme myöskin palaneet ennen aikaamme tässä prosessissa." —

Seuraavista kirjeistä näkyy, että Kaarlo oli yleensä erittäin tyytyväinen Reichenhallissaoloonsa:

"Täällä on ollut ihana ilma — liian kuuma, moni valittaa, mutta minua se ei vaivaa. Ympäristö on todella suurenmoinen ja vaihteleva. Ainoastaan [ruotsalainen] nurkkaisänmaallisuus voi asettaa Jemtlannin vuoret tämän rinnalle. Ja sitten upea, rikas kasvullisuus, niin moninainen ja voimakas. Tuoksu, joka keskipäivänhelteessä lähtee männyistä ja kukista alppien päiväpuolella, on huumaava. On kuin makaisi luontoemon rinnoilla terveyttä imien. Yksi paha puoli on kuitenkin olemassa ja sangen ikävää laatua, kaikki on kallista, ja kaikki on maksettava. Ei askeltakaan voi ottaa ilman ettei juomaraha tule kysymykseen. Kesäaikana koko Reichenhall on yksi ainoa ravintola siihen kuuluvine 'Lohndienereineen', 'Lohnkutschereineen' ja 'Lohnführereineen'. Kävelyretket houkuttelevat, mutta jos opas on mukaanotettava, niin rahanmeno vähentää nautinnon. Mutta kaikki kaikessa, kun ajattelen miten minua paleli Gausdalissa ja Mörsilissä ja kuinka toisin on täällä, niin kiitän onneani ja — Augustaa, joka neuvoi minua matkustamaan eteläänpäin. Ja sitte on täällä luettavaa ja musiikkia — kaksi tärkeää asiaa, kun on paha sää. Se on, ei tuota, musiikkia, jonka hankkii itselleen rämisevän pianon avulla, vaan semmoista, jota toiset tarjoavat kuultavaksi — mikä tekee melkoisen eron hupiin nähden. Lainakirjastokin on hyvin varustettu ranskalaisella ja saksalaisella kirjallisuudella, puhumatta 60 sanomalehdestä lukuhuoneessa. Parannusmaksu (kurtaxan) ei ole kovin kallis — 15 markkaa kaikkiaan, se on tuskin enemmän kuin Lappeenrannassa taikka Hangossa. Osotteeni on 'Villa Sonntagshorn'."

"En ole tehnyt paljon tuttavuuksia. Muuten on täällä kansaa kaikilta ilmansuunnilta. Kumma kyllä vähän englantilaisia, mutta paljon slaavilaisia aineksia, tshekkiläisiä, venäläisiä, puolalaisia, sekä myöskin unkarilaisia ja rumanilaisia. — Tein juurikään kahden päivän retken korkeammille vuoriseuduille. Opas maksoi 10 markkaa. No, sen tiesin edeltäpäin. Mutta ajatteles, kun minulta alppimajassa illallisesta, yösijasta ja aamukahvista vaadittiin — 20 markkaa. Ei muuta kuin maksaa ja näyttää tyytyväiseltä. Kotona istuminen ja käveleminen hiekkakäytävillä tulee kuitenkin ykstoikkoiseksi, kun alppiluonto ympärillä houkuttelee. En uskalla sentään retkeillä ilman opasta, minua kun niin helposti pyörryttää."

Näyttää siltä kuin Kaarlon mieltymys maahan ja oloihin olisi saanut hänet tavallista hartaammaksi kirjeenvaihtajaksi. Toisia mieltäkiinnittävämpi on seuraava kirje heinäkuun lopulta, jonka otamme lyhentämättä:

"Armahani! Ei vielä koskaan ole kylpyaika rientänyt niin nopeasti kuin tämä. Mutta täkäläiset seudut tasanko- ja alppiluonnon, Saksan ja Itävallan, rajalla tarjoavatkin tavattoman rikasta vaihtelua. Mieltäkiinnittävimmät 'havaintoni' näinä viimeisinä kahtena viikkona ovat kuitenkin, omituista kyllä, olleet — taiteellista laatua."

"Toinen oli Mozartin satavuotisjuhla Salzburgissa, joka vietettiin kolmena päivänä, heinäkuun 16, 17 ja 18. Requiem, Figaron häät, G-moll symfonia j.n.e., kolme konserttia ja yksi teatterinäytäntö. Olin sitä ennen käynyt Salzburgissa (sinne on ainoastaan kahden tunnin rautatiematka) saadakseni pilettiä, mutta vastaus oli 'kalpea ei'. Monta tuhatta oli jo ilmottautunut saamatta pilettiä. Ei ollut siis muuta kuin alistuminen edessä, mutta kuitenkin pyysin että minua muistettaisiin, jos sattumalta joku piletti ehkä jätettäisiin takaisin. Vanha teatterionneni ei nytkään kieltäytynyt. Juuri kun olin menemäisilläni pois, toi postiljoni kirjeitä. Yhdessä niistä oli peruutus, ja minä sain pilettini."

"Unohtumaton oli Requiemin vaikutus Salzburgin mahtavassa tuomiokirkossa. Konsertit olivat kyllä mieltäkiinnittäviä ja Figaron häissä myötävaikutti Saksan etevimpiä taiteilijoita, mutta ne kalpenivat Requiemin rinnalla. Tunnelma oli ihmeellinen. Täällähän Mozart oli syntynyt, täältä olivat hänen lapsuudenvaikutelmansa, ja kuvastuuhan tämä hymyilevä, lempeä, iloinen luonto hänen taiteilijaluonteessaan. Tiedäthän kuinka laajaperäinen taiteilijaihailuni voi olla. Voivathan kaikki uudenaikaiset ihastuttaa minua, Meyerbeer samoin kuin Wagner; Verdiäkin, joka alkuaan oli minulle niin vieras, olen oppinut ymmärtämään. Mutta sydämeni on Sarastron ja Paminan, donna Annan ja don Juanin luona. Kolmantena juhlailtana, kun Figaro esitettiin, olin valitettavasti niin tylsistynyt musiikista, juhlapuheista, alkajaisrunoista ja kävelyistä, että minä, suoraan sanoen, koko illan taistelin unen kanssa. Salzburgin kunniaksi voidaan sanoa, että vaikka yli 10,000 juhlamatkustajaa oli tullut saapuville, hinnat eivät olleet kinnatut niinkuin ne esim. kuuluvat tänä vuonna olevan Bayreuthissä, johon mielelläni lähtisin, kun nyt olen niin lähellä. Eihän itse matka ole kallis. Mutta ensiksikin sanotaan hintojen hotelleissa olevan suorastaan mielettömiä, ja toiseksi kuuluu siellä olevan niin hävytön pilettikeinottelu vallalla, että mahdollisesti täytyisi palata mitään näkemättä. Paras on olla kuulematta Parsifalia ja tyytyä hänen rakkaaseen pappaansa Lohengriniin (vai onko se nyt Parsifal, joka päin vastoin on Lohengrinin isä? — Wagnerilainen sukuluettelo on aina sekava)."

"Ja sitte toinen taiteellinen 'Ausbeute'. Onnellisesta sattumasta olen nähnyt nukketeatterissa — Faustin — tuon vanhan, oikean Faustin 'Puppenspielin', joka alkumuodoltaan polveutuu uskonpuhdistuksen aikakaudelta ja joka antoi Goethelle ensimäisen herätyksen hänen maailmanrunoelmaansa. Minä hieroin kauppaa Führerin, oppaan, kanssa, joka tavallisesti seuraa minua retkilläni. (Hän on etevä sitransoittaja.) Minä tahdoin saada hänet määräpäiväksi. 'Ei sovi — sinä päivänä en voi tulla, sillä silloin on suuri 'Kirchweihe' (kirkonvihkimisen muistojuhla) Grossgmainissa ja minun täytyy siellä soittaa sitraa'. Kun olin utelias näkemään Kirchweihejuhlan, jossa kirkollinen ja maallinen meidän protestantisen mielipiteemme mukaan niin omituisella tavalla sekotetaan yhteen, lähdin sinne. Paikkakunta on Itävallan rajalla, niin että puoli kylää (Grossgmain) on itävaltalainen ja toinen puoli (Kleingmain) baijerilainen. Kirjavaa kansanelämää. Juhlakulkueita, markkinavilinää, messua, tanssia, sitran ja kitaransoittoa, vasta ripillelaskettujen lasten kirkollisia lauluja, oivallista tyrolilaista viiniä ja myöhemmin yön tullessa (se episodi jäi kuitenkin minulta näkemättä) asiaankuuluva tappelu itävaltalaisten ja baijerilaisten 'Buain' (poikain) välillä. Paraillaan kävellessäni sinne tänne näin suuren teatteriplakaatin ja siinä ilmotettiin — Faust. Huomasin sitten että oli puhe marioneteista, nukeista. Luulin että saisin nähdä jonkunlaisen 'adaption', mukailun, Goethen Faustista. Mutta ei! Se oli kuin olikin se vanha rehellinen Puppenspiel, joka on säilynyt näissä alppien sopukoissa. Ilveilijä, Kasperle, nauratti yleisöä halpamaisilla sukkeluuksillaan koko sen ajan kun juhlallinen toiminta kesti. Muutamat kohdat olivat, niin sanoakseni, omituisen luonnonrunollisia. Faust ja Mefisto ovat tehneet välikirjan 24 vuodeksi. Mutta jo kahdentoista vuoden kuluttua Mefisto vaatii oikeutensa, sillä 'hän on palvellut Faustia sekä öin että päivin'. Faust koettaa silloin vapautua hurskaan petoksen kautta. Hän saa Mefiston lupaamaan täyttää yhden toivomuksen. Faust pyytää silloin Pietarinkirkon ristin Roomasta. Hän luulee, että Mefisto ei voi sitä hankkia. Mutta Mefisto toimittaa sen paikalle. Faust huomaa kuitenkin, että jotakin puuttuu ja se on [kirjaimet] J.N.R.J. (Jesus Nazarenus Rex Judaeorum). Samassa kun hän mainitsee nämä sanat, Mefisto katoaa ja Faust on pelastettu. Mutta Mefisto asettaa viekkauden viekkautta vastaan. Hän loihtii esiin Helenan, Faustin vaimovainajan. Faust heittäytyy hänen syliinsä, mutta syleilee hänen sijastaan Mefistoa ja on nyt auttamattomasti kadotettu. Olin hyvin utelias näkemään, kuinka ilveilijä Kasperle saataisiin mukaan loppukatastrofiin. Mutta se tapahtui sangen näppärästi. Kasperle esiintyy yövahtina. Faustin tuskallisesti odottaessa että kello lyö 12, jolloin hänen aikansa on ohi, tulee Kasperle ja huutaa ensin 10, sitten 11 ja viimein 12, joka kerta laulaen yövahtilaulun siihen kuuluvine koomillisine lirityksineen ja juoksutuksineen, jotka saivat kuulijat nauramaan kikahtuakseen. — Olin elänyt melkoisen jakson teatterihistoriaa vaatimattomassa ravintolasalissa. Minulle kävi jotenkin selväksi minkälaiset nuo 'Haupt- ja Staats-actionit' olivat. Ne esittivät jotakuinkin samoja seikkoja niin, että ihmisiä esiintyi marionettien sijasta. Nämä nuket olivat muuten melko kookkaita — metrinkorkuisia. Johtaja osotti todella hämmästyttävää kykyä johdonmukaisesti suorittaessaan eri roolit. Olin olettanut, että ainakin kuusi henkilöä oli ohjaamassa nukkeja; todellisuudessa oli niitä vain kaksi: johtaja ja hänen vaimonsa."

Tuskin oli Bergbom lähtenyt kotimatkalleen — se tapahtui 31/7 — kun häntä kohtasi seikkailu, joka oli sangen kiusallinen ja viivytti hänen matkaansa kokonaisen viikon, vaikka se lopulta päättyi onnellisesti. Hän oli näet menettämäisillään matkatavaransa ja -rahansa.[125] — Berlinistä Bergbom 15/8 ilmotti olevansa valmis tulemaan kotia, mutta hän viipyi kuitenkin vielä pari päivää nähdäkseen "tuntemattoman kirjailijan uuden draaman 'Gleiches Recht', josta paljon puhuttiin". (Tuntematon oli Richard Grelling, joka kiivaana naturalistina oli asettanut koko myrskyisen työmieskohtauksen näyttämölle.)

* * * * *

Virkistävän matkansa jälkeen Bergbom oli tavallista paremmissa voimissa, kun syyskauden työ alkoi. Samoin oli näyttelijäinkin laita, jotka olivat nauttineet lepoa, sitte kun he taikka osa heistä (rva Leino, neidit Finne, Kunnas, Sainio ja Stenberg sekä hrt Leino, Sala, Kallio ja ehkä joku lisäksi) oli kesäkuulla antanut 4 näytäntöä Jyväskylässä, 3 Mikkelissä ja 6 Kuopiossa. — Näytännöt alkoivat kolmella kansannäytännöllä (Papin perhe y.m.) 6/9-13/9, jonka jälkeen 16/9, tuli ensimäinen uutuus, Anni Levanderin suomentama E. Wildenbruchin 4-näytöksinen Leivonen (Aukusti Langenthal — Sala, Herman — Weckman, Lene — Olga Finne, Schmalenbach — Rautio). Näytelmä, joka vuotta ennen oli ensi kerran näytelty Berlinissä, saavutti, niinkuin enimmäkseen uudenaikaiset vieraat kappaleet, keskinkertaisen menestyksen: se esitettiin 4 kertaa. Kertaa useammin meni toinen uusi näytelmä, Anni Levanderin suomentama L. Fuldan 3-näytöksinen Työlakko (Das verlorene Paradies) — ensi-ilta 30/9 —, joka samoin kuin Leivonen edusti sitä yhteiskunnallis-kansanvaltais-naturalistista suuntaa, johon Saksan draamankirjoittajat ikäänkuin käskystä heittäytyivät 1890-luvun alussa. Näyttämölleasettamiseen katsoen ansaitsee mainita, että Fuldan näytelmässä ensi kerran nähtiin näyttämöllä tehdas käynnissä, niin että lakon syntyessä sanan mukaan "pyörät pantiin seisomaan".

Sitte tuli kotimaisten uutuuksien vuoro, joista ensimäinen oli Martti Vuoren esikoinen, 3-näytöksinen näytelmä Ihmisten tähden. Tekijä, maisteri M. Bergh, virkamies valtiosihteerin virastossa Pietarissa, oli ottanut kappaleessaan kuvatakseen "helsinkiläisiä" oloja, miten muuan asessori (Raunio) joutuu taloudelliseen häviöön ja epätoivossa murhaa itsensä — kevytmielisen, tuhlaavan rouvansa tähden. Jo helmikuulla hän oli lähettänyt teoksensa Bergbomin tarkastettavaksi, ja oli tämä kirjoittanut siitä muun muassa seuraavat sanat:

"Näytelmänne on minua suuresti miellyttänyt. Kun sanon miellyttänyt, en juuri tarkota draamanne kuivaa pessimismiä, joka tuntui hyvin masentavalta. Enemmän sitten dialoogia, joka on erittäin sujuvaa, ja kohtauksien ryhmittämistä, joka on taitavasti sommiteltu. Kipein kohta on Betyn [rva Raunion] luonne — se kaipaa psykoloogista syventämistä. Onko hän vain hupakko vai myöskin daimooni?" —

Sittemmin tekijä Bergbomin kirjallisten ja suullistenkin neuvojen mukaan ainakin joissakin kohden korjasi kappalettaan. Kun se esitettiin 16/10 täydelle huoneelle, menestys näytti melkoiselta — Leino (Raunio) ja rva Rautio (rva Raunio) näyttelivät oivallisesti — ja saapuville tullut tekijä huudettiin esiin; mutta kritiikki väitti, että kuvaus ei vaikuttanut täysin todelliselta eikä alkuperäiseltä, ja näytäntö uudistettiin vain kaksi kertaa. Emilie kirjoitti 19/10: "Olemme vähän alakuloisia sen kovan ja väärän arvostelun johdosta, joka on kohdannut näytelmää Ihmisten tähden — emmekä me ainoastaan, vaan moni muukin (asianymmärtävä) on hyvin pahoillaan."

Toinen kotimainen uutuus oli G. von Numersin Elinan surma, joka vaatii laajanlaista käsittelyä.

Olemme jo ennen osottaneet, kuinka tuntuvasti Bergbom on vaikuttanut Numersin näytelmien lopulliseen muotoon, mutta tällä kertaa on erikoisen tärkeää kääntää huomio heidän yhteistyöhönsä, jonka tulos Elinan surmakin on. Niin ei ainoastaan sentähden että tämä draama aineen ja taiteellisen suorituksen puolesta on muita arvokkaampi, vaan senkin vuoksi että heidän osallisuudestaan tähän teokseen on julkisuudessakin ollut puhetta ilman että kysymystä sentään olisi lopullisesti selvitetty. Onneksi on todistuskappaleita olemassa, jotka luovat tyydyttävää valoa näytelmän syntyhistoriaan, ne kun näyttävät missä kohden Numers kaipasi apua ja missä määrin sitä annettiin. Tarpeetonta lienee sanoa, ettemme tässä kuitenkaan voi syventyä yksityisseikkoihin, vaan rajotumme tärkeimpään.

Ensi kerran mainitaan kappale taikka oikeastaan sen perusaihe Numersin kirjeessä 21/2 1888. "Elinan surma on vaikea", sanotaan siinä, "etenkin syystä että silmäni vähitellen aukenevat näkemään mitä nykyajan dramatiikka on". Samalla kirjoittaja pyytää Bergbomin kautta saada [R. Tengström] "Finsk Anthologi'n", jossa Elinan surma-runo on ruotsinnettuna, taikka [K. A.] Bomanssonin tutkimuksen "surullisesta tapauksesta". Tästä päättäen he jo olivat keskustelleet aiheesta, eikä liene rohkeata olettaa, että Bergbom, jolle se oli vanhastaan tuttu (kts. I, siv. 155), oli suositellut sitä Numersille, joka tietenkin on aivan pintapuolisesti, jos ollenkaan, perehtynyt suomalaiseen kansanrunouteen. Kumminkin tulivat Tuukkalan tappelu ja Kuopion takana väliin, eikä Elinan surmasta puhuta — kirjeissä näet — ennen kun 1890. Sen vuoden alusta on epäilemättä eräs päiväämätön kirjoitus, jonka Numers on laatinut palattuaan Helsingistä (hän kävi siellä muun muassa silloin kun Kuopion takana näyteltiin) ja jossa hän esittää miten hän oli ajatellut näytelmän perusteltavaksi.[126] Siitä mainitsemme pääpiirteet:

Klaus Kurjella on ensimäisen vaimonsa Sigrid [draamassa: Kaarina] Flemingin kanssa poika, Arvid nimeltä, nuori pappi [sitten piispa] Turussa. Laukossa emännöitsee Sigridin kaunis sisar, 30-vuotias Kirsti Fleming. Klaus ja Kirsti palavat intohimoisesta rakkaudesta toisiinsa, mutta kirkko ei salli aviota langon ja kälyn välillä, jota paitse heitä erottaa salainen rikos — ehkä on kansa oikeassa syyttäessään ylpeää, vihattua Kirstiä enkelimäisen Sigridin kuolemasta. Parannuksen ja sielunrauhan toivossa Klaus nai viattoman Elina neitsyen, mutta kun Kirsti yhä jää taloon, kehittyy näiden kolmen taikka neljänkin elämä — neljäs onneton on Klaun palveluksessa oleva nuori ritari, Uolevi Fincke [sitte Frille], joka lempii Elinaa — sietämättömän tuskalliseksi. Silloin käy Arvid pappi kotona, huomaa isän ja tädin keskinäiset tunteet, miten he koettavat salata niitä toisiltaan ja muilta, ja nuhtelee heitä yhdessä. Tämä kiihottaa Kirstin katkeruutta ja hän menee kihloihin Uolevin kanssa, sittenkään matkustamatta pois. "Pirullisen" kaksinpuhelun jälkeen Klaus lähtee matkalle. Kirsti neuvoo Elinaa menemään pikku rakennukseen, missä saisi nukkua rauhassa. On jo pimeä kun huudetaan, että pikku rakennus palaa. Liian myöhään Kirsti ilmottaa Elinan makaavan siellä. Kansa syyttää Kirstiä murhapoltosta, ja kun tämä etsii suojaa Klaun luona, jonka tulipalon hohde on palauttanut, hän työntää Kirstin kansajoukkoon, joka surmaamalla hänet kostaa Elinan kuoleman. Klaus itse karkaa metsään ja hukkuu yrittäessään järven yli. "Rikos on erottanut Klaun ja Kirstin toisistaan, heikkoudesta he pysyvät lähellä toisiaan, ja se heikkous tuottaa heille julman koston."

Kuinka paljo tässä aineen vanhimmassa muodostuksessa jo on Bergbomin omaa, on mahdoton tarkoin sanoa. Kuitenkin eräs Bergbomia lähellä seisonut henkilö muistaa hänen ehdottaneen, että Kirsti oli tehtävä Klaun vaimon sisareksi ja aatelisnaiseksi. "Muuten siitä ei tule tragediaa", hän oli sanonut. "Jos Kirsti on 'piika', niinkuin runossa, ei voi ymmärtää, että Klaus hänen tähtensä surmaa Elinan." Tämä muutos onkin tärkein kohta, missä alkusuunnitelma eroaa kansanrunosta.

Syksyllä s.v. Numers kirjoittaa valmistuvasta draamasta:

(24/9). — "Elina alkaa jo tulla liian vanhaksi talossa — — muuten kummallinen kappale siinä, että Klaus ja Kirsti pakinoivat läpi viiden näytöksen ja muut vain ovat läsnä ollen milloin mielissään milloin pahoillaan — — ei mitään monoloogeja!!! ja laitokset hyvin helppoja, enimmäkseen vain suuri sali — mutta vaikea se on kirjoittaa kaiken psykologian tähden. Se tulee lyhyenlaiseksi, ehkä 90 sivua — tavallinen 5-näytöksinen näytelmä tekee yli 100 tai 110." —

(28/9). "Vai niin! Sinulla on jo Elinan kulkusuunnitelma valmiina — lokakuu — tammikuu — hyvä! Kesällä olin pari päivää Laukossa. Elinan surma on ensimäinen kappale, joka minua pelottaa ja jonka ensi-illaksi en uskalla tulla. Liikun tässä vaarallisemmalla alalla kuin ennen. En ole, suoraan sanoen, koskaan ennen ollut huolestunut. No, saammehan nähdä mitä sinä aluksi sanot. — — Kaksi ja puoli tuntia luulen Elinan kestävän, sillä näyttämömuutokset ovat helppoja — kun vain loppu onnistuisi. Koetan puhua suoraa kieltä, mutta kun ei saa käyttää monoloogia, niin täytyy herrojen arvostelijain arvata ajatuskulku liikunnoista. Mitä siihen mahtaa. — Ehkä nyt istutaan jatkamaan neljättä näytöstä ja piinataan hetken Kirstiä. — Kuinka olisi kuvitella Kirstiä vaaleakiharaiseksi, pohjoismaiseksi 30- tai 25-vuotiaaksi neitoseksi. Mustat pirut ovat niin vanhanaikuisia. Ei silti että Kirsti on laisinkaan mikään piru." —

Tämän nojassa päätämme aikaisimman laitoksen valmistuneen lokakuulla 1890. Tästä laitoksesta on Bergbomin jälkeenjääneiden paperien joukossa jäljennös,[127] joka pääasiassa pitää yhtä ylempänä selostellun suunnitelman kanssa, paitse että Arvid on kokonaan jätetty pois. Toiminnan kulku on yleispiirteiltään seuraava:

Ensimäisessä kuvaelmassa (tapahtuu Birgitanpäivän aattona, Laukon metsäisellä järvenrannalla) saadaan kuulla kaikki pahat huhut Kirstin ja Klaun suhteesta, Sigrid-vainajan kummittelemisesta y.m. Niitä juttelevat Elina ja Uolevi kravustaessaan ja sitten (kun nämä ovat rovastin kanssa soutaneet Suomelaan) kartanon alustalaiset. Tavatessaan Elinan rannassa Klaus lupaa pian käydä Suomelassa. Kerjäläismunkki esiintyy, mutta mitään puhumatta. — Toisessa (tapahtuu samoin kuin seuraavat kuvaelmat, paitse viimeistä, Laukon salissa) Klaus ilmottaa Kirstille, joka haaveilee yhteistä onnea kaukomailla, että heidän täytyy erota, sillä hän aikoo naida Elinan, ja huolimatta Kirstin raivosta ja rukouksista hän jättää hänet epätoivoon kamarinsa oven taakse.[128] — Kolmannessa vietetään Elinan ja Klaun tulijaispidot komeine menoineen ja tansseineen. Kirsti kehottaa onnetonta Uolevia tulemaan palvelukseensa, hoitamaan Vääksyä. Mutta lähdöstä ei tule mitään, niinkuin näkyy neljännestä näytöksestä (tammikuulla). Silloin on kirkossakäynti ja juhla Laukossa sen johdosta, että Elina-rouva on antava Klaulle perillisen. Turhaan vaativat Uolevi ja rovasti Kirstiä lähtemään Laukosta, Kirsti vaan hurjistuu, uhkaa kamalasti Klauta ja sanoo lopuksi, että hän itse kantaa sydämensä alla Klaun lasta, mutta Elinan lapsi on Uolevin. — Loppu on runon mukainen. Kirsti on sulkenut Elinan ja Uolevin yhteen huoneeseen, jossa molemmat palavat rakennuksen mukana. Raivostunut kansa saa Kirstin käsiinsä ja sitoo hänet, samassa nähdään Klaun syöksyvän järveen. Kerjäläismunkki päästää Kirstin siteet ja vie hänet mukaansa — kansa sanoo pirun vieneen omansa.[129]

Tämmöisenä Elinan surma siis tuli Bergbomin käsiin ja kahden kuukauden päästä, joulun edellä, hän näkyy kirjoittaneen muutosehdotuksensa Numersille. Mitä hän neuvoi, se selvenee, kun vertaa valmista näytelmää alkulaitokseen, sekä seuraavasta Numersin kirjeestä (21/12):

"Kunnon veli! Kiitos! kiitos! Onhan minulla nyt mistä ammentaa; teos tulee niin suureksi, että tahdon alottaa sulattamalla yhden kuvaelman kerrallaan. — Ei ollut tarkotukseni yhdistää murhayötä edelliseen, täytyy olla kaksi, huolimatta siitä että koko historia käsittää — 8 (!) kuvaelmaa. Se joka voitaisiin jättää pois on sakaristokohtaus, mutta se on niin rikas aiheista, että minä nyt ryhdyn siihen. — Ensimäinen kuvaelma on valmis ja paraikaa sitä puhtaaksi kirjoitetaan, ei minulla ollut mitään hyötyä vanhasta käsikirjoituksestani. En ole saanut sitä semmoiseksi kuin olen tahtonut; kyllä Kuopion takana oli helpompi, jossa rouvat olivat minulle elävämpinä, mutta saat itse nähdä ylihuomenna. Minä käytän pitempiä repliikkejä, ja pitkäksi se on tullut, 20 sivua. Vähän päänvaivaa tuotti minulle saada siihen Elinan ajatus Kurjesta (sinä kirjoitit siitä), mutta nyt se on siinä, ja vaikuttakoon mitä se voi — välttämätön se on, sitä enemmän kun emme tapaa häntä ennen kun hän on rouvana, paitse sakaristossa, joka kohtaus ei vielä ole oikein selvinnyt minulle. Näen että olet kaikessa hyväksynyt ainehistoni järjestelyn (uppställning); sisällykseen katsoen tulen luonnollisesti noudattamaan ohjaustasi, mutta minä tarvitsen aikaa oikein perehtyäkseni semmoiseen ajatuskulkuun.[130] — Saattaa Uolevi ja Elina yhteen Vääksyssä on rohkea ja — pirullinen [ajatus] — kyllä siitä tulee hyvä. Että 'minun' kappaleeni nyt tulee 'meidän' kappaleeksemme vaikuttaa ainoastaan, että minä sitä suuremmalla mielenkiinnolla teen työtä sen eteen — mutta se on saava esipuheen, jossa sinulle kunnia tulee. Voinhan kumminkin saada kokoon vuoropuhelun, mutta suurta ajatuskulkua — — siihen ei kykyni riitä, eikä ihmistuntemukseni — eikä opintoni. Sen tähden kiitos sisällysrikkaista kirjeistäsi." — "Sinun luvallasi tulen nyt sangen usein kirjoittamaan sinulle mikäli teos edistyy. Varsinainen vaikeus alkaa siitä kun Kirsti matkustaa Laukkoon ja silloin käyn pikimmältä Helsingissä. — Asun nyt siinä kamarissa, jossa vietit yön täällä — saadakseni olla rauhassa. Lueskelen Strindbergin 'Svenska folket', se on oivallinen sentapaisia teoksia varten kuin Elinan surma. Ystäväsi Gustaf."

Seuraavista kirjeistä — niitä on vielä kuusi, joissa Numers puhuu Elinan surmasta — näkee kuinka uusi laitos edistyi: viimeisen, seitsemännen, kuvaelman hän lähetti luotansa maaliskuun alussa. Tila ei kumminkaan salli tehdä niistä otteita eikä se olekaan välttämätöntä päämääräämme nähden. Osottaaksemme kuinka suuri Bergbomin vaikutus näytelmään oli, riittänee lyhyesti palauttaa mieleen toiminnan kulku valmiissa kappaleessa, semmoisena kuin se on esitetty Suomalaisessa teatterissa ja 1908 painostakin ilmestynyt:

I kuvaelma, Suomelassa. Huhut Laukon väestä tulevat ilmi talon emännän pakinoidessa vieraittensa, rouvien Linnunpään ja Kirveen kanssa.[131] Samalla tutustumme Uoleviin Suomelan nuorten lapsuudenystävänä. Klaus Kurkikin käy siellä vieraissa, tuoden kalliita lahjoja ja kihlasormuksen Elinalle, ja kuvaelma päättyy tämän, kansanrunon mukaiseen, huudahdukseen: "Isä — äiti — älkää antako minua Klaus Kurjelle".

II kuv., Vesilahden kirkon sakaristossa. Elinan kevennettyä huolestuneen sydämensä, Kurki, tunnustamatta pahimpaa rikostansa, kullalla ostaa rovastilta synninpäästön, ja vihdoin Kirstikin, ylpeänä ja katumattomana, maksaa syntiensä hinnan. Kun rovasti määrää parannusta saarnaavan kerjäläisen vietäväksi Turun tuomiokapitulin eteen, Kirsti ottaa hänet Vääksyn alustalaisena suojiinsa.

III kuv., Laukon salissa. Pääasiassa sama kuin edellisessä laitoksessa.

IV kuv., Suomelassa. Elinan häät Kurjen kanssa. Piiritanssit. Uolevi vie morsiamen puolesta kukan Kaarina-vainajan haudalle. Kirstikin tulee häihin, Vääksystä nimittäin, johon oli muuttanut, saaden kaikki paitse viattoman Elinan hämilleen. Hän vie Uolevin mukanaan.

V kuv., Vääksyssä. Kirstin puheista Uolevin ja imettäjän kanssa kuullaan, että hän ei ole rauhottunut, ja jälkimäinen ilmaisee hänen viiden kuukauden päästä synnyttävän pojan. Elina tulee vieraisille. Kirsti tekee kaikkensa palauttaakseen Elinan ja Uolevin hellän ystävyyden — hänessä alkaa häämöttää kosto, ja hän päättää, että heidän kolmen yhdessä on matkustaminen Laukkoon. Saarnaajakerjäläinenkin on lähetettävä sinne, ehkä hyvityksenä papille.

VI kuv., Laukon salissa. Rovasti vieraana. Ballaadi Vuorentaan herrasta, joka jalkavaimonsa kanssa poltti puolisonsa, määrää tunnelman. Rovastin lähdettyä Elina menee Uolevin kanssa ajelemaan kuutamossa. Raivoisa vuoropuhelu Kirstin ja Klaun välillä, Kirsti ilmaisee olevansa raskaana,[132] ja sytyttää Klaun epäluulon Uolevia ja Elinaa kohtaan. Klaus ratsastaa pappilaan, rovastin edessä on Elina valalla todistava kenen lapsi on, jota hän kantaa.

VII kuv., Elinan huone Laukossa. Kirsti saa kamalilla puheillaan Elinan suunniltaan, jopa hän julkeasti tahtoo ajaa hänet pois Laukosta. Peläten henkeään Elina pyytää Uolevia suojelemaan häntä. Rauhottaen Uolevi sulkee hänet syliinsä. Samassa hetkessä Klaus tulee, Kirsti osottaa hänelle toisiinsa likistyneet, ja Klaus surmaa molemmat. Elinan viimeinen sana ilmaisee Klaulle hänen erehdyksensä, ja Uolevi kutsuu murhaajan Jumalan tuomiolle. Klaus tulee mielipuoleksi. Kerjäläinen lausuu Kirstin ja Klaun tuomion.

Verraten yksinkertaisilla keinoilla Bergbom on saanut paljon aikaan. Sijottamalla kaksi kuvaelmaa Suomelaan, yhden sakaristoon ja yhden Vääksyyn ja muuttamalla lopun — sekä totta kyllä myöskin keksimällä rouvat, rovastin, imettäjän ja saarnaavan kerjäläisen[133] [kerjäläismunkin sijaan] — hän on tehnyt toiminnan kulun luontevammaksi, vaihtelevammaksi ja täyteläisemmin perustelluksi; kokonaisuus on menettänyt toiselta puolen novelli- [ensi laitoksen ensi kuvaelma kravustusretkineen on novellia!] ja toiselta puolen oopperamaisuutensa [ensi laitoksen viime kuvaelma tulipaloineen on oopperaa!] ja tullut murhenäytelmäksi, jolla on yhtä selvä expositsiooni kuin välttämätön kauhea loppu.[134] Siten Bergbom suurella teatterintuntemuksellaan ja luontaisella draamallisella aistillaan on vaikuttanut näytelmän muodostumiseen. Mutta tunnustamalla tämän emme tahdo vähentää Numersin osuuden arvoa. Vuoropuhelu, jonka dramaattisuus, luontevuus ja vilkkaus on runoteoksen pääansioita, ja samalla tietysti useimmat siinä tavattavat hienot, henkevät käänteet ovat hänen käsialaansa. Sen näkee 1891 vuoden alussa syntyneestä käsikirjoituksesta, joka on alkuperäisenä säilynyt. Sitäkin Bergbom on vielä korjannut, mutta pääasiallisesti hän on vain lyhentänyt taikka kokonaan pyyhkinyt repliikkejä (joskus koko jaksojakin) ja ainoastaan poikkeukselta kirjoittanut joitakuita lyhyitä lauseita sijaan. Tässäkin hän on pitänyt silmällä samaa päämäärää kuin muissakin korjauksissa, se on selvyyttä, johdonmukaisuutta, draamallista lyhyyttä, täsmällisyyttä, sattuvuutta. Mutta tämän lisäksi emme voi olla mainitsematta että näytelmässä vallitseva erinomaisen raitis ja alkuperäinen lausuntatapa oikeastaan ei ole enemmän Numersin kuin Bergbominkaan, vaan suomentajan — Niilo Salan — ansio. Asian laita on näet semmoinen, että vaikka Numersilla on lennokas fantasia ja synnynnäinen taipumus draamalliseen runouteen ja hän siis kykeni antamaan henkilöitten puhella sujuvasti, ei hänellä ollut kehittynyttä, alkuperäistä kieli- ja tyyliaistia, vaan kirjoitti hän sivistyneitten pohjalaisten tavallista puhekieltä — ilman mitään kirjallista leimaa. Hän on siinä kohden yhtä vähän kuin draaman rakentamistaidossa kohonnut taiteellisuuden asteelle, minkä jälkimäisen seikan hän enemmän kuin yhden kerran on kirjeissään avonaisesti tunnustanut. Mutta juuri sentähden että Numersin luontoperäinen kyky oli semmoinen kuin tässä on sanottu, oli hänelle ja oli Suomalaiselle teatterille onneksi, että yhteistyö hänen ja Bergbomin välillä syntyi. Valitettavaa on vain se, että heidän hyvä välinsä rikkoontui, sillä senlaatuinen onnellinen sattuma kuin heidän yhtymisensä ei ollut toiselle eikä toiselle uudestaan odotettavissa eikä se todellisuudessa kummallekaan uudistunut. Se joka siitä enimmin kärsi oli kansallinen näyttämömme.

Kesäisen kylpymatkan jälkeen Ida Aalberg oli viettänyt syyskuun Barösundin tienoilla ja vasta sieltä palattuaan hän suostui näyttelemään Kirstiä, johon rooliin ei ketään toista oltu tahdottu ajatellakaan. Lokakuu meni sitte harjotuksiin ja muihin valmistuksiin, ja ensi-ilta oli 30/10. Huone oli kukkuroillaan, ja innostus kasvoi kasvamistaan, purkautuakseen mitä lämpimimpiin suosionosotuksiin näyttelijöitä ja johtajaa kohtaan; Numers ei ollut saapuvilla. Ja loistava, ehkä kaikki teatterin entiset voitot varjoon saattava menestys oli täysin ansaittu. Näytelmä, joka harvinaisessa määrässä tyydyttää n.s. näyttämöllisiä vaatimuksia, oli tietenkin suurimmalla huolella näyttämölle pantu, ja näytteleminenkin oli mitä parasta meillä on nähty. Ida Aalberg loi ylpeästä, intohimoisesta Kirsti Flemingistä suurisuuntaisen traagillisen ilmiön, joka kohta tunnustettiin seisovan hänen mainioimpien rooliensa rinnalla, ja varsinkin loppukohtauksissa hänen esityksensä oli verrattoman tehokas. Mutta muutkin pääroolien esittäjät kohosivat kukin kykynsä huipulle, niin Axel Ahlberg Klaus Kurkena, hän kun osasi liiottelematta kuvata tämän tulisen, hermosairaan ritarin luonteen, niin rva Rautio hiljaisena Elinana, Weckman Uolevina, Lindfors rovastina ja Leino kerjäläisenä, naamioituna Munkaczyn Kristuskuvan mukaan. Jopa ansaitsevat edellisten mukana vielä mainitsemista Lattu lukkarina ja nti Stenberg imettäjänä. — Niin, kiitettävä oli näytännön taiteellinen puoli, mutta kumminkin erehdyttäisiin, jos luultaisiin että se yksinänsä määräsi vaikutuksen laadun ja syvyyden. Ei, kyllä siinä oli yhtä tärkeänä tekijänä kappaleen kotimaisuus. Ensi kerran nähtiin näin etäisiltä ajoilta kuvaelmia, jotka tuntuivat historiallisesti todellisilta. Ehkä olikin sisustus Laukon salissa upeampi kuin mitä meillä keskiaikana nähtiin ylimystenkään asunnoissa, mutta värikkäiden pukujen ja elämäntapojen muinaisen sävyn viehätys suli omituisesti yhteen sen lämpimän tunnelman kanssa, jonka yksistään nuo nimet: Vesilahti, Kangasala, Vääksy, Suinula j.n.e. salaperäisellä lumouksella virittivät. —

Kuinka ehdoton Elinan surman näyttämömenestys oli, todistaa se tosiasia, että 10 ensimäistä iltaa tuotti keskimäärin 1,170 mk 55 p. Näyttelemistä olisi tietysti jatkettu yhtä mittaa, jollei Ida Aalberg tehtyään matkan Porvooseen olisi sairastunut. Joulukuulla näytelmä meni vielä 3 kertaa, tammikuulla 4 ja toukokuulla 7 (Tampereella 3, Hämeenlinnassa 3, Helsingissä 1), joten se siis ensi näytäntökautena esitettiin kaikkiaan 24 kertaa! Viimeinen tammikuun näytäntö 22/1 annettiin Numersin hyväksi.[135]

Emme tiedä tuliko yleisö sitä ajatelleeksi, mutta kieltämättä henkevä oli johtajan päähänpisto synkän, traagillisen Elinan surman jälkeen toimittaa näyttämölle semmoinen vastakohta kuin Shakespearen Kesäyön unelma, maailman hienoin, runollisin komedia. Se näyteltiin ensi kerran 20/11. Näyttämöllepanoon nähden ei oltu vaivoja säästetty, vaan oli Arkadiaan luotu Etelän taikametsä, täynnä keijukaistanssia ja haltiain kujeita, joilla suuren runoilijan huumori on ympäröinyt neljän lemmestä hullaantuneen sydämen seikkailut harhaluulojen maassa. Tavoteltu ja onnellisesti saavutettukin tunnelma oli aito romanttinen niinkuin Mendelsohnin kevyet, keväiset sävelmät, joita soittamaan Robert Kajanus orkestereineen oli otettu. Näyttelijöistä mainitsemme vain Olga Finnen (Puck) ja Lindforsin (kankuri Pulma). Että menestys oli vähempi kuin olisi voinut odottaa, riippui kai siitä että Elinan surmaa oli käyty ei yhden kerran vaan useasti katsomassa. Kesäyön unelma meni vain 6 kertaa, — Joulukuulta mainittakoon pari pientä uutuutta, nimittäin 1-näytöksiset huvinäytelmät: Anni Levanderin suomentama Marie Barbieri Pikku sisko ja nimettömän laatima Tapanin päivänä, jossa jälkimäisessä kuvataan joulunviettoa Hämeessä lauluineen, tansseineen y.m.

* * * * *

Näin oli tultu vuodenvaihteeseen, josta se vuosi alkoi, jolloin teatteri oli täyttävä toisen kymmenvuotiskautensa. Viimeksi kerrotun nojassa lukija ehkä luulee lukemattomien vaivojen kypsyttämäin hedelmien olevan käsissä. Olihan Bergbomin uupumaton harrastus nostaa kansallista näyttämötaidetta Elinan surmassa saavuttanut ennen aavistamattoman korkeuden, nyt jos koskaan oli työ jatkuva rauhassa, lujalla pohjalla. Aivan niin, jos tässä maailmassa elämä noudattaisi tietoperäisiä ohjeita. Todellisuudessa kävi niin, että vuosi 1892 tuotti Kaarlo Bergbomille kärsimyksiä ja koettelemuksia, jommoisia hän tuskin koskaan ennen oli kokenut — ei ainakaan koskaan yhteen aikaan. Että hän kuitenkin kesti kaiken luopumatta elämäntyöstään, tuli kai siitä että hänen elämänkokemuksensa ja ihmistuntemuksensa oli aikojen kuluessa kasvanut suureksi, ja että hän sentähden, tietäen miten vähän elämältä ja ihmisiltä voidaan vaatia, osasi alistua. — Ne seikat, joita tässä lähinnä tarkotamme, tulevat alempana järjestänsä kerrottavaksi. Nyt mainitsemme vain erinäisiä vähempiä asioita minkä mitäkin laatua.

Syksyllä Bergbom-sisarukset olivat muuttaneet siihen uuteen osaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon taloa, joka silloin oli asuttavaksi valmistunut. Heidän asuntonsa oli nyt aluksi ylimmässä kerroksessa rva af Heurlinin huoneuston yhteydessä. Viime mainittu piti 26/11 päivälliset V. Löfgrenin (Lounasmaan) kunniaksi, joka oli kantanut suuresta rakennuspuuhasta aiheutuneet huolet. Näissä päivällisissä, joihin emännän ja hänen sisarustensa ystävät olivat kutsutut, esitti "virallisten" puheiden jälkeen senaattori Yrjö-Koskinen Kaarlon maljan, kertoen sen uutisen, että senaatti oli päättänyt ehdottaa hänelle hänen kansallisen suurtyönsä — Suomalaisen teatterin luomisen — tähden 3,000 markan suuruisen vuotuisen eläkkeen nautittavaksi 1892 v:n alusta.[136] Tämä julkinen tunnustus tuotti tietenkin melkoista tyydytystä Bergbomille, joka ennen kerran tämän kirjan tekijälle oli lausunut itsestään: "eihän minulla ole mitään omaa, mihin nojaisin päätäni". Nyt hän saattoi, jos siksi tulisi, luopuakin teatterinjohtaja-toimestaan, joutumatta kokonaan puille paljaille. — Mutta samoissa päivällisissä Bergbom sai toisenkin uutisen, ja se oli kovin surullinen. Sähkösanoma Wienistä ilmotti näet, että Niilo Sala, joka esiinnyttyään viimeisen kerran Jussilaisena Kuopion takana hänen hyväkseen annetussa näytännössä 9/10 oli lähtenyt pitemmälle opintomatkalle, oli tullut mielisairaaksi. Vaikkei kukaan voinut aavistaa, että se oli alku loppuun, koski sanoma syvästi Bergbomiin, ei ainoastaan sen tähden että Sala jo oli kelpo näyttelijä ja että hän etevänä suomentajana ja kirjallisena avustajana oli niin tarpeellinen teatterille, vaan sen vuoksi että Bergbom toivoi hänestä seuraajaa johtajavirassa ja paljon piti hänestä ihmisenäkin. Sittemmin saatiin tietää, että sairas oli toimitettu hermotautisten hoitolaan, ja että hän jo joulun edellä oli sen verran parantunut, että kotoiset ystävät saisivat kirjoittaa hänelle. Muuten suomalaista näyttelijää Wienissä erinomaisella ystävyydellä kohtelivat kirjailija Alexander Rosen ja hänen rouvansa Adéle Rosen (o.s. Pipping) sekä Burgteatterin mainio taiteilija, Salan opettaja, Joseph Levinsky; Rosen ja Levinsky kävivät tavan takaa sairaan luona. — Vielä on samalta päivältä ("siltä torstailta, jolloin kaikki oli tapahtuva", sanotaan eräässä kirjeessä) mainittava, että kuvanveistäjä Robert Stigell silloin kävi nti Emilie Bergbomin luona ja pyysi saada muovailla hänen rintakuvansa "erästä hänen ihailijaansa varten". Kuka "ihailija" eli tilaaja oli, sitä emme tiedä; mutta nti Bergbom suostui asiaan, ja taiteilija muovaili samana talvena sen rintakuvan, joka nyt nähdään Kansallisteatterissa. Teos on kyllä jotakuinkin tyydyttävä ulkonaisen näköisyyden puolesta, vaikkei kuvattavan henkevyys ole tullut riittävästi näkyviin.

Mitä teatterin toimeen tulee, kääntyi se kohta uuden vuoden alusta kovin hankalaksi. Salan poissaolo, monet sairauskohtaukset y.m. vastoinkäymiset tekivät ohjelmiston ylläpitämisen tavattoman vaivaloiseksi. Uuden vuoden ensi päivinä Lindfors sairastui lihasreumatismiin, ollakseen koko kevään työhön kykenemättömänä, jota paitse Rautio ja hänen rouvansa ja useat muutkin olivat sairaita, joskin lyhempiä kuuroja. Ida Aalberg vihdoin oli kyllä kotosalla ja esiintyikin muutamissa rooleissa, mutta Bergbom ei koskaan voinut varmasti luottaa häneenkään. Häntä näet esti milloin taudinpuuska, milloin joku muu syy näyttelemästä, sillä eihän hän mitenkään ollut teatteriin sidottu. Kerran oli jo sovittu että Sardoun Fernande näyteltäisiin, mutta siitä ei tullut mitään, kun näyttelijätär lähetti roolin takaisin; toisen kerran oli päätetty, että Thérèse Raquin, joka hänen toivomuksestaan oli uudestaan harjotettu hänen resetti-illakseen,[137] annettaisiin kolme kertaa, mutta sekin tuuma raukesi, kun taiteilijatar ensi näytännön jälkeen ilmotti ettei jaksa sen enempää. — Muutoin Ida Aalberg koko tänä näytäntökautena puuhasi vierailumatkoja Venäjälle, syksyllä Pietariin ja keväällä Moskovaan. Aikomus oli että hän lähtisi sinne Suomalaisen teatterin jäsenten avustamana. Kumpaankin matkaan teatterin johtokunta antoi suostumuksensa ja olisi Bergbomkin yhtynyt matkaan, mutta kun ei venäläiseltä taholta (eräältä impressariolta Pietarissa ja eräältä teatterinjohtajalta Moskovassa) saatu tarpeellisia takeita että kustannukset tulisivat korvatuiksi, meni tuumat myttyyn. — Vielä mainittakoon ohimennen, että keväällä 1891 alkuunpantu takauskirjoitus, maassa vallitsevan huonon taloudellisen aseman tähden, oli tuottanut ainoastaan puolet toivottua apua, että kansa maan pohjoisissa osissa kärsi puutetta, jonka lieventämiseksi Helsingissä ahkerasti puuhattiin, ja että kaiken aikaa vihamieliset venäläiset sanomalehdet jatkamistaan jatkoivat ilkeää, hermostuttavaa taisteluansa Suomen oikeuksia vastaan. Eikä litania tähänkään päättyisi, jos tahtoisimme jatkaa, mutta ehkä tämäkin riittää selittämään, miksi muuan Bergbom-sisaruksien sukulainen eräässä tänä kevätkautena kirjoittamassaan kirjeessä lausuu: "ei meillä oopperan pahimmista ajoista saakka ole ollut niin vaikeata kuin nyt".

Tammikuun juhlapäivät teatterissa vietettiin tavan mukaan Kiven (Lea, Kihlaus) ja Topeliuksen (Anna Skrifvars, Reginan IV:s n.) teosten esittämisellä. Aivan uusi ohjelma tuli vasta 24/1, jolloin näyteltiin Anni Levanderin suomentama C. Laufsin 4:näytöksinen ilveily Hullunkurinen temppu. Se meni 4 kertaa. Helmikuun juhlapäivä vietettiin kuvaelmilla Vänrikki Stoolin tarinoista. Muutoin annettiin sinä kuukautena uusintoja: Noora, Nummisuutarit ja Työmiehen vaimo. Merkillisin oli keskimäinen, sillä siinä nähtiin, Rautio — Topias, nti Stenberg — Martta ja Falck — Niko poisluettuna, uusia esiintyjiä. Eskoa näytteli Hemmo Kallio, joka pienenä ja liikunnoiltaan vilkkaampana kuin Leinon roteva nummisuutarin poika melkoisesti erosi edelläkävijästään, mutta kuitenkin hän omistaen luonnollista taipumusta koomilliseen pian vallotti yleisön suosion luomalleen uudelle Eskolle. Muuten oli Lattu Sepeteus, Leino Karri, Halme Vilkastus, Weckman Teemu, nti Salin Jaana, nti Sainio Kreeta. Työmiehen vaimossakin olivat pääroolit uusissa käsissä: Johanna — nti Kunnas, Homsantuu — nti Salin, Risto — Weckman j.n.e. Heidän työnsä sai kyllä tunnustusta, mutta ymmärrettävästi ei kappaleen vaikutus enään ollut niin järisyttävä kuin alkuaan.

Maaliskuun päävaltti oli kyllä sekin uusinto, nimittäin Schillerin Maria Stuart, joka Ida Aalberg nimiosassa meni 8 kertaa 9/3-27/3, mutta tositaide vaikuttaa aina uutena, jota paitse viisi vuotta oli kulunut siitä kun se viimeksi esitettiin. Ida Aalbergin esitys oli tällä väliajalla kypsynyt mestarillisen täydelliseksi, niin että yleisö ensi-iltana kerran pari keskellä näyttelemistä vastustamattomasti purki ihastuksensa mitä innokkaimpiin suosionosotuksiin. Merkittävä on, että myöskin Katri Rautio hienosti ja arvokkaasti suoritti Elisabet kuningattaren osan, näyttäen miten hän oli saavuttanut taiteellisen kyvyn, jolle voitiin uskoa vaikeimpiakin tehtäviä. Luonteeltaan, niinkuin näyttää, tyynenlainen ja kylmähkö, oli hän verraten hitaanlaisesti päässyt sille asteelle, millä hän voi täydellä voimalla ilmisaattaa tunteitaan — itse esiintymisessä näyttämöllä hän oli jo varhemmin osannut tyydyttää ja miellyttää. Mortimeria näytteli Halme tosin tulisesti, mutta voimatta vielä hillitä ilmaisukeinojaan. — Ohjelmistolle uusi näytelmä, Anni Levanderin suomentama E. Augierin 5-näytöksinen komedia Koetusten ahjossa (La pierre de touche), meni ensi kerran 30/3. Yhteisnäyttelemistä arvosteltiin hyväksi, ja yksityisistä esiintyjistä oli esim. Franck Franz Wagnerina tavallista parempi, samalla kuin useat muutkin, niinkuin Olga Finne — Cecilia, Leino — Spiegel j.n.e., tapansa mukaan hyvin täyttivät roolinsa, mutta sittenkään ei kappaletta voitu näyttää muuta kuin 2 kertaa! Onhan aina niin, että kun teatteri työskentelee painostavissa oloissa, silloin yleisökin käy harvalukuiseksi.

Minkälaiset olot muuten olivat maaliskuulla, näemme seuraavasta otteesta Emilien kirjeestä Betty Elfvingille 18/3: "Kiitos lähetyksistäsi eläkekassan arpajaisiin! Olet aina uskollinen ystävämme hädässä ja ilossa. — Muutamia päiviä ennen arpajaisia [5/3] sairastuin äkkiä kovaan kuumeeseen ja vieläkin olen sairas; kuitenkin liikun jo ylhäällä, mutta voimani ovat poissa. Kolme päivää peräkkäin olon koettanut kirjoittaa sinulle, jaksamatta kyhätä muutamia riviä. Kaarlokin on ollut sairas, häntä on ahdistanut kuume, vilutauti ja ääretön väsymys. Et voi uskoa kuinka ikävöimme tämän vaikean vuoden loppua ja kesälepoa; kaikki on niin ikävää ja pimeää, ettei tahdo jaksaa olla olemassa. Ehkä mieleni keventyisi, jos edes jaksaisin ulos raittiiseen ilmaan. Olemme epätietoisia minne lähteä keväällä; ensin ajattelimme Turkua, mutta nyt olemme alkaneet peljätä, että siellä kävisi kerrassaan huonosti ilman Ida Aalbergia. — Olemme varmat siitä että Ida ei tule Turkuun, eikä Lindforsin tauti näy hellittävän, hän on vuoteen omana loppiaisesta saakka." —

Luonnollisesti asiat eivät mainittavasti parantuneet huhtikuullakaan, eikä muuta voitu kuin vetää matka-arkut esiin ja lähteä maaseudulle. Muun muassa annettiin kolme kertaa Kuopion takana. Lattu esiintyi nyt Jussilaisena ja onnistui odottamattoman hyvin, osaksi kyllä noudattaen Salan esimerkkiä, mutta enemmän sentään itsenäisesti muodostaen kiitollista tehtävää. Viimeinen näytäntö Helsingissä oli 24/4 (Kansanvihaaja). Olihan se ikävä, että juuri tämän kevätkauden täytyi tulla niin köyhäksi uutuuksien puolesta, mutta ei Bergbom siihen mitään mahtanut. Ja kumminkin sattui juuri nyt, että eräs Ruotsalaisen teatterin ystävä (tri Ernst Lagus) maaliskuun alussa Nya Pressenissä vertaili toisiinsa ruotsalaisen ja suomalaisen näyttämön ohjelmistoa, tullakseen loppupäätelmään, joka oli sangen kunniakas jälkimäiselle:

Ruotsalaisessa teatterissa oli annettu 7 kotimaista kappaletta, jotka oli näytelty 29 kertaa, ja Suomalaisessa 13, jotka oli esitetty 51 kertaa. Kun ruotsalaisella näyttämöllä kaikkiaan oli annettu 31 näytelmää ja suomalaisella 27, tekivät kotimaiset edellisellä 25,6 pros. koko luvusta ja jälkimäisellä 48 pros. Operetteja oli ruotsalaisella näyttämöllä esitetty 7 [Sköna Helena, Niniche, Lilla hertigen y.m.] ja suomalaisella 0. Ruotsalaisessa teatterissa ei oltu näytelty ainoatakaan klassillista kappaletta; suomalaisessa ohjelmistossa tavattiin nimet: Calderon, Shakespeare, Schiller ja Molière, paitse Ibsen ja Björnson.

Muissakin suhteissa, tarkastaja lausuu edelleen, voitaisiin toisiinsa verrata teatterin ohjelmistoa, mutta miten katsookin on Ruotsalainen kaukana toisen perässä. Arvottomampaa ohjelmistoa kuin Ruotsalaisen teatterin tänä vuonna on vaikea ajatella pääkaupungin teatterissa, joka ei vapaaehtoisesti lue itseään toisen luokan teatteriksi. Edelleen myönnettänee, että moni ruotsalaisella näyttämöllä esitetty kappale on sitä laatua, että se ei ole voinut kohottaa siveellisyyttä enemmän kuin taideaistiakaan. — Loppupäätelmä on, että Ruotsalainen teatteri, jos se yhä on olemassa muuna kuin toisen luokan näyttämönä ilman kansallista merkitystä, on ohjelmistoon nähden kokonaan uudistettava.

Minkä tunnustuksen Bergbomille ja hänen työlleen tämä vertailu ja arvostelu sisältää, sen huomaa kun ajattelee mitä hän 1872 oli kirjoittanut Ruotsalaisesta teatterista (kts. I, s. 257). Kun Bergbom silloin ankarasti arvosteli ruotsalaista näyttämöä, oli hän muka haaveilija ja julkea parjaaja; nyt kun hän oli toteuttanut haaveensa ja luonut silloin olemattoman suomalaisen näyttämön, eräs ruotsalaisen puolueen mies itse arvostelee tuota teatteria samoin kuin hän!

Ensiksi Bergbom seurueineen matkusti Tampereelle, jossa 27/4-15/5 annettiin 10 näytäntöä. Ohjelmistosta mainitsemme vain Elinan surman, jossa Kirsti Flemingiä näytteli rva Saimi Järnefelt. Tehtävä oli vaikea nuorelle näyttelijättärelle, joka harvoin oli esiintynyt suuremmissa rooleissa, eikä kumma että hänen esityksensä oli kylmähkö verrattuna Ida Aalbergin tuliseen intohimoon; mutta sittenkin hän osasi vaikuttaa katsojiin ja tyydyttää niitä niin, että kappale (niinkuin ennen on mainittu) toukokuulla meni vielä kuusi kertaa. — Tampereelta teatteri muutti Hämeenlinnaan, ja siellä annettiin 12/5-22/5 kuusi näytäntöä. Täällä kävi Numerskin kerran katsomassa Elinan surmaa; Helsinkiin hän ei ollut tahtonut taikka niinkuin hän kirjeessään sanoo (kts. ylemp. s. 407) "uskaltanut tulla". Bergbom ei enään Hämeenlinnassa ollut koko aikaa mukana, vaan lähti hän 14/5, se on kohta kun näytännöt oli saatu hyvään alkuun, Turun kautta ulkomaanmatkalle, Parisi päämääränään. — Toukokuun viime päivinä palasi seurue vielä Helsinkiin, jossa 26/5-31/5 annettiin kevätkauden kolme viimeistä näytäntöä.

Emilie oli Helsingissä odottanut teatterin takaisin tuloa, mutta jo samana päivänä kun ensimäinen näytäntö annettiin, lähti hänkin Turun tietä ulkomaille. Hän oli iloinen että vapaa aika oli tullut ja toivoi matkasta, jolla tietenkin oli yhtyvä Kaarloon, sekä ruumiillista että henkistä virkistystä.

Tuskin tarvitsemme sanoa, että Suomalainen teatteri ja sen ystävät hyvin muistivat taidelaitoksen tänä vuonna täyttävän toisen vuosikymmenensä ja myöskin pitivät tapauksen viettämistä luonnollisena asiana. Että juhla oli toimeenpantava, olikin jo päätetty ennen kun teatteri lähti kiertomatkalleen, mutta juhlapäiväksi oli valittu 13/10, jolloin ensimäinen näytöntö oli annettu Porissa, eikä 22/5, jolloin teatterin kannatusyhdistys oli perustettu. Jälkimäisenä päivänä seurue oli Hämeenlinnassa ja esitti Elinan surman, ja Helsingissä muistutti sen merkitystä ainoastaan U. S:n pääkirjoitus, jossa luotiin katsaus teatterin vaiheisiin ja arvosteltiin sen vaikutusta kansalliseen sivistyselämään. Sille, joka on tämän kirjan lukenut, kirjoitus ei sisällä mainittavaa uutta, mutta kuitenkin yksi kohta on tähän otettava, syystä kun se koskettelee erästä seikkaa, joka vaatii lähempää selostusta. Suomalaisen teatterin vaikutuksesta lausutaan siinä näet muun muassa seuraavaa:

"Muistellessa miten heikolla kannalla draamallinen kirjallisuutemme oli kaksikymmentä vuotta sitten, täytyy tunnustaa, että Suomalainen teatteri on saanut suuria aikaan. Missä olisivatkaan Minna Canthin ja G. von Numersin tunnetut ja suositut teokset, jollei olisi ollut taidelaitosta, jossa niitä olisi otettu näyteltäväksi? Erittäinkin jälkimäiseen kirjailijaan nähden, jonka hyväksi nykyään kirjoitetaan Nya Pressenissä siitä tavasta, jolla häntä muka on Suomalaisessa teatterissa kohdeltu, voidaan varmuudella sanoa, että yksikään hänen teoksistaan ei olisi päässyt pöytälaatikkoa edemmäksi, eikä ainakaan yleisön suosioon, jollei Suomalaisen teatterin johtaja olisi ollut avullisena niitten tekemimisessä näyttämölle kelpaaviksi draamoiksi. Jo se kukoistus, jonka draamallinen kirjallisuutemme on saavuttanut, on mahtavasti vaikuttanut kaunokirjallisuuden muihinkin aloihin. Ei ole kiellettävissä, että yhdessä suhteessa karttunut tuotteliaisuus ja suuremmat vaatimukset ovat virvottavana sateena vaikuttaneet esim. novellikirjallisuutemme viime aikoina havaittavaan elpymiseen."

Otteen kolmas lause tarkottaa ikävää selkkausta, joka ei ainoastaan tehnyt loppua Numersin ja Bergbomin yhteistyöstä, vaan muutenkin oli häiritsevä ja kiusallinen. — Jo vuodenvaihteella oli työtoverien välillä syntynyt erimielisyyttä ja väärinkäsityksiä, joiden alkusyytä ei selvästi näe käsillä olevista kirjeistä. Se vain näkyy, että erimielisyys koski Bergbomin osallisuutta Numersin näytelmiin — jälkimäinen kun väittää sen olleen ainoastaan "kriitillistä" laatua — sekä siitä johtuvaa määräämisoikeutta Elinan surmaan. Mitä muutoin kinastuksen ensi jaksoon kuuluu, jätämme sen vähemmän tärkeänä sikseen, varsinkin kun meillä ei ole muita lähteitä kuin Numersin kirjeet. Ne ovat, niinkuin luonnollista on, yksipuolisia, eivätkä anna tietoa siitä mitä Bergbomin kirjeet hänelle sisälsivät.[138] Jutun toisen jakson luemme huhtikuulta, jolloin Numers pyysi saada Elinan surman käsikirjoituksen sentähden, että muuan tanskalainen (Åge Meier) tahtoi kääntää näytelmän tanskankielelle ja oli muka tarjonnut siitä runsaan palkkion — "hienointa [finast] olisi johtokunnalta ilman enempää polttaa koko kuitti [se on Numersin oikeudenluovutus!]". Koska pyyntö koski teatterin omistusoikeutta näytelmään, tuli kysymys nyt johtokunnan käsiteltäväksi, ja se ratkaistiin niinkuin nähdään seuraavasta vastauksesta:

"Vaikka Suomalaisen teatterin Johtokunta mielellään olisi suostunut Teidän pyyntöönne saada 'Elinan surma'-näytelmän käsikirjoitus käännettäväksi ja julkaistavaksi tanskankielellä, katsoo Johtokunta kuitenkin, velvollinen kun se on valvomaan Suomalaisen teatterin etua, ettei sen vielä [ännu icke] tule luopua siitä yksinomaisesta omistusoikeudesta kappaleeseen, jonka Te kirjelmällänne 20 p:ltä maaliskuuta olette tälle laitokselle myöntänyt. Niinkuin muistanette kuului tämä kirjelmä seuraavasti":

"'Herra Tri K. Bergbomilta olen tänään vastaanottanut kuusisataa (600) markkaa Suomalaisen teatterin puolesta palkkiona murhenäytelmästä 'Elinan surma', jonka tähden tämä kappale, niin näyttelemisoikeuteen kuin mihinkä muunlaiseen julkaisemiseen nähden tahansa, yksinomaisesti on tämän teatterin oma, siksi kun se siitä toisin päättää — tunnustetaan kiitollisuudella. Suinula, 20 p. maalisk. 1891. Gustaf v. Numers.'"

"Jotta kumminkin olisitte vakuutettu siitä että Johtokunnan tarkotus ei lainkaan ole pyytää kohtuutonta voittoa mainitusta omistusoikeudesta, tahtoo Johtokunta täten julkilausua, että Suomalainen teatteri — huolimatta siitä rajattomasta oikeudesta, jonka ylempänä otettu kirjelmä sille antaa — omasta puolestaan Teidän eduksenne luopuu niistä palkkioista, jotka mahdollisesti voidaan saada myymällä näyttelemisoikeus jollekin teatterille taikka kustannusoikeus jollekin kustantajalle. Lisätodistuksena Johtokunnan toivomukseen kykynsä mukaan pitää etuanne silmällä ottaa se muistuttaakseen, että se vapaaehtoisesti toimeenpani sen resettinäytännön, jonka kautta Teidän alkuperäinen palkkionne enennettiin 960 markalla. Helsingissä 11 p. toukok. 1892."

Numers oli tyytymätön tähän vastaukseen ja lähetti sen Nya Pressenille julkaistavaksi. Lehti painattikin asiakirjan ja liitti siihen omasta puolestaan (samoin kuin Päivälehti pari päivää myöhemmin) mietteitä, joiden pääsisällys oli se, että johtokunnalla epäilemättä oli ollut laillinen oikeus kieltää, mutta että sen siveellinen oikeus ehdottomasti oli suostua Numersin pyyntöön, sitä enemmän kun se muka jo oli kappaleella ansainnut kymmeniä tuhansia[139] eikä sen painattaminen vieraalla kielellä taikka näytteleminenkään ulkomaalla vahingoittaisi teatteria. Juuri tähän se on kuin U. S. viittaa, mutta asian julkinen käsittely ei rajottunut siihen. Asiaa kosketeltiin vielä Matinkin kirjeessä (29/5), jossa Nya Presseniä ja Päivälehteä vastaan huomautetaan, että Numers ei ollut Elinan surman "yksinomainen tekijä", vaan oli siis eräällä toisellakin miehellä jotakin "sanomista, kun on kysymys kappaleen julkaisemisesta ja kääntämisestä", että johtokunta ainoastaan vastaiseksi oli kieltänyt luopua käsikirjoituksesta sekä että tarkotus ei suinkaan ollut pitää sitä minään salattuna aarteena, vaan on jo keskusteltu kustannusosakeyhtiö Otavan kanssa näytelmän julkaisemisesta suomenkielellä. Nämä huomautukset saivat Numersin itsensä esiintymään julkisuudessa. Jonkun päivän päästä luettiin Nya Pressenissä Numersin 30/5 laatima, Matille osotettu kirje, jonka pääkohdat olivat seuraavat:

"Asian aluksi en tunnusta niin mitään työnosallisuutta kenenkään puolelta 'Elinan surmaan' enkä mihinkään muuhunkaan draamalliseen teokseeni".[140] — — "Minun luovutukseni maalisk. 20 p:ltä 1891 koskee ruotsalaista käsikirjoitustani sanasta sanaan sellaisena kuin se silloin luovutettiin, ja kaikkein vähimmin suostun siihen, että se julaistaan painosta siinä kunnossa kuin olen nähnyt sitä näyteltävän Suomalaisessa teatterissa. Siinä oli muutoksia tekstissä, jotka leikkasivat niinkuin soraäänet koko olentoani ja saattoivat minut täyteen raivoon (!)" —

Kun tämä hämmästyttävä kirjoitus ilmestyi, oli Bergbom ulkomailla ja riidan jatko jäi välttämättömästi myöhemmäksi. Koska kumminkin lienee asianmukaisinta yhdellä rupeamalla suorittaa tämä ikävä juttu, jatkamme tässä selostusta, joskin se vie meidät kauas muitten tapahtumain edelle.

Semmoisena kuin asia oli ennen Numersin kirjoituksen julkaisemista, olisi se kaikesta päättäen ollut sovitettavissa. Johtokunnan "ei vielä" johtui siitä, ettei se voinut pitää näytelmää loppuunnäyteltynä, vaan katsoi luonnolliseksi velvollisuudekseen lykätä teatterin oikeuden luovuttamisen vastaiseksi, ja Bergbom puolestaan tahtoi, että draama ensiksi julkaistaisiin suomenkielellä semmoisena, joksi se yhteistyön kautta oli muodostunut. Numersin kirjoitus pilasi kokonaan aseman. Jos hän olisi kirjoittanut esim. siihen tapaan, että hän vaati yksinomaista määräämisoikeutta kappaleeseen sentähden että Bergbom ei ollut esiintynyt taikka tahtonut esiintyä tekijänä Numersin rinnalla, vaan jättänyt tälle totta kyllä kunnian, mutta myöskin edesvastuun ja häpeän mahdollisesta epäonnistumisesta, niin olisi ollut vaikea tehdä sitä vastaan mitään pätevää muistutusta. Toista oli kun Numers julkisesti kielsi Bergbomilta kaiken työnosallisuuden, jopa väitti hänen pahasti turmelleen näytelmän tekstiä. Se oli suora, jopa törkeä loukkaus entistä työtoveria ja ystävää kohtaan. — Ymmärtääksemme kuinka Numers saattoi näin kirjoittaa vastoin kaikkea sitä mitä hän ennen oli monta kertaa kirjeissään lausunut, tahdomme jo tähän panna otteen toista vuotta myöhemmästä kirjeestä (28/10 1893):

— "Sanot minun Nya Pressenissä lausuneen, ettei sinulla ole mitään osaa teoksissani. Sitä en ole koskaan tehnyt enkä olisi koskaan voinut sitä tehdä. Päin vastoin olen kaikissa tilaisuuksissa, sekä harvojen että useampien henkilöiden seurassa, jossa kysymys on tullut puheeksi, nimenomaan huomauttanut sinun suuresta osastasi teoksissani ja menestyksessäni. — Nya Pressenissä sanon minä: 'jag erkänner intet medarbetarskap af någon j.n.e.' [en tunnusta mitään työnosallisuutta kenenkään puolelta] ja muistan kauan miettineeni tavatakseni oikeaa sanaa. Minä ymmärrän sanan niin, että avustaja (medarbetare) on yhtiökumppani, jolla yhtä suuren panoksen takia on yhtä suuri oikeus [kuin toisella yhtiökumppanilla] määrätä teoksen hyvästä ja pahasta sekä silloin myöskin panna nimensä alle ja siten ensi hetkestä vastata siitä, jos se tekee fiaskon taikka ei. — Sitä minä en voi sinulle myöntää, sillä minun mielestäni on minulla suurempi osa." —

Jos nyt oletammekin, että Numers sepittäessään kirjoitustaan Mattia vastaan ajatteli niinkuin hän tässä sanoo, niin ymmärrämme toiselta puolen, ettei se mitään vaikuttanut asian menoon. Tavallinen lukija ei voinut käsittää hänen sanojaan muuten kuin ehdottomaksi väitteeksi, että Bergbom ei ollut häntä avustanut vaan päin vastoin pilannut hänen kappalettaan — selitys tuli 17 kuukautta aikansa jälkeen eikä silloinkaan julkisena! Seuraus olikin, että jutun jatko ei vienyt sovintoon.

Syyskuulla Numers kääntyi uudella kirjoituksella johtokunnan puoleen, jossa hän viitaten siihen mitä oli Nya Pressenissä lausunut ja sanoen, että hän oli (vaikkei sitä kirjelmässä sanotakaan) tarkottanut vain yhdeksi vuodeksi luovuttaa oikeutensa teatterille. Tällä kertaa johtokunta vastasi, että se lähettää Numersille hänen alkuperäisen käsikirjoituksensa, mutta ei niitä käsikirjoituksia, jotka olivat syntyneet yhteistyön kautta Bergbomin kanssa. Syynä näiden jälkimäisten pidättämiseen johtokunta (paitse sitä että se viittaa edelliseen kirjelmäänsä) "tahtoo myöskin huomauttaa, että kysymys menneestä keväästä on joutunut uudelle kannalle, joka antaa lisää syytä olla vastaiseksi luopumatta siitä oikeudesta kappaleeseen, joka Suomalaisella teatterilla on. Niinkuin hyvin tiedätte, Bergbom ei ennen ole julkisesti eikä yksityisesti esittänyt persoonallisia vaatimuksia puheenaolevaan näytelmään nähden, mutta sitten kun Te olette katsonut hyväksi loukkaavalla tavalla julkisesti kieltää sen osan, joka hänellä on ollut draaman valmistamisessa, on hän sitä mieltä, että hänen tulee vaatia oikeudelleen tunnustusta ja vastustaa sentähden kappaleen luovuttamista Teille, ennen kun Teidän välillänne syntynyt erimielisyys (kontrovers) on sovittu." Itse riitaan johtokunta ei voinut eikä tahtonut sekaantua, mutta oli päättänyt pitää kiinni teatterin oikeudesta, siksi kun se oli ratkaistu ja määräämisoikeus, mikäli se riippui tekijöistä (författarskapet), oli selvillä.

Tämän mukaan Bergbom toimitti Numersille alkuperäisen käsikirjoituksen, sitten kun hän oli jäljennyttänyt sen (kts. ylemp. s. 407). Nyt koitti näennäinen rauhanaika, jota Numers, niinkuin seuraavasta voi päättää, käytti uudestaan kirjoittaakseen näytelmän. Syksyllä 1893 riita jälleen leimahti tuleen, ja se tapahtui näin. Jo 1892 Numers oli kustannusosakeyhtiö Söderström et kumpp:lle myynyt Elinan surman julkaisemisoikeuden, ja syyskuulla 1893 hän vihdoin lähetti yhtiölle käsikirjoituksen. Kun tämän puolelta tiedusteltiin Suomalaisen teatterin oikeutta teokseen, asia tuli Bergbomin tietoon. Jonkun aikaa sen jälkeen saapui tälle kirje Numersilta, joka nyt oli päällikkönä Lapin asemalla Pohjanmaalla ja joka, peruuttamatta julkista lausuntoaan, uudisti vaatimuksensa, että hänelle annettaisiin takaisin "välikirja", se on että teatteri luovuttaisi oikeutensa Elinan surmaan. Bergbomin vastauksen, jonka alustelma on säilynyt, otamme tähän kokonaisenaan, sillä se tarkottaa suorastaan Numersin kirjoitusta Nya Pressenissä ja nähdään siis siitä mikä Bergbomin kanta oikeastaan oli.

"Rakas veli! Kirjeesi ei ollut odottamaton, sillä Nordmannin [juuri mainitun yhtiön edustajan] käynnin kautta tiesin sen tulevan. Mutta se oli tervetullut, sillä minä toivon yhtä hartaasti kuin koskaan sinä, että tuskallinen erimielisyys välillämme tasotetaan. Jos olisit voinut kirjoittaa vähemmän kiihtyneesti, olisi se ollut vielä tervetulleempi, sillä mitä tyynempiä olemme sitä helpompi on välttää väärinkäsityksiä."

"Joku aika sitte kirjoitit V. Löfgrenille. Hän käsitti kirjeen oikeastaan tarkottavan minua ja antoi minun lukea sen. Eihän se ollut mitään epähienoa? — Kirjeessäsi mainitset — jos oikein käsitän asian — että minä olen antanut aatteita, mutta ettet sinä hyväksynyt repliikkejäni, koska ne olivat 'mahdottomia'. Tämä on lähtökohta, josta alkaen voimme selvittää asian. Sillä välttämätöntä on että me selvitämme sen yleisölle. Sinä valitat että johtokunta on vain kuullut minun selitystäni eikä sinun. Mutta siinä erehdyt. Ei se pyydä parempaa kuin että annat selityksen. Ehdoton lausuntosi Pressenissä valitettavasti ei selitä mitään, sillä se ei koskettele niitä ristiriitaisuuksia, jotka yleisö ja kritiikki on havainnut ja joihin sinun ja minun ystävieni kielittely on saanut niiden kiinnittämään huomionsa. Voit ehkä sanoa että nämä ristiriitaisuudet ovat ainoastaan näennäisiä. Sitä parempi sekä minulle että sinulle. Osota että ne ovat näennäisiä, ja minä tyydyn."

"Tahdon mainita muutamia näistä ristiriitaisuuksista. Selityksesi mukaan Pressenissä sinä et tunnusta mitään työnosallisuutta. Kuinka selität sitte, että olet hyväksynyt kaikki ne kohdat Kuopion takana-kappaleessa, jotka ovat minulta. Tämä ei tarkota suomalaista käännöstä, josta voit sanoa että tahdoit antaa sen [julkisuuteen] semmoisena kuin se oli näytelty Suomalaisessa teatterissa; mutta ruotsalaista käännöstä — siinä käytät, erottamatta omistasi, minun kohtauksiani, motiivejani, repliikkejäni. Eihän ruotsalaisessa käännöksessä ollut mitään pakkoa hyväksyä tätä yhteistyötä minun kanssani, joka nyt näyttää sinusta niin vihattavalta. Siinähän olisit aina vapaasti voinut käyttää omia kohtauksiasi, motiivejasi ja repliikkejäsi — miksi et tehnyt niin? Sinusta ne eivät silloin olleet yhtä 'mahdottomia' kuin nyt. Kirjeessäsi sanoit, että toinen 'puoli' kappaletta Kuopion takana oli minun omaani. Lausunnossasi Pressenissä selitit, että minulla ei ollut siinä mitään osaa. Siinä on ristiriitaisuus, joka vaatii selvitystä. Minä uudistan, kenties on se näennäinen; no hyvä, osota se."

"(Tässä johtuu mieleeni pieni episodi. Ensi näytöksen loppukohtauksessa puhuu Lilli 'eräästä miekkosesta'. Tämän olet ruotsalaisessa käännöksessä — ainakin siinä jonka Arppe antoi, painettua en ole lukenut — olettanut merkitsevän 'en herr Mikkonen'. Tämä naurettava erehdys on ainoastaan siten ollut mahdollinen, että se kohtaus, jossa repliikki tavataan, oli sinulle kokonaan tuntematon. Vähäpätöistä, sanot sinä — minä: mutta valaisevaa)."

"Entäs Elina! Sinä pyydät 'alkuperäisen' käsikirjoituksen. Sinä saat sen. Mutta sinä et käytä sitä, vaan ruotsalaiseen käännökseen, jonka tahdot painattaa, käytät yhä niitä aiheita, jotka minä olen antanut, eikä omiasi. Sinä käytät rouvia, kerjäläistä, rovastia, Vääksynkohtausta, loppua. Näin, vaikka kiellät kaiken yhteistyön. Siinä on ristiriitaisuus. Mahdollisesti näennäinen — osota se."

"Uudistan mitä ennen olen sanonut. Joko on selvitys tapahtuva meidän kauttamme yhteisesti taikka sovinto-oikeuden kautta. Jos pidät edellistä parempana, voisimmehan yhtyä Seinäjoella; sinä tuot kaikki minun kirjeeni, minä sinun kirjeesi sekä käsikirjoitukset. Näiden ainesten pohjalla laadimme yhteisen selvityksen, ja kaikki on kuin ei mitään väärinkäsitystä olisi ollutkaan. Sillä väärinkäsitystähän tässä on olemassa — se on aina ollut vakaumukseni. Sinä sanot sitä päähänpiintymäksi ('fix idé') minussa. Jos niin tahdot, mutta jos tämä 'päähänpiintymä' voidaan haihduttaa sinun antamasi selvityksen kautta, näyttää minusta että sinä vanhan ystävyyden tähden voit siihen suostua."

"Kun tämä selvitys on tapahtunut, saa Suomalaisen teatterin johtokunta hoitaa kaiken muun ja tehdä uuden sopimuksen kanssasi. Minä olen silloin vapaa asiasta enkä aio enään sekaantua siihen. Tuus K. Bergbom."

"J. K. Kirjeessäsi Löfgrenille puhut uusista draamallisista suunnitelmista Ruotsalaista taikka — Suomalaista teatteria varten. Olen sydämellisesti kiitollinen ettet ole sekottanut teatteria siihen vastenmielisyyteen, jota viime aikoina olet tuntenut minua kohtaan. Että olet sydämellisesti tervetullut, jos tulet uutta tuoden, siitä voit olla vakuutettu, olkoon se Tuomas piispa taikka 'Kilttiä tyttöjä'.[141] Ja minä lupaan olla varovaisempi hyvää tarkottavassa, mutta ehkä joskus sopimattomassa (malplacerad) avustamisinnossani."

Numers hylkäsi Bergbomin ehdotuksen, sillä hänen mielestään tuottaisi persoonallinen keskustelu Bergbomin ja hänen välillään yhtä vähän tuloksia kuin kompromissista olisi hyötyä. Ja turhaan jatkui sitte vielä kirjeenvaihtoa v:n 1894 alkuun. Kun Numers lopulta lupaa esipuheessa kiittää Bergbomia "kritiikistä", joka tämän puolelta on tullut hänen teostensa osaksi, Bergbom ehdottomasti pyytää siitä päästä. —

"Kiitos, josta neuvotellaan, on naurettava ja alentava sekä kiittäjälle että kiitetylle." — "En ole tehnyt mitä olen tehnyt", hän vielä jatkaa, "saadakseni kiitosta — olin kokenut, että kiitos semmoisissa tiloissa tavallisesti jää tulematta. En pyydä kiitosta, vaan totuutta. Enkä ymmärrä kuinka sinä sanot sitä 'fraaseiksi'. Ja totuutta toivon yhtä paljon sinun kuin itseni tähden. Erehdyttäviä huhuja on ollut liikkeellä Kuopion takana ja Elinan surma -kappalten synnystä. Sekä sinuun että minuun ovat väärät tiedot heittäneet varjoa. Velvollisuutemme on poistaa erehdys." — Tähänkin Numers vastasi, mutta siitä riittää ottaa sanat: "Minä en ymmärrä sinua, etkä sinä minua" (!) —

Julkisuuteen ei tämä riitakysymys enään tullut 1892 v:n jälkeen, eikä Bergbom siis koskaan saanut mitään hyvitystä siitä hänen kirjailija- ja johtajakunnialleen käyvästä loukkauksesta, jota Numersin kirjoitus merkitsi. Että Bergbom ei itse julkisesti esittänyt kantaansa, riippui hänen hieno- ja myötätuntoisuudestaan Numersia kohtaan — sen tietää tämän kirjoittaja, joka ainakin kaksi eri kertaa otti asian puheeksi hänen kanssaan, kysyen, eiköhän se menettely kuitenkin ollut ainoa perille vievä. Ei, hän katsoi julkista väittelyä entisen ystävän kanssa mahdottomaksi, mieluummin hän vaikeni ja antoi ihmisten puhua mitä puhuivat. Edellisestä lukija tietää, että hänellä Numersin kirjeissä olisi ollut todistuksia enemmän kuin tarpeeksi. — Mutta toiselta puolen, kuinka on Numersin käytös selitettävissä? Miksi hän kieltäytyi tunnustamasta sitä "totuutta", jota Bergbom vaati — se on totuutta heidän yhteistyöstään. Numers elää vielä ja olisi siis oikeastaan häneltä itseltään kysyttävä, mutta varmaankin hänen lausuntonsa nyt olisi samanlainen kuin 16-14 vuotta sitten. Sentähden uskallamme lausua ajatuksemme, joka on se, että Numers vilkkaan mielikuvituksen miehenä ei osannut arvostella Bergbomin avustuksen laajuutta ja merkitystä. Kun Bergbom enimmäkseen vain uudestaan sommitteli ja lisäyksillä sekä muodon puolesta täydensi näytelmäluonnoksia, jotka Numers oli pannut alulle, mutta antoi tämän itse neuvojensa mukaan jatkaa työn suoritusta, niin saattoi hän aivan vilpittömästi eläytyä siihen harhaluuloon, että kaikki oli hänen omaansa. Toisin olisi kai ollut, jos hän olisi ollut kehittyneempi taiteilija. Silloin hän arvatenkin olisi paremmin käsittänyt saamansa avustuksen arvon, että se ei ollut pelkkää "kritiikkiä", vaan kokeneen kirjailijan ja runoilijan myötäluomista, jota ilman näytelmät olisivat jääneet vaille sitä aatteellista syventämistä, draamallista suppeutta ja taiteellista pyörentämistä, joka kieltämättä määräsi niiden menestyksen. Tämä selitys on meistä ainoa otollinen, sillä se tekee mahdolliseksi edelleenkin tunnustaa Numersia siksi suoraksi, rehelliseksi, ritarilliseksi luonteeksi, jona olemme hänet aina tunteneet.

Mitä Numersin ja Bergbomin yhteistyöhön tulee, oli se ijäksi mennyttä. Vuosia myöhemmin (4/5 1897) Numers kyllä ehdotti sen uudistamista ("Ei ole hyvä tehdä työtä yksin!"), mutta silloin Bergbom vastasi: "Brändt barn skyr elden!"[142]

Pitkän episodin jälkeen on meidän palattava kevääseen 1892. — Huhtikuulla Adolf Lindfors oli jotakuinkin toipunut taudistaan, mutta teatterille oli siitä vähän iloa. Näyttelijä noudatti näet Helsingissä vastaperustetun ruotsalaisen Dramaattisen yhdistyksen kehotusta ruveta sen oppilaskoulun johtajaksi, toisin sanoen hän — erosi Suomalaisesta teatterista. Tämän etevän taiteilijan menettäminen oli sekin yksi niitä vastoinkäymisiä, joista vuosi oli niin rikas. Tosin saattaa sanoa teatterin tavallaan tottuneen tulemaan toimeen ilman häntä, kun hän suurimman osan edellistä näytäntökautta oli ollut opintomatkalla ja tällä näytäntökaudella, sairauden takia, ollut työssä ainoastaan neljä kuukautta; mutta toiselta puolen saattaa sanoa, että hänen juuri sentähden olisi pitänyt jäädä sen näyttämön palvelukseen, jolla hän oli taiteilijaksi kehittynyt. Miten lieneekään, oli sekin tappio kestettävissä. — Yleisön huomaamatta, mutta lähimpien kaipaukseksi erosi myöskin kauan palvellut, edellisenä kesänä naimisiin mennyt, luotettava puvustonhoitaja Siina Pastell. Hänelle Bergbom-sisarukset 21/4 pitivät erojais-iltaman, johon koko teatteriväki oli kutsuttu.

Uusia jäseniä tuli tänä keväänä kolme, nimittäin rva Olga Salo
(Aalto), nti Mimmi Lähteenoja ja Otto Närhi, jotka kaikki tulivat
Aspegrenin seurueesta[143] ja saavuttivat huomattavan aseman uudessa
ympäristössään.

Näytäntökauden rahallinen tulos ei ollut kehuttava, sillä vajaus näytti taas kasvua, ollen 9,874:11 mk, se on kolmatta tuhatta suurempi kuin edellisenä vuonna.

Näytäntöjä annettiin 115 ja niissä: 24 kertaa Elinan surma; 8 Työlakko, Maria Stuart; 7 Tapanin päivänä; 6 Elämä on unelma, Luulosairas, Kesäyön unelma; 5 Voimakkaita naisia; 4 Nummisuutarit, Leivonen, Hullunkurinen temppu, Noora; 3 Ihmisten tähden, Kuopion takana, Kansan vihaaja; 2 Pahassa pulassa, Roinilan talossa, Murtovarkaus, Anna Skrifvars, Runebergiana, Rajuilma, Taistelujen välillä, Parisin veitikka, Koetusten ahjossa, Thérèse Raquin; 1 Papin perhe, Lea, Kihlaus, Amalia ystävämme, Regina von Emmeritz, Pikku sisko, Jacques Damour, Telefoonissa, Fritz ystävämme.

Näistä 34 kappaleesta oli kotimaisia 15 ja uusia 8.