Suomalaisen teatterin historia 3 / Nousuaika, 1879-93.

by Eliel Aspelin-Haapkylä

XXI.

Yhdeskolmatta näytäntökausi, 1892-93.

Tietoja Bergbom-sisarusten yhteisestä matkasta saamme nytkin Emilien kirjeistä Betty Elfvingille. Parisista hän kirjoittaa 22/6:

— "En katsele Parisia tällä kertaa samoilla ihannoivilla silmälaseilla kuin viimein; tietysti se on oma syyni. Matkustin tänne mieli masennuksissa, eivätkä viimeiset sanomat kotimaasta, kuinka halla on käynyt useilla seuduin, ole suinkaan olleet omansa sytyttämään iloa ja riemua. — Walter Runeberg muovailee nyt Kaarlon muotokuvaa. Se on pian valmis ja oikein onnistunut. Walter itse on tyytyväinen siihen, ja niin mekin. En luullut Kaarlosta tulevan niin hyvää kuvaa, vaikka tietenkin rintakuva kipsiin valettuna ei koskaan ole yhtä elävä kuin savessa.[144] — Harvoin taikka emme milloinkaan ole teatteriin nähden niin vähän hyötyneet kuin tällä matkalla. Useimmat teatterit ovat suljetut. — En ollenkaan pidä ranskalaisesta tavasta näytellä tragediaa; se on niin pönkitettyä, pöyhkeilevää ja luonnotonta, että se oikein väsyttää. Komediassa ja varsinkin puhelukappaleissa ranskalaiset sitä vastoin ovat voittamattomia mestareita, ja niin myöskin selvässä, täsmällisessä repliikinvaihdossa. — Usein olemme olleet kummassakin salongissa, enkä voi käsittää miksi 'nuoret' eroavat; onhan vanhassakin salongissa niin paljo 'nuorinta nuorta', että hyvin voisivat viihtyä saman katon alla." —

Lähtö Parisista tapahtui pari päivää myöhemmin. Siitä y.m. Emilie kirjoittaa Kuitiasta 12/7:

— "Parisi on menettänyt melkoisen määrän säteilevää hohdettaan, minusta kirsimarjatkaan eivät olleet niin maukkaita kuin ennen! Luultavasti se oli ranskalaisten mauton venäläiskurtiisi, joka sai minut selväpäisemmäksi, vähemmän lumotuksi. Onhan tämä tasavaltalaisen Ranskan Venäjän ihailu kerrassaan järjetön, ja se vaikutti kovin jäähdyttävästi tunteisiini. — Parisista matkustimme Kaarlo, Sala ja minä Müncheniin, jossa vietimme neljä hupaista päivää. Verrattuna Parisiin München tietenkin on pikkukaupunki, mutta siellä on sentään paljo kaunista katsottavaa. Münchenistä tulin Berlinin kautta kotia, mutta Kaarlo ja Sala lähtivät Berchtesgadeniin." —

Kuitiasta oli Emilien 15/7 lähdettävä "yksinäiseen kotiinsa" Helsinkiin, hoitaakseen virkaansa hypoteekkiyhdistyksessä. Hänen mieltään painoi raskaasti kadon uhka, sillä kevät ja kesä olivat tähän asti olleet sateisia ja koleita. Parisissa Bergbom-sisarukset olivat tavanneet Niilo Salan, josta olemme kertoneet, että hän Wienissä marraskuulla oli tullut mielisairaaksi, mutta myöskin että hän jo ennen joulua oli parempi. Nyt on lyhyesti sanottava kuinka hänen sitten oli käynyt. — Siksi parantuneena, että hänet oli päästetty hoitolasta, Sala oli tammikuulla matkustanut Parisiin. Matkalla hänen tautinsa, vainohulluus, kuitenkin uudistui kaikkine kuvitteluineen, ja perille tultuansa hän ei uskaltanut jäädä Parisiin, vaan kätkeytyi pieneen hotelliin St Denis'sä. Sieltä hän 20/1 sähkötti Bergbomille: "Yksin St Denis'sä lähellä Parisia, voitteko tulla?" lisäten kirjeessä samalta päivältä, että Bergbom oli ainoa ihminen, joka voi häntä auttaa. Bergbomilla ei ollut muuta neuvoa kuin sähköteitse pyytää, että taiteilija Pekka Halonen, jonka osotteen hän oli saanut Helsingissä, kävisi katsomassa Salaa. Halonen lähtikin kuvanveistäjien Emil Vikströmin ja Kaarlo Haltian kanssa St. Denis'hin, jossa he tapasivat näyttelijäparan pienessä hotellihuoneessa. "Siellä oli säkkipimeä. Uutimet tiukalla ikkunan edessä. Ainoastaan pieni takassa kytevä kivihiilituli hämärästi valaisi kamaria." Kun nuoret, tuntemattomat maanmiehet näyttivät sairaalle Bergbomin sähkösanomaa, heräsi hänessä luottamus heihin, ja hän seurasi heitä Parisiin. Siitä lähtien Vikström erinomaisella hartaudella ja toimeliaisuudella otti avuttoman potilaan asian omakseen, samalla kun hän tavan takaa kirjoittaen Bergbom-sisaruksille teki selkoa ja tiliä toimistaan. Kun Sala ei näyttänyt rauhottuvan siinä Parisin hotellissa, mihin hän oli viety, Vikström neuvotteli hänestä erään etevän lääkärin kanssa, ja tämä toimitti sairaalle paikan eräässä mielisairaitten hoitolassa Sceaux'ssa lähellä Parisia, jossa Sala luuli olevansa tavallisessa sanatoriossa. Täällä hän nyt oleskeli koko kevätkauden, vähitellen — ainakin näennäisesti — parantuen. Vikström kävi pari kertaa viikossa häntä tapaamassa, ja tämä ystävällisyys vaikutti häneen erittäin virkistävästi. Toukokuulla Sala jo näytti hyvinkin terveeltä, vaikka hän vielä oli parantolassa, hartaasti odottaen Bergbom-sisarusten tuloa, joita hän usein sanoi tahtovansa puhutella. — Juuri Salan tähden sisarukset olivatkin tänä vuonna matkustaneet suoraa päätä Parisiin. Minkälaisen vaikutuksen Sala heihin teki, sitä emme tarkoin tiedä, mutta tietenkin he pitivät häntä terveenä, koska sovittiin, että hän seuraisi Kaarloa Etelä-Baijeriin, mihin tämä tahtoi palata tänäkin kesänä, koska hän oli niin hyvin viihtynyt siellä edellisenä vuonna. Kesämatkaltaan Sala oli palaava Parisiin ja sieltä Berliniin jatkaakseen opintojaan, joita varten hän oli saanut valtion matkarahan, paitse palkkaansa ja avustusta teatterista.

Sala oli tullut Berchtesgadeniin ennen Bergbomia. Tämä mainitsee ensimäisessä kirjeessään (13/7), että hän, matkustaen Insbruckin ja Salzburgin kautta, oli vähän myöhästynyt ja että Sala ei ollut hankkinut itselleen asuntoa, niinkuin hän oli toivonut:

— "Kun me haimme asuntoa, huomasin hänen ajattelevan että meidän oli asuttava yhdessä. Olin tosin laskenut toisin, mutta tiedäthän, että minulla on jonkunlainen fatalistinen suoni. Paras niinkuin tapahtuu — minä ajattelin — 'se on sallittu', ja niin vuokrasin kaksi hupaista huonetta meille molemmille. Me maksamme 20 markkaa viikossa. Sala tahtoi että jakaisimme tasan, mutta koska minulla on ehdottomasti suurempi ja hauskempi huone, en aio suostua siihen. Hän maksakoon 8 markkaa, minä 12. — Sala on erinomainen vuorikiipijä. En tahdo pysyä hänen rinnallaan. Minä lihoin niin anteeksiantamattomasti sairauteni aikana keväällä. Muutoin on Sala ollut täydellisesti terve ja, jos luen pois yhden illan, jolloin Saulinhenki laskeusi hänen päälleen, hyvällä tuulella." —

"Jean Jullienin 'Théâtre vivant'issa' löysin talonpoikaisdraaman 'La mer', joka melkoisesti kohoaa tavallisten ranskalaisten kouristusdraamojen yli. Bretagnelaisia kalastajia. Sangen sopivia rooleja meille. Sala on hyvin mieltynyt siihen ja ryhtyy jonkun päivän päästä suomentamaan sitä. Jos nyt saisimme Echegarayn Critico incipiente, niin meillä olisi kolme mieltäkiinnittävää uudenaikaista draamaa (Leveau kolmas). Lisäksi tulee Ostrowskyn Grosa, joka hyvin pitää paikkansa. Klassillista ohjelmistoa edustavat loistavasti Wilhelm Tell ja Antonius ja Kleopatra. Kuusi arvokasta kappaletta, jotka ensi kerran näytellään Helsingissä. Sen lisäksi Villisorsa, joka ei häpeä itseänsä. Jos otan vielä lukuun Daniel Hjortin ja Venetian kauppiaan uusinnot, niin on ohjelmisto oleva sangen kiehtova. Ja kumminkin olen unohtanut yhden päävaltin — Uriel Acostan."

"Tämä ulkomaan puolesta. Jos [K. A.] Tavaststjernan draama tulee kelvolliseksi, niin ei kotimainenkaan draama jää kokonaan osattomaksi, etenkin jos Minna valmistaisi uuden draamansa. Numersilta en odota mitään."

"Jos Ida Aalberg olisi koko vuoden poissa, niin jäisi Antonius ja Kleopatra pois, mutta ohjelmisto on kuitenkin pelastettu. Lindforsia tulemme kaipaamaan Leveaussa, mutta korvaamaton hän ei ole." —

Vähän myöhemmin (18/7) Sala kuvaa Emilie Bergbomille, kuinka idyllimäisesti he kahden elivät:

— "Olemme jo täydellisesti kotiutuneet uusiin oloihimme. Tohtori kylpee säännöllisesti joka päivä, on terve ja alati hyvällä tuulella, soittelee ja juttelee, jotta nää yhtämittaiset sadepäivätkin — hiljattain niitä oli kolme peräksyttäin — kuluvat kutakuinkin hupaisesti. Ja sitte meillä on hyvä joukko kirjallisuutta ja erittäin hauska palvelustyttö."

"Sadepäiväin huviksi panimme hiljattain toimeen konsertin. Kaksi sitraniekkaa soitteli kokonaisen iltakauden salongissamme täkäläisiä kansanlauluja. Ne ovatkin harvinaisen kauniita ja sävelrikkaita."

"Asuntonamme on kaksi ullakkokamaria neljännessä kerroksessa. Balkonkimme alla kohisee ryöppyisä Achen. Vastakkaisella rannalla kohoaa terassimainen Berchtesgaden puutarhojensa siimeksessä ja sen takana taas taruistaan kuulu Untersberg 'wunderschön und romantisch sogar!' — se on nyt tavallinen ihastelulauseemme."

"Ette ensinkään tarvitse peljätä, etten kestäisi Tohtorille vuorikiipeilyssä. Olen nyt jo tanakampi kuin hän. Mitäs kun hän on niin lihava. Hengästyy pienimmässäkin nyppylässä. Olut onkin julistettu pannaan pöydästämme. Viinistä ei sentään ole vielä hennottu luopua, vaikka sekin on supistettu puoleen pulloon päivässä. Muuten syömme kotona — klo 9 ja klo 1. Ja sitten vielä voileivän illalliseksi ja raikasta vettä päälle. Kaikin puolin tyytyväisiä huusholliin!" —

Samana päivänä kun Kaarlo kirjoitti ensimäisen kirjeensä Berchtesgadenista, luettiin Päivälehdessä (seuraavana päivänä U. Suomettareenkin painettu) haastattelu rva Canthin luona, joka sisälsi sen hämmästyttävän uutisen, että hän paraikaa kirjoitti uutta draamaa — ruotsinkielellä, Ruotsalaista teatteria varten! Kun häneltä tiedusteltiin syytä kielen vaihtamiseen, hän oli ensin arvellut sen olevan kylläksi, että häntä "huvittaa" kirjoittaa ruotsiksi, mutta sittemmin hän oli kumminkin ilmituonut erinäisiä seikkoja, jotka olivat tehneet Suomalaisen teatterin hänelle vastenmieliseksi. Siten hän paheksui sitä tapaa, jolla Numersia oli kohdeltu, edelleen että Kovan onnen lasten näytteleminen oli lakkautettu yhden illan jälkeen "ilman selityksiä syistä" (vaikka yhtä karkeakuorinen kappale, Thérèse Raquin, oli myöhemmin näytelty ja Kovan onnen lapsia oli voitu esittää Uudenmaan pataljoonan julkisissa seuranäytännöissä) sekä vihdoin, että teatterin "näkyi täytyvän ottaa huomioon U. S:nlaisen lehden arvostelijoita, joista muun muassa eräs oli julistanut Papin perheen esittämisen kansannäytäntönä sopimattomaksi — ja näkyy teatteri kieltoa totelleen". Tämän vuoksi rva Canthia halutti "kääntyä yleisön puoleen, joka oli osottanut häntä paremmin ymmärtävänsä ja voivansa kirjailijaa hellemmin ja hienommin kohdella". Lopuksi hän oli sanonut "vähän välittävänsä siitä mitä ihmiset sanovat", vaikka "tietysti tullaan huutamaan, että hän on puolueensa pettänyt, että on liitossa viikinkien kanssa y.m." Syy lisäksi miksi hän kirjoitti ruotsiksi oli sekin, että, "kun fennomaniaa aina on käytetty usutusvälikappaleena, agitatsionikeinona kaikkia niitä vastaan, jotka eivät sovi kuin valetut sen kannen alle, hän tahtoi näyttää ettei siitä vähääkään välittänyt". Bergbomin nimeä ei mainita kertaakaan koko kirjoituksessa, mutta kuitenkin syytökset olivat suorastaan kohdistetut häneen, sillä teatterinjohtajahan se on, joka määrää ohjelmiston, joka kohtelee hyvin tai pahoin kirjailijoita. Ja tämmöinen isku miehelle, jonka uhrautuvaa harrastusta Suomalaisen teatterin hyväksi Minna Canth ennen oli rajattomasti ihaillut, opettajalle, jota hänen oli "kiittäminen henkisestä herätyksestään", jonka ohjaus hänelle ennen oli ollut kallista kalliimpi, ystävälle, jonka seurassa hän oman tunnustuksensa mukaan oli "elänyt elämänsä rikkaimpia hetkiä!" On sanottu, että naiset ja lapset ovat julmia. Eiköhän Minna Canth iskiessään nauttinut siitä että tiesi iskun sattuvan hellään sydämeen? Semmoiseen tunneihmiseen kuin Bergbom oli, täytyi iskun tunkea sydämen sisimpään. Että niin kävikin, sen seuraavat kirjeet todistavat. Mutta ne näyttävät myöskin, kuinka hän seisoi jokapäiväisiä vihan ja koston tunteita ylempänä, jotka useimmille olisivat olleet lähimpänä.

"Sunnuntaiaamuna [24/7]. Rakas sisar! Kaksi sanomattoman tuskallista päivää. Kaksi unetonta yötä. Pullo sampanjaa, jonka tyhjensin yhdellä siemauksella, saadakseni lepoa. Sitte suuri käännekohta, jolloin makasin ja itkin pari tuntia. Sen jälkeen aloin tutkia itseäni. Nyt olen levollinen."

"En tahdo puhua Minnan menettelystä. En tahdo syyttää häntä, sillä silloin täytyisi minun myöskin puolustaa häntä ja sitä en voi syyttämättä toisia ja minulla on niin kylläkseni meillä vallitsevasta eripuraisuudesta. Tässä yleisessä hajaannuksessa on mieletöntä etsiä yksityisen syytä. Epäsopu Suomettaren ja Päivälehden välillä, Minnan luopuminen — isku iskun perästä. Ja kenties on vielä jotain tulossa. On vain varottava, ettei rohkeus mene. Tämä syksy, tämä syksy! Kuinka kestämmekään sen? Vähitellen on kai aika uudestaan rakentava sen, mikä nyt näyttää mahdottomalta — mutta ensi aikana. Niin, tarvitaan mielenmalttia."

"Aion kirjoittaa Minnalle. Pitkän kirjeen. Seurauksia en siitä odota. Mutta omatuntoni käskee minun olla vetäytymättä pois lausumatta sanaani. Ei mitään yrityksiä saada häntä taipumaan. Ei myöskään nuhteita. Mutta — mahdollisuuden mukaan — tasapuolinen esitys asiasta. Kuinpa vain voisin olla tyyni. Tyyni ilman velttoa myöntyväisyyttä."

"Minulla ei ole mitään iloa tästä kesästä. Ensin erimielisyys Numersin kanssa ja nyt tämä isku ovat heittäneet semmoisia varjoja kaiken yli, että minulla ei ole hetkenkään lepoa. Se sielunrauha, joka on minulle niin välttämätön, on tällä kertaa hukattu."

Loppupuolella tätä kirjettä niinkuin myöhemmissäkin Bergbom puhuu Salasta. Keskinäisessä seurustelussa tämä kyllä näytti terveeltä, mutta kumminkin Bergbom oli havainnut piirteitä, jotka osottivat, että hän ei ollut täysin toipunut. Hän pelkäsi vierasten ihmisten seuraa ja pysyttäytyi suljettuna Bergbomiakin kohtaan, hän ei tahtonut kylpeä eikä käydä ulkona, vaan istui päiväkaudet työpöydässään niinkuin kiinninaulattuna.

Kahdesta seuraavasta päiväämättömästä kirjeestä näkyy, että "Minnan asia" yhä oli Bergbomin mielessä:

— "Olen pakottanut itseäni ajattelemaan sitä tyynesti, mutta olla sitä ajattelematta on minulle mahdotonta. Salan seura on vaikuttanut minuun joissakin määrin rauhottavasti. Omituista kyllä on hän Minnan puolella. Ei, se on liiaksi sanottu, sydämessään hän kai kyllä moittii häntä, mutta keskustellessaan: — 'Kun on alinomaa ollut semmoisen vainon alainen, ei tiedä mitä tekee'. — 'Mutta ettehän Te niin tekisi?' — 'No, minä olen mies, mutta — nainen!'"

Emiliehenkin isku ensin vaikutti huumaavasti, mutta sitte hän kiihkeän luontonsa mukaan useissa kirjeissä Kaarlolle 'puhui suunsa puhtaaksi'.

Minna Canth ei ansainnut kirjettä Kaarlolta, Emilie arveli. Jos hänellä olikin syytä tyytymättömyyteen, niin ei hänkään ollut viaton, vaikka sokeassa ystävyydessämme olemme nähneet ainoastaan hänen ansioitaan. — Makaa polvillasi hänen edessään, niin kaikki on hyvin, mutta jollet sitä tee, on hänellä oikeus kavaltaa kansansa — hänellä itsellään ei ole mitään velvollisuuksia! — Usein ajattelen, että sinun ehkä on luopuminen teatterista ja koettaa ryhtyä johonkin muuhun; sielunrauhalla on toki arvonsa ja sitä on totta tosiaan nyt koeteltu. — Ajatteles, mikä makupala ruotsinmielisille! Sanokoon, ettei tahdo olla tekemisissä Suomalaisen teatterin kanssa, jos hän on niin suuttunut meihin, mutta elämässään hän ei voi saada anteeksi uhkaustaan kääntyä ruotsalaisen yleisön puoleen, joka muka ymmärtää häntä niin paljon paremmin. Eipä Työmiehen vaimoa, huolimatta suurista, kerskaavista lupauksista, ole näytelty Ruotsalaisessa teatterissa. — "Olen näin purkanut tunteitani sen sijaan että olisin sinua rauhottanut, mutta tavasta on luonnonvälttämättömyys saada pauhata. Kuinpa vain tämä surmanisku ei olisi vahingoittanut terveyttäsi."

[Siihen tapaan 29/7; seuraavana päivänä vähän tyynemmin:] "Koeta, rakas Kaarlo, ottaa asia tyynesti ja lohduttaa itseäsi omantuntosi todistuksella. Kyllä me olemme rehellisesti taistelleet ja otsamme hiessä tehneet työtä teatterin hyväksi, ja sinä Minnan hyväksi! Hänen ensi yrityksestään, Murtovarkauden esiintymisestä asti, mikä tuki, mikä apu onkaan hänellä ollut sinussa, vaikka hän nyt niin julkeasti potkaisee tämän avun luotaan." — "Jollet olisi niin todellisesti pitänyt Minnasta, niin tuskasi olisi vähemmän katkera, ja saisit helpommin takaisin joustavuutesi. Mutta huolimatta kaikesta ystävyydestä, täytyy sinun koettaa katsella häntä hänen oikeassa valossaan. Turhamaisuus (fåfängan) on tästä lähtien hänen Jumalansa. Julkisen esiintymisen tuottama kirous on suuri, sillä kuinka harva kestää koetusta!" —

[Kovasti loukkasi Emilietä, että Sala puolusti Minnaa:] — "Että Sala voi puolustaa rva Canthin menettelyä! Olen tullut siihen vakaumukseen, että meillä vanhoilla vanhentuneine ihanteinemme täällä ei enään ole mitään tehtävää: meidän on vain jälellä panna maata ja kuolla. Me olemme taikka oikeammin olemme olleet niin tyhmiä, että olemme luulleet että ihmisten sanojen takana on usko, mielipide, vakaumus, että sana on tuleva teoksi, mutta se on vain tyhmiä, haaveellisia ja kuluneita perusjohteita; toista on nykyajan laita. Sanoja, sanoja, sanoja ja taas sanoja — se riittää! Rva Canth puhuu ja harrastaa Suomen kansan sivistyksen puolesta. Nya Pressen & kumpp. imartelee häntä, ja hän panee lapsensa ruotsalaiseen kouluun; rva Canth puhuu raittiuden, ehdottaman raittiuden puolesta, mutta rahallisen voiton tähden hän itse avaa väkijuomamyymälän; rva Canth puhuu naisasian puolesta, kirjoittaa itse naivisen pöyhkeileviä kirjoituksia (muistathan: kun nainen on valtaistuimeltaan tuomitseva maailmoja ja kansoja?) ja hän esiintyy hengenheimolaisiaan vastaan niinkuin hän teki viime talvena. Sanoja, sanoja, sanoja! Voisin luetella useampiakin esimerkkejä, mutta riittäköön tämä. Kaikki todistaa, että olemme ihannoineet häntä ja että ne, jotka ovat kritikoineet häntä, ovat nähneet syvemmälle — ovat olleet oikeassa! Hän ei ole mikään totuuden, mikään lujuuden luonto, vaikka Jumala on varustanut hänet niin rikkailla lahjoilla. Hän on aivan oikeassa siinä, että Suomen kansa ei enää kelpaa mihinkään. Mene luostariin, Ofelia; pane maata ja kuole, sinä tyhmä Kaarlo, niin aion minä tehdä, ja niin olisi meidän pitänyt tehdä aikoja ennen. Teen pyhän lupauksen, etten enää koskaan kiinnitä mieltäni kehenkään ihmiseen, niin täydellisesti rva Canth on ryöstänyt minulta kaikki illusionini. Onhan sitä jokainen ollut 'vainottu' ja hupaista olisi tietää mitä asianomaiset, rva Canth etupäässä, olisivat sanoneet, jos sinä pari, kolme vuotta sitten olisit tarjonut työsi ruotsalaisille;[145] kyllä se siellä olisi paremmin maksettu sekä rahalla että imartelulla. Selitys että mies ei saa menetellä niin, mutta että se voidaan antaa anteeksi naiselle on perätön; kun isänmaa taistelee semmoista taistelua kuin nyt, täytyy kaikilla miehillä ja naisilla olla sama velvollisuus ja sama oikeus olla mukana taikka uhrata roponsa, jollei muuta voi. Kaikki tämä tulee sinun sanoa Salalle, tervehdyksenä minulta."

[Ja sitte taas 3/8:] — "Voi sinua, oma rakas veljeni, kuinka sydämeni tuskittelee ja vapisee sinun tähtesi! On sanottu: meidän ei pidä tehdä itsellemme epäjumalia, ja sitä on rva Canth tosiaankin meille ollut. Sentähden on nyt niin vaikeaa."

Näissä tunteenpurkauksissa kuvastuu Emilie Bergbomin voimakas, hehkuva sielu ihmeen kirkkaasti. Älköön sanottako, että hän liiottelee, joskin hän naisena, naisten tapaan, tuomitsee naista ankarammin kuin mies. Tunteehan lukija, että joka sana tulee sydämen pohjasta. Mitä ehkä voidaankin Minna Canthin puolustukseksi sanoa, siitä ei pääse, että hänen menettelynsä oli omansa loukkaamaan ja todella loukkasi Emilienkin sydäntä siinä kohden, joka oli hänen elämänsä ydin ja perustus. Kaikki mitä hänelle oli kalleinta, hänen rakkautensa suomalaiseen kansaan, hänen rakkautensa veljeensä, hänen rakkautensa teatteriin, jolle he olivat pyhittäneet elämänsä, hänen käsityksensä jalosta, suorasta ihmisyydestä ja naisellisuudesta, kaikki mullistui kuin maanjäristyksen heilahduksesta. Siitä hänen sanojensa tulinen intomieli ja lento. Muistuu mieleen lause, että naisen nerollisuus paraiten näyttäytyy hänen kirjeissään.

Bergbom ei luopunut ajatuksestaan kirjoittaa Minna Canthille, mutta tuskin oli kirje valmis ennen kun hän hylkäsi sen. Vasta kolmas yritys onnistui. "Nyt olen kirjoittanut kuivan, objektiivisen kritiikin [haastattelusta]." Konseptin muodossa hän lähetti sen sisarelleen luettavaksi; valmiiksi hän kirjoitti kirjeen kotia tultuaan. — Kaarlo hyväksyi, että Emilie oli lähettänyt Echegarayn kappaleen rva Levanderille [rva Canthin tyttärelle] suomennettavaksi — "Minnan menettely ei saa vähääkään vaikuttaa meidän toimintatapaamme." — "Sala tahtoo, että meidän on alotettava Papin perheellä kansannäytäntönä,[146] niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Weckman tietysti Jussina [jota Sala ennen oli näytellyt]. Mitä sanot siitä? Ajatus ei ole tyhmä." —

Viimeisestä Berchtesgadenin kirjeestä (postileimattu 7/8) otamme seuraavaa:

"Kirjoitus Minna Canthille [s.o. Emilielle lähetetty konsepti] vaikutti minuun erittäin hyvin. Kun sain sanotuksi mitä tahdoin, tulin täysin levolliseksi. Nyt katson asiaa niinkuin se olisi sattunut minulle vieraitten ihmisten kesken. Tuomioni pysyy samana, mutta se on niin kerrassaan vapaa kaikista persoonallisista tunteista, että itsekin ihmettelen sitä. Syy on kai se, että minä sisässäni niin kauan olen odottanut tätä katastroofia".[147]

"Mitä sanot Salan kotiatulosta on 'niinkuin minun suustani otettu' [Emilie oli näet arvellut parhaaksi, että Sala tulisi vahvistamaan teatterin voimia]. Mutta en uskalla kosketella asiaa. — — En tiedä, minusta näyttää kuin hän olisi entistäkin suljetumpi minua kohtaan. Olemmekinhan niin erilaisia. Sitä paitse hän on jo niin terve, että hänen itse täytyy määrätä itsestään. En voi ottaa edesvastuulleni houkuttelemalla ikäänkuin pakottaa häntä."

"Olen ylipäätään epätietoinen, onko meidän itsepäisesti vaatiminen, että hän tulee seuraajakseni vai ei. Jos tietäisi mitä hän sydämessään tahtoo, mutta ottakoon siitä selvää se joka taitaa, sen seitsenkertaisen verhon alta, jonka hienotuntoisuus, itsepäisyys, epäonnistumisen pelko ja menestyksen toivo ovat käärineet hänen ympärilleen. — Että teatteri tarvitsee uuden voiman, joka voi tehdä uusia alotteita, tulee minulle päivä päivältä selvemmäksi. Me elämme nyt vain vanhoilla. Se voi käydä laatuun noin kymmenen vuotta eteenpäin. Mutta sitten? Totta on että joka päivällä on huolensa, mutta totta on myöskin että tänään on kylvettävä, jos tahdotaan huomenna korjata eloa."

Samana päivänä kun Bergbom kirjoitti tämän kirjeen, hän lähti kotimatkalle, jolla aikoi viipyä noin kaksi viikkoa. Ensiksi hän pysähtyi Müncheniin.

Pari päivää myöhemmin 9/8 Sala kirjoitti Emilie Bergbomille:

— "Ja minä jäin tänne. Yksinäiseltä tuntuu nyt tää äsken niin iloinen asuntomme. Ilo olikin kokonaan tohtorin ansio. Samoin kuin kaikkikin. Pianokin ikävystyi seuraani ja läksi tiehensä. Alabalkongilla sentään soittavat sitraa, vieläpä minun lempisäveliänikin. Muun muassa erästä valssia, johon olen kerrassaan lumoutunut. Sitä käytettiin Uudessa apulaisessa, ja tuo sävel soittaa minulle Björk paran sieluntaistelua. Kyllä näytelmätaide sentään on ihana taide. Täynnä muistoja jos jollekin suunnalle. — Olen väliin suomennellut 'La mer'-näytelmää. Ei luista työ entistä vauhtia. On kuin vetäisi kivirekeä sulalla maalla." — —

Vielä pari päivää, ja Sala kirjoitti uuden pitkän kirjeen Emilie Bergbomille, ja kaksi päivää siitä, siis 13/8, niinikään Kaarlo Bergbomille, ja nämä kirjeet olivat — hyvästijättöjä! Ne olivat täynnä ihailua ja kiitollisuutta vastaanottajia kohtaan ja täynnä syytöksiä kirjoittajaa itseään kohtaan, mutta vaikka hän hyvin käsittää minkä suuren surun hän on heille tuottava, hän ei voi luopua jo St Denis'sä, epätoivonhetkenä, tehdystä päätöksestään erota elämästä — se ajatus on hänessä kasvanut pakottavaksi velvollisuudeksi. Niin hän kirjoittaa ja ilmottaa viimeiset toivomuksensa, viimeisen tahtonsa jälkeenjäävään omaisuuteensa y.m. nähden.[148]

Sen jälkeen puuttuu seikkaperäisiä tietoja. Säilyneistä kirjeistä ja sähkösanomista näkyy vain, että Sala 15/8 ampumalla itsensä pani täytäntöön päätöksensä! — Talon emäntä sähkötti Emilie Bergbomille, että Sala oli sairastunut ja kysyi Kaarlon osotetta. Kaarlo oli vielä Münchenissä, ja siellä saavutti hänet kamala uutinen Berchtesgadenista, joka pakotti hänet kohta palaamaan sinne. Hän oli siis läsnä maahanpanijaisissa.

Seuraava tieto on Berlinistä, josta Kaarlo 27/8 kirjekortilla ilmottaa sisarelleen: "Olen taas niin paljon terveempi, että jaksan matkustaa — tulen niin pian kuin suinkin voin."

Kaarlo ei näy jaksaneen kirjoittaa, miten tämä viimeinen, todellinen "surmanisku" häneen vaikutti; mutta tuskin voimme kuvitella hänen sielunsuruansa liian suureksi, ja varmaankin juuri se sai hänet ruumiillisestikin sairaaksi. Bergbom-sisarukset olivat todella sydämestään kiintyneet Niilo Salaan, tuohon lahjakkaaseen, hienotunteiseen mieheen, jonka pyrkimys edistyä taiteessaan oli niin harras, joka jo monta vuotta oli ollut Kaarlon luotettavana avustajana, ja josta hän oli toivonut itselleen seuraajaa. Hänen poismenonsa olisi joka tapauksessa ollut kova isku, mutta tietysti se näin äkkinäisenä, mielisairauden aiheuttamana itsemurhana oli kaksinkerroin järisyttävä. Että näet teko oli taudista johtunut, on sitä varmempi kuin vainajan lääkärit sekä Wienissä että Parisissa edeltäkäsin olivat sanoneet semmoisen lopun olevan pelättävissä.

Myöskin näyttelijänä Sala oli kohonnut teatterin etevimpien joukkoon.

"Hänen ulkonaiset keinonsa eivät olleet runsaita eivätkä viehättäviä", sanotaan U. S:n muistosanoissa,[149] "mutta henkinen voima ja terävä ymmärrys taistelivat voittoisasti noita ulkonaisia epäkohtia vastaan. Romantillisen draaman sankareita varten hänessä ei ollut kylliksi monivärisyyttä. Mutta totuutta hän haki taiteessaan ja löysikin useimmiten. Hän ei lausunut sanoja, jotka eivät ajatusta osottaneet, ei käyttänyt liikuntoja, jotka vain olisivat tarkottaneet ulkonaista koreilemista, ei näyttänyt liikutuksia, joiden takana ei ollut tunteita. Hän oli suora suomalainen taiteilija ja rakasti suomalaista taidettansa palavasti."

Mikä sija hänellä oli seurueessa, huomaa yksistään siitä kun luettelemme osan hänen pääroolejaan: Bileam (Tietäjä), Eurysakes, Daniel Hjort, Faust, Hamlet, Brutus, Mortimer, Rosmer, Tesman. Lisäksi tulee hänen ansionsa näytelmäin suomentajana, jona hän, niinkuin ennen on mainittu, oli harvinaisen etevä. Työtoverina ja ystävänä hän koko näyttelijäkunnassa oli saavuttanut yksimielisen kunnioituksen ja rakkauden.

Aika olisi jo ryhtyä kertomaan syyskauden työstä, mutta ennen kun siihen käymme käsiksi, katsomme parhaaksi loppuun suorittaa esityksemme Minna Canthin asiasta, joka kaikeksi onneksi ei venynyt niin pitkäksi kuin Numersin juttu. Se näet päättyi, kun pari kirjettä kummaltakin puolelta oli vaihdettu. Tästä kirjeenvaihdosta teemme tässä otteilla taikka selostamalla selkoa, sillä "asian" tärkeys on yhtä suuri teatterin historiassa kuin kummankin asianomaisen elämäkerrassa, eikä siltä puutu yleistäkään merkitystä.

Bergbomin ensimäinen kirjoitus oli muodoltaan enemmän julkaistavaksi ajateltu lausunto kuin kirje, ja kuului pääkohdiltaan seuraavasti:[150]

"Minna Canthille."

"Minna Canthin sotajulistus sisältää niin monta ristiriitaisuutta siihen nähden mitä hän ennen on sanonut, niin monta tarkottamatonta erehdystä ja myöskin joitakuita tahallisia väärennyksiä, että omatuntoni kehottaa minua arvostelemaan sitä. Valitettavasti en voi sanoa, että se 'huvittaa minua'. Mutta katkerakin kalkki on tyhjennettävä. Koska en rakasta haastattelijoita enkä sanomalehtiväittelyä, käännyn suoraan sen henkilön, Minna Canthin itsensä, puoleen, jota asia koskee."

"Kun minä tammikuulla neuvottelin Minna Canthin kanssa Numersin ja minun keskinäisestä selkkauksesta, hän neuvoi minua juuri siihen 'kohteluun', jota hän nyt moittii. Hän sanoi: luopukaa kaikista rahavaatimuksista, mutta vaatikaa, että saatte olla mukana määräämässä kappaleen kohtaloa. Niin olen tehnyt. Kun Numers sitte tahtoi päästä sopimuksesta Suomalaisen teatterin kanssa ja ehdotti, että johtokunta 'polttaisi' hänen kuittinsa, vaadin minä, että hän ensin suorittaisi asiansa minun kanssani, ennen kun johtokunta päätti jotain hänen kappaleestaan. Johtokunta oli aivan samaa mieltä kuin Minna Canth ennen, nimittäin että minulla oli oikeus vaatia joku sopimus Numersin puolelta. Yhdessä kohden todellakaan en noudattanut Minna Canthin neuvoa. Hän arveli että minun sitä paitse tuli vaatia, että nimeni mainittaisiin myötätekijänä. Tarkottaako hänen moitteensa tätä yksityiskohtaa?"

"Kun Minna Canth julkilausuu katkeran mielensä sen menettelyn johdosta, joka kohtasi Kovan onnen lapsia, on hän täysin oikeassa. Hänelle tapahtui silloin huutava vääryys. Mutta vääryyttä ei soviteta vääryydellä. Yksityiskohtiin nähden on hänen esityksensä harhaanvievä. Hän sanoo: 'ilman mitään selityksiä'. Mahdollista on, että minä ensimäisessä kirjeessäni, kiihtynyt kun olin, ainoastaan purin tunteitani kertomatta asiaankuuluvia tosiseikkoja, mutta sittemmin olen kyllä tehnyt sen. Jos Minna Canth on unohtanut nämä yksityiskohdat, voin mielelläni raitistan hänen muistoansa. Ensimäisen näytännön jälkeen oli kiihtynyt mielentila vallalla. Joukko ylioppilaita uhkasi viheltää, ja Jalander-vainaja lähetti minulle sanan, että hän asettuisi semmoisen mielenilmaisun etupäähän. Poliisimestari oli muka kieltävä kappaleen, jos vihellys tapahtui. Edelleen sain kirjeen, jossa vaadittiin kappaleen näyttelemisen lakkauttamista. Luonnollisesti oli johtokunnalta kysyttävä, ja sen jäsenet olivat silloin: Jaakko Forsman, V. Löfgren, A. Almberg, K. F. Wahlström ja minä."

"Forsman oli sitä mieltä, että näytteleminen oli kohta lakkautettava. Jos vihellystä ja muita mielenosotuksia tapahtuisi, tulisi teatteri siitä kärsimään, ehkä sen olemassaolokin joutuisi vaaraan. Sitä paitse hän moitti, että kappale ollenkaan oli otetta ohjelmistoon. Hän nojasi ei ainoastaan huomattaviin vanhempiin suomenmielisiin, vaan myöskin n.s. nuoren puolueen jäseniin."

"Löfgren ei voinut yhtyä Forsmaniin. Teatterin velvollisuus oli esittää niin arvokas kappale kuin Kovan onnen lapsia. Mutta järjellistä olisi olla näyttelemättä sitä tätä nykyä. Seuraukset sen esittämisestä olisivat arvaamattomia ei ainoastaan teatteriin vaan koko maahan katsoen, koska hyvin oli tiettynä, miten asianomaiset ruotsinmieliset tekivät voitavansa Pietarissa asettaakseen fennomaanit ja nihilistit yhdenvertaisiksi. Tekijätär ei saattaisi tuntea itseään loukatuksi. Olihan hänelle osotettu hyvä tahto esittää kappale. Olihan Kalle Ahokin ymmärtänyt syyt, miksi johtokunta ei ottanut Epäilijää ohjelmistoon — kyllä kai Minna Canthkin käsittäisi vaikean aseman vaatimuksen."

"Almberg puhui samaan suuntaan kuin Löfgren."

"Minä sanoin etteivät Forsmanin todistukset olleet pätevämpiä kuin Löfgrenin. Vihellysuhkaus ei pelottanut minua. Semmoisia uhkauksia lausutaan helposti, mutta niitä ei toimeenpanna yhtä helposti. Mutta jos vihelletäänkin — mitä sitten? Poliisimestari kieltäköön kappaleen. Me olemme silloin väistyneet väkivaltaa, mutta ei pelkurimaisesti jättäneet Minna Canthia pulaan. Neroa kohtaan ei saa käyttää selkäsauna-menettelyä. Tiesin kyllä että kappale oli herättänyt suuttumusta. Olin kuullut sekä 'vanhojen' että 'nuorten' lauseita. Olihan niin kohtuullisesti ajatteleva mies kuin Th. Rein kovasti moittinut minua siitä, että olin ottanut kappaleen. 'Sehän on suora kehotus varkauteen.' Mutta tämä kaikki todisti minusta vain, että kappaletta oli edelleenkin näyteltävä. Kiihotuksessa oli kokonaan väärin käsitetty tekijää, ja väärinkäsitys voisi ainoastaan siten haihtua, että yleisö saisi uudestaan tarkastaa teosta. En kieltänyt että tekijätär itse osaksi oli syypää väärinkäsitykseen, mieltynyt kun oli melodramaattisiin lauselmiin, jotka herättävät hämmennystä. Lisäksi tulee Leinon onneton taipumus alleviivata näitä lauselmia. Mutta se oli sivuseikka. Pääasiassa oli Kovan onnen lapsia yhtä lämpimästi tunnettu kuin nerollisesti suoritettu taideteos. Löfgrenin olettamusta, että Minna Canth tyynesti suostuisi kappaleen lakkauttamiseen, katsoin hyvin naiviksi. Olin varma siitä, että se syvästi loukkaisi häntä. Vertaaminen Kalle Ahoon oli sopimaton. Epäilijä oli kyvykäs mutta epäkypsä oppilaanteos, Kovan onnen lapsia valmis taideteos. Sitä paitse Kalle Aho oli mies, siis ymmärrysmotiiveista riippuvainen. Minna Canth taas oli nainen ja siis etupäässä kuuliainen loukatun tunteensa neuvoille."

"Wahlström ei ollut nähnyt kappaletta, mutta katsoi huomautukseni päteviksi. Kuitenkaan hän ei tahtonut ehdottomasti puoltaa kantaansa, hänestä kun oli vaarallista liian jyrkästi asettua yleistä mielipidettä vastaan."

"Loppuäänestys vei keskustelunmukaisesti siihen päätökseen, että kappaleen näytteleminen oli lakkautettava."

"Minä lausuin silloin ennustuksen: 'Me tulemme kerran katkerasti katumaan tätä päätöstämme. Silloin on tämä 'yleinen mielipide', jota me nyt niin sokeasti väistymme, yhtä sokeasti hyökkäävä päällemme. Se on oleva ansaittu rangaistuksemme.'"

"Kun Minna Canth mainitsee Thérèse Raquinin, hän valitsee onnettomasti esimerkkinsä. Eihän Thérèse Raquin ole mikään tendenssidraama niinkuin Kovan onnen lapsia. Ja jos tahtoisi Zolan draamasta etsiä jotakin tendenssiä, niin on se aivan sopusoinnussa sen kanssa mitä Minna Canth sanoo 'sovinnaiseksi moraaliksi'. (Lukekoon kuinka hänen mestarinsa Georg Brandes sentähden kurittaa Zolata.) Kovan onnen lapsia jälleen on suora vastalause tätä moraalia kohtaan ja suora kehotus ottaa se tarkastuksen alaiseksi".[151]

Sitten seuraa kysymys Papin perheen näyttelemisestä, jonka johdosta Bergbom muistuttaa, että kappale oli esitetty kansannäytäntönä, vaikka sitä ei sen koommin oltu näytelty, syystä kun Sala oli matkustanut pois — minkä Minna Canth kyllä tiesi, vaikka katsoi mukavimmaksi tekeytyä tietämättömäksi. U. S:n arvosteluja Bergbom ei lukenut, oli vain kuullut että niissä oli moitittu klassillista ohjelmistoa ja vaadittu sijaan modernia draamoja Minna Canthin laatuun. Ennen Minna Canthin sotajulistusta hän ei tiennyt mitään siitä, että "arvostelija" oli päinvastaiseen suuntaan moittinut Papin perheen esittämistä kansannäytäntönä.[152] Minna Canth tiesi sangen hyvin, että Bergbom yksin määräsi ohjelmiston ja että hän ei siinä antanut kenenkään johtaa itseään. Ainoat poikkeukset ovat Epäilijä ja Kovan onnen lapsia, mutta niihin nähden hän oli kyllin selvästi lausunut mielensä. — Muutoin olivat Minna Canthin toivomukset ja määräykset kappaltensa esittämisestä (niinkuin useilla esimerkeillä todistetaan) olleet niin ristiriitaisia, että Bergbom vastedes vaatii selviä tietoja ja ohjeita, ovatko ne suomalaisessa teatterissa näyteltävät vai ei.

[Minna Canthin lauseen johdosta, ettei hän välittänyt siitä mitä ihmiset sanovat.] "Eiköhän tämä ole harhaluulo? — — Yksistään tämä haastattelu todistaa Minna Canthia vastaan. Eräs kronikoitsija on kerran kolmatta vuotta sitten, ei edes arvostelussa, vaan kyhäilemässään följetongissa unohtanut mainita Minna Canthin nimen. Se antaa hänelle riittävän aiheen elämänsuunnan muuttamiseen. Voiko ajatella suurempaa arkatuntoisuutta siihen katsoen mitä 'ihmiset sanovat'."

"Mitä kirjailijoita on Minna Canthin mukaan ruotsalainen yleisö kohdellut niin 'hienosti' ja 'hellästi'. Onko se Snellman, jota tämä yleisö on vihannut, häväissyt, ristiinnaulinnut, myrkyttänyt? Onko se Topelius, jota tämä yleisö on herjannut, parjannut, ja valheilla kietonut? Onko se [Fredr.] Cygnaeus, joka yhtä suuressa määrässä on saanut osansa tästä ivasta, joskaan ei täysin tästä vihasta? Taikka, ymmärränkö ehkä väärin Minna Canthia. Kenties hän ei tarkotakaan ruotsalaista yleisöä ylipäätään, vaan ainoastaan Ruotsalaisen teatterin ruotsinmielistä nurkkakuntaa. Mitkä ovat ne kirjailijat, joita siellä on niin 'hellästi' ja 'hienosti' kohdeltu? Onko se G. v. Numers, jonka Eerikki Puke lähetettiin takaisin ja jonka Skjalf on kokonaisen vuoden maannut teatterin kätkössä, ilman että tekijälle on edes ilmotettu näytelläänkö se vai ei? Onko se Gabriel Lagus, jota 'Uuden apulaisen' johdosta kohdeltiin niin hyvin, että hän sanoi ettei hän koskaan tahtonut olla tekemisissä sen teatterin kanssa? Onko se Minna Canth, jonka Työmiehen vaimo, sitte kun vuosi vuodelta oli luvattu esittää se, oli pistetty paperikoriin 'ilmottamatta syitä'. Onko se [K. A.] Tavaststjerna, joka esimerkkinä siitä törkeydestä, jolla häntä kohdeltiin, julkisesti on kertonut, että hänelle annettiin kieltävä vastaus kun hän pyysi itselleen köyhää vapaapilettiä? Onko se [John] Less, joka niin loukkaantui hänelle 'Öfverdrift' kappaleen kenraaliharjotuksessa osotetusta ylenkatseellisesta välinpitämättömyydestä, että hän vihoissaan poistui teatterista eikä ollut saapuvilla ensimäisessä näytännössä? Vielä kerran — kutka ovat nuo kirjailijat?"

"Mutta — Minna Canth ehkä huomauttaa — te ymmärrätte väärin ajatukseni. Minä tarkotan sitä persoonallisesti 'hienoa' ja 'hellää' kohtelua, jota olen kokenut Ruotsalaisen teatterin piirissä. Onnettomasti sokaistu! Ettekö te käsitä mikä on syynä tähän 'hellyyteen', tähän imarteluun? Oletteko te koskaan näissä ihmisissä, kun on ollut kysymys muusta kuin suunpieksämisestä, huomannut muuta kuin yhden syvän, todellisen vaikuttimen — vihan kansallista kulttuurityötä kohtaan. Kun nämä ihmiset imartelulla, salaviittauksilla koettavat erottaa Teidät, erottaa Ida Aalbergin, erottaa Lindforsin tästä työstä, he kyllä tietävät mitä he tekevät. He surmaavat kaksi vihollista yhdellä iskulla. Sillä mikä merkitys on Minna Canthilla kirjoittaen lainakirjastoruotsia? Ei mikään! Taikka mikä merkitys on Ida Aalbergillä näyttämöllä puhuen Janakkalan ruotsia? Ei mikään! Mutta toiselta puolen. Mitä merkitsee Suomalainen teatteri ilman suomalaisten kirjailijain, ilman suomalaisten taiteilijain yhteistyötä? Ei mitään! Kerrassaan ei mitään."

"Asialla on koomillinenkin puolensa. Operettipapat Uudessa teatterissa 'hienosti' ja 'hellästi' suojellen kotimaista kirjallisuutta minun raakalaisuuttani vastaan. Uskooko Minna Canth itse tähän irvikuvaan?" —

"Lukiessani mitä olen kirjoittanut huomaan unohtaneeni muutamia ei aivan vähäpätöisiä seikkoja:"

"Minna Canthin esityksestä saa sen käsityksen kuin Suomalaisen teatterin johtokunta nyt olisi sama kuin kappalta näyteltäessä. Edelleen Minna Canth viisaasti salaa, että minä kaksi kertaa olen ehdottanut Kovan onnen lasten uudestaan ottamista ja vakuuttanut hänelle, että yritys ei kohtaisi vaikeuksia. Molemmat kerrat Minna Canth on sitä vastustanut. Totta on että minä samalla kertaa ehdotin korjailua, mutta tietysti kappaleen omaksi hyväksi. Minun ehdottamani muutokset (meluamisen vähentäminen toisessa näytöksessä, perhesurkeuden rajottaminen kolmannessa, Rinaldo Rinaldinimaisuuden poistaminen Topra-Heikistä) perustuivat kaikkien arvostelijain lausuntoihin ja olivat sitä paitse helposti toimeenpantavat. Miksi Minna Canth ei hyväksynyt tarjomustani, on minulle tänäkin hetkenä epäselvää. Eikö hänen ylpeytensä sallinut muutosten kautta näennäisesti myöntää vastustajain olleen oikeassa? Eikö hän tahtonut alistaa näytelmäänsä sen kylmähkön vastaanoton alle, jonka se mahdollisesti olisi saanut yleisön puolelta? Vai pitikö hän marttyyriutta edullisempana? En tiedä."

"Uskallanko pyytää, että Te pidätte tämän kirjoituksen säilössä. Nyt olen päättänyt vaieta Teidän ja Numersin hyökkäyksiä kohtaan. Miksi näitä julkisia korvapuusteja häväistyshaluisen roskaväen mielenylennykseksi ihmisten välillä, jotka kuitenkin ovat tahtoneet toisilleen hyvää. Mutta ei kukaan voi vastata huomispäivästä. Etten minä kauemmin ole se, joka on seisova ainoan kansallisen dramaattisen _taide_laitoksen etupäässä, tiedän parhaiten itse. Olen palvellut aikani. Numersin päätös mieluummin antaa viheltää itselleen Arpen luona kuin menestyä minun kanssani, Lindforsin ylimeno ruotsalaiseen teatteriin, Minna Canthin päätös tehdä samoin, Ida Aalbergin selvästi lausuttu päätös noudattaa esimerkkiä — nämä yhden aikuiset tosiasiat todistavat, että sekä kirjailijoilla että taiteilijoilla on minuun verraten siksi eroavia käsityksiä taidekysymyksistä, että siitä ei mitenkään voi koitua hyvää kotimaiselle taiteelle. Onhan näin ollen ajateltavissa, että ryntäys minua vastaan muodostuu niin laajaperäiseksi, että minun täytyy julkilausua kantani. Antoihan Nya Pressen tunnussanan, Numers, Päivälehti, Minna Canth ottivat sen kohta korviinsa. Toisia tulee kai jälestä. Nämä hyökkäykset aion rauhallisella omallatunnolla pistää taskuuni. Mutta onhan mahdollista että minua puolustetaan tavalla, jota en voi hyväksyä. Silloin voin tulla pakotetuksi julkisesti esiintymään. Silloin minä luonnollisesti mielelläni käyttäisin semmoista tässä kirjoituksessa, joka valaisee asiaa ja sopii julkisuuteen."

"Vielä toinen pyyntö. Jos Minna Canth jatkaisi näitä hyökkäyksiään julkisuudessa joko suoraan taikka haastattelijan kautta, on hänellä tietenkin oikeus siihen, ja tiedänhän kuinka innostunut hän 'kurittavana naisena' on sentapaisiin rangaistussuorituksiin. Mutta eikö sekä oikeus että järki vaadi, että hän jättää Numersin pois leikistä? — — — Paras todistus, että minä suon hänelle hyvää, on se etten puhu. Luulen että Minna Canth voi noudattaa esimerkkiäni — n.b. jos hän todella tahtoo Numersille hyvää."

Paitse sitä yhtäjaksoista käsikirjoitusta, josta olemme ottaneet edellisen, on olemassa irtonaisia lehtiä, jotka nähtävästi sisältävät lisiä samaan kirjoitukseen. Niistä otamme seuraavat rivit itse pääasiasta — Minna Canthin luopumisesta:

"En tahdo mitään lausua sisällisistä vaikuttimista, jotka ovat aiheuttaneet päätöksenne ruveta ruotsalaiseksi kirjailijaksi, sillä niitä en tunne, ja kenties ovat ne Teille itsellennekin epäselviä. Siihen ainakin viittaa välttelevä eikä selvittävä lause: 'se huvittaa minua'. Onhan kieltämätöntä että nykyajassa käy vahva virtaus kansanvaltaisesta leiristä aristokraattiseen, ja selvää on että hyökyaallot nyt ovat tulleet tänne. Arvattavasti tämä virtaus on vaikuttanut Teihin. Totta on, että Te keväällä, Lundegårdin esitelmän jälkeen, kovasti moititte niitä skandinavilaisia kirjailijoita, jotka olivat luopuneet kansanvaltaisuudestaan. Kuitenkin saattaisi olettaa tämän esimerkin tarttuneen. Mutta Te unohdatte yhden asian. Ne työntävät pois veljiä kääntyäkseen veljien puoleen. Te työnnätte pois oman maan lapsia kääntyäksenne vieraitten puoleen, vieraitten, joilla ei koskaan ole ollut muuta kuin ivaa ja ylenkatsetta sitä kansaa kohtaan, jota Te muinoin rakastitte".[153]

"Persoonallisesti toivotan Teille menestystä ja säikytän kiitollisessa muistossa monet onnelliset hetket, jotka olemme yhdessä eläneet. Luulette että Teitä tullaan vainoamaan luopumisenne tähden. Sitä en usko. Joku etäällä seisova, joka samoin kuin Te itse rakastaa suuttumuspaatosta, on kenties käyttävä sitä lausetapaa, johon viittaatte. Ne jotka olivat asioitten perillä, olivat valmistetut. Ainoastaan yhtä minä toivon. En tuomitse abstraktisesti jokaista luopumista, voin pitää oikeutettuna ja luonnollisena, että 'minä poltan mitä muinoin rakastin ja rakastan mitä muinoin poltin'! Mutta otettakoon tämä askel silloin silmälläpitäen koko elämänkehitystä, mennyttä ja tulevaa, eikä noudattaen vaikutusta, jonka synnyttävät hetken mieliteot ja hetken — oikut."

Minna Canthin vastaus on päivätty 21/9. Se on kolmatta arkkia pitkä ja sisältää asiallisen ohella paljo turhaa väittelyä.

Alku kuuluu näin: "Kunnioitettava Tohtori! 'Sotaa' en ole julistanut, enkä sotakannalla seiso, en Suomalaista teatteria enkä Teitä vastaan. Minut on ajettu pois Suomalaisesta teatterista ja minä — olen lähtenyt, siinä kaikki. — Minua koetettiin kivittää kuoliaaksi — pakenin vaan niin kauas, ettei kivet minuun sattuisi. Luonnollinen itsesuojelemisen halu! Etten voi olla erittäin kiitollinen teatterille, kun minut näin ylenkatseellisesti sieltä potkaistiin pois, sitten kuin innostuneena olin parhaat voimani sille uhrannut, lienee päivän selvää. Mutta intressiäni Suomalaiseen teatteriin en siltä ole menettänyt. Ja yksityisesti Teitä kohtaan ja Emilietä kohtaan on kiitollisuuteni yhtä lämmin kuin se ennenkin on ollut, vaikkakin olisin suonut, että teatterinjohtajana joskus olisitte menetelleet hiukan toisin."

Näin peruutettuaan syytöksensä Bergbomia kohtaan, jota hänen "kaikissa tapauksissa tuli kiittää kehityksestään kirjallisessa suhteessa", kirjoittaja kääntyy toisia vastaan: "Minut oli tehty suomalaisena dramaturgina mahdottomaksi — se totuus kävi minulle lopullisesti selväksi, kun vuosi sitten luin A. Meurmanin tuomion Papin perheestä. — — Minulle on kerrottu, että kun Kovan onnen lapsia näyteltiin, läksi Meurman kesken toisen näytöksen pois, ja meni suoraa päätä senaattori Yrjö-Koskisen luokse, joka ei teatterissa ollut. Seurauksena tästä oli, että mainittu senaattori seuraavana päivänä valtioavun menettämisen uhalla kielsi kappaleen näyttelemisen. — Rein taas itse minulle selitti, että — — hän lukiessa oli saanut vallan toisen käsityksen kappaleesta. Hän siis ei voinut vaatia kappaleen alaspanemista. — Uusi johtokunta ilmottaa hyväksyvänsä edellisen johtokunnan pannaanjulistuksen, koska se ei ollut korjannut sen menettelyä. Miksi hän ryhtyisi Kovan onnen lapsia korjaamaan? Olihan hän noudattanut Bergbomin neuvoja. Se onkin hänen paras kappaleensa. Nyt sanoo Bergbom Topra-Heikkiä Rinaldo Rinaldiniksi, ennen 'draamallisesti loistavaksi ilmiöksi'."

"Tohtorin mielestä siinä on minulle tarpeeksi hyvitystä, että kappale yhden kerran näyteltiin. — Voin hyvin sanoa, että minulta meni Kovan onnen lapsiin kahden vuoden työ ja vaivat. Minun mielestäni olisi kohtuus kumminkin vaatinut, että minulle olisi hiukan palkkaakin työstäni maksettu. Sitä ei otettu kysymykseenkään. — Nyt selitetään, että teatteri suhteessaan kirjailijoihin on 'affääri', ja elleivät kirjailijat valvo etujaan, niin syyttäkööt typeryyttään." [Tämä viittaa Matin kirjeeseen U. S:ssa, jossa oli sanottu, että teatterin täytyy ajatella omaakin etuaan.] "Käsitykset 'fennomania' ja 'svekomania' eivät minulle enää eksisteeraa. Ne ovat menneitä. Aika on nyt toinen, ajan tarpeet ovat toiset. Ruotsalaisia ei meistä millään mahdilla enää tule, mutta meidän on katsominen, ettei meistä tule venäläisiä. Siihen vaaditaan, että entinen kieliriita loppuu ja huomataan ei ainoastaan tarpeettomaksi mutta vaaralliseksi. Se hituinen mikä meillä vielä on jäljellä ruotsalaista kulttuuria, ei estä eikä paina suomalaista henkielämää, siinä on kansallisuudellemme vaan tukea, ei haittaa, sillä se on side, joka yhdistää meitä Länsi-Euroopan sivistykseen ja varjelee senkin kautta idästä tulevia vaaroja vastaan." —

"Suomi on ja pysyy äidinkielenäni. Sillä kielellä tulen edeskinpäin kirjoittamaan, sen mukaan kuin fennomaanisten johtajain poliisitoimi suinkin sallii. — Ne ovat merkinneet minut 'turmiolliseksi kirjailijaksi'. — Tiesin, että tämä askel, jonka otin, kipeästi koskisi Teihin ja Emiliehen. Se tieto pani minut kauan epäilemään ja raskaalta se vielä nytkin tuntuu. Mutta minulla on velvollisuuksia myöskin itseäni kohtaan." — Sitten taas Meurmanin ja Yrjö-Koskisen hyökkäyksistä häntä kohtaan. U. S:n huomautus, miten teatterin johtaja oli avustanut häntä ja Numersia, herätti halun koettaa tulla toimeen omilla voimilla. —

"Elkää siitä loukkaantuko, Tohtori, että näin sanon! Iloinen olisin, jos joskus se päivä vielä koittaisi, että voisimme yhdessä taaskin työskennellä ja minä taaskin saisin Teidän neuvojanne hyväkseni käyttää."

"En voinut Teitä pitää solidaarisena noitten kirjoitusten kanssa, sillä olittehan silloin Parisissa. Minusta tuntui kuin olisi meitä kirjailijoita pidetty kuin koiria, joita, kun luupala annetaan suuhun, niin potkaistaan syrjään (!)" —

"Olen puhunut Teille suoraan ja avonaisesti. Ikävä olisi, jos juopa tämän kautta vaan laajenisi välillämme. Varsinkin kun elämä on niin lyhyt." —

Bergbomin vastaus (3/10) näyttää, että hän tahtoi välttää väittelyä ja ylipäätään kaikkea, joka ei koskenut pääasiaa:

"Kunnioitettava Rouva! Kiitän Teitä kirjeestänne. Sydämeni heltyi nähdessäni, että ihmisinä vielä olemme ystävyksiä, vaikka olot ovat niin surkeasti vierottaneet meidät toisistamme. Niin — sekä olot että me itse. Tietysti minullakin on ollut vikaa. Te viittaatte siihen. Luultavasti olen liian omavaltaisesti noudattanut ainoastaan omaa ajatussuuntaani enkä tarpeellisella varovaisuudella katsonut, oliko se myöskin niiden, joiden kanssa olin tekemisissä." — —

"Oikeassa olette. Tarpeetonta on riidellä kaikista pikkuerehdyksistä ja pikkuvirheistä, joita mahdollisesti on tehty niin toisella kuin toisella puolella. Voihan muisto pettää, puhumatta siitä että saman henkilön ajatukset eri aikoina ovat erilaiset. Niin eivät Reinin sanat Teille ja minulle ole ristiriidassa keskenään. Toista hän minullekin puhui nähtyänsä, toista luettuansa draamanne."

"Vielä vähemmän ovat entinen kiittävä arvosteluni ja myöhemmät korjausehdotukseni Kovan onnen lasten suhteen ristiriitaiset keskenään. Nytkin Topra-Heikki on minusta 'draamallisesti loistava ilmiö'. Mutta silloin kuin nytkin väitin Teidän yksityiskohdissa antaneen hänen puhua kieltä, joka ei tunnu luontevalta. Tuon sanan 'Rinaldo Rinaldinimaisuus' otin jostakin arvostelusta, koska se selvästi, vaikka ehkä liian jyrkästi, osotti mitä tarkotin. Tietysti en sillä sanonut, että Topra-Heikki olisi niin surkea henkilö kuin Rinaldo Rinaldini, taikka tahtonut vertailla Teidän taideteostanne Vulpiuksen raakaan kyhäelmään. Ottakaamme sitte toinen esimerkki, joka ei voi Teitä loukata, se kun on kirjallishistoriallisen sankarin teoksesta. Valtaavana, vaikuttavana ja ikimuistettavana ilmestyy viime vuosisadan vallankumouksen paatos Schillerin Kaarle Moorissa. Mutta emmekö olisi kiitolliset, jos tekijällä olisi enemmän sitä taiteellista malttia, joka häneltä (niinkuin Teiltäkin) puuttuu. Mutta — arvelette kai — koska itse myönnätte, että muistutuksenne koskee sivuseikkaa, miksi ehdotatte muutosta, joka on minulle vastenmielinen, eihän teokseni arvo riipu siitä. Totta sanotte — ei suinkaan sen arvo, mutta sen menestys, erittäinkin sen menestys näyttämöllä. Sen hyväksi tekijä rauhallisella omallatunnolla saattaa tehdä pienen uhrin."

"Kiitollinen olen Teille siitäkin, että koskettelette erästä 'kohtuuden' puutetta, johon minä yksinäni olen syypää. Kun draamanne sai niin armottoman kohtalon, tahtoivat samat miehet, jotka sen ohjelmistosta karkottivat, kuitenkin maksaa Teille tavallisen palkkion. Minusta se tuntui niin loukkaavalta, että Teidän puolestanne panin jyrkän vastalauseen sitä vastaan. Käsitän nyt kuinka ajattelemattomasti, jopa väärinkin tein olettaessani Teidän välttämättömästi katselevanne asiaa samalla tavoin kuin minä. Onnekseni voin korjata ainakin sen erehdykseni. Myötäseuraavan vekselin lähetän sitä varten." [Teatteri suoritti nyt 600 mk tekijäpalkkiona Kovan onnen lapsista.]

"Yksi kohta kirjeessänne teki minuun syvästi surullisen vaikutuksen: Tuo pintapuolinen, miltei kevytmielinen arvostelu maamme asemasta. Onko Snellman siis elänyt ihan turhaan tässä maassa, koska nekään henkilöt, jotka (niinkuin Te) ovat henkisesti istuneet hänen jalkojensa juuressa, eivät ole paremmin häntä ymmärtäneet. Onneton, jos se mitä kirjoitatte olisi totta, niin koko entinen kirjallinen toimenne olisi ollut suorastaan turmiollinen ja parasta olisi, että Te polttaisitte kaikki teoksenne Murtovarkaudesta alkaen Kauppa-Lopoon asti. Mutta pahin seikka on, ettette usko mitä kirjoitatte. Jos tosiaan uskoisitte, että meidän svekomaanimme valtiollisista syistä tarvitsevat tukea, niin olisitte tietysti antanut draamanne — Arpelle."

"Asian laita on toinen. Politiikasta tässä ei ole kysymystä. Ei hituistakaan. Mutta ei edes kulttuurisvekomaniasta. Kysymys on tämä: Pitääkö tässä maassa muukalaisvallan vai oman kansan hengen vallita?" — —

Jo 6/10 Minna Canth sepitti vastauksen, ja ääni oli siinä muuttunut.
Siitäkin vielä pari otetta:

"Rakas Tohtori! Te kokootte tulisia hiiliä minun pääni päälle! Jos olisitte pitkittänyt vihaanne ja ollut 'orimlig', niinkuin tapanne on silloin kun suututte, jos olisitte repinyt sillat pois minun jälkeeni, niin helpommin olisin kulkenut sitä tietä, jota lujasti olin päättänyt kulkea. Nyt kun sydämenne niin pian jälleen heltyi ja Te olette minulle hyvä niinkuin ennenkin, on minun niin vaikea — niin hirmuisen vaikea. Eikähän ole asia kuitenkaan muuttunut heidän suhteensa, herrojen Koskisen ja Meurmanin. Minulla ei ole mitään takeita siitä, etteivät he pitkitä vainoansa edeskin päin." — —

"Viha antaa voimaa ja kuntoa — ystävyys heikontaa ja lamauttaa. Viha vapauttaa, ystävyys kahlehtii — siinä totuus, jota näinä aikoina olen saanut kokea (!)" — —

"Yksinomaan Ruotsalaista teatteria varten sitä en suinkaan tee, päin vastoin tähtään minä työlläni paljoa kauemmaksi. Minä tahdon saada mainetta ja tunnustusta laajemmalta, omassa maassa ensin, sitte muualla. Se on ainoa keino, jolla voin kukistaa vastustajani täällä. Sitten vasta kun voin saada näytelmiäni ulkopuolella oman maan rajojen näyteltäviksi, voin ehkä olla varma siitä etteivät Koskiset ja Meurmanit enää minulta Suomalaisen teatterin ovia sulje (!)"

"Tulin kovin hämilleni noista 600 mk:sta, jotka minulle lähetitte palkkioksi Kovan onnen lapsista. — — En enään anna sille ajatukselle sijaa, että Suomalainen teatteri tahtoisi vain tehdä hyviä affäärejä kirjailijain hiellä ja väellä. Minua hävettää, että olin niin valmis semmoista uskomaan." — —

"Uskallanko lähettää terveisiä Emilielle ja Emilie Stenbergille ja
Leinolle — vai ovatko he minulle kovin vihassa? Teidän Minna Canth."

Bergbom ei enää vastannut, vaan päättyi kirjeenvaihto tähän. Ja mitä hän olisikaan vastannut? Olihan Minna Canth oikeastaan peruuttanut taikka ainakin aivan toiseen muotoon pukenut taikka toisia henkilöitä vastaan suunnannut syytöksensä, jotka ensin niin suoraan tähtäsivät teatterin johtajaa. Meurman ja Yrjö-Koskinen ne ne muka sittenkin olivat kaiken pahan aikaansaajat; Bergbomin olisi vain joskus pitänyt menetellä "hiukan toisin"! Viha "vanhoja johtajia" kohtaan oli Minna Canthissa paisunut hillitsemättömäksi intohimoksi, ja vaikka hän mielellään näytti Bergbomillekin, että hän ei enää tarvinnut hänen apuansa, ja niinikään mielellään kuritti johtokuntaa, niin kyllä "luopuminen", oman kuvitellun edun ohella, tarkotti noiden johtajien, noiden vanhojen fennomaanien päämiesten rankaisemista. — Tila ei ole sallinut meidän tehdä selkoa siitä vastustuksesta, niistä — myönnettäköön kernaasti — usein kohtuuttomassa ja loukkaavassa muodossa esitetyistä arvosteluista ja ankarista vastalauseista, jotka Minna Canthin kirjailijatoimi yleensä — eikä suinkaan yksistään hänen näytelmänsä — olivat herättäneet. Se kuuluukin kirjallisuus- eikä teatterihistoriaamme. Tässä on vain tunnustettava, että Minna Canthia kohdannut vastustus ehkä kyllä oli omansa saamaan naisen suunniltaan. Mutta toiselta puolen on, Emilie Bergbomin kanssa, sanottava, että kyllä hän itsekin oli antanut aihetta siihen — samalla kun myöskin on merkittävä, että vastustus ei lainkaan lähtenyt ainoastaan "vanhoista johtajista". Olihan Minna Canth kirjailijaluonteeltaan enemmän vallankumouksellinen kuin tendenssimäinen tavallisessa merkityksessä, ja olisiko ollut ajateltavissakaan, että hänentapaisensa kirjailija missään kansassa olisi vastaanotettu yleisillä kättentaputuksilla? Tuskin. Kirjallisuushistoria todistaa päin vastoin, että hänen kohtalonsa oli niin sanoaksemme jokapäiväistä laatua. Semmoiset vallitsevia käsitteitä mullistavat kirjailijat kohtaavat aina ankaraa vastarintaa, mutta toiselta puolen he myöskin säännöllisesti keräävät ympärilleen hartaita ystäviä ja ihailijoita, eikä Minna Canthilta suinkaan puuttunut semmoisiakaan. Puhumatta niistä ystävistä, jotka hän oli saanut naisasian ajajana, köyhien ja kärsivien puolustajana, seisoi hänen ympärillään koko nuori suomalainen kirjailijapolvi, ihailivat häntä Suomalaisen teatterin näyttelijät tehden parastaan hänen näytelmiään esittäessään, oli hänellä kaksi semmoista ystävää kuin Kaarlo ja Emilie Bergbom, jotka avonaisesti tunnustivat hänen nerollisuuttaan ja olivat kaikin tavoin todistaneet, että hän saattoi heihin uskoa ja luottaa. Eikö Minna Canth olisi voinut tämmöisen ystäväjoukon tukemana levollisena asettua hyökkäysten yläpuolelle? Ei, hän oli siksi liian heikko, hän joutui sanan oikeassa merkityksessä suunniltaan, "nuoren puolueen" ja ruotsinmielisten ja muitten "vapaamielisten" tapaan ja mukana hän keskitti vihansa näkyvimpiin, voimakkaimpiin, näennäisesti armottomimpiin vastustajiinsa, Yrjö-Koskiseen ja Meurmaniin.

Edellinen on niin sanoaksemme yleistajuista; luopuminen Suomalaisesta teatterista johtui yksilöllisemmistä motiiveista. Ettei Kovan onnen lasten kohtalolla tässä ollut sinnepäinkään sitä merkitystä, jonka Minna Canth on sille antavinaan, se on ihan ilmeistä. Tiedämmehän, että hän itse oli lohduttanut Bergbomia sanoilla: "unohtakaa pois koko kovan onnen lapsi", että tieto teatterin tulosta Kuopioon samana näytäntökautena oli "ilosanoma", että hän vuosikausia sen jälkeen eli parhaimmassa ystävyydessä Bergbom-sisarusten kanssa, että hän Papin perhettä kirjoittaessaan aivan niinkuin ennen sai ja käyttikin Kaarlon apua, että kappale viipymättä esitettiin näyttämöllä, että tekijää sähkösanomalla onniteltiin loistavaan premiääriin ja että näyttelemistä jatkettiin ilman mitään häiriötä toistakymmentä kertaa. Ja kuitenkin Minna Canth mitä hämmästyttävimmällä logiikan puutteella väittää, että hän oli "ajettu pois", jopa "potkaistu pois" teatterista! Ei, kyllä asianlaita oli niin, että Kovan onnen lapset vedettiin esiin tekosyyksi, silloin kun luopumisajatus jo oli päätökseksi kypsynyt.[154] Mitä taas tulee ystävyyteen Bergbom-sisarusten kanssa, niin oli se nähtävästi kestänyt yli aikansa. Olemme ennen ottaneet pitkiä otteita Minna Canthin kirjeistä muun muassa sen vuoksi, että hänen luonteenlaatunsa niissä niin mainiosti kuvastuu. Hänen levoton, hermostunut luontonsa teki, että hän tavan takaa joutui, niin sanoaksemme, tunteitten mullistuskauteen, jolloin hän "poltti mitä ennen oli rakastanut". Näin hän eri aikoina oli pauhannut milloin "vanhoja", milloin "nuoria" vastaan, "ylössanonut" tuttavuuksia j.n.e. Tuli sitte Bergbominkin ja teatterin vuoro. Ne (tarkotamme johtajaa ja seuruetta, jotka tekevät teatterin) olivat totta tosiaan viattomia Minna Canthiin nähden, mutta hän tahtoi taas nauttia "vapauttavaa vihaa" "kahlehtivan ystävyyden" jälkeen! Ja vihdoin piili kaiken takana se, mitä Emilie Bergbom sanoo julkisen esiintymisen kiroukseksi, turhamaisuus, toivo saavuttaa mainetta ulkomailla — ei aatteittensa voiton tähden, sillä niistä hän kirjeissään ei lausu halaistua sanaakaan — vaan kukistaakseen Koskiset ja Meurmanit! Tämä yllytti hänet luopumaan Suomalaisesta teatterista, sillä tie ulkomaan ja lähinnä skandinavilaisille näyttämöille — niin hän luuli — meni Helsingin Ruotsalaisen teatterin kautta. — Kysyä saattaa, oliko Minna Canth itse ja yksin keksinyt ja itselleen asettanut tämän houkuttelevan päämäärän? Ei, kyllä silläkin asiankohdalla on luonnollinen selityksensä. Huomattavaa näet on, että Ruotsalaisen teatterin ystävät eivät lainkaan olleet ilman kateutta nähneet, miten suomalainen näyttämö herätti ja veti puoleensa draamakirjailijoita, jopa ruotsinkielisiäkin (Numers!).[155] Ja varsin hyvin tiettiin, kuinka Minna Canthin käydessä Helsingissä nerokasta kirjailijatarta kohdeltiin "hienosti" ja "hellästi" ja imarreltiin, ja miten hän Kuopiossakin sai vastaanottaa vieraita täkäläisten ruotsinmielisten piireistä, jotka esittivät luonnollisena ja välttämättömänä asiana, että hän antaisi neronsa loistaa korkeammalta kynttiläjalalta kuin kurjan Arkadian näyttämöltä. Edut siitä olisivat muka Minna Canthille samoin kuin harhaan joutuneelle Numersille aavistamattoman suuret ja kauas kantavat. Ja Minna Canth uskoi siihen ja oppi sen lisäksi tuon valtiollisen ohjelman, jonka hän naivisti selvittää Bergbomille, vaikka se oli yhtä vanha kuin suomalaisuutta vastustava ruotsalaisuus maassamme. Kun tämä tiedetään, voidaan käsittää, että ilo Helsingissä oli suuri, kun muiden muassa eräs kaikissa piireissä liikkuva ruotsalainen kirjailija julisti sanoman Kuopiosta, että Minna Canth kirjoittaa näytelmää — ruotsinkielellä, Ruotsalaista teatteria varten. Mitä turhaan oli pyydetty Ida Basilierilta, Emmy Achtélta, Alma Fohströmiltä ja Ida Aalbergilta, se oli vihdoinkin onnistuttu saamaan Minna Canthilta — suostumus muuttaa Ruotsalaisen teatterin palvelukseen!

Näin luulemme riittävästi selvittäneemme ne sisälliset ja ulkonaiset vaikuttimet, jotka veivät Minna Canthin tuohon luopumiseen, joka niin syvästi ja tuskallisesti loukkasi Kaarlo ja Emilie Bergbomia. Ymmärrettävää on, että "vanhat" ylipäätään arvostelivat hänen menettelyään samaan tapaan, se on suomalaisuuden pettämiseksi. Mutta toinen oli "nuorten" laita. Vähän tiesivät nuoret taikka eivät ollenkaan siitä, millä sitkeällä, äärimmäisiä sielunvoimia kysyvällä taistelulla suomalaisuus oli saatettu siihen verrannolliseen valta-asemaan, johon se oli noussut, tuskin he ottivat uskoakseen että suomalaisuudella oli vastustajia ollutkaan! Yhtä vähän he tiesivät millä uhrauksilla oli perustettu ja ylläpidetty koulut, joissa olivat oppinsa saaneet, teatteri, missä nauttivat kansallista näyttämötaidetta. Olisiko heillä siis ollut mitään kiitollisuutta taikka velvollisuutta sitä puoluetta ja sitä harrastusta kohtaan jonka hedelmistä elivät? Mitä vielä! Ei, päin vastoin "nuorina" heillä oli täysi oikeus olla tyytymättömiä kun "vanhojen" joukossa oli niitä, jotka eivät suoneet heille riittävää kiitosta ja tunnustusta heidän teoistaan, ja niin nuoret kirjailijamme ja taiteilijamme — osaksi myöskin, joskin kenties heidän itsensä tietämättä, ylempänä mainitun virtaukset vaikutuksesta, joka johti kansanvaltaisesta leiristä aristokraattiseen — järjestään läheisesti liittyivät nuoriin ruotsinmielisiin. Heistä oli toinen teatteri yhtä hyvä kuin toinen, eikä heillä siis ollut moitteen sanaa sanottavana Minna Canthille hänen luopumisestaan. Luultavasti tämä nuorten käsitystapa oli vaikuttanut Minna Canthiin, mutta ei se paranna hänen asiaansa, sillä hän oli vanhempi ja tiesi kaikki mitä nuoret eivät tienneet, jopa hän itsekin oli aikanaan ollut mukana suomalaisuuden taistelussa.

Päätämme tähän. Arvosteltakoon Minna Canthin luopumista kuinka tahansa, pääasia on että Kaarlo Bergbomin ja hänen välinsä oli rikottu. Totta kyllä ei ainaiseksi, niinkuin vielä saamme nähdä, mutta inhimillisten suhteitten laita on valitettavasti semmoinen, ettei ne syvän rikkomuksen jälkeen enää tahdo eheiksi parantua.

Ohimennen mainittakoon tässä, että Minna Canth kirjoitti kuin kirjoittikin ruotsinkielellä näytelmän Sylvi, jossa hän käsitteli tuoretta, tosielämästä otettua traagillista aihetta, ja joka tammikuun lopulla 1893 ensi kerran esitettiin Ruotsalaisessa teatterissa. Menestys oli, niinkuin saattoi odottaa, mielenosotuksentapaisen loistava. "Niin suurta menestystä", Hufvudstadsbladetin arvostelija sanoo, "olemme harvoin, jos koskaan nähnyt Ruotsalaisessa teatterissa". Kumminkaan ei siitä seurannut että mitään muuta saman tekijän kappaletta olisi tällä näyttämöllä esitetty. Myöhemmin Ida Aalbergin kiertomatkalla Ruotsissa Sylvi näyteltiin sielläkin; mutta silti eivät ruotsalaiset eivätkä muut skandinavilaiset teatterit ole ottaneet esittääkseen ainoatakaan Minna Canthin draamaa. Näin hänen toiveensa täydellisesti pettivät. —

Näytännöt alotettiin 4/9 Sala-vainajan ehdotuksen mukaan Papin perheellä — "niinkuin ei mitään olisi tapahtunut". Ensimäinen uusi kappale esitettiin 14/9: Hilda Aspin suomentama Paul Moreaun huvinäytelmä Liittolaiset, joka huolimatta naurettavaisuudestaan sekä Weckmanin (Philippe), rva Olga Poppiuksen y.m. hyvästä näyttelemisestä meni vain kolmesti. Jälkikappaleeksi oli Mustalainen uusittu ja näyttäytyi siinä ensi kerran ja onnistuneesti Otto Närhi päähenkilönä, Petinä. "Erinomaisten näyttelijälahjain ohella on hra Närhillä kaunis ääni; viuluansakin hän itse soitti", sanotaan U. S:ssa. — Suurempaa huomiota olisi ansainnut, vaikkei saanut, 21/9 ensi kerran näytelty, ranskalaisia puoluetaisteluja kuvaava Jules Lemaitren 4-näytöksinen huvinäytelmä Kansanedustaja Leveau. Nimiroolia esitti taidokkaasti Leino, rva Rautio oli kaunis ja viehättävä markisitar de Gréges, Ahlberg maltillinen ja hieno markiisi ja rva Järnefelt oli syvästi käsittänyt rva Leveaun suoran luonteen. — Syyskuun viimeisessäkin ohjelmassa 30/9 oli pikku uutuus, Robert Kiljanderin 1-näytöksinen Vieraita odottaessa. Ollen tuota tekijänsä viatonta, kirjallisesti vaatimatonta laatua se kuitenkin huvitti hetkisen, syystä kun henkilöt olivat tuttuja kotimaisia. Olga Poppiuksen pikku kirjailijatar oli niistä miellyttävin.

Näin oli entisellä tarmolla käyty työhön käsiksi, joskaan mieliala ei voinut olla muuta kuin raskaanlainen. Kaarlolla oli sivuhuolenaan ikävä kirjeenvaihtonsa Numersin ja Minna Canthin kanssa, ja Emilie kirjoitti 26/9 Betty Elfvingille seuraavaan tapaan:

— "On pitkä aika siitä kun viimeksi kirjoitin sinulle, rakas Betty-ystävä, mutta mieleni on ollut niin syvästi murheellinen, että en tahdo pystyä mihinkään. Tämä kesä on yhtäkkiä tehnyt minut kymmenen vuotta vanhemmaksi. Et voi uskoa kuinka vaikea meidän on ollut olla teatterissa näinä viikkoina nyt syksyllä. Unohtumattoman, poismenneen ystävämme muisto on siellä kiintynyt kaikkeen ja joka askeleelta me uudestaan muistamme hänet ja kaipaamme häntä. Harvoin saa ilon tavata niin ylevämielistä ja jaloa luonnetta kuin hänen; sitä paitse me niin hyvin ymmärsimme toisiamme. Me seisoimme samalla pohjalla kaikkeen nähden, joka koski kunniaa, taidetta ja isänmaata. Miksi piti hänen niin varhain murtua ja joutua niin julman taudin uhriksi! Toivon että tapaamme toisemme talvella ja silloin kerron sinulle kaikki rakkaasta, kaivatusta, kyynelein surrusta ystävästä. — Tästä tulee käänne teatterillekin. Kaarlon täytyy luonnollisesti hakea itselleen avustaja ja tuleva seuraaja. Emme koskaan saa semmoista kuin Sala, mutta toivomme kuitenkin saada jonkun, johon voi luottaa. Kuka se on oleva, ei vielä ole meille selvinnyt, mutta päätetty on, että Kaarlo aluksi puhuttelee Kasimir Leinoa. — Taloudellisessa suhteessa vuosi on alkanut hyvin huonosti. Koleran pelko ja taloudellinen ahdinko painaa kaikkien mieltä, niin että teatteri on tyhjä. Eilen annettiin toki vanha Nummisuutarit kansannäytäntönä täpötäydelle huoneelle — 'lippu luukulla'; mielenkiinto vaikuttaa aina elähyttävästi, mutta näitten huokeahintaisten näytäntöjen tuottama voitto ei sentään ole suuri." —

Suurempaa huomiota kuin edelliset uutuudet herätti 5/10 ensi kerran annettu Iisakki Latun ja Niilo Salan suomentama N. Ostrowskin näytelmä Ukkosilma, jossa kuvataan "vanhoja ja nuoria", perinnäisen vanhan ja uudemman katsantotavan taistelua Venäjän keskiluokassa. Nti Kunnaalla oli päähenkilössä Katerinassa sopiva tehtävä, ja useat muut roolitkin esitettiin etevästi: Marfa — nti Stenberg, Varvara — Katri Rautio, Dikoi— Falck, Fekluska — nti Lähteenoja j.n.e. Mutta kun nti Kunnas nyrjäytti jalkansa, niin että tuli vuoteenomaksi, oli näytteleminen lakkautettava ensi-illan jälkeen. Vasta marraskuulla voitiin kappale uudestaan esittää pari kertaa, mutta silloin oli uutuuden viehätys jo haihtunut.

Tuli sitte teatterin _20-vuotisjuhla _13/10, joka keräsi täyden huoneen juhlapukuista yleisöä. Juhlatunnelman sytytti ohjelman suoritus, se kun oli niin kokoonpantu kotimaisista aineksista, että siinä kuvastui menneiden vuosikymmenien tulos. Esitettiin näet: Tietäjä (II), Murtovarkaus (III), Vieraita odottaessa, Kuopion takana (II) ja Nummisuutarit (II) — yksi näytös kultakin etevimmältä suomenkieliseltä draamakirjailijaltamme. Näytännön loputtua yleisö mitä innostuneimmin osotti kiitollisuuttaan Kaarlo Bergbomille, jolle eläköönhuutojen kaikuessa näyttämölle ojennettiin kolme laakeriseppelettä. Yhdessä, teatterin ystävien antamassa, luettiin seuraava nauhoihin painettu kirjoitus:

Kaarlo Bergbomille 1872-1892.

Sulle, joka taiteen uuden, ennen tuntemattoman,
Suomenmaahan istutit ja kukkivaksi loit,
Laakerseppeleen me tarjoamme tämän vihannan
Palkkioksi kaunihista minkä meille soit.
Halpan' ällös pidä meidän lahjaa, vaikka välehen
Lehti sen on kuivunut ja maahan varissut —
Kuva vaan se seppeleen on paremman ja ikuisen,
Jonka kansan rakkaus on päähäs kietonut.

Toisessa oli kirjoitus:

Kaarlo Bergbomille, Uuden työalan raivaajalle suomalaisille naisille.

Suomen Naisyhdistyksen jäseniä.

Vielä antoi Bergbomille seurueen jäsenten puolesta kukkasvihon nti Emilie Stenberg. Myöskin Emilie Bergbomille osotettiin lämmintä kiitollisuutta ja ojennettiin hänellekin komea kukkasvihko. — Näytännön jälkeen yhtyivät teatterin johtokunta ja jäsenet yhteiseen illanviettoon arkadian lämpiöön. Siinä tilaisuudessa Bergbom puhui lämpimiä muistosanoja manalaan muuttaneiden muistoksi, joita jo oli monta, nimittäin Vilho, Lundahl, Korhonen, Törmänen, Duncker, Holm, Böok, Hahl, Tervo, Kallio, Hilda Asp ja Sala; A. Almberg puhui Kaarlo ja Emilie Bergbomin sekä samalla myöskin Hedvig Raa-Winterhjelmin kunniaksi ja professori Tudeer esitti teatterin nykyisten jäsenten ja tulevaisuuden maljan.

Huolimatta yleisön kylmäkiskoisuudesta teatteria kohtaan — tänä syksynä se sentään oli hyvin ymmärrettävä, sillä katovuoden tähden oli taloudellinen ahdinko maassa tavattoman suuri — jatkettiin työtä väsymättömällä innolla. Siten voitiin 19/10 ensi kerran esittää merkillinen uutuus, E. Tammisen suomentama Schillerin Wilhelm Tell. Nytkin johtaja oli oikein arvostellut joukkonsa voimat. Niinkuin tietty on, ei tämä mainio näytelmä niinkään vaadi yksityisiä suuria kykyjä kuin sitä että lukuisat esiintyjät ovat harjotetut hyvään yhteisnäyttelemiseen, ja siihen Bergbom olikin pannut pääpainon. Suurin, innostava vaikutus lähti kansankohtauksista. Yksityisistä mainittakoon: Leino, joka Wilhelm Tellinä oli voimakas ja reipas; Falck, arvokas ja vaikuttava vanhana Attinghausenina; Halme, sangen onnistunut Stauffacherina, rva Järnefelt, joka oli etevimpiä vanhana onnettomana naisena. Näytelmä meni yhtä mittaa kuusi kertaa ja seitsemännen toisena joulupäivänä. —

Vielä suurempaa huomiota herätti lähinnä seuraava uusi kappale, sillä se oli kotimainen alkuteos, ruotsalaisena runoilijana mainehikkaan Karl A. Tavaststjernan sepittämä, Juhani Ahon suomentama 4-näytöksinen näytelmä Uramon torppa.[156] Tämä kansanelämän kuvaus ansaitsikin mielenkiintoa ei ainoastaan tekijän tähden eikä aiheenkaan tähden, joka oli otettu paljon lukijoita saaneesta ja väittelyä synnyttäneestä romaanista "Kovina aikoina", vaan sen vuoksi että näytelmä oli varsinkin toiseen ja kolmanteen näytökseen nähden etevästi sommiteltu. Ensi-iltana 9/11 ahdinkoon täysi huone seurasikin jännityksellä toiminnan dramaattista, tärisyttävää kulkua, ja vaikka neljäs näytös oli vähemmän tyydyttävä, oli yleisvaikutus tavallista repäsevämpi ja puhkesi esiin voimakkaissa suosionosotuksissa näyttelijöitä ja tekijää kohtaan. Näytelmä, jossa ehdottomalla realismilla kuvataan tosielämästä otettuja luonteita, nälkäajan kärsimyksiä ja rikoksia, oli jos mikään omansa Suomalaisen teatterin esitettäväksi, ja näytteleminen tyydyttikin korkeita vaatimuksia. Että Leino oli hyvä Kalle Pihlinä saattoi edeltäkäsin arvata, mutta erityistä huomiota ja iloa herätti Hemmo Kallio toisena pohjalaisena, Lehtimaana. Hän loi tästä petetystä, nälän näännyttämästä ja uskonnollisessa heikkopäisyydessä kauheaan murhatekoon juohtuvasta miehestä elävän yksilöllisen, myötätuntoa herättävän kuvan. Etevä oli niinikään nti Sainio Anna Mellilänä ja rva Järnefelt Johannana (joksi tekijä turhaan oli toivonut Ida Aalbergin rupeavan). Vähemmän onnistuneita olivat Ahlberg kapteeni Thoreldina ja rva Rautio hänen vaimonaan, mutta molemmat ovat näytelmässäkin epäselvästi kuvattuja. — Uramon torppa, joka veti teatteriin paljon ruotsalaistakin yleisöä, meni syksyllä Helsingissä 9 ja kaikkiaan näytäntökautena 21 kertaa. Tehtiin näet pari pientä vierailuretkeä, joilla se esitettiin ensin kaksi kertaa 12/11-13/11 Tampereella ja sitten yhden kerran Hämeenlinnassa 23/11 ja kaksi kertaa Viipurissa 26/11-27/11. Sen ohella annettiin kummassakin viimemainitussa kaupungissa yhden kerran Liittolaiset.

Joulukuun ohjelmistosta on paitse Venetian kauppiaan uusintoa (5 kertaa) mainittava kaksi uutta kappaletta. Toinen oli Hanna Aspin suomentama Ibsenin Villisorsa (9/12), joka meni vain kaksi kertaa. Nimiroolia, Hedvigiä, näytteli somasti Olga Poppius; muuten esitti Ahlberg Hjalmar Ekdalia, Leino tukkukauppias Werleä ja Rautio vanhaa Ekdalia kokeneesti. Nuoremmista esiintyi Närhi Gregers Werlenä, Halme Rellinginä ja nti Lähteenoja varsin todellisena Gina Ekdalina.[157] — Toinen uutuus oli Z. Topeliuksen satunäytelmä Prinsessa Ruusunen (30/12), jota varten E. Melartin oli säveltänyt musiikin. Tämä kappale herätti tietenkin suurta ihastusta lapsimaailmassa ja meni kaikkiaan näytäntökautena 13 kertaa. Esiintyjistä huomaamme vain syksyllä tulleen nti Helga Coranderin, joka oli suloinen prinsessa, kokkipojan Olga Poppiuksen ja valon haltiattaren rva Raution. Esikappaleena annettiin Laululintunen, rva Anni Kaslin vieraana.

Jos luetaan pois uudenvuodenpäivän Nummisuutarit, täytti viime mainittu ohjelma koko tammikuun alkupuolen. Ensimäinen uutuus oli Anni Levanderin kääntämä A. L'Arrongen 4-näytöksinen huvinäytelmä Armeliaita rouvia 15/1, joka meni vain kaksi kertaa. Sitte tuli kolme kotimaista alkuteosta yhteen kasaan. Huomattavin niistä oli Kalle Ahon 3-näytöksinen draama Bertha Brander[158] 18/1, jonkunlainen Noora-toisinto — iloinen, kevytmielinen Bertha (Olga Poppius) kääntyy vakavuuteen ja eroaa sulhasestaan Bruno Lundgrenista (Weckman) alkaakseen uutta elämää — mutta menestys oli heikko. Sen jälkikappaleena annettiin M. Vuoren 1-näytöksinen huvinäytelmä Pappilan tuvassa, joka oli vaatimattomampi, mutta vuosikausiksi jäi ohjelmistoon. Se esitettiin Savon murteella. Kolmas alkuteos oli G. v. Numersin 1-näytöksinen huvinäytelmä Uusi pirtti (Nystu'dansen), jonka tekijä jo 1891 oli luovuttanut teatterille. Se meni kolme kertaa. —

Kirjeessä Pappilan tuvassa kappaleen tekijälle (29/1) Bergbom lausuu siitä seuraavaa:

"Surut, sairaus ja — pakkanen ovat minut niin masentaneet viime aikoina, etten suorastaan ole jaksanut kirjoittaa Teille, vaikka olisin tahtonut onnitella Teitä näytelmänne hyvästä ja ansaitusta menestyksestä. Pappilan tuvassa on suuresti huvittanut yleisöä; koko aikana naurettiin sydämen pohjasta ja hienommatkin tuntijat ovat tyytyväisiä. Oivallinen pikkunäytelmänne jää epäilemättä ohjelmistoon. Vaikka aihe ehkä on lainattu, voitte täydestä syystä katsoa sitä alkuperäiseksi, kun henkilöt ovat niin peräti omituisia."

"Onneksi oli rva Kahilaisella sekä taitoa että rohkeutta näytellä Leenaa niin hyvin kuin hän sen teki. Leveällä huumorilla ja samalla kertaa niin luontevasti. Teillä olisi varmaan ollut iloa nähdessänne häntä. Myöskin Rautio [Aaro] oli kerrassaan hyvä. Lattu oli luonteva, mutta ei puhunut sujuvasti Savon murretta. Muutkin osat suoritettiin moitteettomasti."

Helmikuu alkoi huomattavalla premiäärillä, kun 1/2 annettiin K. von Gutzkovin murhenäytelmä Uriel Acosta, mutta aika oli niin nurja, ettei tämä aatteellisesti merkillinen, jännittävä kappale esitettynä neljänä iltana kertaakaan koonnut edes hyvänlaista huonetta. Nimiroolin Ahlberg näytteli kylläkin intohimoisesti, mutta myöskin osalta totuntatapaan deklamoiden; rva Salolta, Judithina, oli toivottu enemmän lämpöä; Leinon Ben Akiba oli mieltäkiinnittävää, taitavaa työtä. — Runebergin päivänä (Vänrikki Stoolin kuvaelmia, Saimaan rannalla ja ylioppilaslaulua) oli huone kumminkin täysi. Oikea myötätuuli tuli toki vasta kuun lopulla, kun näyttämölle ilmaantui uusi, suuriarvoinen alkuteos, nimittäin J. H. Erkon 5-näytöksinen "runo" Aino.[159] Tämä merkillinen näytelmä, jossa Erkko — laulajana ja ajattelijana samalla kertaa — on luonut tähän saakka kauniimman ja arvoltaan pysyvimmän runoelman, mikä Kalevalan pohjalle on rakennettu, saavutti harvinaisen menestyksen ensi-illasta, 24/2, alkaen, jolloin runoilija oli myrskyisten suosionosotusten esineenä. Se meni näet tänä keväänä Helsingissä 11 kertaa ja maaseudulla 8, siis yhteensä 19. Tämä on sitä oudompi kuin kappaleessa, niinkuin aineestakin voi päättää, on vähän toimintaa ja runsaasti lyriikkaa, joka ylipäätään näyttämöllä on huonossa huudossa. Mutta ei mikään sääntö poikkeuksetta! Erkon lyriikka on tässä niin sulavaa ja henkevää, että se vastustamattomasti lumosi yleisön. Kumminkin on kiitos annettava esittämisellekin, sillä näyttämöllepanon ja näyttelemisen ansioksi on luettava, että runoelman hieno tunnelma säilyi puhtaana ja pääsi vaikuttamaan täydellä voimallaan. Erittäin on vilpitön tunnustus myönnettävä Olga Poppiukselle, joka oli unohtumattoman lempeä, puhdas viehättävä Aino, ja Leinolle, joka Väinöönsä osasi niin yhdistää erilaiset piirteet — mahtavan päällikön voiman ja valon sankarin ylevyyden ja virkeyden, mutta myöskin valtaan päässeen tunteen tuottaman heikkouden ja kokeneen miehen tyyneyden vastoinkäymisessä — ettei hän kertaakaan vajonnut ylhäisestä olemuksestaan. Niiden ohella onnistuivat toisetkin: Halme — Jouko, rva Kahilainen — Pohjolan emäntä, Saimi Järnefelt — Sinikka, Weckman — Kirri ja Rautio — vanha Jouko.

Vasta 15/3 tuli uusi ohjelma: H. Sudermannin 4-näytöksinen draama Koti, joka vuoden vanhana oli jo siksi kuuluisa, että se meillä esitettiin samaan aikaan kummassakin teatterissa. Magdaa (joka sittemmin tuli yhdeksi Ida Aalbergin loistorooleja) näytteli rva Rautio, esityksessään painostaen enemmän ja onnistuneemmin tyttären- ja äidin- kuin loistavan maailmannaisen-piirrettä. Leino esiintyi everstinä, Ahlberg pastori Heffterdinginä, Franck v. Kellerinä, nti Kunnas Mariana. Valvojassa O. Relander vertasi toisiinsa teatterien esitystä ja tuli hän jotenkin samaan tulokseen kuin aikoja ennen E. Nervander, että näet ruotsalaiset näyttelijät osottivat enemmän rutiinia, kuvasivat paremmin hienoston elämää, mutta suomalaisten käsitystapa oli syvempi, tunne lämpimämpi. — Ensi-illan menestys oli hyvä, mutta seuraavat kolme huonetta olivat kumminkin huonoja.

Samoin kuin edellisenä vuonna oli tehty Elinan surmaan nähden, Bergbom nytkin teki pikaturneen näytelläkseen mieltäkiinnittäviä uutuuksia. Siten annettiin Kuopiossa 17/3-19/3 Aino kaksi ja Uramon torppa yhden kerran sekä Mikkelissä 21/3-22/3 kumpikin näytelmä yhden kerran. Puhdas voitto oli 1,300 mk — "nätti summa kyllä!" niinkuin teatteripiireissä oli tapana lausua Laululintusesta lainatuin sanoin. — Bergbom kävi siis itse Minnan kaupungissa, mutta tällä kertaa entiset ystävät eivät edes tavanneet toisiansa. Erääseen kirjeeseen Mikkelistä Emilielle Kaarlo on pannut seuraavan jälkikirjoituksen: "Minnaa en tavannut. Hän tahtoi kohdata minut, mutta minä epäsin (afböjde)."

Helsingissä annettiin 5/4 vielä yksi kotimainen alkuteos, nimittäin näyttelijä Kaarlo Halmeen 5-näytöksinen näytelmä Purimossa. Kappaleeseen oli niinkuin vasta-alkajan kokeeseen ainakin koottu paljon henkilöitä ja effektikohtauksia, jotka jälkimäiset olivat enemmän tuskastuttavia kuin jännittäviä laadultaan. Näytteleminen oli tavallisuuden mukaan realistisen voimakasta, ja esittivät päärooleja Ahlberg (rustmestari roisto), rva Rautio (edellisen uhri, Hilma), Weckman (Roope). Näytelmä meni vain kaksi kertaa.

Sen jälkeen sanottiin hyvästi pääkaupungille ja lähdettiin Turkuun, jossa ei oltu käyty pitkään aikaan. Siellä annettiin 12/4-7/5 13 näytäntöä. Ohjelmisto sisälsi mitä viime aikoina oli parasta näytelty: Elinan surma (3 k.), Aino (2 k.), Uramon torppa, Wilhelm Tell, Koti, Prinsessa Ruusunen[160] y.m. Tavaststjernan draama, jolla alotettiin, ei kuitenkaan tuottanut 400 mk enempää, mutta Aino seuraavana iltana antoi 800 ("nätti summa kyllä", Kaarlo kirjoittaa Emilielle), ja Elinan surma meni melkein loppuunmyydylle huoneelle (yli 1,000 mk). Ylipäätään menestys oli hyvä, kun alkuun oli päästy. Kaarlolla oli tietysti puuhaa, niinkuin aina; mutta näyttää hänellä silti olleen aikaa nähdä muitakin ihmisiä. Niin hän esim. kirjoittaa: "Betty Elfving on sama vanha, kelpo Betty kuin aina. Olen joka päivä hetken ollut hänen luonansa."

Turusta seurue muutti Viipuriin, jossa 5/5-28/5 näyteltiin 12 iltana. Siellä alotettiin Ainolla. Bergbom oli lähettänyt "Ainolaiset" muitten edellä Viipuriin, ennen kun viimeiset näytännöt Turussa oli annettu. Kun sitte kaikki olivat saapuneet sinne, Bergbom valittaa yleisöä kylmäksi, "erittäin turkulaisten intoon verraten". Huoneet olivat huonoja. Elinan surma herätti sentään täälläkin "innostusta niinkuin muualla". Lopputulos oli siksi hyvä, että palkat ja laskut suoritettiin ilman apua Helsingistä. — Viimeisessä näytännössä esitettiin Elinan surma kolmannen kerran. Päivä, toukokuun 28, oli muistorikas Leinolle, jonka 20:nes vuosi teatterin palveluksessa silloin umpeni. Kun näytännöt teatterin puolesta olivat päättyneet, antoi seurue omasta puolestaan vielä pari näytäntöä Viipurissa ja sen jälkeen lähti osa näyttelijöitä vielä kauemmas itäänpäin, kesäkuulla vieraillakseen paikkakunnilla, joilla ei koskaan oltu käyty. Siten annettiin 2/6-7/6 neljä näytäntöä Käkisalmessa, 11/6-15/6 yhtä monta Sortavalassa ja 17/6-18/6 kaksi Pitkässärannassa. — Bergbom puolestaan ilmotti sisarelleen aikovansa tehdä "baltilaisen turneen", s.o. matkustaa Inkerin ja Viron (Tarton, Räävelin) kautta Helsinkiin. Hänen teki mieli kerran nähdä noita seutuja. Noin 10 p. kesäk. hän toivoi olevansa kotona.

* * * * *

Päättyneen näytäntökauden lopputulos oli taas huonompi kuin lähinnä edellisinä vuosina. Vajaus kasvoi melkein kaksi vertaa suuremmaksi, se kun tilivuoden lopussa teki 18,852:04 mk. Syynä oli se, että Helsingissä ylipäätään oli näytelty niin huonoille huoneille.

Näytäntöjä annettiin kaikkiaan 126 ja niissä 21 kertaa Uramon torppa; 19 Aino: 13 Prinsessa Ruusunen; 9 Wilhelm Tell; 7 Pappilan tuvassa; 6 Elinan surma, Liittolaiset, Koti; 5 Vieraita odottaessa, Uusi pirtti, Saimaan rannalla, Mustalainen, Venetian kauppias, Laululintunen; 4 Nummisuutarit, Kuopion takana, Berta Brander, Ukkosilma, Uriel Acosta; 3 Murtovarkaus, Kansanedustaja Leveau, Fritz ystävämme, Armeliaita rouvia; 2 Runebergiana, Purimossa, Villisorsa, Elämä on unelma, 1 Papin perhe, Tietäjä, Lea, Remusen kotiripitykset, Voimakkaita naisia, Parjauspesä.

Näistä 33 kappaleesta oli kotimaisia 17 ja uusia 13.

Tämän näytäntökauden ohjelmistossa näyttäytyy huippuunsa kohonneena se kehitys, jonka 14-vuotista kulkua olemme tässä kertomuksemme jaksossa seuranneet. Kansallisen näyttämötaiteen kehittäminen muodosti toisen puolen Bergbomin harrastusta, toisen puolen kansallisen draamakirjallisuuden elähyttäminen. Mitä edelliseen tulee, oli jo ennen saavutettu yhtä huomattavia ja huomattavampiakin tuloksia, mutta jälkimäiseen katsoen oli nyt päättyneen työkauden ohjelmisto verraton ennätys. Koko toinen puoli ohjelmistoa käsitti näet kotimaisia kappaleita ja näistä oli kuusi uusia, alkuperäisiä näytelmiä — niiden joukossa Aino, jonka arvo on pysyvää laatua, ja Uramon torppa, joka kansankuvauksena vetää vertoja parhaimmille mitä meillä on kirjoitettu. Mutta vielä paremmin kuin tästä, näkyy kansallisen ohjelmiston kehitys siitä, että 126 näytännöstä esitettiin 79:ssä kotimaisia koko illan näytelmiä, ja sitä paitse muissa näytännöissä viisi kotimaista pikkukappaletta yhteensä 20 kertaa. Jos laskemme nämä 20 pikkukappaleen esitystä vastaavan 5 kokonaista näytäntöä, joka ei suinkaan ole liiaksi — koska tavallisesti 3 pikkukappaletta muodosti yhden ohjelman — niin tulemme siihen päätelmään, että kaksikolmatta osaa näytännöistä oli ohjelman puolesta kansallisia! Että ulkomaalainen ohjelmisto, joka esitettiin viimeisessä kolmannessa osassa näytäntöjä, oli laadultaan arvokasta, sitä tarvitsee tuskin mainita. Olihan siinä edustettuna Schiller, Shakespeare, Calderon, Sheridan, Gutzkow vanhemmista ja Ibsen, Jules Lemaitre, Ostrowski, Sudermann y.m. uudemmista.

Kun ajattelemme lähtökohtaa, kun muistamme miten 21 vuotta ennen oli todistettu suomalais-kansallisen näyttämön mahdottomuutta muun muassa sillä väitteellä, että suomenkielistä draamallista kirjallisuutta ei ollut olemassa, niin on myönnettävä, että tulos oli suurenmoinen. Liiottelematta saattaa sanoa, että Suomalaisen teatterin ohjelmisto kansallisen aineksen runsauteen nähden tänä vuonna voitokkaasti kilpaili suurten kulttuurimaiden näyttämöjen kanssa, sillä onhan tunnettu, että Théâtre français on ainoa, joka koko vuoden tulee toimeen omalla, ranskalaisella. Näyttäähän siltä että Bergbomilla oli täysi syy olla tyytyväinen; mutta kumminkaan emme luule hänen liioin iloinneen tästä menestyksestä. Olihan juuri tähän aikaan sattunut seikkoja, jotka suoraan lausuivat hänelle: tähän saakka, eikä edemmäs! Juuri nyt olivat Numers ja Minna Canth vetäytyneet pois Suomalaisesta teatterista, ja lopussa oli yhteistyö Bergbomin ja heidän välillään, yhteistyö, joka oli kantanut niin kauniita hedelmiä kotimaisen ohjelmiston hyväksi. Niinikään olivat Ida Aalberg ja Adolf Lindfors luopuneet yhteistyöstä hänen kanssaan, ja edellinen keräsi juuri tänä keväänä omaa suomalaista seuruetta, millä hän aikoi syksystä alkaen ensin näytellä Helsingissä ja muualla kotimaassa ja sitten ulkomailla. Me tunnemme jo Bergbomin luonteenlaadun ja tiedämme kuinka hän myöntäen jokaiselle hänen vapautensa pidättäytyi ketään tuomitsemasta. Mutta vaikka hän vaikeni, tunsi hän syvästi mitä tämä merkitsi sille tehtävälle, jolle hän oli elämänsä uhrannut. Se merkitsi, että lahjakkaimmat voimat, jotka olivat seisoneet hänen rinnallaan, eivät olleet omakseen ottaneet kansallisen näyttämötaiteen asiaa, vaan erosivat siitä ajaakseen takaa omia mielitekojaan. Kuinka riemukasta olisikaan ollut, jos kaikki olisivat pysyneet yhdessä, jos kaikkia olisi sama päämäärä innostuttanut! Ei, niin ei saanut olla. Kyllä on siitä huolta pidetty, etteivät puut kasva taivaaseen asti.

Viiteselitykset:

[1] Pienen, nykyään harvinaisen lentokirjasen nimi on: "Luettelo seuranäytelmiksi sopivista kappaleista sekä neuvoja seuranäytelmäin toimeenpanemiseen", Helsingissä 1879. — Bergbomin arvostelun mukaan olivat neuvot "makalöst praktiska" (verrattoman käytännöllisiä).

[2] Berliniläinen kirjakauppias (ei tanskalainen, niinkuin sanotaan II s. 200).

[3] Alexander Strakosch, s. 1844 Unkarissa, oli ensin etevä näyttelijä (Sonnenthalin oppilas) ja sitten, rammaksi tultuaan, kuuluisa lausunnon opettaja. Hän toimi Lauben apumiehenä ensin Leipzigin ja myöhemmin Wienin Stadttheaterissa.

[4] Näyttelijä Arthur Lundahl kuoli Tampereella 24 p. heinäk. 1879.

[5] Nti Börjessonin kirjoittama 2-näytöksinen ruotsalainen näytelmä, jonka Kaarlo oli ehdottanut otettavaksi nti Avellania varten ja jonka hankkiminen tuotti Emilielle paljon vaivaa, syystä kun se oli painamaton.

[6] Ylioppilas K. Oronstedt, pankinjohtajan vapaaherra J. Cronstedtin poika, oli alkanut innokkaasti harrastaa suomenkieltä ja kirjallisuutta. Ainoa hedelmä, joka ennätti kypsyä, oli Beaumarchais'in mestariteoksen Sevillan parturin suomennos. Se oli näet valmiimpi kuin Emilie luuli. Keväällä 1880 se esitettiin Suomalaisessa teatterissa ja ilmestyi sittemmin painettuna. Vuosi tapaturman jälkeen pystyttivät Keuruulaiset vainajalle muistopatsaan Kangasjärven Kangassaareen. Siinä on paitse nimeä ja kuolinpäivää kirjoitus: Kansalaiselle kansalaiset.

[7] Nimipastori, sitten provasti Herman Roschier oli Bergbom-sisarusten äidin serkku. Hän oli 1864-79 suomalaisten siirtolaisten saarnaaja Itä-Siperiassa.

[8] Eräässä toisessa kirjeessä mainitaan muutaman hienosti sivistyneen naisen Tukholmasta nähtyään Parjauspesän lausuneen: "Jos suomalaiset vain kävelisivät paremmin, niin olisivat he kerrassaan meitä etevämpiä näyttämöllä."

[9] Alkuteos_, Den lilla Finskan, julinteriör i en akt_, on painettu Morgonbladetin ensi numeroihin s.v.

[10] Nervander, joka näki näytelmän kummassakin teatterissa (ruotsalaisessa se päättyi niin varhain, että hän ennätti Arkadiaan siksi kun siellä alettiin), on eri kirjoituksessa (Mbl. 12/2) verrannut esityksiä toisiinsa. Asettamatta nti Aalbergin Juliaa erittäin korkealle katsoo arvostelija kuitenkin hänen luomaansa "sievää, iloista, vapaata kuvaa" etevämmäksi kuin nti Wesslerin esittämää, joka kyllä oli "tyylikkäämpi", mutta samalla värittömämpi ja vähemmän uskollinen runoilijan luomaan verrattuna. Hra Agard, jonka kiitollisimpiin rooleihin von Dann luettiin, oli tietysti parempi ja arvokkaampi kuin Leino, joka oli sekä kokematon että nuori tähän tehtävään. Axelin esittäjät, Arppe ja Ahlberg, olivat molemmat heikkoja, eroten toisistaan siinä että edellisen lausunta oli parempi, jälkimäinen lämpimämpi esityksessään. Mitä vihdoin kokonaisuuteen tulee, oli se sävyltään runollisempi ja hienompi ruotsalaisella näyttämöllä, mutta suomalaisella tuli rauhallisen ja onnellisen kodin lämpö enemmän tuntuviin.

[11] Pikku piirteenä mainittakoon, että tarantellatanssin, jonka Ida Aalberg esitti niin tulisesti, oli hän harjotellut aikanaan koko maassa tunnetun rva Alina Frasa-Ahreniuksen johdolla. Tämä kuittasi 14/4 8:sta harjotustunnista à 3 mk. yhteensä 24 mk.

[12] Tarkottaa Nervanderin käsitystä Nooran luonteesta, jonka hän on esittänyt erityisessä pitkässä kirjoituksessa.

[13] Kun neiti Aalberg toisessa näytöksessä lankee polvilleen Krogstadin eteen, hän tuskin menettelee tekijän tarkotuksen mukaan. Ibsen, joka pienimpään saakka ohjaa näyttelijän liikunnot, olisi varmaankin maininnut sen, jos hän olisi sentapaista ajatellut. — Kun Rank lausuu: "Minun loppuni on tulossa", terottaa näyttelijätär Nooran sydämettömän repliikin "Teidänkö?" lisäämällä "Vai niin", joka tekee kohtauksen vielä vastenmielisemmäksi.

[14] Salanimien ja merkkien takana piilevistä tunnemme vain kaksi: "Ernst" oli tämän kirjan tekijä ja "Ignotus" (jota moni luuli J. V. Snellmaniksi!) A. Hagman. Nervander esiintyi nimettömänä.

[15] Merkitty "Spartacus", mutta nähtävästi naisen kirjoittama.

[16] Kaunis kolmatta palstaa käsittävä puhe on painettu U. S:ssa 24/4.

[17] Venäläisen teatterin oopperanäytännöt alkoivat 30/3 ja annettiin ensiksi Faust täpötäydelle huoneelle!

[18] Kokous pidettiin 11/4 ja oli siinä saapuvilla noin 50 henkeä. Valmistelevat laskelmat olivat Bergbomin, Faltinin ja Saltzmanin tekemät. Enemmistö hyväksyi ehdotuksen kaksikielisestä oopperasta, jota vastaan yksityiset suomenmieliset ilmaisivat tyytymättömyytensä, heistä kun oopperan kieli olisi pitänyt olla yksistään suomi.

[19] Vaillinki nousi yli 30,000 mk; mutta se ei tuottanut suurta huolta teatterin ystäville, sillä johtaja N. Kiseleff suoritti sen omista varoistaan.

[20] Painattamisoikeuden suomennoksiinsa Törmänen oli myynyt Hämäläisen omistajalle A. W. Lindgrenille, joka 1878 oli alkanut julkaista (sittemmin O. Y. Hämäläisen jatkamaa) näytelmä-kokoelmaa_, Suomalainen teatteri-kirjasto_, johon seuraavina vuosina painettiin 20 suomalaisella näyttämöllä esitettyä kappaletta — useimmat Törmäsen kääntämiä.

[21] Emme ole saaneet käsiimme näiden vuosien pöytäkirjoja, jotka luultavasti sisältävät seikkaperäisempiä tietoja.

[22] Wendla Katarina Rautio, s. 10/2 1864 Pietarissa, oli mekanikko Sven Bengtssonin ja Gustava Karolina Wallinin tytär ja kävi ensin Pietarin ruotsalaisen kirkkokoulun sekä sitten Hämeenlinnan ruots. tyttökoulun.

[23] Tästä lähtien emme enään niinkuin edellisinä vuosina ota tilinpäätöstä tekstiin, vaan painatamme eri vuosien tilinpäätökset yhteen jaksoon teoksen loppuun.

[24] Merkitä ansaitsee, että nti Aalberg ei suinkaan ensin ollut halukas esiintymään. Rva Seebach oli kovin ollut asiaa vastaan ja pelottanut nuorta näyttelijätärtä. Opettajatar olisi mieluummin nähnyt hänen näyttelevän saksan kielellä kuin suomen, joka muka voisi suututtaa tulisia unkarilaisia!

[25] Tarkottanee sitä että Ida Aalbergin ja Leinon [Kööpenhaminassa] poissaolon tähden täytyi harjottaa toisia täyttämään heidän sijansa. — Leino oli opintomatkallaan kolme kuukautta ja liittyi jälleen seurueeseen marraskuulla, Porissa. Hänen kotipitäjässään, Lapualla, kerättiin arpajaisten kautta neljättäsataa markkaa näyttelijän matkakustannuksiin.

[26] Brahejuhlan proloogin sepitti Wilho Soini.

[27] "Der Fechter von Ravenna" oli rva Winterhjelmin toivomuksesta käännetty suurella kiireellä suorasanaisesti, sillä runomittaiseen suomentamiseen ei ollut aikaa. Emilie Bergbom sai syyskuun lopulla eri henkilöitä jakamaan työn keskenään: "K. Suomalainen otti kääntääkseen 1:sen näytöksen, Slöör 2:sen ja ehkä 3:nnen, Soini 5:nnen ja kenties 4:nnen; V. Löfgren lupasi ainakin pitää huolta siitä että 4:jäskin tulisi suomennetuksi." Tietysti joku sitten tasotti kieltä.

[28] Ainoastaan ohimennen muistutamme tässä, että Finsk Tidskrift katsoi sopivaksi uuden vuoden ensi numerossa niin loukkaavasti puhua rva Winterhjelmin vierailusta, että hänen miehensä K. A. Winterhjelm katsoi syytä olevan lähettämässään kirjoituksessa puolustaa häntä ja myöskin suomalaista puoluetta. Morgonbladet (2/3) on ottanut koko Winterhjelmin kirjoituksen ja julkaisee samalla myöskin Peranderin hyvästijättöpuheen.

[29] Kirjeessä Bergbomille Kiljander kertoo jo ennenkin kirjoittaneensa pikkukappaleita, jotka kuitenkin olivat joutuneet tulen saaliiksi. Niin olisi arvattavasti tämänkin käynyt, jollei Minna Canth olisi sen pelastanut. Tekijä antoi Bergbomille täyden vallan tehdä korjauksia, jota valtaa tämä tietysti käytti kappaleen hyväksi.

[30] Julkaisu, jonka ruotsalainen nimi oli: Tomten. Den 2:dra Februari 1881, käsitti 21 sivua ruotsalaista ja 14 suomalaista tekstiä. Teatterihistoriallista oli siinä: Cendrillon, Z. Topeliuksen Ida Aalbergille omistama runoelma; Tvänne minnesblad, Emlekylin (E. Nervander) muistelmia Aleksis Kivestä ja yksityisistä pidoista Kaarlo Bergbomin kunniaksi 1869 Lea näytännön jälkeen; Till Evelina Alma Fohström, tz'n (K. Hertzbergin) käännös laulajattarelle omistetusta italialaisesta runoelmasta; Afsked från Ida Aalberg, saman käännös unkarilaisesta runoelmasta; Tili Naëmi Ingman, ?:n sepittämä; Tili Lydia Lagus, Emlekylin kirjoittama 14/9 1873; Rouva H. O. Winterhjelmille Suomalaisen teatterin jäseniltä, V. Soinin laatima runoelma (kts. s. 70); Neiti Ida Aalbergille 2/1 1880 (kts. s. 41).

[31] J. V. Snellmanin kunniaksi hänen täyttäessään 75 vuotta 12/5. Nimien keräys tarkotti Snellmanille osotettua adressia Suomen naisilta.

[32] Porvoon lukion lehtori A. F. Borenius, kuollut 3/4 1881, oli Snellmania kaksi vuotta nuorempi.

[33] Vaalissa, joka tapahtui 11/4, saivat enimmät äänet Gr. W. Walle (343), E. G. Palmén (342) ja L. Kivekäs (319), lähinnä heitä olivat J. J. Serlachius (301), M. G. Schybergson (292) ja A. Lille (275).

[34] Painettu Valvojassa 1881.

[35] Emilie lausuu eräässä kirjeessä puheen johdosta: "'Puolueeton' Lagus luonnollisesti ei saanut puheessaan tilaa mainita, että kotimainen näyttämö on olemassa taikka toivottaa sille onnea kun se vierailee Viipurissa, yhtä vähän kuin hän kotimaisten taiteilijain joukossa muistaa Ida Basilieria ja Emmy Achtéta! Uskomatonta on että semmoisia henkilöitä kunnioitetaan isänmaanystävinä."

[36] Niilo Edvard Sala (Sarelius), s. 1856 Kemijärvellä, oli kruununnimismiehen poika. Käytyään Tornion alkeiskoulun hän köyhyyden tähden luopui lukutiestä ja meni Chr. Ev. Barckin kirjapainoon Oulussa latojanoppiin. Siellä hän työskenteli viidettä vuotta samalla omin neuvoin kartuttaen kirjatietojaan. Sen jälkeen hän kunnialla kävi Jyväskylän seminaarin ja pääsi kansakoulunopettajaksi Poriin. Siellä hän näki Suomalaisen teatterin näyttelevän ja innostui niin näyttämötaiteeseen, että hän syksyllä 1881 antautui teatterin palvelukseen.

[37] Lähettikö Bergbom jo tämän kirjeen ohella joitakin muistutuksia (eri lehdelle kirjoitettuina, niinkuin hän joskus myöhemmin teki), se on epäiltävää, koska hän toisissa kirjeissä ehdottaa lisäyksiä ja muutoksia mainitsematta mitään entisistä.

[38] Lucina Hagman (Minna Canthin elämäkerta) sanoo Penttula-noidan mallina olleen poppamies Kumpulaisen, josta s. 55 sanotaan, että hän oli Jyväskylästä kotoisin, mutta s. 111 että rva Canth oli tavannut hänet Kuopion lähellä. Kirjailijatar itse koskettelee asiaa kirjeessä Bergbomille 16/5 1882 seuraavin sanoin: "Olen kuullut, että prof. Ahlqvist olisi hyvin suutuksissaan siitä, että meidän oivat tietäjämme ovat saaneet niin huonon taikka oikeammin ilkeän edustajan Murtovarkaudessa. Täällä päin on vielä paljo tietäjiä, ja kaikkia niitä kansa kammoo ja pelkää, ja ovat ne sangen huonomaineisia. Samaa muistan jo lapsuudessani niistä kuulleeni. Ennen muinoin he kenties ovat olleet toisenlaisia. Erinomaisen intelligentia he epäilemättä vieläkin ovat. Kummallista on nähdä heitä haltioissaan! Hiukset nousevat pystyyn, koko ruumis tärisee ja deklamatsioni on maailman mainiota! Ja tuo kaikki on luontoperäistä taitoa — sitä ei voi käsittää." — Tästä voinee päättää, että kuvaus ei ole yhden mallin mukaan tehty, vaan nojaa monipuolisempiin ja pitempiaikaisiin havaintoihin ja kokemuksiin.

[39] Rva Canth oli talvella 1880 muuttanut Jyväskylästä Kuopioon.

[40] Katkelma näytelmästä Kauppaneuvos Toikka — luultavasti kaikki mitä siitä valmistui taikka on säilynyt — on painettu julkaisussa "Suomalainen näyttämö 18 13/10 72 — 18 13/10 97". Se käsittää ensimäisen kohtauksen kauppaneuvoksen ja Amerikasta palanneen Kaipaisen välillä.

[41] Taiteilijatar oli toista kuukautta viipynyt Tukholmassa, syystä kun hän pelkäsi liian varhain alottaa työtä. Jo Kristianiasta hän oli kirjoittanut, että hänelle oli tarjottu tilaisuus esiintyä Juliana Tukholman kuninkaallisessa teatterissa — joku rouva, joka oli nähnyt hänet Juliana Helsingissä, oli muka puhunut hänen puolestaan. Ymmärrettävästi johtokunta ei voinut pitää suotavana, että näyttelijätär tuskin terveenä ryhtyisi niin vaaralliseen kokeeseen ja se jäikin silloin sikseen.

[42] "Promemoria Regina von Emmeritziä varten: Näytös I. 2:sen ja 3:nen kohtauksen väliaika vältetään, jos 1:nen ja 2:nen kohtaus esitetään edustalla ja sen tausta nousee, niin että seuraava kohtaus esiintyy peräalalla. — Näytös II. Jotta hyökkäys ei tekisi fiaskoa, on olosuhde paraasta päästä merkittävä levottomuudella ja pakenemisella sisällä näyttämöllä — alituinen pakenevien riento edestakaisin, alkaen 5:nnestä ja päättyen 9:nteen kohtaukseen. Säästävästi pamahduksia, käytä mieluummin patarumpuja kestävän kanuunajyrinän jäljentämiseksi — pari haavotettua ja joku kaatunut on saatettava näkyviin. — Messua ei pidä jättää pois niinkuin Uudessa Teatterissa — se johtaa huomion pois heikoista sotavarustuksista ja antaa hyökkäykselle jonkinlaista todennäköisyyttä. — Luultavaa on että Suomalainen teatteri on paremmin kuin Uusi Teatteri onnistuva tässä vaarallisessa sotakokeessa. — Toinen seikka, jonka Uusi Teatteri on laiminlyönyt, on näytöksen lopussa välttämätön. Näyttämö kuninkaan ja haavotetun ruhtinaan takana on oleva kansan täyttämä ahdinkoon asti, koska Reginan murhayrityksellä kuningasta vastaan ainoastaan semmoisessa tungoksessa on joku näennäinen onnistumisen mahdollisuus. — Näytös III. Koht. 5. Valo kuninkaan huoneesta on näkyvä. — Näytös IV. Koht. 6. Agardh on, sen sijaan että olisi vetänyt ristin liidulla, käyttänyt rukousnauhassa riippuvaa krusifiksia. — Valitse kumpi näyttää sopivammalta. Krusifiksi olisi parempi, jollei juurikään Hieronymukselta olisi otettu toinen krusifiksi. — Näytös V. Koht. 4. Ripitys ja synninpäästö ovat pakosta liiaksi supistettuja. Niitä ei siis pidä käsitellä lyhyesti ja ohimennen, vaan yhtenä pääkohtana, johon pannaan painoa. Helmboldin näennäisesti vähäpätöinen rooli on hyvin tärkeä katolisuuden kostona Hieronymusta vastaan, — niinkuin ruhtinaan kuningasta vastaan, Kätchenin vastakohta Reginaa ja Bertelin Larssonia vastaan. — Bertel on heikosti kuvattu ja vaatii hyvää käsitystä. Harjota hyvin hänen raporttinsa Stoltzenfelsista, joka ei koskaan ole tullut oikein lausutuksi eikä oikein huomioon otetuksi ympäröivässä sotajoukossa Uudessa Teatterissa. — Koht. 7. Bertelin pitää lyödä käsivartensa sivulle, kun Hieronymus ampuu. — Koht. 14. Uusi Teatteri suvaitsi viimein antaa kuninkaan kävellä sisään. Situatsioni menettää kaiken kärjen, jollei häntä kanneta. — Koht. 11-14 on huomattava, että Regina, joka ensin näkyy seisovana, Bertelin raportin lopussa vaipuu alas penkille ja kuninkaan tullessa joutuu sotilaitten peittoon. Hän jää istumaan tajuttomana, siksi kun hän huomattuaan kirjeen ryntää ylös uudella voimalla, joka kirjettä lukiessa lannistuu ja sammuu. — Moni puute näyttämöllisissä laitoksissa voidaan peittää käyttämällä riittävän lukuisasti harjotettuja statisteja."

[43] Nämä sanat ovat kirjeessä suomeksi kirjoitetut.

[44] Aleksis Rautio, s. 29/11 1857 Viipurissa, postiljooni Markus Akkasen ja Karolina Ramsin poika, käynyt Wilken koulun ja 3 luokkaa ruotsalaista yläalkeiskoulua, ollut apteekin oppilaana ja kirjanpitäjänä. Tuli teatteriin 1/1 1882.

[45] Kats. L. Hagman, Minna Canthin elämäkerta, s. 137 ss.

[46] Adolf Erik Lindfors, kirjanpainajan poika Porvoosta, synt. 1857, kävi ensin muutamia vuosia Helsingin alkeiskoulussa, oli sitte valokuvaajanopissa ja meni vihdoin ruotsalaisen näyttelijän G. Mallanderin yksityiseen teatterikouluun. Syksystä 1873 hän oli 7 vuotta Ruotsalaisessa teatterissa saamatta tärkeämpiä tehtäviä, teki sen jälkeen pari merimatkaa, esiintyi näyttelijänä Göteborgissa ja laulajana Fiorinin italialaisessa oopperassa Helsingissä.

[47] Kirjottajan sanojen selvittämiseksi muistutettakoon, että H. D:n päätoimittajan, R. Lagerborgin, kuoltua (5/11 1882) perustettiin ultraviikinkiläinen lehti Nya Pressen, joka kohta yhtyi siihen parjauskonserttiin suomenmielisiä vastaan, joka muissa samankarvaisissa julkaisuissa jo ennenkin oli paisunut äärettömän äänekkääksi. Tähän aikaan se näet oli kun ensiksi täydessä voimassaan esiintyi tyystin suunniteltu harrastus tehdä suomalaisuuden ystävät epäluulon alaisiksi niin hyvin venäläisten ja kotimaisten hallitsevien piireissä, kuin kansan syvissä, itsetiedottomissa riveissä. He olivat muka valtiolle ja yhteiskunnalle turmiollisia, "kavalia jesuiittoja", "sosialisteja", "nihilistejä" ja semmoisina poissuljettavat kaikista vaikuttavista valtion ja kunnallisista viroista.

[48] Uudenvuodenpäivänä ei ollut mitään näytäntöä, luultavasti sairauskohtausten tähden.

[49] Nti Emma Katarina Chydenius, s. 1827 Turussa, oli tuomiokapitulin notariuksen, sittemmin Jomalan kirkkoherran Jak. Gust. Chydeniuksen tytär. Äiti oli Marg. Katar. Bergbom, senaattori Bergbomin, Kaarlo ja Emilie Bergbomin isän, sisar. Emmy Chydenius oli serkkujensa uskollinen ystävä ja nähtiin usein hiljaisena ja vaatimattomana heidän kodissaan. Hän harrasti suomalaista kirjallisuutta, kävi ahkerasti suomalaisessa teatterissa ja osotti lahjotuksellaan tahtovansa edistää kansallista yritystä.

[50] Niin sanotaan kirjeessä, mutta Orleansin neitsyt näyteltiin vasta 1887 ja Paljo melua tyhjästä jäi kokonaan esittämättä — yksi lukuisista esimerkeistä, kuinka pienen teatterin johtajan täytyy mukautua siihen mitä olot myöntävät. Sairaus- ja kuolemantapaukset y.m. seurueen kokoonpanoon vaikuttavat seikat pakottivat luopumaan milloin mistäkin tuumasta.

[51] Falck jäi kuin jäikin teatteriin. Hänen lahjansa tosin eivät myöntäneet korkeaa nousua, mutta rajotetulla alallaan (vakavia kansanmiehiä y.m.s.) hän harvinaisen rehellisellä työllään saavutti kunnioitettavia tuloksia. Hän oli s. 7/7 1851 Helsingissä, oli ennen ollut metallityöntekijä ja jonkun aikaa saanut opetusta Hillbergin teatterikoulussa Tukholmassa.

[52] Kirjeistä on tekijällä ollut käytettävänä Minna Canthin Emilielle (ja Kaarlolle) lähettämät. Ovatko Emilien kirjeet säilyneet, sitä emme tiedä; Kaarlon kirjeitä Minna Canthille on meillä ollut 17 käsissämme ja sen lisäksi muutamia alustelmia (konsepteja).

[53] Asian raukeamiseen vaikutti myöskin taudinkohtaus, jota rva Canth itse arveli vesitaudiksi, mutta joka lienee johtunut reumatismista. Kuitenkin lääkäri varotti häntä liiallisesta puuhaamisesta. Bergbomien varotukset taasen nojasivat pääasiassa siihen kokemukseen, että sanomalehden toimittaja ei saa luottaa sivulla olevien lupauksiin, vaan täytyy hänen olla selvillä siitä että kaikki huolet jäävät hänen hartioilleen. Tietenkin he pitivät myöskin Minna Canthin draamallista tuotantoa silmällä. Naisten lehti olisi luultavasti tehnyt lopun siitä.

[54] Hilda Asp oli rakennusmestarin tytär Urjalasta, synt. 30/7 1862. Käytyään ruotsalaista tyttökoulua Tampereella ja Helsingissä sekä ruotsalaisessa jatko-opistossa, hän tuli 1881 suomalaisen tyttökoulun opettajattareksi Kuopioon. Siitä virasta hän erosi mennäkseen teatteriin. Seuranäytännössä hän oli m.m. näytellyt Sirkkaa niin hyvin, että ystävät pitivät häntä (niin Minna Canth kertoo eräässä kirjeessä) parempana kuin Ida Aalbergia (!).

[55] K. E. Frisk, s. 29/4 1860 Kuopiossa, oli kirjanpainajan poika, ylioppilas 1880. Ennen kun rupesi näyttelijäksi Frisk oli alkanut astua sanomalehtimiehen uraa, jolle hän erottuaan teatterista 1886 palasikin. Nyk. Hels. San. toimitussihteeri.

[56] Ada Sofia Cajander, s. 4/9 1864 Kuopiossa, oli kanttori Samuel Cajanderin ja Solima Fredrika Zinckin tytär, kotikaupunkinsa suomalaisen tyttökoulun käynyt. Oli tullut teatteriin 1883, mutta meni jo 1885 naimisiin lehtori J. A. Lylyn kanssa ja erosi seurueesta.

[57] Professori Lemström kokeili näihin aikoihin, eikö tulisoihduilla voisi karkottaa hallaa pelloilta.

[58] Emilie ja rva Canth olivat sopineet, että tapaisivat toisensa laulujuhlassa. Edellisen matka jäi kuitenkin tri Sanmarkin sairauden tähden tekemättä. Ida Aalbergin rva Canth tapasi Jyväskylässä, ja hän luki hänelle Työmiehen vaimon. Näyttelijätär lupasi esittää Homsantuun, joka häntä suuresti viehätti.

[59] Sala aikoi palata takaisin Wieniin syys- ja lokakuulla vielä nauttiakseen Levinskyn opetusta.

[60] Minna Vyyryläinen, s. 1864 Uuraassa, lautatarhan työnjohtajan Kristian Vyyryläisen tytär, käynyt koulua Viipurissa ja ollut Sortavalan seminaarissa, tullut teatteriin 1883, sittemmin eronnut mennäkseen naimisiin.

[61] Samoin kuin nti Kurikka oli Lattukin Inkeristä kotoisin, s. 21/7 1857 Kolppanan seurakunnassa, vanhemmat, Saara Kämpäs ja Abraham Lattu, inkeriläisiä talonpoikia. Käytyään Kolppanan seminaarin hän oli ollut yhdeksän vuotta (8 Tuutarissa) kansakoulunopettajana. Paitse näyttelijänä, toiminut teatterissa kirjastonhoitajana, eläkelaitoksen esimiehenä y.m. Suomentanut näytelmiä venäjänkielestä.

[62] Vihkonen oli nimeltä "Marraskuun 4 p:nä 1884. Varjokuvia. Muutamia muistoja kuvissa ja sanoissa Suomalaisesta teatterista" ja käsitti 30 siv., 8:o, ja sisälsi 12 varjokuvaa: Kaarlo Bergbom, Emilie Bergbom, Oskari Vilho, Ismael Kallio, Aurora Aspegren, Arthur Lundahl, Benjamin Leino, Bruno Böök, Ida Aalberg, Kaarola Avellan, Anni Hacklin, Axel Ahlberg sekä elämäkerrallisia tietoja samoista henkilöistä. Julkaisu oli E. Nervanderin toimittama.

[63] Muotokuvan tekijäksi pyydettiin Edelfeltiä, joka antoi myöntävän vastauksen, mutta erinäisistä syistä työn suoritus lykkääntyi aina v:een 1902, jolloin vihdoin syntyi se suuri, näyttelijätärtä Hedda Gablerina esittävä maalaus, joka koristaa Kansallisteatterin lämpiötä. — Yhden seppeleen nauhoissa, jonka Ida Aalberg sai tässä ensimäisessä riemujuhlassaan, luettiin seuraava runo:

Ei runotarta Suomen kantelen
Ennen muinoin seppelöitty laakerilla;
Hän lauloi hiljaa yössä salojen
Yksin hongat vaan ja kuuset saapuvilla.

Mutta aamu koitti, nousi päiväkin,
Astui saloista se impi kuultavillen,
Viritti soiton uusiin lauluihin,
Jakain intonsa kansan lapsosillen.

Ol' erinlaiset innon osingot,
Neito nuori suurimman sai rintahansa:
Hän lauluhun kun ryhtyi, hongistot
Laakerlehdoksi ne muuttui kerrassansa.

Nyt taide Pohjan hallat karkoittaa,
Johtain meidät linnoillensa ihanille.
Me kiitokseksi seppel sitokaa
Laakerinen neidon puhtaill' ohimoille.

[64] Tästä kappaleesta maksettiin tekijälle 200 mk.

[65] Lucina Hagman on Minna Canthin elämäkerrassaan laajanlaisesti tehnyt selkoa sanomalehtikiistasta ja arvosteluista. Paha vain että esitys paikottain on enemmän jatkettua polemiikkia kuin objektivista selostusta.

[66] Työmiehen vaimosta maksettiin tekijälle 500 mk.

[67] Lucina Hagman, Minna Canth s. 237.

[68] Vaikkei sitä kirjeessä mainita, kuuluu kamariherra Silfverstolpe, jolle Emilie Bergbom oli [kiireen tähden] sähköttänyt nti Aalbergin tulosta, tehnyt paljon hänen hyväkseen. Toiselta puolen sanotaan, että kuningas itse huomauttamalla että kuninkaallisella näyttämöllä nykyään puhutaan monta kieltä oli vaikuttanut sen, ettei näyttelijättären sallittu esiintyä toista kertaa, niinkuin luvattu oli.

[69] Näyttääksemme kuinka yleistä osanotto oli, merkitsemme tähän lahjat: Helsingin suom. alkeiskoulun oppilailta 140 mk, Viipuri 167, Nakkila 80, Kangasala 240, Nurmes 100, Mäntyharju 480, Salo 600, Ylöjärvi 125, Räisälä 389, Noormarkku 630, Iisalmi 150, Raisio 300, Sääksmäki 100, Ulvila 110, Turku 3,505, Kuopio 1,920, Pori 1,200, Helsinki 11,891, Mikkeli 470, Tampere 2,209, Viipuri 4,212, Albumin myynnistä 65, Heinola 226, Sortavala 1,200, Oulu 244, Sakkola 505, Urjala. 115, Janakkala 223, Käkisalmi 216, Mikkeli 377, Hauho 125, Jyväskylä 854, Parikkala 255, Kurkijoki 351, Joensuu 1,015, Hamina 923.

[70] Seikkaperäinen kertomus veneestä koristuksineen Finlandissa 6/8.

[71] Sanat tarkottavat tapaturmaa, joka todella mahtoi tuntua kamalalta sille, jonka piti kaikesta vastata. Sattui näet niin että Lappeenrantaan lähetettävät keisarinnan veneeseen kuuluvat tavarat jostakin erehdyksestä lähtivät Vaasaan päin! Onneksi ne voitiin palauttaa, ennen kun se oli liian myöhäistä.

[72] Saimi Piia Svan, s. 12/6 1867, vanhemmat maisteri C. G. Svan ja Emilia Charlotta Malin. Meni 1890 naimisiin taiteilija Eero Järnefeltin kanssa, mutta jäi kuitenkin teatteriin v:een 1893.

[73] Olga Finne, s. 17/7 1866 Kangasalla, vanhemmat G. A. Finne ja Wilhelmina Vesterling. Meni 1892 naimisiin nimituomari V. Poppiuksen kanssa, mutta esiintyi senkin jälkeen useita vuosia näyttämöllä.

[74] Näinä aikoina alettiin puhua vanhoista (ensiksi "vanhoista johtajista") ja nuorista, joka jälkimäinen mainesana ensin sukelsi esiin muodossa "Nuori Suomi", lähinnä kai alkunsa saanut sen johdosta että Ruotsissa tänä vuonna oli perustettu julkaisu nimeltä "Nuori Ruotsi".

[75] Niin m.m. Sala, joka samoin kuin Bergbom asui Keisarinkadun varrella 77 rva Spohrin luona ("hyväntahtoinen sage femme"). Huumoriin taipuva Kaarlo kertoo sisarelleen emännän arvostelun hiljaisesta Salasta tekstissä mainitussa kappaleessa: "Und unser Sala! Er kann ja auch liebkosen! Das hätte ich nie geglaubt! So ein Schäfchen!"

[76] Paras näistä oli Epäilijä, joskaan ei mikään kypsynyt tuote. Bergbom olisikin ottanut sen näyteltäväksi, mutta kun se 21/1 1886 luettiin julki johtokunnan kokouksessa, johtokunta "ei katsonut voivansa puolustaa sen esittämistä", koska "sen sisällys oli sitä laatua, että se epäilemättä tulisi loukkaamaan useimpien teatterissa kävijäin uskonnollisia tunteita".

[77] Eräs "Syrjäinen" [Minna Canth itse, niinkuin sitten ilmeni] oli Kuopion Tapio lehdessä perustettavaksi aiotusta "nuoren puolueen" lehdestä lausunut kiihkoiset sanat: "Jos tämän uuden lehden kanta tulee olemaan vapaamielinen, sitä ilolla nuorempi sukupolvi tervehtii, sillä vanhojen fennomaanien jäykkä konservatismi on ollut sille tukehduttavana ikeenä, joka onkin painanut alas kaiken vireämmän henkisen elämän alun suomalaisella puolella, ja ollut siis paljon tukalampana vastuksena kuin ikinä ruotsinmielisten kylmä välinpitämättömyys (!)" — Tähän U. S. 1/7 vastasi osottamalla, että vanhat fennomaanit eivät suinkaan olleet vastustaneet muuta kuin erinäisiä "löyhän" vapaamielisyyden ilmaisuja ja ratkesi lopuksi "Syrjäiselle" kohdistettuihin sanoihin: — "koska hänen elämänsä vanhojen fennomaanien vaikutuksen alla käy tukalammaksi kuin ruotsinmielisten kylmässä välinpitämättömyydessä, niin emme ollenkaan ihmettelisi, jos kohdakkoin saisimme nähdä hänen vapaamielisyytensä kanssa siirtyneen viime mainittuun leiriin, jossa Nya Pressen 'häntä jo on ilolla tervehtinyt'." — Eihän tämä nyt ole samaa kuin "yhdistykää ruotsinmielisiin!" vaan polemiikeissa tavallinen kaiku ennen lausutuista hyökkäyssanoista.

[78] L. Hagman, Minna Canthin elämäkerta s. 241.

[79] Bergbom on unohtanut mainita, että kattokin tykkänään uusittiin.

[80] Kun katto uusittiin, korotettiin se myöskin näyttämön kohdalta, niin että kulissit voitiin vetää suoraan ylisille tarvitsematta enää kääriä niitä kokoon niinkuin ennen. Tämän vuoksi olivat vanhat kulissit yläreunaltaan korjattavat, jota paitse uusiakin maalattiin.

[81] Tätä ennen oli nti Avellan säännöllisesti näytellyt Leaa.

[82] Aihetta "protesteihin" ja selityksiin antoi varsinkin esitelmänpitäjän väite että jonkun ruotsalaisen naisyhdistyksen vaatimus, että miesten avioliittoon mennessään pitäisi olla siveellisesti yhtä puhtaita kuin naiset, oli "hävytön ja mieletön".

[83] Jo kesäkuussa Auk. Aspegren julkaisi kehotuksen asiaaharrastaville kannatuksellaan edistämään uutta teatterihanketta. Kts. U. S. 1887 n:o 140.

[84] Oulussa käytettiin nimeä "Parjaus parittajana".

[85] Naimi Armida Stenbäck, s. 5/10 1867 Rautalammilla, koulumestari Lauri Stenbäckin ja Hilda Granbergin tytär. Tullut teatteriin jo 1885 ja opiskellut nti K. Avellanin johdolla; mennyt 1891 naimisiin silloisen ylioppilaan sitten kielenkääntäjän ja maisteria V. M. Kahilaisen kanssa, mutta pysynyt teatterissa v:een 1898.

[86] Liikemies, Robert Kiljanderin serkku.

[87] Finlandissa teatterin johtoa kovasti nuhdeltiin siitä, että kappale oli näyteltäväksi otettu. Tämän kirjan tekijä taasen lausui tunnustuksensa teatterille ("Suomalainen teatteri", U. S. 14/10), että se oli antanut yleisön tutustua merkilliseen teokseen. Eikä Ibsen mitenkään ollut kuvannut henkilöitään miellyttäviksi, niin että näytelmä voisi "katsojia turmella".

[88] Arvostelija oli tämän kirjan tekijä.

[89] Runoilijan vastauskirje kutsumukseen on päivätty: Koivuniemellä 12 p. tammik. 1888.

Minä kiitän kutsumuksesta, jota, jos Jumala tahtoo, olen noudattava koko pataljoonan kanssa lapsia ja lapsenlapsia. Tälle joukolle tuottanee kai suurimman ilon sota toisessa näytöksessä.

Ilmottakaa minulle millä välinäytöksellä saan tehdä lyhyen käynnin näyttämölle kiittääkseni näyttelijöitä! Mutta älkää huoliko näyttää minua esirippu ylhäällä!

Ei yksikään näyttämö ole esittänyt Reginaa niin huolellisesti kuin Suomalainen teatteri. Sen ansio on ettei kappale jo ole mennyt kaiken maailman tietä vanhana deklamatsioniläksynä. Kiitos kaikesta ja paljosta enemmästä kuin köyhästä Emmeritzistä!

Hoida kurkkuasi, sinä olet tarpeen tässä maassa! Ja sano terveisiä Emilielle teidän

hartaalta Z. T:lta.

J. K. Ajattele jos Björnson nyt tulisi Expressillä!
Hänen pitäisi saada kuulla tshudien loihtivan!

[Huhu kävi jo tähän aikaan, että Björnson aikoi käydä Suomessa; mutta hän tuli vasta toukokuulla.]

[90] Mahdoton on sanoa tinkimättä: kaikki, sillä ultraruotsinmieliset tekivät parastaan häiritäkseen juhlaa. Kansakoulujen oppilaat kiellettiin käymästä juhlatervehdyksellä, Taideyhdistys, jossa Z. Topelius oli toiminut 33 vuotta, loisti poissaolollaan y.m. y.m.

[91] Näin Numers itse kertoo kirjeessä (17/4 1889) tekijälle, joka on hänen nuoruudentuttaviaan.

[92] Väsyneenä odottamaan Numers 7/9 1885 oli kirjoittanut tekijälle ja pyytänyt, että minä perisin hänen käsikirjoituksensa Hertzbergiltä ja toimittaisin sen hänelle. Hertzberg lähetti sen kuitenkin suoraan Numersille, joka silloin oli Vehmaisten asemalla. Kohta sen jälkeen hän tuli Suinulan aseman päälliköksi.

[93] Katsomme velvollisuudeksemme mainita, että olemme Numersilta turhaan pyytäneet käytettäväksemme Bergbomin kirjeet hänelle.

[94] Eerikki Pukesta maksettiin Numersille 500 mk, josta hän luovutti ehdottoman näyttelemisoikeuden teatterille, mutta pidätti itselleen (taikka myönnettiin hänelle) täysi oikeus painattaa se niin suomen- kuin ruotsinkielellä.

[95] Tietäjästä suoritettiin Erkolle tekijäpalkkiona 500 mk.

[96] Kuultuaan Berlinissä, että Deutsches Theater aikoi heinäkuulla näytellä Kööpenhaminassa, Kaarlo oli kirjoittanut Emilielle, että Weckmanille oli annettava apua, niin että hän voisi olla pari kuukautta Tanskassa, itse hän lupasi maksaa hänen meno- ja tulomatkansa. Weckman, joka ei osannut vieraita kieliä, voisi näin hyötyä enemmän kuin Saksan- tai Ranskanmatkan kautta. Weckman oli tietenkin iloinen tarjoumuksesta. — "Hän on vastaanottavainen hyviin vaikutelmiin nähden", Bergbom arvostelee, "se näkyi, kun hän lyhyellä Pietarin matkalla tutki Reviisoria."

[97] Laajempi selostus johtokunnan kokouksesta y.m. asiaan kuuluvasta tavataan alempana 21:ssä luvussa.

[98] Kaarle Halme (Sundgren), s. 4/12 1864 Hämeenkyrössä, tuli palveltuaan Turun lääninhallituksessa ja oltuaan v.t. nimismiehenä teatteriin syksyllä 1888.

[99] Tämän kirjan tekijä.

[100] Kirjan tekijä Valvojassa.

[101] Kirjan tekijä Valvojassa.

[102] Kirjan tekijä Valvojassa.

[103] Kirjan tekijä Valvojassa.

[104] Yhteisnäyttelemisen salaisuus forumkohtauksessa oli siinä, että johtaja oli jakanut vähemmän kehittyneet avustajat ryhmiin, joita varsinaiset näyttelijät johtivat. Samaa keinoa Meiningiläisetkin käyttivät.

[105] Kuitenkin on merkille pantava että Zolan kappaleessa ei ole mitään vallankumouksellista tendenssiä.

[106] Nti Alli Nissinen on kuitannut kolmannen näytöksen kääntämisestä 80 mk, ja rva Anni Levander näyttää kääntäneen 1:sen ja 2:sen näytöksen [kuitissa on 3 näytelmän käännökset yhdistetty]. Luultavasti Sala sitten viimeisteli suomennoksen.

[107] Tämä tarkottanee ei ensimäistä vaan jotakin myöhempää laitosta, koska Numers luuli 3:ssa päivässä suorittavansa korjaustyön.

[108] Näitä päivän iskusanoja lisättiin kappaleeseen harjotuksissakin, ja kuuluvat innostuneet näyttelijätkin siinä kilpailleen keskenään.

[109] Samassa kokouksessa, missä johtokunta määräsi Numersille tämän palkkion, päätettiin hänelle antaa lisäksi 300 mk matkarahaksi, millä hän matkustaisi Itä-Suomeen tutkiakseen kansanelämää.

[110] Kirje on laadittu tammikuulla 1892 Tampereella tapahtuneen keskustelun jälkeen, jossa Bergbom turhaan oli koettanut "palauttaa vanhan hyvän suhteen" Numersin ja hänen välillään.

[111] O. E. Tudeer Valvojassa.

[112] Toukokuulla johtokunta suostui ottamaan Kivisen teatterin palvelukseen.

[113] Keräyspuuhan toimeenpanijat olivat rvat Anna Ahnger, Ida Aspelin, S. Blomstedt, Hilma Gripenberg, Anna Stenroth ja Hilda Äyräpää jotka huhtikuulla 1889 tekivät keskenään sopimuksen kehottaa ystäviänsä ja ystävien ystäviä kutakin keräämään 10 markkaa teatterin vajauksen vähentämiseksi. Niinkuin näkyy ei paljoakaan puuttunut, että kutakin alkuunpanijaa kohtaan olisi kertynyt 1,000 markkaa.

[114] Tämä "torpparikomedia" on epäilemättä yksinäytöksinen huvinäytelmä Uusi Pirtti (Nystudansen), joka tavallisuuden mukaan valmistui paljon myöhemmin kuin luvattu oli. Se esitettiin näyttämöllä vasta tammikuulla 1903.

[115] S. 2/9 1869 Kuopiossa; vanhemmat K. G. Blomqvist ja Johanna Hoffrén. Liittyi Aspegrenin seurueeseen 1887.

[116] Toisessa kirjeessä Emilie lausuu paheksumisensa siitä, että ruotsalaiset alkoivat näytelmän esittämisen vähän ennen. "Mutta siihen emme voineet mitään. Esittämisoikeus oli erikseen myyty Venäjälle, ja pitkä aika meni kirjeenvaihtoon siitä asiasta. Ruotsalainen teatteri sitä vastoin käyttää Ruotsiin myytyä esittämisoikeutta. Jos olisimme tahtoneet, olisimme voineet estää heidät näyttelemästä kappaletta."

[117] "Jacques Damour" oli yksi niistä neljästä pikkukappaleesta, jotka muodostivat näytäntöohjelman, millä André Antoine Parisissa 30 p. maaliskuuta 1887 perusti "Vapaan teatterin" (Théâtre libre). Myöskin Vergan kuuluisan draaman oli Antoine 1888 näytellyt kaikkea sovinnaista hylkäävässä teatterissaan.

[118] Syystä kun influensa oli hätyyttänyt häntä silloinkin kun hän alkoi Papin perhettä kirjoittaa, sanoi hän sitä "oikeaksi influensanäytelmäksi".

[119] Palkkiona suoritettiin Papin perheen tekijälle tähän aikaan tavallinen summa, 600 mk.

[120] Hemmo Kallio (Herman Puttonen), s. 2/4 1863 Jyväskylän pitäjään Eerolan talossa, jonka Rautalammilta tullut isä oli saanut naidessaan talon tyttären. Nälkävuosina meni talo menojaan, isä lähti maailmalle työnhakuun, ja Hemmon täytyi kerjäten elättää itseänsä ja äitiänsä. Sittemmin isä toki palasi, ja poika sai käydä 4 vuotta kouluakin Jyväskylässä. V. 1878 hän pääsi oppilaaksi Weilin ja Göösin kirjapainoon, 1882 hän muutti Helsinkiin, työskennelläkseen eri kirjapainoissa, ja 1888 Kuopioon Backmanin vastaperustetun kirjapainon johtajaksi. Tästä verraten turvatusta asemasta vastustamaton halu vei hänet alalle, jolla taas oli oppilaana alottaminen. Kirjailijanakin Kallio on toiminut, m.m. sovittanut Seitsemän veljestä näyttämölle.

[121] Kirsti Sainio, s. 24/7 1872 Helsingissä, vanhemmat työmies Erik Johan Kjäll ja Erika Wass, suomalaisen kansakoulun käynyt ja yksityistä opetusta nauttinut m.m. kielissä, Näyttämötaiteessa hän on nti K. Avellanin oppilaita.

[122] Cecilia Silén, s. 13/8 1864 Helsingissä, oli Bergbom-sisarusten suosikkeja. Tohtori risti hänet Sillaksi ja muisti häntä viimeisissä määräyksissään. "Silla" puolestaan huvitti nti Bergbomia ja tohtoria, kun tämä oli sairaana ulkomailla, kirjeillään teatterista.

[123] Tarkottanee sitä, että Kaarlon asuinhuone uudessa rakennuksessa (Yrjönkatu 13) tulisi vaatimattomaksi.

[124] Rva Augusta af Heurlinin terveydentila oli edellisenä talvikautena ollut hyvin huolestuttava.

[125] Ne kaksi kirjettä, joissa Bergbom kertoo kaikki mutkat, eivät voi saada tässä tilaa, mutta pääseikka on kuitenkin mainittava. Syystä kun oli nyrjäyttänyt polvensa, hän jäi yöksi Salzburgiin, joka on ensimäinen asema Itävallan puolella. Mennessään hotelliin hän jätti, niinkuin usein tehdään, koffertinsa aamuksi asemalle; mutta kun hän aamulla kysyi sitä, oli se hävinnyt tietämättömiin. Asia oli sitä ikävämpi, kun arkussa oli enin osa matkarahojansakin. Tästäkös syntyi jupakka. Kun näet ruvettiin sähköteitse koffertia tiedustelemaan, alkoi riita itävaltalaisten ja baijerilaisten virkamiesten välillä: syytettiin toiset toisiaan hutiloimisesta. Eikä se siihenkään rajottunut. Juuri näinä aikoina preussilaiset valittivat, ettei baijerilaisilla rautateillä ollut tarpeellista 'kuria' (Zucht), vaan oli muka välttämätöntä asettaa ne preussilaisen hallinnon alle. Sentähden baijerilaiset olivat peloissaan, että juttu tulisi julkisuuteen. Se taaskin teki, että Bergbomilla ei lainkaan ollut aihetta syyttää viranomaisia välinpitämättömyydestä. Kyllä ne tekivät parastaan, mutta päiviä kului ennen kun asia selvisi. Bergbomin koffertti oli harmaja, ja Wienistä tuli harmaja matka-arkku, jota ei kukaan ollut siellä perinyt. Se oli kuitenkin väärä. Oikea tuli viimein — Hampurista, ja nyt päästiin pulman perille. Bergbomin lähtiessä Reichenallista oli ollut tavaton tungos asemalla, ja silloin vaihdos oli tapahtunut hänen ja erään hampurilaisen herran harmajan koffertin välillä. Asian selviäminen jälleen lykkääntyi sen vuoksi, että tuo herra oli poikennut alkuperäisestä matkasuunnitelmastaan ja vasta viivyttyään kuka ties missä tullut Hampuriin ja huomannut saaneensa väärän koffertin. — Hädissään Kaarlo oli sähköttänyt Emilielle ja pyytänyt rahaa. Tämä hätäileminen, jolla hän oli säikähyttänyt sisartaan, oli hänestä kaikkein ikävintä.

[126] Kirjoitus, joka päättyy kirjeenmuotoisesti, alkaa päällekirjoituksella: "Elinan surma — senaste uppsättning". Sana "viimeinen" viittaa edellisiin samanlaisiin, jotka kai olivat v:lta 1889 ja joita Bergbom jo oli arvostellut. "Tämän suunnitelman keksin kotimatkalla", sanotaan kirjeen lopussa.

[127] Kun kysymys Elinan surman synnystä oli tullut julkisuuteen, ja Numers vaati käsikirjoituksen takaisin, Bergbom lähetti aikaisimman, mutta antoi sitä ennen jäljentää sen ja herrojen J. Brofeldtin, I. K. Inhan, Alex. Slotten ja J. N. Reuterin tarkastaa ja todistaa jäljennöksen ja alkukirjoituksen yhtäpitäväisyys. Todistus on allekirjoitettu Helsingissä 10 p. lokak. 1892.

[128] Tämä kuvaelma kuuluu nähtävästi myöhempään laitokseen, sillä se on niin yhtäpitävä kolmannen kuvaelman kanssa valmiissa näytelmässä. Sitä paitse siinä on viittaus sakaristokohtaukseen, joka on myöhempi lisäys. Tarkotamme Klaun kysymystä, mihin Kirsti on toimittanut "kerjäläisen, jonka varasti papilta".

[129] Niinkuin lyhyestä selostetusta näkyy, on toiminnan kulku yhtämittainen ja selvä. Kumminkaan ei kuvaelmia ole kuin viisi, vaikka viimeinen on merkitty "seitsemäs". Oliko tarkotus jakaa pari niistä kahteen, vai onko kaksi hävinnyt? Jos jälkimäinen olettamus on oikea, niin pitäisihän toiminnan kulussa olla aukkoja. Kun ei ole sitä kirjettä, joka arvattavasti seurasi lähetystä, on vaikea ratkaista asiaa. Ettei tässä kuitenkaan perusteellisempaa erehdystä voi olla, sen näkee seuraavasta, se on siitä, että Numers itse todistaa sen mitä valmiissa draamassa on eroavaa ja uutta olevan Bergbomin antamaa.

[130] Lause näyttää sisältävän ristiriidan kun siinä toiselta puolen sanotaan että Bergbom on hyväksynyt kaiken ja toiselta puolen, että Numers on sisällykseen nähden alistuva hänen ohjaukseensa. Asia käy kuitenkin selväksi kun huomaa, että Numers sanalla "uppställning" (exposé) tarkottaa ainehistoa, s.o. draaman henkilöitä eri luonteineen ja heidän suhteitaan toisiinsa. Siinä Bergbom ei ollut ehdottanut mainittavaa muutosta, sitä vähemmän kuin kaikki päähenkilöt: Klaus, Kirsti, Elina, Uolevi ovat kansanrunosta saatuja; kumminkin sommittelu muutettiin melkoisesti, ja samalla tuli traagillinen selkkauskin syvennetyksi.

[131] Keksimällä pakinoivat rouvat Bergbom rikastutti kuvausta samoin kuin ehdottamalla rouvat Kuopion takana kappaleeseen.

[132] Kirstin väite että hän on Klaun puoliso yhtä hyvin kuin Elina, vaikka ei pappi ollut vihkinyt häntä, tavataan jo Bergbomin oopperasuunnitelmassa (kts. I s. 156).

[133] Kerjäläinen vastaa runon Kiesusta ("Kiesus äiänä käveli"), joka kysyy mitä katuva Klaus itkee? — Bergbom ajatteli häntä mieheksi, joka mieron teillä kulkiessaan oli tutustunut hussilais- tai muuhun 1400-luvun lahkolaisoppiin. Kirjantekijä muistaa hänen kysyneen, olinko missään kirjassa tavannut tietoja sen ajan lahkolaisista. Näin käsitettynä tällä sivuhenkilöllä on merkitystä ajankuvauksen kannalta.

[134] Numersin oli niin vaikea luopua tulipalo-katastroofista, että hän vielä viimeiseen puhtaaksikirjoitettuun kappaleeseen lisäsi: "kerjäläisen puhuessa alkaa tulenhohde näkyä ja enenee enenemistään, niin että esiripun hitaasti laskiessa yleisölle käy selväksi, että talo palaa myrskyssä (!)"

[135] Puhdas tulo teki 960 mk. Jo keväällä oli Numers saanut tekijäpalkkiona 600 ja jouluksi hallitukselta kunniapalkintona 2,000 mk "erittäin" Elinan surmasta.

[136] Ehdotus saavutti myöhemmin hyväksymisen korkeimmassa paikassa.

[137] Tavallinen maksu Ida Aalbergin vierailuista näinä vuosina oli 150 mk illasta ja yksi "resetti" eli, niinkuin nykyään sanotaan, "lahjanäytäntö."

[138] Muun muassa Numers puhuu eräästä käsikirjoituksesta, johon hän oli tehnyt viimeiset korjauksensa ja jonka hän vähän ennen näyttelemistä oli lähettänyt Bergbomille. Sen hän tahtoo takaisin, koska hän muka oli lahjottanut sen eräälle naistuttavalleen. Ettei Bergbom sitä antanut, riippui tietysti siitä, että se juuri oli sen yhteistyön tulos, josta erimielisyys oli olemassa. Muutoin arvaamme Bergbomin menettelyyn senkin vaikuttaneen, että Numers oli antanut Kuopion takana kappaleen Arpelle, ja tuli tämä itse Helsinkiinkin näyttelemään sitä ja siis Suomalaisen teatterin kanssa kilpailemaan, ennen kun näytelmä oli suomenkielellä "loppuunnäytelty". Kun pitää tätä esimerkkiä silmällä, ei ole lainkaan kummaa, että Bergbom teatterinsa tähden piti kiinni luonnollisesta oikeudestaan Elinan surmaan.

[139] Koska tekstissä mainittujen lehtien huomautus että Suomalainen teatteri olisi verraten vähäisellä palkkiolla lunastanut itselleen tekijältä näyttelemisoikeuden, jolla se sitten oli ansainnut "kymmeniä tuhansia" nykyaikana ehkä näyttää merkitsevämmältäkin kuin 1890-luvun alussa, on tässä syytä muistuttaa että siihen aikaan 600 mk ei ollut niinkään mitätön palkkio. Tosiasia on näet että Suomalainen teatteri tässäkin kohden oli avaramielisempi kuin Ruotsalainen. Bergbom tahtoi aina että maksettaisiin mahdollisimman runsaasti ja milloin ei teatterin omista varoista katsottu voitavan antaa niin paljon kuin hän olisi suonut, koetti hän vaikuttaa niin että tekijät muualta päin saivat lisäpalkkiota. Siten oli hän myötävaikuttamassa siihen, että sekä Minna Canth että Numers saivat palkintoja. Numers sai siten Kuopion takana ja Elinan surma kappaleistaan, edellisestä 900 ja jälkimäisestä 3,560 markkaa (kts. ylemp. s. 416). Mahdollista on että nämäkin määrät tuntuvat pieniltä nykyään, jolloin kuulemamme mukaan käännöksistäkin vaaditaan yhtä paljon kuin ennen alkuperäisistä draamoista. Varmaa on kuitenkin että tekijät, heidän kirjeistään päättäen, olivat sangen tyytyväisiä Bergbomin aikaiseen maksutapaan. — Muutoin on huomattava, että suomalaisten kirjailijain palkkiot meillä alkoivat nousta vasta sen jälkeen kun kustannusosakeyhtiö Otavan perustamisen kautta (1890) tarpeellinen kilpailu kustantajain välillä oli syntynyt. Tämän kirjan tekijä on tässä tavallaan asiantuntija, sillä kun hän 1888 G. W. Edlundille tarjosi niin suuren (!) suomalaisen kirjan kuin Johannes Takasen elämäkerran kustannettavaksi, sai hän sen takaisin ivallisella hymyllä — "Ei kannata, sehän on kokonainen taidehistoria, jos itse maksatte painatuksen, niin otan sen myytäväksi!" Silloin nolattu tekijä päätti, että suomalainen kustannusyhtiö Helsingissä on perustettava, ja kahta vuotta myöhemmin Otava alkoi toimensa. Sitä ennen Bergbom oli niitä harvoja, jotka olivat kohdelleet suomalaisia kirjailijoita — kirjailijoina.

[140] Meidän harventamamme.

[141] Numersilla oli ollut tekeillä kappale nimeltä "Snälla flickor".

[142] Tulen polttama lapsi pelkää tulta.

[143] Olga Salo, s. 29/12 1865, muurarimestari W. Piirosen tytär Viipurista, yksityisen venäläisen koulun käynyt, vasta 16-vuotiaana oppinut suomea, mutta niin hyvin siihen perehtynyt, että suomentajana (venäjän- ja saksankielistä) ja kirjailijanakin toiminut. V 1887 liittynyt Aspegrenin seurueeseen, jonka jäsenenä jonkun aikaa nauttinut rva Raa-Winterhjelmin opetusta Tukholmassa; naimisissa Oskari Salon kanssa, joka vuotta myöhemmin muutti Aspegrenilta Suomalaiseen teatteriin.

Mimmi Lähteenoja, s. 27/8 1865, korpraalin tytär Helsingistä, kansakoulun käynyt, Aspegrenin seurueessa v:sta 1888.

Otto Närhi, s. Rautalammilla 1864, oli soittajana Kuopion pataljoonassa ennen kun 1884 liittyi Aspegrenin Kansanteatteriin.

[144] Tämä rintakuva, jonka Runeberg teki omasta alotteestaan, on nyt pronssiin valettuna Kansallisteatterissa. Se samoin kuin ennen mainittu (kts. ylemp. s. 419), samassa paikassa nähtävä, Rob. Stigellin muovailema Emilien rintakuva valettiin — Emil Vikströmin välityksellä — pronssiin Brüsselissä 1908. Kustannuksiin käytettiin sisarusten hautapatsaan pystyttämistä varten kerättyjä, ylijääneitä varoja.

[145] Nämä sanat tarkottanevat "Kovan onnen lasten" aikoja ja teatterissa tapahtuneita sisällisiä rettelöitä, joissa seurueen jäsenet näyttäytyivät kovin vähän ymmärtävän panna arvoa johtajaan, joka heillä oli.

[146] Niin oli tehty edellisenäkin syksynä ja oli siis Minnan väite, että kappaletta U. S:n arvostelijan "kiellosta" ei oltu kansannäytännössä esitetty, väärä.

[147] Suora viittaus siihen mitä oli tapahtunut nähdään paitse parissa edellisessä otteessa eräässä Minna Canthin kirjeessä Emilielle (15/7 1891), jossa hän — kerrottuaan miten Kuopiossa "nuorten" piireissä tapahtuneissa neuvotteluissa kirjailijayhdistyksen perustamisesta voitolle oli päässyt (Minnan vastustama) mielipide, että yhdistys on käsittävä myöskin ruotsalaisia kirjailijoita — lausuu: "On se luonnollista nykyisissä oloissa tuo liittyminen sveeseihin. Ajatelkaamme vaan Ahon asemaa viime valtiopäivillä [se on m.m. 'Yksin' kirjan arvostelua, kun oli kysymys kirjailijapalkkioista]. Ja mitä minun kokemuksiini tulee, niin — nehän tunnette. Ei minulla ollut Kovan onnen lapsissani puolellani muut kuin Nya Pressen. Ja kun Suometar viime vuonna kertoo Suomalaisen teatterin hyvästä menestyksestä, ei se katso maksavan vaivaa edes mainitakaan, että siellä myöskin oli näytelty kotimainen kappale [Papin perhe!]. Muistuipa silloin mieleeni, kuinka sveesit olivat ottaneet Tavaststjernan huonot 'Affärit' vastaan. Fennomaanit eivät pane mitään arvoa kirjallisuudelle, he ennemmin tahtoisivat sen tukahuttaa, jos mahdollista. Kun ei omalta puolueelta saa minkäänlaista sympatiaa, ja kun ruotsinmieliset ovat siihen määrään ystävällisiä kuin he ovat, miksi emme silloin tarttuisi ojennettuun käteen. Että minä sen teen haikealla mielellä on luonnollista, sillä minulla on vielä muistossa entiset ajat, jolloin kaikki henkinen työ suomalaisella taholla sai tukea ja kannatusta fennomaaneilta. Nyt päin vastoin. Niin ajat muuttuvat. Nuoret ovat onnellisempia, sillä he voivat vapaammin jättää entiset ystävät ja liittyä toisiin, taikka oikeastaan he ruotsinmielisissä vasta saavat ystäviä. Muun muassa on nyt kysymys Kalle Ahon 'Epäilijän' kääntämisestä ruotsinkielelle, jolloin se myöskin tulisi otettavaksi Ruotsalaisen teatterin ohjelmistoon. Ei suinkaan ole hänen syynsä, että näin käy. Eikä myöskään sovi ihmetellä, jos hänestä, kaikista periaatteista huolimatta, sen jälkeen tulee Ruotsalaisen teatterin palvelija. Syyt ovat ihmeteltävät ja ikävät, — seuraukset ovat luonnolliset (!)." — Näkeehän tästä, että Minna Canthissa se kiihottunut mieliala kuvitteluineen, johon luopuminen perustui, oli jo täysin kehittynyt kesällä 1891.

[148] Muillekin Sala kirjoitti jäähyväiskirjeitä, muun muassa nti Emilie Stenbergille yhden, joka sisälsi viimeisiä sanoja ja tervehdyksiä kullekin toverille erikseen.

[149] Nähtävästi kirjoittaja on Salaa varten sattuvasti käyttänyt sanoja ja lauseita niistä muistosanoista, jotka Bergbom 1883 oli kirjoittanut Vilhosta (kts. ylemp. s. 152). Bergbom itse ei ole voinut Salasta kirjoittaa, aika ei olisi sitä myöntänyt.

[150] Meillä on käytettävänämme ainoastaan alustelma, johon korjauksia on tehty. Mahdollista lienee, että joku kohta vielä muutettiin puhtaaksikirjoittaessa, mutta pääasiassa sen sisällys epäilemättä on sanasta sanaan semmoinen, jollaisena rva Canth sai sen luettavakseen. — Lukijaa kehotetaan silmäilemään Minna Canthin syytöksiä (siv. 444), sillä kirjoitus kohdistuu niihin, toiseen toisensa perästä.

[151] Tämän jälkeen seuraa käsikirjoituksessa pyyhitty kohta, jossa sanotaan, että kappaleen esittäminen Uudenmaan pataljoonan seuranäytännöissä yksinkertaisemmin on siten selitettävissä, että ruotsinmielisillä upseereilla ei ollut aavistustakaan Kovan onnen lapsista, "oliko se kala vai lintu!"

[152] Arvostelija, jota tässä tarkotetaan, oli maisteri Rinne, joka 1890-91 kirjoitti teatterista U. S:een. Kun lokakuulla 1890 oli näytelty Calderonin Elämä on unelma ja Shakespearen Hamlet, katsoi hän syytä olevan muka yleisön nimessä moittia ohjelmistoa liiallisesta klassillisuudesta. "Suomalaisen teatterin ystävä" (tämän kirjan tekijä) esiintyi 11/11 ohjelmiston puolustajana sitä paremmalla syyllä kuin tunnettu oli, että klassilliset näytelmät olivat säännöllisesti menestyneet paremmin kuin uudenaikaiset. — Se joka piti Papin perhettä vähemmän sopivana kansannäytännöksi, lienee kuitenkin ollut toinen tilapäinen arvostelija. Kun näet Papin perhe syksyllä 1891 oli kansannäytäntönä annettu, julkaisi eräs "katselija" U. S:ssa pitkän kirjoituksen, jossa hän laajasti puhuu niistä kasvatusperijohteista, jotka hänen mielestään kappaleessa tulevat näkyviin. Arvattavasti luuli Minna Canth tämän hänelle hyvin epäsuosiollisen kirjoituksen vaikuttaneen Bergbomiin. Syy ettei Papin perhettä voitu näytäntökaudella 1891-92 useammin kuin yhden kerran esittää kansannäytäntönä, oli kuitenkin tekstissä mainittu, Salan ulkomaanmatka.

[153] Niille, joista Bergbomin sanat tuntuvat liian ankarilta, muistutamme mitä tri Rolf Lagerborg ruotsalaistemme hirmulapsena (enfant terrible) lausuu Framtid lehdessä 1906 n:o 19 puhuessaan ruotsalaisten tulevaisuudesta kun suomalaisuus pääsee voitolle: hallitsevien jälkeläisinä he muuttavat mieluummin pois kun taipuvat "entisten renkiensä" alle, "kasvatettuina ylenkatsomaan suomalaisuutta" on heistä, ruotsinkielen alistettu asema "arvokkaisuuden ja ihmisarvon uhraus". — Bergbom oli siksi kokenut, että hän, niinkuin vanha lausetapa kuuluu, "tunsi Pappenheimiläisensä".

[154] Kuinka Minna Canth kahdeksan vuotta ennen — silloin kun hän todella rakasti Suomalaista teatteria — puhui siitä, näyttää seuraava ote kirjeestä Emilie Bergbomille (28/6 1884): "Ollakseni oikein runollinen vertaan Suomalaista teatteria ihanaan puuhun, jossa me kaikki olemme oksia ja jossa Tohtori ja Emilie ja Ida Aalberg ovat kaikkien suurimpia oksia. Kuinhan en minä oksa vaan kuivettuisi ja karsittaisi pois." — Todellisuudessa hän itse repäisi itsensä irti "ihanasta puusta".

[155] Valaiseva on erään tunnetun ruotsinmielisen vastaus kun keskustellessa Bergbomin ja Numersin välisestä riidasta kysyttiin: "Mutta mitä sitte, jos Numersilta ei enää mitään valmistuisikaan, kun hän jää yksin?" — "Se on yhdentekevä, kun vaan ei Suomalainen teatteri ansaitse rahaa hänen kappaleillaan!"

[156] Lähteissämme ei ole mitään tietoja siitä että Bergbom olisi vaikuttanut tämän draaman syntyyn. Kumminkin tiedämme niin tapahtuneen, sillä samoin kuin hän kävi Numersin luona neuvottelemassa uusista draamoista, kävi hän syksyllä ja talvella 1891-92, jolloin näytelmä kirjoitettiin, Tavaststjernan luona, joka silloin asui Malmilla. Kirjan tekijä on kuullut tämän Bergbomin omasta suusta. — Runoilija koetti aluksi kirjoittaa näytelmänsä suomenkielellä. Hän lähetti näet 23/11 1891 neljä "suorasti suomeksi" kirjoitettua kohtausta K. Leinolle tarkastettavaksi. Myötäseuraavassa kirjeessä hän sanoo: "Koko tämä juttu syntyi siitä, että minä tunsin ajattelevani suomeksi, kun panin ruotsalaisia sanoja Pihlin ja Lehtimaan suuhun". (Nykyaika 1898 s. 241 ss.) Sittemmin hän kuitenkin luopui yrityksestään ja pyysi Ahoa suomentajaksi.

Uramon torppa oli ensimäinen näytelmä, jonka esittämisoikeudesta tekijän ja teatterin välillä (tanskalaisen mallin mukaan) laadittiin välikirja. Näytteeksi suomennamme sen tähän:

Sopimus Suomalaisen teatterin ja minun välilläni oikeudesta
esittää 4-näytöksistä draamaani Uramon torppa.

I. Niin pian kun johtokunta on hyväksynyt kappaleeni näyteltäväksi,
saan minä palkkiona viisisataa (500) mk.

II. Jokaisesta kolmestakymmenestä (30) ensimäisestä näytännöstä, joko ne tapahtuvat Helsingissä taikka maaseudulla, saan minä kymmenen (10) prosenttia teatterin bruttotulosta tekijäpalkkiona.

III. Kaikista seuraavista näytännöistä saan viisi prosenttia teatterin bruttotulosta.

Yllämainituilla ehdoilla luovutan minä tämän draamani esittämisoikeuden Suomessa Suomalaiselle teatterille, kuitenkin niin että sen yksinomainen esittämisoikeus on voimassa Helsingissä viisi vuotta eteenpäin tästä päivästä lukien, maaseudulla kolme vuotta.

Helsingissä 7 p. marrask. 1892.

Karl A. Tavaststjerna.

Tämän sopimuksen hyväksyy:

(Johtokunnan jäsenten nimet.)

[157] Tammikuulla olisi otettu uudempi Ibsenin näytelmä Rakennusmestari Solness esitettäväksi, jos Ida Aalberg olisi suostunut näyttelemään Hilda Wangelia, mutta vastaus oli kieltävä.

[158] Tekijäpalkkiona maksettiin K. Aholle 400 sekä M. Vuorelle ja Numersille kummallekin 150 mk.

[159] Erkko oli niin erinomaisen arkaluontoinen, ettei hän pyytänyt eikä ottanut neuvoja runoilijatoimessaan. Ainoa tapa millä Bergbom lienee vaikuttanut tähän näytelmään oli se, että hän pyyhkimällä eli poisjättämällä eräitä lyyrillisiä kohtia teki sen otollisemmaksi näyttämölle. Oikeus "pyyhkimiseen" onkin, niinkuin tiedetään, niitä, joista teatterinjohtaja viimeksi luopuu!

[160] Kaarlo toimitti kaikki asiat kirjoittamalla nti Elfvingille. Eräässä kirjeessä 30/4 tavataan seuraava lystillinen kohta, joka koskee Prinsessa Ruususta: "Ruususessa tarvitaan lapsibaletti. Tahdotko sanoa sen affishörskalle, niin että hän ajoissa hankkii tanssijoita. Meillä pitää olla kahdeksan 6 à 7-vuotista, kuusi 9 à 10-vuotista, kuusi 12-vuotista — kaikki tyttöjä. Sitäpaitsi kymmenen poikaa noin 6—10-vuotista. Joka illasta, olkoon harjotus taikka näytäntö, maksamme 25 penniä. Jos sattumalta joku taitava täysikäinen olisi saatavissa, niin voidaan häntäkin käyttää — jokapäiväisistä löntyistä emme huoli."