HERÄNNYT KEVÄT.
Mikä siipien suhina ja sävelten helinä? —
Pääskyset! Ovatko ne jo tulleet?
Nyt on siis kevät — omiin vaaleanpunaisiin
ajatuksiini painuen en sitä huomannutkaan.
Puhkeavain omenapuiden alla olen istunut
käsi armahan kädessä, enkä ole tuntenut
tuoksujen huumaa:
hänen pyytävät silmänsä vain olen nähnyt ja
janoisesti väriseväin huulteni tuntenut olevan
hänen huulillaan —
muu kaikki on saanut huojuen kulkea ohitse
tajuntani.
Minä olen kuin uudesti syntynyt — uusi
elämä on vaikuttanut voimakkaasti,
elämä on minun, ei mikään maallinen mahti
saattaisi sammumaan saada sen syttämää tulta,
minä olen jo liiaksi ehtinyt imeä itseeni sen
kasvavaa suuruutta hänen kauttaan, joka on
minun onneni.
— Tunkekaa, tunkekaa sieluuni saakka, te
silmien säteet, jotka pitkien ripsien raosta
paistatte kuin kalvas kulta,
teidän ihmeellinen lämpönne on kuumempi
itse aurinkoa!
Miten kaikki lie tapahtunut, en ymmärrä.
Hän on äkkiä voittanut sydämeni —
se on asia, jonka salaperäisesti roihuva
rakkaus yksin kykenee selville tuomaan.
— Kevät, kevät! — Sinä vaarallinen kevät,
katso, sinä olet lumonnut minut niin, ettei
minulla ole tahdonvoimaa:
tiedotonna kuin humalainen painun onnesta
vavisten armaan aukaistuun syliin uupuen
suudelmainsa unijuomaan…
Suloinen on elämä! — Omenapuun kukat,
haudatkaa meidät tuoksuihinne!