PUUTARHA-ODOTUS.
Koko päivän minä olen kulkenut puutarhassa
poimien punaisia ruusuja.
Aurinko on vuodattanut valtaisen runsauden
säteittensä hohdetta ylitse pääni.
Tuon tuostakin olen nojannut säleaitaan ja
katsonut tomuiselle tielle:
se näyttää kovin hyljätyltä, mutta eiköhän
sieltä pian alkane kuulua askelten ääni,
kevyt ja hiljainen askelten ääni.
Minun armaani on mennyt, mutta hänen
pitäisi vielä tänään palata luokseni,
niin lupasi hän. — Ah, tiedän, että hän
rakastaa minua — sen olen monesti lukenut
kasvoiltansa.
Siksi palvelen häntä ja vien hänelle kimpun
poimimiani kukkia,
hän hymyilee niille, ne saavat painua poskeensa
ja juoda janoiset suudelmat hänen huuliltansa,
hänen pieniltä, kauniilta huuliltansa.
Sydämessäni on alkanut soida aavistelevana
värinänä heränneen lemmen sävel
ja se on saattanut uneksuvan sieluni vavahtamaan
salaperäisestä odotuksesta.
Sormiini on tullut haavoja, paljon punaista
verta tihkuvia haavoja,
mutta minä en huomaa mitään, olen kuin
päihtynyt pyörryttävän pyhästä onnesta,
nopeasti lähestyvästä onnesta.
Vihreä muratti, kohoa korkeammalle ja,
kukkaset, nostakaa päänne ylös —
te ette saa uupua päivän helteestä, pian
ympärillänne humisee kastehelminen puisto!
Oi puutarhani, miten suuresti sinua rakastan
hänen, minun armaani, tähden —
jokaisessa sopessasi väikkyy hohtavana
kuningaskukkana vierellään vietettyjen hetkien muisto,
unohtumattomien hetkien ihana muisto.