POPPELIT.
Sataa, sataa, ilta saa ja suruharsoon hienoon
verhoo ilman tummuvan ja hämärtyvän tienoon.
Puistikossa poppelit on tummat, korkeat.
Korkeammat vuoret vielä, metsät tummemmat
silmänkantamattomina aukee välillämme,
ja pilvistäkin yli maan soi itku ikävämme!
Avaan hämyyn ikkunan, ja sisään tulvahtaa
poppelien lemua niin unenhuumaavaa.
Olentooni lämpö virtaa läsnäolos armaan,
niinkuin halki sumusään ja sateen vihman harmaan
korvani mun valtimojes sykkeen kuulla vois,
ja syömet yli yön ja eron samaan rytmiin sois!