ÄÄNETÖN MAA
Olen joutunut maahan, jota en tunne. En tiedä, täällä ma kuljen kunne. Ovat outoja pilvet, outoja puut, ovat vieraita minulle ihmiset muut. Kuin valkeat, viileät marmorikuvat he vaieten käyvät ja haaveksuvat, ja tyyni kuin kuolema hymynsä on.
Kai myös minä kärsin ja riemuitsin kerta, kun sävelten paljous kuohutti verta; nyt ympäri on syvä hiljaisuus, unihorros ja liikkumattomuus. Ei linnut laula, ei latvoissa tuule, ei kahinaa lehtien korvani kuule — vain rannoilta kumean huounnan.
Yhä alla huimaavan pilvikaton mua painaa ahdistus tuntematon, kun puutarhoissa ma harhailen kukantuoksuja raskaita hengittäen. Sydän rinnassani ei elä, ei sykkää: sekin on kuin marmorikiveä mykkää — siks että se unhoitti kaipuunsa maan.