ITKEVÄ LINTU.
Jo kuoppasimme nurmeen me raukan tuskistaan. Sen rinnan punahurmeen joi ahnas multa maan. Syyslehdet ylle kummun on puista varisseet. Nyt viisahat me oomme ja vanhat, väsyneet.
Mut joka ilta saapi se jälleen ikkunaan, min takaa tirskuttaapi ja värjyy viluissaan. Yön kaiken kartanolta kuin itkun ääni soi… Se kuollut ei? — Siis miksi sen hautasimme, oi!