LUOSTARITARINA.
Kuule, kellot iltaan heläjää. Kuni kuolinvirsi, soitto nyyhkyttää. Haahmot harmaat huojuu, hämärtäy: hurskas nunnasaatto vespermessuun käy.
Kerran harpun kielin kultaisin helisivät holvit synkän luostarin. Kaiho, nuoruus keskeen vanhuuden olennossa muutti hennon tyttösen.
Luona viileen suihkukaivon tuo haaveissansa istui, linnut lensi luo. Valkokyyhkyn ruokki kädestään, karitsata suojas enkelsylissään.
Ratsu sairaan ristiritarin portilla nyt korskuu rikkaan luostarin. Heittää lapsi katseen outohon: kypärtöyhtö tuon kuin tulilieska on.
»— Kuullos, vieno, pyyntö kulkijan! Sull' on silmissäsi paiste taivahan, otsallasi vuorten lumivyö. Kärsivälle uhraa laupeudentyö! —»
Halki puiston raikahtaen soi satakielen laulu — onnen myötään toi. Luostartarhan ruusut valkeat ruskon purppurassa tummiks tummuivat.
Mutta syksyn usvat maille ui, liepehillä muurin köynnös kellastui. Angelus nyt iltaan kaikuu vain kuni joutsenien joiku kuolevain.
Lyö'ös, kello vanhan luostarin: lapsonen jo armain nukkui multihin. Soios, kello malmisointuinen: talvi kaiken kuolleen hautaa lumehen.
Kaiu, kaiu Ave Maariaa, rukoele armon, rauhan antajaa. Ihmissyömen itke ikävää riemuun, lailla ruusuin pois mi häviää.