MYRKKYLILJAT.
Voi häntä, jolle nykyisyys ei riitä! Hän vaatii myöskin ajan mennehen ja poimii niinkuin polttoyrtit siitä jok' ainoon lemmittynsä askelen.
Hän suven hyvää hedelmää ei niitä, hän myrkyttämä mustain liljojen. Hän saamastaan ei sallimusta kiitä, vaan itkee maata, joka vajos merehen!
Ah, kesken suudelmia suruun vaipuin voi värähdellä mimosan hän lailla ja vaiti on, ei nosta katsettaan.
Kuut kauniit katoo kyynelusviin haipuin, ja unen lempeätä lahjaa vailla hän öisin vääntelehtii vuoteellaan.