ODALISKI.
Hän lojuu pieluksilla divaanin, ja olkapäältä liukuu silkkihiha. On huulet punaiset kuin luumun liha, mut kasvot kuultaa lailla balsamin.
Ja ikkunansa peittyin ruusuihin kuin hiillos hehkuu — silmissään on viha: ei riitä niille puisto, pylväspiha, ne köynnösverkoin kietoo seraljin.
Niin tukehduttaa lemu myrhan, myskin, ja unhottunut ilmain heleyskin on tällä puolen tumman ristikon.
Ah, siellä virta välkkyy auringossa, ja täysin purjein keinuu aallokossa nyt laiva lähtövalmis, levoton —!