SATU.
Veen hyöky hyrskyten soi, jo tuulet ihmehen toi! On keula kaareva norsunluusta ja mastot veistetyt ruusupuusta. Nyt prinssi palmujen maan pois noutaa morsiantaan, ja purje paisuvi purppurainen. Pian rinnall' armaan on prinsessainen.
— »Käy, sulho, seuraamme, oi!» veenneitoin laulelo soi. »Hän petti prinssiä tuiretuista ja toiseen suostui, ei sua muista. Tääll' otsa ylhäisen pään yötähdin helmitetään, on täynnä aarteita täällä suistot ja merililjoja kasvaa puistot!»
Yön kaiken kuohut ne soi. Kuin veri kuumotti koi. Kun katsoi prinsessa ikkunastaan, veet viskas uhrinsa rantaa vastaan. Hän tornikammiossaan vain itki kohtaloaan. Niin silmät himmeni ihanaiset — hän häit' ei saanut, vaan hautajaiset.