VIERAS.
Ma talviyössä valvon, seuranani vain kasvot vihertävät kuollehen —! Käy kylmän väreet pitkin ruumistani, ja sydän seisahtuu kuin kuunnellen.
On armaan kielokimppu huoneessani, ja ilmassa ui sulotuoksu sen. Mut suusta vainajan lyö vastahani maan ummehtuneen löyhkä saastainen.
Tuo mykkä vieras miten tuijottaakaan!
Oi, etkö kerran kuoltuasi saakaan
sa jäädä mullan syvään lepohon?
Viel' elävien sääliäkö anoin. öin harhaat tuskallisin sielunjanoin luo kauhunsairaan ihmisolennon?