AAVELINNA.
Ritari se nuori harpunsoiton kuuli syksy-yössä kulkeissaan, huomas jyrkänteellä linnan loiton, lähti sitä kohden ratsullaan. Tuohustulet paloi ikkunoissa, valoi synkkään pimeyteen loistettaan.
Kiiti halki metsän kammottavan ritari ja takaa piilipuun näki vallihaudan ammottavan kuni kuilun paistehessa kuun. Nostosilta vaipui vingahtaen, haipui portin kumu tuulen voihkailuun.
Vartijoita etsein harhailivat miehen silmät — turhaan kuitenkin. Ovet itsellänsä aukenivat autioihin holvisaleihin. Jälleen soitto kumma kuului, laulu tumma johti askeleita ritarin.
»Sieluni mun valittuaan vuottain liekin lailla kesken myrskysään lepattanut on, sen tuloon luottain tuijottanut yöhön pimeään. Niinkuin pilvet tuolla, vuodet kiitää — kuolla orpo kaipuu ei voi ikänään.»
Hämärästä salin sisimmäisen löysi ritari nyt laulajan, neidon nuoren, kultakutripäisen, ihanan, mut oudon valkean. Soi kuin huokausta harppu — lukki musta punoi verkkoaan sen laitahan.
»Vieras olet mulle, armas impi. Sinut sentään sydämeni mun tuntee: olet muita kaunihimpi, ääni, kasvot sull' on kaihotun. Lempeni ma annan kodiksesi, kannan täältä kauhun kammioista sun»
»Liian myöhään saavut, noutajani.
Kuule sana julma kohtalon:
ruusut, jotka hehkuu hiuksillani,
kukkia jo ovat kalmiston.
Kolkko, ah, on hauta,
kylmä kirstun lauta!
Mutta rauha mulla vihdoin on»
Haamu vaikeni ja usvaan haihtui. Muurit harmaat linnan äskeisen jylhään kivirauniohon vaihtui hiljaa, kumeasti jyristen. — Kuu vain yössä paloi, hohdettansa valoi yli miehen vanhan, murheisen.