KAUKAISET METSÄT.
Keskiyöllä ikävään ma havaan, sateen lauluun ikkunani avaan. Sydän valittaa. Siellä sananjalat viherjäiset, sinikellot, punakämmekkäiset vavisten nyt vartoo kuolemaa.
Siellä syksy mustan tulvan lailla hautaa metsät, joissa huolta vailla häipyi suven kuut. Haavanlehdet maahan varisevat, raskasmielisinä huokailevat tuuleen tummat, rakkaat havupuut.
Kuule, sadeyö, kun kuiskaan sulle: katoovaisuudesta voitko mulle laulun virittää, jok' on sinipunainen ja musta, jok' on täynnä murheen huumausta — laulun, jonka voi vain nyyhkyttää!