PUISTOKUJA.
Näin usein tuntuu: on kohtalomme kuin pitkä, varjoisa puistotie.
Me sitä käymme, ja loputonten se hämäryyksien halki vie.
Ah, joskus kaartuvat lehtiholvit niin vihannoivina yllä pään,
ja kevätkiurujen laulu villi siell' yhtyy lähteiden helinään.
Ja joskus keltaiset lehdet lentävät lailla liekkien nääntyväin.
Käy kylmä, viiltävä koillistuuli ja pilvet painuvat maata päin.
Mut uupumatta vain eespäin rientää on yhä kaipaus kulkijan,
siks kunnes Kuoleman lintu laulaa ja kuultaa kartano Kuoleman.
Yön yhden siellä me levähdämme, pois aamun tullen jo matka on.
Ei unen ikuisen kammioihin voi jäädä henkemme rauhaton.
Oi ystäväni, on kohtalomme kuin pitkä, varjoisa puistotie.
Me sitä käymme, ja loputonten se hämäryyksien halki vie.