Barbro Bertingin tyttövuodet

by Elisabeth Kuylenstierna-Wenster

I.

BARBRON PÄIVÄKIRJA.

Lienee aivan luonnollista, että pieni, yksinäinen tyttölapsi, joka viettää aikaansa korkeilla tuntureilla ja tuntee itsensä siellä vieraaksi, hankkii itselleen päiväkirjan rupatellakseen sen parissa, mutta tuskinpa sellainen kirja huvittanee ketään muuta kuin tyttölapsen omaa äitiä.

Barbro Bertingin päiväkirjaa, jota oli verraten säännöllisesti pidetty niinä kahtena vuonna, mitkä hän oli viettänyt tunturiseudulla, ei kuitenkaan voinut antaa äidin käsiin. Aikoja sitten olivat näet Bertingin neljä tyttöä kadottaneet kauniin, iloisen äitinsä, ja tukkukauppias Berting oli tosin hyvä isä, mutta ei ollenkaan käsittänyt harhailevia tyttömäisiä ajatuksia ja mielialoja.

Kun hänen Barbronsa keskenkasvuisena äkkiä muuttui sairaalloiseksi ja hermostuneeksi ja häiritsi varakasta, vanhaa kauppahuonetta oikukkailla mielijohteillaan, itkunpuuskillaan tai hillittömillä ilonilmauksillaan, päätti isä aivan tyynesti, että tytön oli saatava järkiperäistä hoitoa tullakseen "oikeaksi ihmiseksi". Kotilääkäri ja hän tulivat sellaiseen johtopäätökseen, ettei Barbro siedä koulutyötä eikä luultavasti myöskään kotikaupungin kosteaa, sumuista ilmaa. Hänet oli lähetettävä tunturiseudulle. Tukkukauppias sai hänet sijoitetuksi erääseen pappilaan lähelle Norjan rajaa hyvin sivistyneeseen papinperheeseen. Rouvan sisar, keski-ikäinen filosofian kandidaatti, oleskeli myös tässä hiljaisessa kodissa. Hänen ja papin oli määrä opettaa Barbrolle kouluaineita, ja rouva otti — liian harkitsemattomasti kyllä — neuvoakseen nuorelle tytölle talousaskareita. Jos hän olisi paremmin tuntenut ruskeakiharaisen pikkuvieraansa, niin hän olisi oivaltanut, ettei hänen kärsivällisyytensä riitä likikään perehdyttämään Barbroa käytännöllisiin toimiin, niin säveän hyväntahtoinen ja lauhkealuontoinen kuin hän olikin.

Neiti Winterin ja pastorin ei myöskään kannattanut kehua nuoren oppilaan edistymistä erikoisen loistavaksi, mutta se ainakin oli varmaa, että tyttö tervehtyi ja voimistui ylängön puhtaassa, raikkaassa ilmassa. Barbro nautti hiihtoretkistä, luistelumatkoista, mäenlaskusta ja lumisodasta. Papinperhe ei ottanut osaa näihin huvitteluihin, mutta Barbro sai olla Lailan ja Silokin kanssa, jotka olivat kansanopiston käyneitä lappalaisperheen lapsia ja joiden vanhemmat olivat luopuneet paimentolaiselämästä ja asettuneet asumaan omaan, komeasti rakennettuun taloonsa keskelle kirkonkylää. Kokonaista kaksi vuotta sai Barbro olla täällä levossa ja hiljaisuudessa. Hänen tulinen, vilkas mielikuvituksensa ei saanut täältä paljoa askartelun aihetta. Luonto oli liian suuri ja mahtava, jotta siihen olisi voinut syventyä. Hän kertoi usein päiväkirjalleen, että tunturit peloittivat häntä. Ne olivat kuin portittomia muureja, joiden yli hän ei koskaan päässyt. Niin paljon kuin hän yrittelikin kavuta, ei hän kuitenkaan ollut päässyt korkeimmalle laelle.

Barbro oli ennen, "asuessaan ihmisten ilmoilla", kuten oli tapana sanoa, aikonut ruveta kirjailijaksi, mutta kirjallisten lahjojen jäljet näkyivät täällä erämaassa hautautuneen kinoksiin. Jokunen pieni, lapsellinen runonpätkä tahi kömpelö luonnonkuvaus sai kyllä sijansa päiväkirjassa, mutta palava halu kirjoittaa kirjoja sammui hiljalleen yksitoikkoisuudessa.

Tukkukauppias Berting, joka hyvin mielellään tahtoi tytöstään samanlaista kuin muista siskoista ja joka ei sietänyt kesyttömän linnun siipien räpytystä, oli erittäin tyytyväinen, kun pastori ilmoitti hänelle, että Barbron huimuus oli talttunut. Hän saattoi kyllä hihkaista ilosta vähän liikaa, kun posti saapui tahi kun aurinko nousi vuoren takaa tahi kun villijoutsenet joikuivat lammella, mutta muuten ei häntä ollut työläs hoitaa. Toisinaan kyllä sattui, että hän näytti alakuloiselta ja levottomalta, mutta sehän oli tavallista hänen iässään. Se oli vain jonkunlaista mielen kasvukivistystä. Jahka hän vielä vaurastui ruumiin ja sielun puolesta, niin tukkukauppias sai nähdä hänen seuraavan sisariensa esimerkkiä ja kasvavan kelpo naiseksi.

Sehän kuulosti koko lupaavalta, ja kun tuntureilta saapuvat tiedot edelleenkin olivat suotuisia, niin päätettiin, että Barbro sai palata kotiin siksi päiväksi, jolloin hän täytti seitsemäntoista vuotta.

Ulla-täti, joka uutterasti hoiti Bertingin taloutta, iloitsi kylläkin tyhmästi luullessaan saavansa veljentyttärestään talousapulaisen. Ei ainoastakaan tyttärestä ollut hänelle apua ollut, sen jälkeen kuin Birgit oli mennyt naimisiin Bengt Malmin kanssa ja Elsa lähtenyt Lundiin lukemaan lääkäriksi. Aina, tytöistä nuorin, kävi vielä koulua eikä hänestä muutenkaan ollut varaa toivoa talousihmistä. Hänellä oli aina ollut selvillä elämäntehtävänsä. Se oli isän iso konttori.

Mutta Barbrolla — hänellä ei ollut ainoatakaan suunnitelmaa — ei mitään viitoitettua uraa. Häntä voi täti käyttää; tosin hän oli ollut mahdottomampi kuin kaikki muut kolme yhteensä, mutta nyt hän oli kai oppinut hillitsemään höynäilyään ja konstejaan.

Ei ollut tapahtunut kertaakaan, ettei viisas ja hyvin harkittu teko olisi tuottanut talolle hyötyä, niinkuin oli tarkoitettu. Ulla-täti luottikin täydellisesti veljensä tarkkanäköisyyteen kaikissa suhteissa.

Kun Barbro oli lukenut kirjeen, joka lupasi hänet kotiin syntymäpäiväksi, alkoi hänen sydämensä sykkiä rajusti ja veri kohista suonissa kuin kevätpuro.

"Hurraa! Hurraa! Hurraa! Minä pääsen kotiin!" huusi hän, niin että koko talo kajahteli, mutta ei kukaan juossut ottamaan osaa hänen riemuunsa enemmän kuin hillitsemään hänen ryöppyävää mielenpurkaustansakaan.

Pastori oli kylällä kastematkalla. Neiti Winter oli mennyt kasveja keräämään. Ja papinrouva ei suinkaan päästänyt käsistään kauhaa, jolla hän syvämietteisesi hämmenteli pataa, lähteäkseen suin päin katsomaan, mikä ilo oli yllättänyt Barbron.

"Hurraa! Hurraa!" kuuli hän yhä lähempää ja samalla vuoroin juoksevia, vuoroin hyppiviä askeleita pitkin epätasaisia, kuoppaisia lattioita, joiden poikki tilkkumatot kulkivat kuin mitkäkin suoportaat.

Äkkiä syntyi taas hiljaisuus. Kepeät askelet suuntautuivat toisaalle.

Barbro oivalsi heti menettelevänsä sopimattomasti kilttejä Granlundeja kohtaan, jos hyökkäisi heidän kimppuunsa tuo ihana ilosanoma kädessä. Silloin he luulevat, että hän on viihtynyt kauhean huonosti. Ja niinhän ei asian laita oikeastaan ollut. Hän oli vähitellen oppinut pitämään sekä metsistä että lakkasoista, tunturilakeuksista ja kimaltelevista, tummista vesistä, mutta täysin kotiutua hän ei voisi milloinkaan tähän syvään yksinäisyyteen — eikä myöskään pappilan puutteellisiin oloihin.

Hän oli katkerasti kaivannut kaunista tornihuonettaan, kun vertasi sitä siihen matalaan, vetoisaan ja ahtaaseen päätykamariin, jossa hän täällä asui. Paitsi kehnoa rautasänkyä, pakkalaatikosta kyhättyä pesutelinettä ja ruskeaa piironkia oli huoneessa pieni kivikova sohva, pari puutuolia ja kaksilaatikkoinen pöytä. Ikkunan neljä lasiruutua oli aikojen ahava purrut vihreänkarvaisiksi. Uutimet riippuivat tynkämäisinä ja koviksi tärkättyinä niukoissa laskoksissa kahden puolen ikkunanpieliä, joihin ne olivat sidotut punaisilla villanauhoilla.

Näköala oli suurenmoisen kaunis ja laaja. Silmä näki peninkulmien päähän yli järvien ja viljeltyjen maiden, kuten Barbrosta tuntui, mutta lopulta kimmosi katse takaisin, sillä kauimpana yleni alaston, ikävän näköinen tunturi, joka sulki näköalan.

Tänään Barbro ei ajatellut tunturia eikä hän katsellut alas laaksoonkaan, missä niittyvilla kimalteli ja karvaiset, mustat jäkälät hiiviskelivät pitkin maanpintaa kuin mitkäkin parrakkaat pikku tontut, jotka tavoittelevat toisiaan kiinni.

Hän katseli kirjettä säteilevin kasvoin. Näin isä kirjoitti:

Rakas tyttöni.

Nyt kai olet terve ja reipas, niin että siedät tätä meikäläistäkin ilmaa? On jo aika, että saamme Babimme kotiin. Täti ja siskot ovat myös sitä mieltä, että olet jo kauan ollut poissa.

Minä en mitenkään ehdi tulla hakemaan sinua; olethan nyt jo niin iso, että tulet toimeen omin neuvoin, luulemma. Kun enää on vain muutamia viikkoja jäljellä siihen, kun Bertingin tyttö n:o 3 täyttää seitsemäntoista vuotta, ja mainittua henkilöä odotetaan perhepiirissä nimenomaan tuoksi päiväksi kotiin, niin saat laittautua matkalle mahdollisimman pian.

Rakas lapseni, me iloitsemme sydämestämme saadessamme toivottaa sinut tervetulleeksi luoksemme — ei enää loruilevana koulutytön hupakkona, jonka päässä pyörii kaikenlaisia hassuja haaveita, vaan järkevänä, hauskana neitona, joka ei kujeile.

Ulla-täti lähettää sinulle terveisiä ja sanoo, että hän toivoo saavansa sinusta sekä hyötyä että huvia, ja Aina — meidän entisen ravakka "Pojumme" — lupaa rutistaa sinut kuoliaaksi, niin että saat olla varuillasi. Niin, Poju on tosiaankin ahkeruuden, hyvän käytöksen ja iloisen reippauden loistava esimerkki. Ajattelehan, kuinka hän on kasvanut — hipuu jo melkein pappansa pään yläpuolelle.

En ehdi kirjoittaa enempää. Eihän minulla enää muuta sanomista olekaan, kuin että ilmoitan asian yht'aikaa pastorillekin ja lähetän matkarahat sekä odotan sinua päivänä, jonka itse saat mahdollisimman pian määrätä.

Uskollinen isäsi August Fr. Berting.

Taannoin Barbro oli vain pikimmältään lukaissut kirjeen ja tuntenut suurta riemua. Nyt hän pyyhkäisi sitä miettivästi kädellään, ja hänen kasvojensa ilme vaihtui. Punaisen suun ympärille nousi väreitä, mutta niitä ei nostattanut itku, vaan jokin kiihkeän levottomasti kyselevä odotus.

Isä ei ollut maininnut sanallakaan, että häntä ikävöitiin, vaikka sellainen lie tarkoitus ollut. Isä lausui ajatuksensa aina lyhyesti ja kuivahkosti. Ulla-täti tarvitsi hänet talouteen, se oli kaikkea muuta kuin houkuttelevaa, ja sellaiseen touhuun hän ei kyennyt hivenen vertaa. Hän tulee ehkä liikuskelemaan kotonaan jokseenkin samalla tavalla kuin täälläkin puuttumatta mihinkään, mitä muut tahtovat hänen tekevän. Oli hirveää olla niin kykenemätön ja — hän oli myös haluton.

Tämä itsetunnustus sai hänet alakuloiseksi ja hän huokasi raskaasti. Monen monta kertaa hän oli vertaillut itseään siskoihinsa ja huomannut, kuinka paljoa paremmin nämä suoriutuivat kaikesta.

Birgit oli mainion sievä nuori rouva, jolla oli maailman suloisin pikku typykkä, jota hän hoiti mallikelpoisesti. Ja hän oli niin etevä perheenemäntä, että Ulla-tätikin ylisti häntä maasta taivaaseen.

Elsa suoritti tutkintonsa aina parhailla arvolauseilla, ja toverit pitivät häntä sekä velvollisuuksien täyttämisen että rattoisuuden esikuvana. Einar-serkku ja hän olivat kuin parivaljakko; he pysyivät aina yhdessä ja vetivät tasaväkisesti.

Ja Aina, kaikkien suosikki, varsinkin isän — hänhän oli luokkansa paras eikä väsynyt milloinkaan. Hän otti osaa kaikkiin urheilukilpailuihin, ja myötäänsä oli sanomalehdessä, että "urheilumaailmassa hyvin suosittu neiti Aina Berting, vaikka onkin nuorin kilpailijoista, voitti ensimmäisen palkinnon".

Hänellä oli kaikenkokoisia pokaaleja ja mitaleja, mutta Pojun mieleenkään ei johtunut ylpeillä voitonmerkeistään, hän oli vain tyytyväinen. Ja selvää oli, että voitot merkittiin kirjaan. Berting nuorempi oli synnynnäinen numeroihminen.

No, siihenkö ilo loppuikin? Niinkö pian kupla puhkesikin, Babi hupakko? Hän veti otsansa ryppyyn, painoi kyynärpäänsä pöytää vasten ja rupesi punomaan hiuksiaan sormiensa välissä. Hänen käsiensä oli uskomattoman vaikea pysyä alallaan. Ne pelailivat tuhansin eri tavoin, milloin haparoivat hiuksia, milloin sormeilivat toisiaan, milloin hyppivät tai laahustivat pöydällä, milloin hypistelivät hametta, milloin liehuivat ilmassa.

Hän ajatteli kulmat kurtussa ja huulet puoliavoimina. Isän kirja oli äkkiä vienyt hänet lähemmä kotia, joka viime vuosina oli hänestä toisinaan tuntunut omituisen kaukaiselta. Mutta nyt hän pääsee takaisin omaan rakkaaseen huoneeseensa. Hän tapaa kotikaupungin kaduilla tuttavia, saa kutsuja päivällisille ja tanssiaisiin, kuten aikaihmiset ainakin, ja sitten luultavasti menee kihloihin ja naimisiin, jos ilmestyy joku, joka hänestä huolii.

Hän saa olla yhdessä muutamien luokkatoveriensa kanssa ja elvyttää vanhoja koulumuistoja. Harriet Lindvall ja Gudrun Wilkens jatkavat lukujaan ja suorittavat ylioppilastutkinnon. Toiset olivat päässeet koulusta viime keväänä.

Mutta se, jonka tapaaminen tuotti Barbrolle suurinta iloa, oli Sonja Thomas, hänen kouluaikansa paras ystävätär. Nyt, sen jälkeen kuin Barbrosta oli tullut tunturihiiri (Sonjan antama nimitys), he olivat vieraantuneet toisistaan koko lailla. Alussa he olivat kirjoitelleet ahkeraan, mutta kun Barbro ei osannut kertoa muusta kuin tunturiluonnosta ja yksitoikkoisista päivistä, ajatteli Sonja olevan turhaa kuvailla kaikkia tanssiaisia ja pitoja, joissa hän kävi. Hän oli viettänyt koko kesän tanskalaisessa kylpylaitoksessa ja lähettänyt sieltä vain silloin tällöin jonkun maisemakortin, mutta Barbro ei epäillyt hetkeäkään, että he tulevat entiselleen, kunhan vain pääsevät oikein rupattelemaan — ja nauramaan! Hän kuuli aivan selvästi Sonjan heleän, tarttuvan naurun. Sitä ei kukaan jaksanut vastustaa. Rakas, vallaton, ihastuttava Sonja, kuinka rajattoman hauskaa on saada taas kävellä hänen kanssaan käsikoukussa!

Barbro loisti riemusta tätä ajatellessaan, ja ilo läikähdytti häntä niin valtavasti, että hänen täytyi pyrähtää ulos luonnon helmaan. Taivas oli kuulakan sininen, valoa säteilevä ilma oli oikein kesäisen lämmin, vaikka jo oli elokuun loppu. Pienellä piha-aukealla lojua lekotteli valkea lappalaiskoira.

Parilla harppauksella Barbro pääsi ystävänsä Vahdin viereen. Hän tarttui koiran etukäpäliin, nosti sen pystyyn takajaloilleen ja rupesi tanssimaan haukkuvan kavaljeerinsa kanssa rallattaen:

"Minä lähden kotihini, pois, pois, pois!
Minä lähden kotihini, pois, pois, pois,
ihan minä ilohoni halkeen!"

Tulipa vihdoin rouva Granlund eteisen kuistille ja kysyi verkkaisen laulavalla äänellään:

"Mitä meteliä tämä on, Barbro? Hiljaa, Vahti!"

"Anteeksi, Sara-täti! Kiitos musiikista, Vahti! Ja nyt suu kiinni, haukkuseni. Käyppä taas paistattamaan päivää."

Barbro kiepsautti kullanruskean hiuskiemuran otsaltaan ja juoksi papinrouvan luo.

"Sinä olet aivan resuisen näköinen, Barbro, ja hirveän muistamaton olet myöskin, rakas ystävä. Sanoinhan sinulle, että sinun on tultava keittiöön oppimaan keittämään helppotekoista porkkanahilloketta, mutta olen saanut odottaa turhaan. Jos tahtoo jotakin saada aikaan tässä maailmassa, hyvä lapsi, niin on oltava huolellinen ja säntillinen."

Kun Sara-täti pani puhekoneensa käyntiin, niin syntyi siitä aikamoinen moraalisaarna, kuten Barbro nimitti noita joka päivä uudistuvia kehoituksia, joiden teho, paha kyllä, oli vallan vähäinen. Kyllähän Barbro tarjoutui toisinaan sekä puutarhatöihin että talousaskareihin, mutta Sara-täti ei voinut milloinkaan luottaa häneen, sillä kesken kaiken hän saattoi kiintyä lukemaan jotakin kirjaa tahi takertua johonkuhun muuhun papinrouvan mielestä aivan joutavaan hommaan niin kovasti, että jätti työnsä sikseen. Hän koetti kuitenkin näyttää hyvin katuvaiselta ja taipuvaiselta korjaamaan laiminlyöntinsä, ja sentähden tuntui rouva Granlundista varsin ihmeelliseltä, kun hän sai vastaukseksi:

"Sara-täti, porkkanahilloke saa minusta nähden olla niine hyvineen. Minä en kajoa siihen sormellanikaan tänään. En halua puuttua mihinkään ikävään, tahdon vain iloita."

"Mitä nyt on tekeillä?"

Barbro sävähti hehkuvan punaiseksi. Kas niin, nyt hän kuitenkin oli ilmaissut ihastuksensa, ja hän ei ollut tehnyt sitä hienosti eikä kiltisti. Senvuoksi hän sanoikin erittäin säveällä ja hyvin hiljaisella äänellä:

"Minä saan matkustaa kotiin kolmen viikon päästä, ja vaikka olen viihtynyt täällä mainion hyvin, niin on kuitenkin oikein hauska päästä isän, siskojen ja toverien pariin."

"Sen kyllä ymmärrän", myönsi Sara-täti, "mutta vahinko vain, että
Barbro on niin vähän oppinut. Se ei ainakaan ole minun vikani."

"Ei tietystikään! Jos minulla olisi ollut vähänkin taipumusta, niin minusta olisi täällä tullut paksu keittokirja, ja silloin olisin kelvannut vaikka minkä vanhan, sairastelevan syömärin ruoanlaittajaksi, mutta eikö täti usko, että oppi voi jäädä minuun kypsymään ihaniksi tulevaisuuden hedelmiksi?"

Säteilevät,siniset tytönsilmät välkkyivät kuin kokonainen kimppu auringonsäteitä vakavaa, harmahtavaa papinrouvaa kohden, jonka tukka, hipiä ja puku, jopa luonnonlaatukin olivat samanväriset.

"Siitä minulla ei ole mitään toivoa", vastasi Sara-täti aivan kuin kirjasta lukien, "mutta saattaa olla, että sallimus voi keksiä sinulle jotakin muuta hyödyllistä tehtävää".

"Niin, Sara-täti, mustilla lampailla on aina eriskummaisuuden arvo. Ja kun joku oikukas olento kyllästyy virheettömiin valkoisiin, niin ehkäpä hän sitten vilkaisee hyväntahtoisesti minun puoleeni. Kaikkein edesvastuuttominta lienee naimisiinmeno, niin että se kai on minun ainoa pelastukseni."

Sara-tädin kuihtuneille kasvoille nousi ankaran paheksuva ilme.

"Sinä puhut puuta heinää, lapsi. Ei mikään naisen kutsumus ole suurempi ja tärkeämpi kuin olla hyvä puoliso."

"Hohhoo ja-jaa", naurahti Barbro parantumattoman vallattomasti, "siinä meni sekin mustan lampaan tulevaisuudentoive. Rakas Sara-täti, silloin on parasta, että pyhitän sieluni porkkanahillokkeen keittoon osatakseni edes jotakin."

"Ei se ainakaan haittaisi", vakuutti rouva Granlund järkähtämättömän tyynesti.

"Aion tästä lähteä Enok-setää vastaan. Hänellä on kai paljon kantamista kylältä — onnellisten vanhempien antamia lahjoja. Oikein käy sääliksi, kun hän saa yksinään retuuttaa puolta tusinaa poronjuustoa ja lisäksi ehkä karhunpaistia. Täytyy muistaa, Sara-täti, että hänen oikeassa käsivarressaan on leini."

Rouva Granlund vain pudisti päätään ja huokasi raskaasti. Nykyisessä mielentilassaan Barbro ei kuitenkaan paljoa välittänyt, millä tavoin hänelle lähtölupa annettiin, vaan lensi sisälle hakemaan hattuaan ja sitten takaisin ulos.

Hän oli kulkenut tuon tien metsän halki ja ketojen poikki lukemattomia kertoja, poiminut kevään ja kesän kukkia rantanotkosta ja nähnyt lumivyöryjen, jotka auringon lämpö oli irroittanut, luisuvan pitkin rinnettä, kunnes ne heittäen kaiken arvokkuutensa roiskahtivat hillittömästi viimeiseltä jyrkänteeltä alas ja musertuivat rosoisiin kalliopaasiin.

Hän oli opastanut eksyneitä matkailijoita oikealle tielle ja vaeltanut täällä Lailan ja Silokin parissa, jotka aluksi olivat ymmärtäneet häntä yhtä vähän kuin hän heitä. Tänään hän ei ollut halukas olemaan kenenkään oppaana eikä hän myöskään tahtonut kuunnella tunturitoveriensa haparoivaa ja hitaanpuoleista keskustelua. He eivät kuitenkaan ymmärtäneet, että hänestä oli suuri ilo lähteä tältä seudulta, missä heidän mielipiteensä mukaan ei puuttunut mitään viihdyttävän elämän edellytyksiä.

Erään matkailijan hän kuitenkin kohtasi. Tämä oli nuori mies, jolla oli reppu selässä ja ylioppilaslakki päässä. Hän kysyi tietä kylään.

"Kääntykää takaisin ja seuratkaa minua, niin pääsette sinne", selitti Barbro kuivahkosti. Hän ei tahtonut, että matkailija häiritsisi hänen ajatuksiaan.

Mutta onhan selvää, että kun kaksi nuorta ihmistä kulkee rinnakkain kapealla tiellä, heidän täytyy sanoa toisilleen jotakin. Ja Barbro se muuten aloitti puheen. Hän osoitti seuralaiselleen erästä jäätikköä, joka välkkyi kaukana ruusunhohteisessa auringonpaisteessa.

"Ette ole norrlantilainen", sanoi nuori mies.

"En olekaan, olen Länsi-Ruotsista, vaikka olen asunut täällä pari vuotta. Mutta nyt saan lähteä kotiin."

"Sepä ihmeellisen hauska sattuma. Mitähän, jos osuisimme matkatovereiksi? Jollen erehdy, olemme teidän kielimurteestanne päättäen samasta kaupungista."

"Hyi, sen kyllä kuulee; huomasin sen heti", selitti Barbro vilpittömästi. "Tuskin lienee toista murretta, jonka niin helposti tuntee, mutta minä luulin sen jo jonkun verran karisseen puheestani."

"Samaa minäkin olen luullut itsestäni", nauroi nuori mies, "mutta tuon murteen laita on niinkuin seebran viirujen, joista aapiskirja opettaa, etteivät ne milloinkaan lähde pois. Olen sille kuitenkin tällä kertaa kiitollinen. Oli hyvin hauska tavata joku ihminen tässä erämaassa."

"Vieläkös mitä, ei täällä ole niin harvassa ihmisiä, olette varmaankin eksynyt oikealta suunnalta. Eikö teillä ole karttaa tai kompassia, kun ette osaa edes kylään?"

"Älkää pilkatko, neiti! Karttani jäi erääseen autiokotaan, jossa vietin viime yön, ja kompassi unohtui Jellivaaran hotelliin."

"Meillä on muutamia kosketuskohtia", nauroi Barbro. "On virkistävää kuulla kerran muidenkin huolimattomuudesta. Saatte uskoa, että minun huolimattomuuttani märehditään aamusta iltaan."

"Nielaistaan se nyt sitten lopullisesti. Asiasta toiseen, sallitteko, että sanon, kuka ja mikä minä olen? Me ruotsalaiset esittelemme mielellämme itsemme."

"Niin, ja sitten on koko runollisuus tipotiessään."

"Olisiko teistä sitten erinomaisen runollista, jos sattuisimme vastakkain oman kaupunkimme kadulla ensi talvena, ja te ajattelisitte: tuo on se, jonka tapasin tuntureilla. En tiedä, mikä hänen nimensä on, mutta hutilus oli, kun karttansa ja kompassinsa unohti."

"Ei ole ensinkään varmaa, että osumme vastakkain. Kaupunki ei ole niinkään pieni. Yhtä luultavaa on, että tämä jää vain erämaan seikkailuksi. Kohdattiin vain ja sitten hyvästi. Nyt te jo osaatte mennä, minä käännyn takaisin. Näen Enok-sedän — pastori Granlundin — tulevan tuolla. Minun on mentävä häntä vastaan."

"Mutta jos joudumme samaan junaan, ettekö silloin tahdo minua tuntea, neiti?"

"Kyllä, miks'ei!" Barbro nyökäytti päätään toverillisesti. "Sanokaamme au revoir."

Kohta tämän jälkeen Barbro huusi:

"Enok-setä, hohoi!"

Ylioppilas oivalsi, ettei tyttö piitannut hänestä sen enempää. Kohtaus oli hänen mielestään aika virkistävä, ei siksi, että neiti olisi ollut erikoisen näköinen tai muuten viehättävä, mutta hänen käytöksensä oli reipas ja luonnollinen eikä hän välittänyt keimailla kauniilla silmillään enemmän kuin sanoa mitään "purevaakaan", kuten muut tytöt.

Hän olisi voinut lyödä vaikka vetoa, että tuo tyttö oli Barbro Berting, joka oli paljon kujeillut koulussa ja jota Harald Witt oli yhteen aikaan hakkaillut. Hänethän oli lähetetty pois kotoaan, kun pappa Berting oli kyllästynyt hänen juonitteluunsa, kuten Inga Rolander oli kertonut. Nyt hän ei ollut ensinkään juonittelevan näköinen, mutta tuskinpa sellainenkaan, kuin tukkukauppias toivoi. Hänessä oli liian paljon lennokkuutta soveltuakseen Bertingin taloon. Hän sanoi itseään hutiloksi — se ei ole miellyttävä ominaisuus tytössä!

* * * * *

Illalla Barbro kirjoitti päiväkirjaansa:

28/8. Tapauksista rikas ja suloinen päivä. Ensin isän kirje, joka sai minut iloiseksi ja sitten pahoilleni ja sitten taas iloiseksi. Sitten ylioppilas. Saattaa olla hyvä, että merkitsen muistiin hänen ulkomuotonsa, jos sattuisimme tapaamaan. On aika jännittävää muistella sitä sitten, kun haukotuspäivät tulevat. Minä ja'an ajan:

Punaisiin päiviin = iloisiin ja sisällysrikkaisiin.

Sinisiin päiviin = uutteran työn varsinaisiin päiviin.

Haukotuspäiviin = ikäviin, tyhjiin ja pitkiin.

Ei mutta, nytpä unohdan kirjoittaa ylioppilaasta. Hän oli notkea ja sorearyhtinen, jalat suorat ja niska hirveän hauska. Tukka oli ruskea ja lyhyeksi leikattu. Kasvot parahultaisen kokoiset ja nenä juuri semmoinen kaartuva, jota en ikinä osannut piirustaa koulussa, vaikka kuinka olisin tuijottanut 'Nuoren roomalaisen' mallipäätä. Suu kyllä kehittyy edukseen, kun viikset kasvavat. Se on leveähkö. Silmät — niin, niitäpä en muistakaan, vaikka ne eivät olekaan vähäpätöinen tuntomerkki.

Se johtuukin siitä, että tunnen vain harvoja poikia" — hän veti paksun viivan viimeisen sanan yli ja kirjoitti sen sijaan — "herroja. Ne ovat Harald Witt, mutta hän on Karlberg-opistossa, ja Gunnar Örn kauppaopistossa ja Holger Boye, joka lueksii Lundissa. Hän on lähettänyt minulle terveisiä Elsan kautta, mutt'ei ole kirjoittanut kertaakaan.

Barbro laski kynän lepäämään ja katsoi nyrein mielin kirjaan. Mitä roskaa hän oli taas töhertänyt! Hänen päiväkirjansa, josta tietysti piti tulla siistin asun ja lennokkaiden ajatusten näyte — niin hän oli päättänyt — olikin itse asiassa surkean sekasotkun temmellystanner, jossa vilisi mustetahroja, pyyhittyjä kohtia, vinoja rivejä, hutiloiden kirjoitettuja säkeistöjä, hät'hätää kyhättyjä mietteitä ja hajanaisia ajatuksia. Kesken kaiken töksähti esiin selostus kermakaramelleista ja penikkataudin oireista. Barbro näet odotteli vahvasti saavansa Vahdin perillisen mukaansa kotiin.

Hän kastoi kynän uudelleen ja päätti kirjoittaa jotakin järkevää, koska tämä päivä tavallaan aloitti uuden vaiheen hänen elämässään. Tyhjälle, valkealle lehdelle hän siis kirjoitti:

"Barbro, sinä Bertingin huonekunnan tyhmin, laiskin ja epäonnistunein jälkeläinen, paranna itsesi. Sano itsellesi: 'minä tahdon' — ei, se ei auta. Keksi jotakin muuta. 'Uppåt och framåt' [Ylöspäin ja eteenpäin. Suom.], se olkoon valiolauselmani."

Hän viskasi kynän pois, sillä äkkiä juolahti hänen mieleensä uusi aate. Hän piirtää käsivarteensa U:n ja F:n. Erään merimiehenkin hän oli nähnyt piirtävän sillä tavoin nimikirjaimensa. Barbro kärsi kivun kuin spartalainen tehdessään tämän suurtyön ja raapiessaan ihonsa rikki syövyttääkseen käsivarteensa nuo pienet, epäselvät kirjaimet avuksi ja opiksi itselleen hädän hetkenä.

Ei ollut ketään, jolta hän olisi kysynyt neuvoa; isän puoleen hän ei tohtinut kääntyä, jos oli tehnyt jotakin hassua, ja vielä vähemmin Ulla-tädin puoleen. Birgit asui Tukholmassa, ja hänellä oli työtä omissa oloissaan. Vanha isoäiti Skoonessa oli ainoa, mutta sill'aikaa kuin kirje ehtii kulkea edestakaisin, saattoi Barbro tehdä monia tyhmyyksiä, kun sille päälle sattui. Huu, kuinka hän katui myöhemmin — hän tunsi olevansa aivan kuin pimeänarka, joka ei löydä tietä päivänvaloon.