VIII.
HARJOITUKSIA YNNÄ MUUTA.
Parin harjoituksen perästä Holger Boye luopui ohjaajan toimesta, mutta lupasi ottaa sen takaisin itse näytännön aikana. Hänen mielestään olivat seurueen jäsenet tehneet tehtävänsä niin oivallisesti ja osasivat osansa niin mallikelpoisesti, että he voivat tulla toimeen ilman "kaikkinäkevän silmän" valvontaa harjoitusten aikana. Uno Freide oli ainoa, joka ei osannut vuorosanojaan, mutta sitä ei, niin Holger Boye arveli, kukaan toki ihmetellyt, sillä olihan hän liian suuri pysyäkseen kiinni kirjaimessa.
Väärin tulkitut kirjaimet hävitettiin Barbron käsivarresta. Sonja kävi hakemassa apteekista sopivaa ainetta, ja valiolauselmasta jäi tähteeksi ainoastaan pieni rosoinen pilkku. Mutta Barbro ei ajatellut sitä enää. Hän oli näinä kahtena viikkona paljon muuttunut. Hänenhän ei tarvinnut enää milloinkaan pelätä saavansa nähdä happamia kasvoja, tyytymättömyyttä ja kalseaa epäluuloa palatessaan kotiin iloisesta seurasta. Isoäiti seurasi vilkkaasti ja lämpimästi hänen huvittelujaan, kävi usein niissä hänen kanssaan samoin kuin luennoillakin ja otti vastaan Barbron toivomukset, niin tyttömäisen mitättömiä kuin ne olivatkin, aivan kuin ne olisivat olleet eläviä olentoja, joita hänen oli hoidettava. Eipä ollut ihme, että Barbro tällaisten olojen vallitessa tunsi kahlitun Psyke-parkansa ojentelevan siipiään terveenä ja voimakkaana. Ja Skoonen kevät, jonka tulo tuntui selvästi koleasta säästä huolimatta, kohotti hänen ruumiillista hyvinvointiaan. Hän oli terveen ja reippaan näköinen, vaikka olikin vähän hennompi ja hoikempi kuin useimmat muut nuoret tytöt.
Hän ja Vahti kävivät joka päivä aamukävelyllä. Milloin suunnattiin matka vanhoille, idyllisille valleille, milloin muistopatsaalle. Toisinaan häntä huvitti kierrellä ahtaita, mutkikkaita katuja, jotka ikäänkuin harmaat, yksinäiset vanhukset torkkuivat omissa muistoissaan.
Näihin retkeilyihin ei Sonja tahtonut kertaakaan ottaa osaa. Hänestä oli raakalaismaista nousta vuoteesta ennen kello kymmentä, ja Barbro oli ulkona jo yhdeksän aikaan. Inger Thomas sitävastoin oli mukana pari kertaa, mutta silloin kävely sai jonkin nimenomaisen päämäärän. Hänellä oli aina suunnitelma, jota hän noudatti, ei suinkaan turhantarkkuuden vuoksi, vaan persoonattoman luonteensa mukaisesti tahtoen olla hyödyksi muille.
Hän levitti ympärilleen iloa kaikkialla, missä liikkui, osasi puhella kaikkien, sekä isojen että pienten kanssa, niin että nämä tunsivat lämpenevänsä aivan kuin lujasta, ystävällisestä kädenpuristuksesta. Jos hän oli ikäistensä parissa, niin hän läheni varmoin vaistoin sitä, joka häntä enimmän tarvitsi. Sonja ja hän olivat niin erilaisia kuin yö ja päivä, mutta he viihtyivät toistensa seurassa, ja Inger piti serkkuaan kauniina perhosena.
Eräänä aamuna Barbro tapasi valleilla Holger Boyen, ja kun tämä tervehti, kysyi Barbro:
"Etkö käänny vähän kävelemään kanssani?"
"Kyllä, miksikäs ei. Kuinka näytelmä sujuu?"
"Kiitos, hyvin, sinun epäävästä kylmyydestäsi huolimatta. Meillä on enää vain yksi harjoitus."
"Niin, minä olen saanut käskyn olla paikallani kenraaliharjoituksessa ylihuomenna."
Syntyi lyhyt äänettömyys. Kumpikin katsoi alas kaupunginpuiston kimaltelevaan lampeen, missä vesilinnut pitivät aamuneuvotteluaan, mutta kumpikaan ei ollut ajatuksineen hanhien, kurkien ja lokkien parissa. Äkkiä he käänsivät päänsä, jolloin harmaa silmäpari ja mustansininen silmäpari seisoivat vastakkain kuin vahtisotamiehet.
"Wer da?" kysyi Holger.
"Hyvä ystävä", vastasi Barbro naurua pidätellen, mutta samassa kajahti kaksiääninen raikas nauru ilman leivosille.
"Sinä olet ollut minulle nyreissäsi", sanoi Barbro toinnuttuaan, "mutt'en tiedä mistä syystä".
"Luultavasti siitä syystä, että pidän sinusta paljon."
"Ne kirjaimet ovat harmittaneet minua kovasti. Mokomakin hullutus järki-ihmisen teoksi."
Barbro katsahti Holgeriin salavihkaa syrjästä. Hän näytti niin viisaalta, hyvältä ja luotettavalta, tuo pallukka. Eikä ollutkaan muuta kuin aivan paikallaan, että hän sai tietää selvän totuuden. Barbro kammosi kaikkea salakähmäisyyttä, mutta hän pelkäsi, että Holger pitää häntä naurettavana ja tunteilevana.
"Jos sinä vain et saata minua naurunalaiseksi", alkoi Barbro.
"Minkä armonosoituksen sinä annat minulle siitä?"
"Ole nyt siivolla, Holger! Ne kirjaimet", selitti Barbro hätäisesti, "minä tekaisin ne eräänä iltana siellä tuntureilla, kun istuin yksinäni ja sureksin, kuinka työlästä oli saada nujerretuksi kaikki se, mikä minussa oli vetelää ja halutonta. Se merkitsi: Uppåt, framåt! Ja minä tarkoitin, että sen piti olla jonkinlaisena johtolauseena, ymmärrätkö."
"Kissa vieköön", huudahti Holger huomattavasti keventyneellä äänellä. "Vai niin, sinä siis vaellat Pyhän Birgitan jälkiä. Kenties sinulle ei tekisi pahaa pieni koivurieska." Ja Holger ojensi leikillään Barbrolle maahan pudonneen oksan.
"Äh!" Barbro huitaisi sen Holgerin kädestä ja tyrkkäsi häntä kyynärpäällään.
Mutta Holger Boye asettui keskelle leveää auringon valojuovaa ja lauloi voimakkaalla, täyteläisellä äänellään välittämättä vähääkään eräästä vanhasta, hopeahapsisesta, köyryselkäisestä pariskunnasta, joka seisahtui kuuntelemaan, ja kolmesta ikälopusta lundilais-tädistä, jotka kaartelivat hänen ympärillään kuin koiperhoset käsilaukku heiluen ja vesi tippa nenänpäässä.
Hän lauloi, ja aamutuuli nosti sävelet ilmoihin:
"Jo väikkyy, jo väikkyy nyt keväinen koi,
jo väikkyy, jo väikkyy nyt keväinen koi.
Mut hiljaa vartovi metsä suvituulen suudelmaa.
Jää jättävi järven veen,
kevät käy myös sydämeen;
mun lauluni soi, kuin ennen se soi, kun virkosi hankien maa.
Ja unteni armaat kuvat taas syttyen kirkastuvat, ja sieluuni suuri ja puhdas rauha saa. Rauha saa!"
Siinä seisoessaan ja kuunnellessaan tenhoavia säveliä johtui Barbro taas ajattelemaan serenaadia, joka oli kaihertanut hänen mielessään. Mutta olihan vallan sopimatonta ruveta itse pyytämään sitä. Kiertoteitä hänellä oli kuitenkin niin vähän, että hän aina typertyi, kun niitä piti käyttää. Miekkonen se, joka on niin notkea kuin Sonja. Yht'äkkiä pyrähti uusi ajatus hänen mieleensä. Hän ei huomannut itsekään, että hän napsautti tyytyväisenä näppiään.
Holger kääntyi häneen päin.
"Mieli käy haikeaksi, kun kevään airut soittaa torveaan", sanoi hän kuivasti. "Sinulla, pienellä ylämaan tiitisellä, ei tietystikään ole sellaista tunnetta. Ja oikeinpa rupeaa hiukaisemaankin. Lähden totta vieköön kotiin ja pistän poskeeni kokonaisen kuorman voileipiä." Hän leventeli sanoja turhan paljon.
"Kuulehan", sanoi Barbro kääntäen päänsä syrjään, sillä hän oli punehtunut ihan hatunreunaan saakka, "oletko ollut pitämässä serenaadia Sonjalle?"
"En, minä en pidä tapanani kiekua öisin. Onko hänelle pidetty serenaadi?"
"En tiedä."
"Jollei hän ole siitä kerskunut, saat olla huoletta, ettei ole pidetty. Mutta viime vuonna täällä oli samanlainen lellitelty kaunotar kuin Sonja, vaikka vielä paljoa äitelämpi ja kanamaisempi, ja hän hoki lakkaamatta serenaadista. Sitten maaliskuun lopulla minä ja pari toveria kokosimme tusinan kissoja, jotka telkesimme hänen ikkunansa alla olevaan pihaan, ja sen minä sanon, että kyllä hän sai serenaadin."
Barbro vallan kauhistui. Ei suinkaan Holger vain ollut arvannut hänen ajatustaan ja toimita moista näytelmää hänellekin.
"Vahinko, ettei Urban Freide ole saanut laulutaitoa kummilahjaksi", sanoi Holger äkkiä pistävästi.
"Jos sinä kuvittelet, että minä haluan serenaadia, niin se on — niin se on täydellinen erehdys", kivahti Barbro. Punehtuneet, hätäiset kasvot kääntyivät Holgeriin päin. "Ja sen minä sanon sinulle, Holger, että jos sinä suljet kissoja meidän pihalle, niin — niin — minä sanon isoäidille."
"Turha vaiva. Kyllä kissoista itsestäänkin ääntä lähtee."
"Mutta ethän tee sitä, Holger?"
"Jos tekisin, niin tekisin sen huvittaakseni Vahtia. Mutta tuo maalaisnuorukainen tuskin osaisi antaa arvoa kunnianosoitukselle, niin että ei taida maksaa vaivaa."
"Eipä tosiaankaan", sanoi Barbro vakuuttavasti.
* * * * *
Kenraaliharjoitukseen saapuivat kaikki esiintyjät puvuissa. Ja Barbro oli aika hassun näköinen Sundbladin mamsellina. Kaikki näyttelivät reippaasti ja repäisevästi. Katsojat: isoäiti, pari muuta rouvashenkilöä ja isoäidin kolme palvelustyttöä nauroivat sydämensä pohjasta hauskoille sukkeluuksille. Einarin proloogia, laulua ja viulunumeroa ei esitetty harjoituksissa. "Se on tietysti hors concours", sanoi Sonja. Sen sijaan oli kohtaus Urdar-kaivon luona esitettävä vielä kerran huolellisesti, sillä se oli tavallaan juhlan clou.
Barbro-Verdandi oli sepittänyt runot, jotka nornain tuli lausua, mutta hän oli huomauttanut Ingerille kahden kesken, että hän aivan varmaan saa pyörtymyskohtauksen kuullessaan niitä juhlassa lausuttavan. Inger lohdutti häntä sillä, että runot olivat oikein hyvät, mutta Barbron jännitys oli jo nyt kenraaliharjoituksessa rajaton. Kaikeksi onnettomuudeksi johtui hänen mieleensä myöskin se kerta, jolloin hänen piti Flodassa lausua runo isolle vierasjoukolle ja jolloin hän oli sotkeutunut.
Urdar-kaivo oli kyhätty aika näppärästi sängyn varjostimista, jotka oli verhottu kultapaperilla. Isoäidin suurin palmu toimitti Yggdrasilin virkaa, ja nornilla oli toisessa kädessä pieni kristallimaljakko, jolla he noutivat vettä ja kastelivat Yggdrasilin juuria. Erinomaisen ihastuttavilta he näyttivät, nuo kolme solakkaa, pehmeää tyttövartaloa pitkäliepeisissä, valkeissa puvuissaan. Ingerin pitkä tukka valui kuin vaalea silkki hänen olkapäittensä yli ja selkää pitkin. Se pysyi harvinaisen sileänä ja rauhallisena toisten kahden itsepintaisiin kiharoihin verraten. Sonja oli jo kaikenmoisilla kampauksilla kuluttanut tukkansa niin, että se oli menettänyt tuuheutensa ja kiiltonsa, mutta hän osasi laittaa sen taiteellisesti, ja hän oli kieltämättä se noista kolmesta, joka voitti palkinnon.
Yggdrasilia kasteltiin ehkä hieman liian runsaasti ja hermostuneesti, mutta muuten ei voinut mitenkään moittia esiintymistä.
Sonjan sirot käsien ja käsivarsien liikkeet tuottivat kunniaa niille plastiikkakursseille, joilla hän oli käynyt. Inger-Skuld esiintyi koruttoman arvokkaasti ja viehkeästi. Barbron liikkeet olivat jonkun verran hätäisiä ja umpimähkäisiä. Ja isoäiti pelkäsi, että hän saattoi kaataa Yggdrasilin, joka ei seisonut oikein tukevasti.
Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut. Verdandi ei sotkeutunut sanoissaankaan, vaan lopetti kuviteltuun Elsaan päin kääntyen:
"Asklepioksen sauvan turvissa kerran sa kuljet, onnea, mainetta etsien yrteistä lääkitsevistä. Keksinet myös salarohdon uuden ja mahtavan silloin, sairaan ja raihnaisen maailman vielä mi terveeksi luopi muuttaen sen iki-riemun lähteeks ihmisten lasten. Kun sua, Hip hyvä, katselen — oot sinä taiteilija suuri, viisaampi medicus Tellusta konsaan ei kiertänyt liene, Rinnalla sun — myös suurena hän — käy mainio Kastor[1] ylpeenä Polluxin oivasta pillerinpyöritys työstä, ylpeenä myös, kun naisena eelle sä miehistä pääsit. Harmaana kerran sa istuos, kulmilla laakerilehvä, polvilla tohtorihattu, sa suurin juhlijajoukon."
[1] Einarilla ja Elsalla oli toveripiirissä nimet Kastor ja Pollux.
Urban Freide ja kandidaatti Sterner riensivät heti onnittelemaan "runoilijatarta"; he ehdottivat, että häntä kannettaisiin kultatuolissa, mutta niin valtava ja odottamaton kunnianosoitus oli liikaa Barbrosta. Hän syöksähti suoraan päin Urdar-kaivoa, menetti tasapainonsa ja kaatui päistikkaa pesusoikkoon, jonka Saara oli hyväntahtoisuudessaan täyttänyt vedellä reunoja myöten. Hänen kasvonsa sattuivat sinkkisoikon terävään laitaan.
Nauraen ja huutaen hänet autettiin pystyyn hiukset likomärkinä ja aikamoinen naarmu nenässä, josta vuoti verta kovasti.
Täytyi hakea vetolaastaria ja lyijyvettä, ja Verdandi-parka sai sitten liikkua kasvot siteellä kahtia jaettuina. Viveka Harring sai kiireen kaupalla opetella hänen osansa näytelmäkappaleessa, ja Lisa Harring rupesi Verdandiksi, sillä Barbron nenänaarmun parantuminen vei ainakin viikon.
Barbro ei tahtonut tulla juhlaan edes katsojaksi, mutta isoäiti sai hänet taipumaan ja lupasi toimittaa hänelle hämärän ja turvallisen nurkan, josta hän voisi huomaamattomana nähdä kaikki.
Mutta tansseista Barbron täytyi kieltäytyä, niin rujon näköiset olivat hänen kasvonsa siteestä ja pöhötyksestä. Isoäiti lupasi kuitenkin järjestää huvimatkan Röstångaan ja Skäralidiin, ja silloin oli määrä sekä tanssia että leikkiä.
Niine hyvineen istui siis Barbro nurkassaan katsellen ja kuunnellen.
Haavaa kihelmöi ja kiristi niin, ettei hän oikein voinut nauraa
Sundbladin mamsellille, joka oli hassunkurisin sentähden, että
sotkeutui vähän päästä. Kerran hän huusi kovalla äänellä ja selvästi:
"Kandidaatilla pitäisi olla sen verran älyä, että kuiskaa aikanaan!"
Barbro tunsi omituisesti poreilevaa lämpöä mielessään, kun kättentaputukset paukkuivat nornain esiintymisen jälkeen ja siellä täällä huudettiin tekijää esiin. Ei hänestä juuri olisi ollut hauskempaa mennä tuonne esille niiaamaan kuin istua hämärässä nurkassa, missä sai nauttia — unelmoida — ikävöidä jotakin, mikä häntä odotti elämässä ja mikä nyt — voimakkaammin kuin ennen — kehoitti häntä laittautumaan valmiiksi. Hän ei antanut sille nimeä — se oli jotakin liian suurta, voidakseen joutua heti todellisuuteen. Hän tahtoi aavistaa, omistaa sen valoisana ihanteena, ja hänen ajatustensa halki lennähtivät uudestaan ne sanat, jotka hän oli lausunut Sonjalle:
"Immer höher muss ich steigen,
immer weiter muss ich schauen."
Samassa tupsahti jotakin raskasta suoraan hänen syliinsä. Kukkia!
Iso kimppu orvokkeja. Ja nyt vielä: kieloja! Ja vielä ja vieläkin.
Kokonainen pommitus.
Ja näyttämöltä huusi Urban Freide:
"Eläköön Barbro Berting, eläköön!"
Voimakkaiden eläköönhuutojen raikuessa Barbro hiipi huoneeseensa syli täynnä tuoksuvia kevään kukkia. Niihin kiinnitetyistä nimikorteista kävi ilmi, että kaikki esiintyjät olivat tällä tavoin muistaneet häntä. Sitten hän sai tietää, että ajatus oli lähtöisin Ingeristä.
Hän joudutti kukat veteen, mutta ne kaksi isoa, tummanpunaista ruusua, jotka Urban Freide oli antanut ja joista toinen oli sattunut viskatessa taittumaan, niin ettei se jaksanut pysyä pystyssä varressaan, hän asetti huoneeseensa ikkunalaudalle. Hän kumartui ja painoi poskensa hiljaa sametinpehmeitä ruusunlehtiä vasten. Hyväily tapahtui niin arasti ja varovasti, kuin huone olisi ollut täynnä uteliaita katsojia, mutta vielä sittenkin, kun hän oli jälleen nostanut päänsä, haastelivat hänen ajatuksensa ruusujen kanssa, ja taisipa ollakin juuri pikku Verdandi se, joka antoi nuoren neitomielensä vaeltaa unelmien yrttitarhassa.
Barbroa ei haluttanut mennä nukkumaan, ennenkuin kaikki oli hiljaista, mutta kemut päättyivät jo kahdentoista tienoissa, sillä seurassa oli useita vanhempiakin henkilöitä, ja nyt saapui isoäiti sanomaan hyvää yötä. Hän suuteli Babia ja sanoi lämpimästi:
"Päivä taitaa vähitellen valjeta rakkaan lapseni omalle elämänpolulle."
Barbro painautui isoäidin syliin. Hento tytönvartalo värisi, ja mummo silitti rauhoittavasti hänen olkapäitään.
"Muista vain yksi asia, pikku Babi, tulipa sinusta mikä tahansa, nimittäin että 'iloinen ja hyvä tulee ihmisen olla'."
Sitten isoäiti tiedusteli, oliko Barbro saanut ruokaa ja virvokkeita, muutti siteen ja poistui sitten hiljaa ja lempeästi kuin ilta-auringon säde, johon Barbron oli tapana häntä verrata.
Kohta tämän jälkeen kuului pihalta kimeää naukumista. Barbron korvat kuumenivat, ja Vahti hypähti rajusti haukkuen vasustaan.
"Hiljaa, Vahti! Mene makaamaan", kehoittaa Barbro ja sammuttaa sähkön, jos tosiaankin olisi tekeillä poikamainen kuje.
Naukuminen lakkaa, ja Vahti marrii tyyntyneenä takaisin vuoteelleen, mutta hiljaisuudesta kuuluu hiiviskeleviä, varovaisia askelia ja kuiskivia ääniä.
Barbron sydän jyskyttää. Hänestä tuntuu, että se syöksähtää kurkkuun rajusti hyppiessään. Hän työntää varovasti ikkunan auki ja rientää jälleen huoneensa pimentoon. Hän seisoo puristaen lujasti tuolinselustaa, ja hänen korviinsa kaikuu kvartettilaulu toisensa perästä nuorekkaan raikkaana ja heleänä. Hän tuntee Holger Boyen komean äänen solistina lauluissa "Hongat huojuu" ja "Kukkivat, kauniit laaksot". Sitten seuraa reipas ja hilpeä "Luuletko mun menneheksi" ja viimeksi "Kornmodsglandsen ved Midnattstid".
Mutta kun laulajat ehtivät säkeisiin:
"Gjemmer du Ønsker dybt i din Sjæl, saa lad dem mod Himlen hoeves. Naar Stjernerne falde, do ved du vel, ønsker man ikke förgæves",
virtaavat Barbron kyyneleet yli valkean siteen. Ne kostuttavat sekä hänen kasvonsa että mielensä. Hän ei ole milloinkaan tuntenut itseään niin lämmenneeksi kiitollisuudesta ja aavistelevasta ilosta kuin tänä ihmeellisenä yönä, jolloin hänen huoneensa ja ajatuksensa täyttyvät kukkain tuoksusta ja jolloin laulu väkevin siivin kohoaa hänen nuoren sydämensä sisimpään.