Barbro Bertingin tyttövuodet

by Elisabeth Kuylenstierna-Wenster

X.

KEVÄT ON TULLUT.

Nyt on kevät — reipas, elämäniloinen kevät. Oikukas huhtikuu, tyttöletukka kuukausien joukossa, on pelkkä muisto, ja sisäikkunat ja talvivaatteet ovat saaneet ylenkatseellisen matkapassin.

Tänään tapahtuu tuo aiottu kevätretki Röstångaan ja Skäralidiin. Siitä sukeutuu tavallaan niiden nuorten erojaisjuhla, jotka ovat olleet yhdessä muutamia onnellisia kuukausia, sillä herra ja rouva Thomas vaativat Sonjansa takaisin niin väleen kuin suinkin. Vilkas Aimée-rouva on kirjoittanut tyttärelleen, että koti on "triste à mourir sans la chère enfant". Ja hän on luetellut kokonaisen sarjan odottavia huvituksia.

Isoäiti haluaa takaisin Flodaan. Hänen mielestään kevät on siellä ihmeellisempi kuin missään muualla, ja hän on saanut Bertingin huonekunnalta luvan pitää Barbroa luonansa syksyyn, jolloin perheen levottomin ja seikkailevin jäsen aiotaan lähettää johonkin täysihoitolaan.

Barbro on saanut palavan opinhalun eikä hän lyö laimin ainoatakaan luentoa, niin monta rautaa kuin hänellä onkin tulessa. Mutta ne, joilla hän on käynyt, ovat nyt päättyneet, ja kesällä hän saa uusia virikkeitä. Inger Thomas on ehdottanut, että hän tutkisi kansaa. "Mutta se on sinun tehtävä sydämelläsi, Babi", sanoi hän. "Silloin huomaat varmasti, että saat hyviä ja hauskoja tuttavuuksia."

Kaikkien Bertingin tyttöjen aikomus on kokoontua juhannukseksi isoäidin luo, ja he ovat hyvin mielissään, että vaikka Birgit on naimisissa ja Elsa oppinut medisiinari, he saavat ilakoida kuin lapset kaikilla vanhoilla tutuilla temmellyspaikoilla. Birgitin ja Elsan suloisimmat nuoruudenmuistot ovatkin Flodan tuuhean puiston kätköissä, ja he tapaavat ne aivan varmaan vilpittömän kiitollisina siitä, että elämä on pettänyt vain ani harvan heidän unelmistaan. —

Lundin rautatieasemalla seisoksii kaksitoista nuorta, kahdeksan valkolakkista, joista kuudella miespuolella ja kahdella nuorella naisella on yliopiston tunnusmerkit. Nämä ovat ne kaksitoista, jotka istuivat pöydässä Barbro Bertingin päivällisillä. Isoäiti ja rouva Harring tulevat myöhemmässä junassa. He eivät jaksa kavuta Skäralidin mäkiä, vaan ovat antaneet nuorille vapaan valtuuden samoilla ympäri mielensä mukaan, kunnes päivällinen tarjotaan Röstångan vanhassa, kodikkaassa kievaritalossa kello viisi.

Sonja ja Uno Freide osoittavat ujostelematta, että he suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta, ja vaikk'ei Sonja jätä nauttimatta muidenkaan seurasta — huokaileva ja kuiskaileva tunnesalamyhkäisyys on hänelle vierasta — huutaa hän innokkaasti, kun he sijoittuvat junaan, Unoa luokseen.

"Totta kai käsität, että sinun pitää istua tässä ja sivistää minun sieluani maisemakuvailulla. Ja jottei olisi vaaraa, että joudun vaillinaisesti ravituksi, on sinun sitäpaitsi hankittava minulle suklaanamusia. Olet koko peto, jos olet jättänyt ne ostamatta."

Uno vetää riemuitsevin elein päällystakkinsa povitaskusta ison pussin, mutta samassa Sonja kirkaisee ja varjelee hädissään pukuansa kookkailta, paksuilta, ruskeilta pisaroilta, jotka raskasmielisen totisina valuvat pitkin pussia.

"Onpa ollut liian vari suklaalla Unon sydämen lähettyvillä", nauraa
Lisa Harring. "Sulaa! Hyi, viskaa pois, ennenkuin kaikki vuotaa ulos."

Uno on hyvillään siitä, että hänen pukunsa on ruskeapohjainen, ja heittää koko kallisarvoisen herkkupussin vaunun ikkunasta ulos.

"Saanko istua tässä sentään", kysyy hän Sonjalta, "vaikka olenkin tehnyt vararikon?"

"Minä luulin, että teidän keskenne oli jo kaikki tavara yhteistä", huomautti Urban, joka näyttää erinomaisen hienolta harmaassa englantilaisessa puvussa ja hoikka kävelykeppi kädessä.

"Missä ihmeessä saisi istua, ettei paistuisi elävältä?" voihkii Viveka
Harring. "Ei ole mikään nautinto ajaa junassa tällaisella helteellä.
Kas, tässäpä on suloista. Yhdelle vielä sija varjossa!"

"Kenties minulle?" kysyy Holger Boye. "Vai arveletteko, että tulee liiaksi painoa hauraalle laudalle?"

"En kai minä mahda olla niin suunnaton koljo", vastaa Viveka pisteliäästi, mutta näyttää varsin rehevältä valkeassa sheviottipuvussaan.

"Paljonko painatte?" kysyy Holger Boye. "Minä puolestani saan kiittää skoonelaisen maaemon anteliaisuutta seitsemänkymmenenkahdeksan kilon maallisesta majasta. Se on aivan liikaa ystävällisyyttä yhdelle pojalle, mutta ilokseni voin todeta, etteivät tyttäretkään silti jääneet aivan osattomiksi."

"Viveka ei koskaan punnituta itseään", selitti Lisa.

"Mitäpä turha toimittaakaan", nauraa Viveka. "Minun on hyvä näinkin enkä tahdo rehkiä ja kiduttaa itseäni nälkäkuureilla."

Holger Boyella on valtavan iso kasvipönttö, sillä hän toivoo löytävänsä jotakin harvinaista Nackorpin laaksosta tai ylhäältä Skäralidin metsästä. Mutta Barbron kasvientutkimishalu on tänään tipotiessään. Jos hän poimii kukkia, niin hän tekee sen vain koristaakseen niillä itseään tai päivällispöytää tahi saadakseen jotakin hyväiltävää, hypisteltävää käteensä ja antaa niiden sitten mennä menojaan kuin omien mieliala-perhojensa.

Vahti on myös päässyt mukaan ja saatu oikein samaan vaunuun. Se istuu penkillä Barbron vieressä. Pää lepää mukavasti hänen käsivarrellaan, ja pehmeä, valkea töyhtöhäntä heilahtaa silloin tällöin, kun emäntä virkkaa: "Sinä olet viisas ja pai koira, olethan?" ja likistää sitä innokkaasti.

Kandidaatit Sterner ja Urnström ovat kumpikin toivottomasti rakastuneet Sonjaan ja ovat yhteisessä onnettomuudessaan niin hyviä ystäviä, että seisovat ulkona vaununsillalla kädet toistensa kaulassa ja keskustelevat kansantaloudesta, koska he aikovat suorittaa siinä aineessa tutkinnon.

Inger Thomas, Elsa ja Einar huvittelevat keskenään akateemisilla knoppikysymyksillä ja kaskuilla, ja raikuva nauru kajahtaa tuon tuostakin.

"Olette kai kuulleet, kuinka vanha ukko Bore [Tunnettu professori
Borelius vanhempi. — Kuollut.] ei päässyt kotiinsa?" kysyy Einar.

Tytöt eivät ole sitä kuulleet, ei ainakaan Elsa, ja Inger on niin tottunut kuuntelemaan mielellään kerran toisensa perästä vanhoja lundilaisia juttuja, että hän pistää muistinsa kynttilän vakan alle. Vastaleivotut ylioppilaat tahtovatkin mielellään näyttää, että ovat jo perehtyneet asioihin, ja kertovat suurella nautinnolla. Ingeristä tuntuu, että hän on nähnyt jo parin miespolven vaihtuvan Absalonin kaupungissa, mutta hän itse ei voi ajatella asuvansa muualla kuin tuossa isossa vanhanaikaisessa, talossa hämyisen kadun varrella, missä talvipimeä tulee aikaiseen, ja missä jokainen kevät lahjoittaa nuorta ja uutta kauneutta vanhan puutarhan selja- ja puksipuille ja vihreäripsuisille, ylvään kookasvartaloiselle akasialle.

Harringin tytöt, Barbro ja Urban haluavat myös kuulla jutun, ja Einar aloittaa oitis.

"Se oli, nähkääs, niin, että Boren ovella oli kirjoitus: Tavataan kello 9-10 ap. Kerran oli professori ollut ulkona, hän oli lähtenyt aamulla ja tulla raahusti kotiin puoli yhdentoista aikaan pää täynnä syväoppisia mietteitä. Hän pysähtyi ovensa eteen ja sanoi: 'Jaha — vai niin — tavataan kello 9-10'. Sitten hän katsoi kelloonsa ja huomasi sen olevan koko lailla enemmän. 'Jaha — vai niin — hän ei olekaan nyt kotona. Pitänee tulla toisen kerran.'"

Kaskut ja ilonpurkaukset vuorottelevat yhtä mittaa. Kaikki ovat kuulleet jotakin lystikästä omituisista vainajista, ja lämpimässä vaunussa surisevat mehiläiset, jotka kohta hurahtavat lentoon pesästä.

"Tahtoisinpa tavata jonkun tuollaisen omituisen henkilön", sanoo
Barbro. "Luulen, että voisin heti rakastua sellaiseen ihmiseen."

"Maltahan, kunnes Boyesta tulee professori", ehdottaa Einar. "Hänellä on kieltämättä eräitä edellytyksiä."

"Naissydänten valloittamiseen, niinpä kyllä", myöntelee Holger. "Ja tyydyttääkseni sinun kiihkeää omituisuuden-kaipuutasi, Barbro, uskallan heti ryhtyä tuumasta toimeen ja ehdottaa, että täksi päiväksi vaihdamme päähineitä. Tuollainen myllynratas kuin sinun hattusi mahtaa olla koko mukava telttakatos."

"Miks'ei, jos vain rohkenet. Minä kyllä mielelläni pidän ylioppilaslakkia", huudahtaa Barbro ihastuneena. Koko ajan toissayöstä saakka, joka oli huhtikuun viimeinen ja jolloin ylioppilaat Lundagårdin puistossa laululla tervehtivät kevään tuloa ja panivat valkolakit päähänsä, on hän salaa toivonut saavansa pitää sellaista vain yhden päivän.

Holger Boye näyttää tietysti perin hullunkuriselta ohuessa, valkoisessa pitsihatussa, jossa on koristeena helakka ruusu sivulla ja pitkät, riippuvat samettinauhat, mutta Barbro sitävastoin on kerrassaan viehättävä ylioppilasneitonen ja nauttii lapsellisesti tästä "keksinnöstä".

Asemalla maalaiset katsoa töllistelevät pyylevää nuorta herraa, jolla on päässä naisen hattu, mutta Holger Boye ei piittaa pienestä uteliaisuudesta.

Hattu keikkuu kallellaan hänen päälaellaan, kun hän taivaltaa jyrkkiä rinteitä ylös. Samettinauhat takertuvat orjantappurapensaisiin ja kietoutuvat puihin.

"Tällaiset hatut pitäisi vakuuttaa tapaturman varalta", tokaisee hän, kun ilmava pitsi käy huolestuttavan harseaksi oksiin kiertyessään. "Onko tämä päivän uutuus, Barbro?"

"Ei ole, vain vähän laitettu ja somistettu. Mutta jos turmelet sen, saat antaa jotakin korvaukseksi."

"Mitäs haluat — tarjoan itseni, ellen vie liiaksi tilaa?"

"Minunhan asiani on ehdottaa. — Ai, nyt se taas takertui", nauraa Barbro. "Kuules, Holger, minun mieleni tekee täytettyä tarhapöllöä. Sen saat minulle hankkia."

"Ensin kompassi, sitten serenaadi ja sitten tarhapöllö. Sinun henkinen kehityksesi käy vähän kankeasti, Mignon, mutta minulla on vielä heikko toivonkipinä, että sinä kypsyttelet ja kehittelet yleishyödyllisempää harakkaluonnetta tavoittelemaan sitä, mikä kiiltää ja kimaltaa."

"Sinun on kovin vaikea puhua vakavasti."

"Niin on kaikkien, joita uhkaa vakavuuden korkein potenssi", vastaa Holger, mutta hyppää samassa nokkelasti puron yli ja joutuu erään kukkaryhmän luo, jota rupeaa innokkaasti tarkastelemaan.

Nuorisoparvi pysyy jokseenkin koossa rasittavassa ylämäessä harjun laelle noustaessa, mutta kun on kirmailtu ylhäällä vähän aikaa ympäri, pyöritty muutamia kierroksia tanssilavalla ja levähdetty loikomalla pitkässä rivissä pehmeällä nurmikolla, joka sielu hymyilevänä ja suruttomana, elämänhalua ja kuohuvaa voimaa uhkuvana, alkaa laskeutuminen hajanaisessa järjestyksessä.

Ja sattui niin, että Barbro ja Urban Freide joutuivat viimeisiksi. Barbro tahtoi välttämättömästi näyttää viippumistaitoaan äkkijyrkänteen reunaa kulkevalla viettävällä polulla. Hän vapisi jännityksestä ja haltioitui kaksin verroin vaarasta, kun näki Urbanin tuskaisen, rukoilevan katseen.

"Miksi sinä kiusaat minua?" kysyi Urban hiljaa. "Tuo ei ole sinun tapaistasi, Barbro. Anna minun edes tukea sinua kädestä."

"Silloin voimme hurahtaa molemmat alas eikä kukaan tiedä, mihin olemme joutuneet."

"Älä, hyvä, rakas Barbro, mitä tekemistä sinulla on tuolla liukkaalla puunrungolla?"

"Minä tahdon tuntea kauhua, huimausta, tuntea kaiken ryöppyävän ja pauhaavan sisässäni. On kuin ei sydän saisi lyödä kyllin voimakkaasti ja vinhasti. Luuletko, että jaksan hypätä tuon rotkon yli?"

"Sitä et saa tehdä."

"Yks, kaks, kolme, ota vastaan!"

Urban levitti äkkiä kätensä kuin ottaakseen Barbron syliinsä. Mutta Barbro ei hypännytkään. Hän vain katsahti Urbaniin syvin, säteilevin silmin ja harppasi äkkiä polulle.

"Se on kai sittenkin liian vaarallinen yritys", sanoi hän veitikkamaisesti. "Mutta juostaan nyt kilpaa alas rinnettä. Sinäkin, Vahti, saat kilpailla. Nyt!"

Barbro saapui ensimäisenä. Hän lensi yli mättäiden ja puunjuurien. Hänen täytyi tänään lentää. Olihan nyt kevät, joka kiiti täyttä karkua hänen rinnassaan, kevät, joka soitti meren säveltä hänen korvissaan. Hän ei ollut milloinkaan ennen huomannut, kuinka väkevä kaikkivaltias kevät oli. Kenties se ei ollut ennen sattunut hänen kohdalleen. Nähtävästi oli niin, että se saattoi mennä toisen ohitse ja syöksyä rajusti toisen kimppuun.

Barbro istahti hengästyneenä eräälle penkille tuuhean pyökin alle, joka oli pukeutunut vastapuhjenneiden lehtien vihreään silkkivaippaan.

Kohta saapuivat myös Urban ja Vahti, kumpikin aika lailla hengästyneinä.

"Enkös juossut pontevasti?" sanoi Barbro voitonriemuissaan. "Missä luulet toisten olevan?"

"En tiedä. Minä osaan oikotietä Röstångaan, niin että voimme aivan hyvin levähtää hetkisen. Sinua kai väsyttää?"

"Hieman — jalkoja, mutta se menee pian ohitse. Merkillistä muuten, mutta minun mieleni tekee tänään juosta, raivota ja leikkiä — olla lapsi viimeisen kerran keväällä. Ensi vuonna olen kaukana täältä siivojen, hyvinkasvatettujen nuorten parissa, ja kun palaan kotiin, tahdon saada työlleni päämäärän, jotakin oikeaa, jota kohti kulkea."

"Ylöspäin. Eteenpäin", hymähti Urban.

Barbro hyökkäsi.

"Mutta oletko, Barbro, milloinkaan ajatellut, että me joskus vielä tapaisimme toisemme ja jatkaisimme tuttavuuttamme? Etkö tahdo joskus kirjoittaa minulle?"

"Kyllä, jos on jotakin kirjoittamista. Minun on tietysti kirjoitettava isoäidille ja kotiin ja Sonjalle, ja Holger Boyelle olen luvannut kertoa vähän opinnoistani. Mutta mitäs sinä tahtoisit tietää?"

"Tahdon tietää sinusta kaikki, Barbro. Etkö ymmärrä sitä?"

Urban kieri käsivartensa Barbron vyötäisille ja taivutti hänen päänsä taaksepäin, auringon valaisemat pikku kasvot omiansa kohti.

Samassa Barbro tunsi käpälän raapaisevan polviinsa. Hän kuuli surkeaa ulinaa ja taas käpälä raapaisi, mutta hassuinta oli, että Vahti piti koko ajan päätänsä syrjään käännettynä ikäänkuin sanomattomasti häveten tilannetta, johon sen emäntä oli joutunut. Käpälä vain rapsi, mutta itse se ei halunnut katsoa kohtausta.

Barbro purskahti nauruun ja irroittautui nopeasti. Melkeinpä hän oli itsekin hämillään ja kumartui kiireesti Vahdin puoleen.

"Mitäs sinä nyt, tyhmä koira? Lähdemmekö taas juoksemaan?"

Äänekäs huhuilu ilmaisi, että toiset etsivät kahta kadonnutta lammasta, ja niin sai koko seurue käyttää hyväkseen Urbanin oikotietä.

Päivällinen muodostui iloisiksi, aurinkoisiksi ja toivehikkaiksi kevätkekkereiksi monine puheineen ja tulevaisuudenehdotuksineen. Kukin noista kahdestatoista oli kuin Atlas, joka piteli kokonaista maailmaa vahvoilla hartioillaan.

Sitten pantiin toimeen kisat. Nuoret asettuivat piiriin ja suorittivat pitkän ohjelman kansantansseja.

"Holkin Martti se kaino poika, ei sitä kukaan tunne", kaikui kevätillan hämärässä, ja lopulta saatiin isoäitikin mukaan, kun otettiin "Leikkaan, leikkaan kauraa".

"Olen nuortunut tänä talvena", sanoi isoäiti kotimatkalla ja taputti Barbron kättä, joka oli hänen polvillaan. "Me vanhat yleensä pysyttelemme liian syrjässä elämästä voidaksemme säilyttää aikamme ihanteet, ja sentähden olemme äreitä ja harmaannumme sisäisesti."

"Et sinä ainakaan, isoäiti", huudahti Barbro innokkaasti.

"Toivoakseni en, rakas lapsi, sillä silloin olisin mielestäni elänyt yli ikäni."

Hiljainen, ääneti uinuva on kaupunki mahtavine tuomiokirkkoineen, entisaikoja muistuttavine vanhoine, puistopihaisine pikkutaloineen ja uudenaikaisine vuokrapalatseineen. Nuorten äänet kajahtelevat huolettomasti päivän lämmittämistä seinistä ja suljetuista porteista.

"Hyvää yötä! Hyvää yötä!" kuuluu kiviportaiden äärellä isoäidin talon edustalla. Kaikki ovat saapuneet sinne. Heilutellaan hattuja ja huiskutellaan jäähyväisiksi. Holger Boye seisoo paljain päin. Barbron hattu on pantu matkalaukkuun. Barbro seisoo ylimmällä portaalla ja heiluttaa valkolakkia.

"Ota kiinni, Holger. Kiitos lainasta."

Ja hän lennättää sen koko joukon ylitse. Tuokion se välkkyy valkeana ilman sinessä.

Holger saa sen kiinni, mutta ei pane sitä päähänsä. Erottuaan muista hän kulkee valleja kohti lakki yhä kädessä. On kuin hän kantaisi pyhäinesinettä ja kuin koko lempeä kevätyö olisi suuri alttari.

Linnut laulavat valkenevan avaruuden siinnossa. Idän rusko ylenee ja kirkastuu, ja nyt palaa vaeltava nuorukainen päivän aherrukseen. Hän aikoo suorittaa tutkinnot. Hän aikoo eteenpäin.

Mutta ruskeakutrinen pikku tyttö, joka sai kerran häneltä kompassin, lähtee nyt taivaltamaan tietänsä, joka vie kauas hänen poluiltaan. Iltapäivällä hän saa sanoa jäähyväiset Barbrolle. Silloin tämä matkustaa vanhaan, rauhaisaan kartanoon pyökkimetsän suojaan, mutta Holger Boye ymmärsi kuitenkin, että muuttolintu hän oli, yksi niitä, jotka painuvat lepoon vasta sitten, kun siivet uupuvat.

Kun juna iltapäivällä lähti liikkeelle asemasillalta, seisoi Barbro avoimen ikkunan ääressä ja näki koko sen iloisen parven, johon hän oli vähän aikaa kuulunut, loittonevan ja lopulta häämöittävän vain harmaina varjoina. Silloin hän äkkiä käänsi päänsä ja loi katseensa laajalle, päiväpaisteiselle tasangolle, joka tuntui olevan ääriä vailla voimakkaassa, häikäisevässä valaistuksessa, ja hän hymyili tietämättään, ei kuitenkaan lapsen tavoin, Skoonen uhkeille vainioille ja sille vieläkin uhkeammalle, joka aavistuksin ja unelmin täytti hänen mielensä. Juna kiiti eteenpäin nopeasti, nopeasti, ja nyt tuli näkyviin meri, vielä äärettömämpi kuin tasanko; sekin oli hänellä sielussaan, ja hänen kaipuunsa pursi kiiti täysin purjein.