KADESKYMMENESVIIDES LUKU.
Suuret surut ylentävät mielen, ja ihastuksella voidaan antautua mitä suurimpiin uhrauksiin, mutta pienet harmit, ne mieltä ärsyttävät ja alituinen peräytyminen saattaa ajanoloon käydä varsin tuskastuttavaksi. Sen sai Elisa nyt kokea. Jos hän tähän asti olikin voinut vapautua kaikenlaisesta naisellisesta pikkumaisuudesta, huomasi hän nyt, että ulkonaiset olosuhteet olivat häntä siinä paljon auttaneet. Hän koetti olla huomaamatta, miten hän aina kälynsä rinnalla joutui varjoon, ja että hänen vaikutuksiaan sekä kodin piirissä että sen ulkopuolella vastustettiin. Mutta turhaan! Hän ei päässyt näitä näkemästä eikä tuntemasta. Ylevämielisesti koetti hän olla niistä välittämättä, mutta siinäkään ei hän kauan onnistunut.
Eräänä iltana istui hän kirjoituspöytänsä ääressä. Almanakka oli levällään hänen edessään; hänen oli tapana piirrellä siihen muistelmiaan ja ajatuksiaan. Hän ajatteli päivän kuluneita pikku tapahtumia, ja ajatellessaan rypisti hän silmäkulmiaan niin, että syvä uurre muodostui otsalle.
"Ei mitään, jota kannattaisi muistiin kirjoittaa", virkkoi Elisa itsekseen, ja katkeruuden ilme, hänelle kokonaan vieras, levisi kasvoille.
Hän veti pöytälaatikon auki ja heitti almanakan sinne. Silloin sattuivat hänen silmänsä paperiliuskaan, johon oli ainoastaan muutama sana kirjoitettu ja joka nähtävästi kauan oli laatikossa maannut. Ainoastaan kuusi sanaa oli siihen kirjoitettu ja aikoja sitten kylmennyt käsi oli ne sinne piirtänyt:
"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin!" Kaikessa yksinkertaisuudessaan puhuivat nämä sanat voimakkaasti Elisalle ja tukahuttivat katkeruuden hänen mielestään.
Lumivalkeaksi! Ja kuinka kaikkea muuta kuin lumivalkea hän oli! Taas heräsi Elisa entiseen tapaansa ikävöimään puhdistusta, eikä ainoastaan puhdistusta suurista synneistä, vaan kaikista joutavista pikkumaisuuksistakin.
"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Katselemistaan hän katseli noita tuttuja sanoja, jotka nyt vasta oikein elävinä esiintyivät hänelle. Ne olivat selvittäneet hänelle, mitä hän kipeämmin tarvitsi, ne olivat osoittaneet hänelle hänen raskaan mielensä syvimmän syyn.
Kyyneleitä kiertyi silmiin, valuen kuumina ja polttavina poskia myöten alas. Sven Riisen ruumisarkun ääressä oli hän oppinut tällaisia kyyneleitä vuodattamaan. Siinä itki Elisan uusi ihminen, itki sentähden, että vanha ihminen hänessä vielä niin voimallisena tahtoi elää.
Pese minut! Omasta voimastani en voi puhdistua. Pese minut veressäsi!
Puhtaaksi kuin sinä itse!
Elisa säikähti omaa ajatustansa. Puhtaaksi kuin Jumalan Poika! Kuinka olikaan hän niin paljon saattanut pyytää? Mutta siihenhän hänellä oli lupa, juuri niin paljon täytyi hänen pyytää, vähempää ei ensinkään. Kristus ei jakele vanhurskauttaan vähitellen, kokonaan hän sen tahtoo meille antaa. Ja Kristuksen vanhurskauteen puettuna seisoi Elisa tällä hetkellä Jumalan edessä, oikeutettuna Jeesuksen nimeen anomaan, mitä ikänänsä halusi.
Ja mitä halusi hän mieluimmin? Että kaikki, mikä häntä elämässä kohtasi, olkoon se sitten suurta tai pientä, iloa tai surua, vetäisi häntä Jeesusta Kristusta lähemmäksi, jotta hän yhä kasvaisi ja yhdistyisi Kristuksen kanssa yhdeksi.
Jälleen katkaisi hän epäröiden aatoksensa kulun. Eikö hän sittenkin ollut liiaksi paljon anonut? Yhdeksi Jumalan Pojan kanssa, itse Jumalan kanssa yhdeksi! Miten voi synnillä saastutettu ihminen olla niin läheltä yhdistettynä Pyhään? Mutta eihän tämä koskenutkaan Elisan synnillistä luontoa, se koski hänen uutta ihmistänsä, joka on Jumalasta syntynyt ja jonka puhtaita haluja ja mielitekoja Jumala hallitsee. Niin, tämä uusi ihminen hänessä oli Jumalan kanssa yhdeksi yhdistynyt, ja tässä osallisuudessa oli se yhä vahvistuva ja varttuva syntiä voimallisemmaksi. Jumalan uusi luomus hänessä yhä kehittyisi, vanha ihminen riutumistaan riutuisi, kunnes se kerran kuolemassa kokonaan viimeiseen tomuhiukkaseen asti hajoaisi. Silloin saisi hän täysin puhtaana mennä iankaikkiseen elämään sisälle, "Ihmisen Pojan" kasvojen eteen. "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin."
Tämä hetki oli Elisalle niitä iäisyyshetkiä, jolloin näkymättömät siintävät silmäämme, ja selvästi näemme päämaalin. Eikä ollut se mitään huumaustilassa olemista, vaan hänelle suotiin maistaa iankaikkisen ilon esimakua. Hän oli mielestään ihan arvoton tällaista pyhää iloa nauttimaan, ja hän olisi ollut valmis sen luotaan työntämään, kuten Pietari, joka kerran rukoili Herraa menemään pois luotansa, koska hän oli syntinen ihminen. Mutta "ilo Herrassa on teidän väkevyytenänne", ja missä väkevyyttä paremmin tarvitaan kuin juuri taisteluissa?
Elisa avasi ikkunan ja katseli ulos yön hiljaisuuteen. Joen vesi välkkyi niin oudon salaperäisenä illan kuutamon hopeassa. Äänettömästi, mutta vinhalla vauhdilla liukui virta eteenpäin tavoitellakseen koskia, joiden kohina kuului niin juhlalliselta yön hiljaisuudessa. Elisan katse kiintyi vierivään veteen. Näin hänenkin mielensä halusi eteenpäin kiitää.
Muuan kohta Ilmestyskirjasta kuvautui hänen eteensä. Hän näki lasisen meren, tulella sekoitetun, näki pyhien seisovan sen päällä, Jumalan kanteleet käsissään, ja valkeina säteilivät heidän vaatteensa. He veisasivat Mooseksen, Jumalan miehen, virttä ja Karitsan virttä, sanoen: "Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala, Kaikkivaltias; oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas." Hän koetti kuvailla mielessään tuota autuaitten laulua. Millainen lienee se ollut rytmiltään, millainen soinnultaan? Ja milloin, milloin saisi hänkin siihen yhtyä?
Vähät siitä, olisiko taival enemmän tai vähemmän hankala. Päämäärään se kuitenkin johti ja oli Herran tie.
"Oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas", kuiskaili hän hartaasti. "Johda minua, Herra, sinun teitäsi kulkemaan ja auta minua sinun johtoosi tyytymään!"