KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Eräänä päivänä tuli majuri varsin hyvällä tuulella ja salamyhkäisen näköisenä aterialle. Hän oli juuri saanut kirjeen, joka sisälsi aivan vereksen suuren uutisen. Mutta, ken sen tahtoi tietää, hänen piti arvaamalla päästä sen perille.
"Joko Kustaa Aadolf on arkkipiispana?" kysyi Torvald.
"Ei vielä", vastasi majuri.
"No, onko Kristian kenraalina?" kysyi Irene.
"Vieläkin parempaa", vakuutti majuri.
"Onko hän kihloissa?" kysyi Torvald.
"No, älä noin suoraa päätä paukuttele. Vähitellen pitää sen tapahtua!
Ensiksi, keneltä kirje on, ja sitten, kenestä siinä puhutaan!"
"Keneltä se on sitten?" kysyi Elisa.
"Vastaan ainoastaan 'on' tahi 'ei'", selitti majuri.
"Se muuten ei ole isällä ollut tapana", sanoi Torvald.
"Suu poikki, poika-viikari", sanoi majuri lauhkeasti.
"Onko kirje Kustaa Aadolfilta?" kysyi Irene.
"Miksikä se häneltä olisi?"
"Siinäkö nyt oli 'on' tahi 'ei'?" nauroi Torvald.
"Se merkitsi 'ei'", selitti majuri arvokkaasti.
"Vai niin. No, onko kirje tohtori Hesseliltä?" kysyi Torvald vilkasten veitikkamaisesti Elisaan.
Majuri pudisti päätään. Hänen mielihyvänsä kasvoi sitä myöten, kuta useammin arvaaja kirveensä kiveen iski.
"Kristianiltako?" kysyi Elisa.
"Kas, oikeaan osasit", sanoi majuri.
"'Kenestä' vai 'mistäkö' se puhuu?"
"Molemmista."
"Kenestä?"
"En vastaa enempää kuin 'on' tai 'ei'."
"Siitäpä kuuluu", pisti Torvald väliin.
"Puhuttele kunnioittaen isääsi, pojan-nallikka."
"Kristian kirjoittaa tietysti etupäässä itsestään", sanoi Torvald.
"Miten siitä olet niin varma?"
"Siksi, että eräät ihmiset kirjoittavat aina itsestänsä, olkoonpa sitten kysymys mistä tahansa."
"Sepä filosofiaa se. Mutta arvaa nyt, äläkä filosofeeraa", sanoi majuri, joka ei suosinut sivuseikkoihin eksymistä.
"Kirje kertoo sekä hänestä itsestään että jostakin toisesta, niinkö, isä?" kysyi Elisa.
Majuri hymyili salamyhkäisesti.
Nyt nousi innostus ja uteliaisuus ihan polttopisteeseensä. Majuri oli ylen onnellinen.
"Kuka, kuka on se toinen", kaikui kuorossa hänen ympärillään.
"Malttakaa toki, lapset, malttakaa", sanoi majuri arvokkaasti ja otti kirjeen taskustaan.
Vitkaan, juurtajaksain rupesi hän sitä luettavakseen levittelemään, siten yhä ärsyttäen muitten uteliaisuutta. Alkoi sitten lukea hartaasti ja suurella äänenpainolla, Mutta käsiala oli vaikealukuista, majuri takertui sanoihin, luki väärin ja sekaantui, joka seikka ei juuri soveltunut yhteen juhlallisuuden kanssa. Kuulijakunta heläytti naurun.
"Lue sinä", sanoi majuri ja antoi kirjeen Elisalle.
Kirjeestä selveni, että Kristian oli mennyt kihloihin nuoren, suloisen ja varakkaan tytön kanssa, joka oli ennättänyt kääntää ainakin kuuden luutnantin päin pyörälle, ennenkuin lopulta Kristianiin tarttui. Miten juuri hän, Kristian, onnekseen oli niin usean joukosta tullut valituksi, sitä ei kirjeessä lähemmin kerrottu, se vain todistettiin tosiasiaksi.
Pikku morsian oli Eedit nimeltään ja yhdenkolmatta vuoden vanha. Hänen isänsä oli tehtaanomistaja ja asui lähellä rykmentin harjoituskenttää. Kirjeessä kutsuivat nyt Eeditin vanhemmat Kristianin omaisia ensi viikolla kihlajaisten viettoon.
Alettiin tuumia, kenen tulisi kutsua noudattaa. Torvald vakuutti heti, että hän ainakin olisi valmis lähtemään, vaikka kaikki muut jäisivät kotiin. Hän oli vilkas ja iloinen poika, joka vapaan käytöksensä ja kauniin ulkomuotonsa tähden tuli jokaisen suosikiksi. Hän oli saanut osakseen hyvän joukon vallattomuutta ja mielen keveyttä, mutta kun hänellä sen ohella oli hyvä sydän ja luontainen hienous käytöksessään, vaikuttivat edellämainitutkin ominaisuudet seuraelämässä pikemmin hänen edukseen, kuin vahingokseen.
Pääkysymyksenä keskustelussa oli kuitenkin se, lähtisikö majuri tai ei. Hyvin mielellään olisi hän tällä kertaa halunnut lähteä, mutta sittenkin näytti olevan jotakin, joka saattoi hänet epäröimään.
"Näyttäisihän kerrassaan epäystävälliseltä, jos isä jäisi pois", arveli
Irene.
"Vai niinkö ajattelet?" kysyi majuri kiitollisena tällaisesta tepsivästä puoltolauseesta. Mutta taas loi hän epäröivän silmäyksen Elisaan kysyen häneltä: "Mitä ajattelet sinä?"
"Ajattelen, että sinun tietysti pitää lähteä, nimittäin, jos vaan itse haluat", vastasi Elisa.
"Vai ajattelet sinäkin niin? Katsos, onhan suuri ero tällä ja Kustaa Aadolfin papinvihkiäisjuhlalla. Upsalaan oli jo matkakin niin pitkä, tänne vaan muutaman tunnin taival, ja minä sovin paremmin olemaan läsnä iloisissa kemuissa kuin vakavan juhlallisissa tilaisuuksissa. Sen lisäksi olin keväällä niin sairaskin ja lääkärin hoidon alaisena; nyt olen paljon pirteämpi."
"Älä pelkää, isä, että Kustaa Aadolf luulisi sinun rakastavan Kristiania enemmän kuin häntä", sanoi Elisa hymyillen, sillä hän alkoi jo ymmärtää, minkätähden isä epäröi.
Majuri joutui hieman hämilleen, kun Elisa näin luki hänen ajatuksensa.
"No, enpä juuri sitä pelännyt, ajattelin vain, että se voisi näyttää siltä."
"Kuka jää kotiin Silla-tädin luokse?" kysyi Torvald.
"Ehk'ei tarvitse kenenkään jäädä?"
"Tarvitsee tietysti. Minä jään", vastasi Elisa.
"Et sinä, vaan minä", päätti Irene.
"Sinun juuri pitää lähteä, jos jonkun. Tarvitseehan sinunkin vielä kerran päästä iloiseen maailmaan ennenkuin luostariin sulkeudut", sanoi Torvald, joka sisarensa tulevaisuudentuumia ei ensinkään hyväksynyt.
Mutta Irene pysyi aikeessaan ja tahtoi välttämättä jäädä kotiin. Mielestänsä hän täällä yksinäisyydessä paremmin voi valmistautua tulevan talven kieltäymyksiin. Oli nimittäin päätetty, että hän talven tullen lähtisi Tukholmaan sairaanhoitoa harjoittelemaan, sillä lähetysalalla, jolle hän oli päättänyt antautua, saattoi sairaanhoidon tunteminen olla hyvinkin tarpeellista.
Siis päätettiin, että majuri, Elisa ja Torvald lähtisivät.
Kun majuri palasi kotiin, oli hän ylenmäärin ihastunut tulevaan miniäänsä. Hienot viinit, samppanja ja hyvä ruoka olivat hänet saattaneet ihan haltioihinsa. Yhtä ihastunut oli Torvaldkin, Elisa sitävastoin oli jokseenkin tyyni.
Toimiessaan sitten seuraavina päivinä emäntänä Hirvenhovissa näytti
Elisa varsin miettivältä. Täällä oli kaikki käynyt hänelle niin
rakkaaksi, lapsuudestaan asti oli hän jokaiseen soppeen koteutunut.
Kotoisen kosken kohina hänelle oli tuttua kuin joku armas, hellä ääni.
Ja mökeissä asui kansaa, joiden elämää hän oli elänyt.
Tosin Elisa jo kauan oli tietänyt, että hänen tästä kaikesta kerran tulisi erota, mutta nyt, kun hän oli nähnyt Hirvenhovin tulevan hallitsijattaren, alkoi tuo tietoisuus tuntua oikein todenperäiseltä. Eronhetki ei enää häämöittänyt etäisyyden usvaisissa helmoissa, se oli jo lähellä. Miltä mahtoi tuntua ratkaisun hetkellä?…