KOLMASKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
Seuraava päivä oli sunnuntai ja Kustaa Aadolf toimitti puolipäiväjumalanpalveluksen. Hän saarnasi aina mielellään kotipitäjänsä kirkossa, ja mielellään kansakin häntä kuunteli.
Jumalanpalveluksen päätyttyä viipyi hän vielä hetken kirkkomäellä, sillä moni halusi häntä puhutella ja puristaa hänen kättään. Siksi olikin hän kehoittanut omaisiaan ajamaan kotiin, häntä ei tarvitsisi odottaa, hän tulisi mieluummin kävellen.
Vihdoin vapaaksi päästyään alkoi hän astua tavallista vinhaa vauhtiansa "ihan kuin tykistä lauaistuna", kuten majurilla oli tapana hänestä sanoa.
Mutta kalmiston veräjien takana odotti Elisa häntä toverikseen kotimatkalle.
Kahdenkeskenolo oli aina todellinen nautinto näille kahdelle. Mutta harvoin oli heillä enää tilaisuutta tällaiseen seurusteluun. Kustaa Aadolf kävi harvoin Hirvenhovissa, ja silloin oli aina monta, jotka häntä halusivat tavata ja puhutella.
"Mitä tietä menemme?" kysyi Elisa.
"Oikotietä Hirvijärven sivu, että edes vilahdukselta näen kotisi", vastasi Kustaa Aadolf.
Heillä oli paljon puhuttavaa. Tutunomainen luottamus heidän välillään oli entisellään, vaikka ulkonaiset olosuhteet olivat heidät toisistaan erottaneet.
Kustaa Aadolfin avomieliselle luonteelle ei sisällisten asiain käsittely tuntunut ensinkään vaikealta; Elisa sitävastoin oli uusien olosuhteitten vaikutuksesta käynyt entistään umpimielisemmäksi. Paljon lievitystä tuotti hänelle kuitenkin keskustelu veljen kanssa, sillä olihan Kustaa Aadolf ainoa ihminen, jolle hän halusi paljastaa sisällisen tilansa.
He puhuivat rakkaasta Herrastansa ja ihmeellisestä, salatusta elämästä Hänessä; elämästä, jota ei kukaan voi käsittää sitä itse elämättä. Molemmilla oli ollut jotenkin samanlaisia kokemuksia, molemmat olivat yhä enemmän oppineet kärsimään syntinsä painosta, mutta tämä kärsimys oli heidät yhdistänyt yhä lähemmin Kristukseen ja saattanut heidät kaikessa riippumaan yksinomaan Hänestä. Kustaa Aadolfia näytti tuo sanoin kertomaton onni kuitenkin elähyttävän enemmän kuin Elisaa.
"Suurta on tosiaan, että me murtuneinakin ja kaikesta heikkoudestamme huolimatta saamme olla varmat siitä, että olemme Jumalan omat", puhui hän samalla raittiilla innostuksella kuin ennen nuorena. "Ajattele, että minun tapaiseni syntinenkin saa uskoa vapaasti Jumalalle asiansa. Minun asiani on Hänen ja Hänen asiansa minun. Jumala itse on pelastukseni taannut, jos siis seison tai lankean, pysyn aina Hänessä kiinni, siinä on minulla vahva turva."
Elisakin sydämestään tähän yhtyi, mutta siitä huolimatta hänen äänensä soinnahti surulliselta.
Kustaa Aadolf tarkkaili häntä terävästi. He olivat jo saapuneet Hirvijärvelle ja pysähtyneet sille paikalle, jonne tohtorin virkatalo näkyi vastaiselta rannalta. Sieltä vilahti rakennus esille puitten välitse, joiden kellertävät syyslehdet loistivat auringonvalossa. Kyyneleet nousivat Elisalle silmiin hänen sitä kohden katsellessaan.
"Mikä sinulla on?" kysyi Kustaa Aadolf lempeästi. Oliko elämä näin hänen lujamielisen sisarensa masentanut? Ei hän muistanut ennen nähneensä Elisaa alakuloisena.
"Omallatunnollani lepää synti, laatuaan mitä raskain."
Kustaa Aadolf kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen, siten rohkaisten häntä alettua tunnustustaan jatkamaan. Silloin Elisa ei enää voinut itseään hillitä, hän antoi päänsä vaipua Kustaa Aadolfin rinnalle, ja alkoi hiljaa itkeä. Hänen surunsa ei enää ollut nuoruuden rajua, pian haihtuvaa huolta, nämä kyyneleet uursivat tiensä hänen olentonsa sisimmästä syvyydestä.
"Etkö luule", kysyi hän viimein päätään kohottamatta, "että meitä tuomitaan ankarimmin siitä, miten olemme elämäntehtävämme täällä suorittaneet"?
"Ankarimmin —", toisti Kustaa Aadolf viivytellen.
"Sitä en tiedä, mutta elämäntehtävämme suorittamisessa tulee tietysti uskollisuutemme ilmi, se on sitä leiviskän hoitamista, josta Vapahtaja vertauksessaan puhuu."
Elisa kohotti päänsä ja katsoi häntä silmiin.
"Olen hoitanut leiviskäni niin huonosti, ettei se mitään ole tuottanut, päinvastoin olen siitä paljon menettänyt", sanoi hän. "En ole vähääkään onnistunut siinä tehtävässä, jonka Jumala minulle on antanut. Tai lieneekö Hän sitä minulle antanutkaan?" Elisa loi katseensa maahan ja jatkoi: "Toisinaan pelkään, että olen sen omavaltaisesti ottanut."
Viimeiset sanat hän lausui tuskin kuuluvasti. Kustaa Aadolf ymmärsi, mitä hän ajatteli. Hän painoi Elisan itseään lähemmäksi.
"Tiedäthän, ken tahtoo huolesi kantaa, mielesi levottomuuden tyynnyttää, sekä sinulle kaikki erehdyksesi ja syntisi anteeksi antaa", sanoi hän.
Elisa katsoi kotiansa kohden
"Mutta kysymyksessä on tyhjään kulunut elämä…", kuiskasi hän.
"Vaikka olisikin. Onhan Jumalan armo suurempi kuin mikään tyhjään kulunut elämä. Kaiken sen, minkä itsessäsi tuomitset, antaa Jumala sinulle anteeksi."
"Niin, sen uskon", kuiskasi hän, "uskon, että Jeesuksen Kristuksen ansion tähden tulisin autuaaksi, vaikka heti kuolisin. Mutta mitä vastaan Jumalalle, kun Hän minulta kysyy Alfredista?"
"Luulen tuskin, että Hän sinulta Alfredista kysyy. Pikemmin saat sinä kysyä Häneltä Alfredista, sillä pelastus on Jumalan asia, ei se ole sinun vallassasi."
"Mutta eiköhän minun asiani ole voittaa hänet Jumalalle? Niin minä olen sen ymmärtänyt, ja se onkin ollut elämäni ensimmäisenä pyrintönä jo kohta kymmenen vuotisen avioelämämme aikana."
"Rakkautesi kylvö on siunauksensa saapa; se tulee kerran kyllä hedelmänsä kantamaan, kun Herran aika tulee."
"Mutta missään en näe vielä siunauksen merkkiäkään", sanoi Elisa laskien alakuloisen mielensä täysin valloilleen, saadakseen nauttia lohdutuksen suloudesta.
"Minusta näyttää päinvastoin, kuin olisi Alfred käynyt entistäänkin välinpitämättömämmäksi Jumalasta", jatkoi hän.
"Siltä voi näyttää, mutta silti ei tarvitse niin olla", vastasi Kustaa Aadolf. "Mutta jos niin olisikin, niin voi Jumala yhdellä ainoalla sanalla temmata hänet välinpitämättömyyden tilasta ja masentaa hänen vastustamishalunsa."
"Mutta miksei Jumala sitten lausu sitä sanaa?"
"Hän näkee, ettei aika vielä ole tullut, ehkei Hän vielä ole Alfredissa päättänyt valmistavaa työtään. Etkö itsekin monesti ole huomannut, miten moni Jumalan sana, jonka satoja kertoja olet lukenut ilman, että se sinuun olisi syvemmälti vaikuttanut, äkkiä leimahtaa eloon ja tunkeutuu uudistavalla voimallaan olentoosi?"
"Kyllä, sen kokemuksen olen tehnyt", vastasi Elisa, ja salatun elämän pyhät muistot, joita veli oli hänen mieleensä herättänyt, hälvensivät hetkeksi murhepilvet hänen otsaltaan.
"Ja mikä oli syynä siihen, että sana sai näin äkkiä elon? Syynä oli se, että mielessäsi oli noussut tarve, jano, joka juuri sitä sanaa tavoitteli."
"Mutta Alfredilla ei ole mitään hengellisiä tarpeita", vastasi Elisa, ja taas sumenivat hänen silmänsä, kun ajatus palasi Alfrediin. "Hän on itseensä tyytyväinen, eikä pyydäkään mitään sellaista, mitä Jumalan sana voisi antaa."
"Mutta Jumala voi hänessä sellaisia tarpeita herättää."
"Millä tavoin? Minusta tuntuu se aivan mahdottomalta."
"Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Siitä pidä kiinni!"
"Kustaa Aadolf, yksin sinulle saatan tällä tavoin miehestäni puhua, senhän ymmärrät", sanoi Elisa ja lisäsi sitten matalalla äänellä: "Hän on kova kuin kivi Jumalaa vastaan. Sellainen ei hän ennen avioliittoamme milloinkaan ollut, eikä vielä sen ensivuosinakaan, vaan on vähitellen siihen tullut. Olisinko minä vaikuttanut ymmärtämättömyydessäni jollakin tavoin siihen."
Kustaa Aadolf pysyi hetken ääneti.
"Sitä en usko", vastasi hän viimein. "Tietysti on sinullakin vikasi, mutta vaellat kuitenkin rehellisesti Jumalan kasvojen edessä ja olet Hänen omansa; eikö niin?"
"Niin olen", vastasi Elisa tuntien mielessään jotakin samantapaista, jota Pietari tunsi, kun hän Jeesukselle sanoi: "Herra, sinä tiedät kaikki, sinä tiedät, että minä sinua rakastan."
"Katso, Elisa", jatkoi Kustaa Aadolf, "en usko, että sinussa on syytä, vaan Alfredin käy, kuten välttämättömästi kaikkien, jotka ikänsä elävät todellisen Jumalanlapsen rinnalla, mutta tahallaan vastustavat hänen vaikutustaan: he tylsyvät sekä paatuvat. Mutta", lisäsi hän lohduttaen, "voihan Jumala kallioitakin musertaa".
"Oi, mutta kovasti täytyy hänen iskeä ennenkuin ne musertuvat", sanoi
Elisa ja vilunväristys puistatti häntä.
Hirvenhovissa oli tänäänkin päivälliset, mutta ainoastaan sukulaisille ja pappilanväelle.
Perille päästyään lähti Elisa heti lapsiaan tapaamaan. Pikku Sven syöksähti heti häntä vastaan silmät riemusta välkähtäen. Eihän Sven ollutkaan nähnyt äitiä koko aamupuoleen; hänellä oli äidille niin paljon kerrottavaa.