KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.
Kirkkotie oli täynnä väkeä kuin sunnuntaisin. Ääneti riensivät ihmiset juhlapukimissaan kirkkoon, joka täyttyi vähitellen ääriään myöten. Siellä oli niin hiljaista, kukaan tuskin kuiskailikaan, moni sitävastoin hiljalleen itki.
Torninkellot alkoivat kumahdella ja seurakunta nousi seisomaan surusaaton lähetessä pää-alttaria. Siinä seisoi Kustaa Aadolf odottamassa sisartaan.
Paremmin kuin Kustaa Aadolf ei olisi kukaan saattanut Elisan ruumisarkun ääressä puhua, sillä hän ymmärsi, että Elisa itsekin olisi puhunut juuri näin. Ja monesta Elisan ystävästä tuntui kuin olisi vainaja itse heille tänään viimeisen kerran puhunut.
Kustaa Aadolf palasi kirkosta samaa tietä, jota hän aivan äskettäin oli yhdessä Elisan kanssa astellut. Nyt hän kulki yksinään. Hän pysähtyi Hirvijärven rannalle jäi katselemaan sisarensa kotia kohden ja hänen mieleensä muistui samassa, mistä he viimeiseksi olivat juuri tässä paikassa keskustelleet. Ja Alfredia ajatellen pani hän kätensä ristiin ja huokasi: "Herra, saavuta hänessä tarkoituksesi!"
Kustaa Aadolf asui tällä kertaa tohtorin perheessä voidakseen olla lähempänä surun murtamaa perheenisää.
Hautajaispäivänä istui tohtori Hessel yksin Elisan huoneessa. Hän oli syönyt päivällistä Hirvenhovissa; lapset olivat jääneet sinne ja hänen oli määrä lähteä niitä noutamaan. Hänet oli perhepiirin keskuudesta äkkiarvaamatta kutsuttu sairaan luo ja paluumatkalla oli hänet vallannut voittamaton halu käydä autiossa kodissaan. Hän tahtoi hetkisen viivähtää siinä huoneessa, missä hänen rakkaansa viimeiset aatoksensa oli ajatellut ja viimeiset taistonsa taistellut.
Kun hän Elisan kuoleman valossa katseli vainajan elettyä elämää, esiintyi tämäkin kuin kirkastettuna. Hänen täytyi sittenkin luottaa Elisan uskon voimaan. Elisan eläessä oli Alfred aina huomannut puutteet: ja vaillinaisuudet siinä, nyt sitävastoin näki hän ainoastaan sen eheät puolet, siinä vallitsevan totuuden. Vasta nyt alkoi hän oikein Elisaa ymmärtää. Oi, miksi, miksi oli Elisa poissa?
Hän katseli ympärilleen huoneessa. Tuntui kuin olisi Elisan henki yhä vieläkin liidellyt näitten esineitten keskellä, joita hänen armaat kätensä vielä äskettäin olivat kosketelleet. Tuossa oli Elisan Raamattu. Ahkerasta käyttämisestä oli se aivan kulunut. Hän otti sen käteensä hellävaroen kuin olisi se ollut pyhäinjäännös. Hänen käännellessään sen lehtiä, putosi niiden välistä paperiliuskanen. Hän otti sen käteensä ja luki, mitä Elisa oli hänelle kirjoittanut samana päivänä, jolloin he olivat eronneet — jonkun päivän ajaksi, kuten itse luulivat, — mutta nyt olikin ero tullut ainaiseksi. Iankaikkiseksiko myös? Näin kysyi tohtori itseltään luettuaan lyhyen kirjeen loppuun.
Elisa ei ollut mitään myönnytyksiä tehnyt. Hän oli vaatinut kaikki, vaatinut sen Herransa nimessä.
Tohtoria tämä kirjeessä lausuttu vaatimus ei nyt ärsyttänyt, kuten se ennen olisi tehnyt. Elisan uskon ja rakkauden eheys, se juuri oli heidät ajassa toisistaan erottanut; saisiko se heidät iankaikkisuudessakin erottaa?
"Ei kenkään tule Isän tykö vaan minun kauttani."
"Joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta
Jumalan viha pysyy hänen päällänsä."
Ne olivat lahjomattomia sanoja nuo.
Ja tohtori Hessel antoi niiden vaikuttaa täydellä voimallaan. Pimeätä, pimeätä oli kaikkialla, päivänsädettä ei mistään näkynyt. Entiset puolustukset, joilla hän aina ennen oli siirtänyt syyn itsestään Jumalalle, eivät tässä auttaneet, eivätkä voineet hajoittaa pimeyttä hänen ympäriltään. Hän oli auttamattomasti tuomittu, armotta sysätty pois Jumalan kasvojen edestä. Ei auttanut Jumalaa syyttää sanoen: miksi minut loit? Miksi minulle annoit vapaan tahdon, kun kumminkin näit, että tulisin sitä väärin käyttämään. Miksi enempää vaadit kuin minkä maksaa voin?
Ratasten jyrinä pihalla sekä lasten heleät äänet herättivät viimein epäilijän mietiskelyistään. Hän oli kokonaan unhoittanut ajan kulun, unhoittanut luvanneensa käydä lapsia Hirvenhovista noutamaan.
"Ethän tullutkaan", sanoi Kustaa Aadolf, "saimme hankkiutua kotimatkalle ilman sinua."
"Niin, en tullut", vastasi Alfred Hessel. Varmaan piileksi näissä sanoissa enemmänkin, kuin mitä ne ilmaisivat. Kustaa Aadolf katsahti häneen haluten kuulla enemmän, mutta tohtori kumartui suutelemaan lapsia ja sanoi heille hyvää yötä.
Lasten mentyä jäivät langot kahden huoneeseen. Nyt ei saattanut toinen salata enää sydämensä tuskia, ja toinen taas oli heti valmis lohduttamaan.
"Tule katsomaan", sanoi tohtori, "mitä äsken löysin"!
Hän ojensi langolleen Elisan kirjeen.
Sen luettuaan Kustaa Aadolf kirkastui kasvoiltaan, mutta tohtori painui vieläkin synkemmäksi.
"Hänen viimeinen tervehdyksensä langettaa tuomion minulle, se sulkee minut auttamattomasti ulos", sanoi hän katkerasti.
"Älä sano niin", lohdutti Kustaa Aadolf. "Se päinvastoin kehoittaa ja kutsuu sinua sisään tulemaan."
Nyt kertoi tohtori Kustaa Aadolfille mitä äsken oli ajatellut.
"Sinä olet Jumalan omaksi luotu", alkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "sait vapaan tahdon valitaksesi hänet, joka ensin oli sinut valinnut; Hän on itse täyttänyt sen, minkä hän sinulta vaatii, ja syntivelkasi Hän antaa anteeksi. Ei kukaan voi tulla Isän luo muuten kuin Jeesuksen Kristuksen kautta; mene siis hänen kauttansa Isän luo! Jos tunnet Jumalan vihan ylitsesi lepäävän sentähden, ettet Poikaan usko, niin palaja entisiltä teiltäsi ja usko Poikaan!"
"Tuo on helpommin lausuttu kuin tehty", arveli tohtori Hessel synkästi.
"Tiedän kyllä sen", vastasi Kustaa Aadolf myötätuntoisesti, "mutta myöskin tiedän, että yksin sinusta riippuu sekin, kuinka kauan tahdot viipyä niitten joukossa, joille Vapahtaja on sanonut: Minä tahdoin, mutta te ette tahtoneet."
Vaieten jäi tohtori tuijottamaan yön pimeyteen. Niin yksinkertaiselta, niin selvältä tuntui hänestä tuo äskensanottu, että sen pienikin lapsi saattaisi käsittää ja sen ohjeen mukaan kääntyä kulkemaan pelastuksen tietä. Mutta hän, tohtori Hessel! Ennenkuin hän sille tielle saattaisi kääntyä, pitäisi hänen sisässään tapahtuman suuri, perinpohjainen mullistus, joka muuttaisi hänet ihan alkujuuriaan myöten uudeksi ihmiseksi. Oliko hänellä rohkeutta antautua tällaisen mullistuksen alaiseksi? Oliko tahtoa?
Vai parempiko oli avutonna ajelehtia vihan huimien pyörteitten heiteltävänä?