KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.
Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, jonka vuoksi lapset, äidin lupauksen mukaan, pääsivät ajelemaan. Pikku Aslögkin otettiin mukaan ja hän riemuitsi siitä suuresti. Äiti itse hoiti ohjaksia; usein ennenkin oli äiti ajanut, äidillä oli niin varma käsi ja Polle totteli häntä niin kiltisti. Svenkin sai vähän väliä ajaa ja oli siitä varsin ylpeä.
He olivat hyvin tervetulleita Hirvenhoviin, sinne piti heidän jäädä vielä päivällisellekin. Kustaa Aadolf ja Irene olivat jo aamupäivällä perheineen lähteneet pois, ja majurilla oli kovin ikävä. Sopivampaa hetkeä ei Elisa lapsineen olisi voinut käynnilleen varatakaan.
"Mieluimmin pitäisin kaikki lapseni alati läheisyydessäni", selitti vanha majuri.
Päivällisen jälkeen kutsui hän Elisan huoneeseensa. Se tapahtui ani harvoin. Mutta hän tahtoi Elisalle näyttää pikku Svenin kirjeen ja selittää, miten valtavan vaikutuksen se oli häneen tehnyt. Yleensä majuri helposti heltyi, mutta tällä kertaa oli hänen liikutuksensa syvempää ja vakavampaa laatua kuin muulloin.
"Luuletko, että Jeesus voi vapahtaa tällaisenkin vanhan mitättömän raukan? Luuletko, että hän minusta välittää?" kysyi hän luoden Elisaan herttaiset siniset silmänsä, jotka jo alkoivat hiukan himmetä.
Luuliko Elisa sitä? Mistään hän ei ollut varmempi.
Ainoastaan neljännestunnin ajan malttoi isä Elisan kanssa keskustella, mutta sekin jo riitti Elisan sydäntä ilahuttamaan. Muuta hän ei kotimatkallaan ajatellutkaan, kuin mitä isä oli puhunut. Sisällinen ilo heijastui Elisan kasvoillekin ja vaikuttipa vielä lapsiinkin. Näin hilpeästi ja vilkkaasti ei puhuttu äsken Hirvenhoviin ajeltaessa, kuin nyt sieltä palatessa.
Ajettiin eteenpäin oikein reipasta vauhtia, sillä Pollen teki mieli kotiin; levottoman kiireisesti riensi se eteenpäin. Elisa kummasteli, mikä ihme Polleen oli mennyt. Silloin huomasi hän äkkiä, että taivas oli käynyt punasen keltaiseksi ja näytti ennustavan rajuilmaa. Ilmakin tuntui raskaan painostavalta.
Mitähän tämä saattoi merkitä?
Tie oli kummaltakin puolelta Hanninkylän metsän siimestämä, senvuoksi Elisa ei saattanut huomata taivaalle kohoavia mustia pilviä ennenkuin ne jo olivat purkautumaisillaan hänen ylitseen. Miten kävisikään, jos ukkosilma nyt puhkeaisi; Polle kun sitä niin pahasti pelkäsi. Mitään mökkiäkään ei lähellä ollut, siis parasta oli kiirehtiä kotiin niin pian kuin suinkin pääsi.
Jo harveni metsä ja Hirvijärvi siinsi esiin, pian oltaisiin perillä. Mutta silloin puhkesi rajuilma äkkiarvaamatta valloilleen. Räikeä salama välähti halki metsän, ja tuokiossa seurasi kova ukkosen räjähdys.
Säikähtyen hypähti hevonen tiepuoleen, niin että rattaat kaatuivat, ja sitten riensi se täyttä laukkaa eteenpäin. Elisa lensi kovalla vauhdilla puunrunkoa vastaan ja jäi liikkumattomana makaamaan; lapset putosivat pehmeille sammaleille ja pääsivät vaarasta pelkällä säikähdyksellä. Peloissaan he ryömivät äitinsä turviin, mutta tämä ei liikahtanutkaan heitä auttamaan ja lohduttamaan.
"Äiti, sano toki jotakin, äiti", rukoili Rigmor epätoivoissaan, mutta pikku Aslög painautui lähemmäksi äitiä saadakseen häneltä suojaa rajuilmaa vastaan.
"Äiti, rakas äiti, heräähän toki", huudahti Sven Rigmorin rukouksiin yhtyen. Hellävaroen hän silitteli äidin otsaa ja henkäsi hänen kasvoilleen. Äiti oli niin kalpea ja vallan kylmä.
Mutta silloin tuli apua. Kun äärimmilleen säikähtynyt hevonen saapui kylään laahaten perässään kaatuneita rattaita, sai väki jalat alleen ja kohta kertyi sankka joukko tohtorin virkatalon ympärille. Pahinta aavistaen lähti muutamia heistä heti metsään. Näky, mikä siellä kohtasi, oli liikuttava. Kukaan ei sitä voinut kuivin silmin katsella.
Lapset otettiin hoitoon; paarit hankittiin ja Elisa kannettiin kotiin.
Hirvenhoviin lähetettiin sana. Puhelinta ei voitu käyttää, sen oli myrsky tuhonnut.
Mari toimitti lapsille ruokaa ja riisui heidät vuoteeseen. Mutta pikku Sven ei halunnut syödä eikä maata. Hän ei askeltakaan äidin vierestä väistynyt, istui vaan vuoteen luona, johon äiti oli laskettu makaamaan.
Kaikin keinoin koetettiin sairasta virvoittaa tajuihinsa. Ensin tuntuivat kaikki yritykset turhilta, mutta lopulta näyttivät ne kuitenkin onnistuvan.
Elisa avasi silmänsä. Katse oli kuin kaihin peitossa, ei hän kiinnittänyt sitä mihinkään ympäristössään. Kalpeat huulet aukenivat hiljaiseen valitukseen.
"Äiti", huudahti pikku Sven kuin rukoilemalla.
Silloin äiti käänsi silmänsä häneen. Katse oli kankea, mutta muuttui vähitellen eloisammaksi.
Tajunnan palatessa valitus vaikeni, mutta tuskat eivät silti lieventyneet, sen todisti kärsivä ilme suun ympärillä. Mutta lapsen tähden koetti Elisa malttaa mieltänsä.
"Äiti rakas, et saa kuolla pois; johan oletkin terve", sanoi Sven sekä rukoillen että lohdutellen.
Elisa olisi mielellään hymyillyt lasta rauhoittaakseen, mutta hän ei uskaltanut, sillä hän pelkäsi hymyn vääntyvän tuskien alla irvistykseksi. Vähitellen alkoi hän muistaa kaikki ja katse alkoi levottoman kysyväisesti harhailla ympäri huonetta. Mari ymmärsi, mitä hän tarkoitti ja selitti, että muut lapset jo olivat vuoteessa. He voivat hyvin ja olivat vallan vahingoittumatta.
Elisa ummisti silmänsä. Kun hän tunsi kovan kivun ruumiissaan sekä huomasi itsessään yhä yltyvää heikkoutta, alkoi kuolemanajatus tunkeutua hänen mieleensä.
"Paljonko kello on?" kysyi hän.
"Vähän yli kymmenen", vastasi Mari, joka oli ottanut sairaan hoitamisen tehtäväkseen.
"Aamuko on?"
"Ei, vaan ilta."
Elisa huoahti. Halusiko hän vaan muitten sairaitten ja kiusattujen tavoin kuulla ajan vierivän ohi, vai pelkäsikö hän elämänsä sammuvan liian pian.
Mari näki hänen makaavan ummessa silmin ja toivoi hänen nukahtaneen. Mutta Elisa ei nukkunut. Hän koetti paraikaa tehdä tilinpäätöstä maailman kanssa. Oliko hän nyt valmiina lähtemään?
Muuan ajatus pyrki muita valtavammaksi hänen mielessään. Alfred oli hänestä eronnut vihaisella mielellä.
Täytyisikö hänen nyt kuolla ennenkuin heidän välillänsä oli kaikki sovitettu?
"Paljonko on kello?" kysyi hän uudelleen. "Tottahan aamu jo kohta joutuu."
"Kohta puoli yksitoista."
Ainoastaan neljännestunti oli siis kulunut. Hänestä olivat minuutit olleet tunnin pituisia.
Hän tunsi kuolon kiireisesti lähestyvän. Kuolemaa oli Elisa aina kuvitellut suloiseksi kotiin noutajaksi; sellaisena oli se esiintynyt Sven Riisen viimeisenä hetkenä, mutta nyt, kun se läheni häntä itseään, ei hän ollutkaan vielä päässyt illan tyyneen lepoon, ei ollut päättänyt vielä päivänsä työtä.
Oi, kunpa vaan Alfred saapuisi, jotta saataisiin vaihtaa edes sovituksen sana!
Mutta Elisan voimat uupumistaan uupuivat; kuolon varjot laskeutuivat jo hänen ylitsensä. Silloin avasi hän taas silmänsä ja tähysteli ympärilleen.
Pikku Sven istui äidin vuoteen ääressä. Mari koetti puoleksi väkisin, puolesi houkuttelemalla saada hänet pois, mutta Sven ei tahtonut lähteä.
"Sven!"
Äiti kutsui! Mari laski pojan ja kääntyi ikkunaan päin kyyneleitään salatakseen.
Pikku Sven kapusi jakkaralle ja kumartui lähemmäksi äitiä, hän ymmärsi, että äiti varmaan mieli sanoa hänelle jotakin. Kuolevan ääni oli niin heikko, että poika oikein henkeään pidättäen ponnisteli sitä kuulemaan. Niin lapsi kun Sven olikin, käsitti hän hyvästi hetken tärkeyden ja että äidin sanat olivat tarkalleen muistiin painettavat.
Nyt oli Elisan mieli rauhoitettu. Sovinnonviesti oli saapuva Alfredille sittenkin, vaikkei hän Elisan eläessä ennättäisi kotiin palatakaan.
Voimat vähenivät vähenemistään, mutta vielä toimi ajatuskyky vireästi.
Yhä lähemmäksi joutui suuri hetki.
Tärkeissä elämänkäänteissä on meillä tapana katsoa sekä menneihin että tuleviin; edellisille jätämme hyvästi, jälkimmäiset lausumme tervetulleiksi. Tällä hetkellä näki Elisa kuluneen elämänsä päättyneenä kokonaisuutena. Pääsisältönä siinä oli ollut Jeesuksen uskollinen rakkaus; se nytkin kaikkein selvimmin loisti hänen sielunsa silmään. Jeesus ei häntä nytkään hylkäisi. "Jeesus Kristus eilen ja tänäpänä ja myös iankaikkisesti." Kuinka tervehti hän tulevia tapahtumia? Hyvillä päätöksilläkö? Oi, ei suinkaan, hänellä oli monin verroin parempaa: hänellä oli Herransa ihanat lupaukset. Ei ollut kuolinvuoteen ääressä ketään, joka olisi hänelle niistä muistuttanut, mutta ne olivat hänen syvimpään sydämeensä kätkettyinä. Varsinkin säteili yksi niistä muita kirkkaampana hänelle hänen kuolonalhoon astuessa. Se kuului: "Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, tänäpäivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa."
"Äiti!"
Svenin ääni ilmaisi mitä suurinta kummastusta. Hän seisoi yhä vieläkin äitiä kohden kumartuneena odottaen, että äiti puhuisi. Mutta äkkiä oli hän nähnyt ihmeellisen loisteen laskeutuvan äidin kasvoille, ja senjälkeen oli kaikki niin hiljaista. Sven vaan odotti, että äiti heräisi, avaisi silmänsä ja hymyillen kertoisi, että kaikki kivut ja tuskat jo olivat loppuneet. Ihan terveeltä näytti äiti siinä maatessaan.
Ovi avattiin. Kristian ja Eedit astuivat sisään kalpeina levottomuudesta. Heti saatuaan sanoman onnettomuudesta olivat he antaneet valjastaa hevosen ja täyttä laukkaa ajaneet Hanninkylän metsän halki, mutta jo ensi vilahdukselta Elisan kalpeihin, valkeutta säteileviin kasvoihin, huomasivat he myöhästyneensä.
Ääneensä itkien Kristian polvistui vuoteen ääreen. Sven katseli häntä kummastuneena. Miksikä eno noin itki? Paha aavistus valtasi lapsen mielen. Sven katsoi vieläkin äitiin. Äiti makasi niin hiljaa, aivan kuin äsken.
Eedit tuli poikasen luo ja sulki hänet syliinsä. Vaistomaisesti Sven ymmärsi, että Eedit-täti häntä äärettömästi sääli. Miksi lienee tädin käynyt häntä niin sääli?
Täti tahtoi nostaa hänet alas jakkaralta, mutta Sven ponnisteli vastaan.
"Älä toki, Eedit-täti; ehkäpä äiti vieläkin tahtoo jotakin sanoa", virkkoi hän.
Mutta Eedit-täti katsoi häneen niin kummallisesti, että Sven alkoi sekä epäröidä että kummastella.
"Ei äitisi enää voi sinulle mitään sanoa", kuiskasi täti nyyhkyttäen.
Sven katsoi häneen suurin, kysyvin silmin. Hän näytti jo hiukan aavistavan.
"Äitisi on mennyt Jumalan luo."
Millään muulla tavoin ei tässä tilaisuudessa olisikaan voinut kuolemaa
Svenille määritellä.
Nyt Sven ymmärsi. Vastaan panematta hän antoi viedä itsensä vuoteeseen. Vaikka olikin jo iltamyöhä, niin ei häntä ensinkään väsyttänyt. Kauan makasi hän vielä valveilla kertaillen itsekseen, mitä äiti oli sanonut. Hän pelkäsi ainoatakaan sanaa unohtavansa, hän oli ihan tarkalleen kuullut jok'ainoan sanan ja ymmärsi ne ylen tärkeiksi. Ne juurtuivat lapsen muistiin, ne tunkeutuivat sydämeen, ja kun hän viimein nukkui, niin hän niistä uneksi.