KADONNEET TÄHDET.
Oli kerran ihmeen kaunis koivu, joka seisoi koreakirjaisella, samettisileällä ruohovaipalla ja katsoi vapaasti ja rohkeasti ulos ilmoihin; sen sorean puun juurella taas pulpahteli kristallikirkas, helmiheleä lähde.
Eipä olekaan tuskin mitään viehättävämpää nähdä, kuin vankka, soleavartaloinen, hopeankarvainen koivupuu vihannoine lehtineen, joiden hentoja poskipäitä länsituulonen varsin lemmekkäällä innolla suutelee! Koivussa asuu metsän runotar! Mutta se koivu, josta nyt kertomaan käyn, oli sen lisäksi aivan erinomaisen komea, eikä ollut kaukana ympärillä pulskempaa puuta eikä herttaisempaa pientä puroa; sen tiesi kevään luonnotar ja kaikki kukat ja puut maassa, mutta solakka koivu ja kirkas lähde itse eivät sitä tienneet. Koivun päälaella oli ikuinen kevät; sentähden sen oksat tohisivat niin taukoomatta. Taikanuotteja siitä liikkeelle lähti, laskeutui maan päälle, välähteli avoimiin kukkain sydämiin, meni menojaan kauvas kaikkiin maihin; mielissään puut latvojansa pudistelivat, vieläpä vanhat vakaat hongatkin ja kuuset, joiden oksilla jäinen talvi vallitsi, unhottivat lumihiuksensa ja luulivat, että olipa nuoruuden kesä jälleen tullut. Usein oli myöskin, kuin olisi metsäin ja kaiken, mitä elävää oli, täytynyt olla juhlahartauksissa, sillä niin täysiä ja pyhiä ne virsinuotit olivat, joita koivusta mailmaan kulki. Mutta onnellisin kaikista kuulijattarista oli lähde! Sehän se ensin kaikista muista kuuli jokaisen äänteen, jokaisen soinnullisen huokauksen, jopa jokaisen henkäyksen siitä rakkaasta puusta! Eikös koivun vartalo niin mielellään kuvastunut sen hopeaheleihin vesiin? Ja eikös se rohjennut olla niiden rakkaiden sointeiden herttaisena kaikuna, jotka puun oksista siihen laskeutuivat? — Mutta lauloipa lähdekin; viehättäviä, selkeitä ja sydämellisiä olivat sen laulelmat, ja niihin pulska puu nyökäytti päätänsä varsin leppeästi ja hymyellen. Mutta kaikkein miellyttävämpää oli koivun ja lähteen puhelu; silloin se loistoisa puu salamielisesti kumarsi päätänsä alemmaksi ja aina alemmaksi, oli kuin olisi lähde uskaltanut olla hänen ainokainen uskottunsa, ja sen lehtien kultavälkkeet valahtelivat siihen kuin kipenät kristallihin; lähde knmpueli korkealle ja kutoi kanteleennäppäyksiä koivun lauleloon, ja usein ei ollut helppo tietää, kulkivatko taikasävelet ylhäältä vai alhaalta, koivuko vai lähde soi. Ympärikuhisijoita oli kummallakin yhä ja alinomaa: koppiaiset, perhoset ja linnut tulivat läheltä ja kaukaa ja tahtoivat niitä kuulla. Tapahtui sitte niinkin, että paksu mehiläinen, luonnollista myrinäänsä myöten, rupesi moittivan muotoiseksi ja arveli: että soisipa paljoa kauniimmalle, jos puronen E:duria solistaisi C:mollin asemesta, — että pilkallisempi tahti ei haittaisi j.n.e.; mutta eräs pistelevä kateellinen tikka, nokkimistoimestaan kopeillen, päätti: että koivu lauloi ylen paljon ja turmeli itsensä ja ett'ei sen ääni enää ollut likimainkaan niin mahdikas kuin alusta y.m.s. Mutta lukemattomain muiden kuuntelijain kiitolliset riemuhuudot äänellään kokonansa voittivat semmoiset pahankuriset surinat ja rääkkymiset.
Niin ne olivat, niin ne lempivät, niin ne lauloivat päivästä päivään; ei kumpikaan voinut olla toisettansa, ja molempain elämä oli, vaikka näennäisesti erillänsä, kuitenkin sopusointuista yhteyttä. Yksinpä uneillessaankin ne toisillensa kuiskuttelivat. Ja puronen kertoi kaikille kukille siitä ihmepuusta, ja silloin oli aina, kuin olisi koivu autuaammin laulanut, niin herttaisina ja tosina kertomukset puhtaalta lähteeltä tulivat. Ja kukkivat kasvit ihannellen katselivat lähdettä ja nyökähyttelivät päätänsä ohitse lorisevalle purolle; mutta lemmen ruusu uskalsi muita enemmän ja syöksi hehkuen sen kirkkahaisen sydämelle, ja iloisempana ja ruusunhohteisena vieri puronen edellensä.
Tätä koivun ja lähteen ihastuttavaa suloleikkiä näkivät hyvät enkelitkin, jotka tuolla ylhäällä paratiisissa sinisen esiripun takana asuskelivat, eivätkä saattaneet väsyä katselemasta, kuinka lähde ja koivu toisiansa rakastivat. "Oi, jospa nuo kaksi hyväistä, kaunista olisivat täällä ylhäällä taivaamme tarhassa!" sanoivat he toinen toisellensa ja hymyilivät niin ikävöiden tänne alas, että maan kukkaissilmät vetistyivät. Ja hyvä Jumala tiesi noiden valo-olentojen toivomukset ja sanoi päivättärelle: "anna sinä, hehkuvainen, suloisin suudelmasi heleälle lähteelle, että se vielä kirkastuneempana juoksisi ylös taivonkedoillemme! Maan kukkain sijaan pitää sitä kultakutrisien enkelien täällä kumarteleman." — "Entäs tuo jalo ihmepuu?" kysyivät kauniit enkelit. — "Se seuraa armasta, siskollista kumppaniansa," vastasi hyvä Jumala; "nuo molemmat ovat yksi ijankaikkisesti."
Ja päivätär antoi äkisti suuta elokkaasti pulppuavalle puhtaalle lähteelle, siinä kuin se kuuntelevain kukkain keskellä kertoeli laulavasta, hohtavasta koivusta. Tulisuudelmasta, helteisestä säteestä ehtyi lähde; sen haudalle surevana kyykistyi lakastumaton lemmen ruusu.
Entäs se sorea puu?
Kun lempivän, siskollisen kumppanin suu on vaiennut, hellä silmä umpeen mennyt, sen sielu, tuo puun kirkas peili, pois eronnut, niin puun oksat painuvat mannerta päin ja uhkeista lehdistä lähtee kiiltävä kulta ja putoilee kyynelhelminä alas. Pitkällisesti vaalenee vihannuus; pitkällisesti häviää kaikki ilo, sitte kauneus, sitte voima ja vihdoin elämä. Jalo, päivänpaisteinen ihmepuu on kuollut.
Suonut minä olisin saattavani kertoa teille vaan satusen; mutta tuo hyväinen kumppanipari, koivu ja lähde, on todellakin maamme päällä vieretellyt ihmishahmossa. Sitä keväisen virkeätä, siunattua puuta, jonka suloisten soitelmain loputtua laulajametsän runotar vaikeni ja nukkumaan kävi, nimitimme me nimellä Felix Mendelsohn, ja se ihmeellinen lähde oli muuan jalo nainen, jonka ohimoille taiteen loistava otsaripa kiertyi, lempivä puoliso, hellivä äiti, varhain valmistuneen kirkastettu sisar ja hartain ystävätär: Fanny Hensel.